Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinusta ei pidetä.

Tämähän se on syynä, mutta kukaan ei kehtaa suoraan sanoa

Minulle on kyllä kehdattu sanoa. Oma vanhempikin on sanonut, että olen ei-toivottu lapsi. Vaikea keksiä, että joku ex-ystävä osaisi tätä pahemmin suorilla sanoillaan enää satuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ihmissuhde on kahden osapuolen välinen suhde. Kyse ei ole siitä mistä sinä pidät, vaan toisen osapuolen oikeudesta saada kuulla missä mennään. Sen jälkeen on helpompaa jatkaa eteenpäin kuin epätietoisuuteen jäädessään.

Missä tällainen oikeus on kirjattu? Tässähän se vaativuus taas tulee ilmi, oikeus siihen tähän ja tuohon ilman vastuuta vaikka antaa toiselle tilaa ilman mitään penäämisiä suhteen tilasta tai tekemisistään, mahdollisuus toisen ottaa yhteyttä kun ehtii. Kahden osapuolen välisessä suhteessa toinen ei voi yksin määritellä, mihin tahtiin hengitetään tai milloin toisella on oikeus vaatia huomiota ja aikaa draamaan. Koska sitähän tuo "miksi et ehdi, missä mennään" on, VAADITAAN toiselta huomiota oman mielenrauhan säilyttämisen verukkeella. Tietynlainen ultimatum joka saa rajansa tunnistavan ja muiden rajoja kunnioittavan ihmisen kavahtamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ahaa, no tämähän nyt selittikin täysin asian eli olet itse ihan samanlainen. Silloin ei todella voi vaatia muiltakaan hyvää. 

Vaikeata kyllä käsittää, miksi jollekulle työvoitto on ympäripyöreä vastaus eikä voi sanoa, miten asia oikeasti on, jolloin asia olisi kaikille selvää. Ymmärrän, jos on esim. jokin sairaus, johon liittyy ylitse menevä yksityisyyden tarve, mutta muuten en. Vaikuttaa lähinnä periaatteelliselta kiusanteolta.  

P.S. Kyllä se kuuluu sille toiselle, jos on esim. luvannut tehdä näin. 

Mitä tälle ihmiselle oli luvattu? Ei mitään. Oli tavannut ihmisen, kuka oli käynyt kylässä ja oli kokenut, että heillä oli hauskaa. Ihmisestä ei sitten kuulunut mitään. Soitti perään ja kysyi syytä. Tämä vastasi, että matka ja kaikkea muuta.

Oliko tämä ihminen luvannut jotain. Ei. Joten ei minusta ollut tilivelvollinen vastatutustuneen ihmisen kyselyihin.

Ja kyllä, koen kiusalliseksi kaikenlaiset vaativat kyselyt. Asioita voi hoitaa toisella tavallakin. Mutta minulle heräisi ajatus, että mitä se sinulle kuuluu, jos en ole pitänyt viime viikolla yhteyttä. Ei todellakaan mitään positiivisia asioita.

Kertaan vielä, että jos joku ei viihdy kanssani, en jää ajattelemaan asiaa pitempään. Koska hänellä on siihen syynsä. Ehkä se, että ei pidä minusta tai oma elämä. Mutta miksi minun pitäisi alkaa perään kyselemään. Ihmisiä tulee ja menee ja vielä kerran, että taaksejääneiden ihmisten mietteitä en jää kovin kauaa pohtimaan ja varsinkaan vaatimaan heiltä selityksiä. Joskus olen jälkeen päin pitkän ajan päästä kuullut, että jollakin on ollut esim. aviokriisi, mutta ei ole halunnut sitä avata kaikille. Miltä hänestä olisi tuntunut, kun olisin vihassa soitellut perään, että miksi et pidä yhteyttä minuun.

Ehkä hän olisi kriisin keskellä arvostanut sitä, että joku osoittaa kaipaavansa hänen seuraansa kyselemällä perään.

Hänellä varmaan oli läheisempiä ystäviä, joille halusi avautua tilanteesta. Vai avaudutko sinä kriiseistä kaikille uusille tuttavuuksillekkin

Jos on tarpeeksi paha kriisi, niin otan mielelläni vastaan kaiken mahdollisen tuen jota on saatavilla. Pahassa paikassa nimittäin monella tukijat voivat olla harvemmassa kuin mitä on ennakkoon kuvitellut.

Kaikki eivät toimi samalla tavalla, kuin sinä. Jos minulla olisi henkilökohtainen kriisi ja joku tuttu soittelisi vihaisena, että miksi et pidä yhteyttä, en todellakaan alkaisi hänelle vuodattaa kriisiäni, jos en sitä ole pystynyt muillekkaan kertomaan vielä.

Kaikki eivät ole valmiita vuodattamaan vaikeuksiaan ja surujaan jokaiselle. 

Sinä et vain ole kokenut todella massiivista kriisiä. Jos olisit todella pahassa pulassa, niin et sillä hetkellä välittäisi arvokkuudestasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ihmissuhde on kahden osapuolen välinen suhde. Kyse ei ole siitä mistä sinä pidät, vaan toisen osapuolen oikeudesta saada kuulla missä mennään. Sen jälkeen on helpompaa jatkaa eteenpäin kuin epätietoisuuteen jäädessään.

Missä tällainen oikeus on kirjattu? Tässähän se vaativuus taas tulee ilmi, oikeus siihen tähän ja tuohon ilman vastuuta vaikka antaa toiselle tilaa ilman mitään penäämisiä suhteen tilasta tai tekemisistään, mahdollisuus toisen ottaa yhteyttä kun ehtii. Kahden osapuolen välisessä suhteessa toinen ei voi yksin määritellä, mihin tahtiin hengitetään tai milloin toisella on oikeus vaatia huomiota ja aikaa draamaan. Koska sitähän tuo "miksi et ehdi, missä mennään" on, VAADITAAN toiselta huomiota oman mielenrauhan säilyttämisen verukkeella. Tietynlainen ultimatum joka saa rajansa tunnistavan ja muiden rajoja kunnioittavan ihmisen kavahtamaan.

Sinä toimit kuin raukka. Sinulla on varmasti paljon sisäisiä ristiriitoja, jos et ole toimintaasi valmis edes pyynnöstä avaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ahaa, no tämähän nyt selittikin täysin asian eli olet itse ihan samanlainen. Silloin ei todella voi vaatia muiltakaan hyvää. 

Vaikeata kyllä käsittää, miksi jollekulle työvoitto on ympäripyöreä vastaus eikä voi sanoa, miten asia oikeasti on, jolloin asia olisi kaikille selvää. Ymmärrän, jos on esim. jokin sairaus, johon liittyy ylitse menevä yksityisyyden tarve, mutta muuten en. Vaikuttaa lähinnä periaatteelliselta kiusanteolta.  

P.S. Kyllä se kuuluu sille toiselle, jos on esim. luvannut tehdä näin. 

Mitä tälle ihmiselle oli luvattu? Ei mitään. Oli tavannut ihmisen, kuka oli käynyt kylässä ja oli kokenut, että heillä oli hauskaa. Ihmisestä ei sitten kuulunut mitään. Soitti perään ja kysyi syytä. Tämä vastasi, että matka ja kaikkea muuta.

Oliko tämä ihminen luvannut jotain. Ei. Joten ei minusta ollut tilivelvollinen vastatutustuneen ihmisen kyselyihin.

Ja kyllä, koen kiusalliseksi kaikenlaiset vaativat kyselyt. Asioita voi hoitaa toisella tavallakin. Mutta minulle heräisi ajatus, että mitä se sinulle kuuluu, jos en ole pitänyt viime viikolla yhteyttä. Ei todellakaan mitään positiivisia asioita.

