Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noi jotka tivaavat syytä miksi joku ei halua olla hänen kanssaan, eivät oikeasti halua syytä. He haluavat väkisin jatkaa "ystävyyttä" ja alkavat perustella ja selitellä, miksi toisen pitäisi kaikesta huolimatta jatkaa sellaista ihmissuhdetta, jota ei halua. Ei ne ymmärrä ystävyydestä mitään, kun eivät ymmärrä ettei ystävyyttä synny painostamalla ja vänkäämällä.
Mihin perustat sen näkemyksen, että ihmiset, jotka "tivaavat" syytä, eivät oikeasti halua kuulla syytä, vaan he haluavat jatkaa "ystävyyttä"?
Minulla on pari tällaista kokemusta. En voi yleistää, mutta kummassakin tapauksessa alettiin ikään kuin tehdä kauppaa: Jos muutun näin, niin voidaanhan taas viettää aikaa yhdessä. Jos en enää soittele jatkuvasti, niin sitä ja tätä. Jos sun ei tarvi ajaa tänne, niin voitaishan me silti tavata, jos minä teen näin ja noin. Jos minä muutun...
Jos siis ei selkeästi mene perille se, että aika on ajanut ohi tämän ystävyyden, ei jaksaisi alkaa tätä kaupankäyntiä. Ihan samalla tavalla, kuin avioerossa jätetty alkaa tinkaamaan, että jos muutun ja annan sulle useammin tai en nalkuta enää tai muutun joksikin toiseksi, niin ethän jätä minua.
Toisaalta voisi esittää kysymyksen, mitä pahaa tuossa on, sillä tuohan tähtää kuitenkin neuvotteluun ja konfliktin rauhanomaiseen ratkaisemiseen, kompromisseihin. Jos siis tuollainen ärsyttää, niin vaikuttaa enemmänkin siltä, että toinen haluaa päästä helpolla tai on jotenkin peloissaan; ehkäpä hänen pitäisi itsekin muuttua jollain tavalla. Ehkä ei edes osata sanoa, mitä kaverin pitäisi tehdä toisin tai tiedostetaan itsekin, että toinen ei tee mitään varsinaisesti väärin, mutta on silti jotenkin piikki lihassa. Tällöin on tietysti helpompaa eliminoida ihminen kokonaan kuin jäädä pohtimaan, miksi toinen ärsyttää ja voisiko itseään kehittää siten, että toinen ei ärsyttäisi.
Kyllä ero on ero ja sillä selvä. Vai oletko sitä mieltä, että jos sinulla on miehesi kanssa ollut ongelmia pitkään ja olet kypsynyt siihen, että haluat eron, alatkin neuvotella ja vetkuttaa ja kompromisseja, että ei erotakkaan sitten, kun sinä lupaat muuttua ja minä en sittenkään halua päästä helpolla ja olen peloissani ja minunhan tässä täytyykin muuttua. Joten keskustelemmepa ja emme eroakkaan ja jään kituuttamaan tähän suhteeseen vielä pariksikymmeneksi vuodeksi, vaikka olen olen ahdistunut ja sinä olet täysi ku sipää.
No tuota, itse asiassa minä olen juurikin tuollainen neuvottelija. Eli kyllä, minä en ole useimmiten se, joka eroaa. Se saa sitten olla ihan joku toinen. Minä näen asiat niin, että lähes aina on mahdollista muuttaa tilannetta puolin ja toisin. Idealisti, todennäköisesti kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noi jotka tivaavat syytä miksi joku ei halua olla hänen kanssaan, eivät oikeasti halua syytä. He haluavat väkisin jatkaa "ystävyyttä" ja alkavat perustella ja selitellä, miksi toisen pitäisi kaikesta huolimatta jatkaa sellaista ihmissuhdetta, jota ei halua. Ei ne ymmärrä ystävyydestä mitään, kun eivät ymmärrä ettei ystävyyttä synny painostamalla ja vänkäämällä.
Mihin perustat sen näkemyksen, että ihmiset, jotka "tivaavat" syytä, eivät oikeasti halua kuulla syytä, vaan he haluavat jatkaa "ystävyyttä"?
Minulla on pari tällaista kokemusta. En voi yleistää, mutta kummassakin tapauksessa alettiin ikään kuin tehdä kauppaa: Jos muutun näin, niin voidaanhan taas viettää aikaa yhdessä. Jos en enää soittele jatkuvasti, niin sitä ja tätä. Jos sun ei tarvi ajaa tänne, niin voitaishan me silti tavata, jos minä teen näin ja noin. Jos minä muutun...
