Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Itsekin sanot, että monista ei tule niitä kavereita. Niin no, mites ois, jos me lisää bailabailaa haluavat kärsittäis tästä samasta ilmiöstä? Että meidän jutuntyngät lentäis kuin paska tuulettimeen eikä aktiivisia puhelinnumeroidenvaihtajia löytyisi? Sinähän haluat nyt vain väkisin profiloida yksinäiset epäaktiivisiksi, jotka eivät yritä mitään. Toisena vaihtoehtona tietysti tarjoat sitä, että jos joku ei löydä lisää kavereita, niin hän on paska ihminen - paitsi jos on kyse sinusta itsestäsi, koska olethan kuullut monesti, miten ihana olet.
Määritelmillä tai nimillä ei ole sinällään mitään merkitystä, mutta pelkkä jutustelu pukuhuoneessa ei johda bailabailaan. Ai niin, mutta tähänkin toteat, että niin mut kun sitten sinun on tyydyttävä siihen jutusteluun, jos et saa bailabailaa, mitäs olet niin omilla säännöilläsi ja vaatimuksillasi.
Siispä briiffataan vääntö: jos haluaa lisää kontakteja, henkilö ei sinusta saa vaatia mitään, vaan hänen pitää tyytyä kaikkiin hippusiin, mitä saa. Minä taas puhun siitä, miten hippuset eivät ole se juttu, vaan henkilön tulisi löytää jotain todellista ja elämänlaatua täydentävää ja parantavaa. Se ei tee kenestäkään vaativaa, että 10 vuoden smalltalk ei jaksa kantaa onnellisuuteen asti.
Selitä nyt minulle vielä rautalangasta. Eli odotatko sinä, että muiden velvollisuus on jotenkin siellä pukukopissa alkaa ystävystymään sinun kanssa ja kutsua kylään ja leffaan ja soitella sinulle? Tai jossain muualla tai että muut tulisivat kotiisi ystävystymään kanssasi?
Tässä on jotain, mitä en tajua. Mitä te yksinäiset odotatte ihmisiltä? Onko sosiaalisten ihmisten velvollisuus kannatella teitä ja hakea yksinäisyydestänne ja syventää suhdettanne suurinpiirtein rakkaustasolle, että se on oikeaa ystävyyttä.
Minä en ole ennen tätä ketjua edes tajunnut, kuinka vaikeita ystävyyssuhteet voivat olla. Olen itse erakkoluonne ja en osaa sanoa oikeasti, että onko minulla näiden määritelmien mukaan edes yhtään ystävää. En vietä kenenkään kanssa aikaa kovinkaan paljoa ja kovinkaan usein, saati sitten soittelisin. Saatan soitella jollekkin ehkä kerran puolessa vuodessa,jos silloinkaan. Soittelen ainoastaan vanhalle äidilleni ja siskolleni.
Olenkohan minä niitä tylyjä ihmisiä, jotka treenien jälkeen vetää vain vaatteet päälle pukkarissa ja häipyy kotiin, eikä jää syventämään ystävyyssuhteiksi treenikavereita ja vaihda puhelinnumeroita ja ala soitella ja sovi tapaamisia. En ole koskaan edes ajatellut, että joku tällaista edes odottaisi minulta.
Joten kerro, miten te haluatte ihmisten kohtaavan teidät, te yksinäisyydestä kärsivät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun joku siis ehdotti, että hommaa mies ja lapsia, niin saat ystäviä kotiin, niin vaikka se oli läppä, niin on siinä totuuden siementä. Niin se elämä monilla menee. Ystävät löytyvät kotoa, muita ei enää pahemmin tarvita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.
Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.
Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia.
Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.
Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.
Kaikilla on tietenkin eri elämäntilanteita, mutta ihan varmasti kaikille löytyy tekemistä ja harrastuksia, jossa ei voi olla yksin nurkassa tuppisuuna. Vauvauinnista eläkelästen korttipelikerhoon. Kyllä ihmiset voivat nähdä muita, vaikka joka päivä. Ryhdyt vaikka sitten itse, jonkun kerhon vetäjäksi.
Mutta sitten tulee vastaan selittelyt. Kun oikeasti ei olisikaan aikaa ja haluttaisiin tehdä kuitenkin mielellään suurimmaksi osaksi yksin tai ainakin ilman ystävän lapsia. Paitsi silloin kerran kesässä, joku "sydänystävä" voisi pyytää juuri kanttarelliaikaan mökille.Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.
Minulla on paljon kavereita, mutta miksi haluaisin sellaisen jolle tärkeintä ei ole meidän yhteinen aika keskenämme vaan se, että ympäristö on oikea?No jaa. En minä ainakaan halua ainuttakaan yksinäistä pyörimään "kolmanneksi pyöräksi" meidän perheen huvipuistoreissulle. Sinne, ja muihinkin vastaaviin hoploppeihin mennään viettämään aikaa omalla porukalla ja seuraksi voi korkeintaan ajatella toista lapsiperhettä.
Olen samaa mieltä. Jos lähdemme tivoliin tai huvipuistoon tai jonnekkin muuhun lasten toivomaan reissuun, en ottaisi kyllä sinkkukaveriani perheen yhteiseen reissuun matkaan. Haluaisin mieheni kanssa keskittyä lasten iloon ja heidän toivomaansa päivään, enkä keskittyä antamaan kaverielämystä sinkkututulleni.
Anteeksi,että olen näin huono ihminen,että panen lapseni ja mieheni etusijalle elämässäni.
Ei tuossa minusta ole mitään anteeksipyydettävää, ihan ymmärrettävää. Niinhän minäkin viettäisin aikaa perheeni kanssa, jos minulla sellainen olisi eli ainakin mulle on ihan päivänselvä asia enkä toisaalta osaa kuvitella että itse edes viihtyisin missään muumimaailmassa näin lapsettomana.
Vierailija kirjoitti:
Kertokaa millaisia sitten ovat ne harrastuksista, töistä, puistosta jne tavatut ihmiset, joista ette pidä eli joita ette halua pyytää vaikka mökille, vaikka muita harrastus tms tuttuja pyydätte, ja joitten kanssa ehkä ystävystytte?
Näitä epätoivoisia ystävänetsijöitä, jotka ripustautuvat ystävälliseen ihmiseen, kuin nälkäinen leipään. Ihan samalla tavalla kiersin aikoinaan epätoivoiset rakkaudenetsijät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.
Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.
Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia.
Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.
Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.
Kaikilla on tietenkin eri elämäntilanteita, mutta ihan varmasti kaikille löytyy tekemistä ja harrastuksia, jossa ei voi olla yksin nurkassa tuppisuuna. Vauvauinnista eläkelästen korttipelikerhoon. Kyllä ihmiset voivat nähdä muita, vaikka joka päivä. Ryhdyt vaikka sitten itse, jonkun kerhon vetäjäksi.
Mutta sitten tulee vastaan selittelyt. Kun oikeasti ei olisikaan aikaa ja haluttaisiin tehdä kuitenkin mielellään suurimmaksi osaksi yksin tai ainakin ilman ystävän lapsia. Paitsi silloin kerran kesässä, joku "sydänystävä" voisi pyytää juuri kanttarelliaikaan mökille.Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.
Minulla on paljon kavereita, mutta miksi haluaisin sellaisen jolle tärkeintä ei ole meidän yhteinen aika keskenämme vaan se, että ympäristö on oikea?No jaa. En minä ainakaan halua ainuttakaan yksinäistä pyörimään "kolmanneksi pyöräksi" meidän perheen huvipuistoreissulle. Sinne, ja muihinkin vastaaviin hoploppeihin mennään viettämään aikaa omalla porukalla ja seuraksi voi korkeintaan ajatella toista lapsiperhettä.
Olen samaa mieltä. Jos lähdemme tivoliin tai huvipuistoon tai jonnekkin muuhun lasten toivomaan reissuun, en ottaisi kyllä sinkkukaveriani perheen yhteiseen reissuun matkaan. Haluaisin mieheni kanssa keskittyä lasten iloon ja heidän toivomaansa päivään, enkä keskittyä antamaan kaverielämystä sinkkututulleni.
Anteeksi,että olen näin huono ihminen,että panen lapseni ja mieheni etusijalle elämässäni.
