Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.
Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.
Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.
Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.
Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.
Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.
Aikaa, jolloin tuo ihminen vielä oli mulle läheinen. Onko narsismiasi jotenkin loukattu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän ystävän etsintään päde sama perussääntö kuin parisuhteenkin: epätoivo karkottaa kaikki.
Jos sen jotenkin sinusta näkee, miten epätoivoisesti kaipaat seuraa ja yrität väkisin tutustua/tuppautua/pitää yhteyttä, niin eipä sellaista monikaan riesakseen halua. Mun kokemuksen mukaan ystäviä on aikuisena todella vaikea löytää, mutta silloin kun sellainen löytyy, niin se ystävyys on kasvanut ajan mittaan pikkuhiljaa, kun on small talkatessa huomattu että yhteisiä kiinnostuksia on. Tai on törmätty "puolituttuina" jossain harrastuksessa/illanvietossa sattumalta ja siellä alettu jutella enemmän.
Jos taas joku on töissä, harrastuksissa tms. alkanut heti kyselemään kahville tms. ilman mitään järkevää syytä, niin mulla ainakin varoitusvalo alkaa vilkkua heti. Joku selkeä "yhteinen nimittäjä" siinä on oltava, että kannattaa edes yrittää lähempää tutustumista.
Työkaveri sanoi että mun pitäs käydä sen kaa kahvitauolla kun se haluaa tutustua muhun paremmin. Eli kun hän haluaa tutustua niin mun on siihen suostuttava? Ihan normaalisti ollaan niitä näitä joskus juteltu, mutten ajatellut koko elämääni sille avata kun ei kiinnosta. Sillä ei ole vapaa ajalla vissiin mitään seuraa, niin hakee sitä työpaikalta ahdistelemalla ihmisiä, kun joskus valitti jostain muustakin ettei anna sille itsestään tarpeeksi. Sit alkaa syyllistäminen selän takana. Muut samaan työpaikkaan eksyneet on sen mielestä sille seuran velkaa.
Miksi tälle on annettu alapeukkuja? Teillä ei oo varmaan kokemusta sellaisesta työkaverista jonka kanssa ette oo samalla aaltopituudella ja joka haukkuu muita selän takana ja päin naamaa mielistelee. Ei sellaisen kanssa halua tutustua lähemmin vaan työ"kaveruus" jää pintapuoliseksi. Ette kai vapaa aikanakaan kaveeraa epämiellyttävien ihmisten kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.
Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.
Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.
Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä.
En halua puhua siitä. Kokemus on ollut minulle vaikea. Mikään muu päättynyt ystävyyssuhde ei ole tuntunut niin pahalta kuin tämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän ystävän etsintään päde sama perussääntö kuin parisuhteenkin: epätoivo karkottaa kaikki.
Jos sen jotenkin sinusta näkee, miten epätoivoisesti kaipaat seuraa ja yrität väkisin tutustua/tuppautua/pitää yhteyttä, niin eipä sellaista monikaan riesakseen halua. Mun kokemuksen mukaan ystäviä on aikuisena todella vaikea löytää, mutta silloin kun sellainen löytyy, niin se ystävyys on kasvanut ajan mittaan pikkuhiljaa, kun on small talkatessa huomattu että yhteisiä kiinnostuksia on. Tai on törmätty "puolituttuina" jossain harrastuksessa/illanvietossa sattumalta ja siellä alettu jutella enemmän.
Jos taas joku on töissä, harrastuksissa tms. alkanut heti kyselemään kahville tms. ilman mitään järkevää syytä, niin mulla ainakin varoitusvalo alkaa vilkkua heti. Joku selkeä "yhteinen nimittäjä" siinä on oltava, että kannattaa edes yrittää lähempää tutustumista.
Työkaveri sanoi että mun pitäs käydä sen kaa kahvitauolla kun se haluaa tutustua muhun paremmin. Eli kun hän haluaa tutustua niin mun on siihen suostuttava? Ihan normaalisti ollaan niitä näitä joskus juteltu, mutten ajatellut koko elämääni sille avata kun ei kiinnosta. Sillä ei ole vapaa ajalla vissiin mitään seuraa, niin hakee sitä työpaikalta ahdistelemalla ihmisiä, kun joskus valitti jostain muustakin ettei anna sille itsestään tarpeeksi. Sit alkaa syyllistäminen selän takana. Muut samaan työpaikkaan eksyneet on sen mielestä sille seuran velkaa.
Miksi tälle on annettu alapeukkuja? Teillä ei oo varmaan kokemusta sellaisesta työkaverista jonka kanssa ette oo samalla aaltopituudella ja joka haukkuu muita selän takana ja päin naamaa mielistelee. Ei sellaisen kanssa halua tutustua lähemmin vaan työ"kaveruus" jää pintapuoliseksi. Ette kai vapaa aikanakaan kaveeraa epämiellyttävien ihmisten kanssa?
Täällä ollaan sitä mieltä, että sinun pitää tykätä tuosta tyypistä ja haluta olla kaveri. Jos et halua olla ja kieltäydyt, teet väärin. Jos et halua olla ja suostut, teet väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän ystävän etsintään päde sama perussääntö kuin parisuhteenkin: epätoivo karkottaa kaikki.
