Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.
Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.
Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.
Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä.
En halua puhua siitä. Kokemus on ollut minulle vaikea. Mikään muu päättynyt ystävyyssuhde ei ole tuntunut niin pahalta kuin tämä.
Ajoin takaa lähinnä sitä, että oliko tämä kaasosi aikoinaan (kun pyysit hänet kaasoksi) ystäväsi vai kuvittelitko vain hänen olleen, mutta hän ei siis ollut koskaan halunnutkaan olla ystäväsi? Kyllähän ystävyyssuhteita päättyy eikä sille mitään voi. Sain kuitenkin jostain aiemmasta käsityksen, ettei kaasosi ikinä edes halunnut olla ystäväsi. Ja kuten aiemmassa jo kirjoitin, kaasoksi pyytäminen on asia, josta voi olla vaikea kieltäytyä. Tilanne voi olla kaverille jopa erittäin kiusallinen, kun morsian pyytää kaasoksi eli pitää kaveria ystävänään, vaikka kaverille morsian on korkeintaan kaveri. Siinä tilanteessa saattaa ihan hyvin lupautua kaasoksi, jotta ei pahoittaisi toisen mieltä, vaikka tietenkin reilumpaa olisi kieltäytyä. Toinen vaihtoehto on, että tuolloin hän on ollut ystäväsi ja ihan halunnutkin olla ystäväsi, mutta ystävyytenne on jostain syystä myöhemmin päättynyt.
Kuvittelin hänen olleen ystäväni, mutta hän oli ollut asiasta toista mieltä, minkä hän toi lopussa selvästi ilmi. Hän oli vain vuosia jostain syystä päätynyt esittämään ystävää. Aika uskottavasti jopa, koska moni oli hänen käytöksestään lopussa hämmentynyt. Ei ollut kyse siitä tavallisesta kuviosta, että ihmiset ovat ystäviä ja sitten elämässä tulee muuta ja ystävyys jää jossain vaiheessa taakse.
Ihan oikeastiko aikuiset naiset miettii, että tämä on mun ystävä, mutta tämä vain kaveri ja luulin tämän olevankin mun kaveri, mutta se haluski olla mun ystävä.
Samat ihmiset kuitenkin parisuhteista puhuvat, että menin naimisiin sen kans, kun rakastin sitä, mutta kasvoin eroon, kun se ei tehnyt kotitöitä ja siinä ei oo mitään ihmeellistä.
Puhutteko te myös puolisoistanne, että se oli mun rakas, mutta paljastui, että se ei ookkaan kuin pano ja sitten panin avioeron vireille, kun se ei ollutkaan aito rakkaus.
Minun mielestäni tällaista feikkaajaystävää voisi verrata siihen hahmoon elokuvissa, joka alttarilla ilmoittaa muuttaneensa sittenkin mielensä, kun on tajunnut ettei oikeasti haluakaan olla toisen kanssa. Ei siinä mitään, mutta olisihan asiaa toki jo aiemminkin voinut alkaa mielessään prosessoida.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.
Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.
Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.
Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä.
En halua puhua siitä. Kokemus on ollut minulle vaikea. Mikään muu päättynyt ystävyyssuhde ei ole tuntunut niin pahalta kuin tämä.
Ajoin takaa lähinnä sitä, että oliko tämä kaasosi aikoinaan (kun pyysit hänet kaasoksi) ystäväsi vai kuvittelitko vain hänen olleen, mutta hän ei siis ollut koskaan halunnutkaan olla ystäväsi? Kyllähän ystävyyssuhteita päättyy eikä sille mitään voi. Sain kuitenkin jostain aiemmasta käsityksen, ettei kaasosi ikinä edes halunnut olla ystäväsi. Ja kuten aiemmassa jo kirjoitin, kaasoksi pyytäminen on asia, josta voi olla vaikea kieltäytyä. Tilanne voi olla kaverille jopa erittäin kiusallinen, kun morsian pyytää kaasoksi eli pitää kaveria ystävänään, vaikka kaverille morsian on korkeintaan kaveri. Siinä tilanteessa saattaa ihan hyvin lupautua kaasoksi, jotta ei pahoittaisi toisen mieltä, vaikka tietenkin reilumpaa olisi kieltäytyä. Toinen vaihtoehto on, että tuolloin hän on ollut ystäväsi ja ihan halunnutkin olla ystäväsi, mutta ystävyytenne on jostain syystä myöhemmin päättynyt.
Kuvittelin hänen olleen ystäväni, mutta hän oli ollut asiasta toista mieltä, minkä hän toi lopussa selvästi ilmi. Hän oli vain vuosia jostain syystä päätynyt esittämään ystävää. Aika uskottavasti jopa, koska moni oli hänen käytöksestään lopussa hämmentynyt. Ei ollut kyse siitä tavallisesta kuviosta, että ihmiset ovat ystäviä ja sitten elämässä tulee muuta ja ystävyys jää jossain vaiheessa taakse.