Ymmärräthän, että olet (jos olet) huono ihminen ainoastaan ei-yksinäisten mielestä? Näiltä ei-yksinäisiltä tämäkin ajatus koko ketjuun tuli, että kyllä yksinäisen pitää lähteä (tunkea) lapsiperheen völjyyn vaikka hoploppiin ja jos ei lähde (tunge) niin sitten on ihan turhaa vinkua yksinäisyyttä ja/tai tekemisen puutetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kertokaa millaisia sitten ovat ne harrastuksista, töistä, puistosta jne tavatut ihmiset, joista ette pidä eli joita ette halua pyytää vaikka mökille, vaikka muita harrastus tms tuttuja pyydätte, ja joitten kanssa ehkä ystävystytte?
Näitä epätoivoisia ystävänetsijöitä, jotka ripustautuvat ystävälliseen ihmiseen, kuin nälkäinen leipään. Ihan samalla tavalla kiersin aikoinaan epätoivoiset rakkaudenetsijät.
Miten sitten pitäisi olla että saisi ystäviä, kun niitä ei saisi edes haluta saada? Esittää välinpitämätöntä? Kertoilla keksityistä ystävistään ja menoistaan niin ei kuulosta epätoivoiselta?
Vierailija kirjoitti:
Kysyttiin, missä on tavattu "ainokainen ystävä". No, minulla ei ole ainokaista ystävää, vaan joitakin ystäviä, kavereita ja tuttuja. Silti kontaktit ovat aika vähäisiä eli yhteistä tekemistä on harvoin. Osan olen tavannut yli 30 vuotta sitten koulussa. Pari töissä (en laske sellaisia, joiden kanssa työsuhteen päättymisen jälkeen myös kaveruus alkoi kuolla). Joitakin opiskeluissa, mutta näistä ei ole jäänyt oikeastaan sellaisia aktiivisia kavereita, vaikka paljon olenkin opiskellut elämässäni. Jos välimatkoja ei olisi, asiat voisivat olla ehkä hieman toisin. Parin opiskelukaverin kanssa nähdään kuitenkin ainakin toistaiseksi edes pari kertaa vuodessa porukalla. Itse olen kaikkien suhteen melko aktiivinen järjestelijä (vaikka olenkin menettänyt aiempaa otettani toisten passiivisuuden takia), kuten olen ollut myös työ- ja opiskeluyhteisöissä. Kuitenkaan mikään Tupperware-kestitsijä tmv. (yök) en ole eli itselläni ei ole mitään tarvetta kutsua erinäisiin turhiin juttuihin jokaista puolituttua kylännaista ja -miestä. Arvostan laatuihmissuhteita.
Toki sitten on kavereidenkavereita, joita näkee bileissä, mutta eivät ole omia kavereita. Baarissa nyt näkee sinne raahauduttuaan usein samoja naamoja, jotka ovat jonkin sortin tuttuja, mutta heidän kanssaan ei silti nähdä muualla.
Yhtäkään sellaista kaveria, jonka kanssa olisi samankaltainen elämäntilanne ja samanlaiset intressit, ei oikeastaan ole. Käytännössä menen toisten ehdoilla. Minulla ei ole lapsiesteitä, ja olen kiinnostunut vielä yöelämästäkin. Lähipiirissäni on paljon "lapsiriippuvaisia" ihmisiä eli sellaisia, jotka eivät edes lapsivapaalla halua ottaa vähän rennommin. Vaihtoehtoisesti löytyy ainakin yksi lapseton, jonka kotiinpaluuaika on omasta tahdosta viim. noin klo 23, joten joudun tässäkin lähes aina ns. alistumaan siihen, ettemme ikinä voi nähdä illalla. Jotenkin tuntuu, että esim. se ilta-aika on jotenkin poikkeusvaatimus eli minä en ikään kuin voi sanoa, että minulle taas ei käy päivä, ole sinä vuorostasi nyt yöhön tai edes myöhempään. Minä kun en pidä yhtään outona, jos la-iltana varhaiskeski-ikäinen ihminen ei ole kotona klo 23.
Sama tunne tulee, että on ihan ok, että lapseton viettää kavereiden lasten kanssa aikaa, mutta sitten kieltäydytään tiukasti, kun pitäisikin itse ottaa reippaasti aikuisten omaa aikaa lapsettoman kanssa.
No itselläni ainakin yöunet kärsii jos valvon myöhään ja käytän alkoholia, sen takia moni "kaveri" on jäänyt kun on haluttu viettää sitä aikuisten aikaa. Kyllä sitä nuorempana tuli juhlittua ihan tarpeeksi ettei sellainen enää nykyään kiinnosta kuin jossain juhlissa pari kertaa vuodessa. Voin kyllä käydä illalla ravintolassa syömässä ja juoda vähän viiniä tai vastaavasti jomman kumman kotona syödä illallista mutten ymmärrä miksi pitäisi vielä jaksaa yli kolmekymppisenä valvoa 2-3 asti "ystävyyden" nimissä. Jos mun ystävyys ei käy päivä-ilta aikaan niin ei voi mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin sanot, että monista ei tule niitä kavereita. Niin no, mites ois, jos me lisää bailabailaa haluavat kärsittäis tästä samasta ilmiöstä? Että meidän jutuntyngät lentäis kuin paska tuulettimeen eikä aktiivisia puhelinnumeroidenvaihtajia löytyisi? Sinähän haluat nyt vain väkisin profiloida yksinäiset epäaktiivisiksi, jotka eivät yritä mitään. Toisena vaihtoehtona tietysti tarjoat sitä, että jos joku ei löydä lisää kavereita, niin hän on paska ihminen - paitsi jos on kyse sinusta itsestäsi, koska olethan kuullut monesti, miten ihana olet.
Määritelmillä tai nimillä ei ole sinällään mitään merkitystä, mutta pelkkä jutustelu pukuhuoneessa ei johda bailabailaan. Ai niin, mutta tähänkin toteat, että niin mut kun sitten sinun on tyydyttävä siihen jutusteluun, jos et saa bailabailaa, mitäs olet niin omilla säännöilläsi ja vaatimuksillasi.
Siispä briiffataan vääntö: jos haluaa lisää kontakteja, henkilö ei sinusta saa vaatia mitään, vaan hänen pitää tyytyä kaikkiin hippusiin, mitä saa. Minä taas puhun siitä, miten hippuset eivät ole se juttu, vaan henkilön tulisi löytää jotain todellista ja elämänlaatua täydentävää ja parantavaa. Se ei tee kenestäkään vaativaa, että 10 vuoden smalltalk ei jaksa kantaa onnellisuuteen asti.
Selitä nyt minulle vielä rautalangasta. Eli odotatko sinä, että muiden velvollisuus on jotenkin siellä pukukopissa alkaa ystävystymään sinun kanssa ja kutsua kylään ja leffaan ja soitella sinulle? Tai jossain muualla tai että muut tulisivat kotiisi ystävystymään kanssasi?
Tässä on jotain, mitä en tajua. Mitä te yksinäiset odotatte ihmisiltä? Onko sosiaalisten ihmisten velvollisuus kannatella teitä ja hakea yksinäisyydestänne ja syventää suhdettanne suurinpiirtein rakkaustasolle, että se on oikeaa ystävyyttä.
Minä en ole ennen tätä ketjua edes tajunnut, kuinka vaikeita ystävyyssuhteet voivat olla. Olen itse erakkoluonne ja en osaa sanoa oikeasti, että onko minulla näiden määritelmien mukaan edes yhtään ystävää. En vietä kenenkään kanssa aikaa kovinkaan paljoa ja kovinkaan usein, saati sitten soittelisin. Saatan soitella jollekkin ehkä kerran puolessa vuodessa,jos silloinkaan. Soittelen ainoastaan vanhalle äidilleni ja siskolleni.
Olenkohan minä niitä tylyjä ihmisiä, jotka treenien jälkeen vetää vain vaatteet päälle pukkarissa ja häipyy kotiin, eikä jää syventämään ystävyyssuhteiksi treenikavereita ja vaihda puhelinnumeroita ja ala soitella ja sovi tapaamisia. En ole koskaan edes ajatellut, että joku tällaista edes odottaisi minulta.
Joten kerro, miten te haluatte ihmisten kohtaavan teidät, te yksinäisyydestä kärsivät.
