Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen keskustelupalstoiltakin saanut hyviä kavereita/ystäviä. Sieltä on muutama nimimerkki vaikuttanut samantyyliseltä, kuin minä. Ollaan alettu kirjoittamaan yksäreitä ja tutustuttu. Vaihdettu puhelinnumerot. Eräänkin kanssa kirjoiteltiin ja soiteltiin paljon 5 vuotta, kunnes vasta tavattiin. Ihana ihminen ja todellinen ystävä.
No, itse olen kyllä aina saanut tuttuja ja kavereita ja ystävystynyt helposti. En osaa sanoa taikasanaa siihen, miten niin on käynyt. Mutta jotenkin vain aina joka paikassa helposti tutustuu ihmisiin ja löytää ihania ihmisiä.
No, poikkeuksellisen karismaattisten ihmisten elämä on erilaista kuin muiden. Teillä on ympärillä tietynlainen aura. Sitä ei voi jäljitellä.
Ohis...ei siihen mitään poikkeuksellista karismaa tarvita. Suuri osa suomalaisista vaan on ihmisiä, joita ei edes kiinnosta tutustua uusiin ihmisiin. Sen vuoksi ne, joita kiinnostaa, tuntuvat jotenkin poikkeuksellisilta.
Ei ole kyse siitä. Osalla ihmisistä on tietynlaista poikkeuksellista energiaa, joka lumoaa ihmisiä. Jos yrität jäljitellä tällaisen ihmisen käytöstä ilman hänen auraansa, niin saat pian lukea tällaisesta ketjusta olevasi epätoivoinen tyrkky, joka ei ymmärrä antaa ihmisten olla rauhassa.
No tyrkky ollaan kain siten, että yritetään jatkaa vuorovaikutusta, vaikka toinen ei ole aktiivinen omaan suuntaan. Ei kukaan pidä tyrkkynä sellaista, joka ottaa herkästi kontaktia uusiin ihmisiin, mutta jos ei saa vastakaikua, ei jää myöskään roikkumaan. Niillä jotka tutustuu helposti, on vähän odotuksia uusille ihmisille ja monta hyvin lyhyeen päättynyttä tuttavuutta/lyhyttä viestittelysuhdetta. Eivät kaikki heistä luomoudu.
Voit kyllä uudessa seurassa tutustumisvaiheessa huomata miten nopeasti joidenkin ihmisten ympärille kertyy porukkaa siinä missä joidenkin seurasta ei kiinnostu kukaan.
Voin toki, mutta muutkin kuin tällaiset ihmiset ystävystyy. Itse olen esimerkiksi introvertti erakko enkä mikään sellainen, jonka ympärille kertyisi kaikkialla porukkaa, mutta silti olen aina ystävystynyt uusien ihmisten kanssa helposti.
Introvertti erakko, joka ystävystyy uusien ihmisten kanssa helposti? Hämmentävä yhdistelmä.
Minusta oikeastaan ei. Minä pidän itse ujoista tai vähän ehkä erikoisistakin tyypeistä. En niinkään niistä sosiaalimaakareista, jotka jauhavat ihme juttuja tai ovat suuna päänä kaiken aikaa.
Mutta heti perään täytyy sanoa, että kun työsuhde päättyy, näiden introverttien erakoiden kanssa on oman kokemukseni aika vaikeata jatkaa ystävyyttä. Siinä se erakkopuoli alkaa korostua. Ei ehkä kuitenkaan niin tärkeä ihmissuhde enää, jotta toinen aktivoituisi tmv.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon.
En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä.
Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään.
Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.
Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.
Mä nyt täsmennän viimeisen kerran, että mielestäni tuohon baariin on aika surkeata tarttua, kun on ehdotettu museoita, elokuvia, teatteria, konsertteja, syömistä, matkailua, festareita etc. etc. Minusta tuossa on aika paljon muutakin urbaanikulttuuria kuin baari.
Kun taas puhuin mökkeilystä, tartuttiin siihen ja sanottiin, että sehän on erakkohommaa.
Mitä tässä nyt siis varsinaisesti ajetaan takaa eli mitä pitäisi tehdä? Olla citybird vai luontoihminen, kun kaikessa on jotain huonoa?
Jotakuta rassasi, että eihän sitä viikolla jaksa, jos töissä käy. Ei niin. Mutta monet eivät myöskään halua omistaa lauantaipäiväänsä kavereille, vaan perheelle.
Siksipä juuri pitääkin tutustua moniin ihmisiin, jotta löytyy se, jolle sopii tapaamiset samoihin ajankohtiin kuin itsellekin sopii. Ei ole tarkoituskaan, että ihminen, jolla on aikaa ystävilleen vain arkisin töiden jälkeen, ehdoin tahdoin koittaisi ystävystyä sellaisen kanssa, jolla on aikaa ystävilleen vain viikonloppuisin. Tai päinvastoin.
Omassa iässäni on mielestäni realistisinta hyväksyä se, että monilla nyt vain sattuu olemaan toisenlainen elämäntilanne kuin itsellä. Ja elää sen mukaan ja pitkälti itsekseen. Elää siis sen mukaan, että aikuistentapaamiset voivat olla tosi kortilla. Toisaalta ei mitään näistä tarvitse edes päättää, koska näin vain käy.
Kyllä tuolla alkupäässä ketjua oltiin sikäli asian ytimessä, että on se niinkin, että jos edes jotain haluaa, niin pitää vain tyytyä siihen, mitä saa. Tai olla yksin. Se voi sitten tarkoittaa lapsitapaamisia, arkitapaamisia, päivätapaamisia eikä välttämättä käytännössä koskaan jotain omaa juttua, mutta sellaista se on. Tietyssä iässä kun lähtee merta edemmäs kalaan, niin ei todennäköisesti löydä enää mitään uutta.
Tämä on varmasti ihan totta, varsinkin, jos olet 30-40 -vuotias lapseton sinkku. Toisaalta on olemassa myös ikäisiäsi, jotka eivät ole parisuhteessa ja joiden lapset eivät ole enää ihan pieniä tai joilla on niin hyvät tukiverkostot, että pääsevät iltaisinkin jonnekin. Yksinhuoltaja, jolla huoltajuudessa viikko-viikko -systeemi. Joka toinen viikko hän elää perhe-elämää ja joka toinen lapsettoman sinkun elämää. Tunnen tuon ikäisiä parisuhteessa eläviäkin, joilla puoliso ei kitise iltamenoista. Ei vaikka olisi lapsiakin vaan perheessä vanhemmat vuorollaan voivat iltaisin ja/tai viikonloppuisin lähteä baariin, leffaan, konserttiin tai vaikka viikonloppuna laivaristeilylle tai festareille ystäviensä kanssa puolison jäädessä hoitamaan lapsia. Tai lapsille saa helposti lapsenvahdin esim isovanhemmista tai sisaruksista. Vaikka paljon puhutaankin lapsiperheiden tukiverkostojen puutteesta, silti on edelleenkin heitä, joilla on varsin erinomaiset tukiverkostot. Eikä läheskään kaikkien menojalka lakkaa vipattamasta pariutumisen ja perheen perustamisen jälkeen.
Vaikka sitten baariinkin. Ihmissuhdeverkostossa kannattaa olla eri elämäntilanteissa olevia ja usein myös eri ikäisiäkin, koska joskus 5-10 vuotta sinua vanhemmalla voi olla jo parempi mahdollisuus ja enemmän myös varaa tehdä asioita, joita haluat tehdä. Tai sitten 5-10 vuotta nuoremmalla ehkä enemmän intoa tehdä asioita, joita haluat tehdä.
Omista ystävistäni ja kavereistani vain kahdella on sekä varaa, halua että mahdollisuus käydä kanssani syömässä nk fine dining -ravintoloissa. Ei muilla. Useimmilla ei ole varaa ja osa taas pitää (tai heidän puolisonsa pitää) sellaista rahanhaaskauksena. Tai sitten on pieniä lapsia, jotka pitäisi ottaa mukaan. Mutta mulle riittääkin ihan hyvin, että on nämä kaksi, joiden kanssa voin käydä. En minäkään niissä joka ilta käy syömässä, mutta 1-2 kertaa kuukaudessa jonain arki-iltana on ihan kiva. Yksi ystävistäni on intohimoinen kirpputorikävijä ja hänen kanssaan kierrellään pääkaupunkiseudun kirppiksiä. En oikeastaan koskaan käy kirppiksellä muiden kuin hänen kanssaan. Tuska-festareille olisi löytynyt seuraksi useitakin kavereita, mutta mä en tänä vuonna sinne pääse. Kaveripiiristä löytyy myös klassisen musiikin suurkuluttaja, josta saan lähes aina seuraa konsertteihin, oopperaan ja balettiin. Samoin löytyy erilaisilla messuilla kävijöitä. Omakotitalossa asuva kaverini lähtee oikein mielellään erilaisille puutarhamessuille, kesämökkihöperö siskoni taas on aina valmis lähtemään messuille, jotka jollain tavalla liittyvät kesämökkeihin.
Joku oli kateellinen sinulle. Minä en ole, mutta onhan sinulla tuuri käynyt tai olet onnistunut verkostoitumaan sopivasti, ehkä harrastanut sopivia tai ollut paljon töissä, opiskelukaverit ehkä samalla paikkakunnalla tmv. Jotkut yrittävät, mutta eivät siltikään löydä kaikkea. Minulla on eri-ikäisiä kavereita, mutta 10 vuotta nuoremmillakin on jo pieniä lapsia.
Minulla on yh-kavereita, mutta heillä ei ole vuoroviikkosysteemejä (en laske sukulaistani tähän). He haluavat usein rentoutua vapaana viikonloppuna yksin tai sitten etsivät netistä miestä tmv. Olen itse vähän toisella tavalla sinkku, en hae mitään uutta rakkautta tmv. Jos hakisinkin, hakisin sitä mieluiten ihmisten ilmoilta.
Toisaalta taas itsessäni on sikäli vikaa, että minulla ei ole rahaa kaikkiin kalliisiin juttuihin, joten niihin joudun sanomaan ei kiitos. Juurikin tuli tuosta fine diningista mieleen. Ikävästi joudun pikemminkin olemaan se maankamaralle palauttelija tietyissä tilanteissa.
Mutta lohduttavaa kuulla, että joku täällä tekeekin jotain eivätkä keskity vain päivittelemään, miten lapsellisia juttuja ihmiset tekevät. :) Vähän vaikuttaa, että vain puutarhanhoito ja kävelylenkki aamuseitsemältä olisi ei-lapsellista, ja elän ihan toisenlaisessa maailmassa itse. Ei täälläpäin kenenkään nelikymppisen ykkösharrastuksia ole nuo - tai siis varmasti on jonkun, mutta en tunne ketään sellaista, vaikka pääasiallisesti kaverini ovat toisenlaisia ihmisiä kuin minä.
En usko, että mulla on käynyt mitenkään erityinen tuuri. Pikemminkin on kyse siitä, että kun tutustuu sataan ihmiseen, on jo aika kummallista, jos yhdenkään kanssa ei ole yhtään mitään yhteistä. Se on toki totta, että olen elämäni aikana ollut paljon monenlaisten ihmisten kanssa tekemisissä ja aina välillä niistä joku oikea helmikin on löytynyt.
Mut se just. Tutustuu sataan ihmiseen eli on sulla verkkoja ollut, eikä ne varmaan kaikki ole olleet vain kaduilla tai bussipysäkeillä tmv. Voinet arvata, kuinka paljon ihmisiin tutustuu luonnollisesti, jos elämässään on paljon yksin eli ei töitä, koirapiirejä, lapsipiirejä jne. Kyllä minä ainakin huomaan, että heti kun on töitä, niin sosiaalinen elämäkin ja ehkä ennen kaikkea sosiaalinen identiteetti jollain tavalla virkistyy. Myös sen lisäksi, että elämään tulee rytmiä ja vauhtia jne.
Ööö... ei kai ne piirit muutenkaan automaattisesti synny, vaan niihin mennään ja niitä luodaan itse aktiivisesti toimien.
Totta kai, sitä tuossa edelläkin sanoin. Mä nyt tosin tarkoitin esim. koirapiireillä ja lapsipiireillä sitä, että voi ylipäänsä osallistua sellaisiin piireihin esim. omistamalla koiran tai lapsen. Kutsun siis piireiksi tässä yhteydessä porukoita, joista ei tunne välttämättä ketään. Mutta toki niissä täytyy itse tehdä töitä, jos kontakteja haluaa.
Jos on valmiiksi jo jokin ryhmä, on luontevampaa ja todennäköisempää löytää sieltä joku hengenheimolainen kuin kadulta. Onhan siinä jo yhteisiä kiinnostuksenkohteitakin monissa ryhmissä - tai sitten voidaan ainakin yhdessä arvostella esimiestä tmv. ;)
Seuraavaksi joku tulee ja sanoo, että on kaikki kadullakin mahdollista. Joo, on. Roskia viedessäkin.
Onkohan niin, että joidenkin ihmisten on helpompi ottaa kontaktia toiseen ihmiseen silloin, kun ollaan jo valmiiksi jonkin yhdistävän asian tiimoilta porukassa? Siis helpompaa, kuin olisi mennä koirattomana juttelemaan jollekin yksin koiran kanssa kulkevalle? Porukassa oleminen tavallaan "antaa luvan" alkaa juttelemaan jonkun toisen kanssa? En ole nimittäin koskaan kuulunut mihinkään koiraporukoihin, mutta olen tutustunut ja ystävystynytkin yksittäisten koiranomistajien kanssa jo kauan ennenkuin hankin ensimmäisen koirani. Samoin mulle, kun liikun koirani kanssa, tulee koirattomia ihmisiä juttelemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon.
En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä.
Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään.
Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.
Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.
Mä nyt täsmennän viimeisen kerran, että mielestäni tuohon baariin on aika surkeata tarttua, kun on ehdotettu museoita, elokuvia, teatteria, konsertteja, syömistä, matkailua, festareita etc. etc. Minusta tuossa on aika paljon muutakin urbaanikulttuuria kuin baari.
Kun taas puhuin mökkeilystä, tartuttiin siihen ja sanottiin, että sehän on erakkohommaa.
Mitä tässä nyt siis varsinaisesti ajetaan takaa eli mitä pitäisi tehdä? Olla citybird vai luontoihminen, kun kaikessa on jotain huonoa?
Jotakuta rassasi, että eihän sitä viikolla jaksa, jos töissä käy. Ei niin. Mutta monet eivät myöskään halua omistaa lauantaipäiväänsä kavereille, vaan perheelle.
Siksipä juuri pitääkin tutustua moniin ihmisiin, jotta löytyy se, jolle sopii tapaamiset samoihin ajankohtiin kuin itsellekin sopii. Ei ole tarkoituskaan, että ihminen, jolla on aikaa ystävilleen vain arkisin töiden jälkeen, ehdoin tahdoin koittaisi ystävystyä sellaisen kanssa, jolla on aikaa ystävilleen vain viikonloppuisin. Tai päinvastoin.
Omassa iässäni on mielestäni realistisinta hyväksyä se, että monilla nyt vain sattuu olemaan toisenlainen elämäntilanne kuin itsellä. Ja elää sen mukaan ja pitkälti itsekseen. Elää siis sen mukaan, että aikuistentapaamiset voivat olla tosi kortilla. Toisaalta ei mitään näistä tarvitse edes päättää, koska näin vain käy.
Kyllä tuolla alkupäässä ketjua oltiin sikäli asian ytimessä, että on se niinkin, että jos edes jotain haluaa, niin pitää vain tyytyä siihen, mitä saa. Tai olla yksin. Se voi sitten tarkoittaa lapsitapaamisia, arkitapaamisia, päivätapaamisia eikä välttämättä käytännössä koskaan jotain omaa juttua, mutta sellaista se on. Tietyssä iässä kun lähtee merta edemmäs kalaan, niin ei todennäköisesti löydä enää mitään uutta.
