Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Mitä järkeä on näin pitkällä ketjulla?

Kukaan ei lue noita kommentteja

Kannattaisi laittaa jokin aikaraja ja määrä kommentoinnille.

Miksi se häiritsee sinua että ketju on pitkä?

♪♫ Tuulella ei ole ystävää...♫♪♪...♫♪aina ystävyys mennä saa tullessa rakkauden...♪♫♪♫

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin sitten palataan siihen, että voi puhua myös itsestään tai kiinnostua eri menoista? Kun lapsi on 19, puhutaan todennäköisesti siitä, että mitä se aikoo tehdä jatkossa elämässä. Loppuuko tuo siis koskaan vai onko tuo väljähtänyt meno jo merkki siitä, että porukka vaan on erkaantunut? 

Silloin kun on rennosti ja aidosti oma itsensä, puhuu siitä mikä mielessä ja elämässä eniten liikkuu. Monella nelikymppisellä se on omat lapset. Eikä siinä ole mitään pahaa, kyllä äidillä saa olla lapset ekana mielessä. Kyllä moni on niin perhekeskeinen että lasten aikuistuttua puhuu ja ajattelee edelleen eniten lapsiaan. Mä itse pidän perhekeskeisistä ihmisistä enkä näe tossa mitään vikaa.

Totta, ei sinällään ole mitään vikaa. Mutta kun selvästi kysyy sitäkin, että hei, mitä SULLE kuuluu, niin alta aikayksikön ja jopa ilman vastausta keskustelu voi palata lapsiympyröihin. Musta lapset on helppo keino vältellä keskustelua jostain muusta, ehkä itselle kipeämmästäkin aiheesta. Jos kokee, että ei voi puhua burn outista, parisuhdekriisistä tai mistään omasta elämästään, vaan on aina tartuttava lapsiin ja tukeuduttava niihin, niin musta se kertoo silloin siitä, että ei koe oloansa enää kovin hyväksi siinä seurassa.

Mun mielestä mielenkiintoinen havainto onkin, että sittemmin tulleiden opiskelukavereiden ja työkavereiden kanssa osataan puhua paljon muustakin. On normaalia kysyä, että miten meni viikonloppu ja mitäs teit. Tietty myös puhutaan työasioista. Opiskelukavereiden kanssa jaetaan uusimmat työkuviot ja muutenkin elämänkäänteet. Ei usein, mutta aika ajoin, jotta pysytään vähän pinnalla, että kuka tekee mitäkin. Näihin porukoihin ei olla sukellettu lapset edellä, niin ilmeisesti se aiheuttaa sen, että lapset ovat kyllä mukana, mutta ei niistä tarvitse kaiken aikaa toitottaa, vaan elämässä on muitakin asioita. Mä tiedän työkaverin miesasioistakin paljon enemmän kuin jonkun lapsuudenkaverin. :D 

Nykyisin lapsia tehdään aika harkiten ja melko vakiintuneisiin elämäntilanteisiin. Ei silloin opiskelu-, työ- ja mieskuviot enää pahemmin muutu. Ainakaan kovin usein. Eikä muutenkaan tapahdu mitään merkittäviä elämänkäänteitä, joihin lapset eivät liittyisi. Viikonloppuisinkin ollaan pääasiassa perheen  kanssa, koska yhä useammalla ei ole mitään sellaisia tukiverkostoja, joihin lapset voisi viikonloppuna laittaa niin, että olisi kavereille jotain mielenkiintoisempaa kerrottavaa. Jos kysyt heidän kuulumisiaan, niin lapset nyt vaan ovat keskeinen osa heidän kuulumisiaan.

Ymmärrän sen. ettei sua kiinnosta lapsista puhuminen, mutta ei sun lapsuudenystäviäsikään välttämättä kiinnosta sun miesasiasi tai työ- tai opiskelujuttusi. Kuuntelevat, koska ymmärtävät niiden olevan sulle tärkeitä asioita aivan kuten  heille heidän lapsensa ovat tärkeitä asioita. On ihan normaalia, että ystävyyssuhteetkin vähitellen hiipuvat, kun elämät kulkevat ihan eri suuntiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin sitten palataan siihen, että voi puhua myös itsestään tai kiinnostua eri menoista? Kun lapsi on 19, puhutaan todennäköisesti siitä, että mitä se aikoo tehdä jatkossa elämässä. Loppuuko tuo siis koskaan vai onko tuo väljähtänyt meno jo merkki siitä, että porukka vaan on erkaantunut? 

Silloin kun on rennosti ja aidosti oma itsensä, puhuu siitä mikä mielessä ja elämässä eniten liikkuu. Monella nelikymppisellä se on omat lapset. Eikä siinä ole mitään pahaa, kyllä äidillä saa olla lapset ekana mielessä. Kyllä moni on niin perhekeskeinen että lasten aikuistuttua puhuu ja ajattelee edelleen eniten lapsiaan. Mä itse pidän perhekeskeisistä ihmisistä enkä näe tossa mitään vikaa.

Totta, ei sinällään ole mitään vikaa. Mutta kun selvästi kysyy sitäkin, että hei, mitä SULLE kuuluu, niin alta aikayksikön ja jopa ilman vastausta keskustelu voi palata lapsiympyröihin. Musta lapset on helppo keino vältellä keskustelua jostain muusta, ehkä itselle kipeämmästäkin aiheesta. Jos kokee, että ei voi puhua burn outista, parisuhdekriisistä tai mistään omasta elämästään, vaan on aina tartuttava lapsiin ja tukeuduttava niihin, niin musta se kertoo silloin siitä, että ei koe oloansa enää kovin hyväksi siinä seurassa.

Mun mielestä mielenkiintoinen havainto onkin, että sittemmin tulleiden opiskelukavereiden ja työkavereiden kanssa osataan puhua paljon muustakin. On normaalia kysyä, että miten meni viikonloppu ja mitäs teit. Tietty myös puhutaan työasioista. Opiskelukavereiden kanssa jaetaan uusimmat työkuviot ja muutenkin elämänkäänteet. Ei usein, mutta aika ajoin, jotta pysytään vähän pinnalla, että kuka tekee mitäkin. Näihin porukoihin ei olla sukellettu lapset edellä, niin ilmeisesti se aiheuttaa sen, että lapset ovat kyllä mukana, mutta ei niistä tarvitse kaiken aikaa toitottaa, vaan elämässä on muitakin asioita. Mä tiedän työkaverin miesasioistakin paljon enemmän kuin jonkun lapsuudenkaverin. :D 

Ihmiset ovat erilaisia. Ei mulla ole tarvetta puhua kipeistä asioistani ystävilleni. Niistä puhun perheelleni. Ystäviäni tuskin kiinnostaisi, jos puhuisin heille angularista, typescriptistä, soapista, restistä tai edes webserviceistä. Työasioista puhun työkavereideni kanssa. En myöskään puhu muille sellaisten ihmisten asioista, jotka eivät itse ole paikalla. En edes lasteni asioista.

Maailmassa on paljon kiinnostavampiakin asioita kuin minä ja mun elämäni.

Oli ehkä turhaa sanoa näin isoja asioita tuohon esimerkeiksi, jolloin niihin on helppo tarttua ja ohittaa se "tai mistään omasta elämästään". Täsmennetään: olisi voinut yhtä hyvin sanoa myös esim. työpaikat, työnhaut, opiskelut. Normaaleja asioita. Kaikki ei meidänkään porukassa varmasti edes tiedä, mitä muut tekevät ja missä. 

Eihän taas kavereiden kanssa tarvitse puhua työasioista jargonilla. En minäkään toki niin tee, mutta kyllä mä haluaisin puhua siitä, missä olen töissä ja miten töissä menee ym. Tai että kuka on miettinyt minkäkinlaisia työ- tai opiskelukuvioita. Mutta kun tukeudutaan aina niihin kersoihin, niin ei siinä tahdo saada sanaa sanottua väliin ja käännettyä laivan suuntaa. Musta ne lasten asiat kuuluvat mulle huomattavasti vähemmän kuin asianomaisten omat asiat, kun en monia lapsista edes tunne.

Jos et kuitenkaan puhu itse lapsista, koska lapset eivät ole paikalla, niin sinä et ylipäänsä ole kuvatun kaltainen ihminen.