Jos siis ei selkeästi mene perille se, että aika on ajanut ohi tämän ystävyyden, ei jaksaisi alkaa tätä kaupankäyntiä. Ihan samalla tavalla, kuin avioerossa jätetty alkaa tinkaamaan, että jos muutun ja annan sulle useammin tai en nalkuta enää tai muutun joksikin toiseksi, niin ethän jätä minua.
Toisaalta voisi esittää kysymyksen, mitä pahaa tuossa on, sillä tuohan tähtää kuitenkin neuvotteluun ja konfliktin rauhanomaiseen ratkaisemiseen, kompromisseihin. Jos siis tuollainen ärsyttää, niin vaikuttaa enemmänkin siltä, että toinen haluaa päästä helpolla tai on jotenkin peloissaan; ehkäpä hänen pitäisi itsekin muuttua jollain tavalla. Ehkä ei edes osata sanoa, mitä kaverin pitäisi tehdä toisin tai tiedostetaan itsekin, että toinen ei tee mitään varsinaisesti väärin, mutta on silti jotenkin piikki lihassa. Tällöin on tietysti helpompaa eliminoida ihminen kokonaan kuin jäädä pohtimaan, miksi toinen ärsyttää ja voisiko itseään kehittää siten, että toinen ei ärsyttäisi.
Sun kannattaisi ehkä muistaa, että ei läheskään kaikki elä yksinäisyydessä ja jatkuvassa halipulassa. Sellaisten ihmisten, joilla on - ilman tätä yhtäkin - ihan riittävästi läheisiä ihmissuhteita, ei ole mitään tarvetta alkaa neuvottelemaan yhtään mistään. Ei ryhtyä miettimään kompromisseja eikä muuttamaan omia ajattelutapojaan tai kehittämään itseään. Jos toinen on pelkästään hamsterin kokoinen paise pakarassa, siitä paiseesta haluaa vain eroon eikä alkaa neuvottelemaan paiseen kanssa, että jos nyt olisit vähän pienempi tai siirtyisit vähän vähemmän ikävään paikkaan kuten vaikka ristiselkään, saat olla. Ei kyse ole pelosta vaan siitä, että hankala ihmissuhde on yksinkertaisesti tarpeeton. Kun on kerran niitä hyviäkin ihmissuhteita ihan riittävästi.
Sun taas kannattaisi muistaa, että yleistykset harvoin johtavat kovin pitkälle. Ei, esim. minä en elä yksinäisyydessä ja jatkuvassa halipulassa (?), mutta minulla ei ole ollut silti koskaan mitään tarvetta eliminoida ihmisiä elämästäni, koska se nyt voisi ehkä olla helppoa tmv. Haasteet ovat ihan kivoja, ja vaikeampi ihmissuhde voi tuoda mukanaan myös paljon hyvää.
Kärsimys ei varsinaisesti jalosta, mutta turha odottaa aina jotain ruusuilla tanssimista.
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on yliarvostettua. Itse en jaksa mitään tyttöjen käkätysiltoja ja muuta reuhkaamista. Ei kiinnosta tyhjänpäiväiset puheet ja juoruilut. Eikä varsinkaan vastailla kaikenkarvaisiin uteluihin, kun tietää että omat asiat ruoditaan sitten seuraavassa tyttöjen porukassa eri kokoonpanolla tietenkin. Viihdyn vallan hienosti omieni parissa, ja osaan olla helkkarin hyvin myös yksin.
No en mäkään viihtyisi tuollaisessa porukassa. Onneksi tiedän paremmasta ja ystäväni ovat älykkäitä naisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noi jotka tivaavat syytä miksi joku ei halua olla hänen kanssaan, eivät oikeasti halua syytä. He haluavat väkisin jatkaa "ystävyyttä" ja alkavat perustella ja selitellä, miksi toisen pitäisi kaikesta huolimatta jatkaa sellaista ihmissuhdetta, jota ei halua. Ei ne ymmärrä ystävyydestä mitään, kun eivät ymmärrä ettei ystävyyttä synny painostamalla ja vänkäämällä.
Mihin perustat sen näkemyksen, että ihmiset, jotka "tivaavat" syytä, eivät oikeasti halua kuulla syytä, vaan he haluavat jatkaa "ystävyyttä"?