Ihan oikeastiko aikuiset naiset miettii, että tämä on mun ystävä, mutta tämä vain kaveri ja luulin tämän olevankin mun kaveri, mutta se haluski olla mun ystävä.
Samat ihmiset kuitenkin parisuhteista puhuvat, että menin naimisiin sen kans, kun rakastin sitä, mutta kasvoin eroon, kun se ei tehnyt kotitöitä ja siinä ei oo mitään ihmeellistä.
Puhutteko te myös puolisoistanne, että se oli mun rakas, mutta paljastui, että se ei ookkaan kuin pano ja sitten panin avioeron vireille, kun se ei ollutkaan aito rakkaus.
No minä ainakin puhun yhdestä miehestä siten, että luulin, että hän oli ystävä ja enemmänkin, mutta hän olikin vain pelkkä pano/hoito. Tein virhearvioinnin aiemmin, ja hän onnistui minua sumuttamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.
Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.
Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.
Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä.
En halua puhua siitä. Kokemus on ollut minulle vaikea. Mikään muu päättynyt ystävyyssuhde ei ole tuntunut niin pahalta kuin tämä.
Ajoin takaa lähinnä sitä, että oliko tämä kaasosi aikoinaan (kun pyysit hänet kaasoksi) ystäväsi vai kuvittelitko vain hänen olleen, mutta hän ei siis ollut koskaan halunnutkaan olla ystäväsi? Kyllähän ystävyyssuhteita päättyy eikä sille mitään voi. Sain kuitenkin jostain aiemmasta käsityksen, ettei kaasosi ikinä edes halunnut olla ystäväsi. Ja kuten aiemmassa jo kirjoitin, kaasoksi pyytäminen on asia, josta voi olla vaikea kieltäytyä. Tilanne voi olla kaverille jopa erittäin kiusallinen, kun morsian pyytää kaasoksi eli pitää kaveria ystävänään, vaikka kaverille morsian on korkeintaan kaveri. Siinä tilanteessa saattaa ihan hyvin lupautua kaasoksi, jotta ei pahoittaisi toisen mieltä, vaikka tietenkin reilumpaa olisi kieltäytyä. Toinen vaihtoehto on, että tuolloin hän on ollut ystäväsi ja ihan halunnutkin olla ystäväsi, mutta ystävyytenne on jostain syystä myöhemmin päättynyt.
Kuvittelin hänen olleen ystäväni, mutta hän oli ollut asiasta toista mieltä, minkä hän toi lopussa selvästi ilmi. Hän oli vain vuosia jostain syystä päätynyt esittämään ystävää. Aika uskottavasti jopa, koska moni oli hänen käytöksestään lopussa hämmentynyt. Ei ollut kyse siitä tavallisesta kuviosta, että ihmiset ovat ystäviä ja sitten elämässä tulee muuta ja ystävyys jää jossain vaiheessa taakse.
Ok, todella kurja tilanne :( Kävi vielä mielessäni, että jos ystävyytenne päättyi riitaisissa merkeissä, hän on voinut ihan kiukkupäissään ja lapsellisuuttaan sanoa, ettei ollut koskaan halunnutkaan ystävyyttäsi. Lapsethan saattavat hyvinkin sanoa jotain tuollaista ihan vain halutessaan loukata toista. Aikuisten pitäisi osata päättää ihmissuhteitaan rakentavamminkin, mutta kaikki eivät valitettavasti osaa vaan heittäydytään takaisin pikkutytöksi polkemaan jalkaa. Tietenkin on mahdollista, että hän on puhunut ihan tottakin, ja kenties esittänyt ystävääsi hyötyäkseen sinusta jollain tavalla. Ymmärrän hyvin, että olipa tilanne ollut mikä tahansa, olet pahoittanut mielesi.
Tuokin on käynyt mielessä. Uskon silti, että mikäli ystävyys olisi ollut aitoa, niin tuollaisen välikohtauksen jälkeen sanomisia olisi jotenkin joskus myöhemmin pahoiteltu. Vaikkei ystävyyssuhdetta enää olisikaan saatu toimimaan, niin luulen silti, että jos pitämistä toisesta olisi ollut, niin jotain sovittelevaa käytöstä olisi riidankin jälkeen ollut. Ei ole ollut edes lähetettyä joulukorttia. Välit paloivat täysin. Alkuun vaikutti siltä, että kyse oli jostain väärinkäsityksestä tai ystävän stressistä, mutta kuluneet vuodet ilman yhteydenpitoa vahvistivat sen, ettei tästä ollut kyse.
Myönnän itsekin tehneeni näin. Minulla oli aika vaativa ystävä. Herranjestas sentäs. jos olisi sille pitänyt olla kaasona, olisin varmaan palanut loppuun.
Mutta siis yleisesti ottaen ystävä vaati sitä ja vaati tätä ja pikkuhiljaa alkoi kypsyttää ja kypsyttää ja kattila poreilla. Tuli sitten tilanne, missä kattila kiehahti yli ja päästelin suustani aika rajua tekstiä. Olin vain niin vihainen ja kypsä.
