Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyypillistä, ei jaksa kavereita kun ne on tylsiä juoruajia ja vältellään kaikin keinoin ihmisiä, mutta olisi silti kivaa, että niitä olisi silloin kun MINÄ haluan jutella.

Ei se toimi niin, ystävyys on vastavuoroista. Uskomattoman moni aikuinen ei tajua edes tätä perusasiaa.

Älä oikeesti jaksa. Moni nelikymppinen ei tähän vastavuoroisuuteen lähde, vaikka itse tekisi kaikkensa kultavadin kanssa. 

Ei lähde moni nuorempikaan. Ihmiset ovat nykyään lähtökohtaisesti aika välinpitämättömiä toisia kohtaan. Vaikka järjestäisit kuinka kivaa ohjelmaa toisille, niin ei se millään tavalla takaa sitä, että samat ihmiset jatkossa järjestäisivät jotain sinua varten.

Vierailija kirjoitti:

Tyypillistä, ei jaksa kavereita kun ne on tylsiä juoruajia ja vältellään kaikin keinoin ihmisiä, mutta olisi silti kivaa, että niitä olisi silloin kun MINÄ haluan jutella.

Ei se toimi niin, ystävyys on vastavuoroista. Uskomattoman moni aikuinen ei tajua edes tätä perusasiaa.

En lukenut ketjua kokonaan. Ehkä tästäkin on täällä jo puhuttu. Erotilanteissa käy usein niin, että eronnut nainen hylätään porukasta, jos muut porukan naiset ovat naimisissa. Toki elämäntilanteetkin ovat silloin erilaiset, mutta suurin syy on todennäköisesti se, että eronneesta naisesta on tullut uhka. Jos tällainen hylkääjä sitten joutuu erotilanteeseen itse, silloin seura taas kelpaisi - tai pikemminkin olkapää, jolle saisi purkaa pahaa oloaan. Miten siihen pitäisi suhtautua, kun omassa vastaavassa tilanteessa on torjuttu tylysti? Tämä on ominaista erityisesti naisille. Mitä paremman näköinen eronnut nainen on kyseessä, sitä varmemmin suljetaan pois porukasta.

Vierailija kirjoitti:

Pointti oli? kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu. Seuraavan kerran kun vaihdan puhelinnumeroa en enää ilmoita siitä  kellekään kuin viranomaisille.

Ööh... siis ihan sama vaikka ilmoittaisit, ei ne silti sulle soita?

Mutta sitten voi katsos marttyyrina kuvitella, miten kaikki tahtoisivat tuolle soittaa, mutta kun ei ole puhelinnroa, voi kyynel. 310 sivua viestejä, eikä yhtään sellaista yksinäistä, jota kohtaan pystyisi yhtään tuntemaan myötätuntoa. Kaikki täällä aiheuttavat yksinäisyytensä ihan itse.

Tämä on todennäköisesti ekstrovertin kirjoittama kommentti. Tällaiset ihmiset tekevät ystäviä kaipaaville yksinäisille entistä vaikeammaksi ottaa kontaktia muihin. Ekstroverteissa on myös paljon niitä, jotka kuvittelevat, että heillä on hyvät sosiaaliset taidot ja että he ovat aivan mahtavaa seuraa, vaikka todellisuudessa heidän seuraansa voi olla vain pakko sietää esim. sen vuoksi, että sattuvat olemaan jonkun puoliso tai kaveri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyypillistä, ei jaksa kavereita kun ne on tylsiä juoruajia ja vältellään kaikin keinoin ihmisiä, mutta olisi silti kivaa, että niitä olisi silloin kun MINÄ haluan jutella.

Ei se toimi niin, ystävyys on vastavuoroista. Uskomattoman moni aikuinen ei tajua edes tätä perusasiaa.

Älä oikeesti jaksa. Moni nelikymppinen ei tähän vastavuoroisuuteen lähde, vaikka itse tekisi kaikkensa kultavadin kanssa. 

Ei lähde moni nuorempikaan. Ihmiset ovat nykyään lähtökohtaisesti aika välinpitämättömiä toisia kohtaan. Vaikka järjestäisit kuinka kivaa ohjelmaa toisille, niin ei se millään tavalla takaa sitä, että samat ihmiset jatkossa järjestäisivät jotain sinua varten.

Totta kyllä varmasti. Nelikymppisenä vaan monella on lasta ja perhettä, ja se laiskottaa entistä enemmän. Mutta on myös sellasia porukoita, että edelleen ihmiset saavat nelikymppisinä perseen irti penkistä ja lähdetään naistenlomalle jne. Voi olla esim. traditio mennä joskus viettämään yhteisiä synttäreitä ulkomaille. 

