Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
No joo, totta tuo.
Lukiolainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halua lainata henkilöä, jota en tietääkseni millään tasolla tunne, ja jatkaa hänen kanssaan enää "keskustelua", mutta yleisluontoinen toteamus: jopa vapaaehtoispuolella sitoudutaan työskentelemään usein ohjaajana asianmukaisesti. Jos haluaa kavereita, ei voi lähteä ohjaajaksi tai opettajaksi. Vapaaehtoispuolelle pitää AINA lähteä sillä asenteella, että itsellä ei ole tilanteessa tarpeita, on vain annettavaa.
Hyväntekeväisyys tai auktoriteettisuhteet ovat ihan eri asia, kun vaikka joku sinkkujen juoksukoulun vetäjä tai joulumyyjäisten käpykoristeiden väsääminen vetäjä. En vaan näe syytä miksi jonkun tälläisen vetäjää sitovat jotkut "moraalisäännöt".
Sinun täytyy nyt varmasti valittaa tai kysyä eri vapaaehtoistyötahoilta asiasta eli miksi vaativat vapaaehtoistyöntekijöitäkin noudattamaan tiettyjä sääntöjä. Minä en ainakaan enää osaa auttaa asiassa.
Ei minun tarvitse. Ymmärrän kyllä miksi lukion opettaja ei voi kavereoida oppilaidensa kanssa tai miksi jonkun hyväntekeväisyysjärjestön työtekijöillä on velvollisuuksis ja sääntöjä. Mutta vaikka kuinka haluatte antaa ymmärtää, kuinka se on jotenkin moraalisesti väärin, että jonkun täysiikäisten järjestäjien ja osallistujien keskeiset ystävyyssuhteet, jossain kerhoissa tai kursseissa tai muissa vastaavissa, niin se ei ole. Koska mikä siinä olisi moraalisesti niin väärin? Ketään heikommassa asemassa olevaa ei käytetä hyväksi. Mitään arviointeja ei anneta. Monesti ei edes osallistumistodistusta.
Joten jos joku yksinäinen osaa ja haluaa järjestää vaikka mangapiirustuskurssin ja vaikka heistä kaikista kurssiin osallistujista tulisi vetäjän 5 uutta bff:ää, niin upeaa. Siinä ei ole mitään moraalitonta, vaan päinvastoin, te jotka syyllistätte saisitte hävetä.Viette mahdollisuuden yksinäiseltä uusiin ystäviin, jollain itsekeksimällänne "moraalisännöllä". Sekä osallistujien, että vetäjän puolelta.
Ja sekin on ihan puppua etteikö jossain harrastuksissa olisi aikaa myös rupatella ja tutustua muihin. Että pitää nyt niin keskittyä ja oppia, ettei sivuille ehdi katsoa eikä pienintäkään taukoa ole ja paikalle on saavuttava ja pois lähdettävä 30 sekunttia ennen ja jälkeen.
Johonkin kursseihin/kerhoihin osallistuminen tai niiden vetäminen on mitä parhaimpia tapoja tutustua uusiin ihmisiin ja saada ehkä jopa lopulta ystäviä. Mutta se vaatii myös sen, että ymmärtää mistä kursseista ja kerhoista on puhe. Ymmärtää mikä on hyväntekijä, mikä on auktoriteetti, mikä on virallinen valvoja tai kuka on esimerkiksi ministeriön ja lakien velvollisuuksien alla toimiva opettaja.
Tosiaan, jos tuota ei ymmärrä, niin minäkään en voi auttaa.No onko se moraalisesti väärin, jos täysi-ikäinen lukio-opiskelija ja lukiosta eläkkeelle jäänyt opettaja ovat keskenään ystäviä? Käymme muun muassa kerran viikossa lenkillä ja joskus soittelemme. Olemme molemmat naispuolisia. Ihan mielenkiinnosta kysyn.
En ole tuon ylemmän viestin kirjoittaja, mutta jos he tuntevat muualta kuin tästä kys. lukiosta, niin silloinhan roolit ovat vain sattumaa.
Mutta jos taas tuntevat koulusta, niin... No niin noh, jokaisen omia valintoja. Puheita saattaa aiheuttaa, mutta jos ei välitä, niin ei kai siinä. Toisaalta taas jos tausta on esim. aikuislukiota käyvä 60-vuotias opiskelija ja 65-vuotias opettaja, jotka ehkä ovat naapureitakin, niin tilanne on mielestäni aivan eri kuin 18-vuotias opiskelija 65-vuotias eläkkeellä oleva opettaja.
Vierailija kirjoitti:
Lukiolainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halua lainata henkilöä, jota en tietääkseni millään tasolla tunne, ja jatkaa hänen kanssaan enää "keskustelua", mutta yleisluontoinen toteamus: jopa vapaaehtoispuolella sitoudutaan työskentelemään usein ohjaajana asianmukaisesti. Jos haluaa kavereita, ei voi lähteä ohjaajaksi tai opettajaksi. Vapaaehtoispuolelle pitää AINA lähteä sillä asenteella, että itsellä ei ole tilanteessa tarpeita, on vain annettavaa.
Hyväntekeväisyys tai auktoriteettisuhteet ovat ihan eri asia, kun vaikka joku sinkkujen juoksukoulun vetäjä tai joulumyyjäisten käpykoristeiden väsääminen vetäjä. En vaan näe syytä miksi jonkun tälläisen vetäjää sitovat jotkut "moraalisäännöt".