Olo sen jälkeen oli todella helpottunut ja puhdas ja tyhjä. En ole tämän jälkeen ollut kyseisen vaativan ihmisen kanssa missään tekemissä ja en tulevaisuudessakaan halua olla. Ei tulisi mieleenkään lähetellä edes joulukortteja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.
Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.
Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.
Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä.
En halua puhua siitä. Kokemus on ollut minulle vaikea. Mikään muu päättynyt ystävyyssuhde ei ole tuntunut niin pahalta kuin tämä.
Ajoin takaa lähinnä sitä, että oliko tämä kaasosi aikoinaan (kun pyysit hänet kaasoksi) ystäväsi vai kuvittelitko vain hänen olleen, mutta hän ei siis ollut koskaan halunnutkaan olla ystäväsi? Kyllähän ystävyyssuhteita päättyy eikä sille mitään voi. Sain kuitenkin jostain aiemmasta käsityksen, ettei kaasosi ikinä edes halunnut olla ystäväsi. Ja kuten aiemmassa jo kirjoitin, kaasoksi pyytäminen on asia, josta voi olla vaikea kieltäytyä. Tilanne voi olla kaverille jopa erittäin kiusallinen, kun morsian pyytää kaasoksi eli pitää kaveria ystävänään, vaikka kaverille morsian on korkeintaan kaveri. Siinä tilanteessa saattaa ihan hyvin lupautua kaasoksi, jotta ei pahoittaisi toisen mieltä, vaikka tietenkin reilumpaa olisi kieltäytyä. Toinen vaihtoehto on, että tuolloin hän on ollut ystäväsi ja ihan halunnutkin olla ystäväsi, mutta ystävyytenne on jostain syystä myöhemmin päättynyt.
Kuvittelin hänen olleen ystäväni, mutta hän oli ollut asiasta toista mieltä, minkä hän toi lopussa selvästi ilmi. Hän oli vain vuosia jostain syystä päätynyt esittämään ystävää. Aika uskottavasti jopa, koska moni oli hänen käytöksestään lopussa hämmentynyt. Ei ollut kyse siitä tavallisesta kuviosta, että ihmiset ovat ystäviä ja sitten elämässä tulee muuta ja ystävyys jää jossain vaiheessa taakse.
Ok, todella kurja tilanne :( Kävi vielä mielessäni, että jos ystävyytenne päättyi riitaisissa merkeissä, hän on voinut ihan kiukkupäissään ja lapsellisuuttaan sanoa, ettei ollut koskaan halunnutkaan ystävyyttäsi. Lapsethan saattavat hyvinkin sanoa jotain tuollaista ihan vain halutessaan loukata toista. Aikuisten pitäisi osata päättää ihmissuhteitaan rakentavamminkin, mutta kaikki eivät valitettavasti osaa vaan heittäydytään takaisin pikkutytöksi polkemaan jalkaa. Tietenkin on mahdollista, että hän on puhunut ihan tottakin, ja kenties esittänyt ystävääsi hyötyäkseen sinusta jollain tavalla. Ymmärrän hyvin, että olipa tilanne ollut mikä tahansa, olet pahoittanut mielesi.
Tuokin on käynyt mielessä. Uskon silti, että mikäli ystävyys olisi ollut aitoa, niin tuollaisen välikohtauksen jälkeen sanomisia olisi jotenkin joskus myöhemmin pahoiteltu. Vaikkei ystävyyssuhdetta enää olisikaan saatu toimimaan, niin luulen silti, että jos pitämistä toisesta olisi ollut, niin jotain sovittelevaa käytöstä olisi riidankin jälkeen ollut. Ei ole ollut edes lähetettyä joulukorttia. Välit paloivat täysin. Alkuun vaikutti siltä, että kyse oli jostain väärinkäsityksestä tai ystävän stressistä, mutta kuluneet vuodet ilman yhteydenpitoa vahvistivat sen, ettei tästä ollut kyse.
Myönnän itsekin tehneeni näin. Minulla oli aika vaativa ystävä. Herranjestas sentäs. jos olisi sille pitänyt olla kaasona, olisin varmaan palanut loppuun.
Mutta siis yleisesti ottaen ystävä vaati sitä ja vaati tätä ja pikkuhiljaa alkoi kypsyttää ja kypsyttää ja kattila poreilla. Tuli sitten tilanne, missä kattila kiehahti yli ja päästelin suustani aika rajua tekstiä. Olin vain niin vihainen ja kypsä.
