Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken.

Uhriutumisesta puhuminen on tapa, jolla pyritään häpäisemään ihmisiä, jotka tuovat esiin ongelmiaan. Jos ongelmat olisivat helppoja ratkaista, niin niitä ei enää olisi.

Huomasin vain kaavan, tee sillä mitä tykkäät. Ihmissuhteet vaativat vaalimista, ne eivät vaan ole "hyviä". Pyrin itsetutkiskeluun, jotta en olisi vaativa muita kohtaan, siihen minulla ei ole perusteita tai oikeuttakaan.

Harva ongelma on helppo ratkaista ja siksi täällä moni on antanut vinkkejä ja näkökulmia. Mielestäni suurimmaksi osaksi hyvässä hengessä. Kun ongelmia työstetään ja pyritään ratkaisemaan, ne saattavat myös silloin kadota. Eikai niitä ole itsetarkoitus pitää yllä sillä perusteella, ettei niihin löydy automaattista, helppoa ratkaisua?

Jos tämän aihepiirin kokemusasiantuntijat eli yksinäiset ovat useaan otteeseen sanoneet, että näitä täällä mainittuja keinoja on kokeiltu, mutta ne eivät ole muuttaneet tilannetta, niin miksi et laita painoarvoa heidän näkemyksilleen?

Ketjussa on taidettu jo monta kertaa todeta, että ratkaisuja ei saa ehdottaa, koska mitään ei haluta tehdä, kuin vain surkutella itseään.

Iloitako sinusta vastentahtoisesta yksinäisyydestä pitäisi? Miksi sinua haittaa se, että joku valittaa netissä asiasta, joka ei selvästikään sinun ongelmasi ole?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on varmin keino etäännyttää ihmiset, kun soittelee perään ja vaatii selitystä, miksi et ole soittanut viime viikolla tai pitänyt yhteyttä.

Ihan vinkkinä vain teille yksinäisille, kun moni tuntuu tämän ketjun mukaan tekevän sitä.

Maybe so. Ihmisistähän on kamalaa, kun joku kyselee käytöstapojen perään tai edellyttää moraalia, koska hehän eivät ole mitenkään velvollisia olemaan toiselle mukavia. 

Tämä on vähän sama kuin sanoisi, että varmin tapa saada potkut on sanoa esimiehelle eriävä mielipide.

Kannattaa kuitenkin miettiä, onko kaveruus- tai työsuhde säästämisen arvoinen, jos tällaisista sanomisista saa niin kovin kurjan leiman otsaansa. Voi myös velvoittaa toista osapuolta kehittymään ihmisenä.

Vähän kuin jätetty itkisi poikaystävän perään, että älä jätä mua. Varmaan tulee poikaystävä takaisin.

Minusta noloa lähinnä.

Eihän se ole alkuunkaan siinä se pointti.  Jättää voi, mutta tapoja on monia. Jos nyt oikeasti haluaa jotenkin nimetä asian, niin mielestäni kyse on edesvastuusta. Halusta tuoda esille toisen epäkorrektius ja toisen huono kohtelu sekä omata sen verran itsekunnioitusta, että katsoo ihan kohtuulliseksi sen, että on oikeus tiedustella, miksi toinen toimii näin. 

Jos on hiljaa kuin mielistelevä koira, niin mihin tämä myöskään johtaa? Sehän se vasta on sitä, että hei, älä jätä mua, mä en sano edes mitään ikävää, niin et varmasti jätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on varmin keino etäännyttää ihmiset, kun soittelee perään ja vaatii selitystä, miksi et ole soittanut viime viikolla tai pitänyt yhteyttä.

Ihan vinkkinä vain teille yksinäisille, kun moni tuntuu tämän ketjun mukaan tekevän sitä.

Maybe so. Ihmisistähän on kamalaa, kun joku kyselee käytöstapojen perään tai edellyttää moraalia, koska hehän eivät ole mitenkään velvollisia olemaan toiselle mukavia. 

Tämä on vähän sama kuin sanoisi, että varmin tapa saada potkut on sanoa esimiehelle eriävä mielipide.

Kannattaa kuitenkin miettiä, onko kaveruus- tai työsuhde säästämisen arvoinen, jos tällaisista sanomisista saa niin kovin kurjan leiman otsaansa. Voi myös velvoittaa toista osapuolta kehittymään ihmisenä.

Vähän kuin jätetty itkisi poikaystävän perään, että älä jätä mua. Varmaan tulee poikaystävä takaisin.

Minusta noloa lähinnä.

Eihän se ole alkuunkaan siinä se pointti.  Jättää voi, mutta tapoja on monia. Jos nyt oikeasti haluaa jotenkin nimetä asian, niin mielestäni kyse on edesvastuusta. Halusta tuoda esille toisen epäkorrektius ja toisen huono kohtelu sekä omata sen verran itsekunnioitusta, että katsoo ihan kohtuulliseksi sen, että on oikeus tiedustella, miksi toinen toimii näin. 

Jos on hiljaa kuin mielistelevä koira, niin mihin tämä myöskään johtaa? Sehän se vasta on sitä, että hei, älä jätä mua, mä en sano edes mitään ikävää, niin et varmasti jätä.

No mihin se perään itkeminen johtaa? Kerro minulle, mitä hyötyä sinulle siitä on

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ahaa, no tämähän nyt selittikin täysin asian eli olet itse ihan samanlainen. Silloin ei todella voi vaatia muiltakaan hyvää. 

Vaikeata kyllä käsittää, miksi jollekulle työvoitto on ympäripyöreä vastaus eikä voi sanoa, miten asia oikeasti on, jolloin asia olisi kaikille selvää. Ymmärrän, jos on esim. jokin sairaus, johon liittyy ylitse menevä yksityisyyden tarve, mutta muuten en. Vaikuttaa lähinnä periaatteelliselta kiusanteolta.  

P.S. Kyllä se kuuluu sille toiselle, jos on esim. luvannut tehdä näin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ihmissuhde on kahden osapuolen välinen suhde. Kyse ei ole siitä mistä sinä pidät, vaan toisen osapuolen oikeudesta saada kuulla missä mennään. Sen jälkeen on helpompaa jatkaa eteenpäin kuin epätietoisuuteen jäädessään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on varmin keino etäännyttää ihmiset, kun soittelee perään ja vaatii selitystä, miksi et ole soittanut viime viikolla tai pitänyt yhteyttä.

Ihan vinkkinä vain teille yksinäisille, kun moni tuntuu tämän ketjun mukaan tekevän sitä.

Maybe so. Ihmisistähän on kamalaa, kun joku kyselee käytöstapojen perään tai edellyttää moraalia, koska hehän eivät ole mitenkään velvollisia olemaan toiselle mukavia. 