Minulla on pari tällaista kokemusta. En voi yleistää, mutta kummassakin tapauksessa alettiin ikään kuin tehdä kauppaa: Jos muutun näin, niin voidaanhan taas viettää aikaa yhdessä. Jos en enää soittele jatkuvasti, niin sitä ja tätä. Jos sun ei tarvi ajaa tänne, niin voitaishan me silti tavata, jos minä teen näin ja noin. Jos minä muutun...
Jos siis ei selkeästi mene perille se, että aika on ajanut ohi tämän ystävyyden, ei jaksaisi alkaa tätä kaupankäyntiä. Ihan samalla tavalla, kuin avioerossa jätetty alkaa tinkaamaan, että jos muutun ja annan sulle useammin tai en nalkuta enää tai muutun joksikin toiseksi, niin ethän jätä minua.
Toisaalta voisi esittää kysymyksen, mitä pahaa tuossa on, sillä tuohan tähtää kuitenkin neuvotteluun ja konfliktin rauhanomaiseen ratkaisemiseen, kompromisseihin. Jos siis tuollainen ärsyttää, niin vaikuttaa enemmänkin siltä, että toinen haluaa päästä helpolla tai on jotenkin peloissaan; ehkäpä hänen pitäisi itsekin muuttua jollain tavalla. Ehkä ei edes osata sanoa, mitä kaverin pitäisi tehdä toisin tai tiedostetaan itsekin, että toinen ei tee mitään varsinaisesti väärin, mutta on silti jotenkin piikki lihassa. Tällöin on tietysti helpompaa eliminoida ihminen kokonaan kuin jäädä pohtimaan, miksi toinen ärsyttää ja voisiko itseään kehittää siten, että toinen ei ärsyttäisi.
Kyllä ero on ero ja sillä selvä. Vai oletko sitä mieltä, että jos sinulla on miehesi kanssa ollut ongelmia pitkään ja olet kypsynyt siihen, että haluat eron, alatkin neuvotella ja vetkuttaa ja kompromisseja, että ei erotakkaan sitten, kun sinä lupaat muuttua ja minä en sittenkään halua päästä helpolla ja olen peloissani ja minunhan tässä täytyykin muuttua. Joten keskustelemmepa ja emme eroakkaan ja jään kituuttamaan tähän suhteeseen vielä pariksikymmeneksi vuodeksi, vaikka olen olen ahdistunut ja sinä olet täysi ku sipää.
No tuota, itse asiassa minä olen juurikin tuollainen neuvottelija. Eli kyllä, minä en ole useimmiten se, joka eroaa. Se saa sitten olla ihan joku toinen. Minä näen asiat niin, että lähes aina on mahdollista muuttaa tilannetta puolin ja toisin. Idealisti, todennäköisesti kyllä.
Mun veikkaus olisi läheusriippuvainen, joka perustelee idealismilla sitä ettei pohjimmiltaan vaan tunnetasolla kestä eroa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noi jotka tivaavat syytä miksi joku ei halua olla hänen kanssaan, eivät oikeasti halua syytä. He haluavat väkisin jatkaa "ystävyyttä" ja alkavat perustella ja selitellä, miksi toisen pitäisi kaikesta huolimatta jatkaa sellaista ihmissuhdetta, jota ei halua. Ei ne ymmärrä ystävyydestä mitään, kun eivät ymmärrä ettei ystävyyttä synny painostamalla ja vänkäämällä.
Mihin perustat sen näkemyksen, että ihmiset, jotka "tivaavat" syytä, eivät oikeasti halua kuulla syytä, vaan he haluavat jatkaa "ystävyyttä"?
Minulla on pari tällaista kokemusta. En voi yleistää, mutta kummassakin tapauksessa alettiin ikään kuin tehdä kauppaa: Jos muutun näin, niin voidaanhan taas viettää aikaa yhdessä. Jos en enää soittele jatkuvasti, niin sitä ja tätä. Jos sun ei tarvi ajaa tänne, niin voitaishan me silti tavata, jos minä teen näin ja noin. Jos minä muutun...
Jos siis ei selkeästi mene perille se, että aika on ajanut ohi tämän ystävyyden, ei jaksaisi alkaa tätä kaupankäyntiä. Ihan samalla tavalla, kuin avioerossa jätetty alkaa tinkaamaan, että jos muutun ja annan sulle useammin tai en nalkuta enää tai muutun joksikin toiseksi, niin ethän jätä minua.