Olo sen jälkeen oli todella helpottunut ja puhdas ja tyhjä. En ole tämän jälkeen ollut kyseisen vaativan ihmisen kanssa missään tekemissä ja en tulevaisuudessakaan halua olla. Ei tulisi mieleenkään lähetellä edes joulukortteja
Meillä eivät välit palaneet hääjärjestelyissä, vaan muutama vuosi niiden jälkeen. Joten tuskin häät se pääsyy välirikkoon olivat. Yritin kyllä aina olla hyvä ystävä ja ottaa monessa asiassa toisen huomioon. Kyselin aina hänen toiveistaan ja ajatuksistaan eri asioiden suhteen, vaikka se välillä työläältä tuntuikin. En loppujen lopuksi vieläkään kovin hyvin ymmärrä, miksi silti kävi näin. Olin aina kuvitellut, että ihmiset puhuvat pääosin totta, jos heiltä mielipidettään kysyy yms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää jääkö roikkumaan niihin kavereihin, jotka ei soittele tai muuten pidä yhteyttä! Maailma on täynnä ihmisiä ja ihmissuhteet muuttuu jatkuvasti, niin se vaan menee, koko elämän ajan.
Olkaa aktiivisia ja sosiaalisia elämässänne. Esim. töissä kun menet kahville, sano välillä jollekin sellaisella kivalle tyypille, jonka kanssa et yleensä kahvittele, ohimennen rennosti, että "menen kahville, tuletko mukaan?" ja iloisen vilpitön hymy päälle. Jos sulla on noin 1 - 10 v lapsia, niin kun nämä juttelevat/leikkivät esim. leikkipuistossa, kotipihalla yms. jonkun lapsen kanssa, jolla on vanhempi siinä mukana, niin ala jutella vanhemmalle. "Minkä ikäinen sun lapsi? Asutteko lähellä? Onpa kiva ulkoiluilma tänään. Tulkaa joku päivä meille käymään, niin lapsetkin voi leikkiä rauhassa.". Kun kavereiden vanhemmat hakee lapsiaan teiltä, niin juttele heille ja tutustu. Ennen jumpan tai muun harrastuksen alkua pukuhuoneessa juttele niitä näitä niille harrastuskavereille ja kun olet useamman kerran jutellut, voitkin sitten pyytää/tarjota kyytiä jos menette samalle suunnalle, kysäistä lenkkiseuraa yms. Naapureita tervehtikää rappukäytävässä tai postilaatikolla ja jutelkaa pari sanaa, sitten kun olette jutellut jokusen kerran, voi taas edetä ja pyytää käymään/lenkille / kukkia kastelemaan lomanne aikana yms.
Sitten kun on kertynyt näitä tuttavia, niin pidät vaan kisoihin tyyppeihin sinnikkäästi yhteyttä ja väkisin jonkun kanssa syntyy lopulta myös vastavuoroista kommunikaatiota. Niin moni täälläkin on yksinäinen ja tämä on kokemus, että näin niitä tuttavia, sittemmin kavereita ja sittemmin osa ystäviäkin, syntyy.
Ujoille nettikin on hyvä väylä! Kysele FB:ssä kuulumisia vanhoilta tutuilta ja "olis kiva nähdä joku kerta, tuutteko lomalla tännepäin?" yms.
Kyllä mullakin olis kuollutta, jos samoissa vanhoissa kaveruuksissa roikkuisin vuodelta nakki ja kilpi. Pitää antaa tilaa uusien hyvien tyyppien tulla elämäänsä.
Vaikka joistakin ihmisistä "eroaisi", niin ainakin minua jää monesti harmittamaan, että mitä kävi. Harmittelen sitä sitten itsekseni kuukausia, ehkä vuosia. Aktiivisesti tai passiivisesti, ehkä vaihdellen.
Tuossa edellä joku ei juuri pitänyt työkaverista, joka koitti saada seuraa. Mistä näistäkään siis tietää. Jollekulle sopii, jollekulle ei. Töissäkin on monesti kuppikuntia eli tietyt ihmiset menee yhdessä kahville, tietyt ei.
Lisäksi kyllähän sitä usein kaveripiirissäkin sanotaan, että "nähään taas!". Käytännössä se voi tarkottaa , että ei todellakaan nähdä, ennen kuin joskus ikuisuuden päästä. Maailmaan mahtuu kamala määrä sanoja, mutta loppujen lopuksi vähän tekoja. "Oho, jäi nyt näkemättä, tultiin just kotiin takasin tänne Rovaniemelle, mutta ens kerralla sitten!"
Siunauksista en välitä, mutta hyvää kesää. :)
Niin vähän pitää olla pelisilmää ketä lähtee pyytelee kahville, jos jonkun kanssa juttu luistaa voi olla ihan luontevaa yrittää viedä sitä pidemmälle. Mutta jos tämän 20v vanhemman työkaverin kanssa en koe olevan mitään yhteistä niin alkaa vaan ahdistaa kun se kokee että meidän pitäisi jotenkin lähentyä vaikka mielestäni ollaan aivan normi työkaveri-tasolla. Jokaisella kuitenkin on oikeus päättää ketä päästää lähelle.