Esim. jossain kaveriporukan some-ryhmässä huomaa hyvin, että ihmiset eivät jaksa puhua itsestään tai osoittaa mitään kiinnostusta eri menoihin, mutta lasten sairaudet sun muut ovat kovin kiinnostavia puheenaiheita. Ymmärrän, mutta toisaalta en ymmärrä yhtään. Milloin sitten palataan siihen, että voi puhua myös itsestään tai kiinnostua eri menoista? Kun lapsi on 19, puhutaan todennäköisesti siitä, että mitä se aikoo tehdä jatkossa elämässä. Loppuuko tuo siis koskaan vai onko tuo väljähtänyt meno jo merkki siitä, että porukka vaan on erkaantunut? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyypillistä, ei jaksa kavereita kun ne on tylsiä juoruajia ja vältellään kaikin keinoin ihmisiä, mutta olisi silti kivaa, että niitä olisi silloin kun MINÄ haluan jutella.

Ei se toimi niin, ystävyys on vastavuoroista. Uskomattoman moni aikuinen ei tajua edes tätä perusasiaa.

Älä oikeesti jaksa. Moni nelikymppinen ei tähän vastavuoroisuuteen lähde, vaikka itse tekisi kaikkensa kultavadin kanssa. 

Ei lähde moni nuorempikaan. Ihmiset ovat nykyään lähtökohtaisesti aika välinpitämättömiä toisia kohtaan. Vaikka järjestäisit kuinka kivaa ohjelmaa toisille, niin ei se millään tavalla takaa sitä, että samat ihmiset jatkossa järjestäisivät jotain sinua varten.

Totta kyllä varmasti. Nelikymppisenä vaan monella on lasta ja perhettä, ja se laiskottaa entistä enemmän. Mutta on myös sellasia porukoita, että edelleen ihmiset saavat nelikymppisinä perseen irti penkistä ja lähdetään naistenlomalle jne. Voi olla esim. traditio mennä joskus viettämään yhteisiä synttäreitä ulkomaille. 

Esim. jossain kaveriporukan some-ryhmässä huomaa hyvin, että ihmiset eivät jaksa puhua itsestään tai osoittaa mitään kiinnostusta eri menoihin, mutta lasten sairaudet sun muut ovat kovin kiinnostavia puheenaiheita. Ymmärrän, mutta toisaalta en ymmärrä yhtään. Milloin sitten palataan siihen, että voi puhua myös itsestään tai kiinnostua eri menoista? Kun lapsi on 19, puhutaan todennäköisesti siitä, että mitä se aikoo tehdä jatkossa elämässä. Loppuuko tuo siis koskaan vai onko tuo väljähtänyt meno jo merkki siitä, että porukka vaan on erkaantunut? 

Porukka on erkaantunut ja todennäköisesti ei enää uudestaan lähene. Tuollaista elämä välillä on.

Nelikymppisillä on usein, ei aina, ystävien suhteen vähän samantyylinen tilanne kuin tavaroidenkin suhteen. Matkan varralle on kertynyt niitä PALJON. On lapsuudenkaveria, nuoruudenkaveria, opiskelukavereita, työkavereita eri työpaikoista elämän varrelta, harrastuskavereita ja ex-harrastuskavereita. Siihen päälle puolison mukana tulleet uudet kaverit, puolison lähisuku jne. Naapurit nykyisellä paikkakunnalla, työkaverit nykyisessä työpaikassa, lasten kavereiden vanhemmat jne. Päälle sitten se että työ vie valtaosan ajasta, kotityöt, omat ja lasten harrastukset loput ajat. Ei riitä aikaa tarpeeksi edes läheisimpiin ihmissuhteisiin. Sitä usein miettii, että olisi kiva nähdä sitä peruskouluaikaista bestistäkin taas parin vuoden tauon jälkeen ja työkavereiden kanssa oli puhetta käydä syömässä tai teatterissa töiden jälkeen ja anoppiakin olis kohteliasta käydä tapaamassa ja ja ja... ja ihmissuhteiden lisäksi olisi kiva vihdoin opiskella pitkään haaveilemaa uutta kieltä tai aloittaa ihan oma liikuntaharrastus, mutta kun aika. Työpäivän, ruoanlaiton, lasten harrustuskuskausten ja kokeisiin kyselyn jälkeen tekee mieli vaan maata sohvalla ja taas jäi kymmenen asiaa mitä olisi kiva ja hyvä tehdä kuten kavereiden tapaaminen. 

