Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Oudot ilmeisesti jatkaa ulinaa??????
Kyllä, outo ulinasi vaikuttaa jatkuvan yhä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eikös se puhelias ollut yksi seitsemästä kääpiöstä?
Vierailija kirjoitti:
sisko soittelee kirjoitti:
Minä en edes tiedä mitä diagnooseja pikkusiskollani on, mutta joutui 15-vuotiaana laitoshoitoon... En tiedä mikä hänestä on tehnyt niin jälkeenjääneen mitä nyt on? Siihen saakka pärjäsi koulussa ihan ok ja oli ikäistensä tasolla henkisesti.
Eli elämäänsä ihan normaali muuten, kunnes alkoi pikkuhiljaa kuulemaan harhjoa ja käyttäytyi todella agressiivisesti ja väkivaltaisesti..Olin itse silloin 16 v, eivätkä vanhempani ikinä ole minulle asiaa avanneet.. On joutunut nyt 27-vuotiaaksi saakka syömään päivittäin lääkkeitä, on sairaseläkkeellä ja asuu tuetussa asuntolassa...
Mutta siis on todella raskas ihminen. Jutut ovat kuin 10-vuotiaalla, soittelee jatkuvasti ja asiat ovat sitä luokkaa:"Voisin ostaa marsun" Sitten ottaa niitä marsuja, pitää niitä kuukauden kunnes myy ne pois ja hetken päästä ostaa uusia....
Kyselee ja kommentoi asioita kuin pikkulapsi. Sitä ei vaan oikein jaksaisi aikuiselta ihmiseltä. Tunkee itsensä joka paikkaan pyytämättä...! Minä vain mietin voiko lääkkeet tehdä ihmisestä jälkeenjäneen?Joskus isä sanoi kun sisko oli 20-vuotias ja hän oli jossain laitoksessa tarkkailtavana, että lääkäri oli sanonut hänen olevan sillä hetkellä 5-vuotiaan tasolla henkisesti...
Kohtalotovereita?
Miten tämä muka liittyy aloitukseen? Onko kommentti tullut väärään ketjuun?
MT- potilaat soittelee tutuilleen koko ajan...eikös tässä olut siitä kyse?
Vierailija kirjoitti:
Mun ystävä soitti mulle, että haluaisi olla yhtä sanavalmis kuin minä.Ystävä tarkoitti siis hyvällä, mutta oli ihan yllättynyt kun kysyin että mitä sä tarkoitat?
Näytän ja pukeudun ihan normaalisti ja todella tavallisena itseäni pitänyt. Olen joo enemmän sellaista nauravaista ja puheliasta sorttia, enkä nyt mikään papupata..
Soitin ja selitin kahdelle ystävälle tilanteen ja kysyin rehellisesti, niin kuulemma kyllä mennään siellä astetta puheliaampien ihmisten puolella ihan heittämällä. Olen kuulemma aina ollu, sanoi lapsuudenystävä.
Niin kuinkahan moni ihminen, joita kaikki muut pitää erikoisina tai vähintäänkin astetta persoonallisempina, pitää itseään ihan tavallistakin tavallisempina? Kuka tietää olevansa "vähän persoonallinen"?
Nainen 30
Mulla on yksi puolituttu, jolta ei saa suunvuoroa.
Suu käy kokoajan..onneksi ei tavata usein...
Vierailija kirjoitti:
sisko soittelee kirjoitti:
Minä en edes tiedä mitä diagnooseja pikkusiskollani on, mutta joutui 15-vuotiaana laitoshoitoon... En tiedä mikä hänestä on tehnyt niin jälkeenjääneen mitä nyt on? Siihen saakka pärjäsi koulussa ihan ok ja oli ikäistensä tasolla henkisesti.
Eli elämäänsä ihan normaali muuten, kunnes alkoi pikkuhiljaa kuulemaan harhjoa ja käyttäytyi todella agressiivisesti ja väkivaltaisesti..Olin itse silloin 16 v, eivätkä vanhempani ikinä ole minulle asiaa avanneet.. On joutunut nyt 27-vuotiaaksi saakka syömään päivittäin lääkkeitä, on sairaseläkkeellä ja asuu tuetussa asuntolassa...
Mutta siis on todella raskas ihminen. Jutut ovat kuin 10-vuotiaalla, soittelee jatkuvasti ja asiat ovat sitä luokkaa:"Voisin ostaa marsun" Sitten ottaa niitä marsuja, pitää niitä kuukauden kunnes myy ne pois ja hetken päästä ostaa uusia....
Kyselee ja kommentoi asioita kuin pikkulapsi. Sitä ei vaan oikein jaksaisi aikuiselta ihmiseltä. Tunkee itsensä joka paikkaan pyytämättä...! Minä vain mietin voiko lääkkeet tehdä ihmisestä jälkeenjäneen?Joskus isä sanoi kun sisko oli 20-vuotias ja hän oli jossain laitoksessa tarkkailtavana, että lääkäri oli sanonut hänen olevan sillä hetkellä 5-vuotiaan tasolla henkisesti...
Kohtalotovereita?
mulla ois marsu myytävänä
paljolla myyt? pistän YV:n
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sisko soittelee kirjoitti:
Minä en edes tiedä mitä diagnooseja pikkusiskollani on, mutta joutui 15-vuotiaana laitoshoitoon... En tiedä mikä hänestä on tehnyt niin jälkeenjääneen mitä nyt on? Siihen saakka pärjäsi koulussa ihan ok ja oli ikäistensä tasolla henkisesti.
Eli elämäänsä ihan normaali muuten, kunnes alkoi pikkuhiljaa kuulemaan harhjoa ja käyttäytyi todella agressiivisesti ja väkivaltaisesti..Olin itse silloin 16 v, eivätkä vanhempani ikinä ole minulle asiaa avanneet.. On joutunut nyt 27-vuotiaaksi saakka syömään päivittäin lääkkeitä, on sairaseläkkeellä ja asuu tuetussa asuntolassa...
Mutta siis on todella raskas ihminen. Jutut ovat kuin 10-vuotiaalla, soittelee jatkuvasti ja asiat ovat sitä luokkaa:"Voisin ostaa marsun" Sitten ottaa niitä marsuja, pitää niitä kuukauden kunnes myy ne pois ja hetken päästä ostaa uusia....
Kyselee ja kommentoi asioita kuin pikkulapsi. Sitä ei vaan oikein jaksaisi aikuiselta ihmiseltä. Tunkee itsensä joka paikkaan pyytämättä...! Minä vain mietin voiko lääkkeet tehdä ihmisestä jälkeenjäneen?Joskus isä sanoi kun sisko oli 20-vuotias ja hän oli jossain laitoksessa tarkkailtavana, että lääkäri oli sanonut hänen olevan sillä hetkellä 5-vuotiaan tasolla henkisesti...
Kohtalotovereita?
Miten tämä muka liittyy aloitukseen? Onko kommentti tullut väärään ketjuun?
MT- potilaat soittelee tutuilleen koko ajan...eikös tässä olut siitä kyse?
Ei ollut, ääliö. Paranna sisälukutaitoasi.
Taisi mennä tunteisiin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sisko soittelee kirjoitti:
Minä en edes tiedä mitä diagnooseja pikkusiskollani on, mutta joutui 15-vuotiaana laitoshoitoon... En tiedä mikä hänestä on tehnyt niin jälkeenjääneen mitä nyt on? Siihen saakka pärjäsi koulussa ihan ok ja oli ikäistensä tasolla henkisesti.
Eli elämäänsä ihan normaali muuten, kunnes alkoi pikkuhiljaa kuulemaan harhjoa ja käyttäytyi todella agressiivisesti ja väkivaltaisesti..Olin itse silloin 16 v, eivätkä vanhempani ikinä ole minulle asiaa avanneet.. On joutunut nyt 27-vuotiaaksi saakka syömään päivittäin lääkkeitä, on sairaseläkkeellä ja asuu tuetussa asuntolassa...
Mutta siis on todella raskas ihminen. Jutut ovat kuin 10-vuotiaalla, soittelee jatkuvasti ja asiat ovat sitä luokkaa:"Voisin ostaa marsun" Sitten ottaa niitä marsuja, pitää niitä kuukauden kunnes myy ne pois ja hetken päästä ostaa uusia....
Kyselee ja kommentoi asioita kuin pikkulapsi. Sitä ei vaan oikein jaksaisi aikuiselta ihmiseltä. Tunkee itsensä joka paikkaan pyytämättä...! Minä vain mietin voiko lääkkeet tehdä ihmisestä jälkeenjäneen?Joskus isä sanoi kun sisko oli 20-vuotias ja hän oli jossain laitoksessa tarkkailtavana, että lääkäri oli sanonut hänen olevan sillä hetkellä 5-vuotiaan tasolla henkisesti...
Kohtalotovereita?
Miten tämä muka liittyy aloitukseen? Onko kommentti tullut väärään ketjuun?
MT- potilaat soittelee tutuilleen koko ajan...eikös tässä olut siitä kyse?
Ei ollut, ääliö. Paranna sisälukutaitoasi.
Taisi mennä tunteisiin?
Mikä tunteissa on sinusta vikana? Oletko estynyt persoona?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Koettu on. Monilla se kaveruus tyssää siihen kun seurustelu alkaa niin ei ole enää aikaa tai kiinnostusta vanhoille kavereille, mikä sinänsä on ihan luonnollista. Ihmiset vaan unohtaa että ystävyyden pitäisi olla molemminpuolista jatkossakin jotta se säilyy.
Se on aika karu herätys kun huomaa ettei ne olleetkaan lopulta mitään ystäviä. Aikuisena on tosi vaikea löytää hyviä ystäviä. Suomalainen mentaliteetti ei myöskään auta asiaa.
Soittelevatko ihmiset enää nykyään muutenkaan toisilleen? Eikö puhelimessa puhuttujen minuuttien määrä ole vähentynyt radikaalisti kaikilla operaattoreilla viime vuosina? Ymmärtääkseni puhelimia käytetään nykyään viestittelyyn ja surffaamiseen, mutta ei niinkään puhumiseen. Työpuheluita vielä tulee, mutta yhä harvemmin niitäkään ilman etukäteen sovittua aikaa.
Olen tästä päätellyt, ettei kannata ottaa henkilökohtaisesti, kun puheluita tulee yhä vähemmän. Se ei tosiaankaan koske yksin minua. Sen sijaan wa-viestejä ystäviltä on puhelimessani usein kymmenenkin, kun otan sen esille. Viestittelykin tapahtuu pqljolti ryhmissä, ei yksityisviesteinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä näkisin asian niin, että kun kaikki ovat kavereita facebookissa, instagramissa, watshapissa vai mikä lie se nimeltään on niin ei nähdä tarvetta soitella ihmisille, kun heidän päivitykset ynnämuut näkee päivittäin niin tietää ketä kenellekkin kuuluu. Tai että tekstiviesteillä voidaan hoitaa kaikki asiat.
Mulle ainakin on käynyt juuri noin eli muut viestintäkeinot ovat syrjäyttäneet puhelimessa puhumisen. Ja hyvä niin, en edes kanna kännykkää joka paikkaan enkä pidä puhelimessa lörpöttelystä julkisilla paikoilla. Tapaan toki ihmisiä livenä edelleenkin, mutta puhelimella soittaminen on varsin harvinaista.
Vierailija kirjoitti:
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Älä sure ihmisiä, tai muka ystäviä, jotka kaikkoavat!
Mieheni kuoli 20v sitten. Muistotilaisuudessa oli n. 50 "ystävää", joista osaa olimme syöttäneet ja juottaneet kerran viikossa n. 30v. ajan! Saati lomilla veneillessämme tein/teimme/ostimme ruoat, juomat, joka päivä eräällekkin pariskunnalle!
Mene kesällä vaikka terassille, risteilylle.... talvella vaikka Meksikoon.... kyllä uusia tosi ystäviä löytyy maailmalta! Itse en noita vanhoja hyväksikäyttäjiä tippaakaan enää kaipaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Leski kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Älä sure ihmisiä, tai muka ystäviä, jotka kaikkoavat!
Mieheni kuoli 20v sitten. Muistotilaisuudessa oli n. 50 "ystävää", joista osaa olimme syöttäneet ja juottaneet kerran viikossa n. 30v. ajan! Saati lomilla veneillessämme tein/teimme/ostimme ruoat, juomat, joka päivä eräällekkin pariskunnalle!Mene kesällä vaikka terassille, risteilylle.... talvella vaikka Meksikoon.... kyllä uusia tosi ystäviä löytyy maailmalta! Itse en noita vanhoja hyväksikäyttäjiä tippaakaan enää kaipaa!
Olitko sinä siis jonkinlainen piika, joka laittoi ruokaa kun mies vietti laatuaikaa ystävänsä kanssa (ystävällä vaimonsa mukana)? Eli kyse ei ollut oikeasti teidän yhteisistä ystävistänne, vaan miehen ystävistä, joilla oli kylässä lisäkkeenä vaimo, kuten sinä olit miehesi ruoanlaitto- ja juhlienjärjestämistyökalu? Huh huh, mutta sellaista oikeasti näkee aika paljon. Moni pariskunta etsii perhetuttunsa ensisijaisesti miehen ystävien kautta, ja tuohon se sitten helposti johtaa.
Vierailija kirjoitti:
Aika moni kaveri tässä 40v korvilla on halunnut avioeron ja kyllä sitten ollaan yhteyksissä. Viimeiset 15v ollaan eletty ruuhkavuosia/perhe-elämää ja nyt eron tultua pitäisi olla taas kavereita vuosikausien hiljaisuuden jälkeen. Mä en oikein tiedä mitä ajattelisin.
Tiedän tyypin. Parisuhderiippuvaisia ja kun parisuhde päättyy, kaivataan äkkiä niitä entisiä kavereita pitämään seuraa, ja heti kun löytyy uusi mies niin kaverit unohtuu. Luulen että ap on myös tällainen tyyppi. Oikealle ystävälle soitetaan useammin kuin kerran puolessa vuodessa. Ystävän kanssa jaetaan arkea ja juhlaa, ja yhteyttä pidetään vähintään kerran viikossa, muuten siitä tulee vain joulukortti-tyyppinen yhteydenpito.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu niin tutulta. Toisaalta haluaisin, että mullakin olis kavereita, mutta toisaalta olen tottunut tähän yksinäisyyteen jo.
Kaikki vanhat kaverit on tipahtaneet jonnekin matkan varrelle. Käytännössä mun kuulumisista on kiinnostunut sukulaisten lisäksi vainn yksi entinen työkaveri, mutta vaan satunnaisesti. Livenä mulla ei ole kuin yksi harrasteryhmä, josta ei taas saa muuhun ympäristöön kavereita.
Hivenen taas ahdistaa tilanne.
Kun minä jossain vaiheessa huomasin olevani aina se, joka ottaa yhteyttä, lopetin soittelemisen ja muun yhteydenoton, viimeksi joulukorttien lähettelemisen. Nykyiset yhteydenpidot mahtuvat yhden käden sormiin. Olen itse asiassa ollut koko aikuisikäni hyvin vähillä kontakteilla. Ensin se tuntui pahalta, kun sen lopullisesti oivalsin, mutta nyt olen jo niin erakoitunut, että joku epätavallinen ja yllättävä yhteydenotto saa minut hämilleen ja jopa miettimään, mitä tuo toinen minusta oikein haluaa.
Äskettäin sain eräältä tutulta (pidämme siis yhteyttä) kutsun erääseen juhlatilaisuuteen, mutta se oli sen verran epämääräinen, että enpä taida mennä. Jotenkin puheen rivien välistä luin, että en ole riittävän "hieno" tulemaan silloin, kun muut kutsutut tulevat. Lähetin onnittelun ja poikkean joskus kesän mittaan ihan vain päiväkahvilla ilman juhlallisuuksia. Minä kun en kuulu ns. parempaan väkeen. Tuli myös toiselta taholta kutsu tulla tapaamiseen, mutta senkin olen päättänyt skipata. En ole ollut ko. ihmisten kanssa vuosiin missään tekemisissä enkä tunne enää kuuluvani joukkoon, joten kokoontukoot ilman minua.
Ei haittaa. kyllä ne soittaa kun on asiaa.
Siksi en kuulukkaan faseen, vitteriin tai muuhunkaan vätteriin.
Nautin kavereiden ajasta silloin kun tapaan heitä.
Lähinnä v ituuttaa se puhelinten kilinä ja 90% turhien vätterien saapumisääni jonkun älypas kaan.
Vierailija kirjoitti:
Ei haittaa. kyllä ne soittaa kun on asiaa.
Siksi en kuulukkaan faseen, vitteriin tai muuhunkaan vätteriin.
Nautin kavereiden ajasta silloin kun tapaan heitä.
Lähinnä v ituuttaa se puhelinten kilinä ja 90% turhien vätterien saapumisääni jonkun älypas kaan.
Peltosen Jaska??? Oletko se sinä?
Mulla hyvin harvoin on asiaa, jota tarttis kavereille päästä kuuluttamaan. Miksi kiireisiä ihmisiä kiinnostaisi mun arkiset asiat? Mulla ei ole ollut suuriakaan murheita, ja jos on, niin jaan ne mieheni kanssa. Iloiset asiat lapsista jaan miehen kanssa, ei kavereitani kiinnosta mun lapset. Eri asia varmaan jos on valtavia huolia ja pakko purkaa niitä jonkun kanssa. Mä olen tylsä ja totinen ihminen, en usko että kukaan on järin kiinnostunut mun seurasta tai kuulumisista. Itselläni on yleensä päivät täynnä ohjelmaa ja illalla haluan lepäillä, en tosiaan jaksa istua puhelimessa kuuntelemassa yhtään mitään. Ja kavereidenkaan huolissa en oikein osaa auttaa, olen huono lohduttamaan. Sosiaalinen elämäni on silti vilkas, kun olen tekemisissä lasten kavereiden vanhempien kanssa, löytyy kaksi tärkeää harrastusporukkaa ja lauma sukulaisia. Mutta itselläni on vaikea keksiä jutunjuurta kenenkään kanssa, edes oman puolison. Olen kai niin sulkeutunut. Työn puolesta kyllä puhua pälpätän kaiket päivät ja työkavereille juttelen työasioita suureen ääneen.
Vierailija kirjoitti:
Mulla hyvin harvoin on asiaa, jota tarttis kavereille päästä kuuluttamaan. Miksi kiireisiä ihmisiä kiinnostaisi mun arkiset asiat? Mulla ei ole ollut suuriakaan murheita, ja jos on, niin jaan ne mieheni kanssa. Iloiset asiat lapsista jaan miehen kanssa, ei kavereitani kiinnosta mun lapset. Eri asia varmaan jos on valtavia huolia ja pakko purkaa niitä jonkun kanssa. Mä olen tylsä ja totinen ihminen, en usko että kukaan on järin kiinnostunut mun seurasta tai kuulumisista. Itselläni on yleensä päivät täynnä ohjelmaa ja illalla haluan lepäillä, en tosiaan jaksa istua puhelimessa kuuntelemassa yhtään mitään. Ja kavereidenkaan huolissa en oikein osaa auttaa, olen huono lohduttamaan. Sosiaalinen elämäni on silti vilkas, kun olen tekemisissä lasten kavereiden vanhempien kanssa, löytyy kaksi tärkeää harrastusporukkaa ja lauma sukulaisia. Mutta itselläni on vaikea keksiä jutunjuurta kenenkään kanssa, edes oman puolison. Olen kai niin sulkeutunut. Työn puolesta kyllä puhua pälpätän kaiket päivät ja työkavereille juttelen työasioita suureen ääneen.
Monelle yhteiskunnan mallin nielleelle tuo riittääkin. Näin se elämä suijui loppuunsa saakka.
huhuu?