Kertaan vielä, että jos joku ei viihdy kanssani, en jää ajattelemaan asiaa pitempään. Koska hänellä on siihen syynsä. Ehkä se, että ei pidä minusta tai oma elämä. Mutta miksi minun pitäisi alkaa perään kyselemään. Ihmisiä tulee ja menee ja vielä kerran, että taaksejääneiden ihmisten mietteitä en jää kovin kauaa pohtimaan ja varsinkaan vaatimaan heiltä selityksiä. Joskus olen jälkeen päin pitkän ajan päästä kuullut, että jollakin on ollut esim. aviokriisi, mutta ei ole halunnut sitä avata kaikille. Miltä hänestä olisi tuntunut, kun olisin vihassa soitellut perään, että miksi et pidä yhteyttä minuun.

Mä olen sun kanssasi samaa mieltä. On ihan eri asia, jos pitkäaikainen ystävyys yks kaks päättyy kuin seinään kuin että joku lyhytaikainen uusi tuttavuus loppuu. Uuden tuttavuuden kanssa voi olla ihan kiva kahvihetki, mutta ei muuta. Yleensä ihmiset ymmärtävät ilman selityksiäkin, että siinä ei toisen mielestä ollut mitään muuta, koska tämä ei ota enää yhteyttä. Asian voi antaa olla ja suunnata katseensa eteenpäin. Eihän uusiin ihmisiin viitsisi edes tutustua, jos jokaiselle pitäisi aina antaa meriselityksiä, miksi yhteydenpito ei enää jatkukaan kahvittelun jälkeen.

Tietenkin, jos on luvannut toiselle jotain, on kohteliasta kertoa, jos ei syystä tai toisesta voikaan pitää lupaustaan.  Pitää kuitenkin muistaa, että kahvikutsuun myöntävästi vastaaminen ei ole lupaus kutsua toista omaan kotiinsa kahville tai pitää jälkeenpäin muutenkaan yhteyttä. Jos asettaa kahvittelukutsuilleen ehtoja (sinun pitää sitten kutsua minut omaan kotiisi), se kannattaa kertoa toiselle jo kutsumisvaiheessa, jotta toinen tietää kieltäytyä, mikäli ei ole pidä suhdettanne vielä sellaisena, että siinä olisi jotain vastavuoroisuutta. 

Koska me ihmiset olemme kovin erilaisia, muistuttaisin kuitenkin, että uusien tuttavuuksien kohdalla on hyvin tärkeää, ettei anna toisen ymmärtää väärin. Asiat, jotka meille itsellemme voivat olla vähäpäitöisiä, voivat sille toiselle olla hyvinkin tärkeitä ja henkilökohtaisia. Jollekin kotiinsa kutsuminen on arkea ja siellä vierailee niin tutut kuin puolituntemattomatkin. Jollekin toiselle taas kotiinsa  kutsuminen on ystävyydenosoitus. Kun mulle on jotkut uudet tuttavuudet ehdottaneet kahvittelua toisen kotona, olen ehdottanut, että jospa tavattais jossain kahvilassa. Ihan vain siksi, että en voi tietää, miten tärkeänä toinen pitää kotiinsa kutsumista. Kahvila on neutraali maaperä, jossa on helppo tavata ja kun kumpikin maksaa omat syömisensä ja juomisensa, ei kumpikaan jää toiselle mitään velkaa. Ei edes ehdotusta toiseen kahvilareissuun tai puhelinsoittoa ensi viikolla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ihmissuhde on kahden osapuolen välinen suhde. Kyse ei ole siitä mistä sinä pidät, vaan toisen osapuolen oikeudesta saada kuulla missä mennään. Sen jälkeen on helpompaa jatkaa eteenpäin kuin epätietoisuuteen jäädessään.

Missä tällainen oikeus on kirjattu? Tässähän se vaativuus taas tulee ilmi, oikeus siihen tähän ja tuohon ilman vastuuta vaikka antaa toiselle tilaa ilman mitään penäämisiä suhteen tilasta tai tekemisistään, mahdollisuus toisen ottaa yhteyttä kun ehtii. Kahden osapuolen välisessä suhteessa toinen ei voi yksin määritellä, mihin tahtiin hengitetään tai milloin toisella on oikeus vaatia huomiota ja aikaa draamaan. Koska sitähän tuo "miksi et ehdi, missä mennään" on, VAADITAAN toiselta huomiota oman mielenrauhan säilyttämisen verukkeella. Tietynlainen ultimatum joka saa rajansa tunnistavan ja muiden rajoja kunnioittavan ihmisen kavahtamaan.

Juuri näin. Osasit hyvin kiteyttää ajatukseni.

Se, joka ei perään soittele, koska ajattelee, että mitäpä minä sillä tiedolla teen, ettei hän välitä jatkaa kaveruutta tai pidä yhteyttä. 

Annan muiden pitää rajansa ja pidän ne itse. Yleensäkään en vaadi ihmisiltä mitään, koska uskon vapaaehtoisuuteen ihmissuhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ahaa, no tämähän nyt selittikin täysin asian eli olet itse ihan samanlainen. Silloin ei todella voi vaatia muiltakaan hyvää. 

Vaikeata kyllä käsittää, miksi jollekulle työvoitto on ympäripyöreä vastaus eikä voi sanoa, miten asia oikeasti on, jolloin asia olisi kaikille selvää. Ymmärrän, jos on esim. jokin sairaus, johon liittyy ylitse menevä yksityisyyden tarve, mutta muuten en. Vaikuttaa lähinnä periaatteelliselta kiusanteolta.  

P.S. Kyllä se kuuluu sille toiselle, jos on esim. luvannut tehdä näin. 

Mitä tälle ihmiselle oli luvattu? Ei mitään. Oli tavannut ihmisen, kuka oli käynyt kylässä ja oli kokenut, että heillä oli hauskaa. Ihmisestä ei sitten kuulunut mitään. Soitti perään ja kysyi syytä. Tämä vastasi, että matka ja kaikkea muuta.

Oliko tämä ihminen luvannut jotain. Ei. Joten ei minusta ollut tilivelvollinen vastatutustuneen ihmisen kyselyihin.

Ja kyllä, koen kiusalliseksi kaikenlaiset vaativat kyselyt. Asioita voi hoitaa toisella tavallakin. Mutta minulle heräisi ajatus, että mitä se sinulle kuuluu, jos en ole pitänyt viime viikolla yhteyttä. Ei todellakaan mitään positiivisia asioita.

Kertaan vielä, että jos joku ei viihdy kanssani, en jää ajattelemaan asiaa pitempään. Koska hänellä on siihen syynsä. Ehkä se, että ei pidä minusta tai oma elämä. Mutta miksi minun pitäisi alkaa perään kyselemään. Ihmisiä tulee ja menee ja vielä kerran, että taaksejääneiden ihmisten mietteitä en jää kovin kauaa pohtimaan ja varsinkaan vaatimaan heiltä selityksiä. Joskus olen jälkeen päin pitkän ajan päästä kuullut, että jollakin on ollut esim. aviokriisi, mutta ei ole halunnut sitä avata kaikille. Miltä hänestä olisi tuntunut, kun olisin vihassa soitellut perään, että miksi et pidä yhteyttä minuun.

Ehkä hän olisi kriisin keskellä arvostanut sitä, että joku osoittaa kaipaavansa hänen seuraansa kyselemällä perään.

Hänellä varmaan oli läheisempiä ystäviä, joille halusi avautua tilanteesta. Vai avaudutko sinä kriiseistä kaikille uusille tuttavuuksillekkin

Jos on tarpeeksi paha kriisi, niin otan mielelläni vastaan kaiken mahdollisen tuen jota on saatavilla. Pahassa paikassa nimittäin monella tukijat voivat olla harvemmassa kuin mitä on ennakkoon kuvitellut.