Vierailija kirjoitti:

Milloin sitten palataan siihen, että voi puhua myös itsestään tai kiinnostua eri menoista? Kun lapsi on 19, puhutaan todennäköisesti siitä, että mitä se aikoo tehdä jatkossa elämässä. Loppuuko tuo siis koskaan vai onko tuo väljähtänyt meno jo merkki siitä, että porukka vaan on erkaantunut? 

Silloin kun on rennosti ja aidosti oma itsensä, puhuu siitä mikä mielessä ja elämässä eniten liikkuu. Monella nelikymppisellä se on omat lapset. Eikä siinä ole mitään pahaa, kyllä äidillä saa olla lapset ekana mielessä. Kyllä moni on niin perhekeskeinen että lasten aikuistuttua puhuu ja ajattelee edelleen eniten lapsiaan. Mä itse pidän perhekeskeisistä ihmisistä enkä näe tossa mitään vikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin sitten palataan siihen, että voi puhua myös itsestään tai kiinnostua eri menoista? Kun lapsi on 19, puhutaan todennäköisesti siitä, että mitä se aikoo tehdä jatkossa elämässä. Loppuuko tuo siis koskaan vai onko tuo väljähtänyt meno jo merkki siitä, että porukka vaan on erkaantunut? 

Silloin kun on rennosti ja aidosti oma itsensä, puhuu siitä mikä mielessä ja elämässä eniten liikkuu. Monella nelikymppisellä se on omat lapset. Eikä siinä ole mitään pahaa, kyllä äidillä saa olla lapset ekana mielessä. Kyllä moni on niin perhekeskeinen että lasten aikuistuttua puhuu ja ajattelee edelleen eniten lapsiaan. Mä itse pidän perhekeskeisistä ihmisistä enkä näe tossa mitään vikaa.

Jaksatko kuunnella myös kaveria joka puhuu eniten vaikka miehestään, vanhemmistaan tai koirastaan vai kuunteletko vain lapsijuttuja?

Minä tiedän olevani hankala kaveri ja vielä hankalampi ystävä. Olen kai introvertti, kun viihdyn niin hyvin omassa seurassani. Mutta toki tulen ihmisten kanssa toimeen. Mutta olen mieluummin kaveri niin, että soitellaan ja viestitellään, kuin tavataan. Olen vain liian laiska lähtemään ja koen, että vapaapäiväni menee pilalle, jos pitää lähteä tapaamaan jotain tai lenkille jonkun kanssa. Kun helpommin samat asiat saa rupateltua kotisohvalla puhelimessa.

Minulla on itse asiassa yllättävän sosiaalinen elämä, vaikka erittäin harvoin tapaan ketään nokitusten. Koska en vain halua lähteä ja aikatauluttaa päivääni tällaisten suunniteltujen menojen mukaan. Inhoan sitä, kun on vapaapäivä ja pitää miettiä, että ensin yritän ehtiä viikkaamaan pyykit ja sitten pitäisi käydä kaupoilla ja hoitamassa pari asiaa. Nämä pitää organisoida niin, että tapaan sen kaverin lenkillä klo 17.30 ja siinä menee pari tuntia. Kun kotona haluaisin vielä lämmittää saunan ja puuhailla jotain, ennen kuin panen nukkumaan ja seuraavana päivänä töihin. Koko ilo vapaapäivästä menee, kun tietää, että klo 17.30 pitää olla lenkkivaatteet päällä kaverin pihalla odottamassa.

Uskon, että minunlaisia ihmisiä on muitakin, jotka eivät kaipaa erityisemmin niihin vapaapäiviinä ohjelmoitua tekemistä ja sovittuja tapaamisia, vaan kokevat ne pikemminkin rasitteeksi kuin iloksi. 

Siksi yleensä nykyään sanon heti tutustuttuani uuteen ihmiseen, että olen erittäin huono kaveri, kun olen niin laiska tapaamaan ihmisiä. Niillä ehdoilla voidaan tutustua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin sitten palataan siihen, että voi puhua myös itsestään tai kiinnostua eri menoista? Kun lapsi on 19, puhutaan todennäköisesti siitä, että mitä se aikoo tehdä jatkossa elämässä. Loppuuko tuo siis koskaan vai onko tuo väljähtänyt meno jo merkki siitä, että porukka vaan on erkaantunut? 

Silloin kun on rennosti ja aidosti oma itsensä, puhuu siitä mikä mielessä ja elämässä eniten liikkuu. Monella nelikymppisellä se on omat lapset. Eikä siinä ole mitään pahaa, kyllä äidillä saa olla lapset ekana mielessä. Kyllä moni on niin perhekeskeinen että lasten aikuistuttua puhuu ja ajattelee edelleen eniten lapsiaan. Mä itse pidän perhekeskeisistä ihmisistä enkä näe tossa mitään vikaa.