Toisaalta voisi esittää kysymyksen, mitä pahaa tuossa on, sillä tuohan tähtää kuitenkin neuvotteluun ja konfliktin rauhanomaiseen ratkaisemiseen, kompromisseihin. Jos siis tuollainen ärsyttää, niin vaikuttaa enemmänkin siltä, että toinen haluaa päästä helpolla tai on jotenkin peloissaan; ehkäpä hänen pitäisi itsekin muuttua jollain tavalla. Ehkä ei edes osata sanoa, mitä kaverin pitäisi tehdä toisin tai tiedostetaan itsekin, että toinen ei tee mitään varsinaisesti väärin, mutta on silti jotenkin piikki lihassa. Tällöin on tietysti helpompaa eliminoida ihminen kokonaan kuin jäädä pohtimaan, miksi toinen ärsyttää ja voisiko itseään kehittää siten, että toinen ei ärsyttäisi.
Kyllä ero on ero ja sillä selvä. Vai oletko sitä mieltä, että jos sinulla on miehesi kanssa ollut ongelmia pitkään ja olet kypsynyt siihen, että haluat eron, alatkin neuvotella ja vetkuttaa ja kompromisseja, että ei erotakkaan sitten, kun sinä lupaat muuttua ja minä en sittenkään halua päästä helpolla ja olen peloissani ja minunhan tässä täytyykin muuttua. Joten keskustelemmepa ja emme eroakkaan ja jään kituuttamaan tähän suhteeseen vielä pariksikymmeneksi vuodeksi, vaikka olen olen ahdistunut ja sinä olet täysi ku sipää.
No tuota, itse asiassa minä olen juurikin tuollainen neuvottelija. Eli kyllä, minä en ole useimmiten se, joka eroaa. Se saa sitten olla ihan joku toinen. Minä näen asiat niin, että lähes aina on mahdollista muuttaa tilannetta puolin ja toisin. Idealisti, todennäköisesti kyllä.
Mun veikkaus olisi läheusriippuvainen, joka perustelee idealismilla sitä ettei pohjimmiltaan vaan tunnetasolla kestä eroa.
Tuskinpa ihan näinkään. Ehkä ennemminkin perfektionisti, sinnikäs. Mulla ei ole tapana luovuttaa juuri missään asiassa, joten erohommat saa useimmiten hoitaa ihan joku muu. Joo, musta ero on usein vähän luuserien hommaa, pl. tilanteet, jolloin siihen liittyy henkinen tai fyysinen väkivalta, pettäminen tmv. Jos jostakusta todella haluaisin eroon (ilman esim. väkivaltasyitä tmv.), niin tuntisin itseni vähän lusmuksi, kun en kerran mitenkään kykenisi tulemaan toimeen tämän kanssa enkä mielestäni olisi kovin hyvä ystävä, jos pakoon juoksisin.
Ei kestä erota... Ehkä lähempänä totuutta on se, että toiveikas ihminen haluaa uskoa aina parempaan huomiseen ja haluaa myös uskoa toisen sanoja kerta toisensa jälkeen eikä mielellään totea, että jaa, tämä toinen ihminen onkin nyt kamala paska tai ei tämä nyt vain toimi. Maailma kun saa tällöin epämiellyttäviä säröjä ja virheitä, ja toimimattomuus on tappio. Toki se tunnetasollakin on ikävä asia käsiteltäväksi, mutta se ei ole se ihan eka asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten teillä yksinäisillä tänään menee?
Tuli tämä ketju mieleen. Olen tässä yrittänyt löytää seuraa muutamaan juttuun, ihan ilmaisiin, mutta ei ne ihmiset oikein lämpene. Huomaan, että alan muuttua kyyniseksi. Eilen vaihdoin hyllyväliä kaupassa tutun nähdessäni. Yhdelle toiselle sanoin tylysti etten nyt ehdi jutella, kun alkoi taas jutella häistään. Mielelläänhän minä oikeasti kuuntelisin, ja todella mielelläni olisin vieraana. Mutta olemme vain tuttuja. Pelkään, että pyytää sinne juhliinsa tarjoilemaan, jouten kun olen koko kesän.
Minulle vain silloin kun tarvitsevat palveluja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle soitetaan, kun tarvii muuttomiestä. 5-8 h. palkkioksi pitza ja kaljaa, jota en voi juoda kun olen autolla. Nykyään "selkä kipiä".
