Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.
Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.
Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.
Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?
Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.
Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta.
Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.
Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.
Olisinpa enemmän kaltaisesi. Mistä aloittaa, miten muuttua? Miten selvitä katkeroitumatta?
Myönnän olevani pieni ja säälittäväkin ihminen, kun näitä mietin yksinäni ja toivon, että joku ottaisi yhteyttä, edes joskus. Haluaisin kuulua joukkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
No et välttämättä mitään, olet vaan tavannut tuollaiset ihmiset jotka ei niin paljon väitä kuin sinä. Maailma on epäreilu, kannattaa vaan hyväksyä se ja koittaa nauttia muista elämän osa-alueista. Vaikka sain myös alapeukkuja yhdestä toisesta kommentista (mitä en ihan ymmärrä) jossa suosittelen mielummin keskittymään etsimään kumppania. Mulla se on toiminut yksinäisyyteen kun niin hyviä kavereita ei ole siunaantunut joita voisi nähdä säännöllisesti. Kumppanin kanssa voi tehdä sitten asioita vapaa ajalla. Oon kokenut sen helpommaksi kuin ystävien löytäminen aikuisiällä.
Kiitos! Minulla on onneksi kumppani, muuten varmaan kuolisin hiljaa pois.
Silti kaipaisin ystäviä ja kavereita elämääni. Joskus niitä olikin, nyt vain suhteet ovat jääneet hyvin yksipuolisiksi :'( Olin vastikään yksin kotona sairauslomalla eikä kukaan "ystävistäni" kysynyt, voisiko auttaa tai tulla vaikka hetkeksi pitämään seuraa. Itse olisin näin tehnyt, jos tilanne olisi ollut toisin päin. Edes "mitä kuuluu, miten voit?" olisi piristänyt, mutta ei.
Tuosta ei kannata pahoittaa mieltään. Eiköhän suurin osa oleta, että kun sulla on kumppani, niin hän kyllä auttaa missä apua tarvitsetkin. Ellet sitten ole erikseen kertonut, että kumppanisi on välinpitämätön lapanen, jolta et edes pyytäessäsi saa mitään apua. Ja mitä tulee seuran pitämiseen sairaslomalla, niin oliko näillä ystävilläsi edes mahdollisuutta tulla päivisin käymään, kun kumppanisi ei ole kotona pitämässä sulle seuraa? Mulle on kohta tulossa parin kuukauden sairasloma ja kaikki ystäväni ovat päivisin töissä enkä edellytä, että he ottaisivat palkatonta vapaata tullakseen viihdyttämään mua.
Avomieheni oli samaan aikaan työreissulla, jota hän ei saanut siirrettyä. Tiedän, että ainakin yksi lähipiiristäni oli kesälomalla, toinen äitiyslomalla ja työssäkäyvä olisi voinut käydä töiden jälkeen tai laittaa vaikka sen viestin.
Mutta siinä olet oikeassa, että on täysin turhaa pahoittaa mielensä tällaisesta.
Te, jotka tutustutte helposti ja joilla on paljon tuttuja ja kavereita. Oletteko samanlaisia kumppanin valinnassa, että ette jaksa rakastaa yhtä miestä sielunkumppanina, vaan liehutte monen miehen kanssa ja olette sitoutumiskammoisia.
Olisi kamalaa elää tuollaista elämää, jos ei pystyisi kokemaan aitoa kiintymystä ja aitoja tunteita johonkin ihmiseen, vaan koko ajan pitäisi olla siinä sivussa kymmenen rautaa tulessa ja muita miehiä, joiden kanssa voi vähän olla sillai, kuin niinku kaveri ja kehuskella, kuinka on sosiaalinen ja seurallinen, kun yksi ei riitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.
Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.
Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.
Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?
Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.
Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta.
Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.
Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.
Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä.
Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista.
Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.
Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.
Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.
Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?
Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.
Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta.
Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.
Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.
Olisinpa enemmän kaltaisesi. Mistä aloittaa, miten muuttua? Miten selvitä katkeroitumatta?
Myönnän olevani pieni ja säälittäväkin ihminen, kun näitä mietin yksinäni ja toivon, että joku ottaisi yhteyttä, edes joskus. Haluaisin kuulua joukkoon.
Pitkä halaus sinulle! Toivottavasti löydät ihmisiä elämääsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
No et välttämättä mitään, olet vaan tavannut tuollaiset ihmiset jotka ei niin paljon väitä kuin sinä. Maailma on epäreilu, kannattaa vaan hyväksyä se ja koittaa nauttia muista elämän osa-alueista. Vaikka sain myös alapeukkuja yhdestä toisesta kommentista (mitä en ihan ymmärrä) jossa suosittelen mielummin keskittymään etsimään kumppania. Mulla se on toiminut yksinäisyyteen kun niin hyviä kavereita ei ole siunaantunut joita voisi nähdä säännöllisesti. Kumppanin kanssa voi tehdä sitten asioita vapaa ajalla. Oon kokenut sen helpommaksi kuin ystävien löytäminen aikuisiällä.
Kiitos! Minulla on onneksi kumppani, muuten varmaan kuolisin hiljaa pois.
