Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Joo, "öö siis NE yksinäiset on kauheita pelaajia eikä ne ees tiiä miten ihmisten kanssa ollaan, mä en tuu ikinä olee yxin ku mä oon niinku normaali". Pelkoa, pelkoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.

Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten,  että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?

Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.

Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.

No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.

Avioero on myös näppärä konsti yksinäisyyteen. Puolison kuolemakin toimii mainiosti. Kummassakin tapauksessa katoaa herkästi niin omat kuin puolisonkin ystävät yhteisistä puhumattakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten,  että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?

Joojoo. Ihan kuten myös masennus, kodittomuus, ylivelkaantuminen tai mikä tahansa  "voi osua keneen tahansa vaikka huomenna". Mihinkään ei ikinä liity mikään oma valinta tai muu, johon itse voi vaikuttaa. Ehkä jos tarpeeksi kauan hoetaan että yksilö itse on kaikkeen täysin syytön, ikävät asiat vain "tapahtuu" tai "osuu kohdalle", niin kyllä joku aina uskoo.

Vielä ymmärtää tämän höpöhöpön jonkun sairauden tai onnettomuuden kohdalla, mutta ikävä kyllä kukaan ei muutu yksinäiseksi yhdessä yössä. Työpaikka voi mennä, mutta siihen miten suureksi "taakaksi" muille sen jälkeen muuttuu, voi vaikuttaa varsin paljon.

Mutta tätähän ei toki saisi ääneen sanoa, pitää vaan jeesustella että kenelle tahansa voi käydä näin ja sittenpä näette miten kivaa on. Hohhoijaa. Ja mitäpä jos moni kommentoijista on jo samoja kokenut ja todennut, että jumankekka, siitä suosta pääseekin ihan itse pois vaikka toisin on yritetty väittää...

Varo vain. Sinustakin voi tulla läski yhdessä yössä ja mitäs sitten sanot. Sinun luusi voivat alkaa painaa yhdessä yössä tosi paljon tai kilpirauhasesi hajoaa yhdessä yössä tai joku salaa kantaa pelastusrenkaan vyötäröllesi, etkä voi sille mitään jne..

Nämä ovat ihan samanlaisia uhkailuja, että mitäs sitten, jos yhtäkkiä ihan sinusta riippumatta yhdessä yössä sinä olet samassa tilanteessa, kuin minä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.

Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten,  että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?

Mutta toisin kuin työttömyyden kohdalla, niin maailmassa on oikeasti miljardeja ihmisiä jpiden kanssa voi ystävystyä. Toisin kuin työpaikan suhteen, niin yhdellä ihmisellä voi olla monta ystävää. Ihminen voi jäädä yksinäiseksi, mutta kaikilla meillä on mahdollisuus etsiä niitä ystäviä, vaikka sitten Intiasta.

Joku mainitsi, ettei savikurssilta todennäköisesti löydä ystäviä. Miksi ei? Samanlaisia pulliaisiahan hekin ovat. Ihmisiä joilla on ihmissuhteita ja tarvetta niihin. Vai uskotteko oikeasti, että savikurssiin mahtuu vain yksi ystäviä haluava ja muut ovat ihmisvihaajia?

Monen ongelma on ahdasmielinen ajatus mitä ja millainen ystävyys on. Kerran viikossa kahvittelua? No sehän poissulkee heidät, jotka eivät kahvia juo. Ei soittanut vastavuoroisesti. Pois sellainen elämästä.Pyysi/n baariin, mutta oli jo muuta sovittu. Delete.

Monet eivät oikeasti edes ole päässyt tuohon ystävään tutustumisvaiheeseen, vaan haluttaisiin suoraan olla siinä 10 vuotta yhdessä jaetuissa kokemuksissa pisteessä.

Vierailija kirjoitti:

Moni yksinäinen ihminen kaipaa elämäänsä sellaisia ihmisiä, joita näkee säännöllisesti. Ei Punaisen Ristin ystävätoimintaankaan haeta mukaan sellaisia ihmisiä, jotka piipahtavat yksinäisen vanhuksen luona kerran vuodessa, vaan kerran viikossa. Kerran vuodessa jonkun satunnaisen ihmisen tapaaminen nimittäin vähentää harvan ihmisen yksinäistä oloa.