Jos sen jotenkin sinusta näkee, miten epätoivoisesti kaipaat seuraa ja yrität väkisin tutustua/tuppautua/pitää yhteyttä, niin eipä sellaista monikaan riesakseen halua. Mun kokemuksen mukaan ystäviä on aikuisena todella vaikea löytää, mutta silloin kun sellainen löytyy, niin se ystävyys on kasvanut ajan mittaan pikkuhiljaa, kun on small talkatessa huomattu että yhteisiä kiinnostuksia on. Tai on törmätty "puolituttuina" jossain harrastuksessa/illanvietossa sattumalta ja siellä alettu jutella enemmän.
Jos taas joku on töissä, harrastuksissa tms. alkanut heti kyselemään kahville tms. ilman mitään järkevää syytä, niin mulla ainakin varoitusvalo alkaa vilkkua heti. Joku selkeä "yhteinen nimittäjä" siinä on oltava, että kannattaa edes yrittää lähempää tutustumista.
Työkaveri sanoi että mun pitäs käydä sen kaa kahvitauolla kun se haluaa tutustua muhun paremmin. Eli kun hän haluaa tutustua niin mun on siihen suostuttava? Ihan normaalisti ollaan niitä näitä joskus juteltu, mutten ajatellut koko elämääni sille avata kun ei kiinnosta. Sillä ei ole vapaa ajalla vissiin mitään seuraa, niin hakee sitä työpaikalta ahdistelemalla ihmisiä, kun joskus valitti jostain muustakin ettei anna sille itsestään tarpeeksi. Sit alkaa syyllistäminen selän takana. Muut samaan työpaikkaan eksyneet on sen mielestä sille seuran velkaa.
Miksi tälle on annettu alapeukkuja? Teillä ei oo varmaan kokemusta sellaisesta työkaverista jonka kanssa ette oo samalla aaltopituudella ja joka haukkuu muita selän takana ja päin naamaa mielistelee. Ei sellaisen kanssa halua tutustua lähemmin vaan työ"kaveruus" jää pintapuoliseksi. Ette kai vapaa aikanakaan kaveeraa epämiellyttävien ihmisten kanssa?
Täällä ollaan sitä mieltä, että sinun pitää tykätä tuosta tyypistä ja haluta olla kaveri. Jos et halua olla ja kieltäydyt, teet väärin. Jos et halua olla ja suostut, teet väärin.
No niinpä :D hirveän ahdistavaa kun joutuu olee sellaisen kaa samassa yksikössä ja yrittää vaan pysyä kaukana, työasiat hoitaa ja joskus juttelee jostain kevyistä aiheista niin yks haluaa tonkia sun henkilökohtaisia asioita vaikka juuri hänelle ei halua kertoa mitään. Kukaan muu ei täällä oo noin käyttäytynyt, niiden kanssa joiden oon ystävystynytkin tulee toki juteltua omiastakin asioista, mutta tää yks olettaa että mun pitäs olla myös sen kaveri, ihan pimeä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.
Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.
Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.
Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä.
En halua puhua siitä. Kokemus on ollut minulle vaikea. Mikään muu päättynyt ystävyyssuhde ei ole tuntunut niin pahalta kuin tämä.
Ajoin takaa lähinnä sitä, että oliko tämä kaasosi aikoinaan (kun pyysit hänet kaasoksi) ystäväsi vai kuvittelitko vain hänen olleen, mutta hän ei siis ollut koskaan halunnutkaan olla ystäväsi? Kyllähän ystävyyssuhteita päättyy eikä sille mitään voi. Sain kuitenkin jostain aiemmasta käsityksen, ettei kaasosi ikinä edes halunnut olla ystäväsi. Ja kuten aiemmassa jo kirjoitin, kaasoksi pyytäminen on asia, josta voi olla vaikea kieltäytyä. Tilanne voi olla kaverille jopa erittäin kiusallinen, kun morsian pyytää kaasoksi eli pitää kaveria ystävänään, vaikka kaverille morsian on korkeintaan kaveri. Siinä tilanteessa saattaa ihan hyvin lupautua kaasoksi, jotta ei pahoittaisi toisen mieltä, vaikka tietenkin reilumpaa olisi kieltäytyä. Toinen vaihtoehto on, että tuolloin hän on ollut ystäväsi ja ihan halunnutkin olla ystäväsi, mutta ystävyytenne on jostain syystä myöhemmin päättynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.
Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.
Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.
Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä.
En halua puhua siitä. Kokemus on ollut minulle vaikea. Mikään muu päättynyt ystävyyssuhde ei ole tuntunut niin pahalta kuin tämä.