Silti kaipaisin ystäviä ja kavereita elämääni. Joskus niitä olikin, nyt vain suhteet ovat jääneet hyvin yksipuolisiksi :'( Olin vastikään yksin kotona sairauslomalla eikä kukaan "ystävistäni" kysynyt, voisiko auttaa tai tulla vaikka hetkeksi pitämään seuraa. Itse olisin näin tehnyt, jos tilanne olisi ollut toisin päin. Edes "mitä kuuluu, miten voit?" olisi piristänyt, mutta ei.
Tuosta ei kannata pahoittaa mieltään. Eiköhän suurin osa oleta, että kun sulla on kumppani, niin hän kyllä auttaa missä apua tarvitsetkin. Ellet sitten ole erikseen kertonut, että kumppanisi on välinpitämätön lapanen, jolta et edes pyytäessäsi saa mitään apua. Ja mitä tulee seuran pitämiseen sairaslomalla, niin oliko näillä ystävilläsi edes mahdollisuutta tulla päivisin käymään, kun kumppanisi ei ole kotona pitämässä sulle seuraa? Mulle on kohta tulossa parin kuukauden sairasloma ja kaikki ystäväni ovat päivisin töissä enkä edellytä, että he ottaisivat palkatonta vapaata tullakseen viihdyttämään mua.
Avomieheni oli samaan aikaan työreissulla, jota hän ei saanut siirrettyä. Tiedän, että ainakin yksi lähipiiristäni oli kesälomalla, toinen äitiyslomalla ja työssäkäyvä olisi voinut käydä töiden jälkeen tai laittaa vaikka sen viestin.
Mutta siinä olet oikeassa, että on täysin turhaa pahoittaa mielensä tällaisesta.
Ja nämä kaikki ystäväsi tiesivät avomiehesi työreissusta ja ettei sinulla ollut ketään apuna, vaikka sairautesi vuoksi olisit tarvinnut apua? Äläkä loukkaannu mun kommentistani, koitan vaan sanoa, että välttämättä kukaan ystävistäsi ei edes tiennyt, että sulla oli sairaslomasi aikana asioita, joihin olisit tarvinnut apua. Ts eivät ehkä tienneet sairaslomasi syytä (esim sulla oli jalka poikki), avokkisi työreissua ja sitä, että asut alueella, johon ei ole mitään kauppojen kotiinkuljetuksia vaan jonkun pitäisi käydä kaupassa puolestasi. Mulle on itselleni just nyt ajankohtaista kaikki tuo, mihin tulen kahden viikon päästä tarvitsemaan apua (saan polveeni tekonivelen) ja mistä pystyn selviytymään ilman muiden apua. Ei ole itsellenikään ollut ihan helppoa miettiä kaikkia asioita, mitä parin seuraavan kuukauden aikana pystyn tekemään itse ja mitä en pysty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.
Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.
Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.
Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?
Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.
Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta.
Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.
Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.
Olisinpa enemmän kaltaisesi. Mistä aloittaa, miten muuttua? Miten selvitä katkeroitumatta?
Myönnän olevani pieni ja säälittäväkin ihminen, kun näitä mietin yksinäni ja toivon, että joku ottaisi yhteyttä, edes joskus. Haluaisin kuulua joukkoon.
Ei kannata välittää eikä katkeroitua. Olen aika varma, että kun me moni näkisimme nämä kuviot tosielämässä, toteaisimme, että jaa tuoko nyt muka on sitä tutustumista, tapaamista, kaveeraamista ja ystävystymistä. Huomaisimme, että tuollaista meilläkin voi olla elämässä, mutta emme tajua tehdä siitä mitään numeroa emmekä pidä onttoja ihmissuhteita sellaisina, joilla pahemmin lennellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka tutustutte helposti ja joilla on paljon tuttuja ja kavereita. Oletteko samanlaisia kumppanin valinnassa, että ette jaksa rakastaa yhtä miestä sielunkumppanina, vaan liehutte monen miehen kanssa ja olette sitoutumiskammoisia.
Olisi kamalaa elää tuollaista elämää, jos ei pystyisi kokemaan aitoa kiintymystä ja aitoja tunteita johonkin ihmiseen, vaan koko ajan pitäisi olla siinä sivussa kymmenen rautaa tulessa ja muita miehiä, joiden kanssa voi vähän olla sillai, kuin niinku kaveri ja kehuskella, kuinka on sosiaalinen ja seurallinen, kun yksi ei riitä.
Kumppanin valinnassa kyllä, mutta en parisuhteessa. En kuulu niihin ihmisiin, jotka kahden viikon tuntemisen jälkeen lyö hynttyyt yhteen ja vuoden päästä ekasta tapaamista on jo esikoinenkin syntynyt. Noin niinkuin kärjistettynä. Vaikka olisi miten ihana ensivaikutelma, niin ikävä kyllä vasta pidemmän tuntemisen jälkeen mun kannattaa edes miettiä, haluanko asua ko ihmisen kanssa vai en. Ja siitäkin päätöksestä on mennyt vielä useampi vuosi yhteisen talouden pitoa ennenkuin olen ollut valmis hankkimaan lapsia. Mutta en seurustele kuin yhden miehen kanssa kerrallaan, jos sitä tarkoitit. Eikä mulle sen paremmin seurustelusuhteessa kuin parisuhteessakaan kumppani ole ollut ainoa ihminen, jonka kanssa olen viettänyt aikaani. Kyllä ystävät ja kaverit ovat olleet mulle tärkeitä kumppanista huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.
Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.
Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.
Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?
Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.
Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta.
Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.
Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.
Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä.
Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista.
Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan.
En ole tuo aiempi kirjoittaja, mutta toimin aika pitkälti kuten hänkin. Tapaan paljon ihmisiä ja yhden kautta usein tutustuu taas johonkin toiseen. Esim just baarissa on varsin tavallista, että kun joku tuttu on siellä jonkun toisen kanssa, niin tulee vaihdettua ainakin muutama sana ja jos joku kerta tämä toinen on siellä yksin, niin hyvin usein tulee istumaan samaan pöytään mun kanssani.
Soitteleminen taitaa nykyisin jakaa porukkaa kahtia. Joidenkin mielestä on mukavaa rupatella puhelimessa, joillekin se taas on vain väline hoitaa kiireellisiä asioita. Kun on kaikki muutkin viestintäkeinot, niin osalle meistä puhelimessa puhuminen on muuttunut tarpeettomaksi. Mä ainakin tapaan ihmisiä mieluummin ihan kasvotusten ja jos se ei ole mahdollista, niin viestittely vaikkapa FB:n kautta ajaa ihan saman asian kuin soittaminenkin paitsi että pystyy välillä tekemään kaikkea muutakin odotellessaan toisen vastausta. Ei tarvitse antaa toiselle puhelinnumeroaan, jos voi laittaa viestin vaikka "Moi! Lähdetkö tänään X-baariin?" tai "Moi! Ei sua sattuis huvittaa lähteä lauantaina uimaan?". Tällaisia asioita ei ole mikään pakko soittaa puhelimella vaan laittaa viestiä ja toinen vastaa, kun ehtii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.
Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.
Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.
Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?
Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.
Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta.
Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.
Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.
Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä.
Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista.
Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan.
En ole tuo aiempi kirjoittaja, mutta toimin aika pitkälti kuten hänkin. Tapaan paljon ihmisiä ja yhden kautta usein tutustuu taas johonkin toiseen. Esim just baarissa on varsin tavallista, että kun joku tuttu on siellä jonkun toisen kanssa, niin tulee vaihdettua ainakin muutama sana ja jos joku kerta tämä toinen on siellä yksin, niin hyvin usein tulee istumaan samaan pöytään mun kanssani.
Soitteleminen taitaa nykyisin jakaa porukkaa kahtia. Joidenkin mielestä on mukavaa rupatella puhelimessa, joillekin se taas on vain väline hoitaa kiireellisiä asioita. Kun on kaikki muutkin viestintäkeinot, niin osalle meistä puhelimessa puhuminen on muuttunut tarpeettomaksi. Mä ainakin tapaan ihmisiä mieluummin ihan kasvotusten ja jos se ei ole mahdollista, niin viestittely vaikkapa FB:n kautta ajaa ihan saman asian kuin soittaminenkin paitsi että pystyy välillä tekemään kaikkea muutakin odotellessaan toisen vastausta. Ei tarvitse antaa toiselle puhelinnumeroaan, jos voi laittaa viestin vaikka "Moi! Lähdetkö tänään X-baariin?" tai "Moi! Ei sua sattuis huvittaa lähteä lauantaina uimaan?". Tällaisia asioita ei ole mikään pakko soittaa puhelimella vaan laittaa viestiä ja toinen vastaa, kun ehtii.
Ja lisään vielä tähän, että sekä työpuhelimeni että työsähköpostini ovat sellaisia, joiden numeron ja osoitteen tietää työelämäni ulkopuolelta vain muutama ihminen. En halua, että niihin soitellaan tai laitetaan meiliä asioista, jotka eivät liity työhöni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.
Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.
Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.
Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?
Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.
Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta.
Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.
Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.
Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä.
Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista.
Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan.
En ole tuo aiempi kirjoittaja, mutta toimin aika pitkälti kuten hänkin. Tapaan paljon ihmisiä ja yhden kautta usein tutustuu taas johonkin toiseen. Esim just baarissa on varsin tavallista, että kun joku tuttu on siellä jonkun toisen kanssa, niin tulee vaihdettua ainakin muutama sana ja jos joku kerta tämä toinen on siellä yksin, niin hyvin usein tulee istumaan samaan pöytään mun kanssani.
Soitteleminen taitaa nykyisin jakaa porukkaa kahtia. Joidenkin mielestä on mukavaa rupatella puhelimessa, joillekin se taas on vain väline hoitaa kiireellisiä asioita. Kun on kaikki muutkin viestintäkeinot, niin osalle meistä puhelimessa puhuminen on muuttunut tarpeettomaksi. Mä ainakin tapaan ihmisiä mieluummin ihan kasvotusten ja jos se ei ole mahdollista, niin viestittely vaikkapa FB:n kautta ajaa ihan saman asian kuin soittaminenkin paitsi että pystyy välillä tekemään kaikkea muutakin odotellessaan toisen vastausta. Ei tarvitse antaa toiselle puhelinnumeroaan, jos voi laittaa viestin vaikka "Moi! Lähdetkö tänään X-baariin?" tai "Moi! Ei sua sattuis huvittaa lähteä lauantaina uimaan?". Tällaisia asioita ei ole mikään pakko soittaa puhelimella vaan laittaa viestiä ja toinen vastaa, kun ehtii.