Sinun täytyy nyt varmasti valittaa tai kysyä eri vapaaehtoistyötahoilta asiasta eli miksi vaativat vapaaehtoistyöntekijöitäkin noudattamaan tiettyjä sääntöjä. Minä en ainakaan enää osaa auttaa asiassa.
Ei minun tarvitse. Ymmärrän kyllä miksi lukion opettaja ei voi kavereoida oppilaidensa kanssa tai miksi jonkun hyväntekeväisyysjärjestön työtekijöillä on velvollisuuksis ja sääntöjä. Mutta vaikka kuinka haluatte antaa ymmärtää, kuinka se on jotenkin moraalisesti väärin, että jonkun täysiikäisten järjestäjien ja osallistujien keskeiset ystävyyssuhteet, jossain kerhoissa tai kursseissa tai muissa vastaavissa, niin se ei ole. Koska mikä siinä olisi moraalisesti niin väärin? Ketään heikommassa asemassa olevaa ei käytetä hyväksi. Mitään arviointeja ei anneta. Monesti ei edes osallistumistodistusta.
Joten jos joku yksinäinen osaa ja haluaa järjestää vaikka mangapiirustuskurssin ja vaikka heistä kaikista kurssiin osallistujista tulisi vetäjän 5 uutta bff:ää, niin upeaa. Siinä ei ole mitään moraalitonta, vaan päinvastoin, te jotka syyllistätte saisitte hävetä.Viette mahdollisuuden yksinäiseltä uusiin ystäviin, jollain itsekeksimällänne "moraalisännöllä". Sekä osallistujien, että vetäjän puolelta.
Ja sekin on ihan puppua etteikö jossain harrastuksissa olisi aikaa myös rupatella ja tutustua muihin. Että pitää nyt niin keskittyä ja oppia, ettei sivuille ehdi katsoa eikä pienintäkään taukoa ole ja paikalle on saavuttava ja pois lähdettävä 30 sekunttia ennen ja jälkeen.
Johonkin kursseihin/kerhoihin osallistuminen tai niiden vetäminen on mitä parhaimpia tapoja tutustua uusiin ihmisiin ja saada ehkä jopa lopulta ystäviä. Mutta se vaatii myös sen, että ymmärtää mistä kursseista ja kerhoista on puhe. Ymmärtää mikä on hyväntekijä, mikä on auktoriteetti, mikä on virallinen valvoja tai kuka on esimerkiksi ministeriön ja lakien velvollisuuksien alla toimiva opettaja.
Tosiaan, jos tuota ei ymmärrä, niin minäkään en voi auttaa.No onko se moraalisesti väärin, jos täysi-ikäinen lukio-opiskelija ja lukiosta eläkkeelle jäänyt opettaja ovat keskenään ystäviä? Käymme muun muassa kerran viikossa lenkillä ja joskus soittelemme. Olemme molemmat naispuolisia. Ihan mielenkiinnosta kysyn.
En ole tuon ylemmän viestin kirjoittaja, mutta jos he tuntevat muualta kuin tästä kys. lukiosta, niin silloinhan roolit ovat vain sattumaa.
Mutta jos taas tuntevat koulusta, niin... No niin noh, jokaisen omia valintoja. Puheita saattaa aiheuttaa, mutta jos ei välitä, niin ei kai siinä. Toisaalta taas jos tausta on esim. aikuislukiota käyvä 60-vuotias opiskelija ja 65-vuotias opettaja, jotka ehkä ovat naapureitakin, niin tilanne on mielestäni aivan eri kuin 18-vuotias opiskelija 65-vuotias eläkkeellä oleva opettaja.
Olen 18-vuotias ja olen kysynytkin monesti häneltä, että häiritseekö häntä esimerkiksi se, mitä muut voisivat meistä ajatella, mutta hän on vastannut, että "Ei se minua häiritse ja nyt kun olen eläkkeellä, saan tehdä mitä haluan eikä se muille kuulu, mitä vapaa-ajallani teen. "
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis tarkoitat, että joillain on jotenkin lähtökohtaisesti voimavaroja vain hauskoille, kepeille ja mutkattomille ihmisille? Muut menkööt toisaalle. Okei... Aika kamala ajatus.
Minusta taas on aika kamala ajatus, että joku ajattelee, että omalla kurjuudellaan voi loputtomasti rasittaa toisia. Viis siitä, miten raskasta se on sille toiselle.
Näiden mielestä heillä on oikeus olla oma negatiivinen itsensä ja marista koko ajan elämänsä kurjuudesta muille. Ja jos toinen ei jaksa ja väsyy, vika on hänessä, koska oikea ystävähän hyväksyisi heidät ja heidän valituksensa.
Jep, tällaisia ihmisiä kyllä riittää. Ja sitten vingutaan vauvapalstalla, kun kukaan ei halua pitää yhteyttä...
Tulee mieleen yksi oma "aikuisiän ystävystymisyritys". Tavattiin illanistujaisissa ja aluksi synkkasi, mutta kävikin ilmi, että tämä henkilö oli äärimmäisen katkeroitunut erostaan (josta oli lähes 5 vuotta aikaa ja suhde oli kestänyt vain joitakin vuosia) ja halusi kaiken aikaa avautua tästä, sekä surkutella itseään kun uutta parisuhdetta ei ole. Sitten jossain vaiheessa, kun sille alkoi valjeta ettei tämä(kään) uusi tuttavuus jaksa loputtomiin kiinnostua samasta jankkaamisesta, voikin jo marttyyrinä ärähtää "no jos on ite ollut 10 vuotta onnellisessa parisuhteessa, niin ei tietenkään voi ymmärtää tätä tilannetta!!!"
