Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Ei kai kukaan enää nykyisin soita puhelimella kun on kaikki muut kommunikaatiotavat käytettävissä. Ehkä käytät väärää välinettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei vaan kiinnosta pitää yhteyttä oikein kehenkään. En pidä omista asioistani puhumisesta ja muidenkin asiat ovat yhtä triviaaleja yleensä. Tykkään treenailla, olla kotona ja jutella vaimon kanssa. Etenkään uusiin ihmisiin ei kiinnosta tutustua yhtään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.
Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa.
Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.
Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.
Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".
Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen.
Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä.
Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.
Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten, että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?
Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.
Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.
No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.
Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava.
Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi.
Mutta ikävä kyllä tämäkin ketju vahvisti sitä tunnetta, että lapset ovat usein ne juttu, joka sitten erottaa ihmisiä toisistaan. Lapsettoman menoideat ovat kauttaaltaan tyhmiä ja väärään aikaan, mikään ei enää tahdo käydä. Toisaalta taas lapseton on ulkopuolinen, jota ei haluta lapsijuttuihin. No, mitäpä siinä sitten oikein voi tehdä.
Me ihmiset ollaan erilaisia sen suhteen, kuinka paljon aloitteellisuutta on. Aloitteettomuus ei tarkoita sitä, ettei ole kiintynyt ystäväänsä tai uskollinen.
Toisaalta, se, että on olemassa ystävyyssuhteita tai porukoita, on kuitenkin kiinni niistä ihmisistä, jotka ovat aloitteellisia. Kaikki kunnia heille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.
Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa.
Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.
Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.
Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".
Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen.
Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä.
Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.
Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten, että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?
Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.
Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.
No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.
Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava.
Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi.
Onko se siis jokin syy olla auttamatta ja tukematta, että oman kuvitelman mukaan raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi?
En tosin itse allekirjoita tuota, sillä harvempi kai on niin kyyninen paska, että miettisi asioita noin. Eiköhän moni koita auttaa sairastumisen tullen, ja pikkuasiat unohdetaan. Se voi tietysti olla mahdollista, että ihmiset eivät osaa auttaa tai eivät tiedä, mitä sanoa.
Vierailija kirjoitti:
Mutta ikävä kyllä tämäkin ketju vahvisti sitä tunnetta, että lapset ovat usein ne juttu, joka sitten erottaa ihmisiä toisistaan. Lapsettoman menoideat ovat kauttaaltaan tyhmiä ja väärään aikaan, mikään ei enää tahdo käydä. Toisaalta taas lapseton on ulkopuolinen, jota ei haluta lapsijuttuihin. No, mitäpä siinä sitten oikein voi tehdä.
Kyllä se vaan niin tuppaa olemaan, että kun on muutenkin paljon univelkaa, ei sitä halua ottaa yhtään lisää valvomalla pitkään. Lapset kuitenkin heräävät aamulla ihan yhtä aikaisin kuin muulloinkin eivätkä kaikki osaa jatkaa nukkumistaan, vaikka puoliso hoitaisikin lapsia viereisessä huoneessa. Lasten äänet pitävät hereillä, vaikka miten kääntäisi kylkeään ja vetäisi peittoa korviin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta ikävä kyllä tämäkin ketju vahvisti sitä tunnetta, että lapset ovat usein ne juttu, joka sitten erottaa ihmisiä toisistaan. Lapsettoman menoideat ovat kauttaaltaan tyhmiä ja väärään aikaan, mikään ei enää tahdo käydä. Toisaalta taas lapseton on ulkopuolinen, jota ei haluta lapsijuttuihin. No, mitäpä siinä sitten oikein voi tehdä.
Kyllä se vaan niin tuppaa olemaan, että kun on muutenkin paljon univelkaa, ei sitä halua ottaa yhtään lisää valvomalla pitkään. Lapset kuitenkin heräävät aamulla ihan yhtä aikaisin kuin muulloinkin eivätkä kaikki osaa jatkaa nukkumistaan, vaikka puoliso hoitaisikin lapsia viereisessä huoneessa. Lasten äänet pitävät hereillä, vaikka miten kääntäisi kylkeään ja vetäisi peittoa korviin.
Ja muutenkin voi käydä niin, että kanssakäymiseen ihmisten kanssa ei enää yhtä paljon riitä energiaa tai mielenkiintoa, kun kotonakaan ei pääse juuri koskaan olemaan yksikseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.
Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa.
Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.
Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.
Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".
Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen.
Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä.
Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.
Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten, että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?
Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.
Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.
No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.
Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava.
Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi.
Onko se siis jokin syy olla auttamatta ja tukematta, että oman kuvitelman mukaan raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi?
