Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua lainata henkilöä, jota en tietääkseni millään tasolla tunne, ja jatkaa hänen kanssaan enää "keskustelua", mutta yleisluontoinen toteamus: jopa vapaaehtoispuolella sitoudutaan työskentelemään usein ohjaajana asianmukaisesti. Jos haluaa kavereita, ei voi lähteä ohjaajaksi tai opettajaksi. Vapaaehtoispuolelle pitää AINA lähteä sillä asenteella, että itsellä ei ole tilanteessa tarpeita, on vain annettavaa. 

Ehdottomasti näin! Olisi pohjattoman mennä vaikkapa vapaaehtoistyöntekijäksi kriisikeskukseen siksi, että pääsisi siten auttamisen varjolla keskustelemaan omista traumoistaan + saisi jotain tekemistä.

* Itsekästä

Vierailija kirjoitti:

En halua lainata henkilöä, jota en tietääkseni millään tasolla tunne, ja jatkaa hänen kanssaan enää "keskustelua", mutta yleisluontoinen toteamus: jopa vapaaehtoispuolella sitoudutaan työskentelemään usein ohjaajana asianmukaisesti. Jos haluaa kavereita, ei voi lähteä ohjaajaksi tai opettajaksi. Vapaaehtoispuolelle pitää AINA lähteä sillä asenteella, että itsellä ei ole tilanteessa tarpeita, on vain annettavaa. 

Hyväntekeväisyys tai auktoriteettisuhteet ovat ihan eri asia, kun vaikka joku sinkkujen juoksukoulun vetäjä tai joulumyyjäisten käpykoristeiden väsääminen vetäjä. En vaan näe syytä miksi jonkun tälläisen vetäjää sitovat jotkut "moraalisäännöt".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua lainata henkilöä, jota en tietääkseni millään tasolla tunne, ja jatkaa hänen kanssaan enää "keskustelua", mutta yleisluontoinen toteamus: jopa vapaaehtoispuolella sitoudutaan työskentelemään usein ohjaajana asianmukaisesti. Jos haluaa kavereita, ei voi lähteä ohjaajaksi tai opettajaksi. Vapaaehtoispuolelle pitää AINA lähteä sillä asenteella, että itsellä ei ole tilanteessa tarpeita, on vain annettavaa. 

Hyväntekeväisyys tai auktoriteettisuhteet ovat ihan eri asia, kun vaikka joku sinkkujen juoksukoulun vetäjä tai joulumyyjäisten käpykoristeiden väsääminen vetäjä. En vaan näe syytä miksi jonkun tälläisen vetäjää sitovat jotkut "moraalisäännöt".

Niin, aika moni ukkohan etsii itselleen tyttöystävän nuorista valmennettavista tytöistä. Silti sitä yleisesti ottaen pidetään vähän kyseenalaisena vaikka ns. sakkolihasta ei olisikaan kyse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.

Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.

Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia. 

Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.

Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.

 

Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.

Niin että kun mainitsin "kaupunkielämää normaalirientoineen" ja vastapainona mökkeilyn, niin päätit tehdä minusta erakkomökkeilijän ja tarttua tähän? Just just. Hyvin vääristelty. Mites jos tarttuisit vaikkapa niihin elokuviin, keikkoihin, baareihin, ravintoloihin, kuntosaliin, museoihin jne. jne. ? Kuten sanoin, ne ovat monesta turhanaikaisia.

Mutta tartutaanpa vaikkapa lattareihin. Olen tanssinut vuosia parisalsaa. Tunneilla opetellaan tanssimaan, ei hakemaan seuraa. Osa innostuu käymään sosiaalitanssimassa, mutta edelleenkin niillä on ideana tanssia. Ei jutella tai löytää varsinaisia kavereita. Voisi puhua tanssikavereista. Voit tietää, miten hyvin henkilö osaa tanssia, mutta et ehkä tiedä lainkaan, mitä hän tekee työkseen tai missä hän asuu. Onko hän naimisissa, lapseton vai eronnut sinkku. Varmasti jotkut ystävystyvätkin. En halua sen mahdollisuutta poissulkea, mutta kuvailen tyypillistä meininkiä. 

Minä olen ehdottanut "lapsellisille" itse monet kerrat huvipuistoja. 1) Moni aikuinen ei halua mihinkään laitteeseen, 2) moni lapsi tai taapero ei pääse moneen laitteeseen ja 3) monesti lapset haluavat seuraa toisista lapsista. 

Toisaalta en myöskään näe, miksi esim. lapseton olisi velvollinen tapaamaan itselle epämieluisassa paikassa. Eiköhän voida tehdä kompromissi tai nähdä yhtä hyvin lapsettomalle sopivassa paikassa. 

Totta, paikasta kyn paikasta voisi sanoa, ettei sinne ole menty ystäviä hankkimaan vaan "tanssimaan, opiskelemaan, työskentelemään, urheilemaan" jne. Ja silti miljoonat ihmiset, jotka ovat löytäneet ystävän tai puolison kertovat löytäneen sen ystävän juuri noista paikoista. Miksi? Koska heillä on ollut toisenlainen asenne. Heille muut ihmiset ja varsinkin samoilla intresseillä varustetut ovat kaikki potentiaalisia uusia ystäviä. He saattavat tilaisuuden jälkeen jäädä juttelemaan keskenään. Järjestää retkiä muutenkin. Illan viettoja yhdessä jne. Ja nämä henkilöt löytävät paikasta kuin paikasta uusia ystäviä.

Mutta sitten on nämä, jotka käyvät vuosia vaikka sitten lattaritanssimassa. Eivät ole kiinnostuneet muistamaan edes kaikkien nimiä. Heille jo pukukopissa puhuminenkin on liiottelua. Eihän sinne tansseihin nyt puhumaan ole tultu!? Kuvottelevat kuinka muiden ystävät ovat tipuneet muille taivaalta, mutta itselle on käynyt huono tuuri eikä sitä ystävää ole sieltä vielä tippunut.

Puhut kuinka lapseton ei ole "velvollinen tapaamaan ketään missään epämielyttävässä paikassa". Tässä lauseessa jotenkin koko ystävyyskäsite on pielessä. Ystävät eivät velvoita, eikä varsinkaan johonkin epämiellyttävään ystäviään. Joko ihminen itse haluaa mennä vaikkei paikka niin kiva olisi, koska seura korvaa asian. Tai sitten kyseessä ei ole ystävyys.

Minä olen tavannut ystäviäni vaikka missä. Koska ei se paikka vaan se seura. Puistonpenkille, uimalaan, citymarketiin, kävelylenkille, diskoon, lentokentälle, olen jopa sopinut tapaamisia ennen vanhempainiltaa. Ihan vaan mainitakseni muutaman esimerkin.

Kyllä minulle nuo sinun kertomuksesi kuulostavat vain selittelyltä.

Varsinki tuo aiempi juttu, ettei muka kurssinvetäjänä voisi tutustua ihmisiin ja heistä saada muutaman ystävänkin itselleen. Miksi ei? Koska auktoriteettiin ei sovi puhua osallistujien kanssa? Eivät enää tottele sinua? Sinun kurssillesi ei hyvät ja potentiaaliset ystäviksi sopivat ihmiset osallistu? Kursseille ei olla tultu kavereeraaman vaan pelkästään oppimaan?

Oikeasti ei ihmetytä miksi toiset ovat yksin, jos asenne muita ja tilaisuuksia kohtaan on tuo. Ihan mielenkiinnosta, mistä te joilla on se ainokainen ystävä olette hänet löytäneet? Kun mikään paikka missä ihmisiä liikkuu ei teille ole soveltuva tutustumaan muihin?

Luitko ketjua? Sinun tavallasi käyttäytyviä ihmisiä on moni täällä kuvannut rasittaviksi stalkkereiksi ja epätoivoisiksi riippakiviksi. Sinustakin saatetaan ajatella juuri niin. Ehkeivät "kiltit ystäväsi" vain viitsi sanoa sitä sinulle ääneen.

Minun kaikki ystävät ovat kilttejä, koska miksi ihmeessä roikottaisin ilkeitä ihmisiä elämässäni? En vaan jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka eivät osaa/viitsi sanoa ei? Jos sanon ystävälleni, että nähdäänkö huomenna töiden jälkeen kaupungilla, niin miksi ihminen ei viitsi sanoa ei, jos häntä ei se kiinnosta? Mitä kilttiä siinä on? Huijaamista lähinnä.

Itse olen joskus seissyt vaikka pakkasessa pitkiäkin aikoja juttelemassa ystävien tai kavereiden kanssa treenien jälkeen, enkä voi ymmärtää mikseivät he vaan moikanneet ja lähteneet kotiinsa heti, jos se oli se mitä halusivat? En minä nyt yksinpuhelua pidä saatikka sido ketään itseeni kiinni. Monesti saattaa olla, että itse sanon, että nyt on niin kylmä, että on mentävä.

Sinäkin lähdet ajatuksesta, että ihmiset ovat oikeasti pahantahtoisia. Eivät he seuraasi kaipaa. He näkevät toisen stalkerina. Ajattelevat "ystäviään" riippakivinä ja rasittavina. Valhellisina huijareina, jotka vuosikausia antavat ymmärtää sinulle olevansa ystäviäsi, vaikka todellisuudessa ovat vain selkärangattomia valehtelijoita. Ihmisiä, jotka eivät viitsi. Ystävät nähdään tällaisena, vaan koska eivät soittaneet ensin tai jonain kertana heille ei sopinut.

Tässä on ehkä suurin ero sinussa ja minussa. Minä uskon, että ystävilläni on selkärankaa. Etteivät he valehtele. Että he osaavat rohkeasti kertoa ajatuksensa ja toiveensa. Että he ovat oikeasti kilttejä, eikä kaksinaamaisia nynnyjä. Sellaisia minusta suurin osa ihmisistä on. Ja heitä on oikeasti kaikkialla. Ja ihan tavalliset ihmiset tutustuvat heihin ja heistä tulee jollekin ystävä.

Näin juuri! Kuin omasta kynästäni ja kokemuksistani.

Sehän on kiva, että sinulla on ollut hyviä ihmissuhteita. Kaikilla ei valitettavasti omasta yritteliäisyydestä ole ollut noin hyvää tuuria matkassa. En minä syntynyt kyynisenä, vaan kokemukset tekivät minusta sellaisen.

Mutta kysehän oli siitä, että ei se ole kiltti joka ei puhu suoraan vaan on kaksinaamainen. Se on kiltti ja toista kunnioittavasti kohteleva, jolla on kanttia sanoa ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua lainata henkilöä, jota en tietääkseni millään tasolla tunne, ja jatkaa hänen kanssaan enää "keskustelua", mutta yleisluontoinen toteamus: jopa vapaaehtoispuolella sitoudutaan työskentelemään usein ohjaajana asianmukaisesti. Jos haluaa kavereita, ei voi lähteä ohjaajaksi tai opettajaksi. Vapaaehtoispuolelle pitää AINA lähteä sillä asenteella, että itsellä ei ole tilanteessa tarpeita, on vain annettavaa. 

Hyväntekeväisyys tai auktoriteettisuhteet ovat ihan eri asia, kun vaikka joku sinkkujen juoksukoulun vetäjä tai joulumyyjäisten käpykoristeiden väsääminen vetäjä. En vaan näe syytä miksi jonkun tälläisen vetäjää sitovat jotkut "moraalisäännöt".

Niin, aika moni ukkohan etsii itselleen tyttöystävän nuorista valmennettavista tytöistä. Silti sitä yleisesti ottaen pidetään vähän kyseenalaisena vaikka ns. sakkolihasta ei olisikaan kyse.

No niin, olihan se tietenkin ensin ajateltava pahalla. Kaikki miehet ovat pedoja ja minäkin puhuin ja tarkoitin tietenkin laittomuuksia.

Mitä jos tarkoitinkin ihan yli 40 vuotiaita samaa sukupuolta olevia ihmisiä?

Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.

Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..

Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.

Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.

En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.

Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..

Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.

Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.

En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.

Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.

Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..

Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.

Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.

En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.

Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?

Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin sanot, että monista ei tule niitä kavereita. Niin no, mites ois, jos me lisää bailabailaa haluavat kärsittäis tästä samasta ilmiöstä?  Että meidän jutuntyngät lentäis kuin paska tuulettimeen eikä aktiivisia puhelinnumeroidenvaihtajia löytyisi? Sinähän haluat nyt vain väkisin profiloida yksinäiset epäaktiivisiksi, jotka eivät yritä mitään. Toisena vaihtoehtona tietysti tarjoat sitä, että jos joku ei löydä lisää kavereita, niin hän on paska ihminen - paitsi jos on kyse sinusta itsestäsi, koska olethan kuullut monesti, miten ihana olet. 

Määritelmillä tai nimillä ei ole sinällään mitään merkitystä, mutta pelkkä jutustelu pukuhuoneessa ei johda bailabailaan. Ai niin, mutta tähänkin toteat, että niin mut kun sitten sinun on tyydyttävä siihen jutusteluun, jos et saa bailabailaa, mitäs olet niin omilla säännöilläsi ja vaatimuksillasi.