Tämä on varmasti ihan totta, varsinkin, jos olet 30-40 -vuotias lapseton sinkku. Toisaalta on olemassa myös ikäisiäsi, jotka eivät ole parisuhteessa ja joiden lapset eivät ole enää ihan pieniä tai joilla on niin hyvät tukiverkostot, että pääsevät iltaisinkin jonnekin. Yksinhuoltaja, jolla huoltajuudessa viikko-viikko -systeemi. Joka toinen viikko hän elää perhe-elämää ja joka toinen lapsettoman sinkun elämää. Tunnen tuon ikäisiä parisuhteessa eläviäkin, joilla puoliso ei kitise iltamenoista. Ei vaikka olisi lapsiakin vaan perheessä vanhemmat vuorollaan voivat iltaisin ja/tai viikonloppuisin lähteä baariin, leffaan, konserttiin tai vaikka viikonloppuna laivaristeilylle tai festareille ystäviensä kanssa puolison jäädessä hoitamaan lapsia. Tai lapsille saa helposti lapsenvahdin esim isovanhemmista tai sisaruksista. Vaikka paljon puhutaankin lapsiperheiden tukiverkostojen puutteesta, silti on edelleenkin heitä, joilla on varsin erinomaiset tukiverkostot. Eikä läheskään kaikkien menojalka lakkaa vipattamasta pariutumisen ja perheen perustamisen jälkeen.
Vaikka sitten baariinkin. Ihmissuhdeverkostossa kannattaa olla eri elämäntilanteissa olevia ja usein myös eri ikäisiäkin, koska joskus 5-10 vuotta sinua vanhemmalla voi olla jo parempi mahdollisuus ja enemmän myös varaa tehdä asioita, joita haluat tehdä. Tai sitten 5-10 vuotta nuoremmalla ehkä enemmän intoa tehdä asioita, joita haluat tehdä.
Omista ystävistäni ja kavereistani vain kahdella on sekä varaa, halua että mahdollisuus käydä kanssani syömässä nk fine dining -ravintoloissa. Ei muilla. Useimmilla ei ole varaa ja osa taas pitää (tai heidän puolisonsa pitää) sellaista rahanhaaskauksena. Tai sitten on pieniä lapsia, jotka pitäisi ottaa mukaan. Mutta mulle riittääkin ihan hyvin, että on nämä kaksi, joiden kanssa voin käydä. En minäkään niissä joka ilta käy syömässä, mutta 1-2 kertaa kuukaudessa jonain arki-iltana on ihan kiva. Yksi ystävistäni on intohimoinen kirpputorikävijä ja hänen kanssaan kierrellään pääkaupunkiseudun kirppiksiä. En oikeastaan koskaan käy kirppiksellä muiden kuin hänen kanssaan. Tuska-festareille olisi löytynyt seuraksi useitakin kavereita, mutta mä en tänä vuonna sinne pääse. Kaveripiiristä löytyy myös klassisen musiikin suurkuluttaja, josta saan lähes aina seuraa konsertteihin, oopperaan ja balettiin. Samoin löytyy erilaisilla messuilla kävijöitä. Omakotitalossa asuva kaverini lähtee oikein mielellään erilaisille puutarhamessuille, kesämökkihöperö siskoni taas on aina valmis lähtemään messuille, jotka jollain tavalla liittyvät kesämökkeihin.
Joku oli kateellinen sinulle. Minä en ole, mutta onhan sinulla tuuri käynyt tai olet onnistunut verkostoitumaan sopivasti, ehkä harrastanut sopivia tai ollut paljon töissä, opiskelukaverit ehkä samalla paikkakunnalla tmv. Jotkut yrittävät, mutta eivät siltikään löydä kaikkea. Minulla on eri-ikäisiä kavereita, mutta 10 vuotta nuoremmillakin on jo pieniä lapsia.
Minulla on yh-kavereita, mutta heillä ei ole vuoroviikkosysteemejä (en laske sukulaistani tähän). He haluavat usein rentoutua vapaana viikonloppuna yksin tai sitten etsivät netistä miestä tmv. Olen itse vähän toisella tavalla sinkku, en hae mitään uutta rakkautta tmv. Jos hakisinkin, hakisin sitä mieluiten ihmisten ilmoilta.
Toisaalta taas itsessäni on sikäli vikaa, että minulla ei ole rahaa kaikkiin kalliisiin juttuihin, joten niihin joudun sanomaan ei kiitos. Juurikin tuli tuosta fine diningista mieleen. Ikävästi joudun pikemminkin olemaan se maankamaralle palauttelija tietyissä tilanteissa.
Mutta lohduttavaa kuulla, että joku täällä tekeekin jotain eivätkä keskity vain päivittelemään, miten lapsellisia juttuja ihmiset tekevät. :) Vähän vaikuttaa, että vain puutarhanhoito ja kävelylenkki aamuseitsemältä olisi ei-lapsellista, ja elän ihan toisenlaisessa maailmassa itse. Ei täälläpäin kenenkään nelikymppisen ykkösharrastuksia ole nuo - tai siis varmasti on jonkun, mutta en tunne ketään sellaista, vaikka pääasiallisesti kaverini ovat toisenlaisia ihmisiä kuin minä.
En usko, että mulla on käynyt mitenkään erityinen tuuri. Pikemminkin on kyse siitä, että kun tutustuu sataan ihmiseen, on jo aika kummallista, jos yhdenkään kanssa ei ole yhtään mitään yhteistä. Se on toki totta, että olen elämäni aikana ollut paljon monenlaisten ihmisten kanssa tekemisissä ja aina välillä niistä joku oikea helmikin on löytynyt.
Mut se just. Tutustuu sataan ihmiseen eli on sulla verkkoja ollut, eikä ne varmaan kaikki ole olleet vain kaduilla tai bussipysäkeillä tmv. Voinet arvata, kuinka paljon ihmisiin tutustuu luonnollisesti, jos elämässään on paljon yksin eli ei töitä, koirapiirejä, lapsipiirejä jne. Kyllä minä ainakin huomaan, että heti kun on töitä, niin sosiaalinen elämäkin ja ehkä ennen kaikkea sosiaalinen identiteetti jollain tavalla virkistyy. Myös sen lisäksi, että elämään tulee rytmiä ja vauhtia jne.
Ööö... ei kai ne piirit muutenkaan automaattisesti synny, vaan niihin mennään ja niitä luodaan itse aktiivisesti toimien.
Totta kai, sitä tuossa edelläkin sanoin. Mä nyt tosin tarkoitin esim. koirapiireillä ja lapsipiireillä sitä, että voi ylipäänsä osallistua sellaisiin piireihin esim. omistamalla koiran tai lapsen. Kutsun siis piireiksi tässä yhteydessä porukoita, joista ei tunne välttämättä ketään. Mutta toki niissä täytyy itse tehdä töitä, jos kontakteja haluaa.
Jos on valmiiksi jo jokin ryhmä, on luontevampaa ja todennäköisempää löytää sieltä joku hengenheimolainen kuin kadulta. Onhan siinä jo yhteisiä kiinnostuksenkohteitakin monissa ryhmissä - tai sitten voidaan ainakin yhdessä arvostella esimiestä tmv. ;)
Seuraavaksi joku tulee ja sanoo, että on kaikki kadullakin mahdollista. Joo, on. Roskia viedessäkin.
Onhan niitä kirjallisuuspiirejä, akvaariopiirejä, kasvien vaihtelu piirejä, baaripiirejä, melontapiirejä ja vaikka mitä piirejä. Toki joku voi syntyä melontaa harrastavaan perheeseen ja olla sitä kautta alusta asti osa tuota piiriä, mutta yleensä nyt vaan ne piirit rakentuu asioiden, harrastusten ja elämäntilanteiden ympärille, jotka on itselle luontevia. Jos ei tee mitään muuta kuin on kotona ja käy ehkä töissä, piirit jää toki suppeiksi.
Näin on. En kuitenkaan viitsinyt alkaa luetella tuossa kaikkia maailman mahdollisia piirejä, vaan käytin lyhennettä "jne." 🙄
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon.
En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä.
Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään.
Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.
Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.
Mä nyt täsmennän viimeisen kerran, että mielestäni tuohon baariin on aika surkeata tarttua, kun on ehdotettu museoita, elokuvia, teatteria, konsertteja, syömistä, matkailua, festareita etc. etc. Minusta tuossa on aika paljon muutakin urbaanikulttuuria kuin baari.
Kun taas puhuin mökkeilystä, tartuttiin siihen ja sanottiin, että sehän on erakkohommaa.
Mitä tässä nyt siis varsinaisesti ajetaan takaa eli mitä pitäisi tehdä? Olla citybird vai luontoihminen, kun kaikessa on jotain huonoa?
Jotakuta rassasi, että eihän sitä viikolla jaksa, jos töissä käy. Ei niin. Mutta monet eivät myöskään halua omistaa lauantaipäiväänsä kavereille, vaan perheelle.
Siksipä juuri pitääkin tutustua moniin ihmisiin, jotta löytyy se, jolle sopii tapaamiset samoihin ajankohtiin kuin itsellekin sopii. Ei ole tarkoituskaan, että ihminen, jolla on aikaa ystävilleen vain arkisin töiden jälkeen, ehdoin tahdoin koittaisi ystävystyä sellaisen kanssa, jolla on aikaa ystävilleen vain viikonloppuisin. Tai päinvastoin.
Omassa iässäni on mielestäni realistisinta hyväksyä se, että monilla nyt vain sattuu olemaan toisenlainen elämäntilanne kuin itsellä. Ja elää sen mukaan ja pitkälti itsekseen. Elää siis sen mukaan, että aikuistentapaamiset voivat olla tosi kortilla. Toisaalta ei mitään näistä tarvitse edes päättää, koska näin vain käy.
Kyllä tuolla alkupäässä ketjua oltiin sikäli asian ytimessä, että on se niinkin, että jos edes jotain haluaa, niin pitää vain tyytyä siihen, mitä saa. Tai olla yksin. Se voi sitten tarkoittaa lapsitapaamisia, arkitapaamisia, päivätapaamisia eikä välttämättä käytännössä koskaan jotain omaa juttua, mutta sellaista se on. Tietyssä iässä kun lähtee merta edemmäs kalaan, niin ei todennäköisesti löydä enää mitään uutta.
Tämä on varmasti ihan totta, varsinkin, jos olet 30-40 -vuotias lapseton sinkku. Toisaalta on olemassa myös ikäisiäsi, jotka eivät ole parisuhteessa ja joiden lapset eivät ole enää ihan pieniä tai joilla on niin hyvät tukiverkostot, että pääsevät iltaisinkin jonnekin. Yksinhuoltaja, jolla huoltajuudessa viikko-viikko -systeemi. Joka toinen viikko hän elää perhe-elämää ja joka toinen lapsettoman sinkun elämää. Tunnen tuon ikäisiä parisuhteessa eläviäkin, joilla puoliso ei kitise iltamenoista. Ei vaikka olisi lapsiakin vaan perheessä vanhemmat vuorollaan voivat iltaisin ja/tai viikonloppuisin lähteä baariin, leffaan, konserttiin tai vaikka viikonloppuna laivaristeilylle tai festareille ystäviensä kanssa puolison jäädessä hoitamaan lapsia. Tai lapsille saa helposti lapsenvahdin esim isovanhemmista tai sisaruksista. Vaikka paljon puhutaankin lapsiperheiden tukiverkostojen puutteesta, silti on edelleenkin heitä, joilla on varsin erinomaiset tukiverkostot. Eikä läheskään kaikkien menojalka lakkaa vipattamasta pariutumisen ja perheen perustamisen jälkeen.
Vaikka sitten baariinkin. Ihmissuhdeverkostossa kannattaa olla eri elämäntilanteissa olevia ja usein myös eri ikäisiäkin, koska joskus 5-10 vuotta sinua vanhemmalla voi olla jo parempi mahdollisuus ja enemmän myös varaa tehdä asioita, joita haluat tehdä. Tai sitten 5-10 vuotta nuoremmalla ehkä enemmän intoa tehdä asioita, joita haluat tehdä.
Omista ystävistäni ja kavereistani vain kahdella on sekä varaa, halua että mahdollisuus käydä kanssani syömässä nk fine dining -ravintoloissa. Ei muilla. Useimmilla ei ole varaa ja osa taas pitää (tai heidän puolisonsa pitää) sellaista rahanhaaskauksena. Tai sitten on pieniä lapsia, jotka pitäisi ottaa mukaan. Mutta mulle riittääkin ihan hyvin, että on nämä kaksi, joiden kanssa voin käydä. En minäkään niissä joka ilta käy syömässä, mutta 1-2 kertaa kuukaudessa jonain arki-iltana on ihan kiva. Yksi ystävistäni on intohimoinen kirpputorikävijä ja hänen kanssaan kierrellään pääkaupunkiseudun kirppiksiä. En oikeastaan koskaan käy kirppiksellä muiden kuin hänen kanssaan. Tuska-festareille olisi löytynyt seuraksi useitakin kavereita, mutta mä en tänä vuonna sinne pääse. Kaveripiiristä löytyy myös klassisen musiikin suurkuluttaja, josta saan lähes aina seuraa konsertteihin, oopperaan ja balettiin. Samoin löytyy erilaisilla messuilla kävijöitä. Omakotitalossa asuva kaverini lähtee oikein mielellään erilaisille puutarhamessuille, kesämökkihöperö siskoni taas on aina valmis lähtemään messuille, jotka jollain tavalla liittyvät kesämökkeihin.
Joku oli kateellinen sinulle. Minä en ole, mutta onhan sinulla tuuri käynyt tai olet onnistunut verkostoitumaan sopivasti, ehkä harrastanut sopivia tai ollut paljon töissä, opiskelukaverit ehkä samalla paikkakunnalla tmv. Jotkut yrittävät, mutta eivät siltikään löydä kaikkea. Minulla on eri-ikäisiä kavereita, mutta 10 vuotta nuoremmillakin on jo pieniä lapsia.
Minulla on yh-kavereita, mutta heillä ei ole vuoroviikkosysteemejä (en laske sukulaistani tähän). He haluavat usein rentoutua vapaana viikonloppuna yksin tai sitten etsivät netistä miestä tmv. Olen itse vähän toisella tavalla sinkku, en hae mitään uutta rakkautta tmv. Jos hakisinkin, hakisin sitä mieluiten ihmisten ilmoilta.
Toisaalta taas itsessäni on sikäli vikaa, että minulla ei ole rahaa kaikkiin kalliisiin juttuihin, joten niihin joudun sanomaan ei kiitos. Juurikin tuli tuosta fine diningista mieleen. Ikävästi joudun pikemminkin olemaan se maankamaralle palauttelija tietyissä tilanteissa.
Mutta lohduttavaa kuulla, että joku täällä tekeekin jotain eivätkä keskity vain päivittelemään, miten lapsellisia juttuja ihmiset tekevät. :) Vähän vaikuttaa, että vain puutarhanhoito ja kävelylenkki aamuseitsemältä olisi ei-lapsellista, ja elän ihan toisenlaisessa maailmassa itse. Ei täälläpäin kenenkään nelikymppisen ykkösharrastuksia ole nuo - tai siis varmasti on jonkun, mutta en tunne ketään sellaista, vaikka pääasiallisesti kaverini ovat toisenlaisia ihmisiä kuin minä.
En usko, että mulla on käynyt mitenkään erityinen tuuri. Pikemminkin on kyse siitä, että kun tutustuu sataan ihmiseen, on jo aika kummallista, jos yhdenkään kanssa ei ole yhtään mitään yhteistä. Se on toki totta, että olen elämäni aikana ollut paljon monenlaisten ihmisten kanssa tekemisissä ja aina välillä niistä joku oikea helmikin on löytynyt.
Mut se just. Tutustuu sataan ihmiseen eli on sulla verkkoja ollut, eikä ne varmaan kaikki ole olleet vain kaduilla tai bussipysäkeillä tmv. Voinet arvata, kuinka paljon ihmisiin tutustuu luonnollisesti, jos elämässään on paljon yksin eli ei töitä, koirapiirejä, lapsipiirejä jne. Kyllä minä ainakin huomaan, että heti kun on töitä, niin sosiaalinen elämäkin ja ehkä ennen kaikkea sosiaalinen identiteetti jollain tavalla virkistyy. Myös sen lisäksi, että elämään tulee rytmiä ja vauhtia jne.