En tosin itse allekirjoita tuota, sillä harvempi kai on niin kyyninen paska, että miettisi asioita noin. Eiköhän moni koita auttaa sairastumisen tullen, ja pikkuasiat unohdetaan. Se voi tietysti olla mahdollista, että ihmiset eivät osaa auttaa tai eivät tiedä, mitä sanoa.
Silloin jos omat voimavarat ei riitä raskaan ihmisen tukemiseen ja auttamiseen, se syy on ihan riittävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.
Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa.
Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.
Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.
Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".
Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen.
Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä.
Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.
Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten, että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?
Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.
Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.
No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.
Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava.
Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi.
Onko se siis jokin syy olla auttamatta ja tukematta, että oman kuvitelman mukaan raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi?
En tosin itse allekirjoita tuota, sillä harvempi kai on niin kyyninen paska, että miettisi asioita noin. Eiköhän moni koita auttaa sairastumisen tullen, ja pikkuasiat unohdetaan. Se voi tietysti olla mahdollista, että ihmiset eivät osaa auttaa tai eivät tiedä, mitä sanoa.
Silloin jos omat voimavarat ei riitä raskaan ihmisen tukemiseen ja auttamiseen, se syy on ihan riittävä.
Mä yritin joskus olla yksinäisen ihmisen kaveri. Hänen tapaamisensa oli välillä raskasta ja välillä mukavaa. Raskaaksi sen teki se, että olin tuon ihmisen ainoa kaveri hänen uudella asuinpaikkakunnallaan ja hän valitti paljon siitä, miten vaikeaa oli ollut sopeutua uudelle paikkakunnalle ja miten vaikeaa kaverien löytäminen oli. Ja viipyi kylässä puoli päivää ja jouduin koko ajan rajaamaan sitä, miten usein nähtiin . Jaksoin kuitenkin, koska hänessä oli tietysti hauskakin puoli ja meillä oli useita yhteisiä kiinnostuksenkohteita, joista keskustella. Näiden hyvien syiden takia aloinkin alunperin hänen seurasaan olla. Mutta mitä paremmin tunnettiin, sitä vahvemmaksi se hänen tarvitseva ja valittava puolensa tuli (tietenkin ihminen alussa on parhaimmillaan).
Ja sitten tämä ihminen sairastui. Omassa elämässä oli silloin paljon murheita ja myönnän suoraan, että en vain jaksanut. Olin meidän suhteessa aina ollut se, joka kuunteli ja tuki, pitkälti siksi, että omassa elämässä asiat oli aika hyvin. Uudessa tilanteessa tuo ihminen olisi tarvinnut entistä enemmän tukea ja itsekin tarvitsin ystäviltäni tukea, jota tämä ihminen ei pystynyt vastavuoroisesti antamaan. Niinpä se ystävyys päättyi, koska tiesin omat rajani ja sen, että en vain olisi jaksanut enempää.
Minulla on aina ollut vähän kavereita, seurani ei ole ollut kovinkaan haluttua koskaan. Naisille olen ollut aina se viimeinen vaihtoehto, koska en ole erityisen "jännittävä" vaan ihan tavis mies, keskimääräistä lyhyempi sellainen.
Olen aina ollut hieman huono lähtemään yksin mihinkään ja kaveritkin kutsuivat ennen mukaan yhteisiin rientoihin ainoastaan jos "vapautu just yks paikka" tai suoremmin "kun ei saanu ketään muutakaan lähtemään".
Aikaani olen kuluttanut pääasiassa työn tekoon, jonka seurauksena tietysti ansiotasokin on noussut, jonka johdosta olin toissavuonna kotikuntani kolmanneksi suurin veronmaksaja. Verotietojen tultua julkisiksi alkoi puhelin soimaan, vanhat "ystävät" soitteli ja kutsui milloin minnekin, lähdin muutaman kerran mukaan huomatakseni, että minulle oli varattu vain maksajan rooli, todella loukkaavaa. Naisetkin ottivat yhteyttä, lähinnä eronneet yksinhuoltajat, jotka etsivät olkapäätä, taloudellista.
Eipä enää ole kummemmin ihmiset kiinnostanut, viihdyn kyllä yksinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta ikävä kyllä tämäkin ketju vahvisti sitä tunnetta, että lapset ovat usein ne juttu, joka sitten erottaa ihmisiä toisistaan. Lapsettoman menoideat ovat kauttaaltaan tyhmiä ja väärään aikaan, mikään ei enää tahdo käydä. Toisaalta taas lapseton on ulkopuolinen, jota ei haluta lapsijuttuihin. No, mitäpä siinä sitten oikein voi tehdä.