No ehkä nämä yksinäiset voisivat ilmoittautua itse Punaisen Ristin toimintaan mukaan, sillähän saavat ystävän jota näkevät kerran viikossa. Vaikka onhan tämä netissä valittaminen huomattavasti vaivattomampaa touhua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.

Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten,  että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?

Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.

Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.

No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.

Avioero on myös näppärä konsti yksinäisyyteen. Puolison kuolemakin toimii mainiosti. Kummassakin tapauksessa katoaa herkästi niin omat kuin puolisonkin ystävät yhteisistä puhumattakaan. 

Avioero minulle taas avarsi maailmaa ja toi paljon uusia tuttuja. Koska naimisissa ollessa kyhnäsin vain kotona ja passasin paskaa äijääni. Onneksi paska äijä meni ja petti ja erosimme. Maailma oikein avartui eron jälkeen, kun tajusin, että elämässä on muutakin, kuin paskan äijän passaaminen.

Sairastaminen ei myöskään ole vaikuttanut yksinäisyyteen.Mutta minulla ei nyt yleensäkään ole tapana jatkuvasti valittaa ja marista niin, että ystävät väsyvät ja kyllästyvät oman napani ympärillä pyörimiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni yksinäinen ihminen kaipaa elämäänsä sellaisia ihmisiä, joita näkee säännöllisesti. Ei Punaisen Ristin ystävätoimintaankaan haeta mukaan sellaisia ihmisiä, jotka piipahtavat yksinäisen vanhuksen luona kerran vuodessa, vaan kerran viikossa. Kerran vuodessa jonkun satunnaisen ihmisen tapaaminen nimittäin vähentää harvan ihmisen yksinäistä oloa.

No ehkä nämä yksinäiset voisivat ilmoittautua itse Punaisen Ristin toimintaan mukaan, sillähän saavat ystävän jota näkevät kerran viikossa. Vaikka onhan tämä netissä valittaminen huomattavasti vaivattomampaa touhua.

Ei sitä voi, kun sittenhän ei voisi enää korottaa itseään jalustalle yksinäisenä, jonka kaikki on hylänneet ja se on aina muiden syytä ja itse on pelkästään uhri. Uhrin roolista luopuminen on joillekkin raskasta ja vastuun ottaminen omasta elämästä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.

Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten,  että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?

Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.

Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.

No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.

Avioero on myös näppärä konsti yksinäisyyteen. Puolison kuolemakin toimii mainiosti. Kummassakin tapauksessa katoaa herkästi niin omat kuin puolisonkin ystävät yhteisistä puhumattakaan. 

Ja kummassakin tapauksessa ihmisellä on mahdollisuus ryhtyä vaikka toiselle samassa tilanteessa olevalle ystäväksi. Tai sitten molemmat voivat odottaa kuinka joku muu ottaa yhteyttä. Kuinka joku muu ylläpitää ystävyyttä. Kuinka joku muu soittaa ensin.

Vierailija kirjoitti:

Viihdyttävä ketju. Minä olen näillä spekseillä varmaankin "yksinäinen", koska mulla ei ole jäljellä yhtään ainutta kaveria, jolle soittaa jos haluaisin tehdä jotain. Kaikki nuoruudenkaverit on muuttaneet, muuttuneet, perheytyneet tiiviisti, kuolleet tai ties mitä muuta. Puolison lisäksi en keksi yhtään ainutta ihmistä, jonka kutsuisin seurakseni johonkin tapahtumaan. Menisin mieluummin yksin, tai jättäisin menemättä jos se olisi jotenkin hankalaa.

Onkohan mussa jotain vialla, kun en murehdi tätä? En ole maailman seurallisin ihminen, mutten täysi erakkokaan. Hyvässä seurassa on hauskaa, kun on, vaikken edes muista milloin viimeksi olisin ollut ns. ystävätapaamisessa. Töissä ja harrastuksissa tulee ihmisten kanssa silloin tällöin juteltua, siinä se. Edes somessa en hengaile tai viestittele.