Siispä briiffataan vääntö: jos haluaa lisää kontakteja, henkilö ei sinusta saa vaatia mitään, vaan hänen pitää tyytyä kaikkiin hippusiin, mitä saa. Minä taas puhun siitä, miten hippuset eivät ole se juttu, vaan henkilön tulisi löytää jotain todellista ja elämänlaatua täydentävää ja parantavaa. Se ei tee kenestäkään vaativaa, että 10 vuoden smalltalk ei jaksa kantaa onnellisuuteen asti. 

Selitä nyt minulle vielä rautalangasta. Eli odotatko sinä, että muiden velvollisuus on jotenkin siellä pukukopissa alkaa ystävystymään sinun kanssa ja kutsua kylään ja leffaan ja soitella sinulle? Tai jossain muualla tai että muut tulisivat kotiisi ystävystymään kanssasi?

Tässä on jotain, mitä en tajua. Mitä te yksinäiset odotatte ihmisiltä? Onko sosiaalisten ihmisten velvollisuus kannatella teitä ja hakea yksinäisyydestänne ja syventää suhdettanne suurinpiirtein rakkaustasolle, että se on oikeaa ystävyyttä.

Minä en ole ennen tätä ketjua edes tajunnut, kuinka vaikeita ystävyyssuhteet voivat olla. Olen itse erakkoluonne ja en osaa sanoa oikeasti, että onko minulla näiden määritelmien mukaan edes yhtään ystävää. En vietä kenenkään kanssa aikaa kovinkaan paljoa ja kovinkaan usein, saati sitten soittelisin. Saatan soitella jollekkin ehkä kerran puolessa vuodessa,jos silloinkaan. Soittelen ainoastaan vanhalle äidilleni ja siskolleni.

Olenkohan minä niitä tylyjä ihmisiä, jotka treenien jälkeen vetää vain vaatteet päälle pukkarissa ja häipyy kotiin, eikä jää syventämään ystävyyssuhteiksi treenikavereita ja vaihda puhelinnumeroita ja ala soitella ja sovi tapaamisia. En ole koskaan edes ajatellut, että joku tällaista edes odottaisi minulta.

Joten kerro, miten te haluatte ihmisten kohtaavan teidät, te yksinäisyydestä kärsivät.

Tuota sun pitää kyllä kysyä näiltä ei-yksinäisiltä, joiden mielestä kavereita/ystäviä saa ihan mistä tahansa, myös sieltä pukuhuoneesta jumpan jälkeen. Nämä ei-yksinäisethän tuota kuvailemaasi käytöstä odottaa ja olettaa muilta. Yksinäinen ymmärtää, että ihminen käy treenaamassa, vetää vaatteet päälle ja poistuu paikalta ilman sen suurempia kommervenkkeja mutta ei-yksinäisillä tuntuu olevan tästäkin hieman toisenlainen käsitys.

 

Kukaan ei halua itselleen ystävää, joka oikeasti pidä hänestä. Se on ihan minimivaatimus ystävälle, että toisesta pitää. Joten yksinäiset, valikoikaa sellaisten seura, joista te itse oikeasti pidätte. Se välittyy toiselle. Hyvät käytöstavat ovat aina plussaa. Ja ystävyys vaatii kärsivällisyyttä ja kohtaamisia. Suuret ystävyydet eivät ole 15 minuutin rupattelun tulos.

Olen samaa mieltä ja siksi vanhat ystävät ovat jääneet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.

Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..

Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.

Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.

En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.

Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?

Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.

Mutta eikö sinulla ole ihmisiä jotka ei ole vaativia? Itse en tunnista tuollaista vaativuutta ihmisissä ollenkaan. No olen tosin aina osannut omat rajani ja kaveerannut sellaisten kanssa kenen seurassa viihdyn. Miksi et ole sanonut niille vaativille ettet halua olla heidän kaveri, jos kerran tuovat sulle pahaa oloa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.

Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.

Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia. 

Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.

Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.

 

Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.

Niin että kun mainitsin "kaupunkielämää normaalirientoineen" ja vastapainona mökkeilyn, niin päätit tehdä minusta erakkomökkeilijän ja tarttua tähän? Just just. Hyvin vääristelty. Mites jos tarttuisit vaikkapa niihin elokuviin, keikkoihin, baareihin, ravintoloihin, kuntosaliin, museoihin jne. jne. ? Kuten sanoin, ne ovat monesta turhanaikaisia.

Mutta tartutaanpa vaikkapa lattareihin. Olen tanssinut vuosia parisalsaa. Tunneilla opetellaan tanssimaan, ei hakemaan seuraa. Osa innostuu käymään sosiaalitanssimassa, mutta edelleenkin niillä on ideana tanssia. Ei jutella tai löytää varsinaisia kavereita. Voisi puhua tanssikavereista. Voit tietää, miten hyvin henkilö osaa tanssia, mutta et ehkä tiedä lainkaan, mitä hän tekee työkseen tai missä hän asuu. Onko hän naimisissa, lapseton vai eronnut sinkku. Varmasti jotkut ystävystyvätkin. En halua sen mahdollisuutta poissulkea, mutta kuvailen tyypillistä meininkiä. 

Minä olen ehdottanut "lapsellisille" itse monet kerrat huvipuistoja. 1) Moni aikuinen ei halua mihinkään laitteeseen, 2) moni lapsi tai taapero ei pääse moneen laitteeseen ja 3) monesti lapset haluavat seuraa toisista lapsista. 

Toisaalta en myöskään näe, miksi esim. lapseton olisi velvollinen tapaamaan itselle epämieluisassa paikassa. Eiköhän voida tehdä kompromissi tai nähdä yhtä hyvin lapsettomalle sopivassa paikassa. 

Totta, paikasta kyn paikasta voisi sanoa, ettei sinne ole menty ystäviä hankkimaan vaan "tanssimaan, opiskelemaan, työskentelemään, urheilemaan" jne. Ja silti miljoonat ihmiset, jotka ovat löytäneet ystävän tai puolison kertovat löytäneen sen ystävän juuri noista paikoista. Miksi? Koska heillä on ollut toisenlainen asenne. Heille muut ihmiset ja varsinkin samoilla intresseillä varustetut ovat kaikki potentiaalisia uusia ystäviä. He saattavat tilaisuuden jälkeen jäädä juttelemaan keskenään. Järjestää retkiä muutenkin. Illan viettoja yhdessä jne. Ja nämä henkilöt löytävät paikasta kuin paikasta uusia ystäviä.

Mutta sitten on nämä, jotka käyvät vuosia vaikka sitten lattaritanssimassa. Eivät ole kiinnostuneet muistamaan edes kaikkien nimiä. Heille jo pukukopissa puhuminenkin on liiottelua. Eihän sinne tansseihin nyt puhumaan ole tultu!? Kuvottelevat kuinka muiden ystävät ovat tipuneet muille taivaalta, mutta itselle on käynyt huono tuuri eikä sitä ystävää ole sieltä vielä tippunut.

Puhut kuinka lapseton ei ole "velvollinen tapaamaan ketään missään epämielyttävässä paikassa". Tässä lauseessa jotenkin koko ystävyyskäsite on pielessä. Ystävät eivät velvoita, eikä varsinkaan johonkin epämiellyttävään ystäviään. Joko ihminen itse haluaa mennä vaikkei paikka niin kiva olisi, koska seura korvaa asian. Tai sitten kyseessä ei ole ystävyys.

Minä olen tavannut ystäviäni vaikka missä. Koska ei se paikka vaan se seura. Puistonpenkille, uimalaan, citymarketiin, kävelylenkille, diskoon, lentokentälle, olen jopa sopinut tapaamisia ennen vanhempainiltaa. Ihan vaan mainitakseni muutaman esimerkin.

Kyllä minulle nuo sinun kertomuksesi kuulostavat vain selittelyltä.

Varsinki tuo aiempi juttu, ettei muka kurssinvetäjänä voisi tutustua ihmisiin ja heistä saada muutaman ystävänkin itselleen. Miksi ei? Koska auktoriteettiin ei sovi puhua osallistujien kanssa? Eivät enää tottele sinua? Sinun kurssillesi ei hyvät ja potentiaaliset ystäviksi sopivat ihmiset osallistu? Kursseille ei olla tultu kavereeraaman vaan pelkästään oppimaan?

Oikeasti ei ihmetytä miksi toiset ovat yksin, jos asenne muita ja tilaisuuksia kohtaan on tuo. Ihan mielenkiinnosta, mistä te joilla on se ainokainen ystävä olette hänet löytäneet? Kun mikään paikka missä ihmisiä liikkuu ei teille ole soveltuva tutustumaan muihin?

Näähän on ihan käsittämättömiä olkiukkoja kaikki jutut.

Siis sä kuvittelet, että tanssitunnilla, jossa toden teolla keskitytään oppimaan kuvioita, koitetaan siinä vielä lisäksi tutustua? Että siinä on aikaa ja mahdollisuuksia siihen? Oletko harrastanut tanssia? Puhutko siis tunnilla opettajan päälle ja häiritset toisten oppimista ja kuuntelua etkä yritä lainkaan tanssia? Kerros nyt ihan teoriassa ja käytännössä, miten tämä sun tutustuminen tapahtuu. Pukuhuonejutteluita ei todellakaan lasketa, sellaista nyt jokainen osaa tehdä. Sanoa, että huhhuh, en muista mitään tai mitäs viimeks teitte. Wow, mitä tutustumista.

Tuolla yllä joku sanoi, että mitä väliä paikalla on. Että voihan mennä paikkaan, josta ei itse välitä. Näin on, mutta sen ei tarvitse aina olla sen lapsettoman, vaan puntteja tasan. Lapsellinen voi myös tulla baariin. En näe lapsettomalla mitään ylimääräistä joustovelvollisuutta. 

Olen opettaja itse. Mikä ihmeen ammattietiikka on tuo, että lähdetään kaveeraamaan kurssilaisten kanssa? Ehkä valiten sieltä itselle mieluisat henkilöt. No ei todellakaan mitään tällaista. Kurssinvetäjäksi mennään töihin eikä hakemaan kavereita!!! Luulisi nyt tuon olevan ihan itsestään selvää, ettei mennä omia tarpeita täyttämään, jos kurssinvetäjäksi suostuu. Siellähän on pyrkimys ns. palvella kurssilaisia eikä hakea ITSE jotain seuraa. Suorastaan ihan törkypuhetta jo. 

Treffaat Citymarketissa kaverin? Okei... Shoppailette siellä sitten pari tuntia kimpassa? No juu, ehkä tosiaan meillä on hyyyyyvin eriävät näkemykset kaveruudesta, ystävyydestä, elämästä, etiikasta, kaikesta. 

Ehkä sinunkin kannattaisi vähän korjata asennettasi, jos näet asioita noin yksisilmäisesti. Mieti ja tutki paremmin. 

Eli sinusta on tuomittavaa jos Raimo 52v. järjestää sienien tunnistamiskurssin. Kurssille osallistuu Jarmo 61v. Molemmat ovat myös kovia kalastajia. He eivät siis voi ystävystyä ja alkaa yhdessä käymään kalareissulla ja talvisin pilkkimässä? Tämän kaiken estää ammattietiikka?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.

Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.

Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia. 

Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.

Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.

 

Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.

Niin että kun mainitsin "kaupunkielämää normaalirientoineen" ja vastapainona mökkeilyn, niin päätit tehdä minusta erakkomökkeilijän ja tarttua tähän? Just just. Hyvin vääristelty. Mites jos tarttuisit vaikkapa niihin elokuviin, keikkoihin, baareihin, ravintoloihin, kuntosaliin, museoihin jne. jne. ? Kuten sanoin, ne ovat monesta turhanaikaisia.

Mutta tartutaanpa vaikkapa lattareihin. Olen tanssinut vuosia parisalsaa. Tunneilla opetellaan tanssimaan, ei hakemaan seuraa. Osa innostuu käymään sosiaalitanssimassa, mutta edelleenkin niillä on ideana tanssia. Ei jutella tai löytää varsinaisia kavereita. Voisi puhua tanssikavereista. Voit tietää, miten hyvin henkilö osaa tanssia, mutta et ehkä tiedä lainkaan, mitä hän tekee työkseen tai missä hän asuu. Onko hän naimisissa, lapseton vai eronnut sinkku. Varmasti jotkut ystävystyvätkin. En halua sen mahdollisuutta poissulkea, mutta kuvailen tyypillistä meininkiä. 

Minä olen ehdottanut "lapsellisille" itse monet kerrat huvipuistoja. 1) Moni aikuinen ei halua mihinkään laitteeseen, 2) moni lapsi tai taapero ei pääse moneen laitteeseen ja 3) monesti lapset haluavat seuraa toisista lapsista. 

