Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.
Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.
Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!
Yksipuolinen ihmissuhde ei ole tyydyttävä. Toisen passiivisuuden takia aikaa myöten alkaa tuntua vaikealta ottaa yhteyttä, vaikka kivaa yleensä seurassa olisikin. Pohjimmiltaan tulee sellainen tunne, ettei toinen sittenkään pidä sinusta oikeasti, jos hän ei ole valmis näkemään mitään vaivaa ystävyyden eteen.
Eikä se ole mikään tunne. On aina valinta jättää joku osattomaksi, vaikka se olisi alitajuinenkin valinta. Silloin prioriteetit ovat muualla - et ole tärkeä. Tätä on turha selitellä kiireellä tai saamattomuudella.
Näinhän se on. Se on vain aina kova paikka huomata, että ihmiset joista itse pidät ja olet toiminnallasi pyrkinyt osoittamaan pitäväsi tärkeinä, eivät koe samoin sinun suhteesi. Tällaiset ihmissuhdekokemukset laskevat voimakkaasti itsetuntoa. Ei ole mukavaa huomata olevansa toisille pääosin yhdentekevä ihminen, joka kelpaa hyvin korkeintaan viihdyttäjän tai terapeutin rooliin.
Tämä on jopa traumatismoivaa. Kun vihdoin tajuaa kuinka merkityksetön on ollut toiselle, alkaa käydä läpi kaikkia aiempia tilanteita ja kuinka on ilmeisesti väärinymmärtänyt ihmissuhteen sisällön. Esim kun on istunut iltaa "ystävän" kanssa ja itse ajatellut kuinka on mukavaa, oliko sillä toisella oikeasti mukavaa? Oliko hän mukana vain velvollisuudesta tai säälistä? Kun on soittanut hänelle, harmittiko häntä jutella? Oliko hänellä oikeasti kiire, vai oliko sekin vain tekosyy.
Kaikki tällaiset tilanteet joita itse piti positiivisena, olivatko ne toiselle merkityksettömiä tai jopa negatiivisia? Kuinka voi jatkossa luottaa mihinkään, kuinka voi nauttia mistään jos on tulkinnut toisen täysin väärin?
Tällainen kun tapahtuu useampaan kertaan, on lopulta hyvin vaikea nauttia enää mistään ja luottaa kenenkään, kun on hyvin mahdollista että vain tulkitsee toista väärin. Ja toki on vaikea välttää sitä ettei tästä tule itseään toteuttava ennuste, kun ei enää osaa ja uskalla heittäytyä ja luottaa toisiin tai edes itseensä - ja lopulta päätyy siihen, että parempi olla vain yksin, kuin asettaa itsensä taas alttiiksi pettymykselle, kun ei kestä enää kertaakaan sitä kylmää kuristavaa tunnetta kun huomaa olleensa tärkeälle ihmiselle merkityksetön.
Hieno kirjoitus ja niin totta! Kiitos!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on paljon ystäviä ympäriinsä, mutta minä en ole mikään soittelija. Ei ole kaikkien juttu. Vaihdellaan joskus viestejä ja nähdessä sitten jutellaan kunnolla kuulumiset.
Jos haluaa vastavuoroisia kaverisuhteita, niin ei voi heittäytyä täysin sen varaan, että joku soittaa sinulle, se kun ei välttämättä edes tule mieleen, vaikka olisitkin ajatuksissa. Marttyyriasenne joutaa romukoppaan, ei ystävyys ole mitään kilpailua.
Kyllä se vaan niin on, että itse pitää olla aktiivinen ja soitella, jos kaipaa seuraa. Aivan varmasti yksin jää, jos alkaa miettimään, että olis jonkun muun vuoro soittaa. Mitä enemmän järjestät tapaamisia ja kutsut vaikka kotiisi, kyllä siitä aina poikii kontakteja itsellekin, mutta olen huomannut, että jos on passiivinen, jää takuuvarmasti yksin. Vain harva meistä on niin valovoimainen, että kutsuttaisiin joka paikkaan automaattisesti ja jonka seurasta kilpaillaan. Oma asenne ratkaisee, äitini saa uusia ystäviä vaikka hammaslääkärin odotushuoneesta, minä harrastuspiireistä ja vaikka naapureista, mutta avoin ja aktiivinen pitää itse olla ja mennä mukaan kaikkiin mahdollisin kiinnostaviin juttuihin.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on paljon ystäviä ympäriinsä, mutta minä en ole mikään soittelija. Ei ole kaikkien juttu. Vaihdellaan joskus viestejä ja nähdessä sitten jutellaan kunnolla kuulumiset.
Jos haluaa vastavuoroisia kaverisuhteita, niin ei voi heittäytyä täysin sen varaan, että joku soittaa sinulle, se kun ei välttämättä edes tule mieleen, vaikka olisitkin ajatuksissa. Marttyyriasenne joutaa romukoppaan, ei ystävyys ole mitään kilpailua.
Ei kilpailua, mutta vastavuoroisuutta kyllä. Tosin tuo ”kuulumisten vaihtaminen” kertoo juuri siitä mitä välttelen: ”ystävyys” on kertomuksia muualta elämästä.
Oliskin edes kavereita. Tuntuu, siltä että aina kun yrittää minkäänlaista ihmissuhdetta muodostaa, tulee lopulta vain torjutuks. Ei siinä jaksa enää sit oikeestaan edes yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei suoranaisesti liity asiaan, mutta meillä kotona oli klassinen tunteita mitätöidä ja suorituksia ihannoiva kasvatustapa. Tunteet kehotettiin jättämään huomiotta ja toimimaan vanhempien vaatimusten mukaan. Tämän kasvatustyön seurauksena minusta on tullut ihminen, joka kokee normaalina sen, että ihmissuhteissa on epämukava olo.
Nyt kun olen saanut itsetuntoani hiukan vahvistettua ja tätä aiempaa ajattelutapaa vähän kyseenalaistettua, niin en sitten enää tiedäkään miltä ihmissuhteissa oikein pitäisi tuntua. Minulla ei yli 3-kymppisenä ole mitään käsitystä siitä, että miten paljon epämukavuutta ja ristiriitoja olisi ns. normaalia sietää. Jonkin verran tietysti, mutta alitajuisesti pelkään koko ajan sitä, että ellen ärhäkästi suojele itseäni, niin liu'un huomaamatta takaisin aiempaan tilanteeseen ja psyykkinen vointi heikkenee huonon kohtelun seurauksena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on paljon ystäviä ympäriinsä, mutta minä en ole mikään soittelija. Ei ole kaikkien juttu. Vaihdellaan joskus viestejä ja nähdessä sitten jutellaan kunnolla kuulumiset.
Jos haluaa vastavuoroisia kaverisuhteita, niin ei voi heittäytyä täysin sen varaan, että joku soittaa sinulle, se kun ei välttämättä edes tule mieleen, vaikka olisitkin ajatuksissa. Marttyyriasenne joutaa romukoppaan, ei ystävyys ole mitään kilpailua.
Ei kilpailua, mutta vastavuoroisuutta kyllä. Tosin tuo ”kuulumisten vaihtaminen” kertoo juuri siitä mitä välttelen: ”ystävyys” on kertomuksia muualta elämästä.
Toki, mutta oikeita ystäviä on hyvin harvassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se vaan niin on, että itse pitää olla aktiivinen ja soitella, jos kaipaa seuraa. Aivan varmasti yksin jää, jos alkaa miettimään, että olis jonkun muun vuoro soittaa. Mitä enemmän järjestät tapaamisia ja kutsut vaikka kotiisi, kyllä siitä aina poikii kontakteja itsellekin, mutta olen huomannut, että jos on passiivinen, jää takuuvarmasti yksin. Vain harva meistä on niin valovoimainen, että kutsuttaisiin joka paikkaan automaattisesti ja jonka seurasta kilpaillaan. Oma asenne ratkaisee, äitini saa uusia ystäviä vaikka hammaslääkärin odotushuoneesta, minä harrastuspiireistä ja vaikka naapureista, mutta avoin ja aktiivinen pitää itse olla ja mennä mukaan kaikkiin mahdollisin kiinnostaviin juttuihin.
Esimerkki: joudut onnettomuuteen jonka seurauksena olet puoli vuotta koomassa. Kun heräät ja lopulta avaat puhelimesi, ei siellä ole yhtään viestiä. Vastaajassa ei ole yhtään puhelua. Kukaan ei ole kysellyt perääsi sairaalasta tai sukulaisilta. Tunnetko olosi rakastetuksi ja tärkeäksi? Voitko hyvillä mielilla alkaa ottaa yhteyttä niihin kavereihin jotka eivät puolessa vuodessa huomanneet että sinusta ei kuulu mitään? Jatkatko niinkuin ennenkin ja järjestellä aktiivisesti illalliskutsuja kunhan kuntoudut?
Vai tuntuuko sinusta kauhealta, etkä enää koskaan voi luottaa näihin ihmisiin ja siihen että he välittävät?
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se vaan niin on, että itse pitää olla aktiivinen ja soitella, jos kaipaa seuraa. Aivan varmasti yksin jää, jos alkaa miettimään, että olis jonkun muun vuoro soittaa. Mitä enemmän järjestät tapaamisia ja kutsut vaikka kotiisi, kyllä siitä aina poikii kontakteja itsellekin, mutta olen huomannut, että jos on passiivinen, jää takuuvarmasti yksin. Vain harva meistä on niin valovoimainen, että kutsuttaisiin joka paikkaan automaattisesti ja jonka seurasta kilpaillaan. Oma asenne ratkaisee, äitini saa uusia ystäviä vaikka hammaslääkärin odotushuoneesta, minä harrastuspiireistä ja vaikka naapureista, mutta avoin ja aktiivinen pitää itse olla ja mennä mukaan kaikkiin mahdollisin kiinnostaviin juttuihin.
Miksi sitä aktiivisuutta vaaditaan vain ystävyyssuhteen toiselta osapuolelta, että hän on se joka järjestää, kitsuu, soittelee, kyselee kuulumisia? Sillä sitähän se on jos toisen olettaa aina yhteyttä ottavan.
Jokaisessa terveessä suhteessa (olo sitten ystävyys, parisuhde, työkumppanuus) VASTAVUOROISUUS käsite ei ole outo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ole enää ketään. En kai ole tarpeeksi hauska ja menevä.
Aivan sama lopulta ei enää välitä ja koittaa vapaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko tapana korostaa sosiaalisessa mediassa perhe-elämäsi tai parisuhteesi ihanuutta? Ei sellaista moni kauaa jaksa, ellei satu olemaan samantyyppinen.
Vierailija kirjoitti:
Onko tapana korostaa sosiaalisessa mediassa perhe-elämäsi tai parisuhteesi ihanuutta? Ei sellaista moni kauaa jaksa, ellei satu olemaan samantyyppinen.
Eikä tämä oikein toimi syvissä ystävyyssuhteissakaan. Perhe ja parisuhteet erikseen - ne eivät ole osa ysrävyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.
Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.
Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!
Yksipuolinen ihmissuhde ei ole tyydyttävä. Toisen passiivisuuden takia aikaa myöten alkaa tuntua vaikealta ottaa yhteyttä, vaikka kivaa yleensä seurassa olisikin. Pohjimmiltaan tulee sellainen tunne, ettei toinen sittenkään pidä sinusta oikeasti, jos hän ei ole valmis näkemään mitään vaivaa ystävyyden eteen.
Eikä se ole mikään tunne. On aina valinta jättää joku osattomaksi, vaikka se olisi alitajuinenkin valinta. Silloin prioriteetit ovat muualla - et ole tärkeä. Tätä on turha selitellä kiireellä tai saamattomuudella.
Näinhän se on. Se on vain aina kova paikka huomata, että ihmiset joista itse pidät ja olet toiminnallasi pyrkinyt osoittamaan pitäväsi tärkeinä, eivät koe samoin sinun suhteesi. Tällaiset ihmissuhdekokemukset laskevat voimakkaasti itsetuntoa. Ei ole mukavaa huomata olevansa toisille pääosin yhdentekevä ihminen, joka kelpaa hyvin korkeintaan viihdyttäjän tai terapeutin rooliin.
Tämä on jopa traumatismoivaa. Kun vihdoin tajuaa kuinka merkityksetön on ollut toiselle, alkaa käydä läpi kaikkia aiempia tilanteita ja kuinka on ilmeisesti väärinymmärtänyt ihmissuhteen sisällön. Esim kun on istunut iltaa "ystävän" kanssa ja itse ajatellut kuinka on mukavaa, oliko sillä toisella oikeasti mukavaa? Oliko hän mukana vain velvollisuudesta tai säälistä? Kun on soittanut hänelle, harmittiko häntä jutella? Oliko hänellä oikeasti kiire, vai oliko sekin vain tekosyy.
Kaikki tällaiset tilanteet joita itse piti positiivisena, olivatko ne toiselle merkityksettömiä tai jopa negatiivisia? Kuinka voi jatkossa luottaa mihinkään, kuinka voi nauttia mistään jos on tulkinnut toisen täysin väärin?
Tällainen kun tapahtuu useampaan kertaan, on lopulta hyvin vaikea nauttia enää mistään ja luottaa kenenkään, kun on hyvin mahdollista että vain tulkitsee toista väärin. Ja toki on vaikea välttää sitä ettei tästä tule itseään toteuttava ennuste, kun ei enää osaa ja uskalla heittäytyä ja luottaa toisiin tai edes itseensä - ja lopulta päätyy siihen, että parempi olla vain yksin, kuin asettaa itsensä taas alttiiksi pettymykselle, kun ei kestä enää kertaakaan sitä kylmää kuristavaa tunnetta kun huomaa olleensa tärkeälle ihmiselle merkityksetön.
Näin on käynyt minullekin. Olen näiden pettymysten seurauksena tullut hyvin herkäksi. Jos olen epävarma siitä pitääkö toinen ihminen minusta vai ei, niin saatan äkkiä itse olla se, joka ottaa etäisyyttä, jotta en taas kokisi uutta nöyryyttävää pettymystä. Voimia uusien ihmissuhteiden luomiseen on siis hyvin vähän, koska pettymyksen sietokyky on nyt näin heikko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.
Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.
Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!
Minkä arvoista on kaveruus, joka on täysin toisen vaivannäön varassa? Ei minkään, ihan niinkuin ei sellainen seurustelusuhdekaan jota vain toinen ylläpitää. Ei aitoa ihmissuhdetta ole olemassa, jos se on (ilman hyvää syytä jatkuvasti) vain toisen varassa - eihän silloin merkitse sille toiselle yhtään mitään.
Olen täysin eri mieltä. Minä koen, että minulla on aito ihmissuhde, kun tapaan ystävääni ja meillä synkkää hyvin. Se, kenen aloitteesta tapaamiset järjestyvät, ei millään lailla omalla kohdallani vaikuta tähän tunteeseen.
Minäkin koin joskus näin. Sitten sain kuulla suorat sanat: ystäväksi luulemani ihminen oli monta vuotta pitänyt minua vastenmielisenä tunkeilijana. Käytös tavatessa oli aina ilahtuneen oloista, mutta lopulta jokin piilotettu vihamielisyys tuli esiin. "Ystävyys" päättyi siihen.
Vierailija kirjoitti:
Onko tapana korostaa sosiaalisessa mediassa perhe-elämäsi tai parisuhteesi ihanuutta? Ei sellaista moni kauaa jaksa, ellei satu olemaan samantyyppinen.
Tuo saattaa kyllä ärsyttää, mutta tuskin on syy ottaa etäisyyttä, jos seura muuten miellyttää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.
Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.
Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!
Yksipuolinen ihmissuhde ei ole tyydyttävä. Toisen passiivisuuden takia aikaa myöten alkaa tuntua vaikealta ottaa yhteyttä, vaikka kivaa yleensä seurassa olisikin. Pohjimmiltaan tulee sellainen tunne, ettei toinen sittenkään pidä sinusta oikeasti, jos hän ei ole valmis näkemään mitään vaivaa ystävyyden eteen.
Eikä se ole mikään tunne. On aina valinta jättää joku osattomaksi, vaikka se olisi alitajuinenkin valinta. Silloin prioriteetit ovat muualla - et ole tärkeä. Tätä on turha selitellä kiireellä tai saamattomuudella.
Näinhän se on. Se on vain aina kova paikka huomata, että ihmiset joista itse pidät ja olet toiminnallasi pyrkinyt osoittamaan pitäväsi tärkeinä, eivät koe samoin sinun suhteesi. Tällaiset ihmissuhdekokemukset laskevat voimakkaasti itsetuntoa. Ei ole mukavaa huomata olevansa toisille pääosin yhdentekevä ihminen, joka kelpaa hyvin korkeintaan viihdyttäjän tai terapeutin rooliin.
Tämä on jopa traumatismoivaa. Kun vihdoin tajuaa kuinka merkityksetön on ollut toiselle, alkaa käydä läpi kaikkia aiempia tilanteita ja kuinka on ilmeisesti väärinymmärtänyt ihmissuhteen sisällön. Esim kun on istunut iltaa "ystävän" kanssa ja itse ajatellut kuinka on mukavaa, oliko sillä toisella oikeasti mukavaa? Oliko hän mukana vain velvollisuudesta tai säälistä? Kun on soittanut hänelle, harmittiko häntä jutella? Oliko hänellä oikeasti kiire, vai oliko sekin vain tekosyy.
Kaikki tällaiset tilanteet joita itse piti positiivisena, olivatko ne toiselle merkityksettömiä tai jopa negatiivisia? Kuinka voi jatkossa luottaa mihinkään, kuinka voi nauttia mistään jos on tulkinnut toisen täysin väärin?
Tällainen kun tapahtuu useampaan kertaan, on lopulta hyvin vaikea nauttia enää mistään ja luottaa kenenkään, kun on hyvin mahdollista että vain tulkitsee toista väärin. Ja toki on vaikea välttää sitä ettei tästä tule itseään toteuttava ennuste, kun ei enää osaa ja uskalla heittäytyä ja luottaa toisiin tai edes itseensä - ja lopulta päätyy siihen, että parempi olla vain yksin, kuin asettaa itsensä taas alttiiksi pettymykselle, kun ei kestä enää kertaakaan sitä kylmää kuristavaa tunnetta kun huomaa olleensa tärkeälle ihmiselle merkityksetön.
Näin on käynyt minullekin. Olen näiden pettymysten seurauksena tullut hyvin herkäksi. Jos olen epävarma siitä pitääkö toinen ihminen minusta vai ei, niin saatan äkkiä itse olla se, joka ottaa etäisyyttä, jotta en taas kokisi uutta nöyryyttävää pettymystä. Voimia uusien ihmissuhteiden luomiseen on siis hyvin vähän, koska pettymyksen sietokyky on nyt näin heikko.
Minä olen ottanut säännöksi maksimissaan kaksi omaa aloitetta peräkkäin. Jos kommunikointi tuntuu jäävän minun aloitteeni varaan, jään kahden oman yhteydenottoni tai tapaamisehdotuksen jälkeen odottamaan toisen panosta. Jokainen ihmissuhde on päättynyt sitten siihen, mutta ainakaan en joudu miettimään painostinko liikaa tai oliko joku kaverini vastentahtoisesti tai paremman puutteessa. Parempi siis huomata tilanne ennemmin kuin myöhemmin, eikä vasta vuosien valheellisen "kaveruuden" jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko tapana korostaa sosiaalisessa mediassa perhe-elämäsi tai parisuhteesi ihanuutta? Ei sellaista moni kauaa jaksa, ellei satu olemaan samantyyppinen.
Tuo saattaa kyllä ärsyttää, mutta tuskin on syy ottaa etäisyyttä, jos seura muuten miellyttää.
Kyllä se on syy. Nämä ihmiset eivät tee eroa, tai pahimmillaan ymmärrä sitä mammakerhojuttujen ja ystävien välillä. Tämä on juuri sitä, kun toista käytetään purkautumiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.
Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.
Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!
Yksipuolinen ihmissuhde ei ole tyydyttävä. Toisen passiivisuuden takia aikaa myöten alkaa tuntua vaikealta ottaa yhteyttä, vaikka kivaa yleensä seurassa olisikin. Pohjimmiltaan tulee sellainen tunne, ettei toinen sittenkään pidä sinusta oikeasti, jos hän ei ole valmis näkemään mitään vaivaa ystävyyden eteen.
Eikä se ole mikään tunne. On aina valinta jättää joku osattomaksi, vaikka se olisi alitajuinenkin valinta. Silloin prioriteetit ovat muualla - et ole tärkeä. Tätä on turha selitellä kiireellä tai saamattomuudella.
Näinhän se on. Se on vain aina kova paikka huomata, että ihmiset joista itse pidät ja olet toiminnallasi pyrkinyt osoittamaan pitäväsi tärkeinä, eivät koe samoin sinun suhteesi. Tällaiset ihmissuhdekokemukset laskevat voimakkaasti itsetuntoa. Ei ole mukavaa huomata olevansa toisille pääosin yhdentekevä ihminen, joka kelpaa hyvin korkeintaan viihdyttäjän tai terapeutin rooliin.
Tämä on jopa traumatismoivaa. Kun vihdoin tajuaa kuinka merkityksetön on ollut toiselle, alkaa käydä läpi kaikkia aiempia tilanteita ja kuinka on ilmeisesti väärinymmärtänyt ihmissuhteen sisällön. Esim kun on istunut iltaa "ystävän" kanssa ja itse ajatellut kuinka on mukavaa, oliko sillä toisella oikeasti mukavaa? Oliko hän mukana vain velvollisuudesta tai säälistä? Kun on soittanut hänelle, harmittiko häntä jutella? Oliko hänellä oikeasti kiire, vai oliko sekin vain tekosyy.
Kaikki tällaiset tilanteet joita itse piti positiivisena, olivatko ne toiselle merkityksettömiä tai jopa negatiivisia? Kuinka voi jatkossa luottaa mihinkään, kuinka voi nauttia mistään jos on tulkinnut toisen täysin väärin?
Tällainen kun tapahtuu useampaan kertaan, on lopulta hyvin vaikea nauttia enää mistään ja luottaa kenenkään, kun on hyvin mahdollista että vain tulkitsee toista väärin. Ja toki on vaikea välttää sitä ettei tästä tule itseään toteuttava ennuste, kun ei enää osaa ja uskalla heittäytyä ja luottaa toisiin tai edes itseensä - ja lopulta päätyy siihen, että parempi olla vain yksin, kuin asettaa itsensä taas alttiiksi pettymykselle, kun ei kestä enää kertaakaan sitä kylmää kuristavaa tunnetta kun huomaa olleensa tärkeälle ihmiselle merkityksetön.
Näin on käynyt minullekin. Olen näiden pettymysten seurauksena tullut hyvin herkäksi. Jos olen epävarma siitä pitääkö toinen ihminen minusta vai ei, niin saatan äkkiä itse olla se, joka ottaa etäisyyttä, jotta en taas kokisi uutta nöyryyttävää pettymystä. Voimia uusien ihmissuhteiden luomiseen on siis hyvin vähän, koska pettymyksen sietokyky on nyt näin heikko.
Minä olen ottanut säännöksi maksimissaan kaksi omaa aloitetta peräkkäin. Jos kommunikointi tuntuu jäävän minun aloitteeni varaan, jään kahden oman yhteydenottoni tai tapaamisehdotuksen jälkeen odottamaan toisen panosta. Jokainen ihmissuhde on päättynyt sitten siihen, mutta ainakaan en joudu miettimään painostinko liikaa tai oliko joku kaverini vastentahtoisesti tai paremman puutteessa. Parempi siis huomata tilanne ennemmin kuin myöhemmin, eikä vasta vuosien valheellisen "kaveruuden" jälkeen.
Kuulostaa hyvältä rautalankamallilta sosiaalisiin tilanteisiin. Tietysti silti jossain elämäntilanteessa voimat voivat oikeasti olla vähissä itse kullakin.
Eli jos sinä vaikka sairastut etkä jaksa järjestää tapaamisia, on sinusta ihan ok ettet enää koskaan kuule tästä ystävästa? Sinulle on ihan ok, jos hänelle ei koskaan tule mieleen soittaa sinulle, eikä hänellä koskaan tule sinua ikävä niin että hän haluaisi tehdä kanssasi jotain? Sinulle on ihan ok, jos ystävällesi on ihan sama näkeekö sinua vai ei?