Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Mä oon itse kyllästynyt siihen, että aikuisenakin vielä tuntuu, että kavereilta pitää sietää nakkelua ja kiukuttelua. Joskus 25v katkaisin välit isoon kaveriporukkaan, kun siellä oli aina joku draama menossa. Kahdelle ihmiselle olin kiukuttelun ja mustamaalaamisen kohde, koska heidän ihastuksensa kohde ihastui minuun. Itse en ollut tästä herrasta kiinnostunut, mutta puoli vuotta sain sietää näiden kahden naisen silmille hyppelyä. Muut kaverit seurasivat vierestä, kun mua haukuttiin päin naamaa ja selän takana. Lopulta katkaisin välit, koska sanalla sanoen kyllästyin ja hämmästyin suuresti, kun nämä kiukuttelevat naiset suuttuivat mulle tästä ja kaikki muutkin. Likaämpäri oli siis roolini tuossa porukassa. Se jätti elämänmittaiset arvet ystävyyssuhteisiini. Olinhan tuntenut nämä ihmiset vuosia.
Olen nykyään keski-ikäisenä herkkä vetäytymään kaverisuhteista. Jos tarpeeksi monta kertaa ehdotan tapaamista tai tekemistä ja toisella on aina joku syy olla osallistumatta, niin en mä enää muutaman kerran jälkeen ala ehdottelemaan. En myöskään jaksa mitään kiukuttelua, jota yhä monet 40-50 vuotiaatkin naiset harrastavat. Esimerkiksi ei vastata viestiin, koska nokka on linkussa syystä, jota en tiedä. Sitten yhtäkkiä otetaankin itse yhteyttä aivan kuin ei mitään. Mulla on perhe ja muutama aito ystävä. Olen kyllä surutta katkaissut välit sellaisiin naisiin, jotka purkavat minuun pahaa oloaan ilkeilemällä. Ärsyttävintä on, että nämä naiset raivostuvat kaverisuhteen etääntymisestä, vaikka itse ovat pärseilleet pidempään. Näitä ihmisiä ei jää kaipaamaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sen tarkemmin haluan valita lähipiirini.
Olen kyllä tutkinut sisimpääni ja omaakin roolia epäonnistuneissa ihmissuhteissa. Sivusta seurannut myös sitä, että ihmiset, joilla on paljon ystäviä, antavat paljon siimaa toisten huonollekin käytökselle. Itselläni on niin huonoja kokemuksia muutama, että olen paljon tarkempi. En myöskään jaksa ihmissuhteita, joissa ei anna itsestään yhtään mitään. Kun kysyy mitä kuuluu, vastaus on eipä tässä mitään. Kun yrität jutella mistä tahansa asiasta, niin vastaukset ovat yksisanaisia. Vastavuoroisuutta ei ole vaan kaiken normaalinkin joutuu lypsämään. Mitä sellaisella kaverilla tekee, jonka kanssa pitäisi istua vaan mykkänä seinää tuijottaen? Sit kuitenkin tää ihminen haluaa tavata. En ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.
Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.
Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!
Yksipuolinen ihmissuhde ei ole tyydyttävä. Toisen passiivisuuden takia aikaa myöten alkaa tuntua vaikealta ottaa yhteyttä, vaikka kivaa yleensä seurassa olisikin. Pohjimmiltaan tulee sellainen tunne, ettei toinen sittenkään pidä sinusta oikeasti, jos hän ei ole valmis näkemään mitään vaivaa ystävyyden eteen.
Eikä se ole mikään tunne. On aina valinta jättää joku osattomaksi, vaikka se olisi alitajuinenkin valinta. Silloin prioriteetit ovat muualla - et ole tärkeä. Tätä on turha selitellä kiireellä tai saamattomuudella.
Näinhän se on. Se on vain aina kova paikka huomata, että ihmiset joista itse pidät ja olet toiminnallasi pyrkinyt osoittamaan pitäväsi tärkeinä, eivät koe samoin sinun suhteesi. Tällaiset ihmissuhdekokemukset laskevat voimakkaasti itsetuntoa. Ei ole mukavaa huomata olevansa toisille pääosin yhdentekevä ihminen, joka kelpaa hyvin korkeintaan viihdyttäjän tai terapeutin rooliin.