Ja tämä siis ihmiseltä, joka oli tuntenut minut joitakin kuukausia ja jolla ei ollut harmainta aavistusta, mitä mun elämässäni oli tapahtunut ensimmäisten 35 vuoden aikana, koska oli kitissyt vain omasta ex-poikaystävästään :D Terveisiä vaan sulle (ja kaltaisillesi), jotka ihmettelee täällä miksei uusia ystäviä ole helppo saada.
Heh kuullostaa tutulta :D uusi ystävä alkoi heti avautumaan exästä, miten kusipää se oli, oli myös pari vuotta yhdessä. Me oltiin ystäviä muutaman vuoden, kun erosta oli kulunut jo 6v jaksoi edelleen muistella sitä katkerana. Koko aikana ei saanut yhtäkään parisuhdetta aikaiseksi kun kaikissa jotain vikaa, koko ajan avautui mulle ja haukkui miehiä, sinä aikana mä ehdin erota pitkäaikaisesta suhteesta ja reilun vuoden päästä aloitin uuden suhteen. Kerran avautui mulle miten se ja se kaveri on jo löytänyt uuden ja et minäkin olin vaan vuoden sinkkuna, voi kiitos ihana ex ystävä kun olit aidosti niin iloinen puolestani :D siihen se meiän ystävyys päättyi kun tyyppi alkoi mustasukkaisesti kiukutella kun aloin seukkaamaan. Se ei vaan kestänyt sitä että kaikki ympärillä pariutui ja kun itse kovin vaativana ja hankalana ihmisenä ei osannut solmia pidempiaikaista parisuhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis tarkoitat, että joillain on jotenkin lähtökohtaisesti voimavaroja vain hauskoille, kepeille ja mutkattomille ihmisille? Muut menkööt toisaalle. Okei... Aika kamala ajatus.
Minusta taas on aika kamala ajatus, että joku ajattelee, että omalla kurjuudellaan voi loputtomasti rasittaa toisia. Viis siitä, miten raskasta se on sille toiselle.
Näiden mielestä heillä on oikeus olla oma negatiivinen itsensä ja marista koko ajan elämänsä kurjuudesta muille. Ja jos toinen ei jaksa ja väsyy, vika on hänessä, koska oikea ystävähän hyväksyisi heidät ja heidän valituksensa.
Jep, tällaisia ihmisiä kyllä riittää. Ja sitten vingutaan vauvapalstalla, kun kukaan ei halua pitää yhteyttä...
Tulee mieleen yksi oma "aikuisiän ystävystymisyritys". Tavattiin illanistujaisissa ja aluksi synkkasi, mutta kävikin ilmi, että tämä henkilö oli äärimmäisen katkeroitunut erostaan (josta oli lähes 5 vuotta aikaa ja suhde oli kestänyt vain joitakin vuosia) ja halusi kaiken aikaa avautua tästä, sekä surkutella itseään kun uutta parisuhdetta ei ole. Sitten jossain vaiheessa, kun sille alkoi valjeta ettei tämä(kään) uusi tuttavuus jaksa loputtomiin kiinnostua samasta jankkaamisesta, voikin jo marttyyrinä ärähtää "no jos on ite ollut 10 vuotta onnellisessa parisuhteessa, niin ei tietenkään voi ymmärtää tätä tilannetta!!!"
Ja tämä siis ihmiseltä, joka oli tuntenut minut joitakin kuukausia ja jolla ei ollut harmainta aavistusta, mitä mun elämässäni oli tapahtunut ensimmäisten 35 vuoden aikana, koska oli kitissyt vain omasta ex-poikaystävästään :D Terveisiä vaan sulle (ja kaltaisillesi), jotka ihmettelee täällä miksei uusia ystäviä ole helppo saada.
Heh kuullostaa tutulta :D uusi ystävä alkoi heti avautumaan exästä, miten kusipää se oli, oli myös pari vuotta yhdessä. Me oltiin ystäviä muutaman vuoden, kun erosta oli kulunut jo 6v jaksoi edelleen muistella sitä katkerana. Koko aikana ei saanut yhtäkään parisuhdetta aikaiseksi kun kaikissa jotain vikaa, koko ajan avautui mulle ja haukkui miehiä, sinä aikana mä ehdin erota pitkäaikaisesta suhteesta ja reilun vuoden päästä aloitin uuden suhteen. Kerran avautui mulle miten se ja se kaveri on jo löytänyt uuden ja et minäkin olin vaan vuoden sinkkuna, voi kiitos ihana ex ystävä kun olit aidosti niin iloinen puolestani :D siihen se meiän ystävyys päättyi kun tyyppi alkoi mustasukkaisesti kiukutella kun aloin seukkaamaan. Se ei vaan kestänyt sitä että kaikki ympärillä pariutui ja kun itse kovin vaativana ja hankalana ihmisenä ei osannut solmia pidempiaikaista parisuhdetta.