Kyllä se vaan niin tuppaa olemaan, että kun on muutenkin paljon univelkaa, ei sitä halua ottaa yhtään lisää valvomalla pitkään. Lapset kuitenkin heräävät aamulla ihan yhtä aikaisin kuin muulloinkin eivätkä kaikki osaa jatkaa nukkumistaan, vaikka puoliso hoitaisikin lapsia viereisessä huoneessa. Lasten äänet pitävät hereillä, vaikka miten kääntäisi kylkeään ja vetäisi peittoa korviin.
Ja muutenkin voi käydä niin, että kanssakäymiseen ihmisten kanssa ei enää yhtä paljon riitä energiaa tai mielenkiintoa, kun kotonakaan ei pääse juuri koskaan olemaan yksikseen.
Joo, tämä just. Itse olen lapsettomana kokenut, että välillä tekisi mieli antaa kunnon potku persuksille joillekin perheellisille, kun kaiken suhteen ollaan vähän väsyjä, nuivia ja laiskoja. Mutta ei voi yleistää, jotkut saavat tosi paljon aikaiseksi perheellisinäkin ja ovat aktiivisia.
Nykyään onkin vähän sellaisia ihmissuhteita, että just ja just saa jonkun jonnekin tai sitten vaihtoehtoisesti olen se "mamma tarvii virkistystä, tuo lähtee ainakin" -tyyppi. No niinpä kyllä lähteekin, ei minua monesti tarvitse pyydellä jonnekin. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.
Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa.
Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.
Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.
Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".
Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen.
Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä.
Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.
Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten, että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?
Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.
Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.
No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.
Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava.
Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi.
Onko se siis jokin syy olla auttamatta ja tukematta, että oman kuvitelman mukaan raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi?
En tosin itse allekirjoita tuota, sillä harvempi kai on niin kyyninen paska, että miettisi asioita noin. Eiköhän moni koita auttaa sairastumisen tullen, ja pikkuasiat unohdetaan. Se voi tietysti olla mahdollista, että ihmiset eivät osaa auttaa tai eivät tiedä, mitä sanoa.
Silloin jos omat voimavarat ei riitä raskaan ihmisen tukemiseen ja auttamiseen, se syy on ihan riittävä.
Varmasti, mutta sitä ei tuossa aluksi mainittu. Jos itsellä on jokin psyykkinen sairaus tmv. ja sen takia vähäiset voimavarat, silloin voimavarat harvemmin riittävät edes leppoisan sairastuneen veikkosen auttamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.
Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa.
Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.
Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.
Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".
Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen.
Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä.
Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.
Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten, että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?
Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.
Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.
No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.
Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava.
Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi.
Onko se siis jokin syy olla auttamatta ja tukematta, että oman kuvitelman mukaan raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi?
En tosin itse allekirjoita tuota, sillä harvempi kai on niin kyyninen paska, että miettisi asioita noin. Eiköhän moni koita auttaa sairastumisen tullen, ja pikkuasiat unohdetaan. Se voi tietysti olla mahdollista, että ihmiset eivät osaa auttaa tai eivät tiedä, mitä sanoa.
Silloin jos omat voimavarat ei riitä raskaan ihmisen tukemiseen ja auttamiseen, se syy on ihan riittävä.
Varmasti, mutta sitä ei tuossa aluksi mainittu. Jos itsellä on jokin psyykkinen sairaus tmv. ja sen takia vähäiset voimavarat, silloin voimavarat harvemmin riittävät edes leppoisan sairastuneen veikkosen auttamiseen.
Ei siihen tarvita edes itselle mitään sairautta.
Tottakai ei ole kiva, jos toisesta ei koskaan kuulu tai niitä ikinä näe ja näissä voi tosiaan olla kyse siitä, että kaveruus on vain toispuolista.
Mutta näiden toisten kommenttien suhteen, olisikohan paikallaan ottaa pieni paussi ja miettiä mitä kirjoittaa?
Jos kuitenkin näette ja teillä on kivaa yhdessä ja toinen mielellään lähtee mukaan ja itsekin nautit - onko sillä väliä kuka pyysi? Toiset ihmiset on vaan luonnostaan enemmän aktiivisia, ja tykkäävät tehdä suunnitelmia, kuin toiset. Ja siksi usein ystävyys- ja parisuhteissakin on juuri toistensa vastakohtia kun ne täydentää toisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta ikävä kyllä tämäkin ketju vahvisti sitä tunnetta, että lapset ovat usein ne juttu, joka sitten erottaa ihmisiä toisistaan. Lapsettoman menoideat ovat kauttaaltaan tyhmiä ja väärään aikaan, mikään ei enää tahdo käydä. Toisaalta taas lapseton on ulkopuolinen, jota ei haluta lapsijuttuihin. No, mitäpä siinä sitten oikein voi tehdä.