Tämä on jopa traumatismoivaa. Kun vihdoin tajuaa kuinka merkityksetön on ollut toiselle, alkaa käydä läpi kaikkia aiempia tilanteita ja kuinka on ilmeisesti väärinymmärtänyt ihmissuhteen sisällön. Esim kun on istunut iltaa "ystävän" kanssa ja itse ajatellut kuinka on mukavaa, oliko sillä toisella oikeasti mukavaa? Oliko hän mukana vain velvollisuudesta tai säälistä? Kun on soittanut hänelle, harmittiko häntä jutella? Oliko hänellä oikeasti kiire, vai oliko sekin vain tekosyy.
Kaikki tällaiset tilanteet joita itse piti positiivisena, olivatko ne toiselle merkityksettömiä tai jopa negatiivisia? Kuinka voi jatkossa luottaa mihinkään, kuinka voi nauttia mistään jos on tulkinnut toisen täysin väärin?
Tällainen kun tapahtuu useampaan kertaan, on lopulta hyvin vaikea nauttia enää mistään ja luottaa kenenkään, kun on hyvin mahdollista että vain tulkitsee toista väärin. Ja toki on vaikea välttää sitä ettei tästä tule itseään toteuttava ennuste, kun ei enää osaa ja uskalla heittäytyä ja luottaa toisiin tai edes itseensä - ja lopulta päätyy siihen, että parempi olla vain yksin, kuin asettaa itsensä taas alttiiksi pettymykselle, kun ei kestä enää kertaakaan sitä kylmää kuristavaa tunnetta kun huomaa olleensa tärkeälle ihmiselle merkityksetön.
Näin on käynyt minullekin. Olen näiden pettymysten seurauksena tullut hyvin herkäksi. Jos olen epävarma siitä pitääkö toinen ihminen minusta vai ei, niin saatan äkkiä itse olla se, joka ottaa etäisyyttä, jotta en taas kokisi uutta nöyryyttävää pettymystä. Voimia uusien ihmissuhteiden luomiseen on siis hyvin vähän, koska pettymyksen sietokyky on nyt näin heikko.
Minä olen ottanut säännöksi maksimissaan kaksi omaa aloitetta peräkkäin. Jos kommunikointi tuntuu jäävän minun aloitteeni varaan, jään kahden oman yhteydenottoni tai tapaamisehdotuksen jälkeen odottamaan toisen panosta. Jokainen ihmissuhde on päättynyt sitten siihen, mutta ainakaan en joudu miettimään painostinko liikaa tai oliko joku kaverini vastentahtoisesti tai paremman puutteessa. Parempi siis huomata tilanne ennemmin kuin myöhemmin, eikä vasta vuosien valheellisen "kaveruuden" jälkeen.
Kuulostaa hyvältä rautalankamallilta sosiaalisiin tilanteisiin. Tietysti silti jossain elämäntilanteessa voimat voivat oikeasti olla vähissä itse kullakin.
Sairastumiset ja huonot ajat tietysti erikseen. Loistava malli - etenkin minulle jolla on muutenkin ongelmia tunnistaa sosiaalisia merkkejä! Otan käyttöön, kiitos!
Nimimerkki Liikaa pettynyt
Vierailija kirjoitti:
Ei suoranaisesti liity asiaan, mutta meillä kotona oli klassinen tunteita mitätöidä ja suorituksia ihannoiva kasvatustapa. Tunteet kehotettiin jättämään huomiotta ja toimimaan vanhempien vaatimusten mukaan. Tämän kasvatustyön seurauksena minusta on tullut ihminen, joka kokee normaalina sen, että ihmissuhteissa on epämukava olo.