Juu, toimin tosiaan minäkin jossain määrin noin baarissa. Mutta eivät ne tyypit ole mun ystäviäni silti. Naamatuttuja, baarituttuja jne. Ei me siis mitään diippejä kontakteja luoda, että eiköhän tehdä sitä ja tätä ja tuutko vaikka käymään mun luona. Yhden aika hyvänkin tutun kanssa en ole ikinä vaihtanut puhnroita tai muutakaan yhteydenottoväylää. Kadulla moikkaan, jos törmään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.
Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.
Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.
Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?
Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.
Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta.
Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.
Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.
Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä.
Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista.
Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan.
En ole tuo aiempi kirjoittaja, mutta toimin aika pitkälti kuten hänkin. Tapaan paljon ihmisiä ja yhden kautta usein tutustuu taas johonkin toiseen. Esim just baarissa on varsin tavallista, että kun joku tuttu on siellä jonkun toisen kanssa, niin tulee vaihdettua ainakin muutama sana ja jos joku kerta tämä toinen on siellä yksin, niin hyvin usein tulee istumaan samaan pöytään mun kanssani.
Soitteleminen taitaa nykyisin jakaa porukkaa kahtia. Joidenkin mielestä on mukavaa rupatella puhelimessa, joillekin se taas on vain väline hoitaa kiireellisiä asioita. Kun on kaikki muutkin viestintäkeinot, niin osalle meistä puhelimessa puhuminen on muuttunut tarpeettomaksi. Mä ainakin tapaan ihmisiä mieluummin ihan kasvotusten ja jos se ei ole mahdollista, niin viestittely vaikkapa FB:n kautta ajaa ihan saman asian kuin soittaminenkin paitsi että pystyy välillä tekemään kaikkea muutakin odotellessaan toisen vastausta. Ei tarvitse antaa toiselle puhelinnumeroaan, jos voi laittaa viestin vaikka "Moi! Lähdetkö tänään X-baariin?" tai "Moi! Ei sua sattuis huvittaa lähteä lauantaina uimaan?". Tällaisia asioita ei ole mikään pakko soittaa puhelimella vaan laittaa viestiä ja toinen vastaa, kun ehtii.
Juu, toimin tosiaan minäkin jossain määrin noin baarissa. Mutta eivät ne tyypit ole mun ystäviäni silti. Naamatuttuja, baarituttuja jne. Ei me siis mitään diippejä kontakteja luoda, että eiköhän tehdä sitä ja tätä ja tuutko vaikka käymään mun luona. Yhden aika hyvänkin tutun kanssa en ole ikinä vaihtanut puhnroita tai muutakaan yhteydenottoväylää. Kadulla moikkaan, jos törmään.
Ei mullekaan baaritutut ole ystäviä eikä heidän ole tarkoituskaan olla. Muualla kuin baarissa tapaamisiin voi sitten joidenkin mukavimpien kanssa sopia muilla viestintätavoilla kuin puhelimella. Joistain tulee sitten parempiakin kavereita eli tehdään asioita yhdessä ja joistain heistä vielä ystäviäkin. Mutta mä en kaipaakaan sellaista ystävää, jonka kanssa ollaan kuin paita ja pärse ja tehdään kaikki asiat aina yhdessä ja jaetaan kaikki salaisuudet. Tosin olen jo keski-ikäinen tylsimys, jolla ei edes ole mitään suuria salaisuuksia :D . Ja viihdyn hyvin myös yksinkin eli en tarvitse joka paikkaan seuraakaan. Kuitenkin ymmärrän hyvin niitä, jotka haluaisivat sen yhden ainoan sydänystävän. Itse en ole sellainen vaan mielummin muutama hyvä ystävä, useampia kavereita ja loput tuttuja tai puolituttuja.
Juu, mulla oli tässä nyt ehkä vaan tarkotuksena osottaa sitä, että sinällään baaritutut eivät ole ehkä paras ratkaisu yksinäisille. Onhan niistäkin joskus jotain iloa, ettei ihan yksinään tarvitse baarissa hiihdellä pitkin seiniä, mutta kohtuullisen pinnallista touhua. Tuuli voi myös kääntyä äkkiä: yhtenä iltana pidetään hauskaa, toisena iltana on jo uudet porukat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alan olla sitä mieltä, että kaikki pinnallinen lässytys kaverisuhteissa on rasittavinta. Mua lähestyy aina välillä etenkin mesessä yksi vanha kaveri, joka haikeana muistelee jotain vanhoja. Kun sitten sanon, että no nähdään ja jutellaan, hän joko lopettaa viestittelyn siihen tai sovitaan joku päivä, jonka hän sitten peruu.
Kun näen hänen meseviestinsä, näen punaista. Joskus en vaan vastaa mitään tai jotain joo mikäs tässä nyt täytyykin mennä. En jaksaisi sitä vanhan ystävyyden hehkutusta, oli tosi hauskoja aikoja joo, mutta sitten hänen käytöksensä muuttui siten, että yhteydenpito jäi. Joten miksi nyt nämä säännölliset nostalgiahetket miksi sitten ei katsota olisiko sitä ystävyyttä vielä oikeasti olemassa vaan halutaan lässyttää vaan?