Olet ilmeisesti mua paljon nuorempi. Mä valmistuin jo 15 vuotta sitten ja olen ollut samassa työpaikassa jo 8 vuotta. Ei mun työkuviot ole tänään sen erilaisempia kuin vuosi tai edes 5 vuotta sitten. Uutta pitää koko ajan opetella, mutta se kuuluu tähän alaan. Ei siinä ole mitään puhuttavaa sellaisten kanssa, jotka ovat eri alalla. Ja joo, en kuulu lapsistaan puhuvien ryhmään, mutta en kyllästytä ystäviäni puhumalla muustakaan omasta elämästäni, koska ei mun elämässäni tapahdu mitään kiinnostavaa. Normaalia työssäkäyvän lapsiperheellisen elämää vain. Sain varmaan hieman väärän käsityksen aiemmasta kommentistasi, koska oletin sun haluavan kuulla ystäviesi elämästä, mutta et heidän lapsistaan. Monelle ne lapset on ihan keskeinen osa elämää ja jos haluaa kuulla heidän elämästään, lapset ovat aika oleellinen osa sitä.

Mä luulen, että olen vanhempi. Osa tutuista on valmistunut lähes 20 vuotta sitten. Mutta itse olen ehtinyt (ja toisaalta "ehtinyt") yhtä jos toista - kuten moni muukin eli ei ole ollut mitään suoraa putkea. 

Eipä vakipaikka tai sama ala nykyään ole mikään itsestäänselvyys monellakaan, iästä huolimatta. Pätkätöitä ja määräaikaisuuksia.

Mutta siis en mä nyt oikein osaa selittää tuota siten, etteikö siitä aina voisi sanoa, että "ei siinä ole mitään puhuttavaa". Jos nyt vaan jokainen lause on, että Matti sitä ja Maija tota ja korvatulehdus ja oksutauti, mutta kavahdetaan kuulumisten vaihtoa, niin kyllä se musta kertoo jostain. Mun mielestä on normaalia puhua MYÖS omasta itsestä ja olla kiinnostunut toisten asioista - ja sellaisia porukoita myös on. Jos ykkösasia on puhua lapsista ja kakkosasia säätyyliset asiat, niin itse ainakin tulkitsen tuon siten, että kannattaa itsekin olla hiljaa, koska viestinä tuntuu olevan, ettei porukkaan enää kuulu ihmisten henkilökohtaiset asiat. Jos monta vuotta puhuu vain lapsista, en itse usko, että siitä roolista on edes enää kovin helppoa palata, vaikka haluaisikin. 

Joskus tekisi mieli heittää ilmoille kysymys, että eivätkö muut tätä huomaa porukassa eli siis riittääkö heille tämä eivätkä kaipaa enää mitään toisten tuntemista, vaan tärkeämpää on tietää lasten kuulumisia. Kaipa sitten niin.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin sitten palataan siihen, että voi puhua myös itsestään tai kiinnostua eri menoista? Kun lapsi on 19, puhutaan todennäköisesti siitä, että mitä se aikoo tehdä jatkossa elämässä. Loppuuko tuo siis koskaan vai onko tuo väljähtänyt meno jo merkki siitä, että porukka vaan on erkaantunut? 

Silloin kun on rennosti ja aidosti oma itsensä, puhuu siitä mikä mielessä ja elämässä eniten liikkuu. Monella nelikymppisellä se on omat lapset. Eikä siinä ole mitään pahaa, kyllä äidillä saa olla lapset ekana mielessä. Kyllä moni on niin perhekeskeinen että lasten aikuistuttua puhuu ja ajattelee edelleen eniten lapsiaan. Mä itse pidän perhekeskeisistä ihmisistä enkä näe tossa mitään vikaa.

Totta, ei sinällään ole mitään vikaa. Mutta kun selvästi kysyy sitäkin, että hei, mitä SULLE kuuluu, niin alta aikayksikön ja jopa ilman vastausta keskustelu voi palata lapsiympyröihin. Musta lapset on helppo keino vältellä keskustelua jostain muusta, ehkä itselle kipeämmästäkin aiheesta. Jos kokee, että ei voi puhua burn outista, parisuhdekriisistä tai mistään omasta elämästään, vaan on aina tartuttava lapsiin ja tukeuduttava niihin, niin musta se kertoo silloin siitä, että ei koe oloansa enää kovin hyväksi siinä seurassa.

Mun mielestä mielenkiintoinen havainto onkin, että sittemmin tulleiden opiskelukavereiden ja työkavereiden kanssa osataan puhua paljon muustakin. On normaalia kysyä, että miten meni viikonloppu ja mitäs teit. Tietty myös puhutaan työasioista. Opiskelukavereiden kanssa jaetaan uusimmat työkuviot ja muutenkin elämänkäänteet. Ei usein, mutta aika ajoin, jotta pysytään vähän pinnalla, että kuka tekee mitäkin. Näihin porukoihin ei olla sukellettu lapset edellä, niin ilmeisesti se aiheuttaa sen, että lapset ovat kyllä mukana, mutta ei niistä tarvitse kaiken aikaa toitottaa, vaan elämässä on muitakin asioita. Mä tiedän työkaverin miesasioistakin paljon enemmän kuin jonkun lapsuudenkaverin. :D 

Nykyisin lapsia tehdään aika harkiten ja melko vakiintuneisiin elämäntilanteisiin. Ei silloin opiskelu-, työ- ja mieskuviot enää pahemmin muutu. Ainakaan kovin usein. Eikä muutenkaan tapahdu mitään merkittäviä elämänkäänteitä, joihin lapset eivät liittyisi. Viikonloppuisinkin ollaan pääasiassa perheen  kanssa, koska yhä useammalla ei ole mitään sellaisia tukiverkostoja, joihin lapset voisi viikonloppuna laittaa niin, että olisi kavereille jotain mielenkiintoisempaa kerrottavaa. Jos kysyt heidän kuulumisiaan, niin lapset nyt vaan ovat keskeinen osa heidän kuulumisiaan.

Ymmärrän sen. ettei sua kiinnosta lapsista puhuminen, mutta ei sun lapsuudenystäviäsikään välttämättä kiinnosta sun miesasiasi tai työ- tai opiskelujuttusi. Kuuntelevat, koska ymmärtävät niiden olevan sulle tärkeitä asioita aivan kuten  heille heidän lapsensa ovat tärkeitä asioita. On ihan normaalia, että ystävyyssuhteetkin vähitellen hiipuvat, kun elämät kulkevat ihan eri suuntiin.

Puolet avioliitoista päättyvät tilastojen mukaan eroon. Siihen vielä muut suhteet päälle. Joten mulla on itse asiassa tästä ihan toisenlainen käsitys. Ja sit vielä alati vaihtuvat työkuviot päälle. Lapsettoman nelikymppisen elämä on usein jumalattoman tylsää eikä siinä ole juurikaan raportoitavaa. Mutta re-roundilla olevat, niin niillähän on monesti suuri palo uusperheilyyn ja säätämiseen, joista sitten ehkä avaudutaan. Osa tietty ei näistä halua puhua. Siinä mennäänkin usein mönkään, kun oletetaan, että lapseton olisi joku viriili ja teini-ikään jumahtanut miestennielijä. Mä en ylipäänsä puhu omasta elämästäni juuri mitään enää paitsi sellaisille, jotka itse kysyvät.

Lapsijutut ovat ihan ok, mutta silloin kohtuuturhia, jos niiden kautta ja avulla pidetään jotain muinaismuistoporukkaa kasassa eikä oikeasti tunneta enää juuri lainkaan toisia. Jos ei esim. osaa sanoa kavereiden työpaikkoja tai opiskelupaikkoja tai ei tiedä, onko kaveri sinkku vai ei, niin musta ois syytä vähän havahtua.

Mulle kelpaisi hyvin ihan niiden lasten näkeminenkin! Esim. perheenjäsenelleni ei ole tullut mieleenkään, että hänen lapsensa eivät kuuluisi kaverinäkemisiin, ja niitä laiteltaisiin jonnekin, vaan kaverit ovat myös perhetuttuja. Toki on myös sitten esim. syömisiä vain kaveriporukalla. Mun mielestä ihmiset ihan turhaan yrittää piilotella lapsia jonnekin: siinähän ne just tutuiksi tulisivat paremmin kuin juttujen kautta, kun olisivat ihan normaaleissa elämäntilanteissa mukana. Parempi nähdä lasten kanssa kuin toooosi harvoin ilman niitä, se on taas sitä vieraantumista. 

Mut kuten joku sanoi, niin monia ei nykyään vaan enää kiinnosta muut ihmiset. Eivät välitä.

Vinkki kaikille tympääntyneille keski-ikäisille, ja nuorillekin. Uskoontulo avaa ihan uuden ulottuvuuden elämään. Sitä kautta saa myös uusia tuttuja, kavereita ja ystäviä! Seurakunta on usein kuin toinen perhe. Lisäksi Jeesuksen ystävyys, Jeesus on se paras ystävä.