Ja joo, mullekin on sanottu että ollaan yhteydessä, vaikkei ollut aikomustakaan olla, korkeintaan la iltana kun pitää äkkiä saada seuraa johonkin tapahtumaan extempore. Se on vaan sellainen kohtelias tapa ilmeisesti joillakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
No et välttämättä mitään, olet vaan tavannut tuollaiset ihmiset jotka ei niin paljon väitä kuin sinä. Maailma on epäreilu, kannattaa vaan hyväksyä se ja koittaa nauttia muista elämän osa-alueista. Vaikka sain myös alapeukkuja yhdestä toisesta kommentista (mitä en ihan ymmärrä) jossa suosittelen mielummin keskittymään etsimään kumppania. Mulla se on toiminut yksinäisyyteen kun niin hyviä kavereita ei ole siunaantunut joita voisi nähdä säännöllisesti. Kumppanin kanssa voi tehdä sitten asioita vapaa ajalla. Oon kokenut sen helpommaksi kuin ystävien löytäminen aikuisiällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
No, mä mietin taas kerran eilen, että mitä mä teen väärin, kun oon auttanut itsetuhoista ja masentunutta "ystävääni". Oon aina soitellut ja viestitellyt ja huolehtinut ja huomioinut (kortteja ja lahjoja myöten), vaikka paskaa sataisi miten niskaan. Kuunnellut ja koittanut sanoa jotain järkevää. Silti sitä vaan ollaan mulle vastaamatta tai lyödään luuria korvaan tai blokkaillaan, kun taas sitten vaikkapa mun tutut, jotka sanoo hänelle korkeintaan "moi", on hänelle ihan jees.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
No et välttämättä mitään, olet vaan tavannut tuollaiset ihmiset jotka ei niin paljon väitä kuin sinä. Maailma on epäreilu, kannattaa vaan hyväksyä se ja koittaa nauttia muista elämän osa-alueista. Vaikka sain myös alapeukkuja yhdestä toisesta kommentista (mitä en ihan ymmärrä) jossa suosittelen mielummin keskittymään etsimään kumppania. Mulla se on toiminut yksinäisyyteen kun niin hyviä kavereita ei ole siunaantunut joita voisi nähdä säännöllisesti. Kumppanin kanssa voi tehdä sitten asioita vapaa ajalla. Oon kokenut sen helpommaksi kuin ystävien löytäminen aikuisiällä.
Kiitos! Minulla on onneksi kumppani, muuten varmaan kuolisin hiljaa pois.
Silti kaipaisin ystäviä ja kavereita elämääni. Joskus niitä olikin, nyt vain suhteet ovat jääneet hyvin yksipuolisiksi :'( Olin vastikään yksin kotona sairauslomalla eikä kukaan "ystävistäni" kysynyt, voisiko auttaa tai tulla vaikka hetkeksi pitämään seuraa. Itse olisin näin tehnyt, jos tilanne olisi ollut toisin päin. Edes "mitä kuuluu, miten voit?" olisi piristänyt, mutta ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Hmmmmmm..mietitäämpä yhdessä
1. et koskaan sano EI
2. Olemuksesi katoaa seinätapettiin..et jää mieleen.
3.Ystäväsi ovat lapsuudenystäviä tai lauma sukulaisia
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.
Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.
Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Hmmmmmm..mietitäämpä yhdessä
1. et koskaan sano EI
2. Olemuksesi katoaa seinätapettiin..et jää mieleen.
3.Ystäväsi ovat lapsuudenystäviä tai lauma sukulaisia
Kohdissa 1 & 2 on hitunen totuutta, olen hieman lapanen, mutta kolmosessa ei niinkään. Pitänee siis alkaa sanoa "ei" ja jotenkin kehittää itseään räväkämmäksi?
Toivottavasti löytäisin jostain uusia ystäviä, mutta se on epävarmaa ja vie aikaa, kuten tässäkin ketjussa on monta kertaa todettu. Tuntuu surkealta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.
Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.
Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.
Good for you! *peukku* Ihailen asennettasi :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkään en tajua alapeukutusta sille, joka kysyi että onko muka pakko alkaa vökisinkahvittelemaan duunikaverin kanssa, jos siis muuten olisi ihan asialliset perustyökavervlit eikä ole sen kummempaa yhteistä.
Enkä tajua teitäkään, jotka alapeukutitte tota pitkää selostusta siitä, millaista vauva-aika tai (pikkulasten) vanehmmuus on aikataulullisesti, sillä selvästi moni tässä ketjussa ei käsitä, kuinka kiinni siinä on eikä lasta voi jättää yksin kaverin tai minkään syyn vuoksi, sehän olisi heitteillejättö.
(Toi ei todellakaan päde kaikkiin lapsettomiin, ettei tajuta vastuuta ja kiinniolemista vanhemmuudessa. Mulla ainakin on paljon lapsettomia ystäviä, jotka ihan oma-aloitteisesti rientäneet apuun esim kun itse sairastin pahasti ja olin yksin vauvan kanssa. Vauvahan ei hoida itse itseään vaikka olisit itse taju kankaalla.)