Kopioitko omia tekstejäsi sellaisenaan moneen eri ketjuun? Vai oliko tämä samassa ketjussa jo aiemmin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukiolainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukiolainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halua lainata henkilöä, jota en tietääkseni millään tasolla tunne, ja jatkaa hänen kanssaan enää "keskustelua", mutta yleisluontoinen toteamus: jopa vapaaehtoispuolella sitoudutaan työskentelemään usein ohjaajana asianmukaisesti. Jos haluaa kavereita, ei voi lähteä ohjaajaksi tai opettajaksi. Vapaaehtoispuolelle pitää AINA lähteä sillä asenteella, että itsellä ei ole tilanteessa tarpeita, on vain annettavaa.
Hyväntekeväisyys tai auktoriteettisuhteet ovat ihan eri asia, kun vaikka joku sinkkujen juoksukoulun vetäjä tai joulumyyjäisten käpykoristeiden väsääminen vetäjä. En vaan näe syytä miksi jonkun tälläisen vetäjää sitovat jotkut "moraalisäännöt".
Sinun täytyy nyt varmasti valittaa tai kysyä eri vapaaehtoistyötahoilta asiasta eli miksi vaativat vapaaehtoistyöntekijöitäkin noudattamaan tiettyjä sääntöjä. Minä en ainakaan enää osaa auttaa asiassa.
Ei minun tarvitse. Ymmärrän kyllä miksi lukion opettaja ei voi kavereoida oppilaidensa kanssa tai miksi jonkun hyväntekeväisyysjärjestön työtekijöillä on velvollisuuksis ja sääntöjä. Mutta vaikka kuinka haluatte antaa ymmärtää, kuinka se on jotenkin moraalisesti väärin, että jonkun täysiikäisten järjestäjien ja osallistujien keskeiset ystävyyssuhteet, jossain kerhoissa tai kursseissa tai muissa vastaavissa, niin se ei ole. Koska mikä siinä olisi moraalisesti niin väärin? Ketään heikommassa asemassa olevaa ei käytetä hyväksi. Mitään arviointeja ei anneta. Monesti ei edes osallistumistodistusta.
Joten jos joku yksinäinen osaa ja haluaa järjestää vaikka mangapiirustuskurssin ja vaikka heistä kaikista kurssiin osallistujista tulisi vetäjän 5 uutta bff:ää, niin upeaa. Siinä ei ole mitään moraalitonta, vaan päinvastoin, te jotka syyllistätte saisitte hävetä.Viette mahdollisuuden yksinäiseltä uusiin ystäviin, jollain itsekeksimällänne "moraalisännöllä". Sekä osallistujien, että vetäjän puolelta.
Ja sekin on ihan puppua etteikö jossain harrastuksissa olisi aikaa myös rupatella ja tutustua muihin. Että pitää nyt niin keskittyä ja oppia, ettei sivuille ehdi katsoa eikä pienintäkään taukoa ole ja paikalle on saavuttava ja pois lähdettävä 30 sekunttia ennen ja jälkeen.
Johonkin kursseihin/kerhoihin osallistuminen tai niiden vetäminen on mitä parhaimpia tapoja tutustua uusiin ihmisiin ja saada ehkä jopa lopulta ystäviä. Mutta se vaatii myös sen, että ymmärtää mistä kursseista ja kerhoista on puhe. Ymmärtää mikä on hyväntekijä, mikä on auktoriteetti, mikä on virallinen valvoja tai kuka on esimerkiksi ministeriön ja lakien velvollisuuksien alla toimiva opettaja.
Tosiaan, jos tuota ei ymmärrä, niin minäkään en voi auttaa.No onko se moraalisesti väärin, jos täysi-ikäinen lukio-opiskelija ja lukiosta eläkkeelle jäänyt opettaja ovat keskenään ystäviä? Käymme muun muassa kerran viikossa lenkillä ja joskus soittelemme. Olemme molemmat naispuolisia. Ihan mielenkiinnosta kysyn.
En ole tuon ylemmän viestin kirjoittaja, mutta jos he tuntevat muualta kuin tästä kys. lukiosta, niin silloinhan roolit ovat vain sattumaa.
Mutta jos taas tuntevat koulusta, niin... No niin noh, jokaisen omia valintoja. Puheita saattaa aiheuttaa, mutta jos ei välitä, niin ei kai siinä. Toisaalta taas jos tausta on esim. aikuislukiota käyvä 60-vuotias opiskelija ja 65-vuotias opettaja, jotka ehkä ovat naapureitakin, niin tilanne on mielestäni aivan eri kuin 18-vuotias opiskelija 65-vuotias eläkkeellä oleva opettaja.
Olen 18-vuotias ja olen kysynytkin monesti häneltä, että häiritseekö häntä esimerkiksi se, mitä muut voisivat meistä ajatella, mutta hän on vastannut, että "Ei se minua häiritse ja nyt kun olen eläkkeellä, saan tehdä mitä haluan eikä se muille kuulu, mitä vapaa-ajallani teen. "
Mutta nyt jäi kiinnostamaan, miten tällaiseen ihmissuhteeseen ajauduit? Lukiosta? Asutteko lähekkäin? Varmaan kuitenkin aika harvinaista, että lukiolainen ylipäänsä liikkuu isovanhempiensa ikäisen henkilön kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän ystävän etsintään päde sama perussääntö kuin parisuhteenkin: epätoivo karkottaa kaikki.
Jos sen jotenkin sinusta näkee, miten epätoivoisesti kaipaat seuraa ja yrität väkisin tutustua/tuppautua/pitää yhteyttä, niin eipä sellaista monikaan riesakseen halua. Mun kokemuksen mukaan ystäviä on aikuisena todella vaikea löytää, mutta silloin kun sellainen löytyy, niin se ystävyys on kasvanut ajan mittaan pikkuhiljaa, kun on small talkatessa huomattu että yhteisiä kiinnostuksia on. Tai on törmätty "puolituttuina" jossain harrastuksessa/illanvietossa sattumalta ja siellä alettu jutella enemmän.