Jos kiinnostuit, lue lisää vaikka täältä: https://tuleuskoon.fi/

Ovat kai jo huomanneet luuseri pohja sakan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin sitten palataan siihen, että voi puhua myös itsestään tai kiinnostua eri menoista? Kun lapsi on 19, puhutaan todennäköisesti siitä, että mitä se aikoo tehdä jatkossa elämässä. Loppuuko tuo siis koskaan vai onko tuo väljähtänyt meno jo merkki siitä, että porukka vaan on erkaantunut? 

Silloin kun on rennosti ja aidosti oma itsensä, puhuu siitä mikä mielessä ja elämässä eniten liikkuu. Monella nelikymppisellä se on omat lapset. Eikä siinä ole mitään pahaa, kyllä äidillä saa olla lapset ekana mielessä. Kyllä moni on niin perhekeskeinen että lasten aikuistuttua puhuu ja ajattelee edelleen eniten lapsiaan. Mä itse pidän perhekeskeisistä ihmisistä enkä näe tossa mitään vikaa.

Totta, ei sinällään ole mitään vikaa. Mutta kun selvästi kysyy sitäkin, että hei, mitä SULLE kuuluu, niin alta aikayksikön ja jopa ilman vastausta keskustelu voi palata lapsiympyröihin. Musta lapset on helppo keino vältellä keskustelua jostain muusta, ehkä itselle kipeämmästäkin aiheesta. Jos kokee, että ei voi puhua burn outista, parisuhdekriisistä tai mistään omasta elämästään, vaan on aina tartuttava lapsiin ja tukeuduttava niihin, niin musta se kertoo silloin siitä, että ei koe oloansa enää kovin hyväksi siinä seurassa.

Mun mielestä mielenkiintoinen havainto onkin, että sittemmin tulleiden opiskelukavereiden ja työkavereiden kanssa osataan puhua paljon muustakin. On normaalia kysyä, että miten meni viikonloppu ja mitäs teit. Tietty myös puhutaan työasioista. Opiskelukavereiden kanssa jaetaan uusimmat työkuviot ja muutenkin elämänkäänteet. Ei usein, mutta aika ajoin, jotta pysytään vähän pinnalla, että kuka tekee mitäkin. Näihin porukoihin ei olla sukellettu lapset edellä, niin ilmeisesti se aiheuttaa sen, että lapset ovat kyllä mukana, mutta ei niistä tarvitse kaiken aikaa toitottaa, vaan elämässä on muitakin asioita. Mä tiedän työkaverin miesasioistakin paljon enemmän kuin jonkun lapsuudenkaverin. :D 

Ihmiset ovat erilaisia. Ei mulla ole tarvetta puhua kipeistä asioistani ystävilleni. Niistä puhun perheelleni. Ystäviäni tuskin kiinnostaisi, jos puhuisin heille angularista, typescriptistä, soapista, restistä tai edes webserviceistä. Työasioista puhun työkavereideni kanssa. En myöskään puhu muille sellaisten ihmisten asioista, jotka eivät itse ole paikalla. En edes lasteni asioista.

Maailmassa on paljon kiinnostavampiakin asioita kuin minä ja mun elämäni.

Oli ehkä turhaa sanoa näin isoja asioita tuohon esimerkeiksi, jolloin niihin on helppo tarttua ja ohittaa se "tai mistään omasta elämästään". Täsmennetään: olisi voinut yhtä hyvin sanoa myös esim. työpaikat, työnhaut, opiskelut. Normaaleja asioita. Kaikki ei meidänkään porukassa varmasti edes tiedä, mitä muut tekevät ja missä. 

Eihän taas kavereiden kanssa tarvitse puhua työasioista jargonilla. En minäkään toki niin tee, mutta kyllä mä haluaisin puhua siitä, missä olen töissä ja miten töissä menee ym. Tai että kuka on miettinyt minkäkinlaisia työ- tai opiskelukuvioita. Mutta kun tukeudutaan aina niihin kersoihin, niin ei siinä tahdo saada sanaa sanottua väliin ja käännettyä laivan suuntaa. Musta ne lasten asiat kuuluvat mulle huomattavasti vähemmän kuin asianomaisten omat asiat, kun en monia lapsista edes tunne.

Jos et kuitenkaan puhu itse lapsista, koska lapset eivät ole paikalla, niin sinä et ylipäänsä ole kuvatun kaltainen ihminen.

Olet ilmeisesti mua paljon nuorempi. Mä valmistuin jo 15 vuotta sitten ja olen ollut samassa työpaikassa jo 8 vuotta. Ei mun työkuviot ole tänään sen erilaisempia kuin vuosi tai edes 5 vuotta sitten. Uutta pitää koko ajan opetella, mutta se kuuluu tähän alaan. Ei siinä ole mitään puhuttavaa sellaisten kanssa, jotka ovat eri alalla. Ja joo, en kuulu lapsistaan puhuvien ryhmään, mutta en kyllästytä ystäviäni puhumalla muustakaan omasta elämästäni, koska ei mun elämässäni tapahdu mitään kiinnostavaa. Normaalia työssäkäyvän lapsiperheellisen elämää vain. Sain varmaan hieman väärän käsityksen aiemmasta kommentistasi, koska oletin sun haluavan kuulla ystäviesi elämästä, mutta et heidän lapsistaan. Monelle ne lapset on ihan keskeinen osa elämää ja jos haluaa kuulla heidän elämästään, lapset ovat aika oleellinen osa sitä.

Mä luulen, että olen vanhempi. Osa tutuista on valmistunut lähes 20 vuotta sitten. Mutta itse olen ehtinyt (ja toisaalta "ehtinyt") yhtä jos toista - kuten moni muukin eli ei ole ollut mitään suoraa putkea. 

Eipä vakipaikka tai sama ala nykyään ole mikään itsestäänselvyys monellakaan, iästä huolimatta. Pätkätöitä ja määräaikaisuuksia.

Mutta siis en mä nyt oikein osaa selittää tuota siten, etteikö siitä aina voisi sanoa, että "ei siinä ole mitään puhuttavaa". Jos nyt vaan jokainen lause on, että Matti sitä ja Maija tota ja korvatulehdus ja oksutauti, mutta kavahdetaan kuulumisten vaihtoa, niin kyllä se musta kertoo jostain. Mun mielestä on normaalia puhua MYÖS omasta itsestä ja olla kiinnostunut toisten asioista - ja sellaisia porukoita myös on. Jos ykkösasia on puhua lapsista ja kakkosasia säätyyliset asiat, niin itse ainakin tulkitsen tuon siten, että kannattaa itsekin olla hiljaa, koska viestinä tuntuu olevan, ettei porukkaan enää kuulu ihmisten henkilökohtaiset asiat. Jos monta vuotta puhuu vain lapsista, en itse usko, että siitä roolista on edes enää kovin helppoa palata, vaikka haluaisikin. 

Joskus tekisi mieli heittää ilmoille kysymys, että eivätkö muut tätä huomaa porukassa eli siis riittääkö heille tämä eivätkä kaipaa enää mitään toisten tuntemista, vaan tärkeämpää on tietää lasten kuulumisia. Kaipa sitten niin.  

Ymmärsin ihan hyvin, mitä tarkoitit. Ja kuten aiemmin jo kirjoitin, en puhu ystävieni kanssa lapsistani. Silti ymmärrän niitä vanhempia, joiden elämä käytännöllisesti katsoen pyörii heidän lastensa ympärillä. Matti sitä ja Maija tätä on just nimenomaan heidän elämäänsä. Maijan korvatulehdus ja oksutauti on heidän kuulumisiaan. Samoin kuin Maijan kymppi matikankokeesta, Matin jalkapalloturnaus viime viikonloppuna jne. Ei heille työpaikan uusi pomo ole  merkittävä asia, mutta Matin jalkapallojoukkuueen valmentajan vaihtuminen on. Jos haluat vaihtaa kuulumisia heidän kanssaan, heidän kuulumisensa liittyvät aina tavalla tai toisella heidän lapsiinsa. Varsinkin perheissä, joissa on useampia lapsia ja kaikilla harrastuksia, ei siihen arkeen oikein mahdu mitään mielenkiintoisempaakaan kerrottavaa. Se on heidän elämäänsä. 