Ehkä tuo on sitä, että ihmiset mieltävät ystävyyden ja kaveruuden hyvin eri tavoin. Ehkä tuo tuttavasi vain kaipaa rentouttavaa hetkeä Mesen parissa. Jotkut kai kokevat sen antoisana. Sen sijaan tuo on aika ärsyttävää sellaiselle ihmiselle, jolle pääpaino on nimenomaan ihmisten tapaamisessa livenä. Ellei tarpeita saada sovitettua yhteen, niin sittenhän yhteydenpito vain jossakin vaiheessa päättyy, kun toinen ei enää jaksa vastailla.
Monilta tullut hyviä pointteja, kuten tämäkin, kiitos siitä. Itselläni oikeastaan ei ole kysymys siitä, etteikö myös olisi ihan kiva kepeästi vaihtaa kuulumisia mesessä, sellaisia kavereita on, jutellaan mitä kuuluu ja todetaan, että olisi tosi kiva nähdä, mutta samalla tiedetään, että varmaan kuluu aikaa ennen kuin järjestyy.
Kai tässä tapauksessa kyse on siitä, että ystävä aikanaan todella oli hyvä ystävä ja tärkeä, vietimme paljon aikaa ja se oli kivaa ja merkityksellistä. Niin sen takia sitten tuntuu, että turha sitä on täällä jankata, ellei se enää muuksi muutu/palaa.
Tiedostan, että tämä on lapsellista myös minulta, mutta toisaalta, elämäni on mennyt eteenpäin, olen saanut uusia, tärkeitä ystäviä, joten tavallaan kai ajattelen, että ellemme edes yritä "uudelleen ystävyyttä" niin tuntuu vaivaannuttavalta muistella vanhoja, ts. en saa siitä mitään. Kiusaannuttaa vaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.
Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.
Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.
Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä.
En halua puhua siitä. Kokemus on ollut minulle vaikea. Mikään muu päättynyt ystävyyssuhde ei ole tuntunut niin pahalta kuin tämä.
Ajoin takaa lähinnä sitä, että oliko tämä kaasosi aikoinaan (kun pyysit hänet kaasoksi) ystäväsi vai kuvittelitko vain hänen olleen, mutta hän ei siis ollut koskaan halunnutkaan olla ystäväsi? Kyllähän ystävyyssuhteita päättyy eikä sille mitään voi. Sain kuitenkin jostain aiemmasta käsityksen, ettei kaasosi ikinä edes halunnut olla ystäväsi. Ja kuten aiemmassa jo kirjoitin, kaasoksi pyytäminen on asia, josta voi olla vaikea kieltäytyä. Tilanne voi olla kaverille jopa erittäin kiusallinen, kun morsian pyytää kaasoksi eli pitää kaveria ystävänään, vaikka kaverille morsian on korkeintaan kaveri. Siinä tilanteessa saattaa ihan hyvin lupautua kaasoksi, jotta ei pahoittaisi toisen mieltä, vaikka tietenkin reilumpaa olisi kieltäytyä. Toinen vaihtoehto on, että tuolloin hän on ollut ystäväsi ja ihan halunnutkin olla ystäväsi, mutta ystävyytenne on jostain syystä myöhemmin päättynyt.
Kuvittelin hänen olleen ystäväni, mutta hän oli ollut asiasta toista mieltä, minkä hän toi lopussa selvästi ilmi. Hän oli vain vuosia jostain syystä päätynyt esittämään ystävää. Aika uskottavasti jopa, koska moni oli hänen käytöksestään lopussa hämmentynyt. Ei ollut kyse siitä tavallisesta kuviosta, että ihmiset ovat ystäviä ja sitten elämässä tulee muuta ja ystävyys jää jossain vaiheessa taakse.
Ok, todella kurja tilanne :( Kävi vielä mielessäni, että jos ystävyytenne päättyi riitaisissa merkeissä, hän on voinut ihan kiukkupäissään ja lapsellisuuttaan sanoa, ettei ollut koskaan halunnutkaan ystävyyttäsi. Lapsethan saattavat hyvinkin sanoa jotain tuollaista ihan vain halutessaan loukata toista. Aikuisten pitäisi osata päättää ihmissuhteitaan rakentavamminkin, mutta kaikki eivät valitettavasti osaa vaan heittäydytään takaisin pikkutytöksi polkemaan jalkaa. Tietenkin on mahdollista, että hän on puhunut ihan tottakin, ja kenties esittänyt ystävääsi hyötyäkseen sinusta jollain tavalla. Ymmärrän hyvin, että olipa tilanne ollut mikä tahansa, olet pahoittanut mielesi.
Kyllä. Minä olen joskus (vuosia sitten) katkaissut erään ystävyyssuhteen ja tulin sanoneeksi asioita, jotka nyt jälkeenpäin ajateltuna olivat aika "rajuja".