Tämä on vähän sama kuin sanoisi, että varmin tapa saada potkut on sanoa esimiehelle eriävä mielipide.

Kannattaa kuitenkin miettiä, onko kaveruus- tai työsuhde säästämisen arvoinen, jos tällaisista sanomisista saa niin kovin kurjan leiman otsaansa. Voi myös velvoittaa toista osapuolta kehittymään ihmisenä.

Vähän kuin jätetty itkisi poikaystävän perään, että älä jätä mua. Varmaan tulee poikaystävä takaisin.

Minusta noloa lähinnä.

Eihän se ole alkuunkaan siinä se pointti.  Jättää voi, mutta tapoja on monia. Jos nyt oikeasti haluaa jotenkin nimetä asian, niin mielestäni kyse on edesvastuusta. Halusta tuoda esille toisen epäkorrektius ja toisen huono kohtelu sekä omata sen verran itsekunnioitusta, että katsoo ihan kohtuulliseksi sen, että on oikeus tiedustella, miksi toinen toimii näin. 

Jos on hiljaa kuin mielistelevä koira, niin mihin tämä myöskään johtaa? Sehän se vasta on sitä, että hei, älä jätä mua, mä en sano edes mitään ikävää, niin et varmasti jätä.

No mihin se perään itkeminen johtaa? Kerro minulle, mitä hyötyä sinulle siitä on

Miksi-kysymys ei ole perään itkemistä. 

Tjaa, no ainakin minulle voisi aueta jokin viisasten kivi vastauksesta. Että okei, tuo ei ehkä halua olla minun kanssani tekemisissä tai kenties hänelle tulikin vaikkapa jokin äkillinen meno tai joutui sairaalaan eikä voinut soittaa sieltä (eikä näin ollen ole aivan kusipää). Tilannehan voi myös jatkua vikasuuntaan vuosikausia eli minäkin voin soitella viikosta toiseen, että hei, mennäänkös taas jonnekin, jos toinen ei sano, että hän on lyönyt hanskat tiskiin. 

Kaikenlaista voi tehdä, mutta kannattaa myöhemmin olla valmis vastaamaan, miksi niin toimi. Mun maailmassani ei voi olla vapaamatkustaja, joka vain tekee kaikenlaista pahaa, mutta ei seiso tekojensa takana. Johan se helppoa olisi, jos näin voisi toimia. Mutta totta, on paljon niitä, jotka tekevät pahaa ja sen jälkeen ei kiinnostaisi selitelläkään mitään.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Ainakin itse olen kokeillut ilman menestystä kaikkea ketjussa mainittua, useaan kertaan. 40 vuoden ikään kun on kerennyt. Siksi useimmat vinkit tuntuvat vain alentuvilta - ihan niinkuin yksinäiset olisivat myös yksinkertaisia, eivätkä osaisi esim kysyä työkavereita tai naapureita itse jonnekin, jos se suinkin olisi mahdollista. Tai niinkuin me ei ymmärrettäisi ettei uudelle tuttavuudelle heti kerrota syvempiä traumoja. Jne jne.

Ainoa johtopäätös minkä itse voin vetää, on että ystävystyminen on todella harvinaista, ja täysin sattumanvaraista. Siksi en oikein näe enää järkeä edes yrittää, enkä enää vuosiin juuri olekaan. Säästyy ainakin ne pettymykset.

En pidä yksinäisiä yksinkertaisina, vaan yritän miettiä mikä tähän vaikuttaa ja mikä voisi auttaa.

Vaatii että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oikealla asenteella ja että tämä toinenkin on. Mistä lie sitten lopulta kiikastaa kohtaamattomuus, riippuu varmaan tilanteesta. Johtopäätöksesi ei silti monen kohdalla pidä paikkaansa. Sattumanvaraisuus ei selitä ilmiön kertymistä suuntaan tai toiseen.

En kuitenkaan lähtisi etsimään syytä muista omaan tilanteeseeni, oli kyse mistä vaan elämässä, vaan miettisin, mikä on oma osuus asiassa ja voiko sitä muuttaa jotenkin. Aina ei voi, useimmiten kyllä. Näin itse tekisin.

Asian voivottelu kohtalon sanelemana juttuna minusta pikemmin antaa olettaa yksinäisten olevan yksinkertaisia ja kyvyttömiä vaikuttamaan omaan elämäänsä millään tavoin.

Ei minunkaan mielestäni. Miten jollain osuisi mäihä jatkuvasti ja jollain ei koskaan? Jotain täytyy olla ihmisessä itsessäänkin tai tavassa, jolla hän toimii. Ainoa asiaa edes jollain tavalla selittävä huomio tässä ketjussa on mulle tullut esiin, että jotkut ihmiset tuntuvat menevän asioiden edelle. Aletaan pitää kaverina tai jopa ystävänä sellaista ihmistä, jota ei oikeastaan kunnolla edes vielä tunne. Ja saadaan taas kerran siipeensä, kun toinen ei koekaan suhdetta samalla tavalla. Kun tarpeeksi usein pettyy, luovuttaa. 

Ymmärrän sen, että yksinäinen tuntee suurta tarvetta ystävyyteen. Jos hän tapaa ihmistyyppiä, joka avoimesti vuodattaa elämänsä hänelle lyhyen tuttavuuden jälkeen, hän saattaa uskoa, että kyse on ystävyydestä. Mutta kun hän alkaa itse kertoa jostain omista asioistaan, toista osapuolta ei kiinnostakaan. Ja kun tajuaa, ettei kyse ollutkaan ystävyydestä vaan eräänlaisesta "sosiaalisemotionaalisesta hyväksikäytöstä", on pettymys täysin ymmärrettävä. 

Saan aina alapeukkuja, kun kerron tutustuvani kaikessa rauhassa ja ystävystyväni hitaasti. Tämä on kuitenkin keino, jolla olen välttänyt pettymykset enkä ole tullut hyväksikäytetyksi. Suurimmasta osasta tuttavuuksia ei koskaan tule ystäviä, mutta tuttavuudetkin on välillä ihan kivoja. Eihän aina edes kaiken arkirumban keskellä jaksa olla kovin syvällinen vaan joskus kepeämpikin seura on virkistävää. Tai jos itsellä on vaikeaa, voi vastapainoksi tarvita iloista naurua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei tiedä vaikeuksistasi yhtään mitään etkä haluakaan hänen tietävän ja kenties sitten tietäessään ihmettelevän, miten voit pitää noin hauskaa, kun.....Toisiin ihmisiin voi aivan hyvin tutustua ilman mitään odotuksia tai tavoitteita ystävyydestä. 