Kaikki eivät toimi samalla tavalla, kuin sinä. Jos minulla olisi henkilökohtainen kriisi ja joku tuttu soittelisi vihaisena, että miksi et pidä yhteyttä, en todellakaan alkaisi hänelle vuodattaa kriisiäni, jos en sitä ole pystynyt muillekkaan kertomaan vielä.

Kaikki eivät ole valmiita vuodattamaan vaikeuksiaan ja surujaan jokaiselle. 

Sinä et vain ole kokenut todella massiivista kriisiä. Jos olisit todella pahassa pulassa, niin et sillä hetkellä välittäisi arvokkuudestasi.

Olen ja siksi tuntuisi typeryttävältä, jos joku tuttu soittaisi ja alkaisi vaatimaan siinä selityksiä, miksi en ole ehtinyt tapaamaan, kun hänellä on oikeus ja minulla velvollisuus.

Sellaisessa kriisissä ei voisi oikeudet ja velvollisuudet pahemmin kiinnostaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ihmissuhde on kahden osapuolen välinen suhde. Kyse ei ole siitä mistä sinä pidät, vaan toisen osapuolen oikeudesta saada kuulla missä mennään. Sen jälkeen on helpompaa jatkaa eteenpäin kuin epätietoisuuteen jäädessään.

Missä tällainen oikeus on kirjattu? Tässähän se vaativuus taas tulee ilmi, oikeus siihen tähän ja tuohon ilman vastuuta vaikka antaa toiselle tilaa ilman mitään penäämisiä suhteen tilasta tai tekemisistään, mahdollisuus toisen ottaa yhteyttä kun ehtii. Kahden osapuolen välisessä suhteessa toinen ei voi yksin määritellä, mihin tahtiin hengitetään tai milloin toisella on oikeus vaatia huomiota ja aikaa draamaan. Koska sitähän tuo "miksi et ehdi, missä mennään" on, VAADITAAN toiselta huomiota oman mielenrauhan säilyttämisen verukkeella. Tietynlainen ultimatum joka saa rajansa tunnistavan ja muiden rajoja kunnioittavan ihmisen kavahtamaan.

Sinä toimit kuin raukka. Sinulla on varmasti paljon sisäisiä ristiriitoja, jos et ole toimintaasi valmis edes pyynnöstä avaamaan.

Mikä oikeus tuttavalla on pyytää menojani avaamaan, etenkään kovin perinpohjaisesti? Miksi oletus, että pitäisi olla aikaa hänen tapaamiseen? Onko jotain sovittu? Mennyt varmaan ohi.

Useimmissa tapauksissa toinen ei ole edes ajatellut yhtä tiivistä yhteydenpitoa, joten draama tulee ikäänkuin puskista, ikävänä yllätyksenä. Tämän jlkeen tutustuminen ei yleensä jatku.

Toki pidemmissä suhteissa jonkinnäköinen closure olisi kysyttäessä hyvä antaa, mutta harvoin suhteen päättymisellä on lakipistettä, toinen vain etääntyy, edes itse käsittelemättä miksi ei ole aikaa tai tule mieleen. Tätä kutsutaan erilleen kasvamiseksi eikä se vaadi, että on päättänyt hylätä toisen elämästään. Elämäntilanteet ja prioriteetit muuttuvat. Tähän voi olla vaikea toiselle syytä antaa. Kuitenkaan paluuta entiseen ei ole ja tämä voi olla mahdoton perustella ymmärrettävästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ihmissuhde on kahden osapuolen välinen suhde. Kyse ei ole siitä mistä sinä pidät, vaan toisen osapuolen oikeudesta saada kuulla missä mennään. Sen jälkeen on helpompaa jatkaa eteenpäin kuin epätietoisuuteen jäädessään.

Missä tällainen oikeus on kirjattu? Tässähän se vaativuus taas tulee ilmi, oikeus siihen tähän ja tuohon ilman vastuuta vaikka antaa toiselle tilaa ilman mitään penäämisiä suhteen tilasta tai tekemisistään, mahdollisuus toisen ottaa yhteyttä kun ehtii. Kahden osapuolen välisessä suhteessa toinen ei voi yksin määritellä, mihin tahtiin hengitetään tai milloin toisella on oikeus vaatia huomiota ja aikaa draamaan. Koska sitähän tuo "miksi et ehdi, missä mennään" on, VAADITAAN toiselta huomiota oman mielenrauhan säilyttämisen verukkeella. Tietynlainen ultimatum joka saa rajansa tunnistavan ja muiden rajoja kunnioittavan ihmisen kavahtamaan.

Juuri näin. Osasit hyvin kiteyttää ajatukseni.

Se, joka ei perään soittele, koska ajattelee, että mitäpä minä sillä tiedolla teen, ettei hän välitä jatkaa kaveruutta tai pidä yhteyttä. 

Annan muiden pitää rajansa ja pidän ne itse. Yleensäkään en vaadi ihmisiltä mitään, koska uskon vapaaehtoisuuteen ihmissuhteissa.

Toinen ihminen voi kokea ihmissuhteet eri tavoin kuin sinä. Myös hänen tunteensa ja ajatuksensa ovat arvokkaita. Ihmissuhteissa toisia pitäisi pyrkiä kohtelemaan kunnioituksella. Ihmiset eivät ole mitään kertakäyttötavaraa, jonka voi vain hetkeksi ottaa käyttöönsä ja jättää yhtäkkiä johonkin ilman selityksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ahaa, no tämähän nyt selittikin täysin asian eli olet itse ihan samanlainen. Silloin ei todella voi vaatia muiltakaan hyvää. 

Vaikeata kyllä käsittää, miksi jollekulle työvoitto on ympäripyöreä vastaus eikä voi sanoa, miten asia oikeasti on, jolloin asia olisi kaikille selvää. Ymmärrän, jos on esim. jokin sairaus, johon liittyy ylitse menevä yksityisyyden tarve, mutta muuten en. Vaikuttaa lähinnä periaatteelliselta kiusanteolta.  

P.S. Kyllä se kuuluu sille toiselle, jos on esim. luvannut tehdä näin. 

Mitä tälle ihmiselle oli luvattu? Ei mitään. Oli tavannut ihmisen, kuka oli käynyt kylässä ja oli kokenut, että heillä oli hauskaa. Ihmisestä ei sitten kuulunut mitään. Soitti perään ja kysyi syytä. Tämä vastasi, että matka ja kaikkea muuta.

Oliko tämä ihminen luvannut jotain. Ei. Joten ei minusta ollut tilivelvollinen vastatutustuneen ihmisen kyselyihin.

Ja kyllä, koen kiusalliseksi kaikenlaiset vaativat kyselyt. Asioita voi hoitaa toisella tavallakin. Mutta minulle heräisi ajatus, että mitä se sinulle kuuluu, jos en ole pitänyt viime viikolla yhteyttä. Ei todellakaan mitään positiivisia asioita.

Kertaan vielä, että jos joku ei viihdy kanssani, en jää ajattelemaan asiaa pitempään. Koska hänellä on siihen syynsä. Ehkä se, että ei pidä minusta tai oma elämä. Mutta miksi minun pitäisi alkaa perään kyselemään. Ihmisiä tulee ja menee ja vielä kerran, että taaksejääneiden ihmisten mietteitä en jää kovin kauaa pohtimaan ja varsinkaan vaatimaan heiltä selityksiä. Joskus olen jälkeen päin pitkän ajan päästä kuullut, että jollakin on ollut esim. aviokriisi, mutta ei ole halunnut sitä avata kaikille. Miltä hänestä olisi tuntunut, kun olisin vihassa soitellut perään, että miksi et pidä yhteyttä minuun.