Tilanteessa, joka lopullisesti päätti ystävyytemme, minä koin, että olin ollut liian kauan suhteessa vain se antava osapuoli ja olin hyvin vihainen tästä. Sanoin aika jyrkästi, että en pitänyt ystäväni seurasta enkä koskaan ollut pitänyt. Nyt jälkeenpäin ajateltuna kyllähän minä alkujaan olin pitänyt hänen seurastaan, mutta kokemut sen jo useamman vuoden ajan raskaakisi. Siinä vihastuneena vain tunsin, että kaikki oli aina ollut paskaa suhteessamme.No tähän ystäväni sanoi, että "hän luuli meidän olleen ystäviä" jonka minä kuittasin tyyliin "pah me mitään ystäviä ollaan oltu". Tarkoitin sillä sitä, etten kokenut hänen olleen minua kohtaan hyvä ystävä vaan kohdelleen väärin. Hän varmaan koki sen toisinpäin, että en koskaan ollut kokenut meidän olleen ystäviä ja olin vain teeskennellyt.
Nää on näitä asioita, joita elämässä sattuu.
Suomen ev. lut. kirkon vinkkejä yksinäisyyteen:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.
Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.
Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.
Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä.
En halua puhua siitä. Kokemus on ollut minulle vaikea. Mikään muu päättynyt ystävyyssuhde ei ole tuntunut niin pahalta kuin tämä.
Ajoin takaa lähinnä sitä, että oliko tämä kaasosi aikoinaan (kun pyysit hänet kaasoksi) ystäväsi vai kuvittelitko vain hänen olleen, mutta hän ei siis ollut koskaan halunnutkaan olla ystäväsi? Kyllähän ystävyyssuhteita päättyy eikä sille mitään voi. Sain kuitenkin jostain aiemmasta käsityksen, ettei kaasosi ikinä edes halunnut olla ystäväsi. Ja kuten aiemmassa jo kirjoitin, kaasoksi pyytäminen on asia, josta voi olla vaikea kieltäytyä. Tilanne voi olla kaverille jopa erittäin kiusallinen, kun morsian pyytää kaasoksi eli pitää kaveria ystävänään, vaikka kaverille morsian on korkeintaan kaveri. Siinä tilanteessa saattaa ihan hyvin lupautua kaasoksi, jotta ei pahoittaisi toisen mieltä, vaikka tietenkin reilumpaa olisi kieltäytyä. Toinen vaihtoehto on, että tuolloin hän on ollut ystäväsi ja ihan halunnutkin olla ystäväsi, mutta ystävyytenne on jostain syystä myöhemmin päättynyt.
Kuvittelin hänen olleen ystäväni, mutta hän oli ollut asiasta toista mieltä, minkä hän toi lopussa selvästi ilmi. Hän oli vain vuosia jostain syystä päätynyt esittämään ystävää. Aika uskottavasti jopa, koska moni oli hänen käytöksestään lopussa hämmentynyt. Ei ollut kyse siitä tavallisesta kuviosta, että ihmiset ovat ystäviä ja sitten elämässä tulee muuta ja ystävyys jää jossain vaiheessa taakse.
Ok, todella kurja tilanne :( Kävi vielä mielessäni, että jos ystävyytenne päättyi riitaisissa merkeissä, hän on voinut ihan kiukkupäissään ja lapsellisuuttaan sanoa, ettei ollut koskaan halunnutkaan ystävyyttäsi. Lapsethan saattavat hyvinkin sanoa jotain tuollaista ihan vain halutessaan loukata toista. Aikuisten pitäisi osata päättää ihmissuhteitaan rakentavamminkin, mutta kaikki eivät valitettavasti osaa vaan heittäydytään takaisin pikkutytöksi polkemaan jalkaa. Tietenkin on mahdollista, että hän on puhunut ihan tottakin, ja kenties esittänyt ystävääsi hyötyäkseen sinusta jollain tavalla. Ymmärrän hyvin, että olipa tilanne ollut mikä tahansa, olet pahoittanut mielesi.
Kyllä. Minä olen joskus (vuosia sitten) katkaissut erään ystävyyssuhteen ja tulin sanoneeksi asioita, jotka nyt jälkeenpäin ajateltuna olivat aika "rajuja".
Tilanteessa, joka lopullisesti päätti ystävyytemme, minä koin, että olin ollut liian kauan suhteessa vain se antava osapuoli ja olin hyvin vihainen tästä. Sanoin aika jyrkästi, että en pitänyt ystäväni seurasta enkä koskaan ollut pitänyt. Nyt jälkeenpäin ajateltuna kyllähän minä alkujaan olin pitänyt hänen seurastaan, mutta kokemut sen jo useamman vuoden ajan raskaakisi. Siinä vihastuneena vain tunsin, että kaikki oli aina ollut paskaa suhteessamme.No tähän ystäväni sanoi, että "hän luuli meidän olleen ystäviä" jonka minä kuittasin tyyliin "pah me mitään ystäviä ollaan oltu". Tarkoitin sillä sitä, etten kokenut hänen olleen minua kohtaan hyvä ystävä vaan kohdelleen väärin. Hän varmaan koki sen toisinpäin, että en koskaan ollut kokenut meidän olleen ystäviä ja olin vain teeskennellyt.
Nää on näitä asioita, joita elämässä sattuu.
Keskustelitteko asiasta jälkeen päin vai jäikö se tuohon?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.
Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.
Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.
Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä.
En halua puhua siitä. Kokemus on ollut minulle vaikea. Mikään muu päättynyt ystävyyssuhde ei ole tuntunut niin pahalta kuin tämä.