Tuota sun pitää kyllä kysyä näiltä ei-yksinäisiltä, joiden mielestä kavereita/ystäviä saa ihan mistä tahansa, myös sieltä pukuhuoneesta jumpan jälkeen. Nämä ei-yksinäisethän tuota kuvailemaasi käytöstä odottaa ja olettaa muilta. Yksinäinen ymmärtää, että ihminen käy treenaamassa, vetää vaatteet päälle ja poistuu paikalta ilman sen suurempia kommervenkkeja mutta ei-yksinäisillä tuntuu olevan tästäkin hieman toisenlainen käsitys.
Vierailija kirjoitti:
Kysyttiin, missä on tavattu "ainokainen ystävä". No, minulla ei ole ainokaista ystävää, vaan joitakin ystäviä, kavereita ja tuttuja. Silti kontaktit ovat aika vähäisiä eli yhteistä tekemistä on harvoin. Osan olen tavannut yli 30 vuotta sitten koulussa. Pari töissä (en laske sellaisia, joiden kanssa työsuhteen päättymisen jälkeen myös kaveruus alkoi kuolla). Joitakin opiskeluissa, mutta näistä ei ole jäänyt oikeastaan sellaisia aktiivisia kavereita, vaikka paljon olenkin opiskellut elämässäni. Jos välimatkoja ei olisi, asiat voisivat olla ehkä hieman toisin. Parin opiskelukaverin kanssa nähdään kuitenkin ainakin toistaiseksi edes pari kertaa vuodessa porukalla. Itse olen kaikkien suhteen melko aktiivinen järjestelijä (vaikka olenkin menettänyt aiempaa otettani toisten passiivisuuden takia), kuten olen ollut myös työ- ja opiskeluyhteisöissä. Kuitenkaan mikään Tupperware-kestitsijä tmv. (yök) en ole eli itselläni ei ole mitään tarvetta kutsua erinäisiin turhiin juttuihin jokaista puolituttua kylännaista ja -miestä. Arvostan laatuihmissuhteita.
Toki sitten on kavereidenkavereita, joita näkee bileissä, mutta eivät ole omia kavereita. Baarissa nyt näkee sinne raahauduttuaan usein samoja naamoja, jotka ovat jonkin sortin tuttuja, mutta heidän kanssaan ei silti nähdä muualla.
Yhtäkään sellaista kaveria, jonka kanssa olisi samankaltainen elämäntilanne ja samanlaiset intressit, ei oikeastaan ole. Käytännössä menen toisten ehdoilla. Minulla ei ole lapsiesteitä, ja olen kiinnostunut vielä yöelämästäkin. Lähipiirissäni on paljon "lapsiriippuvaisia" ihmisiä eli sellaisia, jotka eivät edes lapsivapaalla halua ottaa vähän rennommin. Vaihtoehtoisesti löytyy ainakin yksi lapseton, jonka kotiinpaluuaika on omasta tahdosta viim. noin klo 23, joten joudun tässäkin lähes aina ns. alistumaan siihen, ettemme ikinä voi nähdä illalla. Jotenkin tuntuu, että esim. se ilta-aika on jotenkin poikkeusvaatimus eli minä en ikään kuin voi sanoa, että minulle taas ei käy päivä, ole sinä vuorostasi nyt yöhön tai edes myöhempään. Minä kun en pidä yhtään outona, jos la-iltana varhaiskeski-ikäinen ihminen ei ole kotona klo 23.
Sama tunne tulee, että on ihan ok, että lapseton viettää kavereiden lasten kanssa aikaa, mutta sitten kieltäydytään tiukasti, kun pitäisikin itse ottaa reippaasti aikuisten omaa aikaa lapsettoman kanssa.
Minulla jäi kolmikymppisenä kaikki sellaiset tutut, jotka halusi vielä bailata kapakoissa aamuun asti siinä vaiheessa, kun sain lapsia. Olin muutenkin jo umpikyllästynyt koko touhuun, joten olin juuri niitä tylsiä, jotka ei viitsineet tavata kavereitaan kapakassa ja olla aamuun asti. Irtiottoja kyllä tein ihan muilla tavoin, mutta kapakkaelämä oli eletty.
Näin parinkymmenen vuoden päästä ajattelen, että en kyllä paljoa menettänyt, kun nämä kaverit jäivät. Edelleen ei kiinnosta bailaaminen aamuun asti kapakoissa. Joskus joku näistä vanhoista kavereista saattaa tavatessa kysyä, että mikset sää ees nyt tuu meidän kans, kun lapset on jo aikuisia. Meillä on niin kivaa ja mahtavaa ja jännittävää kapakoissa olla voimanaisia, korkkarit kattoon. Olen se tylsä viiskymppinen, joka ei halua olla voimanainen korkkarit kattoon kapakassa klo 4 aamulla.
Voisiko joku kapakkaelämässä viihtyvä joskus oikeasti ymmärtää, että jotkut ihmiset vain kyllästyvät siihen touhuun ja eivät saa siitä lisäarvoa elämäänsä ja eivät viitsi edes velvollisuudesta lähteä pämppäämään vanhojen kavereiden kanssa, jos kokee, ettei enää saa siitä mitään irti ja se on jo nähty.
Anteeksi paasaus, mutta kypsyin tähän aiheeseen aikoinaan, kun sain kuulla jatkuvaa valitusta siitä, että kuinka tylsä oon, kun en ryyppää ja kyllä mun täytyy ottaa aikuisten aikaa kapakassa ryyppäämällä ja oon liian riippuvainen äijästä ja kohta oon yksin, kun se jättää mut, kun keskityn liikaa perheeseen, enkä tule kapakkaan ryyppäämään aamuun asti ja katsomaan niitä ihania miehiä sinne ja bailaamaan tyttöjen kanssa.
Ihminen voi tehdä muutakin aikuisten juttuja, kuin olla kapakassa vetämässä viinaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin sanot, että monista ei tule niitä kavereita. Niin no, mites ois, jos me lisää bailabailaa haluavat kärsittäis tästä samasta ilmiöstä? Että meidän jutuntyngät lentäis kuin paska tuulettimeen eikä aktiivisia puhelinnumeroidenvaihtajia löytyisi? Sinähän haluat nyt vain väkisin profiloida yksinäiset epäaktiivisiksi, jotka eivät yritä mitään. Toisena vaihtoehtona tietysti tarjoat sitä, että jos joku ei löydä lisää kavereita, niin hän on paska ihminen - paitsi jos on kyse sinusta itsestäsi, koska olethan kuullut monesti, miten ihana olet.
Määritelmillä tai nimillä ei ole sinällään mitään merkitystä, mutta pelkkä jutustelu pukuhuoneessa ei johda bailabailaan. Ai niin, mutta tähänkin toteat, että niin mut kun sitten sinun on tyydyttävä siihen jutusteluun, jos et saa bailabailaa, mitäs olet niin omilla säännöilläsi ja vaatimuksillasi.
Siispä briiffataan vääntö: jos haluaa lisää kontakteja, henkilö ei sinusta saa vaatia mitään, vaan hänen pitää tyytyä kaikkiin hippusiin, mitä saa. Minä taas puhun siitä, miten hippuset eivät ole se juttu, vaan henkilön tulisi löytää jotain todellista ja elämänlaatua täydentävää ja parantavaa. Se ei tee kenestäkään vaativaa, että 10 vuoden smalltalk ei jaksa kantaa onnellisuuteen asti.
Selitä nyt minulle vielä rautalangasta. Eli odotatko sinä, että muiden velvollisuus on jotenkin siellä pukukopissa alkaa ystävystymään sinun kanssa ja kutsua kylään ja leffaan ja soitella sinulle? Tai jossain muualla tai että muut tulisivat kotiisi ystävystymään kanssasi?
Tässä on jotain, mitä en tajua. Mitä te yksinäiset odotatte ihmisiltä? Onko sosiaalisten ihmisten velvollisuus kannatella teitä ja hakea yksinäisyydestänne ja syventää suhdettanne suurinpiirtein rakkaustasolle, että se on oikeaa ystävyyttä.
Minä en ole ennen tätä ketjua edes tajunnut, kuinka vaikeita ystävyyssuhteet voivat olla. Olen itse erakkoluonne ja en osaa sanoa oikeasti, että onko minulla näiden määritelmien mukaan edes yhtään ystävää. En vietä kenenkään kanssa aikaa kovinkaan paljoa ja kovinkaan usein, saati sitten soittelisin. Saatan soitella jollekkin ehkä kerran puolessa vuodessa,jos silloinkaan. Soittelen ainoastaan vanhalle äidilleni ja siskolleni.