Teille, joidne mielestä pienten lasten vanhempien kuuluisi jatkaa sosiaalista elämää univelkaisina ja muutenkin ilman lepoa, niin millainen teidän oma lapsuus oli? Jätettiinkö teidät usein yksin vanhempien liehuessa shoppailemassa tai tanssimassa jossain?
En tajua teitä lainkaan.Olen ollut ennen lapseton ja ymmärrän ja muistan, että joitain ystäviä tuli ikävä, kun he saivat lapsia kauan ennen mua. Mutta tajusin sen täysin ja yritin auttaa parhaani vauvan ja lasten kanssa, mutten ollut hirveen hyödyllinen, koska en tiennyt siitä hommasta paljon, joten en tietenkään ollut se, jolle soitellaan väsyneenä, että miten saan annettua lääkkeet kun rimpuilee ja onko tää ihottumaa vai rokkoa tai miten sen sais potalle ja millä lailla sä sait syömään kiinteitä ja mitä vaippamerkkiä suosittelit, kun tuli ihottumaa. Mutta ymmärsin kuitenkin, että toinen on kiinni ja tarvitsee lepoa ja myös parisuhdeaikaa ja että totta hitossa lapset ovat tärkeämpiä kuin ystävä. Ystävyys ei ole mikään sitoumus, jolle on uhrattava omat lapset ja jonka pitää jatkua läpi elämän samanlaisena. Olis sairasta hankkia lapsi ja sitten jatkaa syntymän jälkeen elämää ihan kuin ei olisi mitään vastuuta,
Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä, mutta lapsia hankkineenkin pitää ymmärtää, ettei lapseton ystävä pysäytä omaa elämäänsä useammaksi vuodeksi siksi, että ystävä on hankkinut lapsia. Lapsettoman ystävän elämä jatkuu, hänen elämäänsä tulee uusia ystäviä tai suhde aiempiin kavereihin muuttuukin ystävyydeksi, koska heillä on aikaa ystävilleen. Kun lapset ovat jo isompia ja ystävällä olisi taas voimia ja aikaa, on varsin tavallista, että lapseton ystävä on jo niin paljon läheisempi muiden ystäviensä kanssa eikä paluuta vuosien takaiseen tilanteeseen enää ole. Kun tämän hyväksyy, asiassa ei ole mitään ongelmaa.
Joo ihan totta tuokin. Mutta itse siis oln nähnyt tässä ketjussa vain tekstejä, jossa lapsettomat valittaneet siitä, että perheellisellä ei aikaa, varsinkaan yöllä tulla juhlimaan, kun aamulla vastuu alkaa omasta valvomisesta huolimatta. Sitä siis kommentoin. Mulla on lapsen saannin jälkeen pysyneet lapsettomatkin ystävät, mutta arjessa enemmän näen lapsellisia, sillä jotkut lapsettomat esim haluaa puida asioita, joita ei voi lasten kuullen oiken puida, kuten seksiä tai sitten jotain vaikka työasiaa, johon en voi pitkällä kaavalla keskittyä kun lasta ei voi sillai sivuuttaa seurassa omiin oloihinsa olemaan hiljaa. Mun jokainen lapseton frendi tajuaa, että olen kiinni eikä kukaan syyllistä. Jotkut nauttii mun lapsen seurasta, joillekin se ei ole niin kauheen mielekästä, ketään en pakota mihinkään eikä muakaan pakoteta. Ne, jotka pyytävät yöelämään, jonne joskus aina haluaisin, auttavat imasta halustaan järjestämään babysitterin MYÖS AAMUKSI, joka onkin yksinhuoltajan edellytys ulosmenemiselle, mulla on ihania ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Lukiolainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halua lainata henkilöä, jota en tietääkseni millään tasolla tunne, ja jatkaa hänen kanssaan enää "keskustelua", mutta yleisluontoinen toteamus: jopa vapaaehtoispuolella sitoudutaan työskentelemään usein ohjaajana asianmukaisesti. Jos haluaa kavereita, ei voi lähteä ohjaajaksi tai opettajaksi. Vapaaehtoispuolelle pitää AINA lähteä sillä asenteella, että itsellä ei ole tilanteessa tarpeita, on vain annettavaa.
Hyväntekeväisyys tai auktoriteettisuhteet ovat ihan eri asia, kun vaikka joku sinkkujen juoksukoulun vetäjä tai joulumyyjäisten käpykoristeiden väsääminen vetäjä. En vaan näe syytä miksi jonkun tälläisen vetäjää sitovat jotkut "moraalisäännöt".
Sinun täytyy nyt varmasti valittaa tai kysyä eri vapaaehtoistyötahoilta asiasta eli miksi vaativat vapaaehtoistyöntekijöitäkin noudattamaan tiettyjä sääntöjä. Minä en ainakaan enää osaa auttaa asiassa.