Kuten itsekin olet todennut, kaikki eivät ole sellaisia. Mun siskoni on ja juuri siksi ymmärränkin tämän asian. Ei hänen elämässään tapahdu mitään sellaista, mikä ei liittyisi hänen lapsiinsa. Toki hän käy töissä maksaakseen laskunsa, mutta ei työ ole hänelle muulla tavalla  merkityksellinen. Tunnen myös aktiivisia koiraharrastajia, joiden koko elämä pyörii koiranäyttelyiden, sertien, astutusten, pentujen yms koiriin liittyvän ympärillä. He puhuvat aina koiristaan. Tunnen myös ihmisiä, jotka haluavat puhua aina työstään. Nämä kaikki ihmiset ovat sellaisia, että kun puhun heidän kanssaan ihan mistä asiasta tahansa, he joko tietoisesti tai tiedostamattaan hakevat puheestani lausetta tai edes yhtä sanaa, jota voivat käyttää nk aasinsiltana kääntääkseen puheen taas heidän lapsiinsa, koiriinsa, työhönsä tai mikä heille nyt onkaan elämässään kaikista tärkeintä. Ja kyllä, hyvin usein turhauttaa, kun keskustelu taas kerran kääntyi näihin asioihin. Olen silti opetellut hyväksymään tämän asian.

Itse puhun mieluiten asioista ja ilmiöistä. Mieluummin rakenteellisesta työttömyydestä kuin siitä, että ystäväni mies Pekka on työtön. Mieluummin Puerto Ricosta matkailumaana (erityisesti pari vuotta sitten sattuneen hurrikaanin jälkeen) kuin anopin kanssa tehdystä Tallinnan risteilystä ja mitä ostin laivalta. Lisäksi puhun mielelläni ystäväni kanssa siitä, mitä olen hänen kanssaan tehnyt, juuri nyt tekemässä  ja erityisesti siitä, mitä suunnittelemme tekevämme  yhdessä seuraavaksi.

Et voi muuttaa toista ihmistä mieleiseksesi, mutta voit hakeutua sellaisten ihmisten pariin, jotka jo valmiiksi ovat sellaisia kuin toivoisit. Näin mä olen itsekin tehnyt. Jotkut ihmissuhteet nyt vaan elämän varrella jäävät, koska se tietty yhteinen juttu puuttuu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin sitten palataan siihen, että voi puhua myös itsestään tai kiinnostua eri menoista? Kun lapsi on 19, puhutaan todennäköisesti siitä, että mitä se aikoo tehdä jatkossa elämässä. Loppuuko tuo siis koskaan vai onko tuo väljähtänyt meno jo merkki siitä, että porukka vaan on erkaantunut? 

Silloin kun on rennosti ja aidosti oma itsensä, puhuu siitä mikä mielessä ja elämässä eniten liikkuu. Monella nelikymppisellä se on omat lapset. Eikä siinä ole mitään pahaa, kyllä äidillä saa olla lapset ekana mielessä. Kyllä moni on niin perhekeskeinen että lasten aikuistuttua puhuu ja ajattelee edelleen eniten lapsiaan. Mä itse pidän perhekeskeisistä ihmisistä enkä näe tossa mitään vikaa.

Totta, ei sinällään ole mitään vikaa. Mutta kun selvästi kysyy sitäkin, että hei, mitä SULLE kuuluu, niin alta aikayksikön ja jopa ilman vastausta keskustelu voi palata lapsiympyröihin. Musta lapset on helppo keino vältellä keskustelua jostain muusta, ehkä itselle kipeämmästäkin aiheesta. Jos kokee, että ei voi puhua burn outista, parisuhdekriisistä tai mistään omasta elämästään, vaan on aina tartuttava lapsiin ja tukeuduttava niihin, niin musta se kertoo silloin siitä, että ei koe oloansa enää kovin hyväksi siinä seurassa.

Mun mielestä mielenkiintoinen havainto onkin, että sittemmin tulleiden opiskelukavereiden ja työkavereiden kanssa osataan puhua paljon muustakin. On normaalia kysyä, että miten meni viikonloppu ja mitäs teit. Tietty myös puhutaan työasioista. Opiskelukavereiden kanssa jaetaan uusimmat työkuviot ja muutenkin elämänkäänteet. Ei usein, mutta aika ajoin, jotta pysytään vähän pinnalla, että kuka tekee mitäkin. Näihin porukoihin ei olla sukellettu lapset edellä, niin ilmeisesti se aiheuttaa sen, että lapset ovat kyllä mukana, mutta ei niistä tarvitse kaiken aikaa toitottaa, vaan elämässä on muitakin asioita. Mä tiedän työkaverin miesasioistakin paljon enemmän kuin jonkun lapsuudenkaverin. :D 

Nykyisin lapsia tehdään aika harkiten ja melko vakiintuneisiin elämäntilanteisiin. Ei silloin opiskelu-, työ- ja mieskuviot enää pahemmin muutu. Ainakaan kovin usein. Eikä muutenkaan tapahdu mitään merkittäviä elämänkäänteitä, joihin lapset eivät liittyisi. Viikonloppuisinkin ollaan pääasiassa perheen  kanssa, koska yhä useammalla ei ole mitään sellaisia tukiverkostoja, joihin lapset voisi viikonloppuna laittaa niin, että olisi kavereille jotain mielenkiintoisempaa kerrottavaa. Jos kysyt heidän kuulumisiaan, niin lapset nyt vaan ovat keskeinen osa heidän kuulumisiaan.

Ymmärrän sen. ettei sua kiinnosta lapsista puhuminen, mutta ei sun lapsuudenystäviäsikään välttämättä kiinnosta sun miesasiasi tai työ- tai opiskelujuttusi. Kuuntelevat, koska ymmärtävät niiden olevan sulle tärkeitä asioita aivan kuten  heille heidän lapsensa ovat tärkeitä asioita. On ihan normaalia, että ystävyyssuhteetkin vähitellen hiipuvat, kun elämät kulkevat ihan eri suuntiin.

Puolet avioliitoista päättyvät tilastojen mukaan eroon. Siihen vielä muut suhteet päälle. Joten mulla on itse asiassa tästä ihan toisenlainen käsitys. Ja sit vielä alati vaihtuvat työkuviot päälle. Lapsettoman nelikymppisen elämä on usein jumalattoman tylsää eikä siinä ole juurikaan raportoitavaa. Mutta re-roundilla olevat, niin niillähän on monesti suuri palo uusperheilyyn ja säätämiseen, joista sitten ehkä avaudutaan. Osa tietty ei näistä halua puhua. Siinä mennäänkin usein mönkään, kun oletetaan, että lapseton olisi joku viriili ja teini-ikään jumahtanut miestennielijä. Mä en ylipäänsä puhu omasta elämästäni juuri mitään enää paitsi sellaisille, jotka itse kysyvät.

Lapsijutut ovat ihan ok, mutta silloin kohtuuturhia, jos niiden kautta ja avulla pidetään jotain muinaismuistoporukkaa kasassa eikä oikeasti tunneta enää juuri lainkaan toisia. Jos ei esim. osaa sanoa kavereiden työpaikkoja tai opiskelupaikkoja tai ei tiedä, onko kaveri sinkku vai ei, niin musta ois syytä vähän havahtua.

Mulle kelpaisi hyvin ihan niiden lasten näkeminenkin! Esim. perheenjäsenelleni ei ole tullut mieleenkään, että hänen lapsensa eivät kuuluisi kaverinäkemisiin, ja niitä laiteltaisiin jonnekin, vaan kaverit ovat myös perhetuttuja. Toki on myös sitten esim. syömisiä vain kaveriporukalla. Mun mielestä ihmiset ihan turhaan yrittää piilotella lapsia jonnekin: siinähän ne just tutuiksi tulisivat paremmin kuin juttujen kautta, kun olisivat ihan normaaleissa elämäntilanteissa mukana. Parempi nähdä lasten kanssa kuin toooosi harvoin ilman niitä, se on taas sitä vieraantumista. 

Mut kuten joku sanoi, niin monia ei nykyään vaan enää kiinnosta muut ihmiset. Eivät välitä.

Ymmärrän hyvin myös sun näkemyksesi. Mun mielestä ei ole edes järkevää yrittää väkisin pitää jotain muinaismuistoporukkaa kasassa, jos se ei anna kenellekään siinä porukassa enää oikeastaan mitään. On ihan normaalia, että ishmissuhteita jää historiaan ja  uusia ihmissuhteita tulee tilalle.