Olenkohan minä niitä tylyjä ihmisiä, jotka treenien jälkeen vetää vain vaatteet päälle pukkarissa ja häipyy kotiin, eikä jää syventämään ystävyyssuhteiksi treenikavereita ja vaihda puhelinnumeroita ja ala soitella ja sovi tapaamisia. En ole koskaan edes ajatellut, että joku tällaista edes odottaisi minulta.
Joten kerro, miten te haluatte ihmisten kohtaavan teidät, te yksinäisyydestä kärsivät.
Minä en sinällään ole kai yksinäinen, koska kavereita on, mutta uudetkin, aktiiviset kaverit kelpaisivat.
Minähän puhuin tuossa yllä omasta aktiivisuudesta ja jutuntyngistä eli en tietenkään odottele mitään toisten tekevän. Mutta tässä ketjussa nyt vain annetaan käsitys, että absurdeissakin tilanteissa lähes nappia painamalla asiat lähtevät lentoon. Kuitenkin todellisuus on ihan muuta, ja sitä koitin tuoda esille, koska tuo yksi ihminen ei usko, että seinät voivat tulla vastaan. Kuulostat siis normaalilta. Tässä ketjussa kärjistetysti ajatellaan, että ihmiset totta kai voivat tulla sydänystäviksi aikuisina missä tahansa, kun vain tekee kikat x, y ja z. Ja jos ne eivät jostain syystä toimi, niin se johtuu sitten siitä, että ne tekee väärin tai sitten se kohde on jotenkin poikkeuksellisen nuiva ihminen tai itsellä on liikaa vaatimuksia. Kyseenalaistan sen, että ystävyydet tai kaveruudet syntyisivät monesti näin helposti.
Huvittavintahan on se, että kaikenlaisia ehdotuksia tässä sanotaan, mutta fakta vaan on se, että jos itse sanoo harrastuksessa, että hei, oot ihan jeesin tuntunen, mennäänkös baariin, niin toinen voi katsoa, että mikäs outo tyyppi tuo on. Tai jos jäljittää toisen Facebookista, niin sekin voi olla jo liikaa. Ideat ja toteutus ei siis kohtaa. Kyllä sen aistii, mikä sopii tilanteeseen ja mikä ei. Varmasti esim. joukkue saa suht helposti aikaan yhteisiä virkistysiltoja vrt. ehkä suht vaikeata salillakävijän järjestämät bileet muille salitovereille. Olen kyllä kuullut, että jotkut tutustuvat salilla pintapuolisesti, mutta he ovat omista tutuista olleet aktiiviharrastajia.
Ylipäänsä ihmiset, joilla on paljon kavereita, ovat oman kokemukseni saaneet ne: 1) koulusta, 2) opiskeluista, 3) sukulaisista, 4) töistä, 5) pitkäaikaisesta, ehkä jopa elämänmittaisesta harrastuksesta, johon kuuluu vahvasti toisten ihmisten kanssa oleminen ja tekeminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kertokaa millaisia sitten ovat ne harrastuksista, töistä, puistosta jne tavatut ihmiset, joista ette pidä eli joita ette halua pyytää vaikka mökille, vaikka muita harrastus tms tuttuja pyydätte, ja joitten kanssa ehkä ystävystytte?
Näitä epätoivoisia ystävänetsijöitä, jotka ripustautuvat ystävälliseen ihmiseen, kuin nälkäinen leipään. Ihan samalla tavalla kiersin aikoinaan epätoivoiset rakkaudenetsijät.
Miten sitten pitäisi olla että saisi ystäviä, kun niitä ei saisi edes haluta saada? Esittää välinpitämätöntä? Kertoilla keksityistä ystävistään ja menoistaan niin ei kuulosta epätoivoiselta?
Kyllä ihmisestä näkee aika äkkiä, kuka on epätoivoinen ystävän etsijä. Kun sanot pari ystävällistä sanaa, alkaa se soittelu ja viestien laitto ja kutsuminen tapaamiseen ja sitten kiukuttelu, kun ei ehdi tai jaksa ja syyllistäminen.
Välttelen näitä tyyppejä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te joiden kaverit on mies ja lapset- onko miehellä muita kavereita ja jos niin kuinka usein näkee näitä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyttiin, missä on tavattu "ainokainen ystävä". No, minulla ei ole ainokaista ystävää, vaan joitakin ystäviä, kavereita ja tuttuja. Silti kontaktit ovat aika vähäisiä eli yhteistä tekemistä on harvoin. Osan olen tavannut yli 30 vuotta sitten koulussa. Pari töissä (en laske sellaisia, joiden kanssa työsuhteen päättymisen jälkeen myös kaveruus alkoi kuolla). Joitakin opiskeluissa, mutta näistä ei ole jäänyt oikeastaan sellaisia aktiivisia kavereita, vaikka paljon olenkin opiskellut elämässäni. Jos välimatkoja ei olisi, asiat voisivat olla ehkä hieman toisin. Parin opiskelukaverin kanssa nähdään kuitenkin ainakin toistaiseksi edes pari kertaa vuodessa porukalla. Itse olen kaikkien suhteen melko aktiivinen järjestelijä (vaikka olenkin menettänyt aiempaa otettani toisten passiivisuuden takia), kuten olen ollut myös työ- ja opiskeluyhteisöissä. Kuitenkaan mikään Tupperware-kestitsijä tmv. (yök) en ole eli itselläni ei ole mitään tarvetta kutsua erinäisiin turhiin juttuihin jokaista puolituttua kylännaista ja -miestä. Arvostan laatuihmissuhteita.
Toki sitten on kavereidenkavereita, joita näkee bileissä, mutta eivät ole omia kavereita. Baarissa nyt näkee sinne raahauduttuaan usein samoja naamoja, jotka ovat jonkin sortin tuttuja, mutta heidän kanssaan ei silti nähdä muualla.
Yhtäkään sellaista kaveria, jonka kanssa olisi samankaltainen elämäntilanne ja samanlaiset intressit, ei oikeastaan ole. Käytännössä menen toisten ehdoilla. Minulla ei ole lapsiesteitä, ja olen kiinnostunut vielä yöelämästäkin. Lähipiirissäni on paljon "lapsiriippuvaisia" ihmisiä eli sellaisia, jotka eivät edes lapsivapaalla halua ottaa vähän rennommin. Vaihtoehtoisesti löytyy ainakin yksi lapseton, jonka kotiinpaluuaika on omasta tahdosta viim. noin klo 23, joten joudun tässäkin lähes aina ns. alistumaan siihen, ettemme ikinä voi nähdä illalla. Jotenkin tuntuu, että esim. se ilta-aika on jotenkin poikkeusvaatimus eli minä en ikään kuin voi sanoa, että minulle taas ei käy päivä, ole sinä vuorostasi nyt yöhön tai edes myöhempään. Minä kun en pidä yhtään outona, jos la-iltana varhaiskeski-ikäinen ihminen ei ole kotona klo 23.
Sama tunne tulee, että on ihan ok, että lapseton viettää kavereiden lasten kanssa aikaa, mutta sitten kieltäydytään tiukasti, kun pitäisikin itse ottaa reippaasti aikuisten omaa aikaa lapsettoman kanssa.
Minulla jäi kolmikymppisenä kaikki sellaiset tutut, jotka halusi vielä bailata kapakoissa aamuun asti siinä vaiheessa, kun sain lapsia. Olin muutenkin jo umpikyllästynyt koko touhuun, joten olin juuri niitä tylsiä, jotka ei viitsineet tavata kavereitaan kapakassa ja olla aamuun asti. Irtiottoja kyllä tein ihan muilla tavoin, mutta kapakkaelämä oli eletty.
Näin parinkymmenen vuoden päästä ajattelen, että en kyllä paljoa menettänyt, kun nämä kaverit jäivät. Edelleen ei kiinnosta bailaaminen aamuun asti kapakoissa. Joskus joku näistä vanhoista kavereista saattaa tavatessa kysyä, että mikset sää ees nyt tuu meidän kans, kun lapset on jo aikuisia. Meillä on niin kivaa ja mahtavaa ja jännittävää kapakoissa olla voimanaisia, korkkarit kattoon. Olen se tylsä viiskymppinen, joka ei halua olla voimanainen korkkarit kattoon kapakassa klo 4 aamulla.
Voisiko joku kapakkaelämässä viihtyvä joskus oikeasti ymmärtää, että jotkut ihmiset vain kyllästyvät siihen touhuun ja eivät saa siitä lisäarvoa elämäänsä ja eivät viitsi edes velvollisuudesta lähteä pämppäämään vanhojen kavereiden kanssa, jos kokee, ettei enää saa siitä mitään irti ja se on jo nähty.
Anteeksi paasaus, mutta kypsyin tähän aiheeseen aikoinaan, kun sain kuulla jatkuvaa valitusta siitä, että kuinka tylsä oon, kun en ryyppää ja kyllä mun täytyy ottaa aikuisten aikaa kapakassa ryyppäämällä ja oon liian riippuvainen äijästä ja kohta oon yksin, kun se jättää mut, kun keskityn liikaa perheeseen, enkä tule kapakkaan ryyppäämään aamuun asti ja katsomaan niitä ihania miehiä sinne ja bailaamaan tyttöjen kanssa.
Ihminen voi tehdä muutakin aikuisten juttuja, kuin olla kapakassa vetämässä viinaa
Niin voi, ja voi olla myös muutakin kuin lasten kanssa. :) Eikä baarissa tarvitse juoda. Mutta voi lähteä myös festareille, keikoille, konsertteihin, laivalle, matkalle. Kyllä näitä monet vanhemmat saavatkin aikaiseksi ilman lapsia. Jotkut sitten taas eivät niin kirveelläkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Te joiden kaverit on mies ja lapset- onko miehellä muita kavereita ja jos niin kuinka usein näkee näitä?
Aika vähän on hänelläkin. Ei ole kauhean kiinnostunut saunailloista poikien kanssa yms. Yleensäkin vietetään kahdestaan paljon aikaa ja liikutaan yhdessä. Aikuiset lapset käy paljon kotona viikonloppuisin ja lomilla. Ollaan melko perhekeskeisiä ihmisiä ja viihdytään yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.
Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.
Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia.
Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.
Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.
Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.
Niin että kun mainitsin "kaupunkielämää normaalirientoineen" ja vastapainona mökkeilyn, niin päätit tehdä minusta erakkomökkeilijän ja tarttua tähän? Just just. Hyvin vääristelty. Mites jos tarttuisit vaikkapa niihin elokuviin, keikkoihin, baareihin, ravintoloihin, kuntosaliin, museoihin jne. jne. ? Kuten sanoin, ne ovat monesta turhanaikaisia.
Mutta tartutaanpa vaikkapa lattareihin. Olen tanssinut vuosia parisalsaa. Tunneilla opetellaan tanssimaan, ei hakemaan seuraa. Osa innostuu käymään sosiaalitanssimassa, mutta edelleenkin niillä on ideana tanssia. Ei jutella tai löytää varsinaisia kavereita. Voisi puhua tanssikavereista. Voit tietää, miten hyvin henkilö osaa tanssia, mutta et ehkä tiedä lainkaan, mitä hän tekee työkseen tai missä hän asuu. Onko hän naimisissa, lapseton vai eronnut sinkku. Varmasti jotkut ystävystyvätkin. En halua sen mahdollisuutta poissulkea, mutta kuvailen tyypillistä meininkiä.
Minä olen ehdottanut "lapsellisille" itse monet kerrat huvipuistoja. 1) Moni aikuinen ei halua mihinkään laitteeseen, 2) moni lapsi tai taapero ei pääse moneen laitteeseen ja 3) monesti lapset haluavat seuraa toisista lapsista.
Toisaalta en myöskään näe, miksi esim. lapseton olisi velvollinen tapaamaan itselle epämieluisassa paikassa. Eiköhän voida tehdä kompromissi tai nähdä yhtä hyvin lapsettomalle sopivassa paikassa.
Totta, paikasta kyn paikasta voisi sanoa, ettei sinne ole menty ystäviä hankkimaan vaan "tanssimaan, opiskelemaan, työskentelemään, urheilemaan" jne. Ja silti miljoonat ihmiset, jotka ovat löytäneet ystävän tai puolison kertovat löytäneen sen ystävän juuri noista paikoista. Miksi? Koska heillä on ollut toisenlainen asenne. Heille muut ihmiset ja varsinkin samoilla intresseillä varustetut ovat kaikki potentiaalisia uusia ystäviä. He saattavat tilaisuuden jälkeen jäädä juttelemaan keskenään. Järjestää retkiä muutenkin. Illan viettoja yhdessä jne. Ja nämä henkilöt löytävät paikasta kuin paikasta uusia ystäviä.
Mutta sitten on nämä, jotka käyvät vuosia vaikka sitten lattaritanssimassa. Eivät ole kiinnostuneet muistamaan edes kaikkien nimiä. Heille jo pukukopissa puhuminenkin on liiottelua. Eihän sinne tansseihin nyt puhumaan ole tultu!? Kuvottelevat kuinka muiden ystävät ovat tipuneet muille taivaalta, mutta itselle on käynyt huono tuuri eikä sitä ystävää ole sieltä vielä tippunut.Puhut kuinka lapseton ei ole "velvollinen tapaamaan ketään missään epämielyttävässä paikassa". Tässä lauseessa jotenkin koko ystävyyskäsite on pielessä. Ystävät eivät velvoita, eikä varsinkaan johonkin epämiellyttävään ystäviään. Joko ihminen itse haluaa mennä vaikkei paikka niin kiva olisi, koska seura korvaa asian. Tai sitten kyseessä ei ole ystävyys.
Minä olen tavannut ystäviäni vaikka missä. Koska ei se paikka vaan se seura. Puistonpenkille, uimalaan, citymarketiin, kävelylenkille, diskoon, lentokentälle, olen jopa sopinut tapaamisia ennen vanhempainiltaa. Ihan vaan mainitakseni muutaman esimerkin.
Kyllä minulle nuo sinun kertomuksesi kuulostavat vain selittelyltä.Varsinki tuo aiempi juttu, ettei muka kurssinvetäjänä voisi tutustua ihmisiin ja heistä saada muutaman ystävänkin itselleen. Miksi ei? Koska auktoriteettiin ei sovi puhua osallistujien kanssa? Eivät enää tottele sinua? Sinun kurssillesi ei hyvät ja potentiaaliset ystäviksi sopivat ihmiset osallistu? Kursseille ei olla tultu kavereeraaman vaan pelkästään oppimaan?
Oikeasti ei ihmetytä miksi toiset ovat yksin, jos asenne muita ja tilaisuuksia kohtaan on tuo. Ihan mielenkiinnosta, mistä te joilla on se ainokainen ystävä olette hänet löytäneet? Kun mikään paikka missä ihmisiä liikkuu ei teille ole soveltuva tutustumaan muihin?Luitko ketjua? Sinun tavallasi käyttäytyviä ihmisiä on moni täällä kuvannut rasittaviksi stalkkereiksi ja epätoivoisiksi riippakiviksi. Sinustakin saatetaan ajatella juuri niin. Ehkeivät "kiltit ystäväsi" vain viitsi sanoa sitä sinulle ääneen.
Minun kaikki ystävät ovat kilttejä, koska miksi ihmeessä roikottaisin ilkeitä ihmisiä elämässäni? En vaan jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka eivät osaa/viitsi sanoa ei? Jos sanon ystävälleni, että nähdäänkö huomenna töiden jälkeen kaupungilla, niin miksi ihminen ei viitsi sanoa ei, jos häntä ei se kiinnosta? Mitä kilttiä siinä on? Huijaamista lähinnä.
Itse olen joskus seissyt vaikka pakkasessa pitkiäkin aikoja juttelemassa ystävien tai kavereiden kanssa treenien jälkeen, enkä voi ymmärtää mikseivät he vaan moikanneet ja lähteneet kotiinsa heti, jos se oli se mitä halusivat? En minä nyt yksinpuhelua pidä saatikka sido ketään itseeni kiinni. Monesti saattaa olla, että itse sanon, että nyt on niin kylmä, että on mentävä.
Sinäkin lähdet ajatuksesta, että ihmiset ovat oikeasti pahantahtoisia. Eivät he seuraasi kaipaa. He näkevät toisen stalkerina. Ajattelevat "ystäviään" riippakivinä ja rasittavina. Valhellisina huijareina, jotka vuosikausia antavat ymmärtää sinulle olevansa ystäviäsi, vaikka todellisuudessa ovat vain selkärangattomia valehtelijoita. Ihmisiä, jotka eivät viitsi. Ystävät nähdään tällaisena, vaan koska eivät soittaneet ensin tai jonain kertana heille ei sopinut.Tässä on ehkä suurin ero sinussa ja minussa. Minä uskon, että ystävilläni on selkärankaa. Etteivät he valehtele. Että he osaavat rohkeasti kertoa ajatuksensa ja toiveensa. Että he ovat oikeasti kilttejä, eikä kaksinaamaisia nynnyjä. Sellaisia minusta suurin osa ihmisistä on. Ja heitä on oikeasti kaikkialla. Ja ihan tavalliset ihmiset tutustuvat heihin ja heistä tulee jollekin ystävä.
Näin juuri! Kuin omasta kynästäni ja kokemuksistani.
Sehän on kiva, että sinulla on ollut hyviä ihmissuhteita. Kaikilla ei valitettavasti omasta yritteliäisyydestä ole ollut noin hyvää tuuria matkassa. En minä syntynyt kyynisenä, vaan kokemukset tekivät minusta sellaisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyttiin, missä on tavattu "ainokainen ystävä". No, minulla ei ole ainokaista ystävää, vaan joitakin ystäviä, kavereita ja tuttuja. Silti kontaktit ovat aika vähäisiä eli yhteistä tekemistä on harvoin. Osan olen tavannut yli 30 vuotta sitten koulussa. Pari töissä (en laske sellaisia, joiden kanssa työsuhteen päättymisen jälkeen myös kaveruus alkoi kuolla). Joitakin opiskeluissa, mutta näistä ei ole jäänyt oikeastaan sellaisia aktiivisia kavereita, vaikka paljon olenkin opiskellut elämässäni. Jos välimatkoja ei olisi, asiat voisivat olla ehkä hieman toisin. Parin opiskelukaverin kanssa nähdään kuitenkin ainakin toistaiseksi edes pari kertaa vuodessa porukalla. Itse olen kaikkien suhteen melko aktiivinen järjestelijä (vaikka olenkin menettänyt aiempaa otettani toisten passiivisuuden takia), kuten olen ollut myös työ- ja opiskeluyhteisöissä. Kuitenkaan mikään Tupperware-kestitsijä tmv. (yök) en ole eli itselläni ei ole mitään tarvetta kutsua erinäisiin turhiin juttuihin jokaista puolituttua kylännaista ja -miestä. Arvostan laatuihmissuhteita.
Toki sitten on kavereidenkavereita, joita näkee bileissä, mutta eivät ole omia kavereita. Baarissa nyt näkee sinne raahauduttuaan usein samoja naamoja, jotka ovat jonkin sortin tuttuja, mutta heidän kanssaan ei silti nähdä muualla.
Yhtäkään sellaista kaveria, jonka kanssa olisi samankaltainen elämäntilanne ja samanlaiset intressit, ei oikeastaan ole. Käytännössä menen toisten ehdoilla. Minulla ei ole lapsiesteitä, ja olen kiinnostunut vielä yöelämästäkin. Lähipiirissäni on paljon "lapsiriippuvaisia" ihmisiä eli sellaisia, jotka eivät edes lapsivapaalla halua ottaa vähän rennommin. Vaihtoehtoisesti löytyy ainakin yksi lapseton, jonka kotiinpaluuaika on omasta tahdosta viim. noin klo 23, joten joudun tässäkin lähes aina ns. alistumaan siihen, ettemme ikinä voi nähdä illalla. Jotenkin tuntuu, että esim. se ilta-aika on jotenkin poikkeusvaatimus eli minä en ikään kuin voi sanoa, että minulle taas ei käy päivä, ole sinä vuorostasi nyt yöhön tai edes myöhempään. Minä kun en pidä yhtään outona, jos la-iltana varhaiskeski-ikäinen ihminen ei ole kotona klo 23.
Sama tunne tulee, että on ihan ok, että lapseton viettää kavereiden lasten kanssa aikaa, mutta sitten kieltäydytään tiukasti, kun pitäisikin itse ottaa reippaasti aikuisten omaa aikaa lapsettoman kanssa.
Minulla jäi kolmikymppisenä kaikki sellaiset tutut, jotka halusi vielä bailata kapakoissa aamuun asti siinä vaiheessa, kun sain lapsia. Olin muutenkin jo umpikyllästynyt koko touhuun, joten olin juuri niitä tylsiä, jotka ei viitsineet tavata kavereitaan kapakassa ja olla aamuun asti. Irtiottoja kyllä tein ihan muilla tavoin, mutta kapakkaelämä oli eletty.
Näin parinkymmenen vuoden päästä ajattelen, että en kyllä paljoa menettänyt, kun nämä kaverit jäivät. Edelleen ei kiinnosta bailaaminen aamuun asti kapakoissa. Joskus joku näistä vanhoista kavereista saattaa tavatessa kysyä, että mikset sää ees nyt tuu meidän kans, kun lapset on jo aikuisia. Meillä on niin kivaa ja mahtavaa ja jännittävää kapakoissa olla voimanaisia, korkkarit kattoon. Olen se tylsä viiskymppinen, joka ei halua olla voimanainen korkkarit kattoon kapakassa klo 4 aamulla.
Voisiko joku kapakkaelämässä viihtyvä joskus oikeasti ymmärtää, että jotkut ihmiset vain kyllästyvät siihen touhuun ja eivät saa siitä lisäarvoa elämäänsä ja eivät viitsi edes velvollisuudesta lähteä pämppäämään vanhojen kavereiden kanssa, jos kokee, ettei enää saa siitä mitään irti ja se on jo nähty.
Anteeksi paasaus, mutta kypsyin tähän aiheeseen aikoinaan, kun sain kuulla jatkuvaa valitusta siitä, että kuinka tylsä oon, kun en ryyppää ja kyllä mun täytyy ottaa aikuisten aikaa kapakassa ryyppäämällä ja oon liian riippuvainen äijästä ja kohta oon yksin, kun se jättää mut, kun keskityn liikaa perheeseen, enkä tule kapakkaan ryyppäämään aamuun asti ja katsomaan niitä ihania miehiä sinne ja bailaamaan tyttöjen kanssa.
Ihminen voi tehdä muutakin aikuisten juttuja, kuin olla kapakassa vetämässä viinaa
Niin voi, ja voi olla myös muutakin kuin lasten kanssa. :) Eikä baarissa tarvitse juoda. Mutta voi lähteä myös festareille, keikoille, konsertteihin, laivalle, matkalle. Kyllä näitä monet vanhemmat saavatkin aikaiseksi ilman lapsia. Jotkut sitten taas eivät niin kirveelläkään.
No sepä se, kun ei enää kiinnostanut festareille ja keikkoille lähtö enää, eikä laivalle ja matkoille. Se vähäinen loma, mikä oli lasten ollessa pieniä, halusin viettää sitä lasten kanssa, enkä jollain mielestäni turhanpäiväisellä tallinanristeilyllä.
Mutta näin ne tiet erkanee, kun kiinnostuksen kohteet muuttuvat toisiksi. Elämä vie eteen päin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän tuntuu, että nämä "kyllä kavereita löytyy" -tarinoijat ovat by the books -tyyppejä, mutta tosielämästä heillä ei juurikaan ole käryä. He siis itse eivät suinkaan ole jääneet stalkkeroimaan ihmisiä tai tunkeutumaan heidän henkilökohtaiseen elämäänsä harrastustunnin aikana tai sen jälkeen, mutta he ehdottavat sitä muille käypänä ratkaisuna. Ja dissaavat, kun joku ei oikein pidä kelvollisena ratkaisuna tällaista, vaan pyrkii käyttämään tilannetajua.
Tutustumisella ja toisen ihmisen stalkkeroinnilla tai elämään tunkeutumisella on eroa kuin yöllä ja päivällä. Muihin ihmisiin voi tutustua lähes missä vaan. Mä luulen, että meitä, joilla on laaja sosiaalinen verkosto, yhdistää se, että toisen ihmisen tavatessamme meidän tarkoituksenamme ei olekaan ystävystyä vaan ainoastaan tutustua. Uutta tuttavuutta ei ole tarvetta stalkata eikä tunkeutua hänen elämäänsä. Tuttavuus muuttuu kaveruudeksi ja kaveruus ystävyydeksi ihan omalla painollaan ajan kuluessa, jos on muuttuakseen. Yleensä ei muutu edes kaveruudeksi, mutta joskus muuttuu. Mitä useampaan ihmiseen tutustuu, sitä todennäköisemmin joistain tulee kavereita ja joistain kavereista myöhemmin ystäviä.