Jos taas joku on töissä, harrastuksissa tms. alkanut heti kyselemään kahville tms. ilman mitään järkevää syytä, niin mulla ainakin varoitusvalo alkaa vilkkua heti. Joku selkeä "yhteinen nimittäjä" siinä on oltava, että kannattaa edes yrittää lähempää tutustumista.
Työkaveri sanoi että mun pitäs käydä sen kaa kahvitauolla kun se haluaa tutustua muhun paremmin. Eli kun hän haluaa tutustua niin mun on siihen suostuttava? Ihan normaalisti ollaan niitä näitä joskus juteltu, mutten ajatellut koko elämääni sille avata kun ei kiinnosta. Sillä ei ole vapaa ajalla vissiin mitään seuraa, niin hakee sitä työpaikalta ahdistelemalla ihmisiä, kun joskus valitti jostain muustakin ettei anna sille itsestään tarpeeksi. Sit alkaa syyllistäminen selän takana. Muut samaan työpaikkaan eksyneet on sen mielestä sille seuran velkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis tarkoitat, että joillain on jotenkin lähtökohtaisesti voimavaroja vain hauskoille, kepeille ja mutkattomille ihmisille? Muut menkööt toisaalle. Okei... Aika kamala ajatus.
Minusta taas on aika kamala ajatus, että joku ajattelee, että omalla kurjuudellaan voi loputtomasti rasittaa toisia. Viis siitä, miten raskasta se on sille toiselle.
Näiden mielestä heillä on oikeus olla oma negatiivinen itsensä ja marista koko ajan elämänsä kurjuudesta muille. Ja jos toinen ei jaksa ja väsyy, vika on hänessä, koska oikea ystävähän hyväksyisi heidät ja heidän valituksensa.
Jep, tällaisia ihmisiä kyllä riittää. Ja sitten vingutaan vauvapalstalla, kun kukaan ei halua pitää yhteyttä...
Tulee mieleen yksi oma "aikuisiän ystävystymisyritys". Tavattiin illanistujaisissa ja aluksi synkkasi, mutta kävikin ilmi, että tämä henkilö oli äärimmäisen katkeroitunut erostaan (josta oli lähes 5 vuotta aikaa ja suhde oli kestänyt vain joitakin vuosia) ja halusi kaiken aikaa avautua tästä, sekä surkutella itseään kun uutta parisuhdetta ei ole. Sitten jossain vaiheessa, kun sille alkoi valjeta ettei tämä(kään) uusi tuttavuus jaksa loputtomiin kiinnostua samasta jankkaamisesta, voikin jo marttyyrinä ärähtää "no jos on ite ollut 10 vuotta onnellisessa parisuhteessa, niin ei tietenkään voi ymmärtää tätä tilannetta!!!"
Ja tämä siis ihmiseltä, joka oli tuntenut minut joitakin kuukausia ja jolla ei ollut harmainta aavistusta, mitä mun elämässäni oli tapahtunut ensimmäisten 35 vuoden aikana, koska oli kitissyt vain omasta ex-poikaystävästään :D Terveisiä vaan sulle (ja kaltaisillesi), jotka ihmettelee täällä miksei uusia ystäviä ole helppo saada.
Heh kuullostaa tutulta :D uusi ystävä alkoi heti avautumaan exästä, miten kusipää se oli, oli myös pari vuotta yhdessä. Me oltiin ystäviä muutaman vuoden, kun erosta oli kulunut jo 6v jaksoi edelleen muistella sitä katkerana. Koko aikana ei saanut yhtäkään parisuhdetta aikaiseksi kun kaikissa jotain vikaa, koko ajan avautui mulle ja haukkui miehiä, sinä aikana mä ehdin erota pitkäaikaisesta suhteesta ja reilun vuoden päästä aloitin uuden suhteen. Kerran avautui mulle miten se ja se kaveri on jo löytänyt uuden ja et minäkin olin vaan vuoden sinkkuna, voi kiitos ihana ex ystävä kun olit aidosti niin iloinen puolestani :D siihen se meiän ystävyys päättyi kun tyyppi alkoi mustasukkaisesti kiukutella kun aloin seukkaamaan. Se ei vaan kestänyt sitä että kaikki ympärillä pariutui ja kun itse kovin vaativana ja hankalana ihmisenä ei osannut solmia pidempiaikaista parisuhdetta.
Kopioitko omia tekstejäsi sellaisenaan moneen eri ketjuun? Vai oliko tämä samassa ketjussa jo aiemmin?
Ootko jotenkin vainoharhainen? En ole muissa ketjussa kirjoitellut. Mene muualle siitä kyttäämään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu, aina saan olla itse aloitteellinen. Muilla on parisuhteita ja lapsia, jotka tuntuvat olevan yleisesti hyväksytty syy moiseen.
Olen alkanut kiinnittää huomiota yhden kaverini inhottavaan vallankäyttöön yhteydenpidossa ja tapaamisissa. Jos kysyn häntä menoihin, niin ei useinkaan lähde, sanoen haluavansa omaa aikaa. Jos on isomman porukan menosta kysymys, niin hänen osallistuminen onnistuu kyllä. Tokikaan kenenkään kanssa ei voi väkisin viettää aikaa, mutta tuo vallankäyttöjuttu harmittaa. Hän nimittäin tietää kyllä, että sinkkuna olen aika yksinäinen ja kaikki sosiaaliset menot olisivat tervetulleita. Nyt olen päättänyt, etten ota itse häneen enää yhteyttä.