Mulla oli pitkäaikainen (noin 6 vuotta)  nettituttavuus, jonka kanssa muodostui kaveruus ja myöhemmin ystävyys vasta sitten, kun hän muutti pohjoisesta tänne etelään. Alussa tapasimme harvakseltaan, mutta kun huomasimme, että viihdymme loistavasti toistemme kanssa, aloimme tavata useammin ja muutenkin pitää yhteyttä. Omalla kohdallani tuttavuuden ja kaveruuden välissä on aina pitänyt tapahtua jokin muutos, eräänlainen sykäys, joka on antanut vauhtia suhteen muuttumiseen. Jokin asia, jolloin rattaanpyörät loksahtavat kohdilleen. Tuon ystäväni kohdalla muutos oli hänen muuttonsa etelään samoihin aikoihin kuin esikoiseni muutti omilleen. Hänellä oli tarve uusille kavereille täällä - vanhat kun jäivät pohjoiseen - ja mulle taas esikoisen muutettua vapautui enemmän aikaa. Pointtini: meille kummallekin riitti aluksi nettituttavuus emmekä olettaneet, että  koskaan edes tapaisimme livenä. Vuosien nettituttavuuden perusteella pidin häntä kuitenkin mukavana ihmisenä ja sen vuoksi oli ihan kiva tavatakin. Emme silloinkaan vielä kumpikaan odottaneet, että jonain päivänä meistä tulisi ystäviäkin. Oli vaan aluksi kiva käydä yhdessä kahvilla ja muualla, kun hänellä ei silloin vielä ollut täällä  muitakaan tuttuja ja mullakin oli ylimääräistä aikaa. Jos nettituttavuus ei olisi alussa riittänyt meille vaan olisimme lopettaneet sen, emme olisi koskaan tavanneet eikä meistä olisi koskaan tullut ystäviäkään. 

Minulla oli masentunut isä. Kun ehdotin lapsena kaikenlaista, niin yleisin vastaus oli yleensä se, että ei hänen hänen tarvitse tehdä sitä minun kanssani tai mielikseni, jollei häntä huvita (esimerkiksi tulla katsomaan tanssiesitystäni jne.). Jotenkin näiden yksinäisten mollaajien puheenvuoroissa on lähtökohtaisesti hyvin samanlainen pohjavire. Lapsena nämä kommentit hämmensivät minua, mutta aikuisena ymmärrän paremmin sen, että osa ihmisistä ei osaa miettiä asioita kuin omasta näkökulmastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ahaa, no tämähän nyt selittikin täysin asian eli olet itse ihan samanlainen. Silloin ei todella voi vaatia muiltakaan hyvää. 

Vaikeata kyllä käsittää, miksi jollekulle työvoitto on ympäripyöreä vastaus eikä voi sanoa, miten asia oikeasti on, jolloin asia olisi kaikille selvää. Ymmärrän, jos on esim. jokin sairaus, johon liittyy ylitse menevä yksityisyyden tarve, mutta muuten en. Vaikuttaa lähinnä periaatteelliselta kiusanteolta.  

P.S. Kyllä se kuuluu sille toiselle, jos on esim. luvannut tehdä näin. 

Mitä tälle ihmiselle oli luvattu? Ei mitään. Oli tavannut ihmisen, kuka oli käynyt kylässä ja oli kokenut, että heillä oli hauskaa. Ihmisestä ei sitten kuulunut mitään. Soitti perään ja kysyi syytä. Tämä vastasi, että matka ja kaikkea muuta.

Oliko tämä ihminen luvannut jotain. Ei. Joten ei minusta ollut tilivelvollinen vastatutustuneen ihmisen kyselyihin.

Ja kyllä, koen kiusalliseksi kaikenlaiset vaativat kyselyt. Asioita voi hoitaa toisella tavallakin. Mutta minulle heräisi ajatus, että mitä se sinulle kuuluu, jos en ole pitänyt viime viikolla yhteyttä. Ei todellakaan mitään positiivisia asioita.

Kertaan vielä, että jos joku ei viihdy kanssani, en jää ajattelemaan asiaa pitempään. Koska hänellä on siihen syynsä. Ehkä se, että ei pidä minusta tai oma elämä. Mutta miksi minun pitäisi alkaa perään kyselemään. Ihmisiä tulee ja menee ja vielä kerran, että taaksejääneiden ihmisten mietteitä en jää kovin kauaa pohtimaan ja varsinkaan vaatimaan heiltä selityksiä. Joskus olen jälkeen päin pitkän ajan päästä kuullut, että jollakin on ollut esim. aviokriisi, mutta ei ole halunnut sitä avata kaikille. Miltä hänestä olisi tuntunut, kun olisin vihassa soitellut perään, että miksi et pidä yhteyttä minuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Ainakin itse olen kokeillut ilman menestystä kaikkea ketjussa mainittua, useaan kertaan. 40 vuoden ikään kun on kerennyt. Siksi useimmat vinkit tuntuvat vain alentuvilta - ihan niinkuin yksinäiset olisivat myös yksinkertaisia, eivätkä osaisi esim kysyä työkavereita tai naapureita itse jonnekin, jos se suinkin olisi mahdollista. Tai niinkuin me ei ymmärrettäisi ettei uudelle tuttavuudelle heti kerrota syvempiä traumoja. Jne jne.

Ainoa johtopäätös minkä itse voin vetää, on että ystävystyminen on todella harvinaista, ja täysin sattumanvaraista. Siksi en oikein näe enää järkeä edes yrittää, enkä enää vuosiin juuri olekaan. Säästyy ainakin ne pettymykset.

En pidä yksinäisiä yksinkertaisina, vaan yritän miettiä mikä tähän vaikuttaa ja mikä voisi auttaa.

Vaatii että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oikealla asenteella ja että tämä toinenkin on. Mistä lie sitten lopulta kiikastaa kohtaamattomuus, riippuu varmaan tilanteesta. Johtopäätöksesi ei silti monen kohdalla pidä paikkaansa. Sattumanvaraisuus ei selitä ilmiön kertymistä suuntaan tai toiseen.

En kuitenkaan lähtisi etsimään syytä muista omaan tilanteeseeni, oli kyse mistä vaan elämässä, vaan miettisin, mikä on oma osuus asiassa ja voiko sitä muuttaa jotenkin. Aina ei voi, useimmiten kyllä. Näin itse tekisin.

Asian voivottelu kohtalon sanelemana juttuna minusta pikemmin antaa olettaa yksinäisten olevan yksinkertaisia ja kyvyttömiä vaikuttamaan omaan elämäänsä millään tavoin.