Toisaalta en myöskään näe, miksi esim. lapseton olisi velvollinen tapaamaan itselle epämieluisassa paikassa. Eiköhän voida tehdä kompromissi tai nähdä yhtä hyvin lapsettomalle sopivassa paikassa. 

Totta, paikasta kyn paikasta voisi sanoa, ettei sinne ole menty ystäviä hankkimaan vaan "tanssimaan, opiskelemaan, työskentelemään, urheilemaan" jne. Ja silti miljoonat ihmiset, jotka ovat löytäneet ystävän tai puolison kertovat löytäneen sen ystävän juuri noista paikoista. Miksi? Koska heillä on ollut toisenlainen asenne. Heille muut ihmiset ja varsinkin samoilla intresseillä varustetut ovat kaikki potentiaalisia uusia ystäviä. He saattavat tilaisuuden jälkeen jäädä juttelemaan keskenään. Järjestää retkiä muutenkin. Illan viettoja yhdessä jne. Ja nämä henkilöt löytävät paikasta kuin paikasta uusia ystäviä.

Mutta sitten on nämä, jotka käyvät vuosia vaikka sitten lattaritanssimassa. Eivät ole kiinnostuneet muistamaan edes kaikkien nimiä. Heille jo pukukopissa puhuminenkin on liiottelua. Eihän sinne tansseihin nyt puhumaan ole tultu!? Kuvottelevat kuinka muiden ystävät ovat tipuneet muille taivaalta, mutta itselle on käynyt huono tuuri eikä sitä ystävää ole sieltä vielä tippunut.

Puhut kuinka lapseton ei ole "velvollinen tapaamaan ketään missään epämielyttävässä paikassa". Tässä lauseessa jotenkin koko ystävyyskäsite on pielessä. Ystävät eivät velvoita, eikä varsinkaan johonkin epämiellyttävään ystäviään. Joko ihminen itse haluaa mennä vaikkei paikka niin kiva olisi, koska seura korvaa asian. Tai sitten kyseessä ei ole ystävyys.

Minä olen tavannut ystäviäni vaikka missä. Koska ei se paikka vaan se seura. Puistonpenkille, uimalaan, citymarketiin, kävelylenkille, diskoon, lentokentälle, olen jopa sopinut tapaamisia ennen vanhempainiltaa. Ihan vaan mainitakseni muutaman esimerkin.

Kyllä minulle nuo sinun kertomuksesi kuulostavat vain selittelyltä.

Varsinki tuo aiempi juttu, ettei muka kurssinvetäjänä voisi tutustua ihmisiin ja heistä saada muutaman ystävänkin itselleen. Miksi ei? Koska auktoriteettiin ei sovi puhua osallistujien kanssa? Eivät enää tottele sinua? Sinun kurssillesi ei hyvät ja potentiaaliset ystäviksi sopivat ihmiset osallistu? Kursseille ei olla tultu kavereeraaman vaan pelkästään oppimaan?

Oikeasti ei ihmetytä miksi toiset ovat yksin, jos asenne muita ja tilaisuuksia kohtaan on tuo. Ihan mielenkiinnosta, mistä te joilla on se ainokainen ystävä olette hänet löytäneet? Kun mikään paikka missä ihmisiä liikkuu ei teille ole soveltuva tutustumaan muihin?

Luitko ketjua? Sinun tavallasi käyttäytyviä ihmisiä on moni täällä kuvannut rasittaviksi stalkkereiksi ja epätoivoisiksi riippakiviksi. Sinustakin saatetaan ajatella juuri niin. Ehkeivät "kiltit ystäväsi" vain viitsi sanoa sitä sinulle ääneen.

Minun kaikki ystävät ovat kilttejä, koska miksi ihmeessä roikottaisin ilkeitä ihmisiä elämässäni? En vaan jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka eivät osaa/viitsi sanoa ei? Jos sanon ystävälleni, että nähdäänkö huomenna töiden jälkeen kaupungilla, niin miksi ihminen ei viitsi sanoa ei, jos häntä ei se kiinnosta? Mitä kilttiä siinä on? Huijaamista lähinnä.

Itse olen joskus seissyt vaikka pakkasessa pitkiäkin aikoja juttelemassa ystävien tai kavereiden kanssa treenien jälkeen, enkä voi ymmärtää mikseivät he vaan moikanneet ja lähteneet kotiinsa heti, jos se oli se mitä halusivat? En minä nyt yksinpuhelua pidä saatikka sido ketään itseeni kiinni. Monesti saattaa olla, että itse sanon, että nyt on niin kylmä, että on mentävä.

Sinäkin lähdet ajatuksesta, että ihmiset ovat oikeasti pahantahtoisia. Eivät he seuraasi kaipaa. He näkevät toisen stalkerina. Ajattelevat "ystäviään" riippakivinä ja rasittavina. Valhellisina huijareina, jotka vuosikausia antavat ymmärtää sinulle olevansa ystäviäsi, vaikka todellisuudessa ovat vain selkärangattomia valehtelijoita. Ihmisiä, jotka eivät viitsi. Ystävät nähdään tällaisena, vaan koska eivät soittaneet ensin tai jonain kertana heille ei sopinut.

Tässä on ehkä suurin ero sinussa ja minussa. Minä uskon, että ystävilläni on selkärankaa. Etteivät he valehtele. Että he osaavat rohkeasti kertoa ajatuksensa ja toiveensa. Että he ovat oikeasti kilttejä, eikä kaksinaamaisia nynnyjä. Sellaisia minusta suurin osa ihmisistä on. Ja heitä on oikeasti kaikkialla. Ja ihan tavalliset ihmiset tutustuvat heihin ja heistä tulee jollekin ystävä.

Näin juuri! Kuin omasta kynästäni ja kokemuksistani.

Sehän on kiva, että sinulla on ollut hyviä ihmissuhteita. Kaikilla ei valitettavasti omasta yritteliäisyydestä ole ollut noin hyvää tuuria matkassa. En minä syntynyt kyynisenä, vaan kokemukset tekivät minusta sellaisen.

Mutta kysehän oli siitä, että ei se ole kiltti joka ei puhu suoraan vaan on kaksinaamainen. Se on kiltti ja toista kunnioittavasti kohteleva, jolla on kanttia sanoa ei.

Sinä taidat huseerata aika monessa ketjussa levittämässä tätä samaa sanomaa: Kiltit ovat kaksinaamaisia ja oma syytään jos joku kilttiä kiusaa. Ja uskot varmaan myös, että sanoilla on voimaa sikäli että kun samaa sanomaa toistaa tarpeeksi usein, se muuttuu totuudeksi. SItä tosiasiaa ei kuitenkaan mikään jankuttaminen muuta, että se mitä teet on manipulointia ja tuollainen käyttäytyminen liittyy tiettyihin luonteepiirteisiin. Nyt katse peiliin ja voisit kohdata oman häpeäsi ja vastuusi tekemistäsi asioista (sillä kuulostaa siltä että painiskelet helkkarinmoisen huonon omantunnon kanssa ja siitä tämä jankuttaminen).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.

Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.

Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia. 

Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.

Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.

 

Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.

Niin että kun mainitsin "kaupunkielämää normaalirientoineen" ja vastapainona mökkeilyn, niin päätit tehdä minusta erakkomökkeilijän ja tarttua tähän? Just just. Hyvin vääristelty. Mites jos tarttuisit vaikkapa niihin elokuviin, keikkoihin, baareihin, ravintoloihin, kuntosaliin, museoihin jne. jne. ? Kuten sanoin, ne ovat monesta turhanaikaisia.

Mutta tartutaanpa vaikkapa lattareihin. Olen tanssinut vuosia parisalsaa. Tunneilla opetellaan tanssimaan, ei hakemaan seuraa. Osa innostuu käymään sosiaalitanssimassa, mutta edelleenkin niillä on ideana tanssia. Ei jutella tai löytää varsinaisia kavereita. Voisi puhua tanssikavereista. Voit tietää, miten hyvin henkilö osaa tanssia, mutta et ehkä tiedä lainkaan, mitä hän tekee työkseen tai missä hän asuu. Onko hän naimisissa, lapseton vai eronnut sinkku. Varmasti jotkut ystävystyvätkin. En halua sen mahdollisuutta poissulkea, mutta kuvailen tyypillistä meininkiä. 

Minä olen ehdottanut "lapsellisille" itse monet kerrat huvipuistoja. 1) Moni aikuinen ei halua mihinkään laitteeseen, 2) moni lapsi tai taapero ei pääse moneen laitteeseen ja 3) monesti lapset haluavat seuraa toisista lapsista. 

Toisaalta en myöskään näe, miksi esim. lapseton olisi velvollinen tapaamaan itselle epämieluisassa paikassa. Eiköhän voida tehdä kompromissi tai nähdä yhtä hyvin lapsettomalle sopivassa paikassa. 

Totta, paikasta kyn paikasta voisi sanoa, ettei sinne ole menty ystäviä hankkimaan vaan "tanssimaan, opiskelemaan, työskentelemään, urheilemaan" jne. Ja silti miljoonat ihmiset, jotka ovat löytäneet ystävän tai puolison kertovat löytäneen sen ystävän juuri noista paikoista. Miksi? Koska heillä on ollut toisenlainen asenne. Heille muut ihmiset ja varsinkin samoilla intresseillä varustetut ovat kaikki potentiaalisia uusia ystäviä. He saattavat tilaisuuden jälkeen jäädä juttelemaan keskenään. Järjestää retkiä muutenkin. Illan viettoja yhdessä jne. Ja nämä henkilöt löytävät paikasta kuin paikasta uusia ystäviä.

Mutta sitten on nämä, jotka käyvät vuosia vaikka sitten lattaritanssimassa. Eivät ole kiinnostuneet muistamaan edes kaikkien nimiä. Heille jo pukukopissa puhuminenkin on liiottelua. Eihän sinne tansseihin nyt puhumaan ole tultu!? Kuvottelevat kuinka muiden ystävät ovat tipuneet muille taivaalta, mutta itselle on käynyt huono tuuri eikä sitä ystävää ole sieltä vielä tippunut.

Puhut kuinka lapseton ei ole "velvollinen tapaamaan ketään missään epämielyttävässä paikassa". Tässä lauseessa jotenkin koko ystävyyskäsite on pielessä. Ystävät eivät velvoita, eikä varsinkaan johonkin epämiellyttävään ystäviään. Joko ihminen itse haluaa mennä vaikkei paikka niin kiva olisi, koska seura korvaa asian. Tai sitten kyseessä ei ole ystävyys.

Minä olen tavannut ystäviäni vaikka missä. Koska ei se paikka vaan se seura. Puistonpenkille, uimalaan, citymarketiin, kävelylenkille, diskoon, lentokentälle, olen jopa sopinut tapaamisia ennen vanhempainiltaa. Ihan vaan mainitakseni muutaman esimerkin.

Kyllä minulle nuo sinun kertomuksesi kuulostavat vain selittelyltä.

Varsinki tuo aiempi juttu, ettei muka kurssinvetäjänä voisi tutustua ihmisiin ja heistä saada muutaman ystävänkin itselleen. Miksi ei? Koska auktoriteettiin ei sovi puhua osallistujien kanssa? Eivät enää tottele sinua? Sinun kurssillesi ei hyvät ja potentiaaliset ystäviksi sopivat ihmiset osallistu? Kursseille ei olla tultu kavereeraaman vaan pelkästään oppimaan?

Oikeasti ei ihmetytä miksi toiset ovat yksin, jos asenne muita ja tilaisuuksia kohtaan on tuo. Ihan mielenkiinnosta, mistä te joilla on se ainokainen ystävä olette hänet löytäneet? Kun mikään paikka missä ihmisiä liikkuu ei teille ole soveltuva tutustumaan muihin?

Luitko ketjua? Sinun tavallasi käyttäytyviä ihmisiä on moni täällä kuvannut rasittaviksi stalkkereiksi ja epätoivoisiksi riippakiviksi. Sinustakin saatetaan ajatella juuri niin. Ehkeivät "kiltit ystäväsi" vain viitsi sanoa sitä sinulle ääneen.

Minun kaikki ystävät ovat kilttejä, koska miksi ihmeessä roikottaisin ilkeitä ihmisiä elämässäni? En vaan jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka eivät osaa/viitsi sanoa ei? Jos sanon ystävälleni, että nähdäänkö huomenna töiden jälkeen kaupungilla, niin miksi ihminen ei viitsi sanoa ei, jos häntä ei se kiinnosta? Mitä kilttiä siinä on? Huijaamista lähinnä.

Itse olen joskus seissyt vaikka pakkasessa pitkiäkin aikoja juttelemassa ystävien tai kavereiden kanssa treenien jälkeen, enkä voi ymmärtää mikseivät he vaan moikanneet ja lähteneet kotiinsa heti, jos se oli se mitä halusivat? En minä nyt yksinpuhelua pidä saatikka sido ketään itseeni kiinni. Monesti saattaa olla, että itse sanon, että nyt on niin kylmä, että on mentävä.