Ajoin takaa lähinnä sitä, että oliko tämä kaasosi aikoinaan (kun pyysit hänet kaasoksi) ystäväsi vai kuvittelitko vain hänen olleen, mutta hän ei siis ollut koskaan halunnutkaan olla ystäväsi? Kyllähän ystävyyssuhteita päättyy eikä sille mitään voi. Sain kuitenkin jostain aiemmasta käsityksen, ettei kaasosi ikinä edes halunnut olla ystäväsi. Ja kuten aiemmassa jo kirjoitin, kaasoksi pyytäminen on asia, josta voi olla vaikea kieltäytyä. Tilanne voi olla kaverille jopa erittäin kiusallinen, kun morsian pyytää kaasoksi eli pitää kaveria ystävänään, vaikka kaverille morsian on korkeintaan kaveri. Siinä tilanteessa saattaa ihan hyvin lupautua kaasoksi, jotta ei pahoittaisi toisen mieltä, vaikka tietenkin reilumpaa olisi kieltäytyä. Toinen vaihtoehto on, että tuolloin hän on ollut ystäväsi ja ihan halunnutkin olla ystäväsi, mutta ystävyytenne on jostain syystä myöhemmin päättynyt.
Kuvittelin hänen olleen ystäväni, mutta hän oli ollut asiasta toista mieltä, minkä hän toi lopussa selvästi ilmi. Hän oli vain vuosia jostain syystä päätynyt esittämään ystävää. Aika uskottavasti jopa, koska moni oli hänen käytöksestään lopussa hämmentynyt. Ei ollut kyse siitä tavallisesta kuviosta, että ihmiset ovat ystäviä ja sitten elämässä tulee muuta ja ystävyys jää jossain vaiheessa taakse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.
Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.
Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.
Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä.
En halua puhua siitä. Kokemus on ollut minulle vaikea. Mikään muu päättynyt ystävyyssuhde ei ole tuntunut niin pahalta kuin tämä.
Ajoin takaa lähinnä sitä, että oliko tämä kaasosi aikoinaan (kun pyysit hänet kaasoksi) ystäväsi vai kuvittelitko vain hänen olleen, mutta hän ei siis ollut koskaan halunnutkaan olla ystäväsi? Kyllähän ystävyyssuhteita päättyy eikä sille mitään voi. Sain kuitenkin jostain aiemmasta käsityksen, ettei kaasosi ikinä edes halunnut olla ystäväsi. Ja kuten aiemmassa jo kirjoitin, kaasoksi pyytäminen on asia, josta voi olla vaikea kieltäytyä. Tilanne voi olla kaverille jopa erittäin kiusallinen, kun morsian pyytää kaasoksi eli pitää kaveria ystävänään, vaikka kaverille morsian on korkeintaan kaveri. Siinä tilanteessa saattaa ihan hyvin lupautua kaasoksi, jotta ei pahoittaisi toisen mieltä, vaikka tietenkin reilumpaa olisi kieltäytyä. Toinen vaihtoehto on, että tuolloin hän on ollut ystäväsi ja ihan halunnutkin olla ystäväsi, mutta ystävyytenne on jostain syystä myöhemmin päättynyt.
Kuvittelin hänen olleen ystäväni, mutta hän oli ollut asiasta toista mieltä, minkä hän toi lopussa selvästi ilmi. Hän oli vain vuosia jostain syystä päätynyt esittämään ystävää. Aika uskottavasti jopa, koska moni oli hänen käytöksestään lopussa hämmentynyt. Ei ollut kyse siitä tavallisesta kuviosta, että ihmiset ovat ystäviä ja sitten elämässä tulee muuta ja ystävyys jää jossain vaiheessa taakse.
Ok, todella kurja tilanne :( Kävi vielä mielessäni, että jos ystävyytenne päättyi riitaisissa merkeissä, hän on voinut ihan kiukkupäissään ja lapsellisuuttaan sanoa, ettei ollut koskaan halunnutkaan ystävyyttäsi. Lapsethan saattavat hyvinkin sanoa jotain tuollaista ihan vain halutessaan loukata toista. Aikuisten pitäisi osata päättää ihmissuhteitaan rakentavamminkin, mutta kaikki eivät valitettavasti osaa vaan heittäydytään takaisin pikkutytöksi polkemaan jalkaa. Tietenkin on mahdollista, että hän on puhunut ihan tottakin, ja kenties esittänyt ystävääsi hyötyäkseen sinusta jollain tavalla. Ymmärrän hyvin, että olipa tilanne ollut mikä tahansa, olet pahoittanut mielesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukiolainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halua lainata henkilöä, jota en tietääkseni millään tasolla tunne, ja jatkaa hänen kanssaan enää "keskustelua", mutta yleisluontoinen toteamus: jopa vapaaehtoispuolella sitoudutaan työskentelemään usein ohjaajana asianmukaisesti. Jos haluaa kavereita, ei voi lähteä ohjaajaksi tai opettajaksi. Vapaaehtoispuolelle pitää AINA lähteä sillä asenteella, että itsellä ei ole tilanteessa tarpeita, on vain annettavaa.
Hyväntekeväisyys tai auktoriteettisuhteet ovat ihan eri asia, kun vaikka joku sinkkujen juoksukoulun vetäjä tai joulumyyjäisten käpykoristeiden väsääminen vetäjä. En vaan näe syytä miksi jonkun tälläisen vetäjää sitovat jotkut "moraalisäännöt".