Ei minunkaan mielestäni. Miten jollain osuisi mäihä jatkuvasti ja jollain ei koskaan? Jotain täytyy olla ihmisessä itsessäänkin tai tavassa, jolla hän toimii. Ainoa asiaa edes jollain tavalla selittävä huomio tässä ketjussa on mulle tullut esiin, että jotkut ihmiset tuntuvat menevän asioiden edelle. Aletaan pitää kaverina tai jopa ystävänä sellaista ihmistä, jota ei oikeastaan kunnolla edes vielä tunne. Ja saadaan taas kerran siipeensä, kun toinen ei koekaan suhdetta samalla tavalla. Kun tarpeeksi usein pettyy, luovuttaa. 

Ymmärrän sen, että yksinäinen tuntee suurta tarvetta ystävyyteen. Jos hän tapaa ihmistyyppiä, joka avoimesti vuodattaa elämänsä hänelle lyhyen tuttavuuden jälkeen, hän saattaa uskoa, että kyse on ystävyydestä. Mutta kun hän alkaa itse kertoa jostain omista asioistaan, toista osapuolta ei kiinnostakaan. Ja kun tajuaa, ettei kyse ollutkaan ystävyydestä vaan eräänlaisesta "sosiaalisemotionaalisesta hyväksikäytöstä", on pettymys täysin ymmärrettävä. 

Saan aina alapeukkuja, kun kerron tutustuvani kaikessa rauhassa ja ystävystyväni hitaasti. Tämä on kuitenkin keino, jolla olen välttänyt pettymykset enkä ole tullut hyväksikäytetyksi. Suurimmasta osasta tuttavuuksia ei koskaan tule ystäviä, mutta tuttavuudetkin on välillä ihan kivoja. Eihän aina edes kaiken arkirumban keskellä jaksa olla kovin syvällinen vaan joskus kepeämpikin seura on virkistävää. Tai jos itsellä on vaikeaa, voi vastapainoksi tarvita iloista naurua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei tiedä vaikeuksistasi yhtään mitään etkä haluakaan hänen tietävän ja kenties sitten tietäessään ihmettelevän, miten voit pitää noin hauskaa, kun.....Toisiin ihmisiin voi aivan hyvin tutustua ilman mitään odotuksia tai tavoitteita ystävyydestä. 

Mulla oli pitkäaikainen (noin 6 vuotta)  nettituttavuus, jonka kanssa muodostui kaveruus ja myöhemmin ystävyys vasta sitten, kun hän muutti pohjoisesta tänne etelään. Alussa tapasimme harvakseltaan, mutta kun huomasimme, että viihdymme loistavasti toistemme kanssa, aloimme tavata useammin ja muutenkin pitää yhteyttä. Omalla kohdallani tuttavuuden ja kaveruuden välissä on aina pitänyt tapahtua jokin muutos, eräänlainen sykäys, joka on antanut vauhtia suhteen muuttumiseen. Jokin asia, jolloin rattaanpyörät loksahtavat kohdilleen. Tuon ystäväni kohdalla muutos oli hänen muuttonsa etelään samoihin aikoihin kuin esikoiseni muutti omilleen. Hänellä oli tarve uusille kavereille täällä - vanhat kun jäivät pohjoiseen - ja mulle taas esikoisen muutettua vapautui enemmän aikaa. Pointtini: meille kummallekin riitti aluksi nettituttavuus emmekä olettaneet, että  koskaan edes tapaisimme livenä. Vuosien nettituttavuuden perusteella pidin häntä kuitenkin mukavana ihmisenä ja sen vuoksi oli ihan kiva tavatakin. Emme silloinkaan vielä kumpikaan odottaneet, että jonain päivänä meistä tulisi ystäviäkin. Oli vaan aluksi kiva käydä yhdessä kahvilla ja muualla, kun hänellä ei silloin vielä ollut täällä  muitakaan tuttuja ja mullakin oli ylimääräistä aikaa. Jos nettituttavuus ei olisi alussa riittänyt meille vaan olisimme lopettaneet sen, emme olisi koskaan tavanneet eikä meistä olisi koskaan tullut ystäviäkään. 

Ihminen voi paljastua pettymykseksi ihan missä ihmissuhteen vaiheessa tahansa. Henkilökohtaisesti en ymmärrä sitä miksi olisi parempi, että pettymys tulisi jossain tietyssä vaiheessa. Joka tapauksessa se kolhaisee, oli tekemisissä ollut pitkään tai vasta vähän aikaa. Kukaan ei ole luvannut, että mikään ihmissuhde kestäisi ikuisesti, koska ihmiset muuttuvat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ahaa, no tämähän nyt selittikin täysin asian eli olet itse ihan samanlainen. Silloin ei todella voi vaatia muiltakaan hyvää. 

Vaikeata kyllä käsittää, miksi jollekulle työvoitto on ympäripyöreä vastaus eikä voi sanoa, miten asia oikeasti on, jolloin asia olisi kaikille selvää. Ymmärrän, jos on esim. jokin sairaus, johon liittyy ylitse menevä yksityisyyden tarve, mutta muuten en. Vaikuttaa lähinnä periaatteelliselta kiusanteolta.  

P.S. Kyllä se kuuluu sille toiselle, jos on esim. luvannut tehdä näin. 

Mitä tälle ihmiselle oli luvattu? Ei mitään. Oli tavannut ihmisen, kuka oli käynyt kylässä ja oli kokenut, että heillä oli hauskaa. Ihmisestä ei sitten kuulunut mitään. Soitti perään ja kysyi syytä. Tämä vastasi, että matka ja kaikkea muuta.

Oliko tämä ihminen luvannut jotain. Ei. Joten ei minusta ollut tilivelvollinen vastatutustuneen ihmisen kyselyihin.

Ja kyllä, koen kiusalliseksi kaikenlaiset vaativat kyselyt. Asioita voi hoitaa toisella tavallakin. Mutta minulle heräisi ajatus, että mitä se sinulle kuuluu, jos en ole pitänyt viime viikolla yhteyttä. Ei todellakaan mitään positiivisia asioita.

Kertaan vielä, että jos joku ei viihdy kanssani, en jää ajattelemaan asiaa pitempään. Koska hänellä on siihen syynsä. Ehkä se, että ei pidä minusta tai oma elämä. Mutta miksi minun pitäisi alkaa perään kyselemään. Ihmisiä tulee ja menee ja vielä kerran, että taaksejääneiden ihmisten mietteitä en jää kovin kauaa pohtimaan ja varsinkaan vaatimaan heiltä selityksiä. Joskus olen jälkeen päin pitkän ajan päästä kuullut, että jollakin on ollut esim. aviokriisi, mutta ei ole halunnut sitä avata kaikille. Miltä hänestä olisi tuntunut, kun olisin vihassa soitellut perään, että miksi et pidä yhteyttä minuun.