Ei minun tarvitse. Ymmärrän kyllä miksi lukion opettaja ei voi kavereoida oppilaidensa kanssa tai miksi jonkun hyväntekeväisyysjärjestön työtekijöillä on velvollisuuksis ja sääntöjä. Mutta vaikka kuinka haluatte antaa ymmärtää, kuinka se on jotenkin moraalisesti väärin, että jonkun täysiikäisten järjestäjien ja osallistujien keskeiset ystävyyssuhteet, jossain kerhoissa tai kursseissa tai muissa vastaavissa, niin se ei ole. Koska mikä siinä olisi moraalisesti niin väärin? Ketään heikommassa asemassa olevaa ei käytetä hyväksi. Mitään arviointeja ei anneta. Monesti ei edes osallistumistodistusta.
Joten jos joku yksinäinen osaa ja haluaa järjestää vaikka mangapiirustuskurssin ja vaikka heistä kaikista kurssiin osallistujista tulisi vetäjän 5 uutta bff:ää, niin upeaa. Siinä ei ole mitään moraalitonta, vaan päinvastoin, te jotka syyllistätte saisitte hävetä.Viette mahdollisuuden yksinäiseltä uusiin ystäviin, jollain itsekeksimällänne "moraalisännöllä". Sekä osallistujien, että vetäjän puolelta.
Ja sekin on ihan puppua etteikö jossain harrastuksissa olisi aikaa myös rupatella ja tutustua muihin. Että pitää nyt niin keskittyä ja oppia, ettei sivuille ehdi katsoa eikä pienintäkään taukoa ole ja paikalle on saavuttava ja pois lähdettävä 30 sekunttia ennen ja jälkeen.
Johonkin kursseihin/kerhoihin osallistuminen tai niiden vetäminen on mitä parhaimpia tapoja tutustua uusiin ihmisiin ja saada ehkä jopa lopulta ystäviä. Mutta se vaatii myös sen, että ymmärtää mistä kursseista ja kerhoista on puhe. Ymmärtää mikä on hyväntekijä, mikä on auktoriteetti, mikä on virallinen valvoja tai kuka on esimerkiksi ministeriön ja lakien velvollisuuksien alla toimiva opettaja.
Tosiaan, jos tuota ei ymmärrä, niin minäkään en voi auttaa.No onko se moraalisesti väärin, jos täysi-ikäinen lukio-opiskelija ja lukiosta eläkkeelle jäänyt opettaja ovat keskenään ystäviä? Käymme muun muassa kerran viikossa lenkillä ja joskus soittelemme. Olemme molemmat naispuolisia. Ihan mielenkiinnosta kysyn.
Ei minusta tai en tiedä. Opettajien moraalinen vastuu ja myös moraaliset vääryydet syntyvät valta ja auktoriteettiasemasta. Kun ihminen toimii opettajan roolissa, jossa hän arvioi, hänen pitää toimia oikein. Hänen arvosanansa pitävät olla reilusti annettuja. Tässä kohtaa johonkin oppilasystävään kohtaan oleva suhde saattaisi vääristää arviointia. Se olisi silloin moraalisesti väärin muita kohtaan, jos opettajan ystävä saisi siksi parempia numeroita, vain ja ainoastaan, koska ovat ystäviä keskenään. Samoin se olisi moraalisesti väärin, jos tämä oppilas saisi vaikka huonompia numeroita, koska opettaja antaisi vaikuttaa ystävyyden arviointiin.
Koska kyseessä on entinen opettaja, hän ei ole valtasuhteessa sinuun, joten opettajuus ei enää ole se ongelma.
Sen sijaan ikäeronne saattaisi olla. Jos sinun kokemattomuuttasi ja nuoruuttasi käytettäisiin hyväksi, jotta sinua manipuloidaan asioihin, se olisi moraalisesti väärin. Kyseessä ei ole vanhempasi joilla on kasvatusvelvollisuus, vaan sinäänsä vieras ihminen. Jos hän siis muuten käyttäytyy moraalisesti, niin ongelmaa ei ole, mutta jos hänellä on jonkin tyylinen "oma lehmä ojassa", niin silloin se on moraalisesti sinua kohtaan väärin. Painostaa sinua ajattelemaan ja tekemään asioita, joita et halua, hyödyntäen sekä entistä opettaja asemaansa, että ikänsä tuomaa kokemusta.
Tietenkin oman ikäisetkin ihmiset voivat käyttäytyä moraalisesti sinua kohtaan väärin, kuten vanhemmat ihmiset voivat käyttäytyä kaikin tavoin moraalisesti oikein sinua kohtaan.
Jos siis sinusta tuntuu, että sinua kohdellaan väärin tai sinusta johtuen muita kohdellaan väärin on suuri todennäköisyys, että moraalisesti jokin ei ole kohdallaan. Jos ei niin todennäköisesti kyse on vaan hyvästä ystävästä, joka haluaa viettää aikaa kanssasi ja toimia ystävänäsi.