Sinun täytyy nyt varmasti valittaa tai kysyä eri vapaaehtoistyötahoilta asiasta eli miksi vaativat vapaaehtoistyöntekijöitäkin noudattamaan tiettyjä sääntöjä. Minä en ainakaan enää osaa auttaa asiassa.
Ei minun tarvitse. Ymmärrän kyllä miksi lukion opettaja ei voi kavereoida oppilaidensa kanssa tai miksi jonkun hyväntekeväisyysjärjestön työtekijöillä on velvollisuuksis ja sääntöjä. Mutta vaikka kuinka haluatte antaa ymmärtää, kuinka se on jotenkin moraalisesti väärin, että jonkun täysiikäisten järjestäjien ja osallistujien keskeiset ystävyyssuhteet, jossain kerhoissa tai kursseissa tai muissa vastaavissa, niin se ei ole. Koska mikä siinä olisi moraalisesti niin väärin? Ketään heikommassa asemassa olevaa ei käytetä hyväksi. Mitään arviointeja ei anneta. Monesti ei edes osallistumistodistusta.
Joten jos joku yksinäinen osaa ja haluaa järjestää vaikka mangapiirustuskurssin ja vaikka heistä kaikista kurssiin osallistujista tulisi vetäjän 5 uutta bff:ää, niin upeaa. Siinä ei ole mitään moraalitonta, vaan päinvastoin, te jotka syyllistätte saisitte hävetä.Viette mahdollisuuden yksinäiseltä uusiin ystäviin, jollain itsekeksimällänne "moraalisännöllä". Sekä osallistujien, että vetäjän puolelta.
Ja sekin on ihan puppua etteikö jossain harrastuksissa olisi aikaa myös rupatella ja tutustua muihin. Että pitää nyt niin keskittyä ja oppia, ettei sivuille ehdi katsoa eikä pienintäkään taukoa ole ja paikalle on saavuttava ja pois lähdettävä 30 sekunttia ennen ja jälkeen.
Johonkin kursseihin/kerhoihin osallistuminen tai niiden vetäminen on mitä parhaimpia tapoja tutustua uusiin ihmisiin ja saada ehkä jopa lopulta ystäviä. Mutta se vaatii myös sen, että ymmärtää mistä kursseista ja kerhoista on puhe. Ymmärtää mikä on hyväntekijä, mikä on auktoriteetti, mikä on virallinen valvoja tai kuka on esimerkiksi ministeriön ja lakien velvollisuuksien alla toimiva opettaja.
Tosiaan, jos tuota ei ymmärrä, niin minäkään en voi auttaa.No onko se moraalisesti väärin, jos täysi-ikäinen lukio-opiskelija ja lukiosta eläkkeelle jäänyt opettaja ovat keskenään ystäviä? Käymme muun muassa kerran viikossa lenkillä ja joskus soittelemme. Olemme molemmat naispuolisia. Ihan mielenkiinnosta kysyn.
Ei minusta tai en tiedä. Opettajien moraalinen vastuu ja myös moraaliset vääryydet syntyvät valta ja auktoriteettiasemasta. Kun ihminen toimii opettajan roolissa, jossa hän arvioi, hänen pitää toimia oikein. Hänen arvosanansa pitävät olla reilusti annettuja. Tässä kohtaa johonkin oppilasystävään kohtaan oleva suhde saattaisi vääristää arviointia. Se olisi silloin moraalisesti väärin muita kohtaan, jos opettajan ystävä saisi siksi parempia numeroita, vain ja ainoastaan, koska ovat ystäviä keskenään. Samoin se olisi moraalisesti väärin, jos tämä oppilas saisi vaikka huonompia numeroita, koska opettaja antaisi vaikuttaa ystävyyden arviointiin.
Koska kyseessä on entinen opettaja, hän ei ole valtasuhteessa sinuun, joten opettajuus ei enää ole se ongelma.
Sen sijaan ikäeronne saattaisi olla. Jos sinun kokemattomuuttasi ja nuoruuttasi käytettäisiin hyväksi, jotta sinua manipuloidaan asioihin, se olisi moraalisesti väärin. Kyseessä ei ole vanhempasi joilla on kasvatusvelvollisuus, vaan sinäänsä vieras ihminen. Jos hän siis muuten käyttäytyy moraalisesti, niin ongelmaa ei ole, mutta jos hänellä on jonkin tyylinen "oma lehmä ojassa", niin silloin se on moraalisesti sinua kohtaan väärin. Painostaa sinua ajattelemaan ja tekemään asioita, joita et halua, hyödyntäen sekä entistä opettaja asemaansa, että ikänsä tuomaa kokemusta.
Tietenkin oman ikäisetkin ihmiset voivat käyttäytyä moraalisesti sinua kohtaan väärin, kuten vanhemmat ihmiset voivat käyttäytyä kaikin tavoin moraalisesti oikein sinua kohtaan.