Sinäkin lähdet ajatuksesta, että ihmiset ovat oikeasti pahantahtoisia. Eivät he seuraasi kaipaa. He näkevät toisen stalkerina. Ajattelevat "ystäviään" riippakivinä ja rasittavina. Valhellisina huijareina, jotka vuosikausia antavat ymmärtää sinulle olevansa ystäviäsi, vaikka todellisuudessa ovat vain selkärangattomia valehtelijoita. Ihmisiä, jotka eivät viitsi. Ystävät nähdään tällaisena, vaan koska eivät soittaneet ensin tai jonain kertana heille ei sopinut.

Tässä on ehkä suurin ero sinussa ja minussa. Minä uskon, että ystävilläni on selkärankaa. Etteivät he valehtele. Että he osaavat rohkeasti kertoa ajatuksensa ja toiveensa. Että he ovat oikeasti kilttejä, eikä kaksinaamaisia nynnyjä. Sellaisia minusta suurin osa ihmisistä on. Ja heitä on oikeasti kaikkialla. Ja ihan tavalliset ihmiset tutustuvat heihin ja heistä tulee jollekin ystävä.

Näin juuri! Kuin omasta kynästäni ja kokemuksistani.

Sehän on kiva, että sinulla on ollut hyviä ihmissuhteita. Kaikilla ei valitettavasti omasta yritteliäisyydestä ole ollut noin hyvää tuuria matkassa. En minä syntynyt kyynisenä, vaan kokemukset tekivät minusta sellaisen.

Mutta kysehän oli siitä, että ei se ole kiltti joka ei puhu suoraan vaan on kaksinaamainen. Se on kiltti ja toista kunnioittavasti kohteleva, jolla on kanttia sanoa ei.

Sinä taidat huseerata aika monessa ketjussa levittämässä tätä samaa sanomaa: Kiltit ovat kaksinaamaisia ja oma syytään jos joku kilttiä kiusaa. Ja uskot varmaan myös, että sanoilla on voimaa sikäli että kun samaa sanomaa toistaa tarpeeksi usein, se muuttuu totuudeksi. SItä tosiasiaa ei kuitenkaan mikään jankuttaminen muuta, että se mitä teet on manipulointia ja tuollainen käyttäytyminen liittyy tiettyihin luonteepiirteisiin. Nyt katse peiliin ja voisit kohdata oman häpeäsi ja vastuusi tekemistäsi asioista (sillä kuulostaa siltä että painiskelet helkkarinmoisen huonon omantunnon kanssa ja siitä tämä jankuttaminen).

En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, ettei ole kiltteyttä olla ihmisten kanssa, joiden kanssa ei oikeasti halua olla. Kyllä kiltinkin ihmisen pitää osata sanoa ei. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.

Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.

Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia. 

Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.

Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.

 

Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.

Niin että kun mainitsin "kaupunkielämää normaalirientoineen" ja vastapainona mökkeilyn, niin päätit tehdä minusta erakkomökkeilijän ja tarttua tähän? Just just. Hyvin vääristelty. Mites jos tarttuisit vaikkapa niihin elokuviin, keikkoihin, baareihin, ravintoloihin, kuntosaliin, museoihin jne. jne. ? Kuten sanoin, ne ovat monesta turhanaikaisia.

Mutta tartutaanpa vaikkapa lattareihin. Olen tanssinut vuosia parisalsaa. Tunneilla opetellaan tanssimaan, ei hakemaan seuraa. Osa innostuu käymään sosiaalitanssimassa, mutta edelleenkin niillä on ideana tanssia. Ei jutella tai löytää varsinaisia kavereita. Voisi puhua tanssikavereista. Voit tietää, miten hyvin henkilö osaa tanssia, mutta et ehkä tiedä lainkaan, mitä hän tekee työkseen tai missä hän asuu. Onko hän naimisissa, lapseton vai eronnut sinkku. Varmasti jotkut ystävystyvätkin. En halua sen mahdollisuutta poissulkea, mutta kuvailen tyypillistä meininkiä. 

Minä olen ehdottanut "lapsellisille" itse monet kerrat huvipuistoja. 1) Moni aikuinen ei halua mihinkään laitteeseen, 2) moni lapsi tai taapero ei pääse moneen laitteeseen ja 3) monesti lapset haluavat seuraa toisista lapsista. 

Toisaalta en myöskään näe, miksi esim. lapseton olisi velvollinen tapaamaan itselle epämieluisassa paikassa. Eiköhän voida tehdä kompromissi tai nähdä yhtä hyvin lapsettomalle sopivassa paikassa. 

Totta, paikasta kyn paikasta voisi sanoa, ettei sinne ole menty ystäviä hankkimaan vaan "tanssimaan, opiskelemaan, työskentelemään, urheilemaan" jne. Ja silti miljoonat ihmiset, jotka ovat löytäneet ystävän tai puolison kertovat löytäneen sen ystävän juuri noista paikoista. Miksi? Koska heillä on ollut toisenlainen asenne. Heille muut ihmiset ja varsinkin samoilla intresseillä varustetut ovat kaikki potentiaalisia uusia ystäviä. He saattavat tilaisuuden jälkeen jäädä juttelemaan keskenään. Järjestää retkiä muutenkin. Illan viettoja yhdessä jne. Ja nämä henkilöt löytävät paikasta kuin paikasta uusia ystäviä.

Mutta sitten on nämä, jotka käyvät vuosia vaikka sitten lattaritanssimassa. Eivät ole kiinnostuneet muistamaan edes kaikkien nimiä. Heille jo pukukopissa puhuminenkin on liiottelua. Eihän sinne tansseihin nyt puhumaan ole tultu!? Kuvottelevat kuinka muiden ystävät ovat tipuneet muille taivaalta, mutta itselle on käynyt huono tuuri eikä sitä ystävää ole sieltä vielä tippunut.

Puhut kuinka lapseton ei ole "velvollinen tapaamaan ketään missään epämielyttävässä paikassa". Tässä lauseessa jotenkin koko ystävyyskäsite on pielessä. Ystävät eivät velvoita, eikä varsinkaan johonkin epämiellyttävään ystäviään. Joko ihminen itse haluaa mennä vaikkei paikka niin kiva olisi, koska seura korvaa asian. Tai sitten kyseessä ei ole ystävyys.

Minä olen tavannut ystäviäni vaikka missä. Koska ei se paikka vaan se seura. Puistonpenkille, uimalaan, citymarketiin, kävelylenkille, diskoon, lentokentälle, olen jopa sopinut tapaamisia ennen vanhempainiltaa. Ihan vaan mainitakseni muutaman esimerkin.

Kyllä minulle nuo sinun kertomuksesi kuulostavat vain selittelyltä.

Varsinki tuo aiempi juttu, ettei muka kurssinvetäjänä voisi tutustua ihmisiin ja heistä saada muutaman ystävänkin itselleen. Miksi ei? Koska auktoriteettiin ei sovi puhua osallistujien kanssa? Eivät enää tottele sinua? Sinun kurssillesi ei hyvät ja potentiaaliset ystäviksi sopivat ihmiset osallistu? Kursseille ei olla tultu kavereeraaman vaan pelkästään oppimaan?

Oikeasti ei ihmetytä miksi toiset ovat yksin, jos asenne muita ja tilaisuuksia kohtaan on tuo. Ihan mielenkiinnosta, mistä te joilla on se ainokainen ystävä olette hänet löytäneet? Kun mikään paikka missä ihmisiä liikkuu ei teille ole soveltuva tutustumaan muihin?

Luitko ketjua? Sinun tavallasi käyttäytyviä ihmisiä on moni täällä kuvannut rasittaviksi stalkkereiksi ja epätoivoisiksi riippakiviksi. Sinustakin saatetaan ajatella juuri niin. Ehkeivät "kiltit ystäväsi" vain viitsi sanoa sitä sinulle ääneen.

Minun kaikki ystävät ovat kilttejä, koska miksi ihmeessä roikottaisin ilkeitä ihmisiä elämässäni? En vaan jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka eivät osaa/viitsi sanoa ei? Jos sanon ystävälleni, että nähdäänkö huomenna töiden jälkeen kaupungilla, niin miksi ihminen ei viitsi sanoa ei, jos häntä ei se kiinnosta? Mitä kilttiä siinä on? Huijaamista lähinnä.

Itse olen joskus seissyt vaikka pakkasessa pitkiäkin aikoja juttelemassa ystävien tai kavereiden kanssa treenien jälkeen, enkä voi ymmärtää mikseivät he vaan moikanneet ja lähteneet kotiinsa heti, jos se oli se mitä halusivat? En minä nyt yksinpuhelua pidä saatikka sido ketään itseeni kiinni. Monesti saattaa olla, että itse sanon, että nyt on niin kylmä, että on mentävä.

Sinäkin lähdet ajatuksesta, että ihmiset ovat oikeasti pahantahtoisia. Eivät he seuraasi kaipaa. He näkevät toisen stalkerina. Ajattelevat "ystäviään" riippakivinä ja rasittavina. Valhellisina huijareina, jotka vuosikausia antavat ymmärtää sinulle olevansa ystäviäsi, vaikka todellisuudessa ovat vain selkärangattomia valehtelijoita. Ihmisiä, jotka eivät viitsi. Ystävät nähdään tällaisena, vaan koska eivät soittaneet ensin tai jonain kertana heille ei sopinut.

Tässä on ehkä suurin ero sinussa ja minussa. Minä uskon, että ystävilläni on selkärankaa. Etteivät he valehtele. Että he osaavat rohkeasti kertoa ajatuksensa ja toiveensa. Että he ovat oikeasti kilttejä, eikä kaksinaamaisia nynnyjä. Sellaisia minusta suurin osa ihmisistä on. Ja heitä on oikeasti kaikkialla. Ja ihan tavalliset ihmiset tutustuvat heihin ja heistä tulee jollekin ystävä.

Näin juuri! Kuin omasta kynästäni ja kokemuksistani.

Sehän on kiva, että sinulla on ollut hyviä ihmissuhteita. Kaikilla ei valitettavasti omasta yritteliäisyydestä ole ollut noin hyvää tuuria matkassa. En minä syntynyt kyynisenä, vaan kokemukset tekivät minusta sellaisen.

Mutta kysehän oli siitä, että ei se ole kiltti joka ei puhu suoraan vaan on kaksinaamainen. Se on kiltti ja toista kunnioittavasti kohteleva, jolla on kanttia sanoa ei.

Sinä taidat huseerata aika monessa ketjussa levittämässä tätä samaa sanomaa: Kiltit ovat kaksinaamaisia ja oma syytään jos joku kilttiä kiusaa. Ja uskot varmaan myös, että sanoilla on voimaa sikäli että kun samaa sanomaa toistaa tarpeeksi usein, se muuttuu totuudeksi. SItä tosiasiaa ei kuitenkaan mikään jankuttaminen muuta, että se mitä teet on manipulointia ja tuollainen käyttäytyminen liittyy tiettyihin luonteepiirteisiin. Nyt katse peiliin ja voisit kohdata oman häpeäsi ja vastuusi tekemistäsi asioista (sillä kuulostaa siltä että painiskelet helkkarinmoisen huonon omantunnon kanssa ja siitä tämä jankuttaminen).

Epäilen kyllä nyt sinun hyvinvointiasi, kärsitkö ehkä paranoidisuudesta tai vastaavasta? En ole katsos käynyt palstalla kahteen kuukauteen enkä varsinkaan kyseisestä aiheesta koskaan ennen kirjoittanut. Joku kipukohta sinulla täytyy olla, kun keskustelu suoraselkäisyydestä ja keskustelukyvystä saa sinut noin kimpaantumaan. Ei ole kuitenkaan meidän muiden syy, jos sinä et osaa itseäsi sanallisesti ilmaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.

Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.

Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia. 

Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.

Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.

 

Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.

Niin että kun mainitsin "kaupunkielämää normaalirientoineen" ja vastapainona mökkeilyn, niin päätit tehdä minusta erakkomökkeilijän ja tarttua tähän? Just just. Hyvin vääristelty. Mites jos tarttuisit vaikkapa niihin elokuviin, keikkoihin, baareihin, ravintoloihin, kuntosaliin, museoihin jne. jne. ? Kuten sanoin, ne ovat monesta turhanaikaisia.

Mutta tartutaanpa vaikkapa lattareihin. Olen tanssinut vuosia parisalsaa. Tunneilla opetellaan tanssimaan, ei hakemaan seuraa. Osa innostuu käymään sosiaalitanssimassa, mutta edelleenkin niillä on ideana tanssia. Ei jutella tai löytää varsinaisia kavereita. Voisi puhua tanssikavereista. Voit tietää, miten hyvin henkilö osaa tanssia, mutta et ehkä tiedä lainkaan, mitä hän tekee työkseen tai missä hän asuu. Onko hän naimisissa, lapseton vai eronnut sinkku. Varmasti jotkut ystävystyvätkin. En halua sen mahdollisuutta poissulkea, mutta kuvailen tyypillistä meininkiä. 