Ehkä hän olisi kriisin keskellä arvostanut sitä, että joku osoittaa kaipaavansa hänen seuraansa kyselemällä perään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on varmin keino etäännyttää ihmiset, kun soittelee perään ja vaatii selitystä, miksi et ole soittanut viime viikolla tai pitänyt yhteyttä.

Ihan vinkkinä vain teille yksinäisille, kun moni tuntuu tämän ketjun mukaan tekevän sitä.

Maybe so. Ihmisistähän on kamalaa, kun joku kyselee käytöstapojen perään tai edellyttää moraalia, koska hehän eivät ole mitenkään velvollisia olemaan toiselle mukavia. 

Tämä on vähän sama kuin sanoisi, että varmin tapa saada potkut on sanoa esimiehelle eriävä mielipide.

Kannattaa kuitenkin miettiä, onko kaveruus- tai työsuhde säästämisen arvoinen, jos tällaisista sanomisista saa niin kovin kurjan leiman otsaansa. Voi myös velvoittaa toista osapuolta kehittymään ihmisenä.

Vähän kuin jätetty itkisi poikaystävän perään, että älä jätä mua. Varmaan tulee poikaystävä takaisin.

Minusta noloa lähinnä.

Eihän se ole alkuunkaan siinä se pointti.  Jättää voi, mutta tapoja on monia. Jos nyt oikeasti haluaa jotenkin nimetä asian, niin mielestäni kyse on edesvastuusta. Halusta tuoda esille toisen epäkorrektius ja toisen huono kohtelu sekä omata sen verran itsekunnioitusta, että katsoo ihan kohtuulliseksi sen, että on oikeus tiedustella, miksi toinen toimii näin. 

Jos on hiljaa kuin mielistelevä koira, niin mihin tämä myöskään johtaa? Sehän se vasta on sitä, että hei, älä jätä mua, mä en sano edes mitään ikävää, niin et varmasti jätä.

No mihin se perään itkeminen johtaa? Kerro minulle, mitä hyötyä sinulle siitä on

Miksi-kysymys ei ole perään itkemistä. 

Tjaa, no ainakin minulle voisi aueta jokin viisasten kivi vastauksesta. Että okei, tuo ei ehkä halua olla minun kanssani tekemisissä tai kenties hänelle tulikin vaikkapa jokin äkillinen meno tai joutui sairaalaan eikä voinut soittaa sieltä (eikä näin ollen ole aivan kusipää). Tilannehan voi myös jatkua vikasuuntaan vuosikausia eli minäkin voin soitella viikosta toiseen, että hei, mennäänkös taas jonnekin, jos toinen ei sano, että hän on lyönyt hanskat tiskiin. 

Kaikenlaista voi tehdä, mutta kannattaa myöhemmin olla valmis vastaamaan, miksi niin toimi. Mun maailmassani ei voi olla vapaamatkustaja, joka vain tekee kaikenlaista pahaa, mutta ei seiso tekojensa takana. Johan se helppoa olisi, jos näin voisi toimia. Mutta totta, on paljon niitä, jotka tekevät pahaa ja sen jälkeen ei kiinnostaisi selitelläkään mitään.  

Ihmissuhteet nyt eivät vain toimi näin. Todellakin, kuten tuolla jo joku aiemmin kirjoitti. Yksinäiset tuntuvat kiiruhtavan ja odottavan sitoutumista todella aikaisten. Se voi ajaa ne mukavat ihmiset pois. Sitten olette vihaisia ja vaaditte selityksiä.

Kun tutustutte uuteen ihmiseen, joku entinen tuttunne voi varoittaa häntä, että varo tuota ihmistä. Se odottaa sinulta heti jotain ja jos haluat hajurakoa, se haluaa vastauksia, koska ei halua olla kynnysmatto. Ja taas sinuun otetaan etäisyyttä. Soittelet perään ja vaadit vastauksia ja taas olet katkera ja vihainen.

Syy yksinäisyyteesi on aina muissa ihmisissä, kun he ovat pettureita ja kiusaajia ja mitä kamalampia ihmisiä. Ihmeellistä, kun joidenkin eteen ei tule koskaan tavallisia, kivoja ihmisiä. Aina vain hyväksikäyttäjiä ja kamalia pettäjiä. Toiset taas tapaa jatkuvasti mukavia ihmisiä.

Eli antakaa niille ihmisille tilaa, älkääkä heti olko hönkimässä niskaan. Totta kai ne ottavat etäisyyttä ja takapakkia tällaisissa tilaneissa. Selityksen vaatiminen ei todellakaan auta tilanteessa mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ahaa, no tämähän nyt selittikin täysin asian eli olet itse ihan samanlainen. Silloin ei todella voi vaatia muiltakaan hyvää. 

Vaikeata kyllä käsittää, miksi jollekulle työvoitto on ympäripyöreä vastaus eikä voi sanoa, miten asia oikeasti on, jolloin asia olisi kaikille selvää. Ymmärrän, jos on esim. jokin sairaus, johon liittyy ylitse menevä yksityisyyden tarve, mutta muuten en. Vaikuttaa lähinnä periaatteelliselta kiusanteolta.  

P.S. Kyllä se kuuluu sille toiselle, jos on esim. luvannut tehdä näin. 

Mitä tälle ihmiselle oli luvattu? Ei mitään. Oli tavannut ihmisen, kuka oli käynyt kylässä ja oli kokenut, että heillä oli hauskaa. Ihmisestä ei sitten kuulunut mitään. Soitti perään ja kysyi syytä. Tämä vastasi, että matka ja kaikkea muuta.

Oliko tämä ihminen luvannut jotain. Ei. Joten ei minusta ollut tilivelvollinen vastatutustuneen ihmisen kyselyihin.

Ja kyllä, koen kiusalliseksi kaikenlaiset vaativat kyselyt. Asioita voi hoitaa toisella tavallakin. Mutta minulle heräisi ajatus, että mitä se sinulle kuuluu, jos en ole pitänyt viime viikolla yhteyttä. Ei todellakaan mitään positiivisia asioita.

Kertaan vielä, että jos joku ei viihdy kanssani, en jää ajattelemaan asiaa pitempään. Koska hänellä on siihen syynsä. Ehkä se, että ei pidä minusta tai oma elämä. Mutta miksi minun pitäisi alkaa perään kyselemään. Ihmisiä tulee ja menee ja vielä kerran, että taaksejääneiden ihmisten mietteitä en jää kovin kauaa pohtimaan ja varsinkaan vaatimaan heiltä selityksiä. Joskus olen jälkeen päin pitkän ajan päästä kuullut, että jollakin on ollut esim. aviokriisi, mutta ei ole halunnut sitä avata kaikille. Miltä hänestä olisi tuntunut, kun olisin vihassa soitellut perään, että miksi et pidä yhteyttä minuun.