Jaksatko kuunnella myös kaveria joka puhuu eniten vaikka miehestään, vanhemmistaan tai koirastaan vai kuunteletko vain lapsijuttuja?

Ihmisten parisuhdekiemurat ovat mielestäni hyvin kiinnostavia, kuuntelen kyllä mielenkiinnolla jos joku puhuu paljon miehestään. Harva puhuu kovin paljon vanhemmistaan, joten se olisi piristävää vaihtelua. Koirastaan puhuvia jaksan kuunnella jonkin verran, mutta en itse ole koiraihminen ja lisäksi allergikko, joten luulen että löytäisivät ymmärtävämpää ja vielä kiinnostuneempaa seuraa jostakusta muusta, luultavasti toisesta koiraihmisestä.  

Haluisko Treelta joku lähteä huomenna baariin? Tanssimaan lähinnä :) Jos on ihan paskaa niin kotiin pääsee aina.

N33

Vierailija kirjoitti:

Minä tiedän olevani hankala kaveri ja vielä hankalampi ystävä. Olen kai introvertti, kun viihdyn niin hyvin omassa seurassani. Mutta toki tulen ihmisten kanssa toimeen. Mutta olen mieluummin kaveri niin, että soitellaan ja viestitellään, kuin tavataan. Olen vain liian laiska lähtemään ja koen, että vapaapäiväni menee pilalle, jos pitää lähteä tapaamaan jotain tai lenkille jonkun kanssa. Kun helpommin samat asiat saa rupateltua kotisohvalla puhelimessa.

Minulla on itse asiassa yllättävän sosiaalinen elämä, vaikka erittäin harvoin tapaan ketään nokitusten. Koska en vain halua lähteä ja aikatauluttaa päivääni tällaisten suunniteltujen menojen mukaan. Inhoan sitä, kun on vapaapäivä ja pitää miettiä, että ensin yritän ehtiä viikkaamaan pyykit ja sitten pitäisi käydä kaupoilla ja hoitamassa pari asiaa. Nämä pitää organisoida niin, että tapaan sen kaverin lenkillä klo 17.30 ja siinä menee pari tuntia. Kun kotona haluaisin vielä lämmittää saunan ja puuhailla jotain, ennen kuin panen nukkumaan ja seuraavana päivänä töihin. Koko ilo vapaapäivästä menee, kun tietää, että klo 17.30 pitää olla lenkkivaatteet päällä kaverin pihalla odottamassa.

Uskon, että minunlaisia ihmisiä on muitakin, jotka eivät kaipaa erityisemmin niihin vapaapäiviinä ohjelmoitua tekemistä ja sovittuja tapaamisia, vaan kokevat ne pikemminkin rasitteeksi kuin iloksi. 

Siksi yleensä nykyään sanon heti tutustuttuani uuteen ihmiseen, että olen erittäin huono kaveri, kun olen niin laiska tapaamaan ihmisiä. Niillä ehdoilla voidaan tutustua.

Mä olen samanlainen. Mä olen lisäksi vielä aamuvirkku, mikä rajoittaa ihmisten tapaamista. Menen mieluummin jo koiran kanssa iltalenkille ja sitten suihkun kautta nukkumaan siihen kellonaikaan, kun "normaalit" ihmiset haluaisivat tavata. Mulla on onneksi yksi aamuvirkku ystävä, jonka kanssa sovitaan tapaaminen usein klo 8 lauantaiaamuna. Ollaan aamupäivä yhdessä sen, mitä kulloinenkin tekeminen vie aikaa ja sitten kotiin. Sen jälkeen on koko loppu viikonloppu aikatauluttamatonta vapaa-aikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin sitten palataan siihen, että voi puhua myös itsestään tai kiinnostua eri menoista? Kun lapsi on 19, puhutaan todennäköisesti siitä, että mitä se aikoo tehdä jatkossa elämässä. Loppuuko tuo siis koskaan vai onko tuo väljähtänyt meno jo merkki siitä, että porukka vaan on erkaantunut? 

Silloin kun on rennosti ja aidosti oma itsensä, puhuu siitä mikä mielessä ja elämässä eniten liikkuu. Monella nelikymppisellä se on omat lapset. Eikä siinä ole mitään pahaa, kyllä äidillä saa olla lapset ekana mielessä. Kyllä moni on niin perhekeskeinen että lasten aikuistuttua puhuu ja ajattelee edelleen eniten lapsiaan. Mä itse pidän perhekeskeisistä ihmisistä enkä näe tossa mitään vikaa.