Ööö... ei kai ne piirit muutenkaan automaattisesti synny, vaan niihin mennään ja niitä luodaan itse aktiivisesti toimien.
Totta kai, sitä tuossa edelläkin sanoin. Mä nyt tosin tarkoitin esim. koirapiireillä ja lapsipiireillä sitä, että voi ylipäänsä osallistua sellaisiin piireihin esim. omistamalla koiran tai lapsen. Kutsun siis piireiksi tässä yhteydessä porukoita, joista ei tunne välttämättä ketään. Mutta toki niissä täytyy itse tehdä töitä, jos kontakteja haluaa.
Jos on valmiiksi jo jokin ryhmä, on luontevampaa ja todennäköisempää löytää sieltä joku hengenheimolainen kuin kadulta. Onhan siinä jo yhteisiä kiinnostuksenkohteitakin monissa ryhmissä - tai sitten voidaan ainakin yhdessä arvostella esimiestä tmv. ;)
Seuraavaksi joku tulee ja sanoo, että on kaikki kadullakin mahdollista. Joo, on. Roskia viedessäkin.
Onkohan niin, että joidenkin ihmisten on helpompi ottaa kontaktia toiseen ihmiseen silloin, kun ollaan jo valmiiksi jonkin yhdistävän asian tiimoilta porukassa? Siis helpompaa, kuin olisi mennä koirattomana juttelemaan jollekin yksin koiran kanssa kulkevalle? Porukassa oleminen tavallaan "antaa luvan" alkaa juttelemaan jonkun toisen kanssa? En ole nimittäin koskaan kuulunut mihinkään koiraporukoihin, mutta olen tutustunut ja ystävystynytkin yksittäisten koiranomistajien kanssa jo kauan ennenkuin hankin ensimmäisen koirani. Samoin mulle, kun liikun koirani kanssa, tulee koirattomia ihmisiä juttelemaan.
Minä näen ainakin asian näin. Kun katsoo koirallisten valokuviakin, niin jatkuvastihan sitä ollaan kisailemassa tai aktiviteeteissa toisten ihmisten ja koirien kanssa.
Lapsena menin koirattomana juttelemaan koirallisille eli siis lähinnä koiralle. :D Tai hakemaan koiraa ulos. Voin minä nykyäänkin koiraa rapsuttaa joskus tai kysyä rotua tai ikää, mutta siinä se.
Toisiin tutustuminen on aika hankalaa sellaiselle ihmiselle, joka jännittää ihmisryhmiä... mutta ristinsä kullakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon.
En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä.
Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään.
Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.
Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.
Mä nyt täsmennän viimeisen kerran, että mielestäni tuohon baariin on aika surkeata tarttua, kun on ehdotettu museoita, elokuvia, teatteria, konsertteja, syömistä, matkailua, festareita etc. etc. Minusta tuossa on aika paljon muutakin urbaanikulttuuria kuin baari.
Kun taas puhuin mökkeilystä, tartuttiin siihen ja sanottiin, että sehän on erakkohommaa.
Mitä tässä nyt siis varsinaisesti ajetaan takaa eli mitä pitäisi tehdä? Olla citybird vai luontoihminen, kun kaikessa on jotain huonoa?
Jotakuta rassasi, että eihän sitä viikolla jaksa, jos töissä käy. Ei niin. Mutta monet eivät myöskään halua omistaa lauantaipäiväänsä kavereille, vaan perheelle.
Siksipä juuri pitääkin tutustua moniin ihmisiin, jotta löytyy se, jolle sopii tapaamiset samoihin ajankohtiin kuin itsellekin sopii. Ei ole tarkoituskaan, että ihminen, jolla on aikaa ystävilleen vain arkisin töiden jälkeen, ehdoin tahdoin koittaisi ystävystyä sellaisen kanssa, jolla on aikaa ystävilleen vain viikonloppuisin. Tai päinvastoin.
Omassa iässäni on mielestäni realistisinta hyväksyä se, että monilla nyt vain sattuu olemaan toisenlainen elämäntilanne kuin itsellä. Ja elää sen mukaan ja pitkälti itsekseen. Elää siis sen mukaan, että aikuistentapaamiset voivat olla tosi kortilla. Toisaalta ei mitään näistä tarvitse edes päättää, koska näin vain käy.
Kyllä tuolla alkupäässä ketjua oltiin sikäli asian ytimessä, että on se niinkin, että jos edes jotain haluaa, niin pitää vain tyytyä siihen, mitä saa. Tai olla yksin. Se voi sitten tarkoittaa lapsitapaamisia, arkitapaamisia, päivätapaamisia eikä välttämättä käytännössä koskaan jotain omaa juttua, mutta sellaista se on. Tietyssä iässä kun lähtee merta edemmäs kalaan, niin ei todennäköisesti löydä enää mitään uutta.
Tämä on varmasti ihan totta, varsinkin, jos olet 30-40 -vuotias lapseton sinkku. Toisaalta on olemassa myös ikäisiäsi, jotka eivät ole parisuhteessa ja joiden lapset eivät ole enää ihan pieniä tai joilla on niin hyvät tukiverkostot, että pääsevät iltaisinkin jonnekin. Yksinhuoltaja, jolla huoltajuudessa viikko-viikko -systeemi. Joka toinen viikko hän elää perhe-elämää ja joka toinen lapsettoman sinkun elämää. Tunnen tuon ikäisiä parisuhteessa eläviäkin, joilla puoliso ei kitise iltamenoista. Ei vaikka olisi lapsiakin vaan perheessä vanhemmat vuorollaan voivat iltaisin ja/tai viikonloppuisin lähteä baariin, leffaan, konserttiin tai vaikka viikonloppuna laivaristeilylle tai festareille ystäviensä kanssa puolison jäädessä hoitamaan lapsia. Tai lapsille saa helposti lapsenvahdin esim isovanhemmista tai sisaruksista. Vaikka paljon puhutaankin lapsiperheiden tukiverkostojen puutteesta, silti on edelleenkin heitä, joilla on varsin erinomaiset tukiverkostot. Eikä läheskään kaikkien menojalka lakkaa vipattamasta pariutumisen ja perheen perustamisen jälkeen.
Vaikka sitten baariinkin. Ihmissuhdeverkostossa kannattaa olla eri elämäntilanteissa olevia ja usein myös eri ikäisiäkin, koska joskus 5-10 vuotta sinua vanhemmalla voi olla jo parempi mahdollisuus ja enemmän myös varaa tehdä asioita, joita haluat tehdä. Tai sitten 5-10 vuotta nuoremmalla ehkä enemmän intoa tehdä asioita, joita haluat tehdä.
Omista ystävistäni ja kavereistani vain kahdella on sekä varaa, halua että mahdollisuus käydä kanssani syömässä nk fine dining -ravintoloissa. Ei muilla. Useimmilla ei ole varaa ja osa taas pitää (tai heidän puolisonsa pitää) sellaista rahanhaaskauksena. Tai sitten on pieniä lapsia, jotka pitäisi ottaa mukaan. Mutta mulle riittääkin ihan hyvin, että on nämä kaksi, joiden kanssa voin käydä. En minäkään niissä joka ilta käy syömässä, mutta 1-2 kertaa kuukaudessa jonain arki-iltana on ihan kiva. Yksi ystävistäni on intohimoinen kirpputorikävijä ja hänen kanssaan kierrellään pääkaupunkiseudun kirppiksiä. En oikeastaan koskaan käy kirppiksellä muiden kuin hänen kanssaan. Tuska-festareille olisi löytynyt seuraksi useitakin kavereita, mutta mä en tänä vuonna sinne pääse. Kaveripiiristä löytyy myös klassisen musiikin suurkuluttaja, josta saan lähes aina seuraa konsertteihin, oopperaan ja balettiin. Samoin löytyy erilaisilla messuilla kävijöitä. Omakotitalossa asuva kaverini lähtee oikein mielellään erilaisille puutarhamessuille, kesämökkihöperö siskoni taas on aina valmis lähtemään messuille, jotka jollain tavalla liittyvät kesämökkeihin.
Joku oli kateellinen sinulle. Minä en ole, mutta onhan sinulla tuuri käynyt tai olet onnistunut verkostoitumaan sopivasti, ehkä harrastanut sopivia tai ollut paljon töissä, opiskelukaverit ehkä samalla paikkakunnalla tmv. Jotkut yrittävät, mutta eivät siltikään löydä kaikkea. Minulla on eri-ikäisiä kavereita, mutta 10 vuotta nuoremmillakin on jo pieniä lapsia.
Minulla on yh-kavereita, mutta heillä ei ole vuoroviikkosysteemejä (en laske sukulaistani tähän). He haluavat usein rentoutua vapaana viikonloppuna yksin tai sitten etsivät netistä miestä tmv. Olen itse vähän toisella tavalla sinkku, en hae mitään uutta rakkautta tmv. Jos hakisinkin, hakisin sitä mieluiten ihmisten ilmoilta.
Toisaalta taas itsessäni on sikäli vikaa, että minulla ei ole rahaa kaikkiin kalliisiin juttuihin, joten niihin joudun sanomaan ei kiitos. Juurikin tuli tuosta fine diningista mieleen. Ikävästi joudun pikemminkin olemaan se maankamaralle palauttelija tietyissä tilanteissa.
Mutta lohduttavaa kuulla, että joku täällä tekeekin jotain eivätkä keskity vain päivittelemään, miten lapsellisia juttuja ihmiset tekevät. :) Vähän vaikuttaa, että vain puutarhanhoito ja kävelylenkki aamuseitsemältä olisi ei-lapsellista, ja elän ihan toisenlaisessa maailmassa itse. Ei täälläpäin kenenkään nelikymppisen ykkösharrastuksia ole nuo - tai siis varmasti on jonkun, mutta en tunne ketään sellaista, vaikka pääasiallisesti kaverini ovat toisenlaisia ihmisiä kuin minä.
En usko, että mulla on käynyt mitenkään erityinen tuuri. Pikemminkin on kyse siitä, että kun tutustuu sataan ihmiseen, on jo aika kummallista, jos yhdenkään kanssa ei ole yhtään mitään yhteistä. Se on toki totta, että olen elämäni aikana ollut paljon monenlaisten ihmisten kanssa tekemisissä ja aina välillä niistä joku oikea helmikin on löytynyt.
Mut se just. Tutustuu sataan ihmiseen eli on sulla verkkoja ollut, eikä ne varmaan kaikki ole olleet vain kaduilla tai bussipysäkeillä tmv. Voinet arvata, kuinka paljon ihmisiin tutustuu luonnollisesti, jos elämässään on paljon yksin eli ei töitä, koirapiirejä, lapsipiirejä jne. Kyllä minä ainakin huomaan, että heti kun on töitä, niin sosiaalinen elämäkin ja ehkä ennen kaikkea sosiaalinen identiteetti jollain tavalla virkistyy. Myös sen lisäksi, että elämään tulee rytmiä ja vauhtia jne.
Ööö... ei kai ne piirit muutenkaan automaattisesti synny, vaan niihin mennään ja niitä luodaan itse aktiivisesti toimien.
Totta kai, sitä tuossa edelläkin sanoin. Mä nyt tosin tarkoitin esim. koirapiireillä ja lapsipiireillä sitä, että voi ylipäänsä osallistua sellaisiin piireihin esim. omistamalla koiran tai lapsen. Kutsun siis piireiksi tässä yhteydessä porukoita, joista ei tunne välttämättä ketään. Mutta toki niissä täytyy itse tehdä töitä, jos kontakteja haluaa.
Jos on valmiiksi jo jokin ryhmä, on luontevampaa ja todennäköisempää löytää sieltä joku hengenheimolainen kuin kadulta. Onhan siinä jo yhteisiä kiinnostuksenkohteitakin monissa ryhmissä - tai sitten voidaan ainakin yhdessä arvostella esimiestä tmv. ;)
Seuraavaksi joku tulee ja sanoo, että on kaikki kadullakin mahdollista. Joo, on. Roskia viedessäkin.
Onhan niitä kirjallisuuspiirejä, akvaariopiirejä, kasvien vaihtelu piirejä, baaripiirejä, melontapiirejä ja vaikka mitä piirejä. Toki joku voi syntyä melontaa harrastavaan perheeseen ja olla sitä kautta alusta asti osa tuota piiriä, mutta yleensä nyt vaan ne piirit rakentuu asioiden, harrastusten ja elämäntilanteiden ympärille, jotka on itselle luontevia. Jos ei tee mitään muuta kuin on kotona ja käy ehkä töissä, piirit jää toki suppeiksi.
Näin on. En kuitenkaan viitsinyt alkaa luetella tuossa kaikkia maailman mahdollisia piirejä, vaan käytin lyhennettä "jne." 🙄
Mutta mikä siis oli pointti? Todeta, että piirejä on ja niissä kaverustuu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon.
En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä.
Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään.
Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.
Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.
Mä nyt täsmennän viimeisen kerran, että mielestäni tuohon baariin on aika surkeata tarttua, kun on ehdotettu museoita, elokuvia, teatteria, konsertteja, syömistä, matkailua, festareita etc. etc. Minusta tuossa on aika paljon muutakin urbaanikulttuuria kuin baari.
Kun taas puhuin mökkeilystä, tartuttiin siihen ja sanottiin, että sehän on erakkohommaa.
Mitä tässä nyt siis varsinaisesti ajetaan takaa eli mitä pitäisi tehdä? Olla citybird vai luontoihminen, kun kaikessa on jotain huonoa?
Jotakuta rassasi, että eihän sitä viikolla jaksa, jos töissä käy. Ei niin. Mutta monet eivät myöskään halua omistaa lauantaipäiväänsä kavereille, vaan perheelle.
Siksipä juuri pitääkin tutustua moniin ihmisiin, jotta löytyy se, jolle sopii tapaamiset samoihin ajankohtiin kuin itsellekin sopii. Ei ole tarkoituskaan, että ihminen, jolla on aikaa ystävilleen vain arkisin töiden jälkeen, ehdoin tahdoin koittaisi ystävystyä sellaisen kanssa, jolla on aikaa ystävilleen vain viikonloppuisin. Tai päinvastoin.
Omassa iässäni on mielestäni realistisinta hyväksyä se, että monilla nyt vain sattuu olemaan toisenlainen elämäntilanne kuin itsellä. Ja elää sen mukaan ja pitkälti itsekseen. Elää siis sen mukaan, että aikuistentapaamiset voivat olla tosi kortilla. Toisaalta ei mitään näistä tarvitse edes päättää, koska näin vain käy.
Kyllä tuolla alkupäässä ketjua oltiin sikäli asian ytimessä, että on se niinkin, että jos edes jotain haluaa, niin pitää vain tyytyä siihen, mitä saa. Tai olla yksin. Se voi sitten tarkoittaa lapsitapaamisia, arkitapaamisia, päivätapaamisia eikä välttämättä käytännössä koskaan jotain omaa juttua, mutta sellaista se on. Tietyssä iässä kun lähtee merta edemmäs kalaan, niin ei todennäköisesti löydä enää mitään uutta.
Tämä on varmasti ihan totta, varsinkin, jos olet 30-40 -vuotias lapseton sinkku. Toisaalta on olemassa myös ikäisiäsi, jotka eivät ole parisuhteessa ja joiden lapset eivät ole enää ihan pieniä tai joilla on niin hyvät tukiverkostot, että pääsevät iltaisinkin jonnekin. Yksinhuoltaja, jolla huoltajuudessa viikko-viikko -systeemi. Joka toinen viikko hän elää perhe-elämää ja joka toinen lapsettoman sinkun elämää. Tunnen tuon ikäisiä parisuhteessa eläviäkin, joilla puoliso ei kitise iltamenoista. Ei vaikka olisi lapsiakin vaan perheessä vanhemmat vuorollaan voivat iltaisin ja/tai viikonloppuisin lähteä baariin, leffaan, konserttiin tai vaikka viikonloppuna laivaristeilylle tai festareille ystäviensä kanssa puolison jäädessä hoitamaan lapsia. Tai lapsille saa helposti lapsenvahdin esim isovanhemmista tai sisaruksista. Vaikka paljon puhutaankin lapsiperheiden tukiverkostojen puutteesta, silti on edelleenkin heitä, joilla on varsin erinomaiset tukiverkostot. Eikä läheskään kaikkien menojalka lakkaa vipattamasta pariutumisen ja perheen perustamisen jälkeen.