Voihan olla, että eläkeiän kynnyksellä yhtäkkiä havahdun siihen, että ystäväpiiri olis kiva. Tai sitten en. Nuorena sosiaalinen elämä oli vilkasta, nyt en koe että saisin mitään lisäarvoa elämääni siitä. Tilanne olis ehkä erilainen, jos olisin sinkku, tai sitten ei. Jotenkin koen että varsinaiset ystävyyssuhteet kuului nuoruuteen ja nyt keski-iässä sitä samaa tarvetta ei vain ole, kun aina olen muutenkin tykännyt mennä ja tulla itsekseni. Mielenkiintoista nähdä, muuttuuko tilanne jossain vaiheessa taas joksikin.

Kun puolisosi kuolee, niin sitten huomaat, että olet yksin. Kun omahyväisesti olet hylännyt nuoruudenystäväsi, ei kannata luullakkaan, että he välittävät sinusta enää sitten, kun tarvitset heitä. Ystävyys vaatii panostusta, jos haluaa, että vanhanakin on ystäviä. Sinunlaiset omahyväiset ihmiset viettävät vanhuuden yksin

Pois lukien poikkeukselliset tilanteet eikö? Toisen läheinen sairastuu vaikka syöpään ja on kokonaan sen elämänvaiheen vietävänä. Silloin hyvä ystävä ymmärtää että toisen prioroteetit voivat olla ehkä aivan muualla kuin ystävyyssuhteen muistamisessa. Hyvä ystävä voi tuolloin olla se joka haluaa pitää huolen yhteydenotoista.

Vierailija kirjoitti:

Kun puolisosi kuolee, niin sitten huomaat, että olet yksin. Kun omahyväisesti olet hylännyt nuoruudenystäväsi, ei kannata luullakkaan, että he välittävät sinusta enää sitten, kun tarvitset heitä. Ystävyys vaatii panostusta, jos haluaa, että vanhanakin on ystäviä. Sinunlaiset omahyväiset ihmiset viettävät vanhuuden yksin

Ihania nämä tyhjännarisijat, jotka väkisin koittaa änkyröidä asiallisistakin kirjoituksista :D Keep up the spirit, sinä pysyt taatusti jatkossakin yksinäisenä *tsemppipeukku*

Vierailija kirjoitti:

Jep, kun pelkää kovasti jotain, kuten suurin osa työttömyyttä tai yksinäisyyttä, mutta ei ole taitoa käsitellä omia tunteita, niin demonisoidaan yksinäiset itsestä erilliseksi ryhmäksi. "Noin ei voi käydä mulle koska NUO on ihan erilaisia kuin minä, kaikki sairaita psykopaatteja!" Psykologinen puolustusmekanismi.

Annat ymmärtää kuinka ystävyyssuhteet ovat sattuma ja omalla toiminnalla ei ole merkitystä. Ymmärätköhän kuinka paljon ihmiset tekevät "töitä" ihmisuhteidensa eteen? Puhuvat, kuuntelevat, hakeutuvat seuraan, soittelevat, kutsuvat kylään, auttavat jne. Vastavuoroisesti tietenkin, mutta ilman tuota panosta se ystävyys olisi kuollut jo ajat sitten.

Paljonko nuo yksinäiset ovat tehneet tuota tai valmiita tekemään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Moni yksinäinen ihminen kaipaa elämäänsä sellaisia ihmisiä, joita näkee säännöllisesti. Ei Punaisen Ristin ystävätoimintaankaan haeta mukaan sellaisia ihmisiä, jotka piipahtavat yksinäisen vanhuksen luona kerran vuodessa, vaan kerran viikossa. Kerran vuodessa jonkun satunnaisen ihmisen tapaaminen nimittäin vähentää harvan ihmisen yksinäistä oloa.

Minusta sosiaaliset ihmiset voitaisiin velvoittaa pitämään huolta myös yksinäisistä ja esim. käymään yksinäisten kotona säännöllisesti pitämässä seuraa. Nykyään on unohtunut toisista huolehtiminen ja yhteisöllisyys. Sosiaaliset ihmiset pyörivät vain omien kavereiden kanssa ja unohtavat, että maailmassa on paljon yksinäisiä ihmisiä, jotka vuodesta toiseen odottavat kotona, että joku tulisi ja kutsuisi heidät matkaan tai tulisi käymään. Kansalaisvelvollisuus jopa olisi ottaa ystäväpalveluihin yhteyttä ja alkaa tukihenkilöiksi yksinäisille ihmisille. Nytkin juhannuksena moni yksinäinen istuu puhelimen ääressä ja itkee, kun kukaan ei tule käymään tai kukaan ei kutsunut häntä mukaan mökille. Eikö teitä sosiaalisia ihmisiä yhtään pistä sydämestä, että ette kutsuneet ketään yksinäistä ihmistä mukaan mökille tai kotiinne viettämään juhannusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.

Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten,  että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?

Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.

Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.

No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.

Avioero on myös näppärä konsti yksinäisyyteen. Puolison kuolemakin toimii mainiosti. Kummassakin tapauksessa katoaa herkästi niin omat kuin puolisonkin ystävät yhteisistä puhumattakaan. 

Niinpä, siinä hoksataan että niitä ikäviä asioita tapahtuukin tosiaan ihan kaikille eikä vaan niille "muille", vieraille ihmisille. Siksi aletaan pelkäämään, että se on tarttuvaa ja seuraavaksi napsahtaakin omalle kohdalle jos ei peräänny epäonnisen ja viallisen ystävän läheisyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Pois lukien poikkeukselliset tilanteet eikö? Toisen läheinen sairastuu vaikka syöpään ja on kokonaan sen elämänvaiheen vietävänä. Silloin hyvä ystävä ymmärtää että toisen prioroteetit voivat olla ehkä aivan muualla kuin ystävyyssuhteen muistamisessa. Hyvä ystävä voi tuolloin olla se joka haluaa pitää huolen yhteydenotoista.

Kuka jaksaa yksipuolisesti vain tukea toista. Hyvä ja aito ystävyys vaatii molemminpuolista työtä. Jos ystävyys menee vain toisen kuunteluksi, se ei ole oikeaa ystävyyttä, vaan hyväksikäyttöä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.

Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten,  että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?

Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.

Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.

No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.

Avioero on myös näppärä konsti yksinäisyyteen. Puolison kuolemakin toimii mainiosti. Kummassakin tapauksessa katoaa herkästi niin omat kuin puolisonkin ystävät yhteisistä puhumattakaan. 

Niinpä, siinä hoksataan että niitä ikäviä asioita tapahtuukin tosiaan ihan kaikille eikä vaan niille "muille", vieraille ihmisille. Siksi aletaan pelkäämään, että se on tarttuvaa ja seuraavaksi napsahtaakin omalle kohdalle jos ei peräänny epäonnisen ja viallisen ystävän läheisyydestä.

Tai sitten astuu omasta surkuttelustaan ulos ja verkostoituu saman kokeneiden ihmisten kanssa, eikä jää odottamaan, että joku tulee ja pelastaa kotoa yksinäisyydestä

Vierailija kirjoitti:

[

Minusta sosiaaliset ihmiset voitaisiin velvoittaa pitämään huolta myös yksinäisistä ja esim. käymään yksinäisten kotona säännöllisesti pitämässä seuraa.

Jaa, eikö olisi järkevämpää velvoittaa yksinäiset pitämään toisilleen seuraa?

Miten tästä nyt tulikin mieleen jonkun pellen taannoinen ehdotus siitä, että naiset pitäisi jotenkin velvoittaa antamaan pildeä niille miehille, jotka eivät muuten sitä saa...

Jotenkin tätä keskustelua lukiessa tulee mieleen se, etteivät ne oikeasti ystävyyssuhteisiinsa tyytyväiset ihmiset luultavasti ole täällä soittamassa suutaan yksinäisille. Eiköhän heillä ole riittävästi mukavaa tekemistä niiden ystäviensä kanssa. Tuskin he kovin paljon energiastaan viitsivät käyttää yksinäisten herjaamiseen, jos kerran ovat tyytyväisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Moni yksinäinen ihminen kaipaa elämäänsä sellaisia ihmisiä, joita näkee säännöllisesti. Ei Punaisen Ristin ystävätoimintaankaan haeta mukaan sellaisia ihmisiä, jotka piipahtavat yksinäisen vanhuksen luona kerran vuodessa, vaan kerran viikossa. Kerran vuodessa jonkun satunnaisen ihmisen tapaaminen nimittäin vähentää harvan ihmisen yksinäistä oloa.