Ehkä hän olisi kriisin keskellä arvostanut sitä, että joku osoittaa kaipaavansa hänen seuraansa kyselemällä perään.

Hänellä varmaan oli läheisempiä ystäviä, joille halusi avautua tilanteesta. Vai avaudutko sinä kriiseistä kaikille uusille tuttavuuksillekkin

Sinusta ei pidetä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Ainakin itse olen kokeillut ilman menestystä kaikkea ketjussa mainittua, useaan kertaan. 40 vuoden ikään kun on kerennyt. Siksi useimmat vinkit tuntuvat vain alentuvilta - ihan niinkuin yksinäiset olisivat myös yksinkertaisia, eivätkä osaisi esim kysyä työkavereita tai naapureita itse jonnekin, jos se suinkin olisi mahdollista. Tai niinkuin me ei ymmärrettäisi ettei uudelle tuttavuudelle heti kerrota syvempiä traumoja. Jne jne.

Ainoa johtopäätös minkä itse voin vetää, on että ystävystyminen on todella harvinaista, ja täysin sattumanvaraista. Siksi en oikein näe enää järkeä edes yrittää, enkä enää vuosiin juuri olekaan. Säästyy ainakin ne pettymykset.

En pidä yksinäisiä yksinkertaisina, vaan yritän miettiä mikä tähän vaikuttaa ja mikä voisi auttaa.

Vaatii että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oikealla asenteella ja että tämä toinenkin on. Mistä lie sitten lopulta kiikastaa kohtaamattomuus, riippuu varmaan tilanteesta. Johtopäätöksesi ei silti monen kohdalla pidä paikkaansa. Sattumanvaraisuus ei selitä ilmiön kertymistä suuntaan tai toiseen.

En kuitenkaan lähtisi etsimään syytä muista omaan tilanteeseeni, oli kyse mistä vaan elämässä, vaan miettisin, mikä on oma osuus asiassa ja voiko sitä muuttaa jotenkin. Aina ei voi, useimmiten kyllä. Näin itse tekisin.

Asian voivottelu kohtalon sanelemana juttuna minusta pikemmin antaa olettaa yksinäisten olevan yksinkertaisia ja kyvyttömiä vaikuttamaan omaan elämäänsä millään tavoin.

Ei minunkaan mielestäni. Miten jollain osuisi mäihä jatkuvasti ja jollain ei koskaan? Jotain täytyy olla ihmisessä itsessäänkin tai tavassa, jolla hän toimii. Ainoa asiaa edes jollain tavalla selittävä huomio tässä ketjussa on mulle tullut esiin, että jotkut ihmiset tuntuvat menevän asioiden edelle. Aletaan pitää kaverina tai jopa ystävänä sellaista ihmistä, jota ei oikeastaan kunnolla edes vielä tunne. Ja saadaan taas kerran siipeensä, kun toinen ei koekaan suhdetta samalla tavalla. Kun tarpeeksi usein pettyy, luovuttaa. 

Ymmärrän sen, että yksinäinen tuntee suurta tarvetta ystävyyteen. Jos hän tapaa ihmistyyppiä, joka avoimesti vuodattaa elämänsä hänelle lyhyen tuttavuuden jälkeen, hän saattaa uskoa, että kyse on ystävyydestä. Mutta kun hän alkaa itse kertoa jostain omista asioistaan, toista osapuolta ei kiinnostakaan. Ja kun tajuaa, ettei kyse ollutkaan ystävyydestä vaan eräänlaisesta "sosiaalisemotionaalisesta hyväksikäytöstä", on pettymys täysin ymmärrettävä. 

Saan aina alapeukkuja, kun kerron tutustuvani kaikessa rauhassa ja ystävystyväni hitaasti. Tämä on kuitenkin keino, jolla olen välttänyt pettymykset enkä ole tullut hyväksikäytetyksi. Suurimmasta osasta tuttavuuksia ei koskaan tule ystäviä, mutta tuttavuudetkin on välillä ihan kivoja. Eihän aina edes kaiken arkirumban keskellä jaksa olla kovin syvällinen vaan joskus kepeämpikin seura on virkistävää. Tai jos itsellä on vaikeaa, voi vastapainoksi tarvita iloista naurua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei tiedä vaikeuksistasi yhtään mitään etkä haluakaan hänen tietävän ja kenties sitten tietäessään ihmettelevän, miten voit pitää noin hauskaa, kun.....Toisiin ihmisiin voi aivan hyvin tutustua ilman mitään odotuksia tai tavoitteita ystävyydestä. 

Mulla oli pitkäaikainen (noin 6 vuotta)  nettituttavuus, jonka kanssa muodostui kaveruus ja myöhemmin ystävyys vasta sitten, kun hän muutti pohjoisesta tänne etelään. Alussa tapasimme harvakseltaan, mutta kun huomasimme, että viihdymme loistavasti toistemme kanssa, aloimme tavata useammin ja muutenkin pitää yhteyttä. Omalla kohdallani tuttavuuden ja kaveruuden välissä on aina pitänyt tapahtua jokin muutos, eräänlainen sykäys, joka on antanut vauhtia suhteen muuttumiseen. Jokin asia, jolloin rattaanpyörät loksahtavat kohdilleen. Tuon ystäväni kohdalla muutos oli hänen muuttonsa etelään samoihin aikoihin kuin esikoiseni muutti omilleen. Hänellä oli tarve uusille kavereille täällä - vanhat kun jäivät pohjoiseen - ja mulle taas esikoisen muutettua vapautui enemmän aikaa. Pointtini: meille kummallekin riitti aluksi nettituttavuus emmekä olettaneet, että  koskaan edes tapaisimme livenä. Vuosien nettituttavuuden perusteella pidin häntä kuitenkin mukavana ihmisenä ja sen vuoksi oli ihan kiva tavatakin. Emme silloinkaan vielä kumpikaan odottaneet, että jonain päivänä meistä tulisi ystäviäkin. Oli vaan aluksi kiva käydä yhdessä kahvilla ja muualla, kun hänellä ei silloin vielä ollut täällä  muitakaan tuttuja ja mullakin oli ylimääräistä aikaa. Jos nettituttavuus ei olisi alussa riittänyt meille vaan olisimme lopettaneet sen, emme olisi koskaan tavanneet eikä meistä olisi koskaan tullut ystäviäkään. 