Monet ihmissuhteet ovat elämässä vain tietyn elämänvaiheen aikana. Kun olet lasten kanssa kotona ja kaipaat aikuista seuraa päiviisi, et soitakaan työkaverillesi, joka on päivät töissä, vaan tutustut muihin alueellasi asuviin kotona lapsiaan hoitaviin vanhempiin. Kun on aika palata takaisin töihin et luonnollisestikaan ole enää päivisin leikkipuistoseurana näille kavereillesi, koska olet päivisin töissä. Kun vaihdat työpaikkaa, entinen työporukka jää ja tulee uusi tilalle. On aika harvinaista, että paras kaverisi eskarissa olisi sama henkilö kuin paras kaverisi vanhainkodissa. Ihmiset muuttuvat, muuttavat, vaihtavat työpaikkaa, vaihtavat alaa, pariutuvat, eroavat, lisääntyvät jne. Elämäntilanteet muuttuvat, tulee uusia ihmisiä elämään ja edellisiä jää menneisyyteen. Se on ihan normaalia. Hyvä ystävyyssuhde kestää vuosikymmeniä, kunhan se ei ole sidoksissa tiettyyn elämäntilanteeseen, tiettyyn opsikelu- tai työpaikkaan tai johonkin tiettyyn ihmiseen (kuten puolisoon). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin sitten palataan siihen, että voi puhua myös itsestään tai kiinnostua eri menoista? Kun lapsi on 19, puhutaan todennäköisesti siitä, että mitä se aikoo tehdä jatkossa elämässä. Loppuuko tuo siis koskaan vai onko tuo väljähtänyt meno jo merkki siitä, että porukka vaan on erkaantunut? 

Silloin kun on rennosti ja aidosti oma itsensä, puhuu siitä mikä mielessä ja elämässä eniten liikkuu. Monella nelikymppisellä se on omat lapset. Eikä siinä ole mitään pahaa, kyllä äidillä saa olla lapset ekana mielessä. Kyllä moni on niin perhekeskeinen että lasten aikuistuttua puhuu ja ajattelee edelleen eniten lapsiaan. Mä itse pidän perhekeskeisistä ihmisistä enkä näe tossa mitään vikaa.

Totta, ei sinällään ole mitään vikaa. Mutta kun selvästi kysyy sitäkin, että hei, mitä SULLE kuuluu, niin alta aikayksikön ja jopa ilman vastausta keskustelu voi palata lapsiympyröihin. Musta lapset on helppo keino vältellä keskustelua jostain muusta, ehkä itselle kipeämmästäkin aiheesta. Jos kokee, että ei voi puhua burn outista, parisuhdekriisistä tai mistään omasta elämästään, vaan on aina tartuttava lapsiin ja tukeuduttava niihin, niin musta se kertoo silloin siitä, että ei koe oloansa enää kovin hyväksi siinä seurassa.

Mun mielestä mielenkiintoinen havainto onkin, että sittemmin tulleiden opiskelukavereiden ja työkavereiden kanssa osataan puhua paljon muustakin. On normaalia kysyä, että miten meni viikonloppu ja mitäs teit. Tietty myös puhutaan työasioista. Opiskelukavereiden kanssa jaetaan uusimmat työkuviot ja muutenkin elämänkäänteet. Ei usein, mutta aika ajoin, jotta pysytään vähän pinnalla, että kuka tekee mitäkin. Näihin porukoihin ei olla sukellettu lapset edellä, niin ilmeisesti se aiheuttaa sen, että lapset ovat kyllä mukana, mutta ei niistä tarvitse kaiken aikaa toitottaa, vaan elämässä on muitakin asioita. Mä tiedän työkaverin miesasioistakin paljon enemmän kuin jonkun lapsuudenkaverin. :D 

Ihmiset ovat erilaisia. Ei mulla ole tarvetta puhua kipeistä asioistani ystävilleni. Niistä puhun perheelleni. Ystäviäni tuskin kiinnostaisi, jos puhuisin heille angularista, typescriptistä, soapista, restistä tai edes webserviceistä. Työasioista puhun työkavereideni kanssa. En myöskään puhu muille sellaisten ihmisten asioista, jotka eivät itse ole paikalla. En edes lasteni asioista.

Maailmassa on paljon kiinnostavampiakin asioita kuin minä ja mun elämäni.

Oli ehkä turhaa sanoa näin isoja asioita tuohon esimerkeiksi, jolloin niihin on helppo tarttua ja ohittaa se "tai mistään omasta elämästään". Täsmennetään: olisi voinut yhtä hyvin sanoa myös esim. työpaikat, työnhaut, opiskelut. Normaaleja asioita. Kaikki ei meidänkään porukassa varmasti edes tiedä, mitä muut tekevät ja missä. 

Eihän taas kavereiden kanssa tarvitse puhua työasioista jargonilla. En minäkään toki niin tee, mutta kyllä mä haluaisin puhua siitä, missä olen töissä ja miten töissä menee ym. Tai että kuka on miettinyt minkäkinlaisia työ- tai opiskelukuvioita. Mutta kun tukeudutaan aina niihin kersoihin, niin ei siinä tahdo saada sanaa sanottua väliin ja käännettyä laivan suuntaa. Musta ne lasten asiat kuuluvat mulle huomattavasti vähemmän kuin asianomaisten omat asiat, kun en monia lapsista edes tunne.

Jos et kuitenkaan puhu itse lapsista, koska lapset eivät ole paikalla, niin sinä et ylipäänsä ole kuvatun kaltainen ihminen.

Olet ilmeisesti mua paljon nuorempi. Mä valmistuin jo 15 vuotta sitten ja olen ollut samassa työpaikassa jo 8 vuotta. Ei mun työkuviot ole tänään sen erilaisempia kuin vuosi tai edes 5 vuotta sitten. Uutta pitää koko ajan opetella, mutta se kuuluu tähän alaan. Ei siinä ole mitään puhuttavaa sellaisten kanssa, jotka ovat eri alalla. Ja joo, en kuulu lapsistaan puhuvien ryhmään, mutta en kyllästytä ystäviäni puhumalla muustakaan omasta elämästäni, koska ei mun elämässäni tapahdu mitään kiinnostavaa. Normaalia työssäkäyvän lapsiperheellisen elämää vain. Sain varmaan hieman väärän käsityksen aiemmasta kommentistasi, koska oletin sun haluavan kuulla ystäviesi elämästä, mutta et heidän lapsistaan. Monelle ne lapset on ihan keskeinen osa elämää ja jos haluaa kuulla heidän elämästään, lapset ovat aika oleellinen osa sitä.

Mä luulen, että olen vanhempi. Osa tutuista on valmistunut lähes 20 vuotta sitten. Mutta itse olen ehtinyt (ja toisaalta "ehtinyt") yhtä jos toista - kuten moni muukin eli ei ole ollut mitään suoraa putkea. 

Eipä vakipaikka tai sama ala nykyään ole mikään itsestäänselvyys monellakaan, iästä huolimatta. Pätkätöitä ja määräaikaisuuksia.

Mutta siis en mä nyt oikein osaa selittää tuota siten, etteikö siitä aina voisi sanoa, että "ei siinä ole mitään puhuttavaa". Jos nyt vaan jokainen lause on, että Matti sitä ja Maija tota ja korvatulehdus ja oksutauti, mutta kavahdetaan kuulumisten vaihtoa, niin kyllä se musta kertoo jostain. Mun mielestä on normaalia puhua MYÖS omasta itsestä ja olla kiinnostunut toisten asioista - ja sellaisia porukoita myös on. Jos ykkösasia on puhua lapsista ja kakkosasia säätyyliset asiat, niin itse ainakin tulkitsen tuon siten, että kannattaa itsekin olla hiljaa, koska viestinä tuntuu olevan, ettei porukkaan enää kuulu ihmisten henkilökohtaiset asiat. Jos monta vuotta puhuu vain lapsista, en itse usko, että siitä roolista on edes enää kovin helppoa palata, vaikka haluaisikin. 

Joskus tekisi mieli heittää ilmoille kysymys, että eivätkö muut tätä huomaa porukassa eli siis riittääkö heille tämä eivätkä kaipaa enää mitään toisten tuntemista, vaan tärkeämpää on tietää lasten kuulumisia. Kaipa sitten niin.  

Itse puhun mieluiten asioista ja ilmiöistä. Mieluummin rakenteellisesta työttömyydestä kuin siitä, että ystäväni mies Pekka on työtön. Mieluummin Puerto Ricosta matkailumaana (erityisesti pari vuotta sitten sattuneen hurrikaanin jälkeen) kuin anopin kanssa tehdystä Tallinnan risteilystä ja mitä ostin laivalta. Lisäksi puhun mielelläni ystäväni kanssa siitä, mitä olen hänen kanssaan tehnyt, juuri nyt tekemässä  ja erityisesti siitä, mitä suunnittelemme tekevämme  yhdessä seuraavaksi.

Et voi muuttaa toista ihmistä mieleiseksesi, mutta voit hakeutua sellaisten ihmisten pariin, jotka jo valmiiksi ovat sellaisia kuin toivoisit. Näin mä olen itsekin tehnyt. Jotkut ihmissuhteet nyt vaan elämän varrella jäävät, koska se tietty yhteinen juttu puuttuu. 