Vaikka sitten baariinkin. Ihmissuhdeverkostossa kannattaa olla eri elämäntilanteissa olevia ja usein myös eri ikäisiäkin, koska joskus 5-10 vuotta sinua vanhemmalla voi olla jo parempi mahdollisuus ja enemmän myös varaa tehdä asioita, joita haluat tehdä. Tai sitten 5-10 vuotta nuoremmalla ehkä enemmän intoa tehdä asioita, joita haluat tehdä.
Omista ystävistäni ja kavereistani vain kahdella on sekä varaa, halua että mahdollisuus käydä kanssani syömässä nk fine dining -ravintoloissa. Ei muilla. Useimmilla ei ole varaa ja osa taas pitää (tai heidän puolisonsa pitää) sellaista rahanhaaskauksena. Tai sitten on pieniä lapsia, jotka pitäisi ottaa mukaan. Mutta mulle riittääkin ihan hyvin, että on nämä kaksi, joiden kanssa voin käydä. En minäkään niissä joka ilta käy syömässä, mutta 1-2 kertaa kuukaudessa jonain arki-iltana on ihan kiva. Yksi ystävistäni on intohimoinen kirpputorikävijä ja hänen kanssaan kierrellään pääkaupunkiseudun kirppiksiä. En oikeastaan koskaan käy kirppiksellä muiden kuin hänen kanssaan. Tuska-festareille olisi löytynyt seuraksi useitakin kavereita, mutta mä en tänä vuonna sinne pääse. Kaveripiiristä löytyy myös klassisen musiikin suurkuluttaja, josta saan lähes aina seuraa konsertteihin, oopperaan ja balettiin. Samoin löytyy erilaisilla messuilla kävijöitä. Omakotitalossa asuva kaverini lähtee oikein mielellään erilaisille puutarhamessuille, kesämökkihöperö siskoni taas on aina valmis lähtemään messuille, jotka jollain tavalla liittyvät kesämökkeihin.
Joku oli kateellinen sinulle. Minä en ole, mutta onhan sinulla tuuri käynyt tai olet onnistunut verkostoitumaan sopivasti, ehkä harrastanut sopivia tai ollut paljon töissä, opiskelukaverit ehkä samalla paikkakunnalla tmv. Jotkut yrittävät, mutta eivät siltikään löydä kaikkea. Minulla on eri-ikäisiä kavereita, mutta 10 vuotta nuoremmillakin on jo pieniä lapsia.
Minulla on yh-kavereita, mutta heillä ei ole vuoroviikkosysteemejä (en laske sukulaistani tähän). He haluavat usein rentoutua vapaana viikonloppuna yksin tai sitten etsivät netistä miestä tmv. Olen itse vähän toisella tavalla sinkku, en hae mitään uutta rakkautta tmv. Jos hakisinkin, hakisin sitä mieluiten ihmisten ilmoilta.
Toisaalta taas itsessäni on sikäli vikaa, että minulla ei ole rahaa kaikkiin kalliisiin juttuihin, joten niihin joudun sanomaan ei kiitos. Juurikin tuli tuosta fine diningista mieleen. Ikävästi joudun pikemminkin olemaan se maankamaralle palauttelija tietyissä tilanteissa.
Mutta lohduttavaa kuulla, että joku täällä tekeekin jotain eivätkä keskity vain päivittelemään, miten lapsellisia juttuja ihmiset tekevät. :) Vähän vaikuttaa, että vain puutarhanhoito ja kävelylenkki aamuseitsemältä olisi ei-lapsellista, ja elän ihan toisenlaisessa maailmassa itse. Ei täälläpäin kenenkään nelikymppisen ykkösharrastuksia ole nuo - tai siis varmasti on jonkun, mutta en tunne ketään sellaista, vaikka pääasiallisesti kaverini ovat toisenlaisia ihmisiä kuin minä.
En usko, että mulla on käynyt mitenkään erityinen tuuri. Pikemminkin on kyse siitä, että kun tutustuu sataan ihmiseen, on jo aika kummallista, jos yhdenkään kanssa ei ole yhtään mitään yhteistä. Se on toki totta, että olen elämäni aikana ollut paljon monenlaisten ihmisten kanssa tekemisissä ja aina välillä niistä joku oikea helmikin on löytynyt.
Mut se just. Tutustuu sataan ihmiseen eli on sulla verkkoja ollut, eikä ne varmaan kaikki ole olleet vain kaduilla tai bussipysäkeillä tmv. Voinet arvata, kuinka paljon ihmisiin tutustuu luonnollisesti, jos elämässään on paljon yksin eli ei töitä, koirapiirejä, lapsipiirejä jne. Kyllä minä ainakin huomaan, että heti kun on töitä, niin sosiaalinen elämäkin ja ehkä ennen kaikkea sosiaalinen identiteetti jollain tavalla virkistyy. Myös sen lisäksi, että elämään tulee rytmiä ja vauhtia jne.
Ööö... ei kai ne piirit muutenkaan automaattisesti synny, vaan niihin mennään ja niitä luodaan itse aktiivisesti toimien.
Totta kai, sitä tuossa edelläkin sanoin. Mä nyt tosin tarkoitin esim. koirapiireillä ja lapsipiireillä sitä, että voi ylipäänsä osallistua sellaisiin piireihin esim. omistamalla koiran tai lapsen. Kutsun siis piireiksi tässä yhteydessä porukoita, joista ei tunne välttämättä ketään. Mutta toki niissä täytyy itse tehdä töitä, jos kontakteja haluaa.
Jos on valmiiksi jo jokin ryhmä, on luontevampaa ja todennäköisempää löytää sieltä joku hengenheimolainen kuin kadulta. Onhan siinä jo yhteisiä kiinnostuksenkohteitakin monissa ryhmissä - tai sitten voidaan ainakin yhdessä arvostella esimiestä tmv. ;)
Seuraavaksi joku tulee ja sanoo, että on kaikki kadullakin mahdollista. Joo, on. Roskia viedessäkin.
Onkohan niin, että joidenkin ihmisten on helpompi ottaa kontaktia toiseen ihmiseen silloin, kun ollaan jo valmiiksi jonkin yhdistävän asian tiimoilta porukassa? Siis helpompaa, kuin olisi mennä koirattomana juttelemaan jollekin yksin koiran kanssa kulkevalle? Porukassa oleminen tavallaan "antaa luvan" alkaa juttelemaan jonkun toisen kanssa? En ole nimittäin koskaan kuulunut mihinkään koiraporukoihin, mutta olen tutustunut ja ystävystynytkin yksittäisten koiranomistajien kanssa jo kauan ennenkuin hankin ensimmäisen koirani. Samoin mulle, kun liikun koirani kanssa, tulee koirattomia ihmisiä juttelemaan.
Minä näen ainakin asian näin. Kun katsoo koirallisten valokuviakin, niin jatkuvastihan sitä ollaan kisailemassa tai aktiviteeteissa toisten ihmisten ja koirien kanssa.
Lapsena menin koirattomana juttelemaan koirallisille eli siis lähinnä koiralle. :D Tai hakemaan koiraa ulos. Voin minä nykyäänkin koiraa rapsuttaa joskus tai kysyä rotua tai ikää, mutta siinä se.
No mulla taas on aina ollut vain seurakoiria eli en ole koskaan kisaillut enkä harrastanut koiraporukoiden kanssa aktiviteetteja. Toki käyn välillä lenkillä toisen seurakoiran omistajan kanssa, mutta ei meitä sen isompaa porukkaa koskaan ole. Toisaalta mä taas en ole koskaan ollut mikään isommissa porukoissa viihtyvä vaan tutustun ja ystävystyn paljon helpommin silloin, kun ei ole mitään isoa ihmisjoukkoa ympärilläni. Tämä johtunee siitä, että mun on vaikea keskittyä useampaan kuin yhteen keskusteluun kerrallaan tai edes keskittyä siihen yhteen, jos ympärillä on muutakin puheensorinaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon.
En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä.
Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään.
Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.
Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.
Mä nyt täsmennän viimeisen kerran, että mielestäni tuohon baariin on aika surkeata tarttua, kun on ehdotettu museoita, elokuvia, teatteria, konsertteja, syömistä, matkailua, festareita etc. etc. Minusta tuossa on aika paljon muutakin urbaanikulttuuria kuin baari.
Kun taas puhuin mökkeilystä, tartuttiin siihen ja sanottiin, että sehän on erakkohommaa.
Mitä tässä nyt siis varsinaisesti ajetaan takaa eli mitä pitäisi tehdä? Olla citybird vai luontoihminen, kun kaikessa on jotain huonoa?
Jotakuta rassasi, että eihän sitä viikolla jaksa, jos töissä käy. Ei niin. Mutta monet eivät myöskään halua omistaa lauantaipäiväänsä kavereille, vaan perheelle.
Siksipä juuri pitääkin tutustua moniin ihmisiin, jotta löytyy se, jolle sopii tapaamiset samoihin ajankohtiin kuin itsellekin sopii. Ei ole tarkoituskaan, että ihminen, jolla on aikaa ystävilleen vain arkisin töiden jälkeen, ehdoin tahdoin koittaisi ystävystyä sellaisen kanssa, jolla on aikaa ystävilleen vain viikonloppuisin. Tai päinvastoin.
Omassa iässäni on mielestäni realistisinta hyväksyä se, että monilla nyt vain sattuu olemaan toisenlainen elämäntilanne kuin itsellä. Ja elää sen mukaan ja pitkälti itsekseen. Elää siis sen mukaan, että aikuistentapaamiset voivat olla tosi kortilla. Toisaalta ei mitään näistä tarvitse edes päättää, koska näin vain käy.
Kyllä tuolla alkupäässä ketjua oltiin sikäli asian ytimessä, että on se niinkin, että jos edes jotain haluaa, niin pitää vain tyytyä siihen, mitä saa. Tai olla yksin. Se voi sitten tarkoittaa lapsitapaamisia, arkitapaamisia, päivätapaamisia eikä välttämättä käytännössä koskaan jotain omaa juttua, mutta sellaista se on. Tietyssä iässä kun lähtee merta edemmäs kalaan, niin ei todennäköisesti löydä enää mitään uutta.
Tämä on varmasti ihan totta, varsinkin, jos olet 30-40 -vuotias lapseton sinkku. Toisaalta on olemassa myös ikäisiäsi, jotka eivät ole parisuhteessa ja joiden lapset eivät ole enää ihan pieniä tai joilla on niin hyvät tukiverkostot, että pääsevät iltaisinkin jonnekin. Yksinhuoltaja, jolla huoltajuudessa viikko-viikko -systeemi. Joka toinen viikko hän elää perhe-elämää ja joka toinen lapsettoman sinkun elämää. Tunnen tuon ikäisiä parisuhteessa eläviäkin, joilla puoliso ei kitise iltamenoista. Ei vaikka olisi lapsiakin vaan perheessä vanhemmat vuorollaan voivat iltaisin ja/tai viikonloppuisin lähteä baariin, leffaan, konserttiin tai vaikka viikonloppuna laivaristeilylle tai festareille ystäviensä kanssa puolison jäädessä hoitamaan lapsia. Tai lapsille saa helposti lapsenvahdin esim isovanhemmista tai sisaruksista. Vaikka paljon puhutaankin lapsiperheiden tukiverkostojen puutteesta, silti on edelleenkin heitä, joilla on varsin erinomaiset tukiverkostot. Eikä läheskään kaikkien menojalka lakkaa vipattamasta pariutumisen ja perheen perustamisen jälkeen.
Vaikka sitten baariinkin. Ihmissuhdeverkostossa kannattaa olla eri elämäntilanteissa olevia ja usein myös eri ikäisiäkin, koska joskus 5-10 vuotta sinua vanhemmalla voi olla jo parempi mahdollisuus ja enemmän myös varaa tehdä asioita, joita haluat tehdä. Tai sitten 5-10 vuotta nuoremmalla ehkä enemmän intoa tehdä asioita, joita haluat tehdä.
Omista ystävistäni ja kavereistani vain kahdella on sekä varaa, halua että mahdollisuus käydä kanssani syömässä nk fine dining -ravintoloissa. Ei muilla. Useimmilla ei ole varaa ja osa taas pitää (tai heidän puolisonsa pitää) sellaista rahanhaaskauksena. Tai sitten on pieniä lapsia, jotka pitäisi ottaa mukaan. Mutta mulle riittääkin ihan hyvin, että on nämä kaksi, joiden kanssa voin käydä. En minäkään niissä joka ilta käy syömässä, mutta 1-2 kertaa kuukaudessa jonain arki-iltana on ihan kiva. Yksi ystävistäni on intohimoinen kirpputorikävijä ja hänen kanssaan kierrellään pääkaupunkiseudun kirppiksiä. En oikeastaan koskaan käy kirppiksellä muiden kuin hänen kanssaan. Tuska-festareille olisi löytynyt seuraksi useitakin kavereita, mutta mä en tänä vuonna sinne pääse. Kaveripiiristä löytyy myös klassisen musiikin suurkuluttaja, josta saan lähes aina seuraa konsertteihin, oopperaan ja balettiin. Samoin löytyy erilaisilla messuilla kävijöitä. Omakotitalossa asuva kaverini lähtee oikein mielellään erilaisille puutarhamessuille, kesämökkihöperö siskoni taas on aina valmis lähtemään messuille, jotka jollain tavalla liittyvät kesämökkeihin.
Joku oli kateellinen sinulle. Minä en ole, mutta onhan sinulla tuuri käynyt tai olet onnistunut verkostoitumaan sopivasti, ehkä harrastanut sopivia tai ollut paljon töissä, opiskelukaverit ehkä samalla paikkakunnalla tmv. Jotkut yrittävät, mutta eivät siltikään löydä kaikkea. Minulla on eri-ikäisiä kavereita, mutta 10 vuotta nuoremmillakin on jo pieniä lapsia.
Minulla on yh-kavereita, mutta heillä ei ole vuoroviikkosysteemejä (en laske sukulaistani tähän). He haluavat usein rentoutua vapaana viikonloppuna yksin tai sitten etsivät netistä miestä tmv. Olen itse vähän toisella tavalla sinkku, en hae mitään uutta rakkautta tmv. Jos hakisinkin, hakisin sitä mieluiten ihmisten ilmoilta.
Toisaalta taas itsessäni on sikäli vikaa, että minulla ei ole rahaa kaikkiin kalliisiin juttuihin, joten niihin joudun sanomaan ei kiitos. Juurikin tuli tuosta fine diningista mieleen. Ikävästi joudun pikemminkin olemaan se maankamaralle palauttelija tietyissä tilanteissa.
Mutta lohduttavaa kuulla, että joku täällä tekeekin jotain eivätkä keskity vain päivittelemään, miten lapsellisia juttuja ihmiset tekevät. :) Vähän vaikuttaa, että vain puutarhanhoito ja kävelylenkki aamuseitsemältä olisi ei-lapsellista, ja elän ihan toisenlaisessa maailmassa itse. Ei täälläpäin kenenkään nelikymppisen ykkösharrastuksia ole nuo - tai siis varmasti on jonkun, mutta en tunne ketään sellaista, vaikka pääasiallisesti kaverini ovat toisenlaisia ihmisiä kuin minä.
En usko, että mulla on käynyt mitenkään erityinen tuuri. Pikemminkin on kyse siitä, että kun tutustuu sataan ihmiseen, on jo aika kummallista, jos yhdenkään kanssa ei ole yhtään mitään yhteistä. Se on toki totta, että olen elämäni aikana ollut paljon monenlaisten ihmisten kanssa tekemisissä ja aina välillä niistä joku oikea helmikin on löytynyt.