,
Vierailija kirjoitti:
Miten teillä yksinäisillä tänään menee?
En voi sanoa olevani varsinaisesti yksinäinen, mutta jossain vaiheessa kaipasin kovasti hyviä syviä ystävyyssuhteita ja tunsin itseni ajoin yksinäiseksi. Luin tätä ketjua ja ihmissuhdekirjoja ja mietin paljon näitä asioita.
Olen kyllä saanut vinkkejä miten kavereita saa lisää ja ihmissuhteita onkin nyt enemmän, mutta koen että suurin osa ihmiskontakteista on enemmän rasite kuin rikkaus. Ihmiset ottaa enimmäkseen enemmän kuin antaa. Keskimäärin ihminen on täynnä erilaisia täyttämistä kaipaavia tarpeita ja se on usein raskasta.
Olen tullut siihen tulokseen että tärkein ja syvin ystävyys on ystävyyssuhde Jeesuksen kanssa. Hän pystyy sellaiseen välittämiseen mihin maailman ihmiset ei pysty. Tokana Jeesuksen perässä tulee oma puoliso ja lähisuku: omat lapseni, sitten vanhempani ja sisareni. Näiden ihmisten vuoksi olen valmis tekemään paljon.
On mulla ystäviäkin, mutta sen enempää mitä heitä nyt on, en tarvi. Otan vastaan jos Herrani Jeesus niin johdattaa mutten enää erikseen toivo tai haali. Ihmiset on niin... ihmisiä vaan puutteineen.
Olen alkanut taas arvostaa itsekseni oloakin. Olla itsekseen ja rukouksessa yhteydessä Jeesukseen, se on hienoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tärkein suhde on mielikuvitusolentoon? Okei...jännä miten se on yhteiskunnassa hyväksyttyä, jos se on Jesse. Jos puhuu Hammaskeijulle ja Joulupukille, niin useampi jo ihmettelee. Minusta noissa ei ole eroa.
Takertuvat ihmiset ovat pahimpia, juuri ne jotka eivät kestä hyväksyä että tämä oli nyt tässä, ei hukata lyhyttä elämää sellaisten ihmisten kanssa joiden kanssa ei halua olla, tai joiden seurasta tulee paha olo.
10% on kyllä alakanttiin, jos puhutaan ihmisistä jotka eivät tajua vastavuoroisuutta. Lähes kaikki nämä jotka ilmoittavat olevansa introvertteja ja paljon tilaa tarvitsevia, ja samaan hengenvetoon halutaan se yksi läheinen ystävä, ovat niitä.
Halutaan kyllä toisen olevan aina käytettävissä ja kiinnostunut, mutta ei ymmärretä että se tarkoittaa sitten vastavuoroisesti että itsekin olet aina käytettävissä ja kiinnostunut sen toisen asioista, ettet voikaan vaan vetäytyä erilleen ja ottaa yhteyttä, kun sinulla on tarve. Vaikka paljon mieluummin lataisit akkuja ihan itseksesi.
Samanlaisia kokemuksia minullakin yhteydenpidosta. Mielestäni kertoo ystävyyden tasosta, se miten pidetään yhteyksiä. Jos itse ei jaksa aina olla aloitteellinen ja menee pitkä aika, eikä toinen kysy kuulumisia, niin silloin ei välitetä toisesta riittävästi. Olen ollut aina se aktiivinen osapuoli vuosien ajan. Viime aikoina olen tietoisesti jättänyt ottamatta ensin itse yhteyttä ja hiljaista on ollut. Mutta samalla myös virkistävää. Elän nyt omanlaista elämää. En enää ole tukihenkilö ihmisille, joita ei kiinnosta myös minun olotilani. Ja nyt ei puhu katkeruus, vaan tyyneys. Tyydyn asioihin, joita en pysty muuttamaan. En odota mitään ihmisiltä, jotka eivät halua muuttaa toimintaansa. Olen heille esittänyt toiveeni, mutta suora puhe ei ole auttanut. Kenenkään ei tarvitse olla toiselle pelkkä tuki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi sitä itsrkin olla aloitteellinen ja tavata.
Mä pistän paremmaksi: mulla ei ketään kaveria/ystävää ei yhden yhtäkään, poikaystäväkin jätti joten yksin ollaan siltäkin saralta. Oisit onnellinen et edes on yksi tai muutama kaveri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten teillä yksinäisillä tänään menee?