Minä olen ehdottanut "lapsellisille" itse monet kerrat huvipuistoja. 1) Moni aikuinen ei halua mihinkään laitteeseen, 2) moni lapsi tai taapero ei pääse moneen laitteeseen ja 3) monesti lapset haluavat seuraa toisista lapsista. 

Toisaalta en myöskään näe, miksi esim. lapseton olisi velvollinen tapaamaan itselle epämieluisassa paikassa. Eiköhän voida tehdä kompromissi tai nähdä yhtä hyvin lapsettomalle sopivassa paikassa. 

Totta, paikasta kyn paikasta voisi sanoa, ettei sinne ole menty ystäviä hankkimaan vaan "tanssimaan, opiskelemaan, työskentelemään, urheilemaan" jne. Ja silti miljoonat ihmiset, jotka ovat löytäneet ystävän tai puolison kertovat löytäneen sen ystävän juuri noista paikoista. Miksi? Koska heillä on ollut toisenlainen asenne. Heille muut ihmiset ja varsinkin samoilla intresseillä varustetut ovat kaikki potentiaalisia uusia ystäviä. He saattavat tilaisuuden jälkeen jäädä juttelemaan keskenään. Järjestää retkiä muutenkin. Illan viettoja yhdessä jne. Ja nämä henkilöt löytävät paikasta kuin paikasta uusia ystäviä.

Mutta sitten on nämä, jotka käyvät vuosia vaikka sitten lattaritanssimassa. Eivät ole kiinnostuneet muistamaan edes kaikkien nimiä. Heille jo pukukopissa puhuminenkin on liiottelua. Eihän sinne tansseihin nyt puhumaan ole tultu!? Kuvottelevat kuinka muiden ystävät ovat tipuneet muille taivaalta, mutta itselle on käynyt huono tuuri eikä sitä ystävää ole sieltä vielä tippunut.

Puhut kuinka lapseton ei ole "velvollinen tapaamaan ketään missään epämielyttävässä paikassa". Tässä lauseessa jotenkin koko ystävyyskäsite on pielessä. Ystävät eivät velvoita, eikä varsinkaan johonkin epämiellyttävään ystäviään. Joko ihminen itse haluaa mennä vaikkei paikka niin kiva olisi, koska seura korvaa asian. Tai sitten kyseessä ei ole ystävyys.

Minä olen tavannut ystäviäni vaikka missä. Koska ei se paikka vaan se seura. Puistonpenkille, uimalaan, citymarketiin, kävelylenkille, diskoon, lentokentälle, olen jopa sopinut tapaamisia ennen vanhempainiltaa. Ihan vaan mainitakseni muutaman esimerkin.

Kyllä minulle nuo sinun kertomuksesi kuulostavat vain selittelyltä.

Varsinki tuo aiempi juttu, ettei muka kurssinvetäjänä voisi tutustua ihmisiin ja heistä saada muutaman ystävänkin itselleen. Miksi ei? Koska auktoriteettiin ei sovi puhua osallistujien kanssa? Eivät enää tottele sinua? Sinun kurssillesi ei hyvät ja potentiaaliset ystäviksi sopivat ihmiset osallistu? Kursseille ei olla tultu kavereeraaman vaan pelkästään oppimaan?

Oikeasti ei ihmetytä miksi toiset ovat yksin, jos asenne muita ja tilaisuuksia kohtaan on tuo. Ihan mielenkiinnosta, mistä te joilla on se ainokainen ystävä olette hänet löytäneet? Kun mikään paikka missä ihmisiä liikkuu ei teille ole soveltuva tutustumaan muihin?

Luitko ketjua? Sinun tavallasi käyttäytyviä ihmisiä on moni täällä kuvannut rasittaviksi stalkkereiksi ja epätoivoisiksi riippakiviksi. Sinustakin saatetaan ajatella juuri niin. Ehkeivät "kiltit ystäväsi" vain viitsi sanoa sitä sinulle ääneen.

Minun kaikki ystävät ovat kilttejä, koska miksi ihmeessä roikottaisin ilkeitä ihmisiä elämässäni? En vaan jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka eivät osaa/viitsi sanoa ei? Jos sanon ystävälleni, että nähdäänkö huomenna töiden jälkeen kaupungilla, niin miksi ihminen ei viitsi sanoa ei, jos häntä ei se kiinnosta? Mitä kilttiä siinä on? Huijaamista lähinnä.

Itse olen joskus seissyt vaikka pakkasessa pitkiäkin aikoja juttelemassa ystävien tai kavereiden kanssa treenien jälkeen, enkä voi ymmärtää mikseivät he vaan moikanneet ja lähteneet kotiinsa heti, jos se oli se mitä halusivat? En minä nyt yksinpuhelua pidä saatikka sido ketään itseeni kiinni. Monesti saattaa olla, että itse sanon, että nyt on niin kylmä, että on mentävä.

Sinäkin lähdet ajatuksesta, että ihmiset ovat oikeasti pahantahtoisia. Eivät he seuraasi kaipaa. He näkevät toisen stalkerina. Ajattelevat "ystäviään" riippakivinä ja rasittavina. Valhellisina huijareina, jotka vuosikausia antavat ymmärtää sinulle olevansa ystäviäsi, vaikka todellisuudessa ovat vain selkärangattomia valehtelijoita. Ihmisiä, jotka eivät viitsi. Ystävät nähdään tällaisena, vaan koska eivät soittaneet ensin tai jonain kertana heille ei sopinut.

Tässä on ehkä suurin ero sinussa ja minussa. Minä uskon, että ystävilläni on selkärankaa. Etteivät he valehtele. Että he osaavat rohkeasti kertoa ajatuksensa ja toiveensa. Että he ovat oikeasti kilttejä, eikä kaksinaamaisia nynnyjä. Sellaisia minusta suurin osa ihmisistä on. Ja heitä on oikeasti kaikkialla. Ja ihan tavalliset ihmiset tutustuvat heihin ja heistä tulee jollekin ystävä.

Näin juuri! Kuin omasta kynästäni ja kokemuksistani.

Sehän on kiva, että sinulla on ollut hyviä ihmissuhteita. Kaikilla ei valitettavasti omasta yritteliäisyydestä ole ollut noin hyvää tuuria matkassa. En minä syntynyt kyynisenä, vaan kokemukset tekivät minusta sellaisen.

Mutta kysehän oli siitä, että ei se ole kiltti joka ei puhu suoraan vaan on kaksinaamainen. Se on kiltti ja toista kunnioittavasti kohteleva, jolla on kanttia sanoa ei.

Noohhh, sinä et tiedä miten  jotain kilttiä ihmistä rangaistu siitä että on ilmaissut mielipiteensä. Ja siitä on syntynyt käyttäytymisen malli, että parempi pitää suu kiinni. Lisäksi joissain ystävyyten perustuvissa ryhmissä joillakin ihmisillä on enemmän vapautta sanoa mielipiteensä kuin toisilla. Jos olet toistuvasti torjunut toisen mielipiteen tai vähätellyt sitä, on hyvin todennäköistä että toinen osapuoli lakkaa ilmaisemasta itseään. Että tällaistakin "rehtiyttä" ja "avoimuutta" on olemassa. Tuon asian esiin ihan vain siksi, että nämä toistuvat väittämät kilttien kaksinaamaisuudesta ovat hieman yksisilmäistä ajattelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.

Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.

Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia. 

Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.

Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.

 

Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.

Niin että kun mainitsin "kaupunkielämää normaalirientoineen" ja vastapainona mökkeilyn, niin päätit tehdä minusta erakkomökkeilijän ja tarttua tähän? Just just. Hyvin vääristelty. Mites jos tarttuisit vaikkapa niihin elokuviin, keikkoihin, baareihin, ravintoloihin, kuntosaliin, museoihin jne. jne. ? Kuten sanoin, ne ovat monesta turhanaikaisia.

Mutta tartutaanpa vaikkapa lattareihin. Olen tanssinut vuosia parisalsaa. Tunneilla opetellaan tanssimaan, ei hakemaan seuraa. Osa innostuu käymään sosiaalitanssimassa, mutta edelleenkin niillä on ideana tanssia. Ei jutella tai löytää varsinaisia kavereita. Voisi puhua tanssikavereista. Voit tietää, miten hyvin henkilö osaa tanssia, mutta et ehkä tiedä lainkaan, mitä hän tekee työkseen tai missä hän asuu. Onko hän naimisissa, lapseton vai eronnut sinkku. Varmasti jotkut ystävystyvätkin. En halua sen mahdollisuutta poissulkea, mutta kuvailen tyypillistä meininkiä. 

Minä olen ehdottanut "lapsellisille" itse monet kerrat huvipuistoja. 1) Moni aikuinen ei halua mihinkään laitteeseen, 2) moni lapsi tai taapero ei pääse moneen laitteeseen ja 3) monesti lapset haluavat seuraa toisista lapsista. 

Toisaalta en myöskään näe, miksi esim. lapseton olisi velvollinen tapaamaan itselle epämieluisassa paikassa. Eiköhän voida tehdä kompromissi tai nähdä yhtä hyvin lapsettomalle sopivassa paikassa. 

Totta, paikasta kyn paikasta voisi sanoa, ettei sinne ole menty ystäviä hankkimaan vaan "tanssimaan, opiskelemaan, työskentelemään, urheilemaan" jne. Ja silti miljoonat ihmiset, jotka ovat löytäneet ystävän tai puolison kertovat löytäneen sen ystävän juuri noista paikoista. Miksi? Koska heillä on ollut toisenlainen asenne. Heille muut ihmiset ja varsinkin samoilla intresseillä varustetut ovat kaikki potentiaalisia uusia ystäviä. He saattavat tilaisuuden jälkeen jäädä juttelemaan keskenään. Järjestää retkiä muutenkin. Illan viettoja yhdessä jne. Ja nämä henkilöt löytävät paikasta kuin paikasta uusia ystäviä.

Mutta sitten on nämä, jotka käyvät vuosia vaikka sitten lattaritanssimassa. Eivät ole kiinnostuneet muistamaan edes kaikkien nimiä. Heille jo pukukopissa puhuminenkin on liiottelua. Eihän sinne tansseihin nyt puhumaan ole tultu!? Kuvottelevat kuinka muiden ystävät ovat tipuneet muille taivaalta, mutta itselle on käynyt huono tuuri eikä sitä ystävää ole sieltä vielä tippunut.

Puhut kuinka lapseton ei ole "velvollinen tapaamaan ketään missään epämielyttävässä paikassa". Tässä lauseessa jotenkin koko ystävyyskäsite on pielessä. Ystävät eivät velvoita, eikä varsinkaan johonkin epämiellyttävään ystäviään. Joko ihminen itse haluaa mennä vaikkei paikka niin kiva olisi, koska seura korvaa asian. Tai sitten kyseessä ei ole ystävyys.

Minä olen tavannut ystäviäni vaikka missä. Koska ei se paikka vaan se seura. Puistonpenkille, uimalaan, citymarketiin, kävelylenkille, diskoon, lentokentälle, olen jopa sopinut tapaamisia ennen vanhempainiltaa. Ihan vaan mainitakseni muutaman esimerkin.

Kyllä minulle nuo sinun kertomuksesi kuulostavat vain selittelyltä.

Varsinki tuo aiempi juttu, ettei muka kurssinvetäjänä voisi tutustua ihmisiin ja heistä saada muutaman ystävänkin itselleen. Miksi ei? Koska auktoriteettiin ei sovi puhua osallistujien kanssa? Eivät enää tottele sinua? Sinun kurssillesi ei hyvät ja potentiaaliset ystäviksi sopivat ihmiset osallistu? Kursseille ei olla tultu kavereeraaman vaan pelkästään oppimaan?

Oikeasti ei ihmetytä miksi toiset ovat yksin, jos asenne muita ja tilaisuuksia kohtaan on tuo. Ihan mielenkiinnosta, mistä te joilla on se ainokainen ystävä olette hänet löytäneet? Kun mikään paikka missä ihmisiä liikkuu ei teille ole soveltuva tutustumaan muihin?

Luitko ketjua? Sinun tavallasi käyttäytyviä ihmisiä on moni täällä kuvannut rasittaviksi stalkkereiksi ja epätoivoisiksi riippakiviksi. Sinustakin saatetaan ajatella juuri niin. Ehkeivät "kiltit ystäväsi" vain viitsi sanoa sitä sinulle ääneen.

Minun kaikki ystävät ovat kilttejä, koska miksi ihmeessä roikottaisin ilkeitä ihmisiä elämässäni? En vaan jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka eivät osaa/viitsi sanoa ei? Jos sanon ystävälleni, että nähdäänkö huomenna töiden jälkeen kaupungilla, niin miksi ihminen ei viitsi sanoa ei, jos häntä ei se kiinnosta? Mitä kilttiä siinä on? Huijaamista lähinnä.