Minusta sosiaaliset ihmiset voitaisiin velvoittaa pitämään huolta myös yksinäisistä ja esim. käymään yksinäisten kotona säännöllisesti pitämässä seuraa. Nykyään on unohtunut toisista huolehtiminen ja yhteisöllisyys. Sosiaaliset ihmiset pyörivät vain omien kavereiden kanssa ja unohtavat, että maailmassa on paljon yksinäisiä ihmisiä, jotka vuodesta toiseen odottavat kotona, että joku tulisi ja kutsuisi heidät matkaan tai tulisi käymään. Kansalaisvelvollisuus jopa olisi ottaa ystäväpalveluihin yhteyttä ja alkaa tukihenkilöiksi yksinäisille ihmisille. Nytkin juhannuksena moni yksinäinen istuu puhelimen ääressä ja itkee, kun kukaan ei tule käymään tai kukaan ei kutsunut häntä mukaan mökille. Eikö teitä sosiaalisia ihmisiä yhtään pistä sydämestä, että ette kutsuneet ketään yksinäistä ihmistä mukaan mökille tai kotiinne viettämään juhannusta.

Kyllähän yhteiskunta näistä kotiin sidotuista ihmisistä pitää huolen Heillä käy siivouspalvelua ja ruokahuoltoa. Mutta mitenkäs nämä terveet, jotka odottavat, että muut tekevät? Muut tulevat heidän seurakseen, muut ottavat yhteyttä, muuta järjestävät ystäväpalvelun, muut ystävystyvät heihin jne. He sillä aikaa istuvat kotona odottamassa.

Ei yksinäisyys nyt liikuntaeste ole. Ei se estä ottamasta itse yhteyttä. Ei estä järjestämästä tapaamisia, liittymään kerhoihin, kursseihin.harrastuksiin. Mutta tuollainen seura ei kelpaa, se ei ole mitään, ihan arvotonta yhteisoloa. Ainoastaan jonkun järjestön kerran viikossa lähettämä "ystävä" on jonkun arvoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Moni yksinäinen ihminen kaipaa elämäänsä sellaisia ihmisiä, joita näkee säännöllisesti. Ei Punaisen Ristin ystävätoimintaankaan haeta mukaan sellaisia ihmisiä, jotka piipahtavat yksinäisen vanhuksen luona kerran vuodessa, vaan kerran viikossa. Kerran vuodessa jonkun satunnaisen ihmisen tapaaminen nimittäin vähentää harvan ihmisen yksinäistä oloa.

Minusta sosiaaliset ihmiset voitaisiin velvoittaa pitämään huolta myös yksinäisistä ja esim. käymään yksinäisten kotona säännöllisesti pitämässä seuraa. Nykyään on unohtunut toisista huolehtiminen ja yhteisöllisyys. Sosiaaliset ihmiset pyörivät vain omien kavereiden kanssa ja unohtavat, että maailmassa on paljon yksinäisiä ihmisiä, jotka vuodesta toiseen odottavat kotona, että joku tulisi ja kutsuisi heidät matkaan tai tulisi käymään. Kansalaisvelvollisuus jopa olisi ottaa ystäväpalveluihin yhteyttä ja alkaa tukihenkilöiksi yksinäisille ihmisille. Nytkin juhannuksena moni yksinäinen istuu puhelimen ääressä ja itkee, kun kukaan ei tule käymään tai kukaan ei kutsunut häntä mukaan mökille. Eikö teitä sosiaalisia ihmisiä yhtään pistä sydämestä, että ette kutsuneet ketään yksinäistä ihmistä mukaan mökille tai kotiinne viettämään juhannusta.

Kyllähän yhteiskunta näistä kotiin sidotuista ihmisistä pitää huolen Heillä käy siivouspalvelua ja ruokahuoltoa. Mutta mitenkäs nämä terveet, jotka odottavat, että muut tekevät? Muut tulevat heidän seurakseen, muut ottavat yhteyttä, muuta järjestävät ystäväpalvelun, muut ystävystyvät heihin jne. He sillä aikaa istuvat kotona odottamassa.

Ei yksinäisyys nyt liikuntaeste ole. Ei se estä ottamasta itse yhteyttä. Ei estä järjestämästä tapaamisia, liittymään kerhoihin, kursseihin.harrastuksiin. Mutta tuollainen seura ei kelpaa, se ei ole mitään, ihan arvotonta yhteisoloa. Ainoastaan jonkun järjestön kerran viikossa lähettämä "ystävä" on jonkun arvoista.

Miksi voit noin pahoin? Mitä apua haluat?