Nyt kun olen saanut itsetuntoani hiukan vahvistettua ja tätä aiempaa ajattelutapaa vähän kyseenalaistettua, niin en sitten enää tiedäkään miltä ihmissuhteissa oikein pitäisi tuntua. Minulla ei yli 3-kymppisenä ole mitään käsitystä siitä, että miten paljon epämukavuutta ja ristiriitoja olisi ns. normaalia sietää. Jonkin verran tietysti, mutta alitajuisesti pelkään koko ajan sitä, että ellen ärhäkästi suojele itseäni, niin liu'un huomaamatta takaisin aiempaan tilanteeseen ja psyykkinen vointi heikkenee huonon kohtelun seurauksena.
Jatkan vielä: itsetunnon voimistuminen onkin sitten saanut aikaan sen, että entiset ystävyyssuhteet ovat päättyneet, kun olenkin ruvennut pitämään tiukemmin kiinni omista rajoistani. Mutta se on myös tuntunut hyvin vaikealta: ei ole ollut mukava huomata, että pitkäaikainen ystävyyssuhde ei kestäkään sitä, että pyydät ystävääsi maksamaan pienen velkansa takaisin. Luulit olevasi tärkeä ystävä, mutta tämän rahojen kyselyn jälkeen sinuun ei enää tahdotakaan pitää yhteyttä. Muutuit hyvin äkkiä ystävästä hyvin ikäväksi tyypiksi. Hei hei vain ajatus siitä, että sinulla on joskus ollut oikeita ystäviä elämässäsi!
Vierailija kirjoitti:
Mä oon itse kyllästynyt siihen, että aikuisenakin vielä tuntuu, että kavereilta pitää sietää nakkelua ja kiukuttelua. Joskus 25v katkaisin välit isoon kaveriporukkaan, kun siellä oli aina joku draama menossa. Kahdelle ihmiselle olin kiukuttelun ja mustamaalaamisen kohde, koska heidän ihastuksensa kohde ihastui minuun. Itse en ollut tästä herrasta kiinnostunut, mutta puoli vuotta sain sietää näiden kahden naisen silmille hyppelyä. Muut kaverit seurasivat vierestä, kun mua haukuttiin päin naamaa ja selän takana. Lopulta katkaisin välit, koska sanalla sanoen kyllästyin ja hämmästyin suuresti, kun nämä kiukuttelevat naiset suuttuivat mulle tästä ja kaikki muutkin. Likaämpäri oli siis roolini tuossa porukassa. Se jätti elämänmittaiset arvet ystävyyssuhteisiini. Olinhan tuntenut nämä ihmiset vuosia.
Olen nykyään keski-ikäisenä herkkä vetäytymään kaverisuhteista. Jos tarpeeksi monta kertaa ehdotan tapaamista tai tekemistä ja toisella on aina joku syy olla osallistumatta, niin en mä enää muutaman kerran jälkeen ala ehdottelemaan. En myöskään jaksa mitään kiukuttelua, jota yhä monet 40-50 vuotiaatkin naiset harrastavat. Esimerkiksi ei vastata viestiin, koska nokka on linkussa syystä, jota en tiedä. Sitten yhtäkkiä otetaankin itse yhteyttä aivan kuin ei mitään. Mulla on perhe ja muutama aito ystävä. Olen kyllä surutta katkaissut välit sellaisiin naisiin, jotka purkavat minuun pahaa oloaan ilkeilemällä. Ärsyttävintä on, että nämä naiset raivostuvat kaverisuhteen etääntymisestä, vaikka itse ovat pärseilleet pidempään. Näitä ihmisiä ei jää kaipaamaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sen tarkemmin haluan valita lähipiirini.
Olen kyllä tutkinut sisimpääni ja omaakin roolia epäonnistuneissa ihmissuhteissa. Sivusta seurannut myös sitä, että ihmiset, joilla on paljon ystäviä, antavat paljon siimaa toisten huonollekin käytökselle. Itselläni on niin huonoja kokemuksia muutama, että olen paljon tarkempi. En myöskään jaksa ihmissuhteita, joissa ei anna itsestään yhtään mitään. Kun kysyy mitä kuuluu, vastaus on eipä tässä mitään. Kun yrität jutella mistä tahansa asiasta, niin vastaukset ovat yksisanaisia. Vastavuoroisuutta ei ole vaan kaiken normaalinkin joutuu lypsämään. Mitä sellaisella kaverilla tekee, jonka kanssa pitäisi istua vaan mykkänä seinää tuijottaen? Sit kuitenkin tää ihminen haluaa tavata. En ymmärrä.