Ihminen voi paljastua pettymykseksi ihan missä ihmissuhteen vaiheessa tahansa. Henkilökohtaisesti en ymmärrä sitä miksi olisi parempi, että pettymys tulisi jossain tietyssä vaiheessa. Joka tapauksessa se kolhaisee, oli tekemisissä ollut pitkään tai vasta vähän aikaa. Kukaan ei ole luvannut, että mikään ihmissuhde kestäisi ikuisesti, koska ihmiset muuttuvat.

Nämä jotkut tuntuvat ikään kuin hakevan puolisoa, kun ystävää hakevat

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ahaa, no tämähän nyt selittikin täysin asian eli olet itse ihan samanlainen. Silloin ei todella voi vaatia muiltakaan hyvää. 

Vaikeata kyllä käsittää, miksi jollekulle työvoitto on ympäripyöreä vastaus eikä voi sanoa, miten asia oikeasti on, jolloin asia olisi kaikille selvää. Ymmärrän, jos on esim. jokin sairaus, johon liittyy ylitse menevä yksityisyyden tarve, mutta muuten en. Vaikuttaa lähinnä periaatteelliselta kiusanteolta.  

P.S. Kyllä se kuuluu sille toiselle, jos on esim. luvannut tehdä näin. 

Mitä tälle ihmiselle oli luvattu? Ei mitään. Oli tavannut ihmisen, kuka oli käynyt kylässä ja oli kokenut, että heillä oli hauskaa. Ihmisestä ei sitten kuulunut mitään. Soitti perään ja kysyi syytä. Tämä vastasi, että matka ja kaikkea muuta.

Oliko tämä ihminen luvannut jotain. Ei. Joten ei minusta ollut tilivelvollinen vastatutustuneen ihmisen kyselyihin.

Ja kyllä, koen kiusalliseksi kaikenlaiset vaativat kyselyt. Asioita voi hoitaa toisella tavallakin. Mutta minulle heräisi ajatus, että mitä se sinulle kuuluu, jos en ole pitänyt viime viikolla yhteyttä. Ei todellakaan mitään positiivisia asioita.

Kertaan vielä, että jos joku ei viihdy kanssani, en jää ajattelemaan asiaa pitempään. Koska hänellä on siihen syynsä. Ehkä se, että ei pidä minusta tai oma elämä. Mutta miksi minun pitäisi alkaa perään kyselemään. Ihmisiä tulee ja menee ja vielä kerran, että taaksejääneiden ihmisten mietteitä en jää kovin kauaa pohtimaan ja varsinkaan vaatimaan heiltä selityksiä. Joskus olen jälkeen päin pitkän ajan päästä kuullut, että jollakin on ollut esim. aviokriisi, mutta ei ole halunnut sitä avata kaikille. Miltä hänestä olisi tuntunut, kun olisin vihassa soitellut perään, että miksi et pidä yhteyttä minuun.

Ehkä hän olisi kriisin keskellä arvostanut sitä, että joku osoittaa kaipaavansa hänen seuraansa kyselemällä perään.

Hänellä varmaan oli läheisempiä ystäviä, joille halusi avautua tilanteesta. Vai avaudutko sinä kriiseistä kaikille uusille tuttavuuksillekkin

Jos on tarpeeksi paha kriisi, niin otan mielelläni vastaan kaiken mahdollisen tuen jota on saatavilla. Pahassa paikassa nimittäin monella tukijat voivat olla harvemmassa kuin mitä on ennakkoon kuvitellut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Ainakin itse olen kokeillut ilman menestystä kaikkea ketjussa mainittua, useaan kertaan. 40 vuoden ikään kun on kerennyt. Siksi useimmat vinkit tuntuvat vain alentuvilta - ihan niinkuin yksinäiset olisivat myös yksinkertaisia, eivätkä osaisi esim kysyä työkavereita tai naapureita itse jonnekin, jos se suinkin olisi mahdollista. Tai niinkuin me ei ymmärrettäisi ettei uudelle tuttavuudelle heti kerrota syvempiä traumoja. Jne jne.

Ainoa johtopäätös minkä itse voin vetää, on että ystävystyminen on todella harvinaista, ja täysin sattumanvaraista. Siksi en oikein näe enää järkeä edes yrittää, enkä enää vuosiin juuri olekaan. Säästyy ainakin ne pettymykset.

En pidä yksinäisiä yksinkertaisina, vaan yritän miettiä mikä tähän vaikuttaa ja mikä voisi auttaa.

Vaatii että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oikealla asenteella ja että tämä toinenkin on. Mistä lie sitten lopulta kiikastaa kohtaamattomuus, riippuu varmaan tilanteesta. Johtopäätöksesi ei silti monen kohdalla pidä paikkaansa. Sattumanvaraisuus ei selitä ilmiön kertymistä suuntaan tai toiseen.

En kuitenkaan lähtisi etsimään syytä muista omaan tilanteeseeni, oli kyse mistä vaan elämässä, vaan miettisin, mikä on oma osuus asiassa ja voiko sitä muuttaa jotenkin. Aina ei voi, useimmiten kyllä. Näin itse tekisin.

Asian voivottelu kohtalon sanelemana juttuna minusta pikemmin antaa olettaa yksinäisten olevan yksinkertaisia ja kyvyttömiä vaikuttamaan omaan elämäänsä millään tavoin.

Ei minunkaan mielestäni. Miten jollain osuisi mäihä jatkuvasti ja jollain ei koskaan? Jotain täytyy olla ihmisessä itsessäänkin tai tavassa, jolla hän toimii. Ainoa asiaa edes jollain tavalla selittävä huomio tässä ketjussa on mulle tullut esiin, että jotkut ihmiset tuntuvat menevän asioiden edelle. Aletaan pitää kaverina tai jopa ystävänä sellaista ihmistä, jota ei oikeastaan kunnolla edes vielä tunne. Ja saadaan taas kerran siipeensä, kun toinen ei koekaan suhdetta samalla tavalla. Kun tarpeeksi usein pettyy, luovuttaa. 

Ymmärrän sen, että yksinäinen tuntee suurta tarvetta ystävyyteen. Jos hän tapaa ihmistyyppiä, joka avoimesti vuodattaa elämänsä hänelle lyhyen tuttavuuden jälkeen, hän saattaa uskoa, että kyse on ystävyydestä. Mutta kun hän alkaa itse kertoa jostain omista asioistaan, toista osapuolta ei kiinnostakaan. Ja kun tajuaa, ettei kyse ollutkaan ystävyydestä vaan eräänlaisesta "sosiaalisemotionaalisesta hyväksikäytöstä", on pettymys täysin ymmärrettävä. 

Saan aina alapeukkuja, kun kerron tutustuvani kaikessa rauhassa ja ystävystyväni hitaasti. Tämä on kuitenkin keino, jolla olen välttänyt pettymykset enkä ole tullut hyväksikäytetyksi. Suurimmasta osasta tuttavuuksia ei koskaan tule ystäviä, mutta tuttavuudetkin on välillä ihan kivoja. Eihän aina edes kaiken arkirumban keskellä jaksa olla kovin syvällinen vaan joskus kepeämpikin seura on virkistävää. Tai jos itsellä on vaikeaa, voi vastapainoksi tarvita iloista naurua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei tiedä vaikeuksistasi yhtään mitään etkä haluakaan hänen tietävän ja kenties sitten tietäessään ihmettelevän, miten voit pitää noin hauskaa, kun.....Toisiin ihmisiin voi aivan hyvin tutustua ilman mitään odotuksia tai tavoitteita ystävyydestä. 

Mulla oli pitkäaikainen (noin 6 vuotta)  nettituttavuus, jonka kanssa muodostui kaveruus ja myöhemmin ystävyys vasta sitten, kun hän muutti pohjoisesta tänne etelään. Alussa tapasimme harvakseltaan, mutta kun huomasimme, että viihdymme loistavasti toistemme kanssa, aloimme tavata useammin ja muutenkin pitää yhteyttä. Omalla kohdallani tuttavuuden ja kaveruuden välissä on aina pitänyt tapahtua jokin muutos, eräänlainen sykäys, joka on antanut vauhtia suhteen muuttumiseen. Jokin asia, jolloin rattaanpyörät loksahtavat kohdilleen. Tuon ystäväni kohdalla muutos oli hänen muuttonsa etelään samoihin aikoihin kuin esikoiseni muutti omilleen. Hänellä oli tarve uusille kavereille täällä - vanhat kun jäivät pohjoiseen - ja mulle taas esikoisen muutettua vapautui enemmän aikaa. Pointtini: meille kummallekin riitti aluksi nettituttavuus emmekä olettaneet, että  koskaan edes tapaisimme livenä. Vuosien nettituttavuuden perusteella pidin häntä kuitenkin mukavana ihmisenä ja sen vuoksi oli ihan kiva tavatakin. Emme silloinkaan vielä kumpikaan odottaneet, että jonain päivänä meistä tulisi ystäviäkin. Oli vaan aluksi kiva käydä yhdessä kahvilla ja muualla, kun hänellä ei silloin vielä ollut täällä  muitakaan tuttuja ja mullakin oli ylimääräistä aikaa. Jos nettituttavuus ei olisi alussa riittänyt meille vaan olisimme lopettaneet sen, emme olisi koskaan tavanneet eikä meistä olisi koskaan tullut ystäviäkään. 

Ihminen voi paljastua pettymykseksi ihan missä ihmissuhteen vaiheessa tahansa. Henkilökohtaisesti en ymmärrä sitä miksi olisi parempi, että pettymys tulisi jossain tietyssä vaiheessa. Joka tapauksessa se kolhaisee, oli tekemisissä ollut pitkään tai vasta vähän aikaa. Kukaan ei ole luvannut, että mikään ihmissuhde kestäisi ikuisesti, koska ihmiset muuttuvat.

Nämä jotkut tuntuvat ikään kuin hakevan puolisoa, kun ystävää hakevat

Ihmiset kaipaavat ystävyyssuhteilta erilaisia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Sinusta ei pidetä.

Tämähän se on syynä, mutta kukaan ei kehtaa suoraan sanoa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ahaa, no tämähän nyt selittikin täysin asian eli olet itse ihan samanlainen. Silloin ei todella voi vaatia muiltakaan hyvää. 

Vaikeata kyllä käsittää, miksi jollekulle työvoitto on ympäripyöreä vastaus eikä voi sanoa, miten asia oikeasti on, jolloin asia olisi kaikille selvää. Ymmärrän, jos on esim. jokin sairaus, johon liittyy ylitse menevä yksityisyyden tarve, mutta muuten en. Vaikuttaa lähinnä periaatteelliselta kiusanteolta.  

P.S. Kyllä se kuuluu sille toiselle, jos on esim. luvannut tehdä näin. 

Mitä tälle ihmiselle oli luvattu? Ei mitään. Oli tavannut ihmisen, kuka oli käynyt kylässä ja oli kokenut, että heillä oli hauskaa. Ihmisestä ei sitten kuulunut mitään. Soitti perään ja kysyi syytä. Tämä vastasi, että matka ja kaikkea muuta.

Oliko tämä ihminen luvannut jotain. Ei. Joten ei minusta ollut tilivelvollinen vastatutustuneen ihmisen kyselyihin.

Ja kyllä, koen kiusalliseksi kaikenlaiset vaativat kyselyt. Asioita voi hoitaa toisella tavallakin. Mutta minulle heräisi ajatus, että mitä se sinulle kuuluu, jos en ole pitänyt viime viikolla yhteyttä. Ei todellakaan mitään positiivisia asioita.

Kertaan vielä, että jos joku ei viihdy kanssani, en jää ajattelemaan asiaa pitempään. Koska hänellä on siihen syynsä. Ehkä se, että ei pidä minusta tai oma elämä. Mutta miksi minun pitäisi alkaa perään kyselemään. Ihmisiä tulee ja menee ja vielä kerran, että taaksejääneiden ihmisten mietteitä en jää kovin kauaa pohtimaan ja varsinkaan vaatimaan heiltä selityksiä. Joskus olen jälkeen päin pitkän ajan päästä kuullut, että jollakin on ollut esim. aviokriisi, mutta ei ole halunnut sitä avata kaikille. Miltä hänestä olisi tuntunut, kun olisin vihassa soitellut perään, että miksi et pidä yhteyttä minuun.

Ehkä hän olisi kriisin keskellä arvostanut sitä, että joku osoittaa kaipaavansa hänen seuraansa kyselemällä perään.

Hänellä varmaan oli läheisempiä ystäviä, joille halusi avautua tilanteesta. Vai avaudutko sinä kriiseistä kaikille uusille tuttavuuksillekkin

Jos on tarpeeksi paha kriisi, niin otan mielelläni vastaan kaiken mahdollisen tuen jota on saatavilla. Pahassa paikassa nimittäin monella tukijat voivat olla harvemmassa kuin mitä on ennakkoon kuvitellut.

Kaikki eivät toimi samalla tavalla, kuin sinä. Jos minulla olisi henkilökohtainen kriisi ja joku tuttu soittelisi vihaisena, että miksi et pidä yhteyttä, en todellakaan alkaisi hänelle vuodattaa kriisiäni, jos en sitä ole pystynyt muillekkaan kertomaan vielä.

Kaikki eivät ole valmiita vuodattamaan vaikeuksiaan ja surujaan jokaiselle.