Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

No sikäli se vertaus oli osuva, että kovin usein köyhät näyttää uskovan että heidän köyhyytensä on automaattisesti rikkaiden syy. Silloinkin, kun se on selkeästi itseaiheutettua. Tästäkin keskutelusta huomaa kyllä, että eräiden yksinäisten kohdalla on vähän sama juttu...

Eli siis pidät vaikkapa väkivaltaiseen perheeseen syntymistä ja sen myötä vääristynyttä käsitystä ihmissuhteissa toimimisesta tämän ihmisen itsensä syynä? Sosiaalisen pääoman nopea kertyminen alkaa lämminhenkisessä perheessä jo lapsesta alkaen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko jossain vaiheessa hyväksyä sen, että sille saattaa olla syy ettei joku tietty tai kukaan soita? On minunkin elämässäni ollut ihmisiä jotka on lakanneet pitämästä yhteyttä, mutta kyllä mä olen aika nopeasti tajunnut "vihjeen" ja siirtynyt eteenpäin. Jos homma ei jomman kumman osalta toimi, niin se ei vaan toimi.

Yllättävän moni tosin ei tajua. Tässäkin keskustelussa on muutama, joille näin itsestäänselvä juttu on mahdoton käsittää. Ehkä se on joku autismin muoto kun ei oikein selvitä sosiaalisesta elämästä ja suhteiden luomisesta, mutta täytyykö omasta ongelmastaan tosiaan syytellä koko ajan muita? Outo ilmiö.

Mutta eikö ongelma ole nimenomaan sillä ihmisellä, joka kymmeniä vuosia mielestään silkkaa kohteliaisuuttaan suostuu olemaan mukana itselleen epämiellyttävässä ihmissuhteessa? Toinen osapuolihan saattaa olla ihan kohtalaisen tyytyväinen tilanteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!

Mietityttää vaan haluaako ne muut ihan oikeasti olla sun kanssa kun eivät itse ota suhun yhteyttä ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

itse olen elänyt aina yksin toki nuorena oli kavereita, hengellisiä ja samalla urheiltiin. 33 vuotiaana ajauduin täysin yksinäisyyteen enkä ole 15 vuoteen saanut yhtäviä enkä etsinyt, lähinnä kaljapullo ja netti kaverina ja rock musa

mutta en mä koskaan soita kellekään, opn vanhoja tuttuja ja veli jotka soittaa aina joskus, itse en soita koskaan kellekään, koska ei ole asiaa eikä kiinnostusta ihmisten asioihin

en tajua kyllä niitäkänä kavereita jotka soittaa vaikkei ole mitään asiaa

Vierailija kirjoitti:

Joo itse muutin kotipaikkakunnalta muualle jonne jäivät muut kaverit. Yksi tietty porukassa jolla ikinä aikaa mihinkään. Jos menen pitkästä aikaa käymään ei ikinä aikaa nähä vaan aina jotain muuta menoa/töitä. Viesteihin ei reagoida tai snäppeihin. Olen kuullut että ahkera kyllä muissa ryhmissä kaveri vastailemaan, mutta ei meidän tyttöjen ryhmään.

Kesälomalla pääsen taas käymään kotipaikkakunnalla, mutta työt menee päällekkäin kaverilla ja omat lomansa ja vapaa-aikansa viettää muiden kavereiden kanssa kuulema.

Tuntuu, että monen vuoden ystävyys alkaa olla roskiin heitetty jos on ains toissijainen eikä ikinä aikaa. Turhauttaa yrittää laittaa viestejä ja ehdotella menoja.

Uudella paikkakunnalla pari kaveria joista toiselle olen vain joku terapeutti.

Elämässä täytyy vain hyväksyä se, että ystävyydetkin katoavat tai muuttavat muotoaan. Tämä yksi ystävä ei ehkä tunne enää, että teillä olisi toisillenne annettavaa tai yhteistä tarpeeksi, kun ette asu enää samalla paikkakunnalla.

Kaikki ystävyydet eivät kanna läpi elämän, kylmä fakta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!

Mietityttää vaan haluaako ne muut ihan oikeasti olla sun kanssa kun eivät itse ota suhun yhteyttä ikinä.

En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta mulle on ihan uusi asia, että joku tosiaankin on toisen ihmisen kanssa tekemisissä vastoin omaa tahtoaan. Ymmärrän toki sukulaiset ja työpaikalla työkaverit, joiden kanssa joutuu olemaan tekemisissä, vaikka ei edes sietäisi koko tyyppiä. Mutta oikeastiko joku lähtee kahville, leffaan tms sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei halua olla? Miksi ihmeessä? Mä en lähtisi ja oletan, että kun pyydän jotain seurakseni, tämä toinen on aikuinen ihminen ja osaa kieltäytyä, jos ei halua lähteä. Ja jos lähtee, niin haluaa lähteä enkä mieti, halusiko se nyt vai ei, ollaanko me kavereita vai eikö olla ja kuka soitti viimeksi vai eikö kukaan soittanut. En jaksa vatvoa ihmissuhteita, en omia enkä muiden. En kysy kaveria seurakseni Tuska-festareille mennäkseni kaverin kanssa siellä naimisiin vaan ihan vain seuraksi, koska oletan kaverinkin pitävän metallista, jos hän lähtee. Jos ei pidä metallista, ei pidä minusta, haluaa mennä sinne jonkun muun kanssa tai vaikka yksin, niin käsittääkseni silloin kietäydytään yhdessä lähtemisestä eikä vinguta jälkikäteen, miten rankkaa oli, kun oli "pakko" mennä typerän kaverin kanssa typerään paikkaan kuuntelemaan typerää musiikkia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Tämän ketjun ensisijainen teema on _ystävyys_ ja siihen liittyvät seikat. Toki tällöin vaatimuksia on. Osa varmasti myös kirjoittaa toiveista ja ihanneystävyydestä, kuten minäkin. Vaikka muuhun olenkin tyytynyt.

Jos kuitenkin on yksinäinen,  osa kelpuuttaa varmasti myös uusia tuttuja ja kavereita. Eri asia vain on, että mistä sellaisia sitten saisi. Vaatimukset tuskin ovat kovinkaan kovat. Ikuisia tyhjiä fraaseja ovat harrastukset ym. Miten moni nyt sitten tosissaan on savenvalantakurssilta löytänyt siviilissä nähtävän tuttavan, kaverin tai ystävän? Ehkä joku, mutta eiköhän ne usein aika kepeiksi harrastusjutuiksi jää. Eihän harrastuksiin mennä edes hakemaan uusia kavereita, vaan oppimaan uutta. Tuntuisi hieman kiusalliselta alkaa "flirttailla" harrastuksessa kaverimielessä ja kysellä henkilökohtaisuuksia. Toki voi olla, että jokin aktiivinen joukkuelaji on eri asia. 

Mielestäni tuota muuten on harvempi sanonut, että ystävän pitäisi olla samanlainen kuin itse. Itsestäni se olisi suorastaan kammottavaa! Mutta sen allekirjoitan, että ihanneystävyys olisi pitkälti sama asia kuin parisuhde (jätän tietoisesti sanan PELI pois, koska en nyt ymmärrä tätä pinnallista peliaspektia) ilman seksiä. Parisuhteessaan ollaan toivottavasti hyvän, kenties parhaan ystävän kanssa. 

En ymmärtänyt tuota pelikaverikommenttia. Eikö ystävää kaipaava nimenomaan halua välttää ihmissuhdepelejä ja pelureita?

Voidaan siis vaikkapa uudistaa kysymys: no, mistäs niitä tuttavia/kavereita/ystäviä löytää, jos vaatimuksina on ainoastaan jonkinlainen ajanvietto yhdessä? Sillä jotainhan niiden ihmisten valitettavasti PITÄÄ (hah!) tehdä keskenään muodostaakseen jonkinlaisen ihmissuhteen. 

Onpa hämmentävä ketju. Tyyppi selittää (ilm. suu vaahdossa) että onnellisten ihmissuhteiden perusta on lämminhenkisessä kodissa, mutta ei kykene osoittamaan minkäänlaista empatiaa ihmisiä kohtaan, jotka tuntevat itsensä yksinäisiksi, vaan heittää alentuvasti että "nämä ovat niitä ihmisiä joita kohdeltu huonosti" ymmärtämättä että hän itse on se jota on kohdeltu kaikkein huonoimmin, koska hän ei pysty ottamaan minkäänlaista vastuuta omasta käytöksestään eikä kokemaan että on tasa-arvoinen toisten ihmisten kanssa. 

Toivottavasti hän ei ole mielenterveyden ammattilainen, sanon tämän siksi koska hän heittelee alan jargonia niin tottuneesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Tämän ketjun ensisijainen teema on _ystävyys_ ja siihen liittyvät seikat. Toki tällöin vaatimuksia on. Osa varmasti myös kirjoittaa toiveista ja ihanneystävyydestä, kuten minäkin. Vaikka muuhun olenkin tyytynyt.

Jos kuitenkin on yksinäinen,  osa kelpuuttaa varmasti myös uusia tuttuja ja kavereita. Eri asia vain on, että mistä sellaisia sitten saisi. Vaatimukset tuskin ovat kovinkaan kovat. Ikuisia tyhjiä fraaseja ovat harrastukset ym. Miten moni nyt sitten tosissaan on savenvalantakurssilta löytänyt siviilissä nähtävän tuttavan, kaverin tai ystävän? Ehkä joku, mutta eiköhän ne usein aika kepeiksi harrastusjutuiksi jää. Eihän harrastuksiin mennä edes hakemaan uusia kavereita, vaan oppimaan uutta. Tuntuisi hieman kiusalliselta alkaa "flirttailla" harrastuksessa kaverimielessä ja kysellä henkilökohtaisuuksia. Toki voi olla, että jokin aktiivinen joukkuelaji on eri asia. 

Mielestäni tuota muuten on harvempi sanonut, että ystävän pitäisi olla samanlainen kuin itse. Itsestäni se olisi suorastaan kammottavaa! Mutta sen allekirjoitan, että ihanneystävyys olisi pitkälti sama asia kuin parisuhde (jätän tietoisesti sanan PELI pois, koska en nyt ymmärrä tätä pinnallista peliaspektia) ilman seksiä. Parisuhteessaan ollaan toivottavasti hyvän, kenties parhaan ystävän kanssa. 

En ymmärtänyt tuota pelikaverikommenttia. Eikö ystävää kaipaava nimenomaan halua välttää ihmissuhdepelejä ja pelureita?

Pelikaveruudessa kuten sinullakin (???) ystävyydessä on säännöt, joiden  mukaan pelataan. Jos toinen ei pelaa sun säännöilläsi, ei hän voi olla ystäväsikään. Ja sulle kuten monelle muullekin ystävyys tuntuu olevan kuin parisuhde, johon sitoudutaan koko eliniäksi. Kuinka monta miestä/vaimoa jaksaisit pitää tyytyväisenä samaan aikaan? Tuskin kovin montaa edes viittä vuotta saatika koko loppuelämääsi. 

Jos ystävyydeltä haluaa parisuhteen kaltaista elinikäistä symbioosia, on etsittävä itsensä kaltainen ihminen, joka myöskään ei halua kuin parisuhteen kaltaisen elinikäisen symbioosin. Sellaista ihmistä ei edes kannata etsiä ihmisistä, joilla on useampiakin ihmissuhteita. Olen tavannut elämäni aikana paljon ihan mukavia - yksinäisiäkin - ihmisiä, mutta en voi ryhtyä kenenkään kanssa mihinkään symbioosiin, koska elämässäni on paljon muitakin ihmisiä. Haluaisitko itse olla se, joka heivataan elämästä ja aloitetaan symbioosi jonkun toisen kanssa? 

Uusia ihmisiä tavataan mitä erilaisimmissa tilanteissa, mutta uusien ihmisten tapaamisen tarkoitus ei olekaan muodostaa heidän kanssaan parisuhteen kaltaista symbioosia. Uusien ihmisten kanssa tehdään asioita ja tutustutaan. Joskus käy niin, että voidaan ystävystyäkin, mutta silloinkin on mietittävä kokonaisuutta. Kestääkö ystävystyä sellaisen kanssa, jolle ei olekaan ainoa ystävä? 

Vierailija kirjoitti:

Voidaan siis vaikkapa uudistaa kysymys: no, mistäs niitä tuttavia/kavereita/ystäviä löytää, jos vaatimuksina on ainoastaan jonkinlainen ajanvietto yhdessä? Sillä jotainhan niiden ihmisten valitettavasti PITÄÄ (hah!) tehdä keskenään muodostaakseen jonkinlaisen ihmissuhteen. 

Sieltä missä on ihmisiä, joita kiinnostaa jokin sama asia ja sama ajanviettotapa. Mä olen löytänyt uusia kavereita mitä erilaisimmista Facebook-ryhmistä. Ja yksi erittäin läheinen ystäväkin on löytynyt niistä. Yhden naisporukan kanssa ollaan perustettu oma suljettu ryhmä ja olemme sen kautta ystävystyneetkin, vaikka emme ole edes kaikkia tavanneet vaan muutamia silloin tällöin. Mutta yhteisten ajatusten ja itse kunkin kiperienkin asioiden (esim sairaus, avioero jne) jakaminen ja muiden auttamishalu (henkinen tukeminen, konkreettinen taloudellinen apu jne) siinä pienessä ryhmässä on synnyttänyt välillemme ystävyyden. Odotan päivää, kun saadaan koko 11 naisen porukka livenä samaan paikkaan tapaamaan toisemme ensi kertaa koko porukalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Tämän ketjun ensisijainen teema on _ystävyys_ ja siihen liittyvät seikat. Toki tällöin vaatimuksia on. Osa varmasti myös kirjoittaa toiveista ja ihanneystävyydestä, kuten minäkin. Vaikka muuhun olenkin tyytynyt.

Jos kuitenkin on yksinäinen,  osa kelpuuttaa varmasti myös uusia tuttuja ja kavereita. Eri asia vain on, että mistä sellaisia sitten saisi. Vaatimukset tuskin ovat kovinkaan kovat. Ikuisia tyhjiä fraaseja ovat harrastukset ym. Miten moni nyt sitten tosissaan on savenvalantakurssilta löytänyt siviilissä nähtävän tuttavan, kaverin tai ystävän? Ehkä joku, mutta eiköhän ne usein aika kepeiksi harrastusjutuiksi jää. Eihän harrastuksiin mennä edes hakemaan uusia kavereita, vaan oppimaan uutta. Tuntuisi hieman kiusalliselta alkaa "flirttailla" harrastuksessa kaverimielessä ja kysellä henkilökohtaisuuksia. Toki voi olla, että jokin aktiivinen joukkuelaji on eri asia. 

Mielestäni tuota muuten on harvempi sanonut, että ystävän pitäisi olla samanlainen kuin itse. Itsestäni se olisi suorastaan kammottavaa! Mutta sen allekirjoitan, että ihanneystävyys olisi pitkälti sama asia kuin parisuhde (jätän tietoisesti sanan PELI pois, koska en nyt ymmärrä tätä pinnallista peliaspektia) ilman seksiä. Parisuhteessaan ollaan toivottavasti hyvän, kenties parhaan ystävän kanssa. 

En ymmärtänyt tuota pelikaverikommenttia. Eikö ystävää kaipaava nimenomaan halua välttää ihmissuhdepelejä ja pelureita?

Pelikaveruudessa kuten sinullakin (???) ystävyydessä on säännöt, joiden  mukaan pelataan. Jos toinen ei pelaa sun säännöilläsi, ei hän voi olla ystäväsikään. Ja sulle kuten monelle muullekin ystävyys tuntuu olevan kuin parisuhde, johon sitoudutaan koko eliniäksi. Kuinka monta miestä/vaimoa jaksaisit pitää tyytyväisenä samaan aikaan? Tuskin kovin montaa edes viittä vuotta saatika koko loppuelämääsi. 

Jos ystävyydeltä haluaa parisuhteen kaltaista elinikäistä symbioosia, on etsittävä itsensä kaltainen ihminen, joka myöskään ei halua kuin parisuhteen kaltaisen elinikäisen symbioosin. Sellaista ihmistä ei edes kannata etsiä ihmisistä, joilla on useampiakin ihmissuhteita. Olen tavannut elämäni aikana paljon ihan mukavia - yksinäisiäkin - ihmisiä, mutta en voi ryhtyä kenenkään kanssa mihinkään symbioosiin, koska elämässäni on paljon muitakin ihmisiä. Haluaisitko itse olla se, joka heivataan elämästä ja aloitetaan symbioosi jonkun toisen kanssa? 

Uusia ihmisiä tavataan mitä erilaisimmissa tilanteissa, mutta uusien ihmisten tapaamisen tarkoitus ei olekaan muodostaa heidän kanssaan parisuhteen kaltaista symbioosia. Uusien ihmisten kanssa tehdään asioita ja tutustutaan. Joskus käy niin, että voidaan ystävystyäkin, mutta silloinkin on mietittävä kokonaisuutta. Kestääkö ystävystyä sellaisen kanssa, jolle ei olekaan ainoa ystävä? 

Onpa hämmentävää tekstiä. Onhan monella ihmisellä monta hyvää, elinikäistä ystävää, eikä siinä silti saa potkuja vanhat ystävät.

Itse asiassa monessa ystävyydessä on "säännöt", jotka eivät tyydytä molempia osapuolia, mutta silti ollaan ystäviä. Tuo ei siis pidä paikkaansa, että jos ei pelata minun säännöilläni, niin sitten ei edes ole ystävyyttä. Ehkä sinun kohdallasi se on näin, mutta minulla ei olisi varmasti yhtäkään ystävää, jos ajattelisin noin. Tuohan on silkkaa joustamattomuutta ja ehdottomuutta, eikä ystävyyden idea mielestäni ole se, että "aha, tää ei käy sulle, no mä meen sit ettiin toista tyyppiä". Ihannetilanteessa etsittäisiin mielestäni kompromissi. Monesti silti näinkään ei käy, vaan siten, kuten tässä ketjussakin on tuotu ilmi, että toinen tyytyy toisen sääntöihin.

Niin, tässä nyt kuitenkin alkuperäinen kommentoija esitti kovan väitteen, että se on paljon itsestä kiinni se kaverien saaminen. Siihen kiinnosti vastaus. Nyt siis lopulta jo päädyttiinkin siihen, että voidaan ystävystyä, jos ystävystytään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Tämän ketjun ensisijainen teema on _ystävyys_ ja siihen liittyvät seikat. Toki tällöin vaatimuksia on. Osa varmasti myös kirjoittaa toiveista ja ihanneystävyydestä, kuten minäkin. Vaikka muuhun olenkin tyytynyt.

Jos kuitenkin on yksinäinen,  osa kelpuuttaa varmasti myös uusia tuttuja ja kavereita. Eri asia vain on, että mistä sellaisia sitten saisi. Vaatimukset tuskin ovat kovinkaan kovat. Ikuisia tyhjiä fraaseja ovat harrastukset ym. Miten moni nyt sitten tosissaan on savenvalantakurssilta löytänyt siviilissä nähtävän tuttavan, kaverin tai ystävän? Ehkä joku, mutta eiköhän ne usein aika kepeiksi harrastusjutuiksi jää. Eihän harrastuksiin mennä edes hakemaan uusia kavereita, vaan oppimaan uutta. Tuntuisi hieman kiusalliselta alkaa "flirttailla" harrastuksessa kaverimielessä ja kysellä henkilökohtaisuuksia. Toki voi olla, että jokin aktiivinen joukkuelaji on eri asia. 

Mielestäni tuota muuten on harvempi sanonut, että ystävän pitäisi olla samanlainen kuin itse. Itsestäni se olisi suorastaan kammottavaa! Mutta sen allekirjoitan, että ihanneystävyys olisi pitkälti sama asia kuin parisuhde (jätän tietoisesti sanan PELI pois, koska en nyt ymmärrä tätä pinnallista peliaspektia) ilman seksiä. Parisuhteessaan ollaan toivottavasti hyvän, kenties parhaan ystävän kanssa. 

En ymmärtänyt tuota pelikaverikommenttia. Eikö ystävää kaipaava nimenomaan halua välttää ihmissuhdepelejä ja pelureita?

Pelikaveruudessa kuten sinullakin (???) ystävyydessä on säännöt, joiden  mukaan pelataan. Jos toinen ei pelaa sun säännöilläsi, ei hän voi olla ystäväsikään. Ja sulle kuten monelle muullekin ystävyys tuntuu olevan kuin parisuhde, johon sitoudutaan koko eliniäksi. Kuinka monta miestä/vaimoa jaksaisit pitää tyytyväisenä samaan aikaan? Tuskin kovin montaa edes viittä vuotta saatika koko loppuelämääsi. 

Jos ystävyydeltä haluaa parisuhteen kaltaista elinikäistä symbioosia, on etsittävä itsensä kaltainen ihminen, joka myöskään ei halua kuin parisuhteen kaltaisen elinikäisen symbioosin. Sellaista ihmistä ei edes kannata etsiä ihmisistä, joilla on useampiakin ihmissuhteita. Olen tavannut elämäni aikana paljon ihan mukavia - yksinäisiäkin - ihmisiä, mutta en voi ryhtyä kenenkään kanssa mihinkään symbioosiin, koska elämässäni on paljon muitakin ihmisiä. Haluaisitko itse olla se, joka heivataan elämästä ja aloitetaan symbioosi jonkun toisen kanssa? 

Uusia ihmisiä tavataan mitä erilaisimmissa tilanteissa, mutta uusien ihmisten tapaamisen tarkoitus ei olekaan muodostaa heidän kanssaan parisuhteen kaltaista symbioosia. Uusien ihmisten kanssa tehdään asioita ja tutustutaan. Joskus käy niin, että voidaan ystävystyäkin, mutta silloinkin on mietittävä kokonaisuutta. Kestääkö ystävystyä sellaisen kanssa, jolle ei olekaan ainoa ystävä? 

Onpa hämmentävää tekstiä. Onhan monella ihmisellä monta hyvää, elinikäistä ystävää, eikä siinä silti saa potkuja vanhat ystävät.

Itse asiassa monessa ystävyydessä on "säännöt", jotka eivät tyydytä molempia osapuolia, mutta silti ollaan ystäviä. Tuo ei siis pidä paikkaansa, että jos ei pelata minun säännöilläni, niin sitten ei edes ole ystävyyttä. Ehkä sinun kohdallasi se on näin, mutta minulla ei olisi varmasti yhtäkään ystävää, jos ajattelisin noin. Tuohan on silkkaa joustamattomuutta ja ehdottomuutta, eikä ystävyyden idea mielestäni ole se, että "aha, tää ei käy sulle, no mä meen sit ettiin toista tyyppiä". Ihannetilanteessa etsittäisiin mielestäni kompromissi. Monesti silti näinkään ei käy, vaan siten, kuten tässä ketjussakin on tuotu ilmi, että toinen tyytyy toisen sääntöihin.

Niin, tässä nyt kuitenkin alkuperäinen kommentoija esitti kovan väitteen, että se on paljon itsestä kiinni se kaverien saaminen. Siihen kiinnosti vastaus. Nyt siis lopulta jo päädyttiinkin siihen, että voidaan ystävystyä, jos ystävystytään.

No ei olisi minullakaan! Siitähän tässä on juurikin kyse, että ei ystävyydelle voi asettaa sääntöjä. Tai voi, mutta jos ei kelpuuta edes kaverikseen muita kuin niitä, jotka noudattavat sääntöjä, jää varsin  helposti yksin. Kun ihmisillä nyt tuppaa olemaan muutakin elämää kuin vain ystävät. Minusta se on nimenomaan itsestä kiinni, miten ehdoton on siinä, millainen toisen tulee olla ja miten tiukasti noudattaa itse laatimiaan sääntöjä. Itse en vaadi ystäviltäni yhtään mitään vaan kaikki, mitä he tekevät, perustuu täysin vapaaehtoisuuteen ja heidän haluunsa tehdä juuri sillä hetkellä jotain kanssani.

Jos joku ei halua viettää aikaansa kanssani, koska en pelaa hänen säännöillään, niin ihan vapaasti voi etsiä seuransa jostain muualta. Mulla on ihan riittävästi hyviä ystäviä ja paljon hyviä kavereitakin eikä mulla ole mitään tarvetta uusille ystäville tai kavereille. Mun elämääni toki mahtuisi uusia kavereitakin, mutta ei mitään takiaisia, joiden kanssa pitäisi alkaa elämään parisuhteen kaltaisessa symbioosissa. 

Ahaa, ymmärsin, että totesit, että ystävyydessä on (aina) säännöt. Ja jos niitä ei toteuteta, niin ei voi olla ystävä. 

Mutta olen kyllä sitä mieltä, että ihannetilanteessa molempia tyydyttävät säännöt tulisi olla tällaiset säännöt. On aika kurja asetelma, jos toinen on aina altavastaaja. Joskus kuulin ryhmätyön yhteydessä, että sellaista se on, nallekarkit eivät mene aina tasan. Ei varmastikaan, jos niitä ei edes yritä tasata. 

Oikea rakkaus, oikea ystävyys, ikinä älä minua jätä. Olet ikuisesti minun ja ikinä et saa olla kenenkään muun kanssa, vaan minä ja minun kanssani koko loppuelämäsi. Minä en anna sinulle tilaa hengittää, en anna sinun tavata ketään muuta, en anna sinun ystävystyä kenenkään muun kanssa, muuten kostan ja toivon sinulle pahaa loppuelämäksi.

Ohis, mutta tämä on todella mielenkiintoinen keskustelu! Kiitokset kaikille asiallisista viesteistä ja hyvää juhannusta :)

Vierailija kirjoitti:

Ahaa, ymmärsin, että totesit, että ystävyydessä on (aina) säännöt. Ja jos niitä ei toteuteta, niin ei voi olla ystävä. 

Mutta olen kyllä sitä mieltä, että ihannetilanteessa molempia tyydyttävät säännöt tulisi olla tällaiset säännöt. On aika kurja asetelma, jos toinen on aina altavastaaja. Joskus kuulin ryhmätyön yhteydessä, että sellaista se on, nallekarkit eivät mene aina tasan. Ei varmastikaan, jos niitä ei edes yritä tasata. 

Tarkoitin, että ne ihmiset, jotka asettavat ystävyydelle tiukat säännöt, jäävät helpommin yksin. Sen vuoksi on hyvin pitkälti itsestä kiinni, saako kavereita tai ystäviä vai ei. Kun höllentää niin sääntöjä kuin vaatimuksiaankin, on paljon helpompaa luoda uusia ihmissuhteita. Eikä uudesta ihmissuhteesta edes tarvitse syntyä tuttavuutta/kaveruutta kummempaa, jos yhdessä on kuitenkin molempien mielestä mukavaa. Mulla on asioita, joita teen kavereideni enkä läheisimmän ystäväni kanssa. Ei mun tarvitse tehdä kaikkea juuri ystävieni kanssa. Eikä mun ystävieni tarvitse tehdä kanssani kaikkea, mitä mä haluan tehdä. Juuri siksi mulla on paljon ihmissuhteita, ettei mun tarvitse "velvoittaa ystävyyden nimissä" jotain yksittäistä ihmistä tekemään kanssani asioita, joita hän ei halua tehdä (esim muslimin lähteä kanssani kaljalle)

Millaisiahan nämä ihmiset, jotka ovat näin vaativia ystäviään kohtaan, ovat parisuhteissa. Varmaan niitä sairaalloisen mustasukkaisia, jotka tutkivat puhelinta ja kaivelevat taskuja, ettei vain miehellä ole muita ihmissuhteita. Huutavat pää punaisena, jos mies käy kavereiden kanssa jossakin tai ei joka hetki ilmoita, missä on. Kun nyt on alettu seurustelemaan, niin koko loppuelämän sinulla ei saa olla muita ihmisiä, kun olet minun parisuhde/ystävä.

Ja kun erotaan, loppuelämä käytetään stalkkaamiseen ja koston uhoamiseen. Onkohan tällainen riippuvuus pikemminkin mielenterveysongelma, eikä yksinäisyyttä