Jos siis sinusta tuntuu, että sinua kohdellaan väärin tai sinusta johtuen muita kohdellaan väärin on suuri todennäköisyys, että moraalisesti jokin ei ole kohdallaan. Jos ei niin todennäköisesti kyse on vaan hyvästä ystävästä, joka haluaa viettää aikaa kanssasi ja toimia ystävänäsi.
Monesti, kuten esimerkiksi opettajat eivät osaa päästä irti "vallasta" ja he mielellään jatkavat määräämistä, opettamista ja päättämistä tilanteissa, joissa heidän ei sitä kuuluisi tehdä. Jolloin eteen tulee taas moraalinen dilemma vallasta. Se on moraalisesti väärin painostaa ja manipuloida toista, mutta se olisi myös moraalisesti väärin antaa toisen tehdä jotain haitallista muille tai itselle, jos sinulla olisi valtaa estää se.
Ehkä vastaukseni sekoittaa vielä enemmän ajatuksiasi, kuin vastaa niihin.
Tärkeintä on kuitenkin ettei sinua käytetä hyväksi millään tasolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.
Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.
Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.
Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä.
En halua puhua siitä. Kokemus on ollut minulle vaikea. Mikään muu päättynyt ystävyyssuhde ei ole tuntunut niin pahalta kuin tämä.
Ajoin takaa lähinnä sitä, että oliko tämä kaasosi aikoinaan (kun pyysit hänet kaasoksi) ystäväsi vai kuvittelitko vain hänen olleen, mutta hän ei siis ollut koskaan halunnutkaan olla ystäväsi? Kyllähän ystävyyssuhteita päättyy eikä sille mitään voi. Sain kuitenkin jostain aiemmasta käsityksen, ettei kaasosi ikinä edes halunnut olla ystäväsi. Ja kuten aiemmassa jo kirjoitin, kaasoksi pyytäminen on asia, josta voi olla vaikea kieltäytyä. Tilanne voi olla kaverille jopa erittäin kiusallinen, kun morsian pyytää kaasoksi eli pitää kaveria ystävänään, vaikka kaverille morsian on korkeintaan kaveri. Siinä tilanteessa saattaa ihan hyvin lupautua kaasoksi, jotta ei pahoittaisi toisen mieltä, vaikka tietenkin reilumpaa olisi kieltäytyä. Toinen vaihtoehto on, että tuolloin hän on ollut ystäväsi ja ihan halunnutkin olla ystäväsi, mutta ystävyytenne on jostain syystä myöhemmin päättynyt.
Kuvittelin hänen olleen ystäväni, mutta hän oli ollut asiasta toista mieltä, minkä hän toi lopussa selvästi ilmi. Hän oli vain vuosia jostain syystä päätynyt esittämään ystävää. Aika uskottavasti jopa, koska moni oli hänen käytöksestään lopussa hämmentynyt. Ei ollut kyse siitä tavallisesta kuviosta, että ihmiset ovat ystäviä ja sitten elämässä tulee muuta ja ystävyys jää jossain vaiheessa taakse.
Ok, todella kurja tilanne :( Kävi vielä mielessäni, että jos ystävyytenne päättyi riitaisissa merkeissä, hän on voinut ihan kiukkupäissään ja lapsellisuuttaan sanoa, ettei ollut koskaan halunnutkaan ystävyyttäsi. Lapsethan saattavat hyvinkin sanoa jotain tuollaista ihan vain halutessaan loukata toista. Aikuisten pitäisi osata päättää ihmissuhteitaan rakentavamminkin, mutta kaikki eivät valitettavasti osaa vaan heittäydytään takaisin pikkutytöksi polkemaan jalkaa. Tietenkin on mahdollista, että hän on puhunut ihan tottakin, ja kenties esittänyt ystävääsi hyötyäkseen sinusta jollain tavalla. Ymmärrän hyvin, että olipa tilanne ollut mikä tahansa, olet pahoittanut mielesi.
Tuokin on käynyt mielessä. Uskon silti, että mikäli ystävyys olisi ollut aitoa, niin tuollaisen välikohtauksen jälkeen sanomisia olisi jotenkin joskus myöhemmin pahoiteltu. Vaikkei ystävyyssuhdetta enää olisikaan saatu toimimaan, niin luulen silti, että jos pitämistä toisesta olisi ollut, niin jotain sovittelevaa käytöstä olisi riidankin jälkeen ollut. Ei ole ollut edes lähetettyä joulukorttia. Välit paloivat täysin. Alkuun vaikutti siltä, että kyse oli jostain väärinkäsityksestä tai ystävän stressistä, mutta kuluneet vuodet ilman yhteydenpitoa vahvistivat sen, ettei tästä ollut kyse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mäkään en tajua alapeukutusta sille, joka kysyi että onko muka pakko alkaa vökisinkahvittelemaan duunikaverin kanssa, jos siis muuten olisi ihan asialliset perustyökavervlit eikä ole sen kummempaa yhteistä.