Totta, ei sinällään ole mitään vikaa. Mutta kun selvästi kysyy sitäkin, että hei, mitä SULLE kuuluu, niin alta aikayksikön ja jopa ilman vastausta keskustelu voi palata lapsiympyröihin. Musta lapset on helppo keino vältellä keskustelua jostain muusta, ehkä itselle kipeämmästäkin aiheesta. Jos kokee, että ei voi puhua burn outista, parisuhdekriisistä tai mistään omasta elämästään, vaan on aina tartuttava lapsiin ja tukeuduttava niihin, niin musta se kertoo silloin siitä, että ei koe oloansa enää kovin hyväksi siinä seurassa.

Mun mielestä mielenkiintoinen havainto onkin, että sittemmin tulleiden opiskelukavereiden ja työkavereiden kanssa osataan puhua paljon muustakin. On normaalia kysyä, että miten meni viikonloppu ja mitäs teit. Tietty myös puhutaan työasioista. Opiskelukavereiden kanssa jaetaan uusimmat työkuviot ja muutenkin elämänkäänteet. Ei usein, mutta aika ajoin, jotta pysytään vähän pinnalla, että kuka tekee mitäkin. Näihin porukoihin ei olla sukellettu lapset edellä, niin ilmeisesti se aiheuttaa sen, että lapset ovat kyllä mukana, mutta ei niistä tarvitse kaiken aikaa toitottaa, vaan elämässä on muitakin asioita. Mä tiedän työkaverin miesasioistakin paljon enemmän kuin jonkun lapsuudenkaverin. :D 

Nopsasti tätä ketjua lukaisten ja omien kokemusten kautta;  Monilla on jo omat kaveripiirinsä, eikä niihin porukoihin oteta uusia tyyppejä. Nättejä sinkkuleidejä ei varsinkaan. 

Useiden ystävien kanssa pitää sopia tyyliin viikkoja etukäteen tapaaminen, jotta saadaan sopiva ajankohta (itse pääsen hyvinkin lyhyellä varoitusajalla kahvittelemaan). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin sitten palataan siihen, että voi puhua myös itsestään tai kiinnostua eri menoista? Kun lapsi on 19, puhutaan todennäköisesti siitä, että mitä se aikoo tehdä jatkossa elämässä. Loppuuko tuo siis koskaan vai onko tuo väljähtänyt meno jo merkki siitä, että porukka vaan on erkaantunut? 

Silloin kun on rennosti ja aidosti oma itsensä, puhuu siitä mikä mielessä ja elämässä eniten liikkuu. Monella nelikymppisellä se on omat lapset. Eikä siinä ole mitään pahaa, kyllä äidillä saa olla lapset ekana mielessä. Kyllä moni on niin perhekeskeinen että lasten aikuistuttua puhuu ja ajattelee edelleen eniten lapsiaan. Mä itse pidän perhekeskeisistä ihmisistä enkä näe tossa mitään vikaa.

Totta, ei sinällään ole mitään vikaa. Mutta kun selvästi kysyy sitäkin, että hei, mitä SULLE kuuluu, niin alta aikayksikön ja jopa ilman vastausta keskustelu voi palata lapsiympyröihin. Musta lapset on helppo keino vältellä keskustelua jostain muusta, ehkä itselle kipeämmästäkin aiheesta. Jos kokee, että ei voi puhua burn outista, parisuhdekriisistä tai mistään omasta elämästään, vaan on aina tartuttava lapsiin ja tukeuduttava niihin, niin musta se kertoo silloin siitä, että ei koe oloansa enää kovin hyväksi siinä seurassa.

Mun mielestä mielenkiintoinen havainto onkin, että sittemmin tulleiden opiskelukavereiden ja työkavereiden kanssa osataan puhua paljon muustakin. On normaalia kysyä, että miten meni viikonloppu ja mitäs teit. Tietty myös puhutaan työasioista. Opiskelukavereiden kanssa jaetaan uusimmat työkuviot ja muutenkin elämänkäänteet. Ei usein, mutta aika ajoin, jotta pysytään vähän pinnalla, että kuka tekee mitäkin. Näihin porukoihin ei olla sukellettu lapset edellä, niin ilmeisesti se aiheuttaa sen, että lapset ovat kyllä mukana, mutta ei niistä tarvitse kaiken aikaa toitottaa, vaan elämässä on muitakin asioita. Mä tiedän työkaverin miesasioistakin paljon enemmän kuin jonkun lapsuudenkaverin. :D 

miksi minun pitäisi puhua kaikki nurnouttini ja muut jollekkin tutulle. Kaikkien tyyliin ei kuulu läpättää miehen asioita ja uupumuksiaan ja työasioitakaan ei voi kovin avautua salassapitovelvollisuuden takia

Vierailija kirjoitti:

Minulla on itse asiassa yllättävän sosiaalinen elämä, vaikka erittäin harvoin tapaan ketään nokitusten.

Mulle tuo ei riittäis/riitä. Ei ole mulle riittävän sosiaalista elämää  tai oikeastaan sosiaalista elämää lainkaan olla mökkihöperönä kotona, mutta pistää viestejä WhatsAppissa. Tykkään käydä syömässä, elokuvissa, baarissa, museossa jne. yhdessä jonkun toisen kanssa. 

Ja henkilö, joka etsi tanssiseuraa: mä oisin ehkä vähän yli-ikänen, mut harmi kyllä nyt oon toisaalla. Mut pistän mieleeni, että joitain on näiltä suunnilta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin sitten palataan siihen, että voi puhua myös itsestään tai kiinnostua eri menoista? Kun lapsi on 19, puhutaan todennäköisesti siitä, että mitä se aikoo tehdä jatkossa elämässä. Loppuuko tuo siis koskaan vai onko tuo väljähtänyt meno jo merkki siitä, että porukka vaan on erkaantunut? 

Silloin kun on rennosti ja aidosti oma itsensä, puhuu siitä mikä mielessä ja elämässä eniten liikkuu. Monella nelikymppisellä se on omat lapset. Eikä siinä ole mitään pahaa, kyllä äidillä saa olla lapset ekana mielessä. Kyllä moni on niin perhekeskeinen että lasten aikuistuttua puhuu ja ajattelee edelleen eniten lapsiaan. Mä itse pidän perhekeskeisistä ihmisistä enkä näe tossa mitään vikaa.

Totta, ei sinällään ole mitään vikaa. Mutta kun selvästi kysyy sitäkin, että hei, mitä SULLE kuuluu, niin alta aikayksikön ja jopa ilman vastausta keskustelu voi palata lapsiympyröihin. Musta lapset on helppo keino vältellä keskustelua jostain muusta, ehkä itselle kipeämmästäkin aiheesta. Jos kokee, että ei voi puhua burn outista, parisuhdekriisistä tai mistään omasta elämästään, vaan on aina tartuttava lapsiin ja tukeuduttava niihin, niin musta se kertoo silloin siitä, että ei koe oloansa enää kovin hyväksi siinä seurassa.

Mun mielestä mielenkiintoinen havainto onkin, että sittemmin tulleiden opiskelukavereiden ja työkavereiden kanssa osataan puhua paljon muustakin. On normaalia kysyä, että miten meni viikonloppu ja mitäs teit. Tietty myös puhutaan työasioista. Opiskelukavereiden kanssa jaetaan uusimmat työkuviot ja muutenkin elämänkäänteet. Ei usein, mutta aika ajoin, jotta pysytään vähän pinnalla, että kuka tekee mitäkin. Näihin porukoihin ei olla sukellettu lapset edellä, niin ilmeisesti se aiheuttaa sen, että lapset ovat kyllä mukana, mutta ei niistä tarvitse kaiken aikaa toitottaa, vaan elämässä on muitakin asioita. Mä tiedän työkaverin miesasioistakin paljon enemmän kuin jonkun lapsuudenkaverin. :D 

Ihmiset ovat erilaisia. Ei mulla ole tarvetta puhua kipeistä asioistani ystävilleni. Niistä puhun perheelleni. Ystäviäni tuskin kiinnostaisi, jos puhuisin heille angularista, typescriptistä, soapista, restistä tai edes webserviceistä. Työasioista puhun työkavereideni kanssa. En myöskään puhu muille sellaisten ihmisten asioista, jotka eivät itse ole paikalla. En edes lasteni asioista.

Maailmassa on paljon kiinnostavampiakin asioita kuin minä ja mun elämäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin sitten palataan siihen, että voi puhua myös itsestään tai kiinnostua eri menoista? Kun lapsi on 19, puhutaan todennäköisesti siitä, että mitä se aikoo tehdä jatkossa elämässä. Loppuuko tuo siis koskaan vai onko tuo väljähtänyt meno jo merkki siitä, että porukka vaan on erkaantunut? 