Näin on. Mutta täällä nyt vedetään jo suurin piirtein pukuhuonekeskustelutkin tutustumiseksi. Nehän on normaaleja käytöstapoja vasta. Hieman toivoisi suhteellisuudentajua eikä sitä, että aletaan maireasti sanoa, et hei, kyllä ny ihminen löytää vaikka kaupanjonosta kavereita. Mahdollista sekin, mutta todennäköisyys ei kovin suuri. Silloinhan on ihan turha kommentoida vauva.fi-palstalla, että provo, kun joku kertoo löytäneensä sielunkumppaninsa lääkäristä. Jännästi vaan siinä kohdin se järki ja kyseenalaistaminen tuntuukin palaavan.
Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen.
Aivan. Aikuisiällä nimenomaan mielestäni haaste on se, että miten saada muutettua pinnalliset suhteet syvällisemmiksi. Miten saada niistä oikeasti sisältöä elämäänsä. Aloin oikein miettiä tuossa, että olen paljon nähnyt ihmisiä elämäni aikana siellä ja täällä ja kuulunut erilaisiin piireihin, mutta lopulta tosi moni ihmissuhde on jäänyt Facebook-tasolle. Tai ihmissuhteet ovat toimineet yhteisössä, mutta yhteisön kadottua mitään ei ole juuri jäänyt jäljelle.
Koska monella niitä haasteita on, minusta olisi ihan fiksua suhtautua asiaan vakavuudella eikä pitäen asioita liian helppona nakkina ja näin syyllistäen yksinäisiä. Vaikka asiat olisivatkin jollekulle helppoja nakkeja tai ne kepeätkin suhteet riittäisivät, niin näin ei ole kaikilla. Joku voi haluta, että harrastussuhde menee siihen, että vaihdetaan puhelinnumerot eikä tyydytystä anna se, että kielitunnilla tehdään yhdessä pariharjoitukset tai vaihdetaan ennen tunnin alkua muutama sana. Yhden kerran olen muuten kielitunnilta löytänyt henkilön, jonka kanssa päästiin Facebook-tasolle ja kerran jopa nähtiin harrastuksen ulkopuolella. Henkilö lopetti harrastuksen ja poisti minut Facebookistakin kavereista. Loppujen lopuksi siis ihmissuhde oli hyvin höttöisellä pohjalla vielä.
Tai sitten sä olit tuon tyypin mielestä pelkkä stalkkeri josta se ei päässyt eroon kuin lopettamalla koko harrastamisen (tai vaihtamalla ainakin harrastusryhmää ja kaupunkia).
Sinällään varmaan turha kommentoida tällaiseen asiattomuuteen, mutta henkilö vaihtoi työpaikkaa eikä enää päässyt epäsäännöllisten työvuorojen takia tunneille.
Kommentissasi on kuitenkin sikäli pointtia, että tässä ketjussa ehdotetaan nyt toimintaa, joka saattaa tehdä ihmisestä stalkkerin oloisen. Tuossa tapauksessa siitä ei silti ollut kyse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyttiin, missä on tavattu "ainokainen ystävä". No, minulla ei ole ainokaista ystävää, vaan joitakin ystäviä, kavereita ja tuttuja. Silti kontaktit ovat aika vähäisiä eli yhteistä tekemistä on harvoin. Osan olen tavannut yli 30 vuotta sitten koulussa. Pari töissä (en laske sellaisia, joiden kanssa työsuhteen päättymisen jälkeen myös kaveruus alkoi kuolla). Joitakin opiskeluissa, mutta näistä ei ole jäänyt oikeastaan sellaisia aktiivisia kavereita, vaikka paljon olenkin opiskellut elämässäni. Jos välimatkoja ei olisi, asiat voisivat olla ehkä hieman toisin. Parin opiskelukaverin kanssa nähdään kuitenkin ainakin toistaiseksi edes pari kertaa vuodessa porukalla. Itse olen kaikkien suhteen melko aktiivinen järjestelijä (vaikka olenkin menettänyt aiempaa otettani toisten passiivisuuden takia), kuten olen ollut myös työ- ja opiskeluyhteisöissä. Kuitenkaan mikään Tupperware-kestitsijä tmv. (yök) en ole eli itselläni ei ole mitään tarvetta kutsua erinäisiin turhiin juttuihin jokaista puolituttua kylännaista ja -miestä. Arvostan laatuihmissuhteita.
Toki sitten on kavereidenkavereita, joita näkee bileissä, mutta eivät ole omia kavereita. Baarissa nyt näkee sinne raahauduttuaan usein samoja naamoja, jotka ovat jonkin sortin tuttuja, mutta heidän kanssaan ei silti nähdä muualla.
Yhtäkään sellaista kaveria, jonka kanssa olisi samankaltainen elämäntilanne ja samanlaiset intressit, ei oikeastaan ole. Käytännössä menen toisten ehdoilla. Minulla ei ole lapsiesteitä, ja olen kiinnostunut vielä yöelämästäkin. Lähipiirissäni on paljon "lapsiriippuvaisia" ihmisiä eli sellaisia, jotka eivät edes lapsivapaalla halua ottaa vähän rennommin. Vaihtoehtoisesti löytyy ainakin yksi lapseton, jonka kotiinpaluuaika on omasta tahdosta viim. noin klo 23, joten joudun tässäkin lähes aina ns. alistumaan siihen, ettemme ikinä voi nähdä illalla. Jotenkin tuntuu, että esim. se ilta-aika on jotenkin poikkeusvaatimus eli minä en ikään kuin voi sanoa, että minulle taas ei käy päivä, ole sinä vuorostasi nyt yöhön tai edes myöhempään. Minä kun en pidä yhtään outona, jos la-iltana varhaiskeski-ikäinen ihminen ei ole kotona klo 23.
Sama tunne tulee, että on ihan ok, että lapseton viettää kavereiden lasten kanssa aikaa, mutta sitten kieltäydytään tiukasti, kun pitäisikin itse ottaa reippaasti aikuisten omaa aikaa lapsettoman kanssa.
Minulla jäi kolmikymppisenä kaikki sellaiset tutut, jotka halusi vielä bailata kapakoissa aamuun asti siinä vaiheessa, kun sain lapsia. Olin muutenkin jo umpikyllästynyt koko touhuun, joten olin juuri niitä tylsiä, jotka ei viitsineet tavata kavereitaan kapakassa ja olla aamuun asti. Irtiottoja kyllä tein ihan muilla tavoin, mutta kapakkaelämä oli eletty.
Näin parinkymmenen vuoden päästä ajattelen, että en kyllä paljoa menettänyt, kun nämä kaverit jäivät. Edelleen ei kiinnosta bailaaminen aamuun asti kapakoissa. Joskus joku näistä vanhoista kavereista saattaa tavatessa kysyä, että mikset sää ees nyt tuu meidän kans, kun lapset on jo aikuisia. Meillä on niin kivaa ja mahtavaa ja jännittävää kapakoissa olla voimanaisia, korkkarit kattoon. Olen se tylsä viiskymppinen, joka ei halua olla voimanainen korkkarit kattoon kapakassa klo 4 aamulla.
Voisiko joku kapakkaelämässä viihtyvä joskus oikeasti ymmärtää, että jotkut ihmiset vain kyllästyvät siihen touhuun ja eivät saa siitä lisäarvoa elämäänsä ja eivät viitsi edes velvollisuudesta lähteä pämppäämään vanhojen kavereiden kanssa, jos kokee, ettei enää saa siitä mitään irti ja se on jo nähty.
Anteeksi paasaus, mutta kypsyin tähän aiheeseen aikoinaan, kun sain kuulla jatkuvaa valitusta siitä, että kuinka tylsä oon, kun en ryyppää ja kyllä mun täytyy ottaa aikuisten aikaa kapakassa ryyppäämällä ja oon liian riippuvainen äijästä ja kohta oon yksin, kun se jättää mut, kun keskityn liikaa perheeseen, enkä tule kapakkaan ryyppäämään aamuun asti ja katsomaan niitä ihania miehiä sinne ja bailaamaan tyttöjen kanssa.