Kyllä se vaan niin tuppaa olemaan, että kun on muutenkin paljon univelkaa, ei sitä halua ottaa yhtään lisää valvomalla pitkään. Lapset kuitenkin heräävät aamulla ihan yhtä aikaisin kuin muulloinkin eivätkä kaikki osaa jatkaa nukkumistaan, vaikka puoliso hoitaisikin lapsia viereisessä huoneessa. Lasten äänet pitävät hereillä, vaikka miten kääntäisi kylkeään ja vetäisi peittoa korviin.
Ja muutenkin voi käydä niin, että kanssakäymiseen ihmisten kanssa ei enää yhtä paljon riitä energiaa tai mielenkiintoa, kun kotonakaan ei pääse juuri koskaan olemaan yksikseen.
Joo, tämä just. Itse olen lapsettomana kokenut, että välillä tekisi mieli antaa kunnon potku persuksille joillekin perheellisille, kun kaiken suhteen ollaan vähän väsyjä, nuivia ja laiskoja. Mutta ei voi yleistää, jotkut saavat tosi paljon aikaiseksi perheellisinäkin ja ovat aktiivisia.
Nykyään onkin vähän sellaisia ihmissuhteita, että just ja just saa jonkun jonnekin tai sitten vaihtoehtoisesti olen se "mamma tarvii virkistystä, tuo lähtee ainakin" -tyyppi. No niinpä kyllä lähteekin, ei minua monesti tarvitse pyydellä jonnekin. :)
Minulta muuten jäi taakse nuo potku tylsälle perheelliselle tyypeille. Minusta minulla oli oikeus olla väsynyt ja laiska silloin, kun lapset oli pieniä. Olin armollinen itselleni ja jaoin voimavarani niin, että en pala loppuun. Jokainen sellainen kaveri, joka tuli kritisoimaan, että olen tylsä ja tarvitsen potkun perseelle aktivoituakseni heidän kanssaan liikkeelle, sai itse sen potkun ja en ole heitä enää kaivannut.
Sen verran olen kuullut muutamasta, että kun he sitten saivat lapsia, niin herranjestas sentäs, mitä draamaa vedettiin väsymyksestä ja ajanpuutteesta ja siitä, ettei jaksa mitään. Heitä olis niin pitänyt tukea ja ymmärtää,kun heillä on niin raskasta lasten kanssa.
Kyllä he soittaisivat, jos voisivat pitää sinua jollain tavalla altavastaajana itseensä nähden.
Eivät taida pystyä pätemään mitenkään/millään sinulle?
Vierailija kirjoitti:
Mutta ikävä kyllä tämäkin ketju vahvisti sitä tunnetta, että lapset ovat usein ne juttu, joka sitten erottaa ihmisiä toisistaan. Lapsettoman menoideat ovat kauttaaltaan tyhmiä ja väärään aikaan, mikään ei enää tahdo käydä. Toisaalta taas lapseton on ulkopuolinen, jota ei haluta lapsijuttuihin. No, mitäpä siinä sitten oikein voi tehdä.
Riippuu kyllä siitä lapsettomasta. Olen itse kaveriporukan viimeisiä, joka sai lapsia. Aloin seurustelemaan vasta kolmikymppisenä ja 35vuotiaana sain esikoisen. Osalla kavereista oli jo teini-ikäisiä lapsia.
Ystävyys säilyi kyllä hyvin, vaikka suurimmalla osalla oli lapsia, minulla ei. Koska en ollut mustasukkainen kaverin lapsilleen ja miehelleen antamasta ajasta. Hehän olivat hänelle tärkeimpiä. Pidimme yhteyttä muilla keinoin. Ja ystävyys säilyi läpi ne vuodet. Säilyi nekin vuodet, kun itse viimeisten joukossa niitä lapsia puuhasin.
Ensimäinen asia on siis se, että älä kiukuttele ja ole mustasukkainen siitä ajasta, minkä ystäväsi antaa lapsilleen, koska ne lapset ovat hänelle kaikkein tärkeimpiä
Ok, mulla myös ollut ikävät kotiolot, kiusaamista sekä koulussa että kotona isän puolelta, heikko itsetunto ja yksinäisyyttä lukiossa (oli pari kaveria lukion ulkopuolella). Ei mitkään kauhean hyvät lähtökohdat mullakaan. Myös ahdistusta, paniikkia ja masennusta parikymppisenä, terapiaa ja lääkitystä takana. Oon valinnut alan jolla saanut aina töitä joten työttömyysjaksoja ei ollut kuin yksi välissä, 4kk... Varmasti siis riippuu myös alasta.
Koen että uusien ihmissuhteiden luominen uudella paikkakunnalla oli lukion jälkeen vaikeaa.
Tsemppiä!
T. Sama