Monesti, kuten esimerkiksi opettajat eivät osaa päästä irti "vallasta" ja he mielellään jatkavat määräämistä, opettamista ja päättämistä tilanteissa, joissa heidän ei sitä kuuluisi tehdä. Jolloin eteen tulee taas moraalinen dilemma vallasta. Se on moraalisesti väärin painostaa ja manipuloida toista, mutta se olisi myös moraalisesti väärin antaa toisen tehdä jotain haitallista muille tai itselle, jos sinulla olisi valtaa estää se.
Ehkä vastaukseni sekoittaa vielä enemmän ajatuksiasi, kuin vastaa niihin.
Tärkeintä on kuitenkin ettei sinua käytetä hyväksi millään tasolla.
Tämä ystäväni eli eläkkeelle jäänyt opettaja on aika määräilevä ja ehkä vähän ylihuolehtiva persoona. Se on hänen tapansa näyttää, että välittää toisesta. Hän on myös kertonut minulle, että on aikuisille lapsillekin samanlainen kuin minulle eli ylihuolehtivainen ja määräilevä.
Sitä vain oikein mietin, kun sanoit, että jos hänellä onkin joku oma lehmä ojassa eli yrittää hyötyä minusta jotenkin. Mitä hyötyä minusta muka voisi hänelle olla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Hmmmmmm..mietitäämpä yhdessä
1. et koskaan sano EI
2. Olemuksesi katoaa seinätapettiin..et jää mieleen.
3.Ystäväsi ovat lapsuudenystäviä tai lauma sukulaisia
Kohdissa 1 & 2 on hitunen totuutta, olen hieman lapanen, mutta kolmosessa ei niinkään. Pitänee siis alkaa sanoa "ei" ja jotenkin kehittää itseään räväkämmäksi?
Toivottavasti löytäisin jostain uusia ystäviä, mutta se on epävarmaa ja vie aikaa, kuten tässäkin ketjussa on monta kertaa todettu. Tuntuu surkealta.
Minä en kyllä oikein tajunnut tuota vinkkailijaa. Jos siis sanoo EI ja jos on joku mölyapina eikä tapettia, niin saa kavereita? No, sanoisin, että voi käydä myös toisinpäin.
Samaten tuo kohta 3 on sellainen, että jos noita ei ole, voi olla, että on vain kavereita ja tuttuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.
Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.
Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.
Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
No et välttämättä mitään, olet vaan tavannut tuollaiset ihmiset jotka ei niin paljon väitä kuin sinä. Maailma on epäreilu, kannattaa vaan hyväksyä se ja koittaa nauttia muista elämän osa-alueista. Vaikka sain myös alapeukkuja yhdestä toisesta kommentista (mitä en ihan ymmärrä) jossa suosittelen mielummin keskittymään etsimään kumppania. Mulla se on toiminut yksinäisyyteen kun niin hyviä kavereita ei ole siunaantunut joita voisi nähdä säännöllisesti. Kumppanin kanssa voi tehdä sitten asioita vapaa ajalla. Oon kokenut sen helpommaksi kuin ystävien löytäminen aikuisiällä.
Kiitos! Minulla on onneksi kumppani, muuten varmaan kuolisin hiljaa pois.
Silti kaipaisin ystäviä ja kavereita elämääni. Joskus niitä olikin, nyt vain suhteet ovat jääneet hyvin yksipuolisiksi :'( Olin vastikään yksin kotona sairauslomalla eikä kukaan "ystävistäni" kysynyt, voisiko auttaa tai tulla vaikka hetkeksi pitämään seuraa. Itse olisin näin tehnyt, jos tilanne olisi ollut toisin päin. Edes "mitä kuuluu, miten voit?" olisi piristänyt, mutta ei.
Ymmärrät selvästi jo itsekin, että "ystäväsi" eivät ole oikeita ystäviä.
Päästä irti.
Jossain vaiheessa helpottaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.
Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.
Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.
Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?
Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.
Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta.
Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.
Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.
Vaikka joistakin ihmisistä "eroaisi", niin ainakin minua jää monesti harmittamaan, että mitä kävi. Harmittelen sitä sitten itsekseni kuukausia, ehkä vuosia. Aktiivisesti tai passiivisesti, ehkä vaihdellen.
Tuossa edellä joku ei juuri pitänyt työkaverista, joka koitti saada seuraa. Mistä näistäkään siis tietää. Jollekulle sopii, jollekulle ei. Töissäkin on monesti kuppikuntia eli tietyt ihmiset menee yhdessä kahville, tietyt ei.
Lisäksi kyllähän sitä usein kaveripiirissäkin sanotaan, että "nähään taas!". Käytännössä se voi tarkottaa , että ei todellakaan nähdä, ennen kuin joskus ikuisuuden päästä. Maailmaan mahtuu kamala määrä sanoja, mutta loppujen lopuksi vähän tekoja. "Oho, jäi nyt näkemättä, tultiin just kotiin takasin tänne Rovaniemelle, mutta ens kerralla sitten!"
Siunauksista en välitä, mutta hyvää kesää. :)