Ihminen voi tehdä muutakin aikuisten juttuja, kuin olla kapakassa vetämässä viinaa
Samaa mieltä! Oon se edellinen samasta aiheesta avautunut. Ei jaksa muakaan enää kiinnostaa, mulla ei ole edes lapsia vielä, lapset olis toki hyvä "tekosyy", koska nyt oon tosiaan se "tylsä mummo", joka ei vaan jaksa. Arvostan paljon enemmän nykyään hyvää ja pirteää oloa viikonloppuisin, että jaksaa tehdä muutakin, kun vain makaa krapulassa koko sunnuntai. Ja vaikkei jois paljon niin silti väsymys on aikamoinen. Arvostan nykyään terveellisiä elämäntapoja. Eikä mulla oo edes hauskaa siellä, alkaa puolen yön jälkeen jo väsyttää. Mielestäni tämä kuuluu enemmän nuoruuteen ja jatkuvasti bilettävä aikuinen/keski-ikäinen on vähän nolo, kyllä sitä iltaa voi viettää sivistyneestikin lasillisella ja lähteä ajoissa kotiin. Jos se on sitä ystävyyttä niin jääköön sitten väliin multa. Onneks on kavereita jotka haluaa tehdä muutakin kun bilettää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyttiin, missä on tavattu "ainokainen ystävä". No, minulla ei ole ainokaista ystävää, vaan joitakin ystäviä, kavereita ja tuttuja. Silti kontaktit ovat aika vähäisiä eli yhteistä tekemistä on harvoin. Osan olen tavannut yli 30 vuotta sitten koulussa. Pari töissä (en laske sellaisia, joiden kanssa työsuhteen päättymisen jälkeen myös kaveruus alkoi kuolla). Joitakin opiskeluissa, mutta näistä ei ole jäänyt oikeastaan sellaisia aktiivisia kavereita, vaikka paljon olenkin opiskellut elämässäni. Jos välimatkoja ei olisi, asiat voisivat olla ehkä hieman toisin. Parin opiskelukaverin kanssa nähdään kuitenkin ainakin toistaiseksi edes pari kertaa vuodessa porukalla. Itse olen kaikkien suhteen melko aktiivinen järjestelijä (vaikka olenkin menettänyt aiempaa otettani toisten passiivisuuden takia), kuten olen ollut myös työ- ja opiskeluyhteisöissä. Kuitenkaan mikään Tupperware-kestitsijä tmv. (yök) en ole eli itselläni ei ole mitään tarvetta kutsua erinäisiin turhiin juttuihin jokaista puolituttua kylännaista ja -miestä. Arvostan laatuihmissuhteita.
Toki sitten on kavereidenkavereita, joita näkee bileissä, mutta eivät ole omia kavereita. Baarissa nyt näkee sinne raahauduttuaan usein samoja naamoja, jotka ovat jonkin sortin tuttuja, mutta heidän kanssaan ei silti nähdä muualla.
Yhtäkään sellaista kaveria, jonka kanssa olisi samankaltainen elämäntilanne ja samanlaiset intressit, ei oikeastaan ole. Käytännössä menen toisten ehdoilla. Minulla ei ole lapsiesteitä, ja olen kiinnostunut vielä yöelämästäkin. Lähipiirissäni on paljon "lapsiriippuvaisia" ihmisiä eli sellaisia, jotka eivät edes lapsivapaalla halua ottaa vähän rennommin. Vaihtoehtoisesti löytyy ainakin yksi lapseton, jonka kotiinpaluuaika on omasta tahdosta viim. noin klo 23, joten joudun tässäkin lähes aina ns. alistumaan siihen, ettemme ikinä voi nähdä illalla. Jotenkin tuntuu, että esim. se ilta-aika on jotenkin poikkeusvaatimus eli minä en ikään kuin voi sanoa, että minulle taas ei käy päivä, ole sinä vuorostasi nyt yöhön tai edes myöhempään. Minä kun en pidä yhtään outona, jos la-iltana varhaiskeski-ikäinen ihminen ei ole kotona klo 23.
Sama tunne tulee, että on ihan ok, että lapseton viettää kavereiden lasten kanssa aikaa, mutta sitten kieltäydytään tiukasti, kun pitäisikin itse ottaa reippaasti aikuisten omaa aikaa lapsettoman kanssa.
Minulla jäi kolmikymppisenä kaikki sellaiset tutut, jotka halusi vielä bailata kapakoissa aamuun asti siinä vaiheessa, kun sain lapsia. Olin muutenkin jo umpikyllästynyt koko touhuun, joten olin juuri niitä tylsiä, jotka ei viitsineet tavata kavereitaan kapakassa ja olla aamuun asti. Irtiottoja kyllä tein ihan muilla tavoin, mutta kapakkaelämä oli eletty.
Näin parinkymmenen vuoden päästä ajattelen, että en kyllä paljoa menettänyt, kun nämä kaverit jäivät. Edelleen ei kiinnosta bailaaminen aamuun asti kapakoissa. Joskus joku näistä vanhoista kavereista saattaa tavatessa kysyä, että mikset sää ees nyt tuu meidän kans, kun lapset on jo aikuisia. Meillä on niin kivaa ja mahtavaa ja jännittävää kapakoissa olla voimanaisia, korkkarit kattoon. Olen se tylsä viiskymppinen, joka ei halua olla voimanainen korkkarit kattoon kapakassa klo 4 aamulla.
Voisiko joku kapakkaelämässä viihtyvä joskus oikeasti ymmärtää, että jotkut ihmiset vain kyllästyvät siihen touhuun ja eivät saa siitä lisäarvoa elämäänsä ja eivät viitsi edes velvollisuudesta lähteä pämppäämään vanhojen kavereiden kanssa, jos kokee, ettei enää saa siitä mitään irti ja se on jo nähty.
Anteeksi paasaus, mutta kypsyin tähän aiheeseen aikoinaan, kun sain kuulla jatkuvaa valitusta siitä, että kuinka tylsä oon, kun en ryyppää ja kyllä mun täytyy ottaa aikuisten aikaa kapakassa ryyppäämällä ja oon liian riippuvainen äijästä ja kohta oon yksin, kun se jättää mut, kun keskityn liikaa perheeseen, enkä tule kapakkaan ryyppäämään aamuun asti ja katsomaan niitä ihania miehiä sinne ja bailaamaan tyttöjen kanssa.
Ihminen voi tehdä muutakin aikuisten juttuja, kuin olla kapakassa vetämässä viinaa
Niin voi, ja voi olla myös muutakin kuin lasten kanssa. :) Eikä baarissa tarvitse juoda. Mutta voi lähteä myös festareille, keikoille, konsertteihin, laivalle, matkalle. Kyllä näitä monet vanhemmat saavatkin aikaiseksi ilman lapsia. Jotkut sitten taas eivät niin kirveelläkään.
No sepä se, kun ei enää kiinnostanut festareille ja keikkoille lähtö enää, eikä laivalle ja matkoille. Se vähäinen loma, mikä oli lasten ollessa pieniä, halusin viettää sitä lasten kanssa, enkä jollain mielestäni turhanpäiväisellä tallinanristeilyllä.
Mutta näin ne tiet erkanee, kun kiinnostuksen kohteet muuttuvat toisiksi. Elämä vie eteen päin.
Leffat? Teatteri? Museot? Vai oliko toi baari nyt vaan alkusoittoa eli tarkotitkin, että itse asiassa et halunnut tehdä enää kavereitten kanssa mitään?
Niin... Mutta kun on kyse ruuhkavuosista, ylipäänsä se on normaalia (?), että hyviäkin kavereita voi nähdä 0-3 kertaa vuodessa. On siis todella vaikeata saada heihin saati sitten muihin ikään kuin vauhtia lisää. On perheitä, lapsia, töitä, menoja. Näin ollen on vaikeata edes päästä miettimään jonkun kanssa, että nähdäänkö kerran kahdessa vuodessa vai kerran kuussa.
On kuitenkin täysin normaalia, että monella varhaiskeski-ikäisellä elämä on mennyt eteenpäin. Osa on naimisissa, osa eronnut, molemmilla tyypeillä on usein lapsia. Usein nämä viihtyvät toisten lapsiperheiden kanssa. Näin ollen niillä, jotka haluaisivat lisää suht aktiivisia menokavereita, on se porukka, josta edes hakea niitä tovereita, melko suppea. Lapsettomalla, vanhalla sinkulla voi olla siis aika vähän jalansijaa mihinkään porukkaan. Helposti sitä on sellainen kärkkyjä.