Itse olen joskus seissyt vaikka pakkasessa pitkiäkin aikoja juttelemassa ystävien tai kavereiden kanssa treenien jälkeen, enkä voi ymmärtää mikseivät he vaan moikanneet ja lähteneet kotiinsa heti, jos se oli se mitä halusivat? En minä nyt yksinpuhelua pidä saatikka sido ketään itseeni kiinni. Monesti saattaa olla, että itse sanon, että nyt on niin kylmä, että on mentävä.

Sinäkin lähdet ajatuksesta, että ihmiset ovat oikeasti pahantahtoisia. Eivät he seuraasi kaipaa. He näkevät toisen stalkerina. Ajattelevat "ystäviään" riippakivinä ja rasittavina. Valhellisina huijareina, jotka vuosikausia antavat ymmärtää sinulle olevansa ystäviäsi, vaikka todellisuudessa ovat vain selkärangattomia valehtelijoita. Ihmisiä, jotka eivät viitsi. Ystävät nähdään tällaisena, vaan koska eivät soittaneet ensin tai jonain kertana heille ei sopinut.

Tässä on ehkä suurin ero sinussa ja minussa. Minä uskon, että ystävilläni on selkärankaa. Etteivät he valehtele. Että he osaavat rohkeasti kertoa ajatuksensa ja toiveensa. Että he ovat oikeasti kilttejä, eikä kaksinaamaisia nynnyjä. Sellaisia minusta suurin osa ihmisistä on. Ja heitä on oikeasti kaikkialla. Ja ihan tavalliset ihmiset tutustuvat heihin ja heistä tulee jollekin ystävä.

Näin juuri! Kuin omasta kynästäni ja kokemuksistani.

Sehän on kiva, että sinulla on ollut hyviä ihmissuhteita. Kaikilla ei valitettavasti omasta yritteliäisyydestä ole ollut noin hyvää tuuria matkassa. En minä syntynyt kyynisenä, vaan kokemukset tekivät minusta sellaisen.

Mutta kysehän oli siitä, että ei se ole kiltti joka ei puhu suoraan vaan on kaksinaamainen. Se on kiltti ja toista kunnioittavasti kohteleva, jolla on kanttia sanoa ei.

Niin on. Silti osa ihmisistä törmää tällaisiin kurjiin tyyppeihin. Voit käyttäytyä mukavasti toisia ihmisiä kohtaan ja silti saada paskaa niskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.

Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.

Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia. 

Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.

Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.

 

Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.

Niin että kun mainitsin "kaupunkielämää normaalirientoineen" ja vastapainona mökkeilyn, niin päätit tehdä minusta erakkomökkeilijän ja tarttua tähän? Just just. Hyvin vääristelty. Mites jos tarttuisit vaikkapa niihin elokuviin, keikkoihin, baareihin, ravintoloihin, kuntosaliin, museoihin jne. jne. ? Kuten sanoin, ne ovat monesta turhanaikaisia.

Mutta tartutaanpa vaikkapa lattareihin. Olen tanssinut vuosia parisalsaa. Tunneilla opetellaan tanssimaan, ei hakemaan seuraa. Osa innostuu käymään sosiaalitanssimassa, mutta edelleenkin niillä on ideana tanssia. Ei jutella tai löytää varsinaisia kavereita. Voisi puhua tanssikavereista. Voit tietää, miten hyvin henkilö osaa tanssia, mutta et ehkä tiedä lainkaan, mitä hän tekee työkseen tai missä hän asuu. Onko hän naimisissa, lapseton vai eronnut sinkku. Varmasti jotkut ystävystyvätkin. En halua sen mahdollisuutta poissulkea, mutta kuvailen tyypillistä meininkiä. 

Minä olen ehdottanut "lapsellisille" itse monet kerrat huvipuistoja. 1) Moni aikuinen ei halua mihinkään laitteeseen, 2) moni lapsi tai taapero ei pääse moneen laitteeseen ja 3) monesti lapset haluavat seuraa toisista lapsista. 

Toisaalta en myöskään näe, miksi esim. lapseton olisi velvollinen tapaamaan itselle epämieluisassa paikassa. Eiköhän voida tehdä kompromissi tai nähdä yhtä hyvin lapsettomalle sopivassa paikassa. 

Totta, paikasta kyn paikasta voisi sanoa, ettei sinne ole menty ystäviä hankkimaan vaan "tanssimaan, opiskelemaan, työskentelemään, urheilemaan" jne. Ja silti miljoonat ihmiset, jotka ovat löytäneet ystävän tai puolison kertovat löytäneen sen ystävän juuri noista paikoista. Miksi? Koska heillä on ollut toisenlainen asenne. Heille muut ihmiset ja varsinkin samoilla intresseillä varustetut ovat kaikki potentiaalisia uusia ystäviä. He saattavat tilaisuuden jälkeen jäädä juttelemaan keskenään. Järjestää retkiä muutenkin. Illan viettoja yhdessä jne. Ja nämä henkilöt löytävät paikasta kuin paikasta uusia ystäviä.

Mutta sitten on nämä, jotka käyvät vuosia vaikka sitten lattaritanssimassa. Eivät ole kiinnostuneet muistamaan edes kaikkien nimiä. Heille jo pukukopissa puhuminenkin on liiottelua. Eihän sinne tansseihin nyt puhumaan ole tultu!? Kuvottelevat kuinka muiden ystävät ovat tipuneet muille taivaalta, mutta itselle on käynyt huono tuuri eikä sitä ystävää ole sieltä vielä tippunut.

Puhut kuinka lapseton ei ole "velvollinen tapaamaan ketään missään epämielyttävässä paikassa". Tässä lauseessa jotenkin koko ystävyyskäsite on pielessä. Ystävät eivät velvoita, eikä varsinkaan johonkin epämiellyttävään ystäviään. Joko ihminen itse haluaa mennä vaikkei paikka niin kiva olisi, koska seura korvaa asian. Tai sitten kyseessä ei ole ystävyys.

Minä olen tavannut ystäviäni vaikka missä. Koska ei se paikka vaan se seura. Puistonpenkille, uimalaan, citymarketiin, kävelylenkille, diskoon, lentokentälle, olen jopa sopinut tapaamisia ennen vanhempainiltaa. Ihan vaan mainitakseni muutaman esimerkin.

Kyllä minulle nuo sinun kertomuksesi kuulostavat vain selittelyltä.

Varsinki tuo aiempi juttu, ettei muka kurssinvetäjänä voisi tutustua ihmisiin ja heistä saada muutaman ystävänkin itselleen. Miksi ei? Koska auktoriteettiin ei sovi puhua osallistujien kanssa? Eivät enää tottele sinua? Sinun kurssillesi ei hyvät ja potentiaaliset ystäviksi sopivat ihmiset osallistu? Kursseille ei olla tultu kavereeraaman vaan pelkästään oppimaan?

Oikeasti ei ihmetytä miksi toiset ovat yksin, jos asenne muita ja tilaisuuksia kohtaan on tuo. Ihan mielenkiinnosta, mistä te joilla on se ainokainen ystävä olette hänet löytäneet? Kun mikään paikka missä ihmisiä liikkuu ei teille ole soveltuva tutustumaan muihin?

Luitko ketjua? Sinun tavallasi käyttäytyviä ihmisiä on moni täällä kuvannut rasittaviksi stalkkereiksi ja epätoivoisiksi riippakiviksi. Sinustakin saatetaan ajatella juuri niin. Ehkeivät "kiltit ystäväsi" vain viitsi sanoa sitä sinulle ääneen.

Minun kaikki ystävät ovat kilttejä, koska miksi ihmeessä roikottaisin ilkeitä ihmisiä elämässäni? En vaan jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka eivät osaa/viitsi sanoa ei? Jos sanon ystävälleni, että nähdäänkö huomenna töiden jälkeen kaupungilla, niin miksi ihminen ei viitsi sanoa ei, jos häntä ei se kiinnosta? Mitä kilttiä siinä on? Huijaamista lähinnä.

Itse olen joskus seissyt vaikka pakkasessa pitkiäkin aikoja juttelemassa ystävien tai kavereiden kanssa treenien jälkeen, enkä voi ymmärtää mikseivät he vaan moikanneet ja lähteneet kotiinsa heti, jos se oli se mitä halusivat? En minä nyt yksinpuhelua pidä saatikka sido ketään itseeni kiinni. Monesti saattaa olla, että itse sanon, että nyt on niin kylmä, että on mentävä.

Sinäkin lähdet ajatuksesta, että ihmiset ovat oikeasti pahantahtoisia. Eivät he seuraasi kaipaa. He näkevät toisen stalkerina. Ajattelevat "ystäviään" riippakivinä ja rasittavina. Valhellisina huijareina, jotka vuosikausia antavat ymmärtää sinulle olevansa ystäviäsi, vaikka todellisuudessa ovat vain selkärangattomia valehtelijoita. Ihmisiä, jotka eivät viitsi. Ystävät nähdään tällaisena, vaan koska eivät soittaneet ensin tai jonain kertana heille ei sopinut.

Tässä on ehkä suurin ero sinussa ja minussa. Minä uskon, että ystävilläni on selkärankaa. Etteivät he valehtele. Että he osaavat rohkeasti kertoa ajatuksensa ja toiveensa. Että he ovat oikeasti kilttejä, eikä kaksinaamaisia nynnyjä. Sellaisia minusta suurin osa ihmisistä on. Ja heitä on oikeasti kaikkialla. Ja ihan tavalliset ihmiset tutustuvat heihin ja heistä tulee jollekin ystävä.

Näin juuri! Kuin omasta kynästäni ja kokemuksistani.

Sehän on kiva, että sinulla on ollut hyviä ihmissuhteita. Kaikilla ei valitettavasti omasta yritteliäisyydestä ole ollut noin hyvää tuuria matkassa. En minä syntynyt kyynisenä, vaan kokemukset tekivät minusta sellaisen.

Mutta kysehän oli siitä, että ei se ole kiltti joka ei puhu suoraan vaan on kaksinaamainen. Se on kiltti ja toista kunnioittavasti kohteleva, jolla on kanttia sanoa ei.

Noohhh, sinä et tiedä miten  jotain kilttiä ihmistä rangaistu siitä että on ilmaissut mielipiteensä. Ja siitä on syntynyt käyttäytymisen malli, että parempi pitää suu kiinni. Lisäksi joissain ystävyyten perustuvissa ryhmissä joillakin ihmisillä on enemmän vapautta sanoa mielipiteensä kuin toisilla. Jos olet toistuvasti torjunut toisen mielipiteen tai vähätellyt sitä, on hyvin todennäköistä että toinen osapuoli lakkaa ilmaisemasta itseään. Että tällaistakin "rehtiyttä" ja "avoimuutta" on olemassa. Tuon asian esiin ihan vain siksi, että nämä toistuvat väittämät kilttien kaksinaamaisuudesta ovat hieman yksisilmäistä ajattelua.

Ehkä ymmärrämme käsitteen "kiltti" niin eri tavoin. Olet varmaan tullut huonosti kohdelluksi ja se on saanut jatkua, jostain syystä olet viettänyt aikaasi sellaisten ihmisten seurassa jotka sinua kohtelevat huonosti. Huomaan ettet ole osannut pitää puoliasi vaan ehkä alistunut, ja et ole osannut suojella omia rajojasi kun olet antanut kohdella itseäsi huonosti eli jatkanut huonossa seurassa oloa. Koulukiusaamista tai kotikiusaamista on vaikea välttää, mutta miksi kukaan viettäisi vapaaehtoisesti aikaa ystäväporukoissa joissa kohdellaan rumasti?

Ei se minusta ole kiltteyttä. Se on jotain muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.

Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.

Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia. 

Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.

Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.

 

Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.

Niin että kun mainitsin "kaupunkielämää normaalirientoineen" ja vastapainona mökkeilyn, niin päätit tehdä minusta erakkomökkeilijän ja tarttua tähän? Just just. Hyvin vääristelty. Mites jos tarttuisit vaikkapa niihin elokuviin, keikkoihin, baareihin, ravintoloihin, kuntosaliin, museoihin jne. jne. ? Kuten sanoin, ne ovat monesta turhanaikaisia.

Mutta tartutaanpa vaikkapa lattareihin. Olen tanssinut vuosia parisalsaa. Tunneilla opetellaan tanssimaan, ei hakemaan seuraa. Osa innostuu käymään sosiaalitanssimassa, mutta edelleenkin niillä on ideana tanssia. Ei jutella tai löytää varsinaisia kavereita. Voisi puhua tanssikavereista. Voit tietää, miten hyvin henkilö osaa tanssia, mutta et ehkä tiedä lainkaan, mitä hän tekee työkseen tai missä hän asuu. Onko hän naimisissa, lapseton vai eronnut sinkku. Varmasti jotkut ystävystyvätkin. En halua sen mahdollisuutta poissulkea, mutta kuvailen tyypillistä meininkiä. 