En voi sanoa olevani varsinaisesti yksinäinen, mutta jossain vaiheessa kaipasin kovasti hyviä syviä ystävyyssuhteita ja tunsin itseni ajoin yksinäiseksi. Luin tätä ketjua ja ihmissuhdekirjoja ja mietin paljon näitä asioita.
Olen kyllä saanut vinkkejä miten kavereita saa lisää ja ihmissuhteita onkin nyt enemmän, mutta koen että suurin osa ihmiskontakteista on enemmän rasite kuin rikkaus. Ihmiset ottaa enimmäkseen enemmän kuin antaa. Keskimäärin ihminen on täynnä erilaisia täyttämistä kaipaavia tarpeita ja se on usein raskasta.
Olen tullut siihen tulokseen että tärkein ja syvin ystävyys on ystävyyssuhde Jeesuksen kanssa. Hän pystyy sellaiseen välittämiseen mihin maailman ihmiset ei pysty. Tokana Jeesuksen perässä tulee oma puoliso ja lähisuku: omat lapseni, sitten vanhempani ja sisareni. Näiden ihmisten vuoksi olen valmis tekemään paljon.
On mulla ystäviäkin, mutta sen enempää mitä heitä nyt on, en tarvi. Otan vastaan jos Herrani Jeesus niin johdattaa mutten enää erikseen toivo tai haali. Ihmiset on niin... ihmisiä vaan puutteineen.
Olen alkanut taas arvostaa itsekseni oloakin. Olla itsekseen ja rukouksessa yhteydessä Jeesukseen, se on hienoa.
Eli et ole yksin kun on puoliso, lapset ja muutama muu ystävä.
Paskaa tää yksinäisen elämä ketään uskovaakaan ei kiinnosta, suurin osa on töykeitä elävät kuin maailman ihmiset.
Olen pistänyt välit poikki heihin jotka ovat käyttäneet mua vaan likasankona.
Olen myös itse ollut samanlainen puran pahaa oloani toiseen.
Eräskin mies suuttui mulle kun vuoden kirjoittelun jälkeen (en edes halunnut parisuhdetta) en halunnut hänen kanssaan naimisiin (Heh ja mitään seksuaalista tms ei edes kirjoiteltu)
Kun taas erään facessa tutustumisen kautta tullut kaverin kanssa kirjoittelu oli väkinäistä. Koko ajan yksitoikkoista kirjoittelua ja olin aina 'rakas ystävä'. Aika yksinkertainen tapaus
On mennyt välejä poikki moniin, henkisesti raskasta edes pitää ketään ystävää/kaveria.. Varsinkin kun ei samalla aaltopituudella
Tunnen vaan ihmisvihaa ja inhoa, ei enää huvita etsimällä etsiä kavereita. Ja kun ketään ei kiinnosta
Näin loma-aikaan huomaa hyvin, miten tylsää on. Herättää jo muissakin hieman epäilyksiä, kun hiihtelee joka paikkaan yksin.
Jos siis olet noin 35-45-vuotias, mielellään nainen, ja asustelet Tampereen seudulla, niin sopii ilmoittautua. Mitään pubiruususeuraa tai korkkarit kattoon -ördääjää en hae, vaikka menoseura kelpaisikin.
Vierailija kirjoitti:
Voi sitä itsrkin olla aloitteellinen ja tavata.
Jep, ja saada vastaukseksi hiljaisuuden tai kieltäytymisen.
^True story, alapeukuttaja(t). Itse olen hyvinkin kiinnostunut erilaisista city-menoista ja ehdottelen niitä laajalla skaalalla. Monia mammoja ne eivät kuitenkaan kiinnosta, eikä monia muitakaan. Joskus oikein ihmettelen, että eikö joku jo ajattele, että on noloa kieltäytyä toistuvasti. Tai eikö toisaalta kannattaisi sanoa suoraan, että turha sun on näitä ehdotella nolosti, ei me lähdetä.
Kade olen heille, joilla on toimiva ja aktiivinen naisporukka nelikymppisinäkin. Eikä asenne ole sellainen keski-ikäistyneen penseä.
Kurjaa, että ap:lla on tuollainen tilanne. Kannattaa kuitenkin olla iloinen siitä, että elämässä on ihmisiä. Itselläni ei ole yhtään kavereita.
Vaikutat hyvin epämiellyttävältä ihmiseltä siitä huolimatta, että sinulla mielestäsi on paljon hyviä ihmissuhteita.