Enkä tajua teitäkään, jotka alapeukutitte tota pitkää selostusta siitä, millaista vauva-aika tai (pikkulasten) vanehmmuus on aikataulullisesti, sillä selvästi moni tässä ketjussa ei käsitä, kuinka kiinni siinä on eikä lasta voi jättää yksin kaverin tai minkään syyn vuoksi, sehän olisi heitteillejättö.
(Toi ei todellakaan päde kaikkiin lapsettomiin, ettei tajuta vastuuta ja kiinniolemista vanhemmuudessa. Mulla ainakin on paljon lapsettomia ystäviä, jotka ihan oma-aloitteisesti rientäneet apuun esim kun itse sairastin pahasti ja olin yksin vauvan kanssa. Vauvahan ei hoida itse itseään vaikka olisit itse taju kankaalla.)
Teille, joidne mielestä pienten lasten vanhempien kuuluisi jatkaa sosiaalista elämää univelkaisina ja muutenkin ilman lepoa, niin millainen teidän oma lapsuus oli? Jätettiinkö teidät usein yksin vanhempien liehuessa shoppailemassa tai tanssimassa jossain?
En tajua teitä lainkaan.
Olen ollut ennen lapseton ja ymmärrän ja muistan, että joitain ystäviä tuli ikävä, kun he saivat lapsia kauan ennen mua. Mutta tajusin sen täysin ja yritin auttaa parhaani vauvan ja lasten kanssa, mutten ollut hirveen hyödyllinen, koska en tiennyt siitä hommasta paljon, joten en tietenkään ollut se, jolle soitellaan väsyneenä, että miten saan annettua lääkkeet kun rimpuilee ja onko tää ihottumaa vai rokkoa tai miten sen sais potalle ja millä lailla sä sait syömään kiinteitä ja mitä vaippamerkkiä suosittelit, kun tuli ihottumaa. Mutta ymmärsin kuitenkin, että toinen on kiinni ja tarvitsee lepoa ja myös parisuhdeaikaa ja että totta hitossa lapset ovat tärkeämpiä kuin ystävä. Ystävyys ei ole mikään sitoumus, jolle on uhrattava omat lapset ja jonka pitää jatkua läpi elämän samanlaisena. Olis sairasta hankkia lapsi ja sitten jatkaa syntymän jälkeen elämää ihan kuin ei olisi mitään vastuuta,
Vierailija kirjoitti:
Mäkään en tajua alapeukutusta sille, joka kysyi että onko muka pakko alkaa vökisinkahvittelemaan duunikaverin kanssa, jos siis muuten olisi ihan asialliset perustyökavervlit eikä ole sen kummempaa yhteistä.
Enkä tajua teitäkään, jotka alapeukutitte tota pitkää selostusta siitä, millaista vauva-aika tai (pikkulasten) vanehmmuus on aikataulullisesti, sillä selvästi moni tässä ketjussa ei käsitä, kuinka kiinni siinä on eikä lasta voi jättää yksin kaverin tai minkään syyn vuoksi, sehän olisi heitteillejättö.
(Toi ei todellakaan päde kaikkiin lapsettomiin, ettei tajuta vastuuta ja kiinniolemista vanhemmuudessa. Mulla ainakin on paljon lapsettomia ystäviä, jotka ihan oma-aloitteisesti rientäneet apuun esim kun itse sairastin pahasti ja olin yksin vauvan kanssa. Vauvahan ei hoida itse itseään vaikka olisit itse taju kankaalla.)
Teille, joidne mielestä pienten lasten vanhempien kuuluisi jatkaa sosiaalista elämää univelkaisina ja muutenkin ilman lepoa, niin millainen teidän oma lapsuus oli? Jätettiinkö teidät usein yksin vanhempien liehuessa shoppailemassa tai tanssimassa jossain?
En tajua teitä lainkaan.Olen ollut ennen lapseton ja ymmärrän ja muistan, että joitain ystäviä tuli ikävä, kun he saivat lapsia kauan ennen mua. Mutta tajusin sen täysin ja yritin auttaa parhaani vauvan ja lasten kanssa, mutten ollut hirveen hyödyllinen, koska en tiennyt siitä hommasta paljon, joten en tietenkään ollut se, jolle soitellaan väsyneenä, että miten saan annettua lääkkeet kun rimpuilee ja onko tää ihottumaa vai rokkoa tai miten sen sais potalle ja millä lailla sä sait syömään kiinteitä ja mitä vaippamerkkiä suosittelit, kun tuli ihottumaa. Mutta ymmärsin kuitenkin, että toinen on kiinni ja tarvitsee lepoa ja myös parisuhdeaikaa ja että totta hitossa lapset ovat tärkeämpiä kuin ystävä. Ystävyys ei ole mikään sitoumus, jolle on uhrattava omat lapset ja jonka pitää jatkua läpi elämän samanlaisena. Olis sairasta hankkia lapsi ja sitten jatkaa syntymän jälkeen elämää ihan kuin ei olisi mitään vastuuta,
Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä, mutta lapsia hankkineenkin pitää ymmärtää, ettei lapseton ystävä pysäytä omaa elämäänsä useammaksi vuodeksi siksi, että ystävä on hankkinut lapsia. Lapsettoman ystävän elämä jatkuu, hänen elämäänsä tulee uusia ystäviä tai suhde aiempiin kavereihin muuttuukin ystävyydeksi, koska heillä on aikaa ystävilleen. Kun lapset ovat jo isompia ja ystävällä olisi taas voimia ja aikaa, on varsin tavallista, että lapseton ystävä on jo niin paljon läheisempi muiden ystäviensä kanssa eikä paluuta vuosien takaiseen tilanteeseen enää ole. Kun tämän hyväksyy, asiassa ei ole mitään ongelmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alan olla sitä mieltä, että kaikki pinnallinen lässytys kaverisuhteissa on rasittavinta. Mua lähestyy aina välillä etenkin mesessä yksi vanha kaveri, joka haikeana muistelee jotain vanhoja. Kun sitten sanon, että no nähdään ja jutellaan, hän joko lopettaa viestittelyn siihen tai sovitaan joku päivä, jonka hän sitten peruu.
Kun näen hänen meseviestinsä, näen punaista. Joskus en vaan vastaa mitään tai jotain joo mikäs tässä nyt täytyykin mennä. En jaksaisi sitä vanhan ystävyyden hehkutusta, oli tosi hauskoja aikoja joo, mutta sitten hänen käytöksensä muuttui siten, että yhteydenpito jäi. Joten miksi nyt nämä säännölliset nostalgiahetket miksi sitten ei katsota olisiko sitä ystävyyttä vielä oikeasti olemassa vaan halutaan lässyttää vaan?
Vierailija kirjoitti:
Alan olla sitä mieltä, että kaikki pinnallinen lässytys kaverisuhteissa on rasittavinta. Mua lähestyy aina välillä etenkin mesessä yksi vanha kaveri, joka haikeana muistelee jotain vanhoja. Kun sitten sanon, että no nähdään ja jutellaan, hän joko lopettaa viestittelyn siihen tai sovitaan joku päivä, jonka hän sitten peruu.
Kun näen hänen meseviestinsä, näen punaista. Joskus en vaan vastaa mitään tai jotain joo mikäs tässä nyt täytyykin mennä. En jaksaisi sitä vanhan ystävyyden hehkutusta, oli tosi hauskoja aikoja joo, mutta sitten hänen käytöksensä muuttui siten, että yhteydenpito jäi. Joten miksi nyt nämä säännölliset nostalgiahetket miksi sitten ei katsota olisiko sitä ystävyyttä vielä oikeasti olemassa vaan halutaan lässyttää vaan?
Onkohan viestejä lähettäessään jonkin verran humalassa ja sen vuoksi muistelee vanhoja hyviä aikoja?
Vierailija kirjoitti:
Alan olla sitä mieltä, että kaikki pinnallinen lässytys kaverisuhteissa on rasittavinta. Mua lähestyy aina välillä etenkin mesessä yksi vanha kaveri, joka haikeana muistelee jotain vanhoja. Kun sitten sanon, että no nähdään ja jutellaan, hän joko lopettaa viestittelyn siihen tai sovitaan joku päivä, jonka hän sitten peruu.
Kun näen hänen meseviestinsä, näen punaista. Joskus en vaan vastaa mitään tai jotain joo mikäs tässä nyt täytyykin mennä. En jaksaisi sitä vanhan ystävyyden hehkutusta, oli tosi hauskoja aikoja joo, mutta sitten hänen käytöksensä muuttui siten, että yhteydenpito jäi. Joten miksi nyt nämä säännölliset nostalgiahetket miksi sitten ei katsota olisiko sitä ystävyyttä vielä oikeasti olemassa vaan halutaan lässyttää vaan?
Ehkä tuo on sitä, että ihmiset mieltävät ystävyyden ja kaveruuden hyvin eri tavoin. Ehkä tuo tuttavasi vain kaipaa rentouttavaa hetkeä Mesen parissa. Jotkut kai kokevat sen antoisana. Sen sijaan tuo on aika ärsyttävää sellaiselle ihmiselle, jolle pääpaino on nimenomaan ihmisten tapaamisessa livenä. Ellei tarpeita saada sovitettua yhteen, niin sittenhän yhteydenpito vain jossakin vaiheessa päättyy, kun toinen ei enää jaksa vastailla.
Vierailija kirjoitti:
Alan olla sitä mieltä, että kaikki pinnallinen lässytys kaverisuhteissa on rasittavinta. Mua lähestyy aina välillä etenkin mesessä yksi vanha kaveri, joka haikeana muistelee jotain vanhoja. Kun sitten sanon, että no nähdään ja jutellaan, hän joko lopettaa viestittelyn siihen tai sovitaan joku päivä, jonka hän sitten peruu.
Kun näen hänen meseviestinsä, näen punaista. Joskus en vaan vastaa mitään tai jotain joo mikäs tässä nyt täytyykin mennä. En jaksaisi sitä vanhan ystävyyden hehkutusta, oli tosi hauskoja aikoja joo, mutta sitten hänen käytöksensä muuttui siten, että yhteydenpito jäi. Joten miksi nyt nämä säännölliset nostalgiahetket miksi sitten ei katsota olisiko sitä ystävyyttä vielä oikeasti olemassa vaan halutaan lässyttää vaan?