Ajoin takaa lähinnä sitä, että oliko tämä kaasosi aikoinaan (kun pyysit hänet kaasoksi) ystäväsi vai kuvittelitko vain hänen olleen, mutta hän ei siis ollut koskaan halunnutkaan olla ystäväsi? Kyllähän ystävyyssuhteita päättyy eikä sille mitään voi. Sain kuitenkin jostain aiemmasta käsityksen, ettei kaasosi ikinä edes halunnut olla ystäväsi. Ja kuten aiemmassa jo kirjoitin, kaasoksi pyytäminen on asia, josta voi olla vaikea kieltäytyä. Tilanne voi olla kaverille jopa erittäin kiusallinen, kun morsian pyytää kaasoksi eli pitää kaveria ystävänään, vaikka kaverille morsian on korkeintaan kaveri. Siinä tilanteessa saattaa ihan hyvin lupautua kaasoksi, jotta ei pahoittaisi toisen mieltä, vaikka tietenkin reilumpaa olisi kieltäytyä. Toinen vaihtoehto on, että tuolloin hän on ollut ystäväsi ja ihan halunnutkin olla ystäväsi, mutta ystävyytenne on jostain syystä myöhemmin päättynyt.
Kuvittelin hänen olleen ystäväni, mutta hän oli ollut asiasta toista mieltä, minkä hän toi lopussa selvästi ilmi. Hän oli vain vuosia jostain syystä päätynyt esittämään ystävää. Aika uskottavasti jopa, koska moni oli hänen käytöksestään lopussa hämmentynyt. Ei ollut kyse siitä tavallisesta kuviosta, että ihmiset ovat ystäviä ja sitten elämässä tulee muuta ja ystävyys jää jossain vaiheessa taakse.
Ok, todella kurja tilanne :( Kävi vielä mielessäni, että jos ystävyytenne päättyi riitaisissa merkeissä, hän on voinut ihan kiukkupäissään ja lapsellisuuttaan sanoa, ettei ollut koskaan halunnutkaan ystävyyttäsi. Lapsethan saattavat hyvinkin sanoa jotain tuollaista ihan vain halutessaan loukata toista. Aikuisten pitäisi osata päättää ihmissuhteitaan rakentavamminkin, mutta kaikki eivät valitettavasti osaa vaan heittäydytään takaisin pikkutytöksi polkemaan jalkaa. Tietenkin on mahdollista, että hän on puhunut ihan tottakin, ja kenties esittänyt ystävääsi hyötyäkseen sinusta jollain tavalla. Ymmärrän hyvin, että olipa tilanne ollut mikä tahansa, olet pahoittanut mielesi.
Kyllä. Minä olen joskus (vuosia sitten) katkaissut erään ystävyyssuhteen ja tulin sanoneeksi asioita, jotka nyt jälkeenpäin ajateltuna olivat aika "rajuja".
Tilanteessa, joka lopullisesti päätti ystävyytemme, minä koin, että olin ollut liian kauan suhteessa vain se antava osapuoli ja olin hyvin vihainen tästä. Sanoin aika jyrkästi, että en pitänyt ystäväni seurasta enkä koskaan ollut pitänyt. Nyt jälkeenpäin ajateltuna kyllähän minä alkujaan olin pitänyt hänen seurastaan, mutta kokemut sen jo useamman vuoden ajan raskaakisi. Siinä vihastuneena vain tunsin, että kaikki oli aina ollut paskaa suhteessamme.No tähän ystäväni sanoi, että "hän luuli meidän olleen ystäviä" jonka minä kuittasin tyyliin "pah me mitään ystäviä ollaan oltu". Tarkoitin sillä sitä, etten kokenut hänen olleen minua kohtaan hyvä ystävä vaan kohdelleen väärin. Hän varmaan koki sen toisinpäin, että en koskaan ollut kokenut meidän olleen ystäviä ja olin vain teeskennellyt.
Nää on näitä asioita, joita elämässä sattuu.
Keskustelitteko asiasta jälkeen päin vai jäikö se tuohon?
Se jäi tuohon. Olin vielä ainakin vuoden ajan välirikon jälkeen edelleen sitä mieltä, että ystäväni yksin oli syypää kaikkeen. Vasta pikkuhiljaa aloin huomata, että olihan minussakin vikaa. Sitten myöhemmin alkoi tuntua, että siitä on jo aikaa eikä siihen kannata enää palata. Nyt siitä on vierähtänyt jo kymmenen vuotta. En voi sanoa, että mitenkään aktiivisesti miettisin asiaa, mutta tällaisten keskustelujen yhteydessä se oma kokemus muistuu mieleen. Ja luultavasti jos sattumalta kohtaisin, haluaisin jutella asioista, jos toinenkin haluaisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.
Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.
Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.
Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä.
En halua puhua siitä. Kokemus on ollut minulle vaikea. Mikään muu päättynyt ystävyyssuhde ei ole tuntunut niin pahalta kuin tämä.