Noihin asioihin ja ilmiöihin täytyy sanoa, että kyllä mäkin noista mielelläni puhuisin, tosin tavallisten, henkilökohtaisten asioiden lisäksi. Mieluummin kuin säästä tai tietöistä, jotka ovat mielestäni taas jokseenkin ajanhukkaa, jos aikaa on varsin rajallisesti. Mutta se vaatii ihan tietynlaisen porukan. Moni ns. ahdistuu, syystä tai toisesta, vakavammista aiheista. Tai varmaan aika monesta kaveriporukasta löytyy henkilö, jonka merkittävin anti työttömyysasioihinkin on se, että se on vain itsestä kiinni. Jotkut taas eivät sano mitään. Joku ehkä toteaa, että juu huono työllisyystilanne on, mutta onneksi itsellä on töitä. "Keskustelu" on tällöin aika hedelmätöntä.

Niinpä, kyllä mä itse olen alkanut miettiä irtiottoa, mutta toisaalta en tiedä, mitä silläkään sitten voitan. No, vaikka olenkin ehdottelija, mut saa huonotuuliseksi loppujen lopuksi täysin ontot tapaamiset, mutta ei se nyt tietenkään sietämätöntä ole. Musta ei kannata turhan helposti jättää jotain ikuisuusporukkaa taakseen, mutta voi ehkä mielessään sitten siirtyä takavasemmalle. Olen myös sitä mieltä ollut aiemminkin tässä ketjussa, että uusia porukoita ja ystäviä syntyy lähinnä todella hyvällä säkällä tässä iässä. Sikäli siis ruoho on harvemmin vihreämpää toisaallakaan eli ei voi vain hakeutua jonnekin paikkaan X. Mut ehkä mm. eri työpaikoista jää usein jotakin mielenkiintoista seuraa käteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin sitten palataan siihen, että voi puhua myös itsestään tai kiinnostua eri menoista? Kun lapsi on 19, puhutaan todennäköisesti siitä, että mitä se aikoo tehdä jatkossa elämässä. Loppuuko tuo siis koskaan vai onko tuo väljähtänyt meno jo merkki siitä, että porukka vaan on erkaantunut? 

Silloin kun on rennosti ja aidosti oma itsensä, puhuu siitä mikä mielessä ja elämässä eniten liikkuu. Monella nelikymppisellä se on omat lapset. Eikä siinä ole mitään pahaa, kyllä äidillä saa olla lapset ekana mielessä. Kyllä moni on niin perhekeskeinen että lasten aikuistuttua puhuu ja ajattelee edelleen eniten lapsiaan. Mä itse pidän perhekeskeisistä ihmisistä enkä näe tossa mitään vikaa.

Totta, ei sinällään ole mitään vikaa. Mutta kun selvästi kysyy sitäkin, että hei, mitä SULLE kuuluu, niin alta aikayksikön ja jopa ilman vastausta keskustelu voi palata lapsiympyröihin. Musta lapset on helppo keino vältellä keskustelua jostain muusta, ehkä itselle kipeämmästäkin aiheesta. Jos kokee, että ei voi puhua burn outista, parisuhdekriisistä tai mistään omasta elämästään, vaan on aina tartuttava lapsiin ja tukeuduttava niihin, niin musta se kertoo silloin siitä, että ei koe oloansa enää kovin hyväksi siinä seurassa.

Mun mielestä mielenkiintoinen havainto onkin, että sittemmin tulleiden opiskelukavereiden ja työkavereiden kanssa osataan puhua paljon muustakin. On normaalia kysyä, että miten meni viikonloppu ja mitäs teit. Tietty myös puhutaan työasioista. Opiskelukavereiden kanssa jaetaan uusimmat työkuviot ja muutenkin elämänkäänteet. Ei usein, mutta aika ajoin, jotta pysytään vähän pinnalla, että kuka tekee mitäkin. Näihin porukoihin ei olla sukellettu lapset edellä, niin ilmeisesti se aiheuttaa sen, että lapset ovat kyllä mukana, mutta ei niistä tarvitse kaiken aikaa toitottaa, vaan elämässä on muitakin asioita. Mä tiedän työkaverin miesasioistakin paljon enemmän kuin jonkun lapsuudenkaverin. :D 

Ihmiset ovat erilaisia. Ei mulla ole tarvetta puhua kipeistä asioistani ystävilleni. Niistä puhun perheelleni. Ystäviäni tuskin kiinnostaisi, jos puhuisin heille angularista, typescriptistä, soapista, restistä tai edes webserviceistä. Työasioista puhun työkavereideni kanssa. En myöskään puhu muille sellaisten ihmisten asioista, jotka eivät itse ole paikalla. En edes lasteni asioista.

Maailmassa on paljon kiinnostavampiakin asioita kuin minä ja mun elämäni.

Oli ehkä turhaa sanoa näin isoja asioita tuohon esimerkeiksi, jolloin niihin on helppo tarttua ja ohittaa se "tai mistään omasta elämästään". Täsmennetään: olisi voinut yhtä hyvin sanoa myös esim. työpaikat, työnhaut, opiskelut. Normaaleja asioita. Kaikki ei meidänkään porukassa varmasti edes tiedä, mitä muut tekevät ja missä. 

Eihän taas kavereiden kanssa tarvitse puhua työasioista jargonilla. En minäkään toki niin tee, mutta kyllä mä haluaisin puhua siitä, missä olen töissä ja miten töissä menee ym. Tai että kuka on miettinyt minkäkinlaisia työ- tai opiskelukuvioita. Mutta kun tukeudutaan aina niihin kersoihin, niin ei siinä tahdo saada sanaa sanottua väliin ja käännettyä laivan suuntaa. Musta ne lasten asiat kuuluvat mulle huomattavasti vähemmän kuin asianomaisten omat asiat, kun en monia lapsista edes tunne.

Jos et kuitenkaan puhu itse lapsista, koska lapset eivät ole paikalla, niin sinä et ylipäänsä ole kuvatun kaltainen ihminen.

Olet ilmeisesti mua paljon nuorempi. Mä valmistuin jo 15 vuotta sitten ja olen ollut samassa työpaikassa jo 8 vuotta. Ei mun työkuviot ole tänään sen erilaisempia kuin vuosi tai edes 5 vuotta sitten. Uutta pitää koko ajan opetella, mutta se kuuluu tähän alaan. Ei siinä ole mitään puhuttavaa sellaisten kanssa, jotka ovat eri alalla. Ja joo, en kuulu lapsistaan puhuvien ryhmään, mutta en kyllästytä ystäviäni puhumalla muustakaan omasta elämästäni, koska ei mun elämässäni tapahdu mitään kiinnostavaa. Normaalia työssäkäyvän lapsiperheellisen elämää vain. Sain varmaan hieman väärän käsityksen aiemmasta kommentistasi, koska oletin sun haluavan kuulla ystäviesi elämästä, mutta et heidän lapsistaan. Monelle ne lapset on ihan keskeinen osa elämää ja jos haluaa kuulla heidän elämästään, lapset ovat aika oleellinen osa sitä.

Mä luulen, että olen vanhempi. Osa tutuista on valmistunut lähes 20 vuotta sitten. Mutta itse olen ehtinyt (ja toisaalta "ehtinyt") yhtä jos toista - kuten moni muukin eli ei ole ollut mitään suoraa putkea. 

Eipä vakipaikka tai sama ala nykyään ole mikään itsestäänselvyys monellakaan, iästä huolimatta. Pätkätöitä ja määräaikaisuuksia.

Mutta siis en mä nyt oikein osaa selittää tuota siten, etteikö siitä aina voisi sanoa, että "ei siinä ole mitään puhuttavaa". Jos nyt vaan jokainen lause on, että Matti sitä ja Maija tota ja korvatulehdus ja oksutauti, mutta kavahdetaan kuulumisten vaihtoa, niin kyllä se musta kertoo jostain. Mun mielestä on normaalia puhua MYÖS omasta itsestä ja olla kiinnostunut toisten asioista - ja sellaisia porukoita myös on. Jos ykkösasia on puhua lapsista ja kakkosasia säätyyliset asiat, niin itse ainakin tulkitsen tuon siten, että kannattaa itsekin olla hiljaa, koska viestinä tuntuu olevan, ettei porukkaan enää kuulu ihmisten henkilökohtaiset asiat. Jos monta vuotta puhuu vain lapsista, en itse usko, että siitä roolista on edes enää kovin helppoa palata, vaikka haluaisikin. 

Joskus tekisi mieli heittää ilmoille kysymys, että eivätkö muut tätä huomaa porukassa eli siis riittääkö heille tämä eivätkä kaipaa enää mitään toisten tuntemista, vaan tärkeämpää on tietää lasten kuulumisia. Kaipa sitten niin.  