Minä olen ehdottanut "lapsellisille" itse monet kerrat huvipuistoja. 1) Moni aikuinen ei halua mihinkään laitteeseen, 2) moni lapsi tai taapero ei pääse moneen laitteeseen ja 3) monesti lapset haluavat seuraa toisista lapsista. 

Toisaalta en myöskään näe, miksi esim. lapseton olisi velvollinen tapaamaan itselle epämieluisassa paikassa. Eiköhän voida tehdä kompromissi tai nähdä yhtä hyvin lapsettomalle sopivassa paikassa. 

Totta, paikasta kyn paikasta voisi sanoa, ettei sinne ole menty ystäviä hankkimaan vaan "tanssimaan, opiskelemaan, työskentelemään, urheilemaan" jne. Ja silti miljoonat ihmiset, jotka ovat löytäneet ystävän tai puolison kertovat löytäneen sen ystävän juuri noista paikoista. Miksi? Koska heillä on ollut toisenlainen asenne. Heille muut ihmiset ja varsinkin samoilla intresseillä varustetut ovat kaikki potentiaalisia uusia ystäviä. He saattavat tilaisuuden jälkeen jäädä juttelemaan keskenään. Järjestää retkiä muutenkin. Illan viettoja yhdessä jne. Ja nämä henkilöt löytävät paikasta kuin paikasta uusia ystäviä.

Mutta sitten on nämä, jotka käyvät vuosia vaikka sitten lattaritanssimassa. Eivät ole kiinnostuneet muistamaan edes kaikkien nimiä. Heille jo pukukopissa puhuminenkin on liiottelua. Eihän sinne tansseihin nyt puhumaan ole tultu!? Kuvottelevat kuinka muiden ystävät ovat tipuneet muille taivaalta, mutta itselle on käynyt huono tuuri eikä sitä ystävää ole sieltä vielä tippunut.

Puhut kuinka lapseton ei ole "velvollinen tapaamaan ketään missään epämielyttävässä paikassa". Tässä lauseessa jotenkin koko ystävyyskäsite on pielessä. Ystävät eivät velvoita, eikä varsinkaan johonkin epämiellyttävään ystäviään. Joko ihminen itse haluaa mennä vaikkei paikka niin kiva olisi, koska seura korvaa asian. Tai sitten kyseessä ei ole ystävyys.

Minä olen tavannut ystäviäni vaikka missä. Koska ei se paikka vaan se seura. Puistonpenkille, uimalaan, citymarketiin, kävelylenkille, diskoon, lentokentälle, olen jopa sopinut tapaamisia ennen vanhempainiltaa. Ihan vaan mainitakseni muutaman esimerkin.

Kyllä minulle nuo sinun kertomuksesi kuulostavat vain selittelyltä.

Varsinki tuo aiempi juttu, ettei muka kurssinvetäjänä voisi tutustua ihmisiin ja heistä saada muutaman ystävänkin itselleen. Miksi ei? Koska auktoriteettiin ei sovi puhua osallistujien kanssa? Eivät enää tottele sinua? Sinun kurssillesi ei hyvät ja potentiaaliset ystäviksi sopivat ihmiset osallistu? Kursseille ei olla tultu kavereeraaman vaan pelkästään oppimaan?

Oikeasti ei ihmetytä miksi toiset ovat yksin, jos asenne muita ja tilaisuuksia kohtaan on tuo. Ihan mielenkiinnosta, mistä te joilla on se ainokainen ystävä olette hänet löytäneet? Kun mikään paikka missä ihmisiä liikkuu ei teille ole soveltuva tutustumaan muihin?

Luitko ketjua? Sinun tavallasi käyttäytyviä ihmisiä on moni täällä kuvannut rasittaviksi stalkkereiksi ja epätoivoisiksi riippakiviksi. Sinustakin saatetaan ajatella juuri niin. Ehkeivät "kiltit ystäväsi" vain viitsi sanoa sitä sinulle ääneen.

Minun kaikki ystävät ovat kilttejä, koska miksi ihmeessä roikottaisin ilkeitä ihmisiä elämässäni? En vaan jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka eivät osaa/viitsi sanoa ei? Jos sanon ystävälleni, että nähdäänkö huomenna töiden jälkeen kaupungilla, niin miksi ihminen ei viitsi sanoa ei, jos häntä ei se kiinnosta? Mitä kilttiä siinä on? Huijaamista lähinnä.

Itse olen joskus seissyt vaikka pakkasessa pitkiäkin aikoja juttelemassa ystävien tai kavereiden kanssa treenien jälkeen, enkä voi ymmärtää mikseivät he vaan moikanneet ja lähteneet kotiinsa heti, jos se oli se mitä halusivat? En minä nyt yksinpuhelua pidä saatikka sido ketään itseeni kiinni. Monesti saattaa olla, että itse sanon, että nyt on niin kylmä, että on mentävä.

Sinäkin lähdet ajatuksesta, että ihmiset ovat oikeasti pahantahtoisia. Eivät he seuraasi kaipaa. He näkevät toisen stalkerina. Ajattelevat "ystäviään" riippakivinä ja rasittavina. Valhellisina huijareina, jotka vuosikausia antavat ymmärtää sinulle olevansa ystäviäsi, vaikka todellisuudessa ovat vain selkärangattomia valehtelijoita. Ihmisiä, jotka eivät viitsi. Ystävät nähdään tällaisena, vaan koska eivät soittaneet ensin tai jonain kertana heille ei sopinut.

Tässä on ehkä suurin ero sinussa ja minussa. Minä uskon, että ystävilläni on selkärankaa. Etteivät he valehtele. Että he osaavat rohkeasti kertoa ajatuksensa ja toiveensa. Että he ovat oikeasti kilttejä, eikä kaksinaamaisia nynnyjä. Sellaisia minusta suurin osa ihmisistä on. Ja heitä on oikeasti kaikkialla. Ja ihan tavalliset ihmiset tutustuvat heihin ja heistä tulee jollekin ystävä.

Näin juuri! Kuin omasta kynästäni ja kokemuksistani.

Sehän on kiva, että sinulla on ollut hyviä ihmissuhteita. Kaikilla ei valitettavasti omasta yritteliäisyydestä ole ollut noin hyvää tuuria matkassa. En minä syntynyt kyynisenä, vaan kokemukset tekivät minusta sellaisen.

Mutta kysehän oli siitä, että ei se ole kiltti joka ei puhu suoraan vaan on kaksinaamainen. Se on kiltti ja toista kunnioittavasti kohteleva, jolla on kanttia sanoa ei.

Noohhh, sinä et tiedä miten  jotain kilttiä ihmistä rangaistu siitä että on ilmaissut mielipiteensä. Ja siitä on syntynyt käyttäytymisen malli, että parempi pitää suu kiinni. Lisäksi joissain ystävyyten perustuvissa ryhmissä joillakin ihmisillä on enemmän vapautta sanoa mielipiteensä kuin toisilla. Jos olet toistuvasti torjunut toisen mielipiteen tai vähätellyt sitä, on hyvin todennäköistä että toinen osapuoli lakkaa ilmaisemasta itseään. Että tällaistakin "rehtiyttä" ja "avoimuutta" on olemassa. Tuon asian esiin ihan vain siksi, että nämä toistuvat väittämät kilttien kaksinaamaisuudesta ovat hieman yksisilmäistä ajattelua.

Vaikutat hyvin kypsymättömältä ihmiseltä. En haluaisi törmätä sinuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.

Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.

Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia. 

Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.

Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.

 

Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.

Niin että kun mainitsin "kaupunkielämää normaalirientoineen" ja vastapainona mökkeilyn, niin päätit tehdä minusta erakkomökkeilijän ja tarttua tähän? Just just. Hyvin vääristelty. Mites jos tarttuisit vaikkapa niihin elokuviin, keikkoihin, baareihin, ravintoloihin, kuntosaliin, museoihin jne. jne. ? Kuten sanoin, ne ovat monesta turhanaikaisia.

Mutta tartutaanpa vaikkapa lattareihin. Olen tanssinut vuosia parisalsaa. Tunneilla opetellaan tanssimaan, ei hakemaan seuraa. Osa innostuu käymään sosiaalitanssimassa, mutta edelleenkin niillä on ideana tanssia. Ei jutella tai löytää varsinaisia kavereita. Voisi puhua tanssikavereista. Voit tietää, miten hyvin henkilö osaa tanssia, mutta et ehkä tiedä lainkaan, mitä hän tekee työkseen tai missä hän asuu. Onko hän naimisissa, lapseton vai eronnut sinkku. Varmasti jotkut ystävystyvätkin. En halua sen mahdollisuutta poissulkea, mutta kuvailen tyypillistä meininkiä. 

Minä olen ehdottanut "lapsellisille" itse monet kerrat huvipuistoja. 1) Moni aikuinen ei halua mihinkään laitteeseen, 2) moni lapsi tai taapero ei pääse moneen laitteeseen ja 3) monesti lapset haluavat seuraa toisista lapsista. 

Toisaalta en myöskään näe, miksi esim. lapseton olisi velvollinen tapaamaan itselle epämieluisassa paikassa. Eiköhän voida tehdä kompromissi tai nähdä yhtä hyvin lapsettomalle sopivassa paikassa. 

Totta, paikasta kyn paikasta voisi sanoa, ettei sinne ole menty ystäviä hankkimaan vaan "tanssimaan, opiskelemaan, työskentelemään, urheilemaan" jne. Ja silti miljoonat ihmiset, jotka ovat löytäneet ystävän tai puolison kertovat löytäneen sen ystävän juuri noista paikoista. Miksi? Koska heillä on ollut toisenlainen asenne. Heille muut ihmiset ja varsinkin samoilla intresseillä varustetut ovat kaikki potentiaalisia uusia ystäviä. He saattavat tilaisuuden jälkeen jäädä juttelemaan keskenään. Järjestää retkiä muutenkin. Illan viettoja yhdessä jne. Ja nämä henkilöt löytävät paikasta kuin paikasta uusia ystäviä.

Mutta sitten on nämä, jotka käyvät vuosia vaikka sitten lattaritanssimassa. Eivät ole kiinnostuneet muistamaan edes kaikkien nimiä. Heille jo pukukopissa puhuminenkin on liiottelua. Eihän sinne tansseihin nyt puhumaan ole tultu!? Kuvottelevat kuinka muiden ystävät ovat tipuneet muille taivaalta, mutta itselle on käynyt huono tuuri eikä sitä ystävää ole sieltä vielä tippunut.

Puhut kuinka lapseton ei ole "velvollinen tapaamaan ketään missään epämielyttävässä paikassa". Tässä lauseessa jotenkin koko ystävyyskäsite on pielessä. Ystävät eivät velvoita, eikä varsinkaan johonkin epämiellyttävään ystäviään. Joko ihminen itse haluaa mennä vaikkei paikka niin kiva olisi, koska seura korvaa asian. Tai sitten kyseessä ei ole ystävyys.

Minä olen tavannut ystäviäni vaikka missä. Koska ei se paikka vaan se seura. Puistonpenkille, uimalaan, citymarketiin, kävelylenkille, diskoon, lentokentälle, olen jopa sopinut tapaamisia ennen vanhempainiltaa. Ihan vaan mainitakseni muutaman esimerkin.

Kyllä minulle nuo sinun kertomuksesi kuulostavat vain selittelyltä.

Varsinki tuo aiempi juttu, ettei muka kurssinvetäjänä voisi tutustua ihmisiin ja heistä saada muutaman ystävänkin itselleen. Miksi ei? Koska auktoriteettiin ei sovi puhua osallistujien kanssa? Eivät enää tottele sinua? Sinun kurssillesi ei hyvät ja potentiaaliset ystäviksi sopivat ihmiset osallistu? Kursseille ei olla tultu kavereeraaman vaan pelkästään oppimaan?

Oikeasti ei ihmetytä miksi toiset ovat yksin, jos asenne muita ja tilaisuuksia kohtaan on tuo. Ihan mielenkiinnosta, mistä te joilla on se ainokainen ystävä olette hänet löytäneet? Kun mikään paikka missä ihmisiä liikkuu ei teille ole soveltuva tutustumaan muihin?

Luitko ketjua? Sinun tavallasi käyttäytyviä ihmisiä on moni täällä kuvannut rasittaviksi stalkkereiksi ja epätoivoisiksi riippakiviksi. Sinustakin saatetaan ajatella juuri niin. Ehkeivät "kiltit ystäväsi" vain viitsi sanoa sitä sinulle ääneen.

Minun kaikki ystävät ovat kilttejä, koska miksi ihmeessä roikottaisin ilkeitä ihmisiä elämässäni? En vaan jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka eivät osaa/viitsi sanoa ei? Jos sanon ystävälleni, että nähdäänkö huomenna töiden jälkeen kaupungilla, niin miksi ihminen ei viitsi sanoa ei, jos häntä ei se kiinnosta? Mitä kilttiä siinä on? Huijaamista lähinnä.