Silloin kun on rennosti ja aidosti oma itsensä, puhuu siitä mikä mielessä ja elämässä eniten liikkuu. Monella nelikymppisellä se on omat lapset. Eikä siinä ole mitään pahaa, kyllä äidillä saa olla lapset ekana mielessä. Kyllä moni on niin perhekeskeinen että lasten aikuistuttua puhuu ja ajattelee edelleen eniten lapsiaan. Mä itse pidän perhekeskeisistä ihmisistä enkä näe tossa mitään vikaa.

Totta, ei sinällään ole mitään vikaa. Mutta kun selvästi kysyy sitäkin, että hei, mitä SULLE kuuluu, niin alta aikayksikön ja jopa ilman vastausta keskustelu voi palata lapsiympyröihin. Musta lapset on helppo keino vältellä keskustelua jostain muusta, ehkä itselle kipeämmästäkin aiheesta. Jos kokee, että ei voi puhua burn outista, parisuhdekriisistä tai mistään omasta elämästään, vaan on aina tartuttava lapsiin ja tukeuduttava niihin, niin musta se kertoo silloin siitä, että ei koe oloansa enää kovin hyväksi siinä seurassa.

Mun mielestä mielenkiintoinen havainto onkin, että sittemmin tulleiden opiskelukavereiden ja työkavereiden kanssa osataan puhua paljon muustakin. On normaalia kysyä, että miten meni viikonloppu ja mitäs teit. Tietty myös puhutaan työasioista. Opiskelukavereiden kanssa jaetaan uusimmat työkuviot ja muutenkin elämänkäänteet. Ei usein, mutta aika ajoin, jotta pysytään vähän pinnalla, että kuka tekee mitäkin. Näihin porukoihin ei olla sukellettu lapset edellä, niin ilmeisesti se aiheuttaa sen, että lapset ovat kyllä mukana, mutta ei niistä tarvitse kaiken aikaa toitottaa, vaan elämässä on muitakin asioita. Mä tiedän työkaverin miesasioistakin paljon enemmän kuin jonkun lapsuudenkaverin. :D 

Ihmiset ovat erilaisia. Ei mulla ole tarvetta puhua kipeistä asioistani ystävilleni. Niistä puhun perheelleni. Ystäviäni tuskin kiinnostaisi, jos puhuisin heille angularista, typescriptistä, soapista, restistä tai edes webserviceistä. Työasioista puhun työkavereideni kanssa. En myöskään puhu muille sellaisten ihmisten asioista, jotka eivät itse ole paikalla. En edes lasteni asioista.

Maailmassa on paljon kiinnostavampiakin asioita kuin minä ja mun elämäni.

Oli ehkä turhaa sanoa näin isoja asioita tuohon esimerkeiksi, jolloin niihin on helppo tarttua ja ohittaa se "tai mistään omasta elämästään". Täsmennetään: olisi voinut yhtä hyvin sanoa myös esim. työpaikat, työnhaut, opiskelut. Normaaleja asioita. Kaikki ei meidänkään porukassa varmasti edes tiedä, mitä muut tekevät ja missä. 

Eihän taas kavereiden kanssa tarvitse puhua työasioista jargonilla. En minäkään toki niin tee, mutta kyllä mä haluaisin puhua siitä, missä olen töissä ja miten töissä menee ym. Tai että kuka on miettinyt minkäkinlaisia työ- tai opiskelukuvioita. Mutta kun tukeudutaan aina niihin kersoihin, niin ei siinä tahdo saada sanaa sanottua väliin ja käännettyä laivan suuntaa. Musta ne lasten asiat kuuluvat mulle huomattavasti vähemmän kuin asianomaisten omat asiat, kun en monia lapsista edes tunne.

Jos et kuitenkaan puhu itse lapsista, koska lapset eivät ole paikalla, niin sinä et ylipäänsä ole kuvatun kaltainen ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin sitten palataan siihen, että voi puhua myös itsestään tai kiinnostua eri menoista? Kun lapsi on 19, puhutaan todennäköisesti siitä, että mitä se aikoo tehdä jatkossa elämässä. Loppuuko tuo siis koskaan vai onko tuo väljähtänyt meno jo merkki siitä, että porukka vaan on erkaantunut? 

Silloin kun on rennosti ja aidosti oma itsensä, puhuu siitä mikä mielessä ja elämässä eniten liikkuu. Monella nelikymppisellä se on omat lapset. Eikä siinä ole mitään pahaa, kyllä äidillä saa olla lapset ekana mielessä. Kyllä moni on niin perhekeskeinen että lasten aikuistuttua puhuu ja ajattelee edelleen eniten lapsiaan. Mä itse pidän perhekeskeisistä ihmisistä enkä näe tossa mitään vikaa.