Itse puhun mieluiten asioista ja ilmiöistä. Mieluummin rakenteellisesta työttömyydestä kuin siitä, että ystäväni mies Pekka on työtön. Mieluummin Puerto Ricosta matkailumaana (erityisesti pari vuotta sitten sattuneen hurrikaanin jälkeen) kuin anopin kanssa tehdystä Tallinnan risteilystä ja mitä ostin laivalta. Lisäksi puhun mielelläni ystäväni kanssa siitä, mitä olen hänen kanssaan tehnyt, juuri nyt tekemässä  ja erityisesti siitä, mitä suunnittelemme tekevämme  yhdessä seuraavaksi.

Et voi muuttaa toista ihmistä mieleiseksesi, mutta voit hakeutua sellaisten ihmisten pariin, jotka jo valmiiksi ovat sellaisia kuin toivoisit. Näin mä olen itsekin tehnyt. Jotkut ihmissuhteet nyt vaan elämän varrella jäävät, koska se tietty yhteinen juttu puuttuu. 

Noihin asioihin ja ilmiöihin täytyy sanoa, että kyllä mäkin noista mielelläni puhuisin, tosin tavallisten, henkilökohtaisten asioiden lisäksi. Mieluummin kuin säästä tai tietöistä, jotka ovat mielestäni taas jokseenkin ajanhukkaa, jos aikaa on varsin rajallisesti. Mutta se vaatii ihan tietynlaisen porukan. Moni ns. ahdistuu, syystä tai toisesta, vakavammista aiheista. Tai varmaan aika monesta kaveriporukasta löytyy henkilö, jonka merkittävin anti työttömyysasioihinkin on se, että se on vain itsestä kiinni. Jotkut taas eivät sano mitään. Joku ehkä toteaa, että juu huono työllisyystilanne on, mutta onneksi itsellä on töitä. "Keskustelu" on tällöin aika hedelmätöntä.

Niinpä, kyllä mä itse olen alkanut miettiä irtiottoa, mutta toisaalta en tiedä, mitä silläkään sitten voitan. No, vaikka olenkin ehdottelija, mut saa huonotuuliseksi loppujen lopuksi täysin ontot tapaamiset, mutta ei se nyt tietenkään sietämätöntä ole. Musta ei kannata turhan helposti jättää jotain ikuisuusporukkaa taakseen, mutta voi ehkä mielessään sitten siirtyä takavasemmalle. Olen myös sitä mieltä ollut aiemminkin tässä ketjussa, että uusia porukoita ja ystäviä syntyy lähinnä todella hyvällä säkällä tässä iässä. Sikäli siis ruoho on harvemmin vihreämpää toisaallakaan eli ei voi vain hakeutua jonnekin paikkaan X. Mut ehkä mm. eri työpaikoista jää usein jotakin mielenkiintoista seuraa käteen. 

Mä olen todennut, että kun ikää tulee lisää, ei enää synny uusia henkeviä porukoita. Uusia ihmisiä tulee elämään ja jotkut niistä sellaisia, joista voi kehittyä vuosikymmenten ystävyys. Menneisyyden porukoihin on enää vain löyhät siteet, vaikka joku porukasta olisikin vielä hyvä ystäväkin. Ne muut eivät enää ole, koska aika on ajanut yhteisten juttujen ohi. Ihmiset rakentavat jokainen omaa ja omannäköistään elämää ja on ihan normaalia, että vanhat kaveriporukat hajoaa.

Kannattaa ihan oikeasti miettiä, antaako joku porukka tai edes yksi ihminen sulle enemmän kuin mitä ottaa. Joskus on tosiaan ihan hyvä siirtyä takavasemmalle Kiva tavata joskus, mutta ei laskea omaa sosiaalista elämäänsä minkään porukan tai yhden ihmisen varaan.

Mun "porukka" on mun perheeni ja lähisukulaiseni. Sitten on tietysti työporukka, mutta ei me juurikaan nähdä työajan ulkopuolella. Kahden työkaverini kanssa pidän somen kautta yhteyttä vapaa-ajallakin, mutta harvemmin tehdään vapaa-ajalla mitään yhdessä. Vanhasta opiskelukavereiden porukasta on jäljellä enää viisi ja tavataan ehkä kerran vuodessa. Eikä silloinkaan aina ole kaikki viisi paikalla. Mulla on myös muutama yksittäinen ystäviä ja muutama yksittäinen kaveri. Lisäksi liuta erilaisia tuttuja. Mulle ne riittää. 

Vierailija kirjoitti:

Vinkki kaikille tympääntyneille keski-ikäisille, ja nuorillekin. Uskoontulo avaa ihan uuden ulottuvuuden elämään. Sitä kautta saa myös uusia tuttuja, kavereita ja ystäviä! Seurakunta on usein kuin toinen perhe. Lisäksi Jeesuksen ystävyys, Jeesus on se paras ystävä.

Jos kiinnostuit, lue lisää vaikka täältä: https://tuleuskoon.fi/

Joo, usko on uusi ulotttuvus.

Mutta kaikki muu sanomasi onkin täyttä soopaa.

Itse kuljin 20 v eri seurakunnissa, enkä saanut koko aikana yhtään ystävää.

Mitään henkilökohtaisempaa, lähempää tuttavuutta ei syntynyt.

Ehkä se(kin) vaikutti, että olin yh, en sopinut sinne täydellisten ihmisten piireihin.

Toisaalta en ollut entinen rikollinen tai muu "syvältä noussut", niin minusta ei ollut mainoskasvoksikaan.

Nyt, kymmeniä vuosia myöhemmin, minulla on edelleen usko. Muuta ei sitten olekaan. Kyllä tämä "elämä" jo saisi päättyä.

Vierailija kirjoitti:

Vinkki kaikille tympääntyneille keski-ikäisille, ja nuorillekin. Uskoontulo avaa ihan uuden ulottuvuuden elämään. Sitä kautta saa myös uusia tuttuja, kavereita ja ystäviä! Seurakunta on usein kuin toinen perhe. Lisäksi Jeesuksen ystävyys, Jeesus on se paras ystävä.

Jos kiinnostuit, lue lisää vaikka täältä: https://tuleuskoon.fi/

Totta sikäli, että tämän takia varmaan narsistinen ja epävakaa eksäni tuli uskoon. Tai "uskoon". Ei ollut enää vastaansanojia, oli vain selälletaputtajia sanomassa, että hyvä poika. Eikä tietenkään Jeesuskaan mitään tuominnut. Kun kuulisivat tässäkin ihanaisessa seurakunnassa asioiden toisen puolen, minua ei varmaan edes uskottaisi. 

Luin mielestäni hyvän kirjan aiheesta "Tutustu, ystävysty ja elä täysillä", opas sujuviin ihmissuhteisiin. Kirjan nimi on Olet hyvä tyyppi ja sen on kirjoittanut Karla Nieminen.

Alla ihan pari otetta kirjasta, se on kokonaan mielestäni erittäin hyvää luettavaa kaikille, jotka kaipaavat lisää ystäviä.

"80 prosenttia ystävystymisestä on sitä, että pitää yhteyttä."

"Mukautumalla suuren joukon toimintatapoihin, saat ison porukan hyväksynnän. Väläyttämällä persoonallisuutesi omaperäisiä kulmia löydät juuri sinulle sopivia ihmisiä ystäviksi."

"Oman kehonkielen suhteen riittävät suuret linjat: vähän hymyä, ryhtiä ja katsekontaktia, niin se on siinä."

"On tärkeää kääntää huomio pois oman pään sisästä ja oman olon yksityiskohdista stressaamisesta. Mieti tilannetta itsesi ulkopuolella. Katso, millä fiiliksellä muut ovat."

"Ihmiset kopioivat sinun suhtautumisesi itseesi. Jos olet omasta mielestäsi hyvä tyyppi, ihmiset kohtelevat sinua hyvänä tyyppinä ja haluavat tutustua sinuun."

"Liian alistuva kynnysmatto on kiusallista seuraa ja helposti jyrättävissä. Toisaalta kavereiden tai kollegojen kunnioitusta ei saa aggressiivisesti käskyttämälläkään. Sopiva arvostus itseään kohtaan on näytettävä ulospäin. "

"Ärsyttävän ihmisen kohtaaminen, vaihtoehdot: 1. Lähde pois, 2. Kuuntele häntä hänen lempiaiheestaan, 3. Sulata muurit ystävällisyydelläsi."

"(Porukassa) Pyri saamaan muut näyttämään paremmalta. Laita huomiosi ilmapiirin parantamiseen, ei sen miettimiseen, mitä ihmiset sinusta ajattelevat."