Itse olen joskus seissyt vaikka pakkasessa pitkiäkin aikoja juttelemassa ystävien tai kavereiden kanssa treenien jälkeen, enkä voi ymmärtää mikseivät he vaan moikanneet ja lähteneet kotiinsa heti, jos se oli se mitä halusivat? En minä nyt yksinpuhelua pidä saatikka sido ketään itseeni kiinni. Monesti saattaa olla, että itse sanon, että nyt on niin kylmä, että on mentävä.

Sinäkin lähdet ajatuksesta, että ihmiset ovat oikeasti pahantahtoisia. Eivät he seuraasi kaipaa. He näkevät toisen stalkerina. Ajattelevat "ystäviään" riippakivinä ja rasittavina. Valhellisina huijareina, jotka vuosikausia antavat ymmärtää sinulle olevansa ystäviäsi, vaikka todellisuudessa ovat vain selkärangattomia valehtelijoita. Ihmisiä, jotka eivät viitsi. Ystävät nähdään tällaisena, vaan koska eivät soittaneet ensin tai jonain kertana heille ei sopinut.

Tässä on ehkä suurin ero sinussa ja minussa. Minä uskon, että ystävilläni on selkärankaa. Etteivät he valehtele. Että he osaavat rohkeasti kertoa ajatuksensa ja toiveensa. Että he ovat oikeasti kilttejä, eikä kaksinaamaisia nynnyjä. Sellaisia minusta suurin osa ihmisistä on. Ja heitä on oikeasti kaikkialla. Ja ihan tavalliset ihmiset tutustuvat heihin ja heistä tulee jollekin ystävä.

Näin juuri! Kuin omasta kynästäni ja kokemuksistani.

Sehän on kiva, että sinulla on ollut hyviä ihmissuhteita. Kaikilla ei valitettavasti omasta yritteliäisyydestä ole ollut noin hyvää tuuria matkassa. En minä syntynyt kyynisenä, vaan kokemukset tekivät minusta sellaisen.

Mutta kysehän oli siitä, että ei se ole kiltti joka ei puhu suoraan vaan on kaksinaamainen. Se on kiltti ja toista kunnioittavasti kohteleva, jolla on kanttia sanoa ei.

Noohhh, sinä et tiedä miten  jotain kilttiä ihmistä rangaistu siitä että on ilmaissut mielipiteensä. Ja siitä on syntynyt käyttäytymisen malli, että parempi pitää suu kiinni. Lisäksi joissain ystävyyten perustuvissa ryhmissä joillakin ihmisillä on enemmän vapautta sanoa mielipiteensä kuin toisilla. Jos olet toistuvasti torjunut toisen mielipiteen tai vähätellyt sitä, on hyvin todennäköistä että toinen osapuoli lakkaa ilmaisemasta itseään. Että tällaistakin "rehtiyttä" ja "avoimuutta" on olemassa. Tuon asian esiin ihan vain siksi, että nämä toistuvat väittämät kilttien kaksinaamaisuudesta ovat hieman yksisilmäistä ajattelua.

Ohis...no kerro miten. Miten aikuiset ihmiset rankaisevat toisiaan? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.

Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.

Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia. 

Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.

Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.

 

Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.

Niin että kun mainitsin "kaupunkielämää normaalirientoineen" ja vastapainona mökkeilyn, niin päätit tehdä minusta erakkomökkeilijän ja tarttua tähän? Just just. Hyvin vääristelty. Mites jos tarttuisit vaikkapa niihin elokuviin, keikkoihin, baareihin, ravintoloihin, kuntosaliin, museoihin jne. jne. ? Kuten sanoin, ne ovat monesta turhanaikaisia.

Mutta tartutaanpa vaikkapa lattareihin. Olen tanssinut vuosia parisalsaa. Tunneilla opetellaan tanssimaan, ei hakemaan seuraa. Osa innostuu käymään sosiaalitanssimassa, mutta edelleenkin niillä on ideana tanssia. Ei jutella tai löytää varsinaisia kavereita. Voisi puhua tanssikavereista. Voit tietää, miten hyvin henkilö osaa tanssia, mutta et ehkä tiedä lainkaan, mitä hän tekee työkseen tai missä hän asuu. Onko hän naimisissa, lapseton vai eronnut sinkku. Varmasti jotkut ystävystyvätkin. En halua sen mahdollisuutta poissulkea, mutta kuvailen tyypillistä meininkiä. 

Minä olen ehdottanut "lapsellisille" itse monet kerrat huvipuistoja. 1) Moni aikuinen ei halua mihinkään laitteeseen, 2) moni lapsi tai taapero ei pääse moneen laitteeseen ja 3) monesti lapset haluavat seuraa toisista lapsista. 

Toisaalta en myöskään näe, miksi esim. lapseton olisi velvollinen tapaamaan itselle epämieluisassa paikassa. Eiköhän voida tehdä kompromissi tai nähdä yhtä hyvin lapsettomalle sopivassa paikassa. 

Totta, paikasta kyn paikasta voisi sanoa, ettei sinne ole menty ystäviä hankkimaan vaan "tanssimaan, opiskelemaan, työskentelemään, urheilemaan" jne. Ja silti miljoonat ihmiset, jotka ovat löytäneet ystävän tai puolison kertovat löytäneen sen ystävän juuri noista paikoista. Miksi? Koska heillä on ollut toisenlainen asenne. Heille muut ihmiset ja varsinkin samoilla intresseillä varustetut ovat kaikki potentiaalisia uusia ystäviä. He saattavat tilaisuuden jälkeen jäädä juttelemaan keskenään. Järjestää retkiä muutenkin. Illan viettoja yhdessä jne. Ja nämä henkilöt löytävät paikasta kuin paikasta uusia ystäviä.

Mutta sitten on nämä, jotka käyvät vuosia vaikka sitten lattaritanssimassa. Eivät ole kiinnostuneet muistamaan edes kaikkien nimiä. Heille jo pukukopissa puhuminenkin on liiottelua. Eihän sinne tansseihin nyt puhumaan ole tultu!? Kuvottelevat kuinka muiden ystävät ovat tipuneet muille taivaalta, mutta itselle on käynyt huono tuuri eikä sitä ystävää ole sieltä vielä tippunut.

Puhut kuinka lapseton ei ole "velvollinen tapaamaan ketään missään epämielyttävässä paikassa". Tässä lauseessa jotenkin koko ystävyyskäsite on pielessä. Ystävät eivät velvoita, eikä varsinkaan johonkin epämiellyttävään ystäviään. Joko ihminen itse haluaa mennä vaikkei paikka niin kiva olisi, koska seura korvaa asian. Tai sitten kyseessä ei ole ystävyys.

Minä olen tavannut ystäviäni vaikka missä. Koska ei se paikka vaan se seura. Puistonpenkille, uimalaan, citymarketiin, kävelylenkille, diskoon, lentokentälle, olen jopa sopinut tapaamisia ennen vanhempainiltaa. Ihan vaan mainitakseni muutaman esimerkin.

Kyllä minulle nuo sinun kertomuksesi kuulostavat vain selittelyltä.

Varsinki tuo aiempi juttu, ettei muka kurssinvetäjänä voisi tutustua ihmisiin ja heistä saada muutaman ystävänkin itselleen. Miksi ei? Koska auktoriteettiin ei sovi puhua osallistujien kanssa? Eivät enää tottele sinua? Sinun kurssillesi ei hyvät ja potentiaaliset ystäviksi sopivat ihmiset osallistu? Kursseille ei olla tultu kavereeraaman vaan pelkästään oppimaan?

Oikeasti ei ihmetytä miksi toiset ovat yksin, jos asenne muita ja tilaisuuksia kohtaan on tuo. Ihan mielenkiinnosta, mistä te joilla on se ainokainen ystävä olette hänet löytäneet? Kun mikään paikka missä ihmisiä liikkuu ei teille ole soveltuva tutustumaan muihin?

Luitko ketjua? Sinun tavallasi käyttäytyviä ihmisiä on moni täällä kuvannut rasittaviksi stalkkereiksi ja epätoivoisiksi riippakiviksi. Sinustakin saatetaan ajatella juuri niin. Ehkeivät "kiltit ystäväsi" vain viitsi sanoa sitä sinulle ääneen.

Minun kaikki ystävät ovat kilttejä, koska miksi ihmeessä roikottaisin ilkeitä ihmisiä elämässäni? En vaan jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka eivät osaa/viitsi sanoa ei? Jos sanon ystävälleni, että nähdäänkö huomenna töiden jälkeen kaupungilla, niin miksi ihminen ei viitsi sanoa ei, jos häntä ei se kiinnosta? Mitä kilttiä siinä on? Huijaamista lähinnä.

Itse olen joskus seissyt vaikka pakkasessa pitkiäkin aikoja juttelemassa ystävien tai kavereiden kanssa treenien jälkeen, enkä voi ymmärtää mikseivät he vaan moikanneet ja lähteneet kotiinsa heti, jos se oli se mitä halusivat? En minä nyt yksinpuhelua pidä saatikka sido ketään itseeni kiinni. Monesti saattaa olla, että itse sanon, että nyt on niin kylmä, että on mentävä.

Sinäkin lähdet ajatuksesta, että ihmiset ovat oikeasti pahantahtoisia. Eivät he seuraasi kaipaa. He näkevät toisen stalkerina. Ajattelevat "ystäviään" riippakivinä ja rasittavina. Valhellisina huijareina, jotka vuosikausia antavat ymmärtää sinulle olevansa ystäviäsi, vaikka todellisuudessa ovat vain selkärangattomia valehtelijoita. Ihmisiä, jotka eivät viitsi. Ystävät nähdään tällaisena, vaan koska eivät soittaneet ensin tai jonain kertana heille ei sopinut.

Tässä on ehkä suurin ero sinussa ja minussa. Minä uskon, että ystävilläni on selkärankaa. Etteivät he valehtele. Että he osaavat rohkeasti kertoa ajatuksensa ja toiveensa. Että he ovat oikeasti kilttejä, eikä kaksinaamaisia nynnyjä. Sellaisia minusta suurin osa ihmisistä on. Ja heitä on oikeasti kaikkialla. Ja ihan tavalliset ihmiset tutustuvat heihin ja heistä tulee jollekin ystävä.

Näin juuri! Kuin omasta kynästäni ja kokemuksistani.

Sehän on kiva, että sinulla on ollut hyviä ihmissuhteita. Kaikilla ei valitettavasti omasta yritteliäisyydestä ole ollut noin hyvää tuuria matkassa. En minä syntynyt kyynisenä, vaan kokemukset tekivät minusta sellaisen.

Mutta kysehän oli siitä, että ei se ole kiltti joka ei puhu suoraan vaan on kaksinaamainen. Se on kiltti ja toista kunnioittavasti kohteleva, jolla on kanttia sanoa ei.

Sinä taidat huseerata aika monessa ketjussa levittämässä tätä samaa sanomaa: Kiltit ovat kaksinaamaisia ja oma syytään jos joku kilttiä kiusaa. Ja uskot varmaan myös, että sanoilla on voimaa sikäli että kun samaa sanomaa toistaa tarpeeksi usein, se muuttuu totuudeksi. SItä tosiasiaa ei kuitenkaan mikään jankuttaminen muuta, että se mitä teet on manipulointia ja tuollainen käyttäytyminen liittyy tiettyihin luonteepiirteisiin. Nyt katse peiliin ja voisit kohdata oman häpeäsi ja vastuusi tekemistäsi asioista (sillä kuulostaa siltä että painiskelet helkkarinmoisen huonon omantunnon kanssa ja siitä tämä jankuttaminen).

Epäilen kyllä nyt sinun hyvinvointiasi, kärsitkö ehkä paranoidisuudesta tai vastaavasta? En ole katsos käynyt palstalla kahteen kuukauteen enkä varsinkaan kyseisestä aiheesta koskaan ennen kirjoittanut. Joku kipukohta sinulla täytyy olla, kun keskustelu suoraselkäisyydestä ja keskustelukyvystä saa sinut noin kimpaantumaan. Ei ole kuitenkaan meidän muiden syy, jos sinä et osaa itseäsi sanallisesti ilmaista.

Eipä ole harhaluuloisuuden kanssa ollut ongelmaa. Tarkkanäköisyydestä ihmisten motiivien suhteen olen saanut kyllä myönteistä palautetta. :) Ei ole meidän muiden syy, että sinä koet syyllisyyttä ja olet kyvytön ottamaan vastuuta. Ai suoraselkäisyydestäkö me keskustelemme? Olen lukenut sellaisesta positiosta tätä keskustelua, että itselläni on hyviä ja aitoja ystävyyssuhteita, mutta ei se ole minulle syy katsoa alaspäin ihmisiä, jotka kärsivät yksinäisyydestä. Sillä sitähän sinä teet. Kerrot yksinäisille kuinka heidän pitäisi sitten olla suoraselkäisempiä ja keskustelukykyisempiä. Eli tallaat ihmisiä, jotka ovat heikoilla, sitä en ymmärrä. Todella en ymmärrä.