Minusta tuntuu siltä, että osa ihmisistä haluaa vain pitää toisia jollain otteella mukanaan sosiaalisessa verkostossaan sen varalta, että heistä jonain päivänä saattaisi olla jotain hyötyä. Ystävyydestä ei ole kyse, vaan siitä, että näennäiset välit koetaan paremmiksi kuin se, ettei oltaisi lainkaan tekemisissä.
Sitä olen pohdiskellut,mikä luonteessani on sellaista,etteivät tuttavani ota yhteyttä esim? kesällä ,kun olen paikkakunnalla usean kuukauden.He kyllä tietävät,että olemme siellä.
Olen positiivinen ,iloinen,ystävällinen.Nyt usean vuoden ajan ,olen itse soitellut ja pyytänyt kyläilemään.Kyllä ovat tulleet ja useamman tunnin olemme viettäneet aikaa yhdessä.
On ollut ihan leppoisaa ja onhan sieltä sitten se kyläkutsukin tullut seuravana kesänä tai talvena,,,,tai sitten ei.
Minulla ei ole mitään sitä vastaan ,että olen se aloitteentekijä,mutta silti ihmettelen kovasti mielessäni.
Soittelempa ihan vaan kuulumisia,enempää kutsuillani hätyyttämällä---no silloin se vastavierailukutsu sitten sieltä kuuluu.
Ns.peiliin olen katsonut ja ihmetellyt.
Se hyvä puoli asiassa kyllä on ,että jos ei huvita jostain syystä esim jonakin kesänä tai talvena nähdä heitä,niin kun ei soittele ,saa takuuvarmasti olla rauhassa-sekin on mukavaa.
Vink,vink ,mikähän pitää minussa muuttua.?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mihin te aikuiset ihmiset tarvitselle kavereita/ystäviä?
Vierailija kirjoitti:
Sitä olen pohdiskellut,mikä luonteessani on sellaista,etteivät tuttavani ota yhteyttä esim? kesällä ,kun olen paikkakunnalla usean kuukauden.He kyllä tietävät,että olemme siellä.
Olen positiivinen ,iloinen,ystävällinen.Nyt usean vuoden ajan ,olen itse soitellut ja pyytänyt kyläilemään.Kyllä ovat tulleet ja useamman tunnin olemme viettäneet aikaa yhdessä.
On ollut ihan leppoisaa ja onhan sieltä sitten se kyläkutsukin tullut seuravana kesänä tai talvena,,,,tai sitten ei.
Minulla ei ole mitään sitä vastaan ,että olen se aloitteentekijä,mutta silti ihmettelen kovasti mielessäni.
Soittelempa ihan vaan kuulumisia,enempää kutsuillani hätyyttämällä---no silloin se vastavierailukutsu sitten sieltä kuuluu.
Ns.peiliin olen katsonut ja ihmetellyt.
Se hyvä puoli asiassa kyllä on ,että jos ei huvita jostain syystä esim jonakin kesänä tai talvena nähdä heitä,niin kun ei soittele ,saa takuuvarmasti olla rauhassa-sekin on mukavaa.
Vink,vink ,mikähän pitää minussa muuttua.?
Tämä on aika yleinen ongelma. Kyse ei luultavasti ole sinusta missään määrin, vaan näistä toisista ihmisistä. Tapaamisesi on mukava juttu, mutta heidän elämänsä pyörii hyvin ilman sitäkin ja siksi he eivät jaksa panostaa yhteydenpitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle ei soita kuin äiti ja minä en soita myöskään kenellekään muulle kuin hänelle tai puolisolleni. Syynä se, että inhoan puhelimessa puhumista, mieluummin olen kanssakäymisissä kirjoittaen (tekstarit, messenger, sähköposti, miksei etanapostikin jos joku siitä innostuisi) tai sitten ihan tapaamalla. Olen kyllä ollut aina tällainen, jo ennen somea, mutta some, tekstarit ja kaikki ilmaiset viesti-sovellukset ovat kyllä muuttaneet ihmisten kanssakäymistapoja.
Saman tyylistä täällä. Sosiaalisen elämän kattaa lähinnä mies, miehen kaverit ja omat työkaverit, joista yhden kanssa olen tekemisissä joskus työn ulkopuolella. En sanoisi elämää kuitenkaan enää ihan täysin sosiaaliköyhäksi koska viime aikoina muutama kaveri on itse ottanut yhteyttä (palvelusta varten). Mutta hyvin vähänlaista yhteydenpito on. Koitin tehdä asialle jotain ja mm. lisätä entiseen parhaaseen kaveriin yhteydenpitoa, mutta lopetin kun huomasin ettei se ole lainkaan vastavuoroista. On surullista kun ei ole mitään kaveria(porukkaa) kenenkä kanssa vuokrattaisiin mökki, matkusteltaisiin tms. Olen huomannut että aika moni on myös poistanut mut fbstä. Kai mussa joku vika sitten on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mihin te aikuiset ihmiset tarvitselle kavereita/ystäviä?
Toisten ihmisten seura virkistää ja tuo uusia ajatuksia. Runsaasti yksin ollessa tuntuu siltä, että ajatukset vain kiertävät samaa rataa päivästä toiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihin te aikuiset ihmiset tarvitselle kavereita/ystäviä?
Toisten ihmisten seura virkistää ja tuo uusia ajatuksia. Runsaasti yksin ollessa tuntuu siltä, että ajatukset vain kiertävät samaa rataa päivästä toiseen.
Kiitos vastauksesta.
Olen kai sitten itse jotenkin poikkeava, ahdistun turhanpäiväisestä ajan haaskaamisesta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ollut pari tällaista tuttua, jotka soitteli koko ajan ja kutsui joka paikkaan. Minun on pakko tunnustaa, ettei kauheasti kiinnostanut. Oli omiakin hommia niin paljon. En olisi jaksanut lärpättää puhelimessa tuntikausia tai lähteä kahville tyhjää lätisemään.
Mutta koska olen kiltti ihminen, en viitsinyt heille sanoa, että ovat aika yhdentekeviä minulle. Kaipa hekin sitten kiukuspäissään päättivät kostaa minulle ja olla soittamatta. Oikeasti se oli helpotus, kun jossain vaiheessa huomasin, etten ole kuullut heistä puoleen vuoteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihin te aikuiset ihmiset tarvitselle kavereita/ystäviä?
Toisten ihmisten seura virkistää ja tuo uusia ajatuksia. Runsaasti yksin ollessa tuntuu siltä, että ajatukset vain kiertävät samaa rataa päivästä toiseen.
Kiitos vastauksesta.
Olen kai sitten itse jotenkin poikkeava, ahdistun turhanpäiväisestä ajan haaskaamisesta
Olen tuo edellinen vastaaja. Muiden puolesta en osaa sanoa, mutta epämieluisassa seurassa toki voi myös minulle tulla tuollainen olo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mihin te aikuiset ihmiset tarvitselle kavereita/ystäviä?
Kysyt siis tosissasi, mihin ihminen tarvitsee sosiaalisia suhteita? Olisiko esim siihen, että ei aina tarvitse tehdä kaikkea yksin, tai siihen, että on joku jolle puhua?
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut pari tällaista tuttua, jotka soitteli koko ajan ja kutsui joka paikkaan. Minun on pakko tunnustaa, ettei kauheasti kiinnostanut. Oli omiakin hommia niin paljon. En olisi jaksanut lärpättää puhelimessa tuntikausia tai lähteä kahville tyhjää lätisemään.
Mutta koska olen kiltti ihminen, en viitsinyt heille sanoa, että ovat aika yhdentekeviä minulle. Kaipa hekin sitten kiukuspäissään päättivät kostaa minulle ja olla soittamatta. Oikeasti se oli helpotus, kun jossain vaiheessa huomasin, etten ole kuullut heistä puoleen vuoteen.
Eli siis kilttinä oleminen tarkoittaa mielestäsi hyvää syytä sille, että sinä voit sen varjolla loputtomiin vältellä sinulle epämukavia sosiaalisia tilanteita? Sinä voit ihmissuhteissa pelailla roolipelejä, jotta sinun ei tarvitsisi nähdä toisten pettymystä siihen, ettet missään välissä välittänytkään heistä aidosti, vaikka sitä jaksoit tavatessa esittää, koska mielsit sen kuuluvan asiaan? Halusit vain itse olla pidetty ja saada myönteistä huomiota toisilta, vähät heidän tunteistaan. Olet halveksittava ihminen!
Vierailija kirjoitti:
Mihin te aikuiset ihmiset tarvitselle kavereita/ystäviä?
Ei niitä nyt välttämättä tarvi ja selviää (ehkä) jotenkin ilman jos on pakko ja ei ole ketään. Kyllä minäkin silti aina ajattelen, että olisi kiva jos olisi joku jolle soittaa ja jonka kanssa voisi tehdä jotain. Se ei vaan ole sama mennä yksin johonkin ja se kiva tekeminenkin jotenkin "latistuu" ilman seuraa ja siitä saisi enemmän irti seurassa ja voisi sitten jälkeenpäin muistella mitä tuli tehtyä. Kun sitä on aina muutenkin yksin niin olisi sitten kiva tehdä edes nuo hauskat jutut seurassa.
Nykyisin ei enää tule edes paljon minnekään ylimääräiseen lähdettyä, koska en vaan enää jaksa mennä yksin. Tietysti sieltä tapahtumasta yms voisi saada seuraa, mutta minun tuurillani se olisi vain jotakin parin sanan vaihtoa oudon ihmisen kanssa ja siihen jäisi. Jos minulla olisi edes joku seurani kesäni näyttäisi varmaan erilaiselta ja itse olisin tällä hetkellä valmis tekemään lähes mitä vaan ja lähtemään vaikka minne reissuun ( rahatilanne kyllä rajoittaa). Oikeasti välillä en enää jaksa yksin. Kuin vankilassa olisi ja muuri ympärillä. Tietysti olen vapaa lähtemään minne vaan ja tekemään mitä vaan, mutta ei tule enää yksin lähdettyä. Haluaisin jonkun jakamaan kokemuksen kanssani. Se on eri mennä joskus yksin kuin mennä aina yksin. Itse olen kaiken lisäksi myös todella yksinäinen myös.
Tietysti ei saisi valittaa, mutta itse en vaan pysty ratkaisemaan tätä tilannetta helposti. En ole niin rohkea, että tutustuisin uusiin ihmisiin tuosta vaan ja mikään pinnallinen jutustelu ei omalla kohdalla korvaa seuraa, vaikka tietysti olen iloinen siitäkin jos joku vaihtaa kanssani pari sanaakin joissain. Oma tilanne on vaan vähitellen mennyt huonoksi ja paljon ikäviä ihmisiä on ollut elämässäni. Siinä mielessä en voi tästä itseänikään toisaalta syyttää ja kuka vaan voisi tässä tilanteessa jos olisi samaa elämää elänyt. Unelmoin aina siitä, että olisi pieni ystäväporukka, jonka kanssa tehdä niitä tavallisiakin asioita. Olisi kerrankin joku makutuomari vaateostoksille, kaveri festareille, joku jonka kanssa lähteä lenkille tai rannalle jopa ulkomaille saakka. Itse en ole koskaan ollut ulkomailla ( köyhät vanhemmat ja itsekin rahaton tällä hetkellä) ja sitten kun saan kassan täyteen niin toivon, että uskallan lähteä sinne yksin. Pelkään, että sekin kaatuu siihen, ettei minulla ole ketään mukaan. Tietysti varmaan selviän reissusta yksinkin, mutta olisi kiva jos aluksi olisi joku mukana. Muuten reissu voi mennä kohdallani hermoiluksi. Ja itse olen nuori nainen. Sori valitus. Ja en halua, että kukaan pitää minua säälittävänä sillä tottakai voin mennä yksinkin. Se ei vaan tunnu samalta ja toisaalta olen välillä epävarma ja senkin takia olisi välillä kiva olla joku jonka kanssa mennä uusiin paikkoihin. Elämä sujuu jotenkin yksin, mutta ystävien kanssa sei olisi 100 kertaa hauskempaa.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut pari tällaista tuttua, jotka soitteli koko ajan ja kutsui joka paikkaan. Minun on pakko tunnustaa, ettei kauheasti kiinnostanut. Oli omiakin hommia niin paljon. En olisi jaksanut lärpättää puhelimessa tuntikausia tai lähteä kahville tyhjää lätisemään.
Mutta koska olen kiltti ihminen, en viitsinyt heille sanoa, että ovat aika yhdentekeviä minulle. Kaipa hekin sitten kiukuspäissään päättivät kostaa minulle ja olla soittamatta. Oikeasti se oli helpotus, kun jossain vaiheessa huomasin, etten ole kuullut heistä puoleen vuoteen.
Itse olisin kiitollinen jos joku kutsuisi johonkin tai edes soittaisi. Olisi ihan unelma minulle. Siinä mielessä ikävää, että itselläni ei ole sellaisia ihmisiä kuin nämä sinun tuttusi. Arvostaisin heitä todella ja tottakai menisin jos kutsuttaisiin. Ihmeellistä, että joku pitää seuraa yhdentekevänä, kun itselle olisi ihan luksusta saada sitä seuraa. Harmi etteivät oikeat tyypit kohtaa toisiaan. Itselle tuollaiset ihmiset olivat ihan parasta, koska olen ihan kyllästynyt olemaan yksin. Tarvitsisin juuri tuollaisia ihmisiä, jotka kutsuivat aina jonnekin ja sitten menisin taatusti mukaan. Yksinäinen huomaa kyllä jossain vaiheessa, että se huonompikin seura olisi silti seuraa ja parempi kuin olla yksin kuitenkaan. Ehkä joku ajattelee silti toisin.
Ap tässä. Soitin kaverilleni tänään uudelleen. Ei vastannut. Lomalla on hän nyt kesäkuun, joten töissä ei ainakaan. Pakko sanoa, että paha mieli on.
Minä en kaipaa kaverien seuraa juuri ollenkaan. Iso osa kavereistani on samanlaisia tai niillä on paljon muita ystäviä joiden kanssa viettävät aikaa mikä on mulle helpotus. Olen aika erakko ja sosiaaliset tilanteet ovat mulle tosi haastavia joten siinä lienee suurin syy, jota ei kaikille kehtaa myöntää. Lähimmät ystävät pidän visusti lähellä ja heille laitan viestiä. Luotan heihin.
Varmasti tuntuu kurjalta ajatella että enpäs laita viestiä enää eikä siitä kamusta kuulu ikinä. On mullekin käyny niin, oikeasti ihana ihminen jonka halusin pitää elämässäni ei ilmeisesti halua nähdä eikä vastaa viesteihini enää. Hänellä on uusi, oma elämä ja minulla oma. Mutta ymmärrän vihjeen, jos ei vastata eikä tapaamista vaan saa sovittua niin päästän irti. Ei se tule mulle viestiä laittamaan ikinä mutta sille en voi mitään enkä halua väkisin tyrkyttää.
Ette te niistä kavereista kuule jos ette laita itse viestiä mikäli niistä ei ennenkään ole kuulunut. Todennäköisesti ajattelevat vaan että aha nyt sille riitti ja saattavat huokaista helpotuksesta. Ei kukaan kehtaa suoraan sanoa että ei kiinnosta. Asia jätetään roikkumaan kunnes joku luovuttaa.
-Vieraana vain kun satuin tänne eksymään.
Okei. Itse olen vain lopettanut seuraamisen somessa, jos jutut siellä ovat ärsyttänyt yksipuolisuudellaan, mutta muuten olen ihmisestä livenä tykännyt.