"Huomioi kaikki ryhmän jäsenet ja ota yksinäiset mukaan."

Kirjassa on käytännön kokemuksia, harjoituksia, ruohonjuuritason vinkkejä tutustumiseen jne. Kyllä mulle on ollut kirjasta apua. Osa omista käyttäytymismalleista vaan on niin piintyneitä että vaatii aikaa ja treeniä niiden muuttaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vinkki kaikille tympääntyneille keski-ikäisille, ja nuorillekin. Uskoontulo avaa ihan uuden ulottuvuuden elämään. Sitä kautta saa myös uusia tuttuja, kavereita ja ystäviä! Seurakunta on usein kuin toinen perhe. Lisäksi Jeesuksen ystävyys, Jeesus on se paras ystävä.

Jos kiinnostuit, lue lisää vaikka täältä: https://tuleuskoon.fi/

Yritetty jo, ei auta, moni uskova on selkäänpuukottaja ja häijy

En jaksa alkaa lainailemaan kenenkään viestejä. Mutta itse olen sitä mieltä, että jos kaveri tai ystävä alkaa kovin vaativaksi jutustelujen suhteen, välit yleensä viilenevät. Eli jos porukassa yksi alkaa nyrpistellä nenäänsä, että ei halua kuulla lapsista tai keskustella kaverin miehen työttömyydestä tms. vaan haluaa keskustella globaalista työtilanteesta tai ihmisten ahdistuksista ja parisuhteista tai ihan mitä tahansa, mikä juuri hänelle kelpaa.

Pisimmät ystävyyssuhteeni ovat eläneet tilanteiden mukaan. Nuorina samojen ihmisten kanssa juteltiin pojista ja eka viinimaisteluista ja krapuloista. Sitten tuli parisuhteet ja opiskelut ja työpaikat. Jossain vaiheessa juteltiin paljon lapsista, kun se oli ajankohtainen asia. Kun lapset muutti omilleen, juteltiin niistä asioista, mitkä oli silloin ajankohtaisia. Jossain vaiheessa oli akuutti aihe kuumat aallot ja kolotukset. Nyt olen sen ikäinen, että jutellaan siitä, mitä tehdään eläkkeellä ja viimeisistä työvuosista yms.

Jos jotakuta ei ole kiinnostanut sen hetkinen hiekkalaatikkoelämä, niin silloin hän on voinut etsiä ystäviä, joilla ei sitä hiekkalaatikkoelämää ole. Ei se sen kummempaa ole. Ei ystävyyssuhteissa voi alkaa vaatia, mitkä asiat saa olla ystävälle sillä hetkellä tärkeitä. Jossain vaiheessa ne oli välilevyn leikkaukset, jossain vaiheessa rippijuhlien järjestämiset. Milloin mitäkin, mikä oli ajankohtaista sillä hetkellä.

Itsellänikin jäi sellaisia tuttuja, jotka olisivat halunneet keskustella yhteiskunnallisesta tilanteesta ja lama-ajan vaikutuksista 90-luvun alussa sillä hetkellä, kun minun elämäni täytti yövalvomiset ja koliikki-itkut ja lääkäreillä laukkomiset vauvan refluksin takia. Turhaan sitä jatkaa sellaisia ihmissuhteita, missä ei jutut kohtaa. He olivat tyytymättömiä minuun, kun maailmani oli sillä hetkellä niin pieni ja omat sumuiset ja väsyneet aivoni eivät jaksaneet pohtia Ahon hallituksen päätöksiä.

Oikeat ihmissuhteet ovat niitä eläviä, niitä tulee ja menee. Kukaan ei täytä kaikkia tarpeita, vaan A:n kanssa puhutaan harrastuksesta ja B:n kanssa politiikasta, C:n kanssa käydään jumpassa jne.

Yksinäisillä on yleensä kaipaus sellaisesta epärealistisesta YHDESTÄ täydellisestä ystävästä, joka on aina kiinnostunut ja samalla aaltopituudella joka asiassa. Opiskelee kun sinä opiskelee, saa lapsia kun sinä saat, eroaa kun sinä eroat, jää työttömäksi kun sinä jäät, niin että aina eletään samaa elämänvaihetta. No eihän sellaista löydy kun ei sellaista ole olemassakaan, ei vaikka kuinka tahtoisi.

No oikeasti nekin ystävyydet jotka kestävät lapsuudesta hautaan ovat sellaisia, että välillä kun elämät ovat ihan eri vaiheessa, on hiljaisempi kausi, nähdään ehkä kerran vuoteen tms. Tai ei olla tekemisissä vuosiin, mutta kun elämään palaa samoja elementtejä, niin otetaan taas yhteyttä.

Mutta tämä ei riitä yksinäiselle, yksinäinen vaatii mahdotonta. No onhan oikeus vaatia, mutta ei kannata sitten hämmästyä ja pettyä, kun toive ei toteudu.

Vierailija kirjoitti:

Oikeat ihmissuhteet ovat niitä eläviä, niitä tulee ja menee. Kukaan ei täytä kaikkia tarpeita, vaan A:n kanssa puhutaan harrastuksesta ja B:n kanssa politiikasta, C:n kanssa käydään jumpassa jne.

Yksinäisillä on yleensä kaipaus sellaisesta epärealistisesta YHDESTÄ täydellisestä ystävästä, joka on aina kiinnostunut ja samalla aaltopituudella joka asiassa. Opiskelee kun sinä opiskelee, saa lapsia kun sinä saat, eroaa kun sinä eroat, jää työttömäksi kun sinä jäät, niin että aina eletään samaa elämänvaihetta. No eihän sellaista löydy kun ei sellaista ole olemassakaan, ei vaikka kuinka tahtoisi.

No oikeasti nekin ystävyydet jotka kestävät lapsuudesta hautaan ovat sellaisia, että välillä kun elämät ovat ihan eri vaiheessa, on hiljaisempi kausi, nähdään ehkä kerran vuoteen tms. Tai ei olla tekemisissä vuosiin, mutta kun elämään palaa samoja elementtejä, niin otetaan taas yhteyttä.

Mutta tämä ei riitä yksinäiselle, yksinäinen vaatii mahdotonta. No onhan oikeus vaatia, mutta ei kannata sitten hämmästyä ja pettyä, kun toive ei toteudu.

Ihmiset, joilla on ystäviä, ovat yllättävän usein mustavalkoisesti ajattelevia katkeria ihmisiä, kuten yllä.

Jos kukaan ei halua olla tekemisissä, vastaus löytyy peilistä. Oletko raskas tyyppi? Aina valittamassa? Negatiivinen? Narisija? Onko kaikki aina huonosti ja maailma potkii päähän? Onko kaikki muiden syytä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeat ihmissuhteet ovat niitä eläviä, niitä tulee ja menee. Kukaan ei täytä kaikkia tarpeita, vaan A:n kanssa puhutaan harrastuksesta ja B:n kanssa politiikasta, C:n kanssa käydään jumpassa jne.

Yksinäisillä on yleensä kaipaus sellaisesta epärealistisesta YHDESTÄ täydellisestä ystävästä, joka on aina kiinnostunut ja samalla aaltopituudella joka asiassa. Opiskelee kun sinä opiskelee, saa lapsia kun sinä saat, eroaa kun sinä eroat, jää työttömäksi kun sinä jäät, niin että aina eletään samaa elämänvaihetta. No eihän sellaista löydy kun ei sellaista ole olemassakaan, ei vaikka kuinka tahtoisi.

No oikeasti nekin ystävyydet jotka kestävät lapsuudesta hautaan ovat sellaisia, että välillä kun elämät ovat ihan eri vaiheessa, on hiljaisempi kausi, nähdään ehkä kerran vuoteen tms. Tai ei olla tekemisissä vuosiin, mutta kun elämään palaa samoja elementtejä, niin otetaan taas yhteyttä.

Mutta tämä ei riitä yksinäiselle, yksinäinen vaatii mahdotonta. No onhan oikeus vaatia, mutta ei kannata sitten hämmästyä ja pettyä, kun toive ei toteudu.

Ihmiset, joilla on ystäviä, ovat yllättävän usein mustavalkoisesti ajattelevia katkeria ihmisiä, kuten yllä.

Kumma kun heillä ei kuitenkaan ole mitään ongelmaa löytää ystäviä :D

Olethan kuullut projisoinnista? Että näkee ne omat negatiiviset ominaisuutensa muissa. Sinun viestistäsi tulee väkisin mieleen, että ehkä katkeruus ja mustavalkoisuus onkin sinun tapasi nähdä maailma: näet mustavalkoisesti ystäviä omaavat ihmiset vääränlaisina, ja olet samalla katkera, kun sinun seurasi ei kelpaa kenellekään.