Ajoin takaa lähinnä sitä, että oliko tämä kaasosi aikoinaan (kun pyysit hänet kaasoksi) ystäväsi vai kuvittelitko vain hänen olleen, mutta hän ei siis ollut koskaan halunnutkaan olla ystäväsi? Kyllähän ystävyyssuhteita päättyy eikä sille mitään voi. Sain kuitenkin jostain aiemmasta käsityksen, ettei kaasosi ikinä edes halunnut olla ystäväsi. Ja kuten aiemmassa jo kirjoitin, kaasoksi pyytäminen on asia, josta voi olla vaikea kieltäytyä. Tilanne voi olla kaverille jopa erittäin kiusallinen, kun morsian pyytää kaasoksi eli pitää kaveria ystävänään, vaikka kaverille morsian on korkeintaan kaveri. Siinä tilanteessa saattaa ihan hyvin lupautua kaasoksi, jotta ei pahoittaisi toisen mieltä, vaikka tietenkin reilumpaa olisi kieltäytyä. Toinen vaihtoehto on, että tuolloin hän on ollut ystäväsi ja ihan halunnutkin olla ystäväsi, mutta ystävyytenne on jostain syystä myöhemmin päättynyt.
Kuvittelin hänen olleen ystäväni, mutta hän oli ollut asiasta toista mieltä, minkä hän toi lopussa selvästi ilmi. Hän oli vain vuosia jostain syystä päätynyt esittämään ystävää. Aika uskottavasti jopa, koska moni oli hänen käytöksestään lopussa hämmentynyt. Ei ollut kyse siitä tavallisesta kuviosta, että ihmiset ovat ystäviä ja sitten elämässä tulee muuta ja ystävyys jää jossain vaiheessa taakse.
Ok, todella kurja tilanne :( Kävi vielä mielessäni, että jos ystävyytenne päättyi riitaisissa merkeissä, hän on voinut ihan kiukkupäissään ja lapsellisuuttaan sanoa, ettei ollut koskaan halunnutkaan ystävyyttäsi. Lapsethan saattavat hyvinkin sanoa jotain tuollaista ihan vain halutessaan loukata toista. Aikuisten pitäisi osata päättää ihmissuhteitaan rakentavamminkin, mutta kaikki eivät valitettavasti osaa vaan heittäydytään takaisin pikkutytöksi polkemaan jalkaa. Tietenkin on mahdollista, että hän on puhunut ihan tottakin, ja kenties esittänyt ystävääsi hyötyäkseen sinusta jollain tavalla. Ymmärrän hyvin, että olipa tilanne ollut mikä tahansa, olet pahoittanut mielesi.
Kyllä. Minä olen joskus (vuosia sitten) katkaissut erään ystävyyssuhteen ja tulin sanoneeksi asioita, jotka nyt jälkeenpäin ajateltuna olivat aika "rajuja".
Tilanteessa, joka lopullisesti päätti ystävyytemme, minä koin, että olin ollut liian kauan suhteessa vain se antava osapuoli ja olin hyvin vihainen tästä. Sanoin aika jyrkästi, että en pitänyt ystäväni seurasta enkä koskaan ollut pitänyt. Nyt jälkeenpäin ajateltuna kyllähän minä alkujaan olin pitänyt hänen seurastaan, mutta kokemut sen jo useamman vuoden ajan raskaakisi. Siinä vihastuneena vain tunsin, että kaikki oli aina ollut paskaa suhteessamme.No tähän ystäväni sanoi, että "hän luuli meidän olleen ystäviä" jonka minä kuittasin tyyliin "pah me mitään ystäviä ollaan oltu". Tarkoitin sillä sitä, etten kokenut hänen olleen minua kohtaan hyvä ystävä vaan kohdelleen väärin. Hän varmaan koki sen toisinpäin, että en koskaan ollut kokenut meidän olleen ystäviä ja olin vain teeskennellyt.
Nää on näitä asioita, joita elämässä sattuu.
Keskustelitteko asiasta jälkeen päin vai jäikö se tuohon?
Se jäi tuohon. Olin vielä ainakin vuoden ajan välirikon jälkeen edelleen sitä mieltä, että ystäväni yksin oli syypää kaikkeen. Vasta pikkuhiljaa aloin huomata, että olihan minussakin vikaa. Sitten myöhemmin alkoi tuntua, että siitä on jo aikaa eikä siihen kannata enää palata. Nyt siitä on vierähtänyt jo kymmenen vuotta. En voi sanoa, että mitenkään aktiivisesti miettisin asiaa, mutta tällaisten keskustelujen yhteydessä se oma kokemus muistuu mieleen. Ja luultavasti jos sattumalta kohtaisin, haluaisin jutella asioista, jos toinenkin haluaisi.
Tuollaisen kokemuksen jälkeen ystävyys voi ajan saatossa olla muuttunut vihaksi.
Tuosta ei kannata pahoittaa mieltään. Eiköhän suurin osa oleta, että kun sulla on kumppani, niin hän kyllä auttaa missä apua tarvitsetkin. Ellet sitten ole erikseen kertonut, että kumppanisi on välinpitämätön lapanen, jolta et edes pyytäessäsi saa mitään apua. Ja mitä tulee seuran pitämiseen sairaslomalla, niin oliko näillä ystävilläsi edes mahdollisuutta tulla päivisin käymään, kun kumppanisi ei ole kotona pitämässä sulle seuraa? Mulle on kohta tulossa parin kuukauden sairasloma ja kaikki ystäväni ovat päivisin töissä enkä edellytä, että he ottaisivat palkatonta vapaata tullakseen viihdyttämään mua.