Totta, ei sinällään ole mitään vikaa. Mutta kun selvästi kysyy sitäkin, että hei, mitä SULLE kuuluu, niin alta aikayksikön ja jopa ilman vastausta keskustelu voi palata lapsiympyröihin. Musta lapset on helppo keino vältellä keskustelua jostain muusta, ehkä itselle kipeämmästäkin aiheesta. Jos kokee, että ei voi puhua burn outista, parisuhdekriisistä tai mistään omasta elämästään, vaan on aina tartuttava lapsiin ja tukeuduttava niihin, niin musta se kertoo silloin siitä, että ei koe oloansa enää kovin hyväksi siinä seurassa.

Mun mielestä mielenkiintoinen havainto onkin, että sittemmin tulleiden opiskelukavereiden ja työkavereiden kanssa osataan puhua paljon muustakin. On normaalia kysyä, että miten meni viikonloppu ja mitäs teit. Tietty myös puhutaan työasioista. Opiskelukavereiden kanssa jaetaan uusimmat työkuviot ja muutenkin elämänkäänteet. Ei usein, mutta aika ajoin, jotta pysytään vähän pinnalla, että kuka tekee mitäkin. Näihin porukoihin ei olla sukellettu lapset edellä, niin ilmeisesti se aiheuttaa sen, että lapset ovat kyllä mukana, mutta ei niistä tarvitse kaiken aikaa toitottaa, vaan elämässä on muitakin asioita. Mä tiedän työkaverin miesasioistakin paljon enemmän kuin jonkun lapsuudenkaverin. :D 

Ihmiset ovat erilaisia. Ei mulla ole tarvetta puhua kipeistä asioistani ystävilleni. Niistä puhun perheelleni. Ystäviäni tuskin kiinnostaisi, jos puhuisin heille angularista, typescriptistä, soapista, restistä tai edes webserviceistä. Työasioista puhun työkavereideni kanssa. En myöskään puhu muille sellaisten ihmisten asioista, jotka eivät itse ole paikalla. En edes lasteni asioista.

Maailmassa on paljon kiinnostavampiakin asioita kuin minä ja mun elämäni.

Oli ehkä turhaa sanoa näin isoja asioita tuohon esimerkeiksi, jolloin niihin on helppo tarttua ja ohittaa se "tai mistään omasta elämästään". Täsmennetään: olisi voinut yhtä hyvin sanoa myös esim. työpaikat, työnhaut, opiskelut. Normaaleja asioita. Kaikki ei meidänkään porukassa varmasti edes tiedä, mitä muut tekevät ja missä. 

Eihän taas kavereiden kanssa tarvitse puhua työasioista jargonilla. En minäkään toki niin tee, mutta kyllä mä haluaisin puhua siitä, missä olen töissä ja miten töissä menee ym. Tai että kuka on miettinyt minkäkinlaisia työ- tai opiskelukuvioita. Mutta kun tukeudutaan aina niihin kersoihin, niin ei siinä tahdo saada sanaa sanottua väliin ja käännettyä laivan suuntaa. Musta ne lasten asiat kuuluvat mulle huomattavasti vähemmän kuin asianomaisten omat asiat, kun en monia lapsista edes tunne.

Jos et kuitenkaan puhu itse lapsista, koska lapset eivät ole paikalla, niin sinä et ylipäänsä ole kuvatun kaltainen ihminen.

Olet ilmeisesti mua paljon nuorempi. Mä valmistuin jo 15 vuotta sitten ja olen ollut samassa työpaikassa jo 8 vuotta. Ei mun työkuviot ole tänään sen erilaisempia kuin vuosi tai edes 5 vuotta sitten. Uutta pitää koko ajan opetella, mutta se kuuluu tähän alaan. Ei siinä ole mitään puhuttavaa sellaisten kanssa, jotka ovat eri alalla. Ja joo, en kuulu lapsistaan puhuvien ryhmään, mutta en kyllästytä ystäviäni puhumalla muustakaan omasta elämästäni, koska ei mun elämässäni tapahdu mitään kiinnostavaa. Normaalia työssäkäyvän lapsiperheellisen elämää vain. Sain varmaan hieman väärän käsityksen aiemmasta kommentistasi, koska oletin sun haluavan kuulla ystäviesi elämästä, mutta et heidän lapsistaan. Monelle ne lapset on ihan keskeinen osa elämää ja jos haluaa kuulla heidän elämästään, lapset ovat aika oleellinen osa sitä.

Mitä järkeä on näin pitkällä ketjulla?

Kukaan ei lue noita kommentteja

Kannattaisi laittaa jokin aikaraja ja määrä kommentoinnille.