Nyt oot vähän eksyksissä tän jutun kanssa. Parisuhde ja vanhemmuus ei ole mikään tekosyy vaan silkkaa faktaa, sitä on todella paljon kiinni. Vanhempana ei pysty repimään aikaa aina lapsettomalle ystävälle, varsinkaan sellaiselle, joka ei ymmärrä mistä on kyse. Kyllä lapset menee ystävien edelle. Se on iha lakikin, ei lapsia voi jättää yksinään mihinkään. Tunnistan sun "surun", itsekin lapsettomana aiemmin ton tunsin ja vieläpä sen, että heille tuli uusia kavereita lapsiperheskenestä, MUTTA ymmärsin sen, koska totta hitossa mennään lasten ehdoilla ja lasten kanssa tavataan muita lapsia erityisesti jos oma lapsi on ainoa.
Siksi olin tervetullut kyllä ja lapsiasiat myös kiinnostivat mua, samoin ne lapset, mutta ei pienten lasten vanhemmilla ole aikaa ja voimia ja aina myöskään rahaa puuhastella frendein kanssa ilman lapsia, eirtyisesti yksinhuoltajilla ei ole. Jos et ollenkaan mieti, mitä vanhemmuus on, et ole kovin hyvä ystävä. Se on ihan jatkuvaa valppaana olemista, yövalvomista, pyykinpesua, yllätyksiä, päätöksen tekemistä, sairaan hoitamista. Ja kun se lapsi on sairas, koeta ymmärtää, että vanhempi ei pelkästään joudu jäämään kotiin hoitamaan lasta, vaan hän ei saa nukuttua yölläkään, kun lasta onhoidettava ja siihe päälle huoli, aina ei tiedä, mikä se sairaus on eikä pieni osaa kertoa, minne sattuu.
Silloin sitä aikaa saadessaan kaipaa nimenomaan omaa aikaa. Mä vietän pienet vapaat yksin kotona maatessa, koska en jaksa aikatauluttaa itseäni silloin edes ulos. Sitä kaipaa aikaa, jolloin ei tarvitse puhua, suoriutua ja ottaa koko ajan huomioon toisen tilannetta, nälkää, janoa, pissahätää, yksinäisyyttä,unisuutta, pelkoa, läksyjä jne jne jne. Kaipaa aikaa ajatella ajatuksensa loppuun.
Ison remmin tapaamiseeen sitä menee, koska yhdellä säädöllä tapaa usean ihmisen. Myös, jos rahasta on tiukkaa, tää on hyvä puoli,
Pienen lapsen vanhempi ei pysty olemaan sinkkuystävän totaalinen tuki. Varsinkaan jos mitään kuormittavaa, kuten vanhemmalla itsellään sairaus, ero, opiskelua, työstressiä, lasten sairaudet yms. Se on selvää, että vanhemman kuuluu kantaa vastuu lapsista ja se on ihan kokopäiväistä tai siis kokovuorkautista hommaa.
Mikä sun ystävän käytöksessä muka on vallankäyttöä? Kirjoittamasi perusteella et ymmärrä käsitettä. Sun tekstistä saa kuvan, että sinä haluaisit käyttää valtaa, mutta se ei onnistu, kun toinen ei enää ole käytettävissä sun seuralaisena, terapeuttina, apulaisena tms.
Jos haluat ystävyyttä, tarjoudu tulemaan kotiin, kysele lapsista, opettele tietämään lapsusta, opettele tutustumaan heihin, voitte viettää aikaa sillä tavalla. Moni pienen lapsen vanhempi on fyyisesti ja psyykkisesti todella kuormittunut eikä yksinkertaisesti jaksa säätää huomionhakuisen frendin kanssa, joka haluaa jauhaa, mitä joku kundi ehkä sanoi tinderissä. Sille ei vain ole aikaa ja aivaokapasiteettia. Vauvan vanhemmilla on sellaista, että joutuu sumplimaan, että pystyy olemaan rauhassa kakalla, perusasioihin ei ole aikaa. Kaveeraamiseen ei ole aikaa. Jos frendi jättää vauvan hoidon kanssa sut ihan kokonaan yksin ja ehdittelee vaan viihteelle menemistä, ei hirveesi ehkä tee mieli soitella, kun ymmärtää, että frendi ei tajua oman elämän rankkuudesta tai toisaalta iloista mitään. Vanhemmuus on myös iloa ja rakkautta ja sitäkin on ihana jakaa ystävien kanssa,
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.
No onpa nyt vahva merkitys annettu yhdelle hääkuvalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.
Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Lukiolainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukiolainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halua lainata henkilöä, jota en tietääkseni millään tasolla tunne, ja jatkaa hänen kanssaan enää "keskustelua", mutta yleisluontoinen toteamus: jopa vapaaehtoispuolella sitoudutaan työskentelemään usein ohjaajana asianmukaisesti. Jos haluaa kavereita, ei voi lähteä ohjaajaksi tai opettajaksi. Vapaaehtoispuolelle pitää AINA lähteä sillä asenteella, että itsellä ei ole tilanteessa tarpeita, on vain annettavaa.
Hyväntekeväisyys tai auktoriteettisuhteet ovat ihan eri asia, kun vaikka joku sinkkujen juoksukoulun vetäjä tai joulumyyjäisten käpykoristeiden väsääminen vetäjä. En vaan näe syytä miksi jonkun tälläisen vetäjää sitovat jotkut "moraalisäännöt".
Sinun täytyy nyt varmasti valittaa tai kysyä eri vapaaehtoistyötahoilta asiasta eli miksi vaativat vapaaehtoistyöntekijöitäkin noudattamaan tiettyjä sääntöjä. Minä en ainakaan enää osaa auttaa asiassa.
Ei minun tarvitse. Ymmärrän kyllä miksi lukion opettaja ei voi kavereoida oppilaidensa kanssa tai miksi jonkun hyväntekeväisyysjärjestön työtekijöillä on velvollisuuksis ja sääntöjä. Mutta vaikka kuinka haluatte antaa ymmärtää, kuinka se on jotenkin moraalisesti väärin, että jonkun täysiikäisten järjestäjien ja osallistujien keskeiset ystävyyssuhteet, jossain kerhoissa tai kursseissa tai muissa vastaavissa, niin se ei ole. Koska mikä siinä olisi moraalisesti niin väärin? Ketään heikommassa asemassa olevaa ei käytetä hyväksi. Mitään arviointeja ei anneta. Monesti ei edes osallistumistodistusta.
Joten jos joku yksinäinen osaa ja haluaa järjestää vaikka mangapiirustuskurssin ja vaikka heistä kaikista kurssiin osallistujista tulisi vetäjän 5 uutta bff:ää, niin upeaa. Siinä ei ole mitään moraalitonta, vaan päinvastoin, te jotka syyllistätte saisitte hävetä.Viette mahdollisuuden yksinäiseltä uusiin ystäviin, jollain itsekeksimällänne "moraalisännöllä". Sekä osallistujien, että vetäjän puolelta.
Ja sekin on ihan puppua etteikö jossain harrastuksissa olisi aikaa myös rupatella ja tutustua muihin. Että pitää nyt niin keskittyä ja oppia, ettei sivuille ehdi katsoa eikä pienintäkään taukoa ole ja paikalle on saavuttava ja pois lähdettävä 30 sekunttia ennen ja jälkeen.
Johonkin kursseihin/kerhoihin osallistuminen tai niiden vetäminen on mitä parhaimpia tapoja tutustua uusiin ihmisiin ja saada ehkä jopa lopulta ystäviä. Mutta se vaatii myös sen, että ymmärtää mistä kursseista ja kerhoista on puhe. Ymmärtää mikä on hyväntekijä, mikä on auktoriteetti, mikä on virallinen valvoja tai kuka on esimerkiksi ministeriön ja lakien velvollisuuksien alla toimiva opettaja.
Tosiaan, jos tuota ei ymmärrä, niin minäkään en voi auttaa.No onko se moraalisesti väärin, jos täysi-ikäinen lukio-opiskelija ja lukiosta eläkkeelle jäänyt opettaja ovat keskenään ystäviä? Käymme muun muassa kerran viikossa lenkillä ja joskus soittelemme. Olemme molemmat naispuolisia. Ihan mielenkiinnosta kysyn.
En ole tuon ylemmän viestin kirjoittaja, mutta jos he tuntevat muualta kuin tästä kys. lukiosta, niin silloinhan roolit ovat vain sattumaa.
Mutta jos taas tuntevat koulusta, niin... No niin noh, jokaisen omia valintoja. Puheita saattaa aiheuttaa, mutta jos ei välitä, niin ei kai siinä. Toisaalta taas jos tausta on esim. aikuislukiota käyvä 60-vuotias opiskelija ja 65-vuotias opettaja, jotka ehkä ovat naapureitakin, niin tilanne on mielestäni aivan eri kuin 18-vuotias opiskelija 65-vuotias eläkkeellä oleva opettaja.
Olen 18-vuotias ja olen kysynytkin monesti häneltä, että häiritseekö häntä esimerkiksi se, mitä muut voisivat meistä ajatella, mutta hän on vastannut, että "Ei se minua häiritse ja nyt kun olen eläkkeellä, saan tehdä mitä haluan eikä se muille kuulu, mitä vapaa-ajallani teen. "
Mutta nyt jäi kiinnostamaan, miten tällaiseen ihmissuhteeseen ajauduit? Lukiosta? Asutteko lähekkäin? Varmaan kuitenkin aika harvinaista, että lukiolainen ylipäänsä liikkuu isovanhempiensa ikäisen henkilön kanssa.
Joo, asutaan melko lähekkäin. Vuosi sitten lukiossa elämässäni tapahtui ikäviä asioita ja oli muutenkin vaikeaa, niin silloin tämä kyseinen opettaja osoittautui luotettavaksi tueksi ja turvaksi vaikeuksien keskellä. Omista vanhemmistani ei olisi ollut siihen.
Älkää jääkö roikkumaan niihin kavereihin, jotka ei soittele tai muuten pidä yhteyttä! Maailma on täynnä ihmisiä ja ihmissuhteet muuttuu jatkuvasti, niin se vaan menee, koko elämän ajan.
Olkaa aktiivisia ja sosiaalisia elämässänne. Esim. töissä kun menet kahville, sano välillä jollekin sellaisella kivalle tyypille, jonka kanssa et yleensä kahvittele, ohimennen rennosti, että "menen kahville, tuletko mukaan?" ja iloisen vilpitön hymy päälle. Jos sulla on noin 1 - 10 v lapsia, niin kun nämä juttelevat/leikkivät esim. leikkipuistossa, kotipihalla yms. jonkun lapsen kanssa, jolla on vanhempi siinä mukana, niin ala jutella vanhemmalle. "Minkä ikäinen sun lapsi? Asutteko lähellä? Onpa kiva ulkoiluilma tänään. Tulkaa joku päivä meille käymään, niin lapsetkin voi leikkiä rauhassa.". Kun kavereiden vanhemmat hakee lapsiaan teiltä, niin juttele heille ja tutustu. Ennen jumpan tai muun harrastuksen alkua pukuhuoneessa juttele niitä näitä niille harrastuskavereille ja kun olet useamman kerran jutellut, voitkin sitten pyytää/tarjota kyytiä jos menette samalle suunnalle, kysäistä lenkkiseuraa yms. Naapureita tervehtikää rappukäytävässä tai postilaatikolla ja jutelkaa pari sanaa, sitten kun olette jutellut jokusen kerran, voi taas edetä ja pyytää käymään/lenkille / kukkia kastelemaan lomanne aikana yms.
Sitten kun on kertynyt näitä tuttavia, niin pidät vaan kivoihin tyyppeihin sinnikkäästi yhteyttä ja väkisin jonkun kanssa syntyy lopulta myös vastavuoroista kommunikaatiota. Niin moni täälläkin on yksinäinen ja tämä on kokemus, että näin niitä tuttavia, sittemmin kavereita ja sittemmin osa ystäviäkin, syntyy.
Ujoille nettikin on hyvä väylä! Kysele FB:ssä kuulumisia vanhoilta tutuilta ja "olis kiva nähdä joku kerta, tuutteko lomalla tännepäin?" yms.
Kyllä mullakin olis kuollutta, jos samoissa vanhoissa kaveruuksissa roikkuisin vuodelta nakki ja kilpi. Pitää antaa tilaa uusien hyvien tyyppien tulla elämäänsä.
Siunausta! :)
Vierailija kirjoitti:
Älkää jääkö roikkumaan niihin kavereihin, jotka ei soittele tai muuten pidä yhteyttä! Maailma on täynnä ihmisiä ja ihmissuhteet muuttuu jatkuvasti, niin se vaan menee, koko elämän ajan.
Olkaa aktiivisia ja sosiaalisia elämässänne. Esim. töissä kun menet kahville, sano välillä jollekin sellaisella kivalle tyypille, jonka kanssa et yleensä kahvittele, ohimennen rennosti, että "menen kahville, tuletko mukaan?" ja iloisen vilpitön hymy päälle. Jos sulla on noin 1 - 10 v lapsia, niin kun nämä juttelevat/leikkivät esim. leikkipuistossa, kotipihalla yms. jonkun lapsen kanssa, jolla on vanhempi siinä mukana, niin ala jutella vanhemmalle. "Minkä ikäinen sun lapsi? Asutteko lähellä? Onpa kiva ulkoiluilma tänään. Tulkaa joku päivä meille käymään, niin lapsetkin voi leikkiä rauhassa.". Kun kavereiden vanhemmat hakee lapsiaan teiltä, niin juttele heille ja tutustu. Ennen jumpan tai muun harrastuksen alkua pukuhuoneessa juttele niitä näitä niille harrastuskavereille ja kun olet useamman kerran jutellut, voitkin sitten pyytää/tarjota kyytiä jos menette samalle suunnalle, kysäistä lenkkiseuraa yms. Naapureita tervehtikää rappukäytävässä tai postilaatikolla ja jutelkaa pari sanaa, sitten kun olette jutellut jokusen kerran, voi taas edetä ja pyytää käymään/lenkille / kukkia kastelemaan lomanne aikana yms.
Sitten kun on kertynyt näitä tuttavia, niin pidät vaan kivoihin tyyppeihin sinnikkäästi yhteyttä ja väkisin jonkun kanssa syntyy lopulta myös vastavuoroista kommunikaatiota. Niin moni täälläkin on yksinäinen ja tämä on kokemus, että näin niitä tuttavia, sittemmin kavereita ja sittemmin osa ystäviäkin, syntyy.
Ujoille nettikin on hyvä väylä! Kysele FB:ssä kuulumisia vanhoilta tutuilta ja "olis kiva nähdä joku kerta, tuutteko lomalla tännepäin?" yms.
Kyllä mullakin olis kuollutta, jos samoissa vanhoissa kaveruuksissa roikkuisin vuodelta nakki ja kilpi. Pitää antaa tilaa uusien hyvien tyyppien tulla elämäänsä.
Siunausta! :)
Näin juuri. Onhan se ikävää, kun vanhoja kavereita ja ystäviä jää historiaan, mutta ihmiset voivat kuollakin nuorena. Mä olen menettänyt kaksikin hyvää ystävääni toisen menehdyttyä nuorena syöpään ja toisen menehdyttyä viiskymppisenä sydäninfarktiin. Harvalla on samat kaverit päiväkodissa ja vanhainkodissa.
No onko se moraalisesti väärin, jos täysi-ikäinen lukio-opiskelija ja lukiosta eläkkeelle jäänyt opettaja ovat keskenään ystäviä? Käymme muun muassa kerran viikossa lenkillä ja joskus soittelemme. Olemme molemmat naispuolisia. Ihan mielenkiinnosta kysyn.