Mut se just. Tutustuu sataan ihmiseen eli on sulla verkkoja ollut, eikä ne varmaan kaikki ole olleet vain kaduilla tai bussipysäkeillä tmv. Voinet arvata, kuinka paljon ihmisiin tutustuu luonnollisesti, jos elämässään on paljon yksin eli ei töitä, koirapiirejä, lapsipiirejä jne. Kyllä minä ainakin huomaan, että heti kun on töitä, niin sosiaalinen elämäkin ja ehkä ennen kaikkea sosiaalinen identiteetti jollain tavalla virkistyy. Myös sen lisäksi, että elämään tulee rytmiä ja vauhtia jne.
Ööö... ei kai ne piirit muutenkaan automaattisesti synny, vaan niihin mennään ja niitä luodaan itse aktiivisesti toimien.
Totta kai, sitä tuossa edelläkin sanoin. Mä nyt tosin tarkoitin esim. koirapiireillä ja lapsipiireillä sitä, että voi ylipäänsä osallistua sellaisiin piireihin esim. omistamalla koiran tai lapsen. Kutsun siis piireiksi tässä yhteydessä porukoita, joista ei tunne välttämättä ketään. Mutta toki niissä täytyy itse tehdä töitä, jos kontakteja haluaa.
Jos on valmiiksi jo jokin ryhmä, on luontevampaa ja todennäköisempää löytää sieltä joku hengenheimolainen kuin kadulta. Onhan siinä jo yhteisiä kiinnostuksenkohteitakin monissa ryhmissä - tai sitten voidaan ainakin yhdessä arvostella esimiestä tmv. ;)
Seuraavaksi joku tulee ja sanoo, että on kaikki kadullakin mahdollista. Joo, on. Roskia viedessäkin.
Onhan niitä kirjallisuuspiirejä, akvaariopiirejä, kasvien vaihtelu piirejä, baaripiirejä, melontapiirejä ja vaikka mitä piirejä. Toki joku voi syntyä melontaa harrastavaan perheeseen ja olla sitä kautta alusta asti osa tuota piiriä, mutta yleensä nyt vaan ne piirit rakentuu asioiden, harrastusten ja elämäntilanteiden ympärille, jotka on itselle luontevia. Jos ei tee mitään muuta kuin on kotona ja käy ehkä töissä, piirit jää toki suppeiksi.
Näin on. En kuitenkaan viitsinyt alkaa luetella tuossa kaikkia maailman mahdollisia piirejä, vaan käytin lyhennettä "jne." 🙄
Mutta mikä siis oli pointti? Todeta, että piirejä on ja niissä kaverustuu?
Juuri se eli ihan kuten sanoinkin. Ei pelkästään katuja ja bussipysäkkejä ym. vastaavia paikkoja, vaan järjestäytynyttä toimintaa.
Noihin mainitsemiisi baaripiireihin tosin sanoisin sen verran, että niissä sitä karismaa tarvitaan. Pääosin ihan pinnallista huttua. Jos on täysin tavis eikä radikaalisti lähde tyrkyttämään itseään kenellekään, piireihin ei ole juuri mitään asiaa, vaan olet jonkin sortin hangaround. Tämän sanoisin vahvalla kokemuksella. ;)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon.
En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä.
Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään.
Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.
Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.
Mä nyt täsmennän viimeisen kerran, että mielestäni tuohon baariin on aika surkeata tarttua, kun on ehdotettu museoita, elokuvia, teatteria, konsertteja, syömistä, matkailua, festareita etc. etc. Minusta tuossa on aika paljon muutakin urbaanikulttuuria kuin baari.
Kun taas puhuin mökkeilystä, tartuttiin siihen ja sanottiin, että sehän on erakkohommaa.
Mitä tässä nyt siis varsinaisesti ajetaan takaa eli mitä pitäisi tehdä? Olla citybird vai luontoihminen, kun kaikessa on jotain huonoa?
Jotakuta rassasi, että eihän sitä viikolla jaksa, jos töissä käy. Ei niin. Mutta monet eivät myöskään halua omistaa lauantaipäiväänsä kavereille, vaan perheelle.
Siksipä juuri pitääkin tutustua moniin ihmisiin, jotta löytyy se, jolle sopii tapaamiset samoihin ajankohtiin kuin itsellekin sopii. Ei ole tarkoituskaan, että ihminen, jolla on aikaa ystävilleen vain arkisin töiden jälkeen, ehdoin tahdoin koittaisi ystävystyä sellaisen kanssa, jolla on aikaa ystävilleen vain viikonloppuisin. Tai päinvastoin.
Omassa iässäni on mielestäni realistisinta hyväksyä se, että monilla nyt vain sattuu olemaan toisenlainen elämäntilanne kuin itsellä. Ja elää sen mukaan ja pitkälti itsekseen. Elää siis sen mukaan, että aikuistentapaamiset voivat olla tosi kortilla. Toisaalta ei mitään näistä tarvitse edes päättää, koska näin vain käy.
Kyllä tuolla alkupäässä ketjua oltiin sikäli asian ytimessä, että on se niinkin, että jos edes jotain haluaa, niin pitää vain tyytyä siihen, mitä saa. Tai olla yksin. Se voi sitten tarkoittaa lapsitapaamisia, arkitapaamisia, päivätapaamisia eikä välttämättä käytännössä koskaan jotain omaa juttua, mutta sellaista se on. Tietyssä iässä kun lähtee merta edemmäs kalaan, niin ei todennäköisesti löydä enää mitään uutta.
Tämä on varmasti ihan totta, varsinkin, jos olet 30-40 -vuotias lapseton sinkku. Toisaalta on olemassa myös ikäisiäsi, jotka eivät ole parisuhteessa ja joiden lapset eivät ole enää ihan pieniä tai joilla on niin hyvät tukiverkostot, että pääsevät iltaisinkin jonnekin. Yksinhuoltaja, jolla huoltajuudessa viikko-viikko -systeemi. Joka toinen viikko hän elää perhe-elämää ja joka toinen lapsettoman sinkun elämää. Tunnen tuon ikäisiä parisuhteessa eläviäkin, joilla puoliso ei kitise iltamenoista. Ei vaikka olisi lapsiakin vaan perheessä vanhemmat vuorollaan voivat iltaisin ja/tai viikonloppuisin lähteä baariin, leffaan, konserttiin tai vaikka viikonloppuna laivaristeilylle tai festareille ystäviensä kanssa puolison jäädessä hoitamaan lapsia. Tai lapsille saa helposti lapsenvahdin esim isovanhemmista tai sisaruksista. Vaikka paljon puhutaankin lapsiperheiden tukiverkostojen puutteesta, silti on edelleenkin heitä, joilla on varsin erinomaiset tukiverkostot. Eikä läheskään kaikkien menojalka lakkaa vipattamasta pariutumisen ja perheen perustamisen jälkeen.
Vaikka sitten baariinkin. Ihmissuhdeverkostossa kannattaa olla eri elämäntilanteissa olevia ja usein myös eri ikäisiäkin, koska joskus 5-10 vuotta sinua vanhemmalla voi olla jo parempi mahdollisuus ja enemmän myös varaa tehdä asioita, joita haluat tehdä. Tai sitten 5-10 vuotta nuoremmalla ehkä enemmän intoa tehdä asioita, joita haluat tehdä.
Omista ystävistäni ja kavereistani vain kahdella on sekä varaa, halua että mahdollisuus käydä kanssani syömässä nk fine dining -ravintoloissa. Ei muilla. Useimmilla ei ole varaa ja osa taas pitää (tai heidän puolisonsa pitää) sellaista rahanhaaskauksena. Tai sitten on pieniä lapsia, jotka pitäisi ottaa mukaan. Mutta mulle riittääkin ihan hyvin, että on nämä kaksi, joiden kanssa voin käydä. En minäkään niissä joka ilta käy syömässä, mutta 1-2 kertaa kuukaudessa jonain arki-iltana on ihan kiva. Yksi ystävistäni on intohimoinen kirpputorikävijä ja hänen kanssaan kierrellään pääkaupunkiseudun kirppiksiä. En oikeastaan koskaan käy kirppiksellä muiden kuin hänen kanssaan. Tuska-festareille olisi löytynyt seuraksi useitakin kavereita, mutta mä en tänä vuonna sinne pääse. Kaveripiiristä löytyy myös klassisen musiikin suurkuluttaja, josta saan lähes aina seuraa konsertteihin, oopperaan ja balettiin. Samoin löytyy erilaisilla messuilla kävijöitä. Omakotitalossa asuva kaverini lähtee oikein mielellään erilaisille puutarhamessuille, kesämökkihöperö siskoni taas on aina valmis lähtemään messuille, jotka jollain tavalla liittyvät kesämökkeihin.
Joku oli kateellinen sinulle. Minä en ole, mutta onhan sinulla tuuri käynyt tai olet onnistunut verkostoitumaan sopivasti, ehkä harrastanut sopivia tai ollut paljon töissä, opiskelukaverit ehkä samalla paikkakunnalla tmv. Jotkut yrittävät, mutta eivät siltikään löydä kaikkea. Minulla on eri-ikäisiä kavereita, mutta 10 vuotta nuoremmillakin on jo pieniä lapsia.
Minulla on yh-kavereita, mutta heillä ei ole vuoroviikkosysteemejä (en laske sukulaistani tähän). He haluavat usein rentoutua vapaana viikonloppuna yksin tai sitten etsivät netistä miestä tmv. Olen itse vähän toisella tavalla sinkku, en hae mitään uutta rakkautta tmv. Jos hakisinkin, hakisin sitä mieluiten ihmisten ilmoilta.
Toisaalta taas itsessäni on sikäli vikaa, että minulla ei ole rahaa kaikkiin kalliisiin juttuihin, joten niihin joudun sanomaan ei kiitos. Juurikin tuli tuosta fine diningista mieleen. Ikävästi joudun pikemminkin olemaan se maankamaralle palauttelija tietyissä tilanteissa.
Mutta lohduttavaa kuulla, että joku täällä tekeekin jotain eivätkä keskity vain päivittelemään, miten lapsellisia juttuja ihmiset tekevät. :) Vähän vaikuttaa, että vain puutarhanhoito ja kävelylenkki aamuseitsemältä olisi ei-lapsellista, ja elän ihan toisenlaisessa maailmassa itse. Ei täälläpäin kenenkään nelikymppisen ykkösharrastuksia ole nuo - tai siis varmasti on jonkun, mutta en tunne ketään sellaista, vaikka pääasiallisesti kaverini ovat toisenlaisia ihmisiä kuin minä.
En usko, että mulla on käynyt mitenkään erityinen tuuri. Pikemminkin on kyse siitä, että kun tutustuu sataan ihmiseen, on jo aika kummallista, jos yhdenkään kanssa ei ole yhtään mitään yhteistä. Se on toki totta, että olen elämäni aikana ollut paljon monenlaisten ihmisten kanssa tekemisissä ja aina välillä niistä joku oikea helmikin on löytynyt.
Mut se just. Tutustuu sataan ihmiseen eli on sulla verkkoja ollut, eikä ne varmaan kaikki ole olleet vain kaduilla tai bussipysäkeillä tmv. Voinet arvata, kuinka paljon ihmisiin tutustuu luonnollisesti, jos elämässään on paljon yksin eli ei töitä, koirapiirejä, lapsipiirejä jne. Kyllä minä ainakin huomaan, että heti kun on töitä, niin sosiaalinen elämäkin ja ehkä ennen kaikkea sosiaalinen identiteetti jollain tavalla virkistyy. Myös sen lisäksi, että elämään tulee rytmiä ja vauhtia jne.
Ööö... ei kai ne piirit muutenkaan automaattisesti synny, vaan niihin mennään ja niitä luodaan itse aktiivisesti toimien.
Totta kai, sitä tuossa edelläkin sanoin. Mä nyt tosin tarkoitin esim. koirapiireillä ja lapsipiireillä sitä, että voi ylipäänsä osallistua sellaisiin piireihin esim. omistamalla koiran tai lapsen. Kutsun siis piireiksi tässä yhteydessä porukoita, joista ei tunne välttämättä ketään. Mutta toki niissä täytyy itse tehdä töitä, jos kontakteja haluaa.
Jos on valmiiksi jo jokin ryhmä, on luontevampaa ja todennäköisempää löytää sieltä joku hengenheimolainen kuin kadulta. Onhan siinä jo yhteisiä kiinnostuksenkohteitakin monissa ryhmissä - tai sitten voidaan ainakin yhdessä arvostella esimiestä tmv. ;)
Seuraavaksi joku tulee ja sanoo, että on kaikki kadullakin mahdollista. Joo, on. Roskia viedessäkin.
Onhan niitä kirjallisuuspiirejä, akvaariopiirejä, kasvien vaihtelu piirejä, baaripiirejä, melontapiirejä ja vaikka mitä piirejä. Toki joku voi syntyä melontaa harrastavaan perheeseen ja olla sitä kautta alusta asti osa tuota piiriä, mutta yleensä nyt vaan ne piirit rakentuu asioiden, harrastusten ja elämäntilanteiden ympärille, jotka on itselle luontevia. Jos ei tee mitään muuta kuin on kotona ja käy ehkä töissä, piirit jää toki suppeiksi.
Näin on. En kuitenkaan viitsinyt alkaa luetella tuossa kaikkia maailman mahdollisia piirejä, vaan käytin lyhennettä "jne." 🙄
Mutta mikä siis oli pointti? Todeta, että piirejä on ja niissä kaverustuu?
Juuri se eli ihan kuten sanoinkin. Ei pelkästään katuja ja bussipysäkkejä ym. vastaavia paikkoja, vaan järjestäytynyttä toimintaa.
Noihin mainitsemiisi baaripiireihin tosin sanoisin sen verran, että niissä sitä karismaa tarvitaan. Pääosin ihan pinnallista huttua. Jos on täysin tavis eikä radikaalisti lähde tyrkyttämään itseään kenellekään, piireihin ei ole juuri mitään asiaa, vaan olet jonkin sortin hangaround. Tämän sanoisin vahvalla kokemuksella. ;)
No omasta puolesta vahvalla kokemuksella sanoisin, että kyllä piireihin pääsee, vaikkei ole erityistä karismaa. Yksi tapa on olla hyvä siinä asiassa, minkä ympärille se piiri rakentuu. Toinen tapa on vain olla ystävällinen kaikkia kohtaan. Ja kolmas aika, kun olet tarpeeksi pitkään tietyissä piireissä, susta tulee vakiokalustoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon.
En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä.
Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään.
Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.
Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.
Mä nyt täsmennän viimeisen kerran, että mielestäni tuohon baariin on aika surkeata tarttua, kun on ehdotettu museoita, elokuvia, teatteria, konsertteja, syömistä, matkailua, festareita etc. etc. Minusta tuossa on aika paljon muutakin urbaanikulttuuria kuin baari.
Kun taas puhuin mökkeilystä, tartuttiin siihen ja sanottiin, että sehän on erakkohommaa.
Mitä tässä nyt siis varsinaisesti ajetaan takaa eli mitä pitäisi tehdä? Olla citybird vai luontoihminen, kun kaikessa on jotain huonoa?
Jotakuta rassasi, että eihän sitä viikolla jaksa, jos töissä käy. Ei niin. Mutta monet eivät myöskään halua omistaa lauantaipäiväänsä kavereille, vaan perheelle.
Siksipä juuri pitääkin tutustua moniin ihmisiin, jotta löytyy se, jolle sopii tapaamiset samoihin ajankohtiin kuin itsellekin sopii. Ei ole tarkoituskaan, että ihminen, jolla on aikaa ystävilleen vain arkisin töiden jälkeen, ehdoin tahdoin koittaisi ystävystyä sellaisen kanssa, jolla on aikaa ystävilleen vain viikonloppuisin. Tai päinvastoin.
Omassa iässäni on mielestäni realistisinta hyväksyä se, että monilla nyt vain sattuu olemaan toisenlainen elämäntilanne kuin itsellä. Ja elää sen mukaan ja pitkälti itsekseen. Elää siis sen mukaan, että aikuistentapaamiset voivat olla tosi kortilla. Toisaalta ei mitään näistä tarvitse edes päättää, koska näin vain käy.
Kyllä tuolla alkupäässä ketjua oltiin sikäli asian ytimessä, että on se niinkin, että jos edes jotain haluaa, niin pitää vain tyytyä siihen, mitä saa. Tai olla yksin. Se voi sitten tarkoittaa lapsitapaamisia, arkitapaamisia, päivätapaamisia eikä välttämättä käytännössä koskaan jotain omaa juttua, mutta sellaista se on. Tietyssä iässä kun lähtee merta edemmäs kalaan, niin ei todennäköisesti löydä enää mitään uutta.
Tämä on varmasti ihan totta, varsinkin, jos olet 30-40 -vuotias lapseton sinkku. Toisaalta on olemassa myös ikäisiäsi, jotka eivät ole parisuhteessa ja joiden lapset eivät ole enää ihan pieniä tai joilla on niin hyvät tukiverkostot, että pääsevät iltaisinkin jonnekin. Yksinhuoltaja, jolla huoltajuudessa viikko-viikko -systeemi. Joka toinen viikko hän elää perhe-elämää ja joka toinen lapsettoman sinkun elämää. Tunnen tuon ikäisiä parisuhteessa eläviäkin, joilla puoliso ei kitise iltamenoista. Ei vaikka olisi lapsiakin vaan perheessä vanhemmat vuorollaan voivat iltaisin ja/tai viikonloppuisin lähteä baariin, leffaan, konserttiin tai vaikka viikonloppuna laivaristeilylle tai festareille ystäviensä kanssa puolison jäädessä hoitamaan lapsia. Tai lapsille saa helposti lapsenvahdin esim isovanhemmista tai sisaruksista. Vaikka paljon puhutaankin lapsiperheiden tukiverkostojen puutteesta, silti on edelleenkin heitä, joilla on varsin erinomaiset tukiverkostot. Eikä läheskään kaikkien menojalka lakkaa vipattamasta pariutumisen ja perheen perustamisen jälkeen.
Vaikka sitten baariinkin. Ihmissuhdeverkostossa kannattaa olla eri elämäntilanteissa olevia ja usein myös eri ikäisiäkin, koska joskus 5-10 vuotta sinua vanhemmalla voi olla jo parempi mahdollisuus ja enemmän myös varaa tehdä asioita, joita haluat tehdä. Tai sitten 5-10 vuotta nuoremmalla ehkä enemmän intoa tehdä asioita, joita haluat tehdä.
Omista ystävistäni ja kavereistani vain kahdella on sekä varaa, halua että mahdollisuus käydä kanssani syömässä nk fine dining -ravintoloissa. Ei muilla. Useimmilla ei ole varaa ja osa taas pitää (tai heidän puolisonsa pitää) sellaista rahanhaaskauksena. Tai sitten on pieniä lapsia, jotka pitäisi ottaa mukaan. Mutta mulle riittääkin ihan hyvin, että on nämä kaksi, joiden kanssa voin käydä. En minäkään niissä joka ilta käy syömässä, mutta 1-2 kertaa kuukaudessa jonain arki-iltana on ihan kiva. Yksi ystävistäni on intohimoinen kirpputorikävijä ja hänen kanssaan kierrellään pääkaupunkiseudun kirppiksiä. En oikeastaan koskaan käy kirppiksellä muiden kuin hänen kanssaan. Tuska-festareille olisi löytynyt seuraksi useitakin kavereita, mutta mä en tänä vuonna sinne pääse. Kaveripiiristä löytyy myös klassisen musiikin suurkuluttaja, josta saan lähes aina seuraa konsertteihin, oopperaan ja balettiin. Samoin löytyy erilaisilla messuilla kävijöitä. Omakotitalossa asuva kaverini lähtee oikein mielellään erilaisille puutarhamessuille, kesämökkihöperö siskoni taas on aina valmis lähtemään messuille, jotka jollain tavalla liittyvät kesämökkeihin.
Joku oli kateellinen sinulle. Minä en ole, mutta onhan sinulla tuuri käynyt tai olet onnistunut verkostoitumaan sopivasti, ehkä harrastanut sopivia tai ollut paljon töissä, opiskelukaverit ehkä samalla paikkakunnalla tmv. Jotkut yrittävät, mutta eivät siltikään löydä kaikkea. Minulla on eri-ikäisiä kavereita, mutta 10 vuotta nuoremmillakin on jo pieniä lapsia.
Minulla on yh-kavereita, mutta heillä ei ole vuoroviikkosysteemejä (en laske sukulaistani tähän). He haluavat usein rentoutua vapaana viikonloppuna yksin tai sitten etsivät netistä miestä tmv. Olen itse vähän toisella tavalla sinkku, en hae mitään uutta rakkautta tmv. Jos hakisinkin, hakisin sitä mieluiten ihmisten ilmoilta.
Toisaalta taas itsessäni on sikäli vikaa, että minulla ei ole rahaa kaikkiin kalliisiin juttuihin, joten niihin joudun sanomaan ei kiitos. Juurikin tuli tuosta fine diningista mieleen. Ikävästi joudun pikemminkin olemaan se maankamaralle palauttelija tietyissä tilanteissa.
Mutta lohduttavaa kuulla, että joku täällä tekeekin jotain eivätkä keskity vain päivittelemään, miten lapsellisia juttuja ihmiset tekevät. :) Vähän vaikuttaa, että vain puutarhanhoito ja kävelylenkki aamuseitsemältä olisi ei-lapsellista, ja elän ihan toisenlaisessa maailmassa itse. Ei täälläpäin kenenkään nelikymppisen ykkösharrastuksia ole nuo - tai siis varmasti on jonkun, mutta en tunne ketään sellaista, vaikka pääasiallisesti kaverini ovat toisenlaisia ihmisiä kuin minä.
En usko, että mulla on käynyt mitenkään erityinen tuuri. Pikemminkin on kyse siitä, että kun tutustuu sataan ihmiseen, on jo aika kummallista, jos yhdenkään kanssa ei ole yhtään mitään yhteistä. Se on toki totta, että olen elämäni aikana ollut paljon monenlaisten ihmisten kanssa tekemisissä ja aina välillä niistä joku oikea helmikin on löytynyt.
Mut se just. Tutustuu sataan ihmiseen eli on sulla verkkoja ollut, eikä ne varmaan kaikki ole olleet vain kaduilla tai bussipysäkeillä tmv. Voinet arvata, kuinka paljon ihmisiin tutustuu luonnollisesti, jos elämässään on paljon yksin eli ei töitä, koirapiirejä, lapsipiirejä jne. Kyllä minä ainakin huomaan, että heti kun on töitä, niin sosiaalinen elämäkin ja ehkä ennen kaikkea sosiaalinen identiteetti jollain tavalla virkistyy. Myös sen lisäksi, että elämään tulee rytmiä ja vauhtia jne.
Ööö... ei kai ne piirit muutenkaan automaattisesti synny, vaan niihin mennään ja niitä luodaan itse aktiivisesti toimien.
Totta kai, sitä tuossa edelläkin sanoin. Mä nyt tosin tarkoitin esim. koirapiireillä ja lapsipiireillä sitä, että voi ylipäänsä osallistua sellaisiin piireihin esim. omistamalla koiran tai lapsen. Kutsun siis piireiksi tässä yhteydessä porukoita, joista ei tunne välttämättä ketään. Mutta toki niissä täytyy itse tehdä töitä, jos kontakteja haluaa.
Jos on valmiiksi jo jokin ryhmä, on luontevampaa ja todennäköisempää löytää sieltä joku hengenheimolainen kuin kadulta. Onhan siinä jo yhteisiä kiinnostuksenkohteitakin monissa ryhmissä - tai sitten voidaan ainakin yhdessä arvostella esimiestä tmv. ;)
Seuraavaksi joku tulee ja sanoo, että on kaikki kadullakin mahdollista. Joo, on. Roskia viedessäkin.
Onkohan niin, että joidenkin ihmisten on helpompi ottaa kontaktia toiseen ihmiseen silloin, kun ollaan jo valmiiksi jonkin yhdistävän asian tiimoilta porukassa? Siis helpompaa, kuin olisi mennä koirattomana juttelemaan jollekin yksin koiran kanssa kulkevalle? Porukassa oleminen tavallaan "antaa luvan" alkaa juttelemaan jonkun toisen kanssa? En ole nimittäin koskaan kuulunut mihinkään koiraporukoihin, mutta olen tutustunut ja ystävystynytkin yksittäisten koiranomistajien kanssa jo kauan ennenkuin hankin ensimmäisen koirani. Samoin mulle, kun liikun koirani kanssa, tulee koirattomia ihmisiä juttelemaan.
Minä näen ainakin asian näin. Kun katsoo koirallisten valokuviakin, niin jatkuvastihan sitä ollaan kisailemassa tai aktiviteeteissa toisten ihmisten ja koirien kanssa.
Lapsena menin koirattomana juttelemaan koirallisille eli siis lähinnä koiralle. :D Tai hakemaan koiraa ulos. Voin minä nykyäänkin koiraa rapsuttaa joskus tai kysyä rotua tai ikää, mutta siinä se.
No mulla taas on aina ollut vain seurakoiria eli en ole koskaan kisaillut enkä harrastanut koiraporukoiden kanssa aktiviteetteja. Toki käyn välillä lenkillä toisen seurakoiran omistajan kanssa, mutta ei meitä sen isompaa porukkaa koskaan ole. Toisaalta mä taas en ole koskaan ollut mikään isommissa porukoissa viihtyvä vaan tutustun ja ystävystyn paljon helpommin silloin, kun ei ole mitään isoa ihmisjoukkoa ympärilläni. Tämä johtunee siitä, että mun on vaikea keskittyä useampaan kuin yhteen keskusteluun kerrallaan tai edes keskittyä siihen yhteen, jos ympärillä on muutakin puheensorinaa.
Sielunsiskoni tai -veljeni! En ole juuri livenä tavannut tuolla tavoin itsestään puhuvia ihmisiä. Oletko sinäkin erityisherkkä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon.
En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä.
Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään.
Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.
Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.
Mä nyt täsmennän viimeisen kerran, että mielestäni tuohon baariin on aika surkeata tarttua, kun on ehdotettu museoita, elokuvia, teatteria, konsertteja, syömistä, matkailua, festareita etc. etc. Minusta tuossa on aika paljon muutakin urbaanikulttuuria kuin baari.
Kun taas puhuin mökkeilystä, tartuttiin siihen ja sanottiin, että sehän on erakkohommaa.
Mitä tässä nyt siis varsinaisesti ajetaan takaa eli mitä pitäisi tehdä? Olla citybird vai luontoihminen, kun kaikessa on jotain huonoa?
Jotakuta rassasi, että eihän sitä viikolla jaksa, jos töissä käy. Ei niin. Mutta monet eivät myöskään halua omistaa lauantaipäiväänsä kavereille, vaan perheelle.
Siksipä juuri pitääkin tutustua moniin ihmisiin, jotta löytyy se, jolle sopii tapaamiset samoihin ajankohtiin kuin itsellekin sopii. Ei ole tarkoituskaan, että ihminen, jolla on aikaa ystävilleen vain arkisin töiden jälkeen, ehdoin tahdoin koittaisi ystävystyä sellaisen kanssa, jolla on aikaa ystävilleen vain viikonloppuisin. Tai päinvastoin.
Omassa iässäni on mielestäni realistisinta hyväksyä se, että monilla nyt vain sattuu olemaan toisenlainen elämäntilanne kuin itsellä. Ja elää sen mukaan ja pitkälti itsekseen. Elää siis sen mukaan, että aikuistentapaamiset voivat olla tosi kortilla. Toisaalta ei mitään näistä tarvitse edes päättää, koska näin vain käy.
Kyllä tuolla alkupäässä ketjua oltiin sikäli asian ytimessä, että on se niinkin, että jos edes jotain haluaa, niin pitää vain tyytyä siihen, mitä saa. Tai olla yksin. Se voi sitten tarkoittaa lapsitapaamisia, arkitapaamisia, päivätapaamisia eikä välttämättä käytännössä koskaan jotain omaa juttua, mutta sellaista se on. Tietyssä iässä kun lähtee merta edemmäs kalaan, niin ei todennäköisesti löydä enää mitään uutta.
Tämä on varmasti ihan totta, varsinkin, jos olet 30-40 -vuotias lapseton sinkku. Toisaalta on olemassa myös ikäisiäsi, jotka eivät ole parisuhteessa ja joiden lapset eivät ole enää ihan pieniä tai joilla on niin hyvät tukiverkostot, että pääsevät iltaisinkin jonnekin. Yksinhuoltaja, jolla huoltajuudessa viikko-viikko -systeemi. Joka toinen viikko hän elää perhe-elämää ja joka toinen lapsettoman sinkun elämää. Tunnen tuon ikäisiä parisuhteessa eläviäkin, joilla puoliso ei kitise iltamenoista. Ei vaikka olisi lapsiakin vaan perheessä vanhemmat vuorollaan voivat iltaisin ja/tai viikonloppuisin lähteä baariin, leffaan, konserttiin tai vaikka viikonloppuna laivaristeilylle tai festareille ystäviensä kanssa puolison jäädessä hoitamaan lapsia. Tai lapsille saa helposti lapsenvahdin esim isovanhemmista tai sisaruksista. Vaikka paljon puhutaankin lapsiperheiden tukiverkostojen puutteesta, silti on edelleenkin heitä, joilla on varsin erinomaiset tukiverkostot. Eikä läheskään kaikkien menojalka lakkaa vipattamasta pariutumisen ja perheen perustamisen jälkeen.
Vaikka sitten baariinkin. Ihmissuhdeverkostossa kannattaa olla eri elämäntilanteissa olevia ja usein myös eri ikäisiäkin, koska joskus 5-10 vuotta sinua vanhemmalla voi olla jo parempi mahdollisuus ja enemmän myös varaa tehdä asioita, joita haluat tehdä. Tai sitten 5-10 vuotta nuoremmalla ehkä enemmän intoa tehdä asioita, joita haluat tehdä.
Omista ystävistäni ja kavereistani vain kahdella on sekä varaa, halua että mahdollisuus käydä kanssani syömässä nk fine dining -ravintoloissa. Ei muilla. Useimmilla ei ole varaa ja osa taas pitää (tai heidän puolisonsa pitää) sellaista rahanhaaskauksena. Tai sitten on pieniä lapsia, jotka pitäisi ottaa mukaan. Mutta mulle riittääkin ihan hyvin, että on nämä kaksi, joiden kanssa voin käydä. En minäkään niissä joka ilta käy syömässä, mutta 1-2 kertaa kuukaudessa jonain arki-iltana on ihan kiva. Yksi ystävistäni on intohimoinen kirpputorikävijä ja hänen kanssaan kierrellään pääkaupunkiseudun kirppiksiä. En oikeastaan koskaan käy kirppiksellä muiden kuin hänen kanssaan. Tuska-festareille olisi löytynyt seuraksi useitakin kavereita, mutta mä en tänä vuonna sinne pääse. Kaveripiiristä löytyy myös klassisen musiikin suurkuluttaja, josta saan lähes aina seuraa konsertteihin, oopperaan ja balettiin. Samoin löytyy erilaisilla messuilla kävijöitä. Omakotitalossa asuva kaverini lähtee oikein mielellään erilaisille puutarhamessuille, kesämökkihöperö siskoni taas on aina valmis lähtemään messuille, jotka jollain tavalla liittyvät kesämökkeihin.
Joku oli kateellinen sinulle. Minä en ole, mutta onhan sinulla tuuri käynyt tai olet onnistunut verkostoitumaan sopivasti, ehkä harrastanut sopivia tai ollut paljon töissä, opiskelukaverit ehkä samalla paikkakunnalla tmv. Jotkut yrittävät, mutta eivät siltikään löydä kaikkea. Minulla on eri-ikäisiä kavereita, mutta 10 vuotta nuoremmillakin on jo pieniä lapsia.
Minulla on yh-kavereita, mutta heillä ei ole vuoroviikkosysteemejä (en laske sukulaistani tähän). He haluavat usein rentoutua vapaana viikonloppuna yksin tai sitten etsivät netistä miestä tmv. Olen itse vähän toisella tavalla sinkku, en hae mitään uutta rakkautta tmv. Jos hakisinkin, hakisin sitä mieluiten ihmisten ilmoilta.
Toisaalta taas itsessäni on sikäli vikaa, että minulla ei ole rahaa kaikkiin kalliisiin juttuihin, joten niihin joudun sanomaan ei kiitos. Juurikin tuli tuosta fine diningista mieleen. Ikävästi joudun pikemminkin olemaan se maankamaralle palauttelija tietyissä tilanteissa.
Mutta lohduttavaa kuulla, että joku täällä tekeekin jotain eivätkä keskity vain päivittelemään, miten lapsellisia juttuja ihmiset tekevät. :) Vähän vaikuttaa, että vain puutarhanhoito ja kävelylenkki aamuseitsemältä olisi ei-lapsellista, ja elän ihan toisenlaisessa maailmassa itse. Ei täälläpäin kenenkään nelikymppisen ykkösharrastuksia ole nuo - tai siis varmasti on jonkun, mutta en tunne ketään sellaista, vaikka pääasiallisesti kaverini ovat toisenlaisia ihmisiä kuin minä.
En usko, että mulla on käynyt mitenkään erityinen tuuri. Pikemminkin on kyse siitä, että kun tutustuu sataan ihmiseen, on jo aika kummallista, jos yhdenkään kanssa ei ole yhtään mitään yhteistä. Se on toki totta, että olen elämäni aikana ollut paljon monenlaisten ihmisten kanssa tekemisissä ja aina välillä niistä joku oikea helmikin on löytynyt.
Mut se just. Tutustuu sataan ihmiseen eli on sulla verkkoja ollut, eikä ne varmaan kaikki ole olleet vain kaduilla tai bussipysäkeillä tmv. Voinet arvata, kuinka paljon ihmisiin tutustuu luonnollisesti, jos elämässään on paljon yksin eli ei töitä, koirapiirejä, lapsipiirejä jne. Kyllä minä ainakin huomaan, että heti kun on töitä, niin sosiaalinen elämäkin ja ehkä ennen kaikkea sosiaalinen identiteetti jollain tavalla virkistyy. Myös sen lisäksi, että elämään tulee rytmiä ja vauhtia jne.
Ööö... ei kai ne piirit muutenkaan automaattisesti synny, vaan niihin mennään ja niitä luodaan itse aktiivisesti toimien.
Totta kai, sitä tuossa edelläkin sanoin. Mä nyt tosin tarkoitin esim. koirapiireillä ja lapsipiireillä sitä, että voi ylipäänsä osallistua sellaisiin piireihin esim. omistamalla koiran tai lapsen. Kutsun siis piireiksi tässä yhteydessä porukoita, joista ei tunne välttämättä ketään. Mutta toki niissä täytyy itse tehdä töitä, jos kontakteja haluaa.
Jos on valmiiksi jo jokin ryhmä, on luontevampaa ja todennäköisempää löytää sieltä joku hengenheimolainen kuin kadulta. Onhan siinä jo yhteisiä kiinnostuksenkohteitakin monissa ryhmissä - tai sitten voidaan ainakin yhdessä arvostella esimiestä tmv. ;)
Seuraavaksi joku tulee ja sanoo, että on kaikki kadullakin mahdollista. Joo, on. Roskia viedessäkin.
Onkohan niin, että joidenkin ihmisten on helpompi ottaa kontaktia toiseen ihmiseen silloin, kun ollaan jo valmiiksi jonkin yhdistävän asian tiimoilta porukassa? Siis helpompaa, kuin olisi mennä koirattomana juttelemaan jollekin yksin koiran kanssa kulkevalle? Porukassa oleminen tavallaan "antaa luvan" alkaa juttelemaan jonkun toisen kanssa? En ole nimittäin koskaan kuulunut mihinkään koiraporukoihin, mutta olen tutustunut ja ystävystynytkin yksittäisten koiranomistajien kanssa jo kauan ennenkuin hankin ensimmäisen koirani. Samoin mulle, kun liikun koirani kanssa, tulee koirattomia ihmisiä juttelemaan.
Minä näen ainakin asian näin. Kun katsoo koirallisten valokuviakin, niin jatkuvastihan sitä ollaan kisailemassa tai aktiviteeteissa toisten ihmisten ja koirien kanssa.
Lapsena menin koirattomana juttelemaan koirallisille eli siis lähinnä koiralle. :D Tai hakemaan koiraa ulos. Voin minä nykyäänkin koiraa rapsuttaa joskus tai kysyä rotua tai ikää, mutta siinä se.
No mulla taas on aina ollut vain seurakoiria eli en ole koskaan kisaillut enkä harrastanut koiraporukoiden kanssa aktiviteetteja. Toki käyn välillä lenkillä toisen seurakoiran omistajan kanssa, mutta ei meitä sen isompaa porukkaa koskaan ole. Toisaalta mä taas en ole koskaan ollut mikään isommissa porukoissa viihtyvä vaan tutustun ja ystävystyn paljon helpommin silloin, kun ei ole mitään isoa ihmisjoukkoa ympärilläni. Tämä johtunee siitä, että mun on vaikea keskittyä useampaan kuin yhteen keskusteluun kerrallaan tai edes keskittyä siihen yhteen, jos ympärillä on muutakin puheensorinaa.
Sielunsiskoni tai -veljeni! En ole juuri livenä tavannut tuolla tavoin itsestään puhuvia ihmisiä. Oletko sinäkin erityisherkkä?
Jollain tavalla varmaan olen. Edellisessä työpaikassani viihdyin oikein hyvin tasan siihen asti, kun työnantaja päätti säästää ja koko yksikön porukka siirrettiin työskentelemään maisemakonttoriin. Vuoden verran jaksoin olla siellä ja sitten vaihdoin työpaikkaa, jossa sain taas oman työhuoneen ja myöhemmin jaoin sen vain yhden ihmisen kanssa. Häiriinnyn myös helposti, jos silmieni edessä on jatkuvasti jotain liikettä eli ihmisiä kulkee edestakaisin ja yritän keskittyä töihini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Minäkään en ole tuo aiempi kirjoittaja, mutta tuo ei ole aina ihan helppoa. Joskus nimittäin haluaisi ihan rauhassa tutustua ja antaa ajan näyttää, jos vaikka ystävystyisikin. En tietenkään anna puhelinnumeroani sellaisille, joihin en alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta, mutta entä jos haluaa, mutta ei nyt heti intopinkeänä ja suinpäin ole ystävystymässä? Miten valita sanansa niin, ettei toinen loukkaannu tai suutu ja lopeta kokonaan yhteydenpitoa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulle ns ystävät ovat suoraan sanoneet, ettei mun kannata ottaa yheteyttä heihin, koska he ovat kiireisiä. He aikovat ottaa yhteyttä muhun kun heillä on aikaa.
He ottavat yhteyttä, kun tarvitsevat multa jotain. Jos en vastaa soittoon tai heti viestiin, tulee kiukkuinen viesti ”miks et vastannut”. Kun sanon, etten silloin pysttynyt, alkaa kova ihmettely, että mitähän muka olin tekemässä.
Sitten ystävä purkaa huoliaan ja jos tunnin päästä joudun lopettamaan, tiuskastaan taas, että miks et muka ehi.
Sama kaava usean ns ystävän kanssa, oikeastaan muunlaisia ystäviä minulla ei koskaan ole ollut.
Nyt joku kirjoittanee, että kertoo paljon minusta. Kovasti olen miettinyt, miten vastavuoroisia ystävyyssuhteita saisin rakennettua, mutten keksi.
Sama täällä. Puhelut ystävän ehdoilla ja hänelle sopivaan aikaan. Ensin hän kertoo laveasti kuulumisensa ja sitten, kun olisi minun vuoroni, hänelle tulee kiire ja lopettaa puhelun jollain tekosyyllä. Tapaamiset usein peruu. Alkujaan oli sama viitekehys, kun tutustuimme. <Ystävyys taitaa loppua, kun sitä ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon.
En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä.
Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään.
Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.
Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.
Mä nyt täsmennän viimeisen kerran, että mielestäni tuohon baariin on aika surkeata tarttua, kun on ehdotettu museoita, elokuvia, teatteria, konsertteja, syömistä, matkailua, festareita etc. etc. Minusta tuossa on aika paljon muutakin urbaanikulttuuria kuin baari.
Kun taas puhuin mökkeilystä, tartuttiin siihen ja sanottiin, että sehän on erakkohommaa.
Mitä tässä nyt siis varsinaisesti ajetaan takaa eli mitä pitäisi tehdä? Olla citybird vai luontoihminen, kun kaikessa on jotain huonoa?
Jotakuta rassasi, että eihän sitä viikolla jaksa, jos töissä käy. Ei niin. Mutta monet eivät myöskään halua omistaa lauantaipäiväänsä kavereille, vaan perheelle.
Siksipä juuri pitääkin tutustua moniin ihmisiin, jotta löytyy se, jolle sopii tapaamiset samoihin ajankohtiin kuin itsellekin sopii. Ei ole tarkoituskaan, että ihminen, jolla on aikaa ystävilleen vain arkisin töiden jälkeen, ehdoin tahdoin koittaisi ystävystyä sellaisen kanssa, jolla on aikaa ystävilleen vain viikonloppuisin. Tai päinvastoin.
Omassa iässäni on mielestäni realistisinta hyväksyä se, että monilla nyt vain sattuu olemaan toisenlainen elämäntilanne kuin itsellä. Ja elää sen mukaan ja pitkälti itsekseen. Elää siis sen mukaan, että aikuistentapaamiset voivat olla tosi kortilla. Toisaalta ei mitään näistä tarvitse edes päättää, koska näin vain käy.
Kyllä tuolla alkupäässä ketjua oltiin sikäli asian ytimessä, että on se niinkin, että jos edes jotain haluaa, niin pitää vain tyytyä siihen, mitä saa. Tai olla yksin. Se voi sitten tarkoittaa lapsitapaamisia, arkitapaamisia, päivätapaamisia eikä välttämättä käytännössä koskaan jotain omaa juttua, mutta sellaista se on. Tietyssä iässä kun lähtee merta edemmäs kalaan, niin ei todennäköisesti löydä enää mitään uutta.
Tämä on varmasti ihan totta, varsinkin, jos olet 30-40 -vuotias lapseton sinkku. Toisaalta on olemassa myös ikäisiäsi, jotka eivät ole parisuhteessa ja joiden lapset eivät ole enää ihan pieniä tai joilla on niin hyvät tukiverkostot, että pääsevät iltaisinkin jonnekin. Yksinhuoltaja, jolla huoltajuudessa viikko-viikko -systeemi. Joka toinen viikko hän elää perhe-elämää ja joka toinen lapsettoman sinkun elämää. Tunnen tuon ikäisiä parisuhteessa eläviäkin, joilla puoliso ei kitise iltamenoista. Ei vaikka olisi lapsiakin vaan perheessä vanhemmat vuorollaan voivat iltaisin ja/tai viikonloppuisin lähteä baariin, leffaan, konserttiin tai vaikka viikonloppuna laivaristeilylle tai festareille ystäviensä kanssa puolison jäädessä hoitamaan lapsia. Tai lapsille saa helposti lapsenvahdin esim isovanhemmista tai sisaruksista. Vaikka paljon puhutaankin lapsiperheiden tukiverkostojen puutteesta, silti on edelleenkin heitä, joilla on varsin erinomaiset tukiverkostot. Eikä läheskään kaikkien menojalka lakkaa vipattamasta pariutumisen ja perheen perustamisen jälkeen.
Mitä tulee tuohon, että pitää tyytyä siihen mitä saa, olen vähän eri mieltä. Toki aikuisena on melko turhaa odottaa, että vain yksi ihminen - edes puoliso - täyttäisi kaikki ihmissuhdetarpeet ja hän olisi kiinnostunut kaikista samoista asioista kuin itsekin on. Kun on useampia ystäviä, kavereita ja tuttavia, todennäköisesti saa aina seuraa minne nyt haluaakin mennä. Vaikka sitten baariinkin. Ihmissuhdeverkostossa kannattaa olla eri elämäntilanteissa olevia ja usein myös eri ikäisiäkin, koska joskus 5-10 vuotta sinua vanhemmalla voi olla jo parempi mahdollisuus ja enemmän myös varaa tehdä asioita, joita haluat tehdä. Tai sitten 5-10 vuotta nuoremmalla ehkä enemmän intoa tehdä asioita, joita haluat tehdä.
Omista ystävistäni ja kavereistani vain kahdella on sekä varaa, halua että mahdollisuus käydä kanssani syömässä nk fine dining -ravintoloissa. Ei muilla. Useimmilla ei ole varaa ja osa taas pitää (tai heidän puolisonsa pitää) sellaista rahanhaaskauksena. Tai sitten on pieniä lapsia, jotka pitäisi ottaa mukaan. Mutta mulle riittääkin ihan hyvin, että on nämä kaksi, joiden kanssa voin käydä. En minäkään niissä joka ilta käy syömässä, mutta 1-2 kertaa kuukaudessa jonain arki-iltana on ihan kiva. Yksi ystävistäni on intohimoinen kirpputorikävijä ja hänen kanssaan kierrellään pääkaupunkiseudun kirppiksiä. En oikeastaan koskaan käy kirppiksellä muiden kuin hänen kanssaan. Tuska-festareille olisi löytynyt seuraksi useitakin kavereita, mutta mä en tänä vuonna sinne pääse. Kaveripiiristä löytyy myös klassisen musiikin suurkuluttaja, josta saan lähes aina seuraa konsertteihin, oopperaan ja balettiin. Samoin löytyy erilaisilla messuilla kävijöitä. Omakotitalossa asuva kaverini lähtee oikein mielellään erilaisille puutarhamessuille, kesämökkihöperö siskoni taas on aina valmis lähtemään messuille, jotka jollain tavalla liittyvät kesämökkeihin.
Tiedän, että moni etsii vielä päälle kolmekymppisenäkin teinivuosien bestistä, jonka kanssa jakaisi kaiken. Se on vaikeaa, koska ihmisillä on omat elämänsä, omat sosiaaliset verkostonsa, omat aikataulunsa sekä omat vastuunsa ja velvollisuutensa. On kuitenkin mahdollisuus löytää joukko erilaisia ihmisiä, joista aina joku on halukas tekemään samaa asiaa kuin itsekin juuri silloin haluaa.
Olen todella kateellinen sinulle. Siis niin kateellinen, että tuli kyyneleet silmiin. Minulla on mies, joka ei kitisisi ilta menoista, ja joskus käynkin jossain. Mutta aina yksin. Yksin, yksin, yksin. Teatterissa, konsertissa, kirppareilla, elokuvissa. Syömässä en yksin enää käy, baareissa en ole yksin ollut, vaikka joskus olisi kiva mennä vaikka kuuntelemaan jotain musiikkia.
Ei ole ketään, kuka tulisi mukaan kiertämään Tallinnan antiikki- ja sisustusliikkeitä. Ei ketään, kuka lähtisi viikonlopuksi vaikka Barcelonaan. Ei ketään jonka kanssa mennä kesäteatteriin.
Mies lähtee mukaan silloin harvoin, kun on lapsenvahti. Muuten elämä on tätä.
Voi että, minulla ihan sama tilanne. Olisi mukava jos meidänlaiset voisi tutustua ja yhdistää jotenkin voinamme, olisi sitten edes se yksi ystävä ja henkinen apu arjessa.
Surulliseksi vetää kun ei ole oikein ketään kenelle soittaa jos haluaisi seuraa johonkin. Yksin minäkin teen kaiken jos ei mies tai pienet lapset ole mukana. :(
Lisäksi se että ne muutamat lähisukulaiset ketä on ei ole lähes koskaan yhteydessä, eivät yhtään kysele kuinka jaksetaan tms. Esimerkkinä yksikään ei ole kysynyt nuoremman lapsemme syntymän jälkeen, kohta 2 vuotta siitä, kuinka jaksetaan, tarvitaanko apua, pyytänyt tai tullut käymään. Ei muuta kuin pakolliset syntymäpäivälahjat ja joulukahvi ja siinä se. Tekisi melkein mieli ilmoittaa ettei velvollisuudentunnon takia tarvitse lahjoa jos ei muuten kiinnosta. Lastenkin puolesta tuntuu pahalta. Kyyneleet alkaa valua nytkin kun tätä kirjoitan kun tajuan tilanteen, eikä ole edes mitään tiedossani olevaa syytä miksi välien pitää olla tällaiset. Olen tullut tulokseen ettei lapsettomia sisaruksiani vaan kiinnosta meidän elämä. Itse olin aina toivonut että aikuisena ollaan toistemme tukena elämässä. Varsinkin sen jälkeen kun vanhemmat kuoli.
80- kymppien täti pitää yhteyttä, tosin hän sairastelee välillä eikä tiedä kuinka pitkään jaksaa. Onneksi edes hän.
Nyt viime vuodet alkanut niin pänniä tämä kun ei muu suku pidä yhteyttä että teen sitten samoin heille, alkoi ihan testinä katsotaan kauan menee että joku kyselee perään. No tämä tietysti johtanut siihen ettei sitä vähääkään yhteyttä.
Jos nyt miehen kanssa halutaan mennä vaikka ulos syömään niin pitää melkein tilata ulkopuolinen hoitaja että onnistuu. Jos sisaruksiltani pyytäisin apua niin pitkin hampain kalenteri kädessä pitää viikkoja etukäteen katsella josko ehkä joskus onnistuu, juu ei kiitos, en halua säälistä tai pakolla ketään sellaiseen tilanteeseen.Minullakin on tällainen suku, jossa pidetään tuollaisia etäisiä ja muodollisia välejä. Ei tunnu mukavalta. Jos joskus harvoin lapset sukulaisiani näkevät, niin alkavat yleensä aina vierastaa. 😫
Juuri tämä meillä myös nuorempi lapsi hieman vierastaa sisaruksiani kun harvoin näkevät. Mutta ei tuokaan näköjään mene perille enkä kehtaa sanoa suoraan että mistä johtuu, luulis aikuisten ihmisten tajuavan. Tai sitten ei ne välitä kun asenne on jo valmiiksi että hei ei se mitään kun ei ole aikomusta taas nähdä pitkään aikaan..
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Vierailija kirjoitti:
Muuhunkaan ei pidä kaverit yhteyttä. Tänään erityisesti tuntuu aivan kamalan pahalta, koska on mun syntymäpäivä, eikä kukaan lähimmistä kavereista laittanut edes Facebookissa onnitteluja. Säälittävää ehkä, mutta haluaisin vaan itkeä.
Voi sua! Hyvää syntymäpäivää! Vähän myöhässä tosin... Eipä ne Facebook onnittelutkaan tunnu kauhean aidoilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon.
En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä.
Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään.
Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.
Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.
Mä nyt täsmennän viimeisen kerran, että mielestäni tuohon baariin on aika surkeata tarttua, kun on ehdotettu museoita, elokuvia, teatteria, konsertteja, syömistä, matkailua, festareita etc. etc. Minusta tuossa on aika paljon muutakin urbaanikulttuuria kuin baari.
Kun taas puhuin mökkeilystä, tartuttiin siihen ja sanottiin, että sehän on erakkohommaa.
Mitä tässä nyt siis varsinaisesti ajetaan takaa eli mitä pitäisi tehdä? Olla citybird vai luontoihminen, kun kaikessa on jotain huonoa?
Jotakuta rassasi, että eihän sitä viikolla jaksa, jos töissä käy. Ei niin. Mutta monet eivät myöskään halua omistaa lauantaipäiväänsä kavereille, vaan perheelle.
Siksipä juuri pitääkin tutustua moniin ihmisiin, jotta löytyy se, jolle sopii tapaamiset samoihin ajankohtiin kuin itsellekin sopii. Ei ole tarkoituskaan, että ihminen, jolla on aikaa ystävilleen vain arkisin töiden jälkeen, ehdoin tahdoin koittaisi ystävystyä sellaisen kanssa, jolla on aikaa ystävilleen vain viikonloppuisin. Tai päinvastoin.
Omassa iässäni on mielestäni realistisinta hyväksyä se, että monilla nyt vain sattuu olemaan toisenlainen elämäntilanne kuin itsellä. Ja elää sen mukaan ja pitkälti itsekseen. Elää siis sen mukaan, että aikuistentapaamiset voivat olla tosi kortilla. Toisaalta ei mitään näistä tarvitse edes päättää, koska näin vain käy.
Kyllä tuolla alkupäässä ketjua oltiin sikäli asian ytimessä, että on se niinkin, että jos edes jotain haluaa, niin pitää vain tyytyä siihen, mitä saa. Tai olla yksin. Se voi sitten tarkoittaa lapsitapaamisia, arkitapaamisia, päivätapaamisia eikä välttämättä käytännössä koskaan jotain omaa juttua, mutta sellaista se on. Tietyssä iässä kun lähtee merta edemmäs kalaan, niin ei todennäköisesti löydä enää mitään uutta.
Tämä on varmasti ihan totta, varsinkin, jos olet 30-40 -vuotias lapseton sinkku. Toisaalta on olemassa myös ikäisiäsi, jotka eivät ole parisuhteessa ja joiden lapset eivät ole enää ihan pieniä tai joilla on niin hyvät tukiverkostot, että pääsevät iltaisinkin jonnekin. Yksinhuoltaja, jolla huoltajuudessa viikko-viikko -systeemi. Joka toinen viikko hän elää perhe-elämää ja joka toinen lapsettoman sinkun elämää. Tunnen tuon ikäisiä parisuhteessa eläviäkin, joilla puoliso ei kitise iltamenoista. Ei vaikka olisi lapsiakin vaan perheessä vanhemmat vuorollaan voivat iltaisin ja/tai viikonloppuisin lähteä baariin, leffaan, konserttiin tai vaikka viikonloppuna laivaristeilylle tai festareille ystäviensä kanssa puolison jäädessä hoitamaan lapsia. Tai lapsille saa helposti lapsenvahdin esim isovanhemmista tai sisaruksista. Vaikka paljon puhutaankin lapsiperheiden tukiverkostojen puutteesta, silti on edelleenkin heitä, joilla on varsin erinomaiset tukiverkostot. Eikä läheskään kaikkien menojalka lakkaa vipattamasta pariutumisen ja perheen perustamisen jälkeen.
Vaikka sitten baariinkin. Ihmissuhdeverkostossa kannattaa olla eri elämäntilanteissa olevia ja usein myös eri ikäisiäkin, koska joskus 5-10 vuotta sinua vanhemmalla voi olla jo parempi mahdollisuus ja enemmän myös varaa tehdä asioita, joita haluat tehdä. Tai sitten 5-10 vuotta nuoremmalla ehkä enemmän intoa tehdä asioita, joita haluat tehdä.
Omista ystävistäni ja kavereistani vain kahdella on sekä varaa, halua että mahdollisuus käydä kanssani syömässä nk fine dining -ravintoloissa. Ei muilla. Useimmilla ei ole varaa ja osa taas pitää (tai heidän puolisonsa pitää) sellaista rahanhaaskauksena. Tai sitten on pieniä lapsia, jotka pitäisi ottaa mukaan. Mutta mulle riittääkin ihan hyvin, että on nämä kaksi, joiden kanssa voin käydä. En minäkään niissä joka ilta käy syömässä, mutta 1-2 kertaa kuukaudessa jonain arki-iltana on ihan kiva. Yksi ystävistäni on intohimoinen kirpputorikävijä ja hänen kanssaan kierrellään pääkaupunkiseudun kirppiksiä. En oikeastaan koskaan käy kirppiksellä muiden kuin hänen kanssaan. Tuska-festareille olisi löytynyt seuraksi useitakin kavereita, mutta mä en tänä vuonna sinne pääse. Kaveripiiristä löytyy myös klassisen musiikin suurkuluttaja, josta saan lähes aina seuraa konsertteihin, oopperaan ja balettiin. Samoin löytyy erilaisilla messuilla kävijöitä. Omakotitalossa asuva kaverini lähtee oikein mielellään erilaisille puutarhamessuille, kesämökkihöperö siskoni taas on aina valmis lähtemään messuille, jotka jollain tavalla liittyvät kesämökkeihin.
Joku oli kateellinen sinulle. Minä en ole, mutta onhan sinulla tuuri käynyt tai olet onnistunut verkostoitumaan sopivasti, ehkä harrastanut sopivia tai ollut paljon töissä, opiskelukaverit ehkä samalla paikkakunnalla tmv. Jotkut yrittävät, mutta eivät siltikään löydä kaikkea. Minulla on eri-ikäisiä kavereita, mutta 10 vuotta nuoremmillakin on jo pieniä lapsia.
Minulla on yh-kavereita, mutta heillä ei ole vuoroviikkosysteemejä (en laske sukulaistani tähän). He haluavat usein rentoutua vapaana viikonloppuna yksin tai sitten etsivät netistä miestä tmv. Olen itse vähän toisella tavalla sinkku, en hae mitään uutta rakkautta tmv. Jos hakisinkin, hakisin sitä mieluiten ihmisten ilmoilta.
Toisaalta taas itsessäni on sikäli vikaa, että minulla ei ole rahaa kaikkiin kalliisiin juttuihin, joten niihin joudun sanomaan ei kiitos. Juurikin tuli tuosta fine diningista mieleen. Ikävästi joudun pikemminkin olemaan se maankamaralle palauttelija tietyissä tilanteissa.
Mutta lohduttavaa kuulla, että joku täällä tekeekin jotain eivätkä keskity vain päivittelemään, miten lapsellisia juttuja ihmiset tekevät. :) Vähän vaikuttaa, että vain puutarhanhoito ja kävelylenkki aamuseitsemältä olisi ei-lapsellista, ja elän ihan toisenlaisessa maailmassa itse. Ei täälläpäin kenenkään nelikymppisen ykkösharrastuksia ole nuo - tai siis varmasti on jonkun, mutta en tunne ketään sellaista, vaikka pääasiallisesti kaverini ovat toisenlaisia ihmisiä kuin minä.
En usko, että mulla on käynyt mitenkään erityinen tuuri. Pikemminkin on kyse siitä, että kun tutustuu sataan ihmiseen, on jo aika kummallista, jos yhdenkään kanssa ei ole yhtään mitään yhteistä. Se on toki totta, että olen elämäni aikana ollut paljon monenlaisten ihmisten kanssa tekemisissä ja aina välillä niistä joku oikea helmikin on löytynyt.
Mut se just. Tutustuu sataan ihmiseen eli on sulla verkkoja ollut, eikä ne varmaan kaikki ole olleet vain kaduilla tai bussipysäkeillä tmv. Voinet arvata, kuinka paljon ihmisiin tutustuu luonnollisesti, jos elämässään on paljon yksin eli ei töitä, koirapiirejä, lapsipiirejä jne. Kyllä minä ainakin huomaan, että heti kun on töitä, niin sosiaalinen elämäkin ja ehkä ennen kaikkea sosiaalinen identiteetti jollain tavalla virkistyy. Myös sen lisäksi, että elämään tulee rytmiä ja vauhtia jne.
Ööö... ei kai ne piirit muutenkaan automaattisesti synny, vaan niihin mennään ja niitä luodaan itse aktiivisesti toimien.
Totta kai, sitä tuossa edelläkin sanoin. Mä nyt tosin tarkoitin esim. koirapiireillä ja lapsipiireillä sitä, että voi ylipäänsä osallistua sellaisiin piireihin esim. omistamalla koiran tai lapsen. Kutsun siis piireiksi tässä yhteydessä porukoita, joista ei tunne välttämättä ketään. Mutta toki niissä täytyy itse tehdä töitä, jos kontakteja haluaa.
Jos on valmiiksi jo jokin ryhmä, on luontevampaa ja todennäköisempää löytää sieltä joku hengenheimolainen kuin kadulta. Onhan siinä jo yhteisiä kiinnostuksenkohteitakin monissa ryhmissä - tai sitten voidaan ainakin yhdessä arvostella esimiestä tmv. ;)
Seuraavaksi joku tulee ja sanoo, että on kaikki kadullakin mahdollista. Joo, on. Roskia viedessäkin.
Onhan niitä kirjallisuuspiirejä, akvaariopiirejä, kasvien vaihtelu piirejä, baaripiirejä, melontapiirejä ja vaikka mitä piirejä. Toki joku voi syntyä melontaa harrastavaan perheeseen ja olla sitä kautta alusta asti osa tuota piiriä, mutta yleensä nyt vaan ne piirit rakentuu asioiden, harrastusten ja elämäntilanteiden ympärille, jotka on itselle luontevia. Jos ei tee mitään muuta kuin on kotona ja käy ehkä töissä, piirit jää toki suppeiksi.
Näin on. En kuitenkaan viitsinyt alkaa luetella tuossa kaikkia maailman mahdollisia piirejä, vaan käytin lyhennettä "jne." 🙄
Mutta mikä siis oli pointti? Todeta, että piirejä on ja niissä kaverustuu?
Juuri se eli ihan kuten sanoinkin. Ei pelkästään katuja ja bussipysäkkejä ym. vastaavia paikkoja, vaan järjestäytynyttä toimintaa.
Noihin mainitsemiisi baaripiireihin tosin sanoisin sen verran, että niissä sitä karismaa tarvitaan. Pääosin ihan pinnallista huttua. Jos on täysin tavis eikä radikaalisti lähde tyrkyttämään itseään kenellekään, piireihin ei ole juuri mitään asiaa, vaan olet jonkin sortin hangaround. Tämän sanoisin vahvalla kokemuksella. ;)
No omasta puolesta vahvalla kokemuksella sanoisin, että kyllä piireihin pääsee, vaikkei ole erityistä karismaa. Yksi tapa on olla hyvä siinä asiassa, minkä ympärille se piiri rakentuu. Toinen tapa on vain olla ystävällinen kaikkia kohtaan. Ja kolmas aika, kun olet tarpeeksi pitkään tietyissä piireissä, susta tulee vakiokalustoa.
Jep. Mä olen vakiokalustoa, ja kyllä sen monet taatusti näkevät. Mutta koska mulla ei ole mitään tarvetta lähteä kalastelemaan suosiota keneltäkään, olen tavis ja just sellanen näkymätön hang around -tyyppi. Bändärijutut ei ole oikein koskaan olleet oma juttu. Piireihin pääsevät ainakin täälläpäin yleensä tosi suositut ja nimekkäät tyypit. Harvemmin yksinäiset baarikulkijat, joiden suhteen lähinnä herää hieman epäilyksiä agendoista (ainakin näin naisena, kun liikkuu yksin).
Vierailija kirjoitti:
Ex-pommittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.
Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..
Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.
Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.
En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?
Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.
En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.
Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.
Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.
Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!
Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita.
No ei todellakaan ole mitään karismaattista auraa :D
Kuule, ihan tavallinen keski-ikäinen naishenkilö olen. Jopa introvertti, jos tällaisiin käsityksiin uskoo. Mutta juuri nuo keskusteluryhmät yms. ovat olleet hyviä paikkoja tutustua ihmisiin. Joidenkin kirjoituksia vain alkaa seuraamaan ja sitten panee yksärin ja haluaa jutella aiheesta kahdestaan. Siitä ne yleensä alkaa lutviutumaan suhteet, kun on samanlaisia kokemuksia tai harrastuksia tms.
Yleensä seurueessa minä taidan kuunnella ensin ihmisiä. Ja jos joku vaikuttaa mielenkiintoiselta, menen juuri hänen kanssaan juttelemaan. Joskus tulee juttua, joskus ei. Joskus juttu jatkuu ja jatkuu vielä vuosiakin saman ihmisen kanssa.
Nokillekin on toki tullut useamman kerran ja nuoruuden bestisystävät jättäneet ja pettäneet. Jopa paras ystävä jätti, kun lähti kiipeämään yhteiskunnan verkoissa korkeammalle. En kelvannut enää kaveriksi, kun en ollut rikas ja minusta ei voinut hyötyä. Mutta eipä tuo jaksanut kauaa vaivata. Hänen ongelmansahan se oli, jos halusi menettää sen ainoan lojaalin ystävän, joka hänellä oli.
Kuunnelkaa, mitä ihmiset puhuvat. Siten tutustutte parhaiten toisiin ja opitte tuntemaan heitä.