Mulla myös kokemuksia tästä, parikin tyyppiä tehnyt tota, laittaa ekana viestiä ja kysyy kuulumisia, vaihdetaan ne lyhyesti, ehdotan näkemistä ja joo voidaan joskus, sit katoaa, jos kysyn mikä päivä kävisi. Tuloksena ei olla nähty 5 vuoteen. En yhtään ymmärrä tällaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alan olla sitä mieltä, että kaikki pinnallinen lässytys kaverisuhteissa on rasittavinta. Mua lähestyy aina välillä etenkin mesessä yksi vanha kaveri, joka haikeana muistelee jotain vanhoja. Kun sitten sanon, että no nähdään ja jutellaan, hän joko lopettaa viestittelyn siihen tai sovitaan joku päivä, jonka hän sitten peruu.
Kun näen hänen meseviestinsä, näen punaista. Joskus en vaan vastaa mitään tai jotain joo mikäs tässä nyt täytyykin mennä. En jaksaisi sitä vanhan ystävyyden hehkutusta, oli tosi hauskoja aikoja joo, mutta sitten hänen käytöksensä muuttui siten, että yhteydenpito jäi. Joten miksi nyt nämä säännölliset nostalgiahetket miksi sitten ei katsota olisiko sitä ystävyyttä vielä oikeasti olemassa vaan halutaan lässyttää vaan?
Mulla myös kokemuksia tästä, parikin tyyppiä tehnyt tota, laittaa ekana viestiä ja kysyy kuulumisia, vaihdetaan ne lyhyesti, ehdotan näkemistä ja joo voidaan joskus, sit katoaa, jos kysyn mikä päivä kävisi. Tuloksena ei olla nähty 5 vuoteen. En yhtään ymmärrä tällaista.
Some on tehnyt helpoksi olla tekemisissä tuolla tavalla kevyesti. Ennen sitä yhteydenotto vanhoihin tuttaviin vaati enemmän vaivannäköä. Ei tuo varsinaista ystävyyden ylläpitoa ole. Voisi enemmän verrata siihen, että vaihdat tuttavan kanssa pari sanaa nähdessäsi hänet kadulla ohimennen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.
Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä
Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.
Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.
Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.
Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.
Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.
Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä.
En halua puhua siitä. Kokemus on ollut minulle vaikea. Mikään muu päättynyt ystävyyssuhde ei ole tuntunut niin pahalta kuin tämä.
Ajoin takaa lähinnä sitä, että oliko tämä kaasosi aikoinaan (kun pyysit hänet kaasoksi) ystäväsi vai kuvittelitko vain hänen olleen, mutta hän ei siis ollut koskaan halunnutkaan olla ystäväsi? Kyllähän ystävyyssuhteita päättyy eikä sille mitään voi. Sain kuitenkin jostain aiemmasta käsityksen, ettei kaasosi ikinä edes halunnut olla ystäväsi. Ja kuten aiemmassa jo kirjoitin, kaasoksi pyytäminen on asia, josta voi olla vaikea kieltäytyä. Tilanne voi olla kaverille jopa erittäin kiusallinen, kun morsian pyytää kaasoksi eli pitää kaveria ystävänään, vaikka kaverille morsian on korkeintaan kaveri. Siinä tilanteessa saattaa ihan hyvin lupautua kaasoksi, jotta ei pahoittaisi toisen mieltä, vaikka tietenkin reilumpaa olisi kieltäytyä. Toinen vaihtoehto on, että tuolloin hän on ollut ystäväsi ja ihan halunnutkin olla ystäväsi, mutta ystävyytenne on jostain syystä myöhemmin päättynyt.
Kuvittelin hänen olleen ystäväni, mutta hän oli ollut asiasta toista mieltä, minkä hän toi lopussa selvästi ilmi. Hän oli vain vuosia jostain syystä päätynyt esittämään ystävää. Aika uskottavasti jopa, koska moni oli hänen käytöksestään lopussa hämmentynyt. Ei ollut kyse siitä tavallisesta kuviosta, että ihmiset ovat ystäviä ja sitten elämässä tulee muuta ja ystävyys jää jossain vaiheessa taakse.
Ihan oikeastiko aikuiset naiset miettii, että tämä on mun ystävä, mutta tämä vain kaveri ja luulin tämän olevankin mun kaveri, mutta se haluski olla mun ystävä.
Samat ihmiset kuitenkin parisuhteista puhuvat, että menin naimisiin sen kans, kun rakastin sitä, mutta kasvoin eroon, kun se ei tehnyt kotitöitä ja siinä ei oo mitään ihmeellistä.
Puhutteko te myös puolisoistanne, että se oli mun rakas, mutta paljastui, että se ei ookkaan kuin pano ja sitten panin avioeron vireille, kun se ei ollutkaan aito rakkaus.
Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.