Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
mua ei haittaa yhtään et puhelin ei pirise
Teen paljon töitä ja tykkään olla iltaisin itsekseni
Miehen kanssa käydään festareilla ja välillä sit sovitaan tärskyt jonkun tuttava pariskunnan kanssa
mies on sosiaalinen ja tapaa ystäviään joka viikko
tämmöinen oon..mut eipä haittaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
mua ei haittaa yhtään et puhelin ei pirise
Teen paljon töitä ja tykkään olla iltaisin itsekseni
Miehen kanssa käydään festareilla ja välillä sit sovitaan tärskyt jonkun tuttava pariskunnan kanssa
mies on sosiaalinen ja tapaa ystäviään joka viikko
tämmöinen oon..mut eipä haittaa
Haittaisi varmaan, jos ei olisi miestä festarikaverina ja jos ei olisi noita ystäväpariskuntia, joiden luona kyläillä. Meitä kun on joilla ei ole ketään.
Vierailija kirjoitti:
Minä en kaipaa kaverien seuraa juuri ollenkaan. Iso osa kavereistani on samanlaisia tai niillä on paljon muita ystäviä joiden kanssa viettävät aikaa mikä on mulle helpotus. Olen aika erakko ja sosiaaliset tilanteet ovat mulle tosi haastavia joten siinä lienee suurin syy, jota ei kaikille kehtaa myöntää. Lähimmät ystävät pidän visusti lähellä ja heille laitan viestiä. Luotan heihin.
Varmasti tuntuu kurjalta ajatella että enpäs laita viestiä enää eikä siitä kamusta kuulu ikinä. On mullekin käyny niin, oikeasti ihana ihminen jonka halusin pitää elämässäni ei ilmeisesti halua nähdä eikä vastaa viesteihini enää. Hänellä on uusi, oma elämä ja minulla oma. Mutta ymmärrän vihjeen, jos ei vastata eikä tapaamista vaan saa sovittua niin päästän irti. Ei se tule mulle viestiä laittamaan ikinä mutta sille en voi mitään enkä halua väkisin tyrkyttää.
Ette te niistä kavereista kuule jos ette laita itse viestiä mikäli niistä ei ennenkään ole kuulunut. Todennäköisesti ajattelevat vaan että aha nyt sille riitti ja saattavat huokaista helpotuksesta. Ei kukaan kehtaa suoraan sanoa että ei kiinnosta. Asia jätetään roikkumaan kunnes joku luovuttaa.-Vieraana vain kun satuin tänne eksymään.
Just näin..
Pari ystävää kait kyllästyi meihin(minä ja mieheni) eikä kaivanneet enää seuraamme..
Ikävää..mut pitää jatkaa matkaa
Muistakaa että aikuisenakin on hyvä tehdä uusia ystäviä:)
Mulla taitaa taas kariutua ystäväsuhde. Olin hirveän kiinnostavaa seuraa kun elämässä meni huonosti, kyseli paljon kuulumisia jne vaikken jaksanut aina vastaillakkaan enkä puhua. Nyt kun elämä mallillaan, piilovittuillaan ja piikitellään, laitetaan aina vähä paremmaksi. Jostain syystä on alkanut neuvomaan ihan joka asiasta, ihan sellaisia itsestään selviä juttuja joihin en mitään apua edes tarvitse. Tehnyt mieli jo pitkään kysyä että olenko antanut itsestäni jotenkin vajaan kuvan kun on noin tarve neuvoa.
Muutama vuosi sitten irtaannuin isosta kaveriporukasta, sitä pyöritti niin kaksinaamainen ihminen ettei mitään rajaa. Jokaisen asiat ruodittiin, haukuttiin, yritettiin savustaa porukasta jne. Minulla tapahtui silloin elämässä ihan hirveän rankkoja asioita ja en kestänyt enää sitä touhua. Energiaa riitti toisten haukkumiseen ja itsensä nostamiseen jalustalle mutta ei minua tukemaan. Itse kyllä otti kaiken tuen vastaan jos löi vaikka varpaansa oven pieleen.
Mä olen itse siinä mielessä outo kun ystävystyn kyllä helposti mutta oma tilantarve on iso että ahdistun jos pitää koko ajan sopia tapaamisia ja kaikenmaailman menoja. Ei mua haittaa olla yhteydessä vaikka joka päivä mutta liian tiivit tapaamiset jo ihan töiden/lasten/harrastusten takia ahdistaa.
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne.. Kaverit vähentynyt rutkasti, oli elämäntilanne kun en itse jaksanut olla aktiivinen osapuoli ja sen jälkeen huomasin, että eipä ollu kukaan kysellyt kuulumisia yms.
yksi ainut joka laittaa sillon tällön viestiä/soittelee myös sieltä puolelta enkä minä aina eka..
Mutta ei mulloo ketään kenenkaa istua iltaa ja parantaa maailmaa. Surullista ja ahdistavaa.
Kaiken "huippu" oli se kun mulle sanottiin, että tee face iteles nii voi seurata mitä sulle kuuluu. Siinä vaiheessa tokasin, että on teillä mun puhelinnumero ja osaatta soittaa/laittaa viestiä jos kiinnostaa oikeasti. Eipä oo kiinnostanut.
Toi facebook-juttu on valitettavasti kyllä totta. Kaverit pitävät yhteyttä facessa niiden kanssa jotka siellä ovat ja niihin joihin ei saa yhtä helposti yhteyttä jäävät sitten sivuun. Kukaan ei viitsi viestiä sille facettomalle. Olen huomannut tämän kun en itse ole facessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä näkisin asian niin, että kun kaikki ovat kavereita facebookissa, instagramissa, watshapissa vai mikä lie se nimeltään on niin ei nähdä tarvetta soitella ihmisille, kun heidän päivitykset ynnämuut näkee päivittäin niin tietää ketä kenellekkin kuuluu. Tai että tekstiviesteillä voidaan hoitaa kaikki asiat.
Vierailija kirjoitti:
Olen tehnyt tässä vähän "testiä", olen myös aina se, joka soittaa kavereille. Nyt olen systemaattisesti ollut soittamatta, niin eipä niitä soittoja ole tullut tänne päin.. no, ei tupata, jos ei tykätä. Jos sattumalta näemme tuolla kylillä, niin se toinen sanoo isoon ääneen, että hei, susta ei ole kuulunut mitään! Sanon siihen sitten viileästi, että, joo, pysyy se puhelin varmaan sunkin kädessä, että soittaisit.. siihen sitten toinen, että o ollut sitä ja tätä ja tuota, ei ole ehtinyt.. no, en mäkään sitten enää vaivaa sua, jos sulla on noin kiire..
Tein vastaavan testin ja ei kuulunut kuin yhdestä kaverista, no hyvä edes niin. Ymmärrän että on kiire bilettää tai kasvattaa lapsia, itse en harrasta kumpaakaan, niin ihmiset vaan katoaa...Yhden lapsuuden kaveriin oon nyt saanut taas pidettyä yhteyttä kun oon ollut aktiivinen, muihin en jaksa. Kun ehdotan tapaamista muille, niin vastataan vaan että "katellaan" tai että ilmoittaa kun tietää milloin sopii, muttei enää kuulukaan mitään. Olen antanut olla, kyllä sen näkee ketkä on kiinnostuneita pitämään yhteyttä. Aikuisena on vaikea saada uusia ystäviä, onneks työpaikalla se on sentään mahdollista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä näkisin asian niin, että kun kaikki ovat kavereita facebookissa, instagramissa, watshapissa vai mikä lie se nimeltään on niin ei nähdä tarvetta soitella ihmisille, kun heidän päivitykset ynnämuut näkee päivittäin niin tietää ketä kenellekkin kuuluu. Tai että tekstiviesteillä voidaan hoitaa kaikki asiat.
Minulle tämä ei anna yhtä mitään. Menetän mielenkiintoni toisten tekemisiä kohtaan Ellen tapaa ihmisiä myös livenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tehnyt tässä vähän "testiä", olen myös aina se, joka soittaa kavereille. Nyt olen systemaattisesti ollut soittamatta, niin eipä niitä soittoja ole tullut tänne päin.. no, ei tupata, jos ei tykätä. Jos sattumalta näemme tuolla kylillä, niin se toinen sanoo isoon ääneen, että hei, susta ei ole kuulunut mitään! Sanon siihen sitten viileästi, että, joo, pysyy se puhelin varmaan sunkin kädessä, että soittaisit.. siihen sitten toinen, että o ollut sitä ja tätä ja tuota, ei ole ehtinyt.. no, en mäkään sitten enää vaivaa sua, jos sulla on noin kiire..
Tein vastaavan testin ja ei kuulunut kuin yhdestä kaverista, no hyvä edes niin. Ymmärrän että on kiire bilettää tai kasvattaa lapsia, itse en harrasta kumpaakaan, niin ihmiset vaan katoaa...Yhden lapsuuden kaveriin oon nyt saanut taas pidettyä yhteyttä kun oon ollut aktiivinen, muihin en jaksa. Kun ehdotan tapaamista muille, niin vastataan vaan että "katellaan" tai että ilmoittaa kun tietää milloin sopii, muttei enää kuulukaan mitään. Olen antanut olla, kyllä sen näkee ketkä on kiinnostuneita pitämään yhteyttä. Aikuisena on vaikea saada uusia ystäviä, onneks työpaikalla se on sentään mahdollista!
Onko? Monilla työpaikoilla tuntuu olevan todella huono ilmapiiri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihin te aikuiset ihmiset tarvitselle kavereita/ystäviä?
Kysyt siis tosissasi, mihin ihminen tarvitsee sosiaalisia suhteita? Olisiko esim siihen, että ei aina tarvitse tehdä kaikkea yksin, tai siihen, että on joku jolle puhua?
no kyllä kysyin tosissani, koska en tiedä..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tehnyt tässä vähän "testiä", olen myös aina se, joka soittaa kavereille. Nyt olen systemaattisesti ollut soittamatta, niin eipä niitä soittoja ole tullut tänne päin.. no, ei tupata, jos ei tykätä. Jos sattumalta näemme tuolla kylillä, niin se toinen sanoo isoon ääneen, että hei, susta ei ole kuulunut mitään! Sanon siihen sitten viileästi, että, joo, pysyy se puhelin varmaan sunkin kädessä, että soittaisit.. siihen sitten toinen, että o ollut sitä ja tätä ja tuota, ei ole ehtinyt.. no, en mäkään sitten enää vaivaa sua, jos sulla on noin kiire..
Tein vastaavan testin ja ei kuulunut kuin yhdestä kaverista, no hyvä edes niin. Ymmärrän että on kiire bilettää tai kasvattaa lapsia, itse en harrasta kumpaakaan, niin ihmiset vaan katoaa...Yhden lapsuuden kaveriin oon nyt saanut taas pidettyä yhteyttä kun oon ollut aktiivinen, muihin en jaksa. Kun ehdotan tapaamista muille, niin vastataan vaan että "katellaan" tai että ilmoittaa kun tietää milloin sopii, muttei enää kuulukaan mitään. Olen antanut olla, kyllä sen näkee ketkä on kiinnostuneita pitämään yhteyttä. Aikuisena on vaikea saada uusia ystäviä, onneks työpaikalla se on sentään mahdollista!
Onko? Monilla työpaikoilla tuntuu olevan todella huono ilmapiiri.
On meilläkin ja edellisessä paikassa oli. Silti olen parin ihmisen kanssa ystävystynyt niin jaksaa käydä töissä ja saa niistä ihmisistä jotain iloa. Ollaan joskus käyty töiden jälkeen ulkona ja syömässä.
Mullekaan ei riitä facebook ja en nykyään edes jaa siellä paljon mitään. Aika harvoja vanhoja kavereita kiinnostaa mun tekemiset. Jotkut ei edes vastaa viesteihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika moni kaveri tässä 40v korvilla on halunnut avioeron ja kyllä sitten ollaan yhteyksissä. Viimeiset 15v ollaan eletty ruuhkavuosia/perhe-elämää ja nyt eron tultua pitäisi olla taas kavereita vuosikausien hiljaisuuden jälkeen. Mä en oikein tiedä mitä ajattelisin.
Luulin että tämä keskustelu oli kavereista?
Täähän on outojen ulina palsta?
Oudot joutuu jäämään ulkopuolelle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en edes tiedä mitä diagnooseja pikkusiskollani on, mutta joutui 15-vuotiaana laitoshoitoon... En tiedä mikä hänestä on tehnyt niin jälkeenjääneen mitä nyt on? Siihen saakka pärjäsi koulussa ihan ok ja oli ikäistensä tasolla henkisesti.
Eli elämäänsä ihan normaali muuten, kunnes alkoi pikkuhiljaa kuulemaan harhjoa ja käyttäytyi todella agressiivisesti ja väkivaltaisesti..
Olin itse silloin 16 v, eivätkä vanhempani ikinä ole minulle asiaa avanneet.. On joutunut nyt 27-vuotiaaksi saakka syömään päivittäin lääkkeitä, on sairaseläkkeellä ja asuu tuetussa asuntolassa...
Mutta siis on todella raskas ihminen. Jutut ovat kuin 10-vuotiaalla, soittelee jatkuvasti ja asiat ovat sitä luokkaa:"Voisin ostaa marsun" Sitten ottaa niitä marsuja, pitää niitä kuukauden kunnes myy ne pois ja hetken päästä ostaa uusia....
Kyselee ja kommentoi asioita kuin pikkulapsi. Sitä ei vaan oikein jaksaisi aikuiselta ihmiseltä. Tunkee itsensä joka paikkaan pyytämättä...! Minä vain mietin voiko lääkkeet tehdä ihmisestä jälkeenjäneen?
Joskus isä sanoi kun sisko oli 20-vuotias ja hän oli jossain laitoksessa tarkkailtavana, että lääkäri oli sanonut hänen olevan sillä hetkellä 5-vuotiaan tasolla henkisesti...
Kohtalotovereita?
Mun ystävä soitti mulle, että haluaisi olla yhtä sanavalmis kuin minä.Ystävä tarkoitti siis hyvällä, mutta oli ihan yllättynyt kun kysyin että mitä sä tarkoitat?
Näytän ja pukeudun ihan normaalisti ja todella tavallisena itseäni pitänyt. Olen joo enemmän sellaista nauravaista ja puheliasta sorttia, enkä nyt mikään papupata..
Soitin ja selitin kahdelle ystävälle tilanteen ja kysyin rehellisesti, niin kuulemma kyllä mennään siellä astetta puheliaampien ihmisten puolella ihan heittämällä. Olen kuulemma aina ollu, sanoi lapsuudenystävä.
Niin kuinkahan moni ihminen, joita kaikki muut pitää erikoisina tai vähintäänkin astetta persoonallisempina, pitää itseään ihan tavallistakin tavallisempina? Kuka tietää olevansa "vähän persoonallinen"?
Nainen 30
Vierailija kirjoitti:
Mun ystävä soitti mulle, että haluaisi olla yhtä sanavalmis kuin minä.Ystävä tarkoitti siis hyvällä, mutta oli ihan yllättynyt kun kysyin että mitä sä tarkoitat?
Näytän ja pukeudun ihan normaalisti ja todella tavallisena itseäni pitänyt. Olen joo enemmän sellaista nauravaista ja puheliasta sorttia, enkä nyt mikään papupata..
Soitin ja selitin kahdelle ystävälle tilanteen ja kysyin rehellisesti, niin kuulemma kyllä mennään siellä astetta puheliaampien ihmisten puolella ihan heittämällä. Olen kuulemma aina ollu, sanoi lapsuudenystävä.
Niin kuinkahan moni ihminen, joita kaikki muut pitää erikoisina tai vähintäänkin astetta persoonallisempina, pitää itseään ihan tavallistakin tavallisempina? Kuka tietää olevansa "vähän persoonallinen"?
Nainen 30
Siitä että soittelee ja kyselee tyhmiä lapsuuden ystäviltään
sisko soittelee kirjoitti:
Minä en edes tiedä mitä diagnooseja pikkusiskollani on, mutta joutui 15-vuotiaana laitoshoitoon... En tiedä mikä hänestä on tehnyt niin jälkeenjääneen mitä nyt on? Siihen saakka pärjäsi koulussa ihan ok ja oli ikäistensä tasolla henkisesti.
Eli elämäänsä ihan normaali muuten, kunnes alkoi pikkuhiljaa kuulemaan harhjoa ja käyttäytyi todella agressiivisesti ja väkivaltaisesti..Olin itse silloin 16 v, eivätkä vanhempani ikinä ole minulle asiaa avanneet.. On joutunut nyt 27-vuotiaaksi saakka syömään päivittäin lääkkeitä, on sairaseläkkeellä ja asuu tuetussa asuntolassa...
Mutta siis on todella raskas ihminen. Jutut ovat kuin 10-vuotiaalla, soittelee jatkuvasti ja asiat ovat sitä luokkaa:"Voisin ostaa marsun" Sitten ottaa niitä marsuja, pitää niitä kuukauden kunnes myy ne pois ja hetken päästä ostaa uusia....
Kyselee ja kommentoi asioita kuin pikkulapsi. Sitä ei vaan oikein jaksaisi aikuiselta ihmiseltä. Tunkee itsensä joka paikkaan pyytämättä...! Minä vain mietin voiko lääkkeet tehdä ihmisestä jälkeenjäneen?Joskus isä sanoi kun sisko oli 20-vuotias ja hän oli jossain laitoksessa tarkkailtavana, että lääkäri oli sanonut hänen olevan sillä hetkellä 5-vuotiaan tasolla henkisesti...
Kohtalotovereita?
En pysty vastaamaan juuri nyt..mutta jätä viesti...tuut..tuut..tuut
sisko soittelee kirjoitti:
Minä en edes tiedä mitä diagnooseja pikkusiskollani on, mutta joutui 15-vuotiaana laitoshoitoon... En tiedä mikä hänestä on tehnyt niin jälkeenjääneen mitä nyt on? Siihen saakka pärjäsi koulussa ihan ok ja oli ikäistensä tasolla henkisesti.
Eli elämäänsä ihan normaali muuten, kunnes alkoi pikkuhiljaa kuulemaan harhjoa ja käyttäytyi todella agressiivisesti ja väkivaltaisesti..Olin itse silloin 16 v, eivätkä vanhempani ikinä ole minulle asiaa avanneet.. On joutunut nyt 27-vuotiaaksi saakka syömään päivittäin lääkkeitä, on sairaseläkkeellä ja asuu tuetussa asuntolassa...
Mutta siis on todella raskas ihminen. Jutut ovat kuin 10-vuotiaalla, soittelee jatkuvasti ja asiat ovat sitä luokkaa:"Voisin ostaa marsun" Sitten ottaa niitä marsuja, pitää niitä kuukauden kunnes myy ne pois ja hetken päästä ostaa uusia....
Kyselee ja kommentoi asioita kuin pikkulapsi. Sitä ei vaan oikein jaksaisi aikuiselta ihmiseltä. Tunkee itsensä joka paikkaan pyytämättä...! Minä vain mietin voiko lääkkeet tehdä ihmisestä jälkeenjäneen?Joskus isä sanoi kun sisko oli 20-vuotias ja hän oli jossain laitoksessa tarkkailtavana, että lääkäri oli sanonut hänen olevan sillä hetkellä 5-vuotiaan tasolla henkisesti...
Kohtalotovereita?
mulla ois marsu myytävänä
sisko soittelee kirjoitti:
Minä en edes tiedä mitä diagnooseja pikkusiskollani on, mutta joutui 15-vuotiaana laitoshoitoon... En tiedä mikä hänestä on tehnyt niin jälkeenjääneen mitä nyt on? Siihen saakka pärjäsi koulussa ihan ok ja oli ikäistensä tasolla henkisesti.
Eli elämäänsä ihan normaali muuten, kunnes alkoi pikkuhiljaa kuulemaan harhjoa ja käyttäytyi todella agressiivisesti ja väkivaltaisesti..Olin itse silloin 16 v, eivätkä vanhempani ikinä ole minulle asiaa avanneet.. On joutunut nyt 27-vuotiaaksi saakka syömään päivittäin lääkkeitä, on sairaseläkkeellä ja asuu tuetussa asuntolassa...
Mutta siis on todella raskas ihminen. Jutut ovat kuin 10-vuotiaalla, soittelee jatkuvasti ja asiat ovat sitä luokkaa:"Voisin ostaa marsun" Sitten ottaa niitä marsuja, pitää niitä kuukauden kunnes myy ne pois ja hetken päästä ostaa uusia....
Kyselee ja kommentoi asioita kuin pikkulapsi. Sitä ei vaan oikein jaksaisi aikuiselta ihmiseltä. Tunkee itsensä joka paikkaan pyytämättä...! Minä vain mietin voiko lääkkeet tehdä ihmisestä jälkeenjäneen?Joskus isä sanoi kun sisko oli 20-vuotias ja hän oli jossain laitoksessa tarkkailtavana, että lääkäri oli sanonut hänen olevan sillä hetkellä 5-vuotiaan tasolla henkisesti...
Kohtalotovereita?
Miten tämä muka liittyy aloitukseen? Onko kommentti tullut väärään ketjuun?
Kunpa me yksinäiset kohdattaisiin. Ei sattuisi ketään oleen Pohjois-Suomesta, joka haluaisi seuraa tapahtumiin tai vaikka vain shoppaileen, kahville?