Ehkä hän olisi kriisin keskellä arvostanut sitä, että joku osoittaa kaipaavansa hänen seuraansa kyselemällä perään.

Hänellä varmaan oli läheisempiä ystäviä, joille halusi avautua tilanteesta. Vai avaudutko sinä kriiseistä kaikille uusille tuttavuuksillekkin

Jos on tarpeeksi paha kriisi, niin otan mielelläni vastaan kaiken mahdollisen tuen jota on saatavilla. Pahassa paikassa nimittäin monella tukijat voivat olla harvemmassa kuin mitä on ennakkoon kuvitellut.

Kaikki eivät toimi samalla tavalla, kuin sinä. Jos minulla olisi henkilökohtainen kriisi ja joku tuttu soittelisi vihaisena, että miksi et pidä yhteyttä, en todellakaan alkaisi hänelle vuodattaa kriisiäni, jos en sitä ole pystynyt muillekkaan kertomaan vielä.

Kaikki eivät ole valmiita vuodattamaan vaikeuksiaan ja surujaan jokaiselle. 

Sinä et vain ole kokenut todella massiivista kriisiä. Jos olisit todella pahassa pulassa, niin et sillä hetkellä välittäisi arvokkuudestasi.

Olen ja siksi tuntuisi typeryttävältä, jos joku tuttu soittaisi ja alkaisi vaatimaan siinä selityksiä, miksi en ole ehtinyt tapaamaan, kun hänellä on oikeus ja minulla velvollisuus.

Sellaisessa kriisissä ei voisi oikeudet ja velvollisuudet pahemmin kiinnostaa.

Eli muiden pitäisi osata arvata, että sinulla on kriisi ja siksi haluat olla yksin ilman että sinä asiasta mainitset?

Täällä oli pitkä keskustelu mummoista, jotka ylittävät rajan nuoreen perheeseen. Heidät koettiin tunkeileviksi ja haluttiin etäisyyttä heihin.

Mutta kun on kyse tuttavista, se ei toimikaan, koska tutuilla on velvollisuus kertoa, miksi eivät halua toista nyt kotiin tai eivät tule kylään tai eivät tekstittele kerran viikossa monia viestejä. Koska toisella on oikeus tietää, missä olit,mitä teit, ketä tapasit ja mitä ajattelit viime viikolla, kun sinua ei saanut kiinni.

Se ihan sama raja yksityisyyteen pätee muissakin ihmissuhteissa, kuin anopin ja miniän väleissä. Rajattomat ihmiset ovat energiasyöppöjä. Tuntee heitä sitten kavereissaan tai sukulaisissaan. Minulla on oikeus, minä vaadin. Kaksi lausetta, minkä jälkeen kannattaa lähteä karkuun ja lujaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ahaa, no tämähän nyt selittikin täysin asian eli olet itse ihan samanlainen. Silloin ei todella voi vaatia muiltakaan hyvää. 

Vaikeata kyllä käsittää, miksi jollekulle työvoitto on ympäripyöreä vastaus eikä voi sanoa, miten asia oikeasti on, jolloin asia olisi kaikille selvää. Ymmärrän, jos on esim. jokin sairaus, johon liittyy ylitse menevä yksityisyyden tarve, mutta muuten en. Vaikuttaa lähinnä periaatteelliselta kiusanteolta.  

P.S. Kyllä se kuuluu sille toiselle, jos on esim. luvannut tehdä näin. 

Mitä tälle ihmiselle oli luvattu? Ei mitään. Oli tavannut ihmisen, kuka oli käynyt kylässä ja oli kokenut, että heillä oli hauskaa. Ihmisestä ei sitten kuulunut mitään. Soitti perään ja kysyi syytä. Tämä vastasi, että matka ja kaikkea muuta.

Oliko tämä ihminen luvannut jotain. Ei. Joten ei minusta ollut tilivelvollinen vastatutustuneen ihmisen kyselyihin.

Ja kyllä, koen kiusalliseksi kaikenlaiset vaativat kyselyt. Asioita voi hoitaa toisella tavallakin. Mutta minulle heräisi ajatus, että mitä se sinulle kuuluu, jos en ole pitänyt viime viikolla yhteyttä. Ei todellakaan mitään positiivisia asioita.

Kertaan vielä, että jos joku ei viihdy kanssani, en jää ajattelemaan asiaa pitempään. Koska hänellä on siihen syynsä. Ehkä se, että ei pidä minusta tai oma elämä. Mutta miksi minun pitäisi alkaa perään kyselemään. Ihmisiä tulee ja menee ja vielä kerran, että taaksejääneiden ihmisten mietteitä en jää kovin kauaa pohtimaan ja varsinkaan vaatimaan heiltä selityksiä. Joskus olen jälkeen päin pitkän ajan päästä kuullut, että jollakin on ollut esim. aviokriisi, mutta ei ole halunnut sitä avata kaikille. Miltä hänestä olisi tuntunut, kun olisin vihassa soitellut perään, että miksi et pidä yhteyttä minuun.

Ehkä hän olisi kriisin keskellä arvostanut sitä, että joku osoittaa kaipaavansa hänen seuraansa kyselemällä perään.

Hänellä varmaan oli läheisempiä ystäviä, joille halusi avautua tilanteesta. Vai avaudutko sinä kriiseistä kaikille uusille tuttavuuksillekkin

Jos on tarpeeksi paha kriisi, niin otan mielelläni vastaan kaiken mahdollisen tuen jota on saatavilla. Pahassa paikassa nimittäin monella tukijat voivat olla harvemmassa kuin mitä on ennakkoon kuvitellut.

Kaikki eivät toimi samalla tavalla, kuin sinä. Jos minulla olisi henkilökohtainen kriisi ja joku tuttu soittelisi vihaisena, että miksi et pidä yhteyttä, en todellakaan alkaisi hänelle vuodattaa kriisiäni, jos en sitä ole pystynyt muillekkaan kertomaan vielä.

Kaikki eivät ole valmiita vuodattamaan vaikeuksiaan ja surujaan jokaiselle. 

Sinä et vain ole kokenut todella massiivista kriisiä. Jos olisit todella pahassa pulassa, niin et sillä hetkellä välittäisi arvokkuudestasi.

Olen ja siksi tuntuisi typeryttävältä, jos joku tuttu soittaisi ja alkaisi vaatimaan siinä selityksiä, miksi en ole ehtinyt tapaamaan, kun hänellä on oikeus ja minulla velvollisuus.

Sellaisessa kriisissä ei voisi oikeudet ja velvollisuudet pahemmin kiinnostaa.

Eli muiden pitäisi osata arvata, että sinulla on kriisi ja siksi haluat olla yksin ilman että sinä asiasta mainitset?

Jos ihminen ei ole niin läheinen, että olen hänelle valmis kertomaan, niin silloin en oikeastaan välitä edes, suuttuuko hän. Mitään velvollisuuttaa minulla ei ole hänelle kertoa yhtään mistään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ihmissuhde on kahden osapuolen välinen suhde. Kyse ei ole siitä mistä sinä pidät, vaan toisen osapuolen oikeudesta saada kuulla missä mennään. Sen jälkeen on helpompaa jatkaa eteenpäin kuin epätietoisuuteen jäädessään.

Missä tällainen oikeus on kirjattu? Tässähän se vaativuus taas tulee ilmi, oikeus siihen tähän ja tuohon ilman vastuuta vaikka antaa toiselle tilaa ilman mitään penäämisiä suhteen tilasta tai tekemisistään, mahdollisuus toisen ottaa yhteyttä kun ehtii. Kahden osapuolen välisessä suhteessa toinen ei voi yksin määritellä, mihin tahtiin hengitetään tai milloin toisella on oikeus vaatia huomiota ja aikaa draamaan. Koska sitähän tuo "miksi et ehdi, missä mennään" on, VAADITAAN toiselta huomiota oman mielenrauhan säilyttämisen verukkeella. Tietynlainen ultimatum joka saa rajansa tunnistavan ja muiden rajoja kunnioittavan ihmisen kavahtamaan.

Juuri näin. Osasit hyvin kiteyttää ajatukseni.

Se, joka ei perään soittele, koska ajattelee, että mitäpä minä sillä tiedolla teen, ettei hän välitä jatkaa kaveruutta tai pidä yhteyttä. 

Annan muiden pitää rajansa ja pidän ne itse. Yleensäkään en vaadi ihmisiltä mitään, koska uskon vapaaehtoisuuteen ihmissuhteissa.

Toinen ihminen voi kokea ihmissuhteet eri tavoin kuin sinä. Myös hänen tunteensa ja ajatuksensa ovat arvokkaita. Ihmissuhteissa toisia pitäisi pyrkiä kohtelemaan kunnioituksella. Ihmiset eivät ole mitään kertakäyttötavaraa, jonka voi vain hetkeksi ottaa käyttöönsä ja jättää yhtäkkiä johonkin ilman selityksiä.

Kuinka raskassoutuista. Teidän on varmaan parempi, että ette ole kontaktissa kehenkään ihmiseen, jos kaikki ihmissuhteet ovat noin vakavia. Jos kiinnytte jokaiseen ihmiseen noin kovasti, että se on heti kertakäyttötavaraa yms. jos juttelette jonkun kanssa ja siitä ei tule mitään.

Minä nostan kädet pystyyn. Tämä on erittäin valaiseva keskustelu niistä ihmisistä, jotka ovat aina yksin. Selittää asiaa hyvin paljon, miksi näin heille aina käy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Ainakin itse olen kokeillut ilman menestystä kaikkea ketjussa mainittua, useaan kertaan. 40 vuoden ikään kun on kerennyt. Siksi useimmat vinkit tuntuvat vain alentuvilta - ihan niinkuin yksinäiset olisivat myös yksinkertaisia, eivätkä osaisi esim kysyä työkavereita tai naapureita itse jonnekin, jos se suinkin olisi mahdollista. Tai niinkuin me ei ymmärrettäisi ettei uudelle tuttavuudelle heti kerrota syvempiä traumoja. Jne jne.

Ainoa johtopäätös minkä itse voin vetää, on että ystävystyminen on todella harvinaista, ja täysin sattumanvaraista. Siksi en oikein näe enää järkeä edes yrittää, enkä enää vuosiin juuri olekaan. Säästyy ainakin ne pettymykset.

En pidä yksinäisiä yksinkertaisina, vaan yritän miettiä mikä tähän vaikuttaa ja mikä voisi auttaa.

Vaatii että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oikealla asenteella ja että tämä toinenkin on. Mistä lie sitten lopulta kiikastaa kohtaamattomuus, riippuu varmaan tilanteesta. Johtopäätöksesi ei silti monen kohdalla pidä paikkaansa. Sattumanvaraisuus ei selitä ilmiön kertymistä suuntaan tai toiseen.

En kuitenkaan lähtisi etsimään syytä muista omaan tilanteeseeni, oli kyse mistä vaan elämässä, vaan miettisin, mikä on oma osuus asiassa ja voiko sitä muuttaa jotenkin. Aina ei voi, useimmiten kyllä. Näin itse tekisin.

Asian voivottelu kohtalon sanelemana juttuna minusta pikemmin antaa olettaa yksinäisten olevan yksinkertaisia ja kyvyttömiä vaikuttamaan omaan elämäänsä millään tavoin.

Ei minunkaan mielestäni. Miten jollain osuisi mäihä jatkuvasti ja jollain ei koskaan? Jotain täytyy olla ihmisessä itsessäänkin tai tavassa, jolla hän toimii. Ainoa asiaa edes jollain tavalla selittävä huomio tässä ketjussa on mulle tullut esiin, että jotkut ihmiset tuntuvat menevän asioiden edelle. Aletaan pitää kaverina tai jopa ystävänä sellaista ihmistä, jota ei oikeastaan kunnolla edes vielä tunne. Ja saadaan taas kerran siipeensä, kun toinen ei koekaan suhdetta samalla tavalla. Kun tarpeeksi usein pettyy, luovuttaa. 

Ymmärrän sen, että yksinäinen tuntee suurta tarvetta ystävyyteen. Jos hän tapaa ihmistyyppiä, joka avoimesti vuodattaa elämänsä hänelle lyhyen tuttavuuden jälkeen, hän saattaa uskoa, että kyse on ystävyydestä. Mutta kun hän alkaa itse kertoa jostain omista asioistaan, toista osapuolta ei kiinnostakaan. Ja kun tajuaa, ettei kyse ollutkaan ystävyydestä vaan eräänlaisesta "sosiaalisemotionaalisesta hyväksikäytöstä", on pettymys täysin ymmärrettävä. 

Saan aina alapeukkuja, kun kerron tutustuvani kaikessa rauhassa ja ystävystyväni hitaasti. Tämä on kuitenkin keino, jolla olen välttänyt pettymykset enkä ole tullut hyväksikäytetyksi. Suurimmasta osasta tuttavuuksia ei koskaan tule ystäviä, mutta tuttavuudetkin on välillä ihan kivoja. Eihän aina edes kaiken arkirumban keskellä jaksa olla kovin syvällinen vaan joskus kepeämpikin seura on virkistävää. Tai jos itsellä on vaikeaa, voi vastapainoksi tarvita iloista naurua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei tiedä vaikeuksistasi yhtään mitään etkä haluakaan hänen tietävän ja kenties sitten tietäessään ihmettelevän, miten voit pitää noin hauskaa, kun.....Toisiin ihmisiin voi aivan hyvin tutustua ilman mitään odotuksia tai tavoitteita ystävyydestä. 

Mulla oli pitkäaikainen (noin 6 vuotta)  nettituttavuus, jonka kanssa muodostui kaveruus ja myöhemmin ystävyys vasta sitten, kun hän muutti pohjoisesta tänne etelään. Alussa tapasimme harvakseltaan, mutta kun huomasimme, että viihdymme loistavasti toistemme kanssa, aloimme tavata useammin ja muutenkin pitää yhteyttä. Omalla kohdallani tuttavuuden ja kaveruuden välissä on aina pitänyt tapahtua jokin muutos, eräänlainen sykäys, joka on antanut vauhtia suhteen muuttumiseen. Jokin asia, jolloin rattaanpyörät loksahtavat kohdilleen. Tuon ystäväni kohdalla muutos oli hänen muuttonsa etelään samoihin aikoihin kuin esikoiseni muutti omilleen. Hänellä oli tarve uusille kavereille täällä - vanhat kun jäivät pohjoiseen - ja mulle taas esikoisen muutettua vapautui enemmän aikaa. Pointtini: meille kummallekin riitti aluksi nettituttavuus emmekä olettaneet, että  koskaan edes tapaisimme livenä. Vuosien nettituttavuuden perusteella pidin häntä kuitenkin mukavana ihmisenä ja sen vuoksi oli ihan kiva tavatakin. Emme silloinkaan vielä kumpikaan odottaneet, että jonain päivänä meistä tulisi ystäviäkin. Oli vaan aluksi kiva käydä yhdessä kahvilla ja muualla, kun hänellä ei silloin vielä ollut täällä  muitakaan tuttuja ja mullakin oli ylimääräistä aikaa. Jos nettituttavuus ei olisi alussa riittänyt meille vaan olisimme lopettaneet sen, emme olisi koskaan tavanneet eikä meistä olisi koskaan tullut ystäviäkään. 

Ihminen voi paljastua pettymykseksi ihan missä ihmissuhteen vaiheessa tahansa. Henkilökohtaisesti en ymmärrä sitä miksi olisi parempi, että pettymys tulisi jossain tietyssä vaiheessa. Joka tapauksessa se kolhaisee, oli tekemisissä ollut pitkään tai vasta vähän aikaa. Kukaan ei ole luvannut, että mikään ihmissuhde kestäisi ikuisesti, koska ihmiset muuttuvat.

Tuo on toki totta, että ihmiset muuttuvat. Tai muuttavat kauas pois. Jotkut kuolevatkin jo ennen vanhuusikää. Mutta mun mielestä ne asiat kuuluvat elämään eivätkä ole mielestäni sellaisia pettymyksiä, joissa kokisin tehneeni virhearvion toisesta ihmisestä. Jokainen toki toimii kuten itselleen parhaaksi kokee, mutta mä ainakin haluan ihmissuhteissani edetä siten, että molemmilla on sama käsitys ihmissuhteen sen hetkisestä laadusta eikä kumpikaan koe tarvetta edetä yhtään sen nopeammin kuin toinenkaan. Jos toisella on jo ystävämoodi päällä ennenkuin mä olen kertonut itsestäni juuri mitään henkilökohtaisempaa, suhde kariutuu jo siihen. Tai jos toiselle ei se nettituttavuus sillä hetkellä riitä, niin ei ole mikään pakko riittää. Nettituttavuus voidaan lopettaa ja se sitten siitä. Ihan siksi, että mun mielestä toisen on turha tuhlata aikaansa muhun ja järkevämpää käyttää aikansa johonkin toiseen, koska en voi tai halua antaa hänelle sillä hetkellä sitä mitä hän taas haluaisi sillä hetkellä saavansa. Ei tämän pitäisi olla mitenkään vaikea asia. Olen törmännyt vähän samanlaiseen ilmiöön miehissä, jotka parin viikon tuntemisen jälkeen kertovat rakastavansa mua. Ensimmäinen reaktio on ällistys ja mietin, että ethän sä vielä tiedä edes mun sukunimeäni. Silloin mies on rakastunut omassa päässään muodostamaansa mielikuvaan minusta, joka todennäköisesti ei vastaa lainkaan sitä, millainen minä olen. Sama näissä pikaystävystyjissä eli he kokevat ystävyyttä sellaisen ihmisen kanssa, jota eivät oikeasti vielä edes tunne eli kokevat ystävyyttä muodostamaansa mielikuvaan.  Hälytyskello soi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ihmissuhde on kahden osapuolen välinen suhde. Kyse ei ole siitä mistä sinä pidät, vaan toisen osapuolen oikeudesta saada kuulla missä mennään. Sen jälkeen on helpompaa jatkaa eteenpäin kuin epätietoisuuteen jäädessään.

Missä tällainen oikeus on kirjattu? Tässähän se vaativuus taas tulee ilmi, oikeus siihen tähän ja tuohon ilman vastuuta vaikka antaa toiselle tilaa ilman mitään penäämisiä suhteen tilasta tai tekemisistään, mahdollisuus toisen ottaa yhteyttä kun ehtii. Kahden osapuolen välisessä suhteessa toinen ei voi yksin määritellä, mihin tahtiin hengitetään tai milloin toisella on oikeus vaatia huomiota ja aikaa draamaan. Koska sitähän tuo "miksi et ehdi, missä mennään" on, VAADITAAN toiselta huomiota oman mielenrauhan säilyttämisen verukkeella. Tietynlainen ultimatum joka saa rajansa tunnistavan ja muiden rajoja kunnioittavan ihmisen kavahtamaan.

Juuri näin. Osasit hyvin kiteyttää ajatukseni.

Se, joka ei perään soittele, koska ajattelee, että mitäpä minä sillä tiedolla teen, ettei hän välitä jatkaa kaveruutta tai pidä yhteyttä. 

Annan muiden pitää rajansa ja pidän ne itse. Yleensäkään en vaadi ihmisiltä mitään, koska uskon vapaaehtoisuuteen ihmissuhteissa.

Toinen ihminen voi kokea ihmissuhteet eri tavoin kuin sinä. Myös hänen tunteensa ja ajatuksensa ovat arvokkaita. Ihmissuhteissa toisia pitäisi pyrkiä kohtelemaan kunnioituksella. Ihmiset eivät ole mitään kertakäyttötavaraa, jonka voi vain hetkeksi ottaa käyttöönsä ja jättää yhtäkkiä johonkin ilman selityksiä.

Kuinka raskassoutuista. Teidän on varmaan parempi, että ette ole kontaktissa kehenkään ihmiseen, jos kaikki ihmissuhteet ovat noin vakavia. Jos kiinnytte jokaiseen ihmiseen noin kovasti, että se on heti kertakäyttötavaraa yms. jos juttelette jonkun kanssa ja siitä ei tule mitään.

Minä nostan kädet pystyyn. Tämä on erittäin valaiseva keskustelu niistä ihmisistä, jotka ovat aina yksin. Selittää asiaa hyvin paljon, miksi näin heille aina käy.

Mitä kertoo ihmisestä se, että hän kokee, että keskustelu toisten ihmisten kohtelemisesta ystävällisesti ja arvokkaasti on raskassoutuista? Se antaa aika epämiellyttävän vaikutelman sinusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Ainakin itse olen kokeillut ilman menestystä kaikkea ketjussa mainittua, useaan kertaan. 40 vuoden ikään kun on kerennyt. Siksi useimmat vinkit tuntuvat vain alentuvilta - ihan niinkuin yksinäiset olisivat myös yksinkertaisia, eivätkä osaisi esim kysyä työkavereita tai naapureita itse jonnekin, jos se suinkin olisi mahdollista. Tai niinkuin me ei ymmärrettäisi ettei uudelle tuttavuudelle heti kerrota syvempiä traumoja. Jne jne.

Ainoa johtopäätös minkä itse voin vetää, on että ystävystyminen on todella harvinaista, ja täysin sattumanvaraista. Siksi en oikein näe enää järkeä edes yrittää, enkä enää vuosiin juuri olekaan. Säästyy ainakin ne pettymykset.

En pidä yksinäisiä yksinkertaisina, vaan yritän miettiä mikä tähän vaikuttaa ja mikä voisi auttaa.

Vaatii että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oikealla asenteella ja että tämä toinenkin on. Mistä lie sitten lopulta kiikastaa kohtaamattomuus, riippuu varmaan tilanteesta. Johtopäätöksesi ei silti monen kohdalla pidä paikkaansa. Sattumanvaraisuus ei selitä ilmiön kertymistä suuntaan tai toiseen.

En kuitenkaan lähtisi etsimään syytä muista omaan tilanteeseeni, oli kyse mistä vaan elämässä, vaan miettisin, mikä on oma osuus asiassa ja voiko sitä muuttaa jotenkin. Aina ei voi, useimmiten kyllä. Näin itse tekisin.

Asian voivottelu kohtalon sanelemana juttuna minusta pikemmin antaa olettaa yksinäisten olevan yksinkertaisia ja kyvyttömiä vaikuttamaan omaan elämäänsä millään tavoin.

Ei minunkaan mielestäni. Miten jollain osuisi mäihä jatkuvasti ja jollain ei koskaan? Jotain täytyy olla ihmisessä itsessäänkin tai tavassa, jolla hän toimii. Ainoa asiaa edes jollain tavalla selittävä huomio tässä ketjussa on mulle tullut esiin, että jotkut ihmiset tuntuvat menevän asioiden edelle. Aletaan pitää kaverina tai jopa ystävänä sellaista ihmistä, jota ei oikeastaan kunnolla edes vielä tunne. Ja saadaan taas kerran siipeensä, kun toinen ei koekaan suhdetta samalla tavalla. Kun tarpeeksi usein pettyy, luovuttaa. 

Ymmärrän sen, että yksinäinen tuntee suurta tarvetta ystävyyteen. Jos hän tapaa ihmistyyppiä, joka avoimesti vuodattaa elämänsä hänelle lyhyen tuttavuuden jälkeen, hän saattaa uskoa, että kyse on ystävyydestä. Mutta kun hän alkaa itse kertoa jostain omista asioistaan, toista osapuolta ei kiinnostakaan. Ja kun tajuaa, ettei kyse ollutkaan ystävyydestä vaan eräänlaisesta "sosiaalisemotionaalisesta hyväksikäytöstä", on pettymys täysin ymmärrettävä. 

Saan aina alapeukkuja, kun kerron tutustuvani kaikessa rauhassa ja ystävystyväni hitaasti. Tämä on kuitenkin keino, jolla olen välttänyt pettymykset enkä ole tullut hyväksikäytetyksi. Suurimmasta osasta tuttavuuksia ei koskaan tule ystäviä, mutta tuttavuudetkin on välillä ihan kivoja. Eihän aina edes kaiken arkirumban keskellä jaksa olla kovin syvällinen vaan joskus kepeämpikin seura on virkistävää. Tai jos itsellä on vaikeaa, voi vastapainoksi tarvita iloista naurua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei tiedä vaikeuksistasi yhtään mitään etkä haluakaan hänen tietävän ja kenties sitten tietäessään ihmettelevän, miten voit pitää noin hauskaa, kun.....Toisiin ihmisiin voi aivan hyvin tutustua ilman mitään odotuksia tai tavoitteita ystävyydestä. 

Mulla oli pitkäaikainen (noin 6 vuotta)  nettituttavuus, jonka kanssa muodostui kaveruus ja myöhemmin ystävyys vasta sitten, kun hän muutti pohjoisesta tänne etelään. Alussa tapasimme harvakseltaan, mutta kun huomasimme, että viihdymme loistavasti toistemme kanssa, aloimme tavata useammin ja muutenkin pitää yhteyttä. Omalla kohdallani tuttavuuden ja kaveruuden välissä on aina pitänyt tapahtua jokin muutos, eräänlainen sykäys, joka on antanut vauhtia suhteen muuttumiseen. Jokin asia, jolloin rattaanpyörät loksahtavat kohdilleen. Tuon ystäväni kohdalla muutos oli hänen muuttonsa etelään samoihin aikoihin kuin esikoiseni muutti omilleen. Hänellä oli tarve uusille kavereille täällä - vanhat kun jäivät pohjoiseen - ja mulle taas esikoisen muutettua vapautui enemmän aikaa. Pointtini: meille kummallekin riitti aluksi nettituttavuus emmekä olettaneet, että  koskaan edes tapaisimme livenä. Vuosien nettituttavuuden perusteella pidin häntä kuitenkin mukavana ihmisenä ja sen vuoksi oli ihan kiva tavatakin. Emme silloinkaan vielä kumpikaan odottaneet, että jonain päivänä meistä tulisi ystäviäkin. Oli vaan aluksi kiva käydä yhdessä kahvilla ja muualla, kun hänellä ei silloin vielä ollut täällä  muitakaan tuttuja ja mullakin oli ylimääräistä aikaa. Jos nettituttavuus ei olisi alussa riittänyt meille vaan olisimme lopettaneet sen, emme olisi koskaan tavanneet eikä meistä olisi koskaan tullut ystäviäkään. 

Ihminen voi paljastua pettymykseksi ihan missä ihmissuhteen vaiheessa tahansa. Henkilökohtaisesti en ymmärrä sitä miksi olisi parempi, että pettymys tulisi jossain tietyssä vaiheessa. Joka tapauksessa se kolhaisee, oli tekemisissä ollut pitkään tai vasta vähän aikaa. Kukaan ei ole luvannut, että mikään ihmissuhde kestäisi ikuisesti, koska ihmiset muuttuvat.

Tuo on toki totta, että ihmiset muuttuvat. Tai muuttavat kauas pois. Jotkut kuolevatkin jo ennen vanhuusikää. Mutta mun mielestä ne asiat kuuluvat elämään eivätkä ole mielestäni sellaisia pettymyksiä, joissa kokisin tehneeni virhearvion toisesta ihmisestä. Jokainen toki toimii kuten itselleen parhaaksi kokee, mutta mä ainakin haluan ihmissuhteissani edetä siten, että molemmilla on sama käsitys ihmissuhteen sen hetkisestä laadusta eikä kumpikaan koe tarvetta edetä yhtään sen nopeammin kuin toinenkaan. Jos toisella on jo ystävämoodi päällä ennenkuin mä olen kertonut itsestäni juuri mitään henkilökohtaisempaa, suhde kariutuu jo siihen. Tai jos toiselle ei se nettituttavuus sillä hetkellä riitä, niin ei ole mikään pakko riittää. Nettituttavuus voidaan lopettaa ja se sitten siitä. Ihan siksi, että mun mielestä toisen on turha tuhlata aikaansa muhun ja järkevämpää käyttää aikansa johonkin toiseen, koska en voi tai halua antaa hänelle sillä hetkellä sitä mitä hän taas haluaisi sillä hetkellä saavansa. Ei tämän pitäisi olla mitenkään vaikea asia. Olen törmännyt vähän samanlaiseen ilmiöön miehissä, jotka parin viikon tuntemisen jälkeen kertovat rakastavansa mua. Ensimmäinen reaktio on ällistys ja mietin, että ethän sä vielä tiedä edes mun sukunimeäni. Silloin mies on rakastunut omassa päässään muodostamaansa mielikuvaan minusta, joka todennäköisesti ei vastaa lainkaan sitä, millainen minä olen. Sama näissä pikaystävystyjissä eli he kokevat ystävyyttä sellaisen ihmisen kanssa, jota eivät oikeasti vielä edes tunne eli kokevat ystävyyttä muodostamaansa mielikuvaan.  Hälytyskello soi. 

Jotkut ihmiset vetävät niin taitavasti rooleja, että vuosien jälkeen heistä voi paljastua uusia, todella epämiellyttäviä piirteitä. Sellaisia, jotka yllättävät monta ihmistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Ainakin itse olen kokeillut ilman menestystä kaikkea ketjussa mainittua, useaan kertaan. 40 vuoden ikään kun on kerennyt. Siksi useimmat vinkit tuntuvat vain alentuvilta - ihan niinkuin yksinäiset olisivat myös yksinkertaisia, eivätkä osaisi esim kysyä työkavereita tai naapureita itse jonnekin, jos se suinkin olisi mahdollista. Tai niinkuin me ei ymmärrettäisi ettei uudelle tuttavuudelle heti kerrota syvempiä traumoja. Jne jne.

Ainoa johtopäätös minkä itse voin vetää, on että ystävystyminen on todella harvinaista, ja täysin sattumanvaraista. Siksi en oikein näe enää järkeä edes yrittää, enkä enää vuosiin juuri olekaan. Säästyy ainakin ne pettymykset.

En pidä yksinäisiä yksinkertaisina, vaan yritän miettiä mikä tähän vaikuttaa ja mikä voisi auttaa.

Vaatii että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oikealla asenteella ja että tämä toinenkin on. Mistä lie sitten lopulta kiikastaa kohtaamattomuus, riippuu varmaan tilanteesta. Johtopäätöksesi ei silti monen kohdalla pidä paikkaansa. Sattumanvaraisuus ei selitä ilmiön kertymistä suuntaan tai toiseen.

En kuitenkaan lähtisi etsimään syytä muista omaan tilanteeseeni, oli kyse mistä vaan elämässä, vaan miettisin, mikä on oma osuus asiassa ja voiko sitä muuttaa jotenkin. Aina ei voi, useimmiten kyllä. Näin itse tekisin.

Asian voivottelu kohtalon sanelemana juttuna minusta pikemmin antaa olettaa yksinäisten olevan yksinkertaisia ja kyvyttömiä vaikuttamaan omaan elämäänsä millään tavoin.

Ei minunkaan mielestäni. Miten jollain osuisi mäihä jatkuvasti ja jollain ei koskaan? Jotain täytyy olla ihmisessä itsessäänkin tai tavassa, jolla hän toimii. Ainoa asiaa edes jollain tavalla selittävä huomio tässä ketjussa on mulle tullut esiin, että jotkut ihmiset tuntuvat menevän asioiden edelle. Aletaan pitää kaverina tai jopa ystävänä sellaista ihmistä, jota ei oikeastaan kunnolla edes vielä tunne. Ja saadaan taas kerran siipeensä, kun toinen ei koekaan suhdetta samalla tavalla. Kun tarpeeksi usein pettyy, luovuttaa. 

Ymmärrän sen, että yksinäinen tuntee suurta tarvetta ystävyyteen. Jos hän tapaa ihmistyyppiä, joka avoimesti vuodattaa elämänsä hänelle lyhyen tuttavuuden jälkeen, hän saattaa uskoa, että kyse on ystävyydestä. Mutta kun hän alkaa itse kertoa jostain omista asioistaan, toista osapuolta ei kiinnostakaan. Ja kun tajuaa, ettei kyse ollutkaan ystävyydestä vaan eräänlaisesta "sosiaalisemotionaalisesta hyväksikäytöstä", on pettymys täysin ymmärrettävä. 

Saan aina alapeukkuja, kun kerron tutustuvani kaikessa rauhassa ja ystävystyväni hitaasti. Tämä on kuitenkin keino, jolla olen välttänyt pettymykset enkä ole tullut hyväksikäytetyksi. Suurimmasta osasta tuttavuuksia ei koskaan tule ystäviä, mutta tuttavuudetkin on välillä ihan kivoja. Eihän aina edes kaiken arkirumban keskellä jaksa olla kovin syvällinen vaan joskus kepeämpikin seura on virkistävää. Tai jos itsellä on vaikeaa, voi vastapainoksi tarvita iloista naurua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei tiedä vaikeuksistasi yhtään mitään etkä haluakaan hänen tietävän ja kenties sitten tietäessään ihmettelevän, miten voit pitää noin hauskaa, kun.....Toisiin ihmisiin voi aivan hyvin tutustua ilman mitään odotuksia tai tavoitteita ystävyydestä. 

Mulla oli pitkäaikainen (noin 6 vuotta)  nettituttavuus, jonka kanssa muodostui kaveruus ja myöhemmin ystävyys vasta sitten, kun hän muutti pohjoisesta tänne etelään. Alussa tapasimme harvakseltaan, mutta kun huomasimme, että viihdymme loistavasti toistemme kanssa, aloimme tavata useammin ja muutenkin pitää yhteyttä. Omalla kohdallani tuttavuuden ja kaveruuden välissä on aina pitänyt tapahtua jokin muutos, eräänlainen sykäys, joka on antanut vauhtia suhteen muuttumiseen. Jokin asia, jolloin rattaanpyörät loksahtavat kohdilleen. Tuon ystäväni kohdalla muutos oli hänen muuttonsa etelään samoihin aikoihin kuin esikoiseni muutti omilleen. Hänellä oli tarve uusille kavereille täällä - vanhat kun jäivät pohjoiseen - ja mulle taas esikoisen muutettua vapautui enemmän aikaa. Pointtini: meille kummallekin riitti aluksi nettituttavuus emmekä olettaneet, että  koskaan edes tapaisimme livenä. Vuosien nettituttavuuden perusteella pidin häntä kuitenkin mukavana ihmisenä ja sen vuoksi oli ihan kiva tavatakin. Emme silloinkaan vielä kumpikaan odottaneet, että jonain päivänä meistä tulisi ystäviäkin. Oli vaan aluksi kiva käydä yhdessä kahvilla ja muualla, kun hänellä ei silloin vielä ollut täällä  muitakaan tuttuja ja mullakin oli ylimääräistä aikaa. Jos nettituttavuus ei olisi alussa riittänyt meille vaan olisimme lopettaneet sen, emme olisi koskaan tavanneet eikä meistä olisi koskaan tullut ystäviäkään. 

Ihminen voi paljastua pettymykseksi ihan missä ihmissuhteen vaiheessa tahansa. Henkilökohtaisesti en ymmärrä sitä miksi olisi parempi, että pettymys tulisi jossain tietyssä vaiheessa. Joka tapauksessa se kolhaisee, oli tekemisissä ollut pitkään tai vasta vähän aikaa. Kukaan ei ole luvannut, että mikään ihmissuhde kestäisi ikuisesti, koska ihmiset muuttuvat.

Tuo on toki totta, että ihmiset muuttuvat. Tai muuttavat kauas pois. Jotkut kuolevatkin jo ennen vanhuusikää. Mutta mun mielestä ne asiat kuuluvat elämään eivätkä ole mielestäni sellaisia pettymyksiä, joissa kokisin tehneeni virhearvion toisesta ihmisestä. Jokainen toki toimii kuten itselleen parhaaksi kokee, mutta mä ainakin haluan ihmissuhteissani edetä siten, että molemmilla on sama käsitys ihmissuhteen sen hetkisestä laadusta eikä kumpikaan koe tarvetta edetä yhtään sen nopeammin kuin toinenkaan. Jos toisella on jo ystävämoodi päällä ennenkuin mä olen kertonut itsestäni juuri mitään henkilökohtaisempaa, suhde kariutuu jo siihen. Tai jos toiselle ei se nettituttavuus sillä hetkellä riitä, niin ei ole mikään pakko riittää. Nettituttavuus voidaan lopettaa ja se sitten siitä. Ihan siksi, että mun mielestä toisen on turha tuhlata aikaansa muhun ja järkevämpää käyttää aikansa johonkin toiseen, koska en voi tai halua antaa hänelle sillä hetkellä sitä mitä hän taas haluaisi sillä hetkellä saavansa. Ei tämän pitäisi olla mitenkään vaikea asia. Olen törmännyt vähän samanlaiseen ilmiöön miehissä, jotka parin viikon tuntemisen jälkeen kertovat rakastavansa mua. Ensimmäinen reaktio on ällistys ja mietin, että ethän sä vielä tiedä edes mun sukunimeäni. Silloin mies on rakastunut omassa päässään muodostamaansa mielikuvaan minusta, joka todennäköisesti ei vastaa lainkaan sitä, millainen minä olen. Sama näissä pikaystävystyjissä eli he kokevat ystävyyttä sellaisen ihmisen kanssa, jota eivät oikeasti vielä edes tunne eli kokevat ystävyyttä muodostamaansa mielikuvaan.  Hälytyskello soi. 

En ole itse koskaan ajatellut, että työkaverin kahville kutsu olisi ensiaskel syvään ystävyyteen ja heti sen jälkeen odotetaan minulta kahvikutsua ja suhteelle jatkoa.

Kun kutsua ei kuulu, aletaan töissä kurtistelemaan kulmia ja puhumaan selän takana pahaa, että olen pettänyt hänet ystävänä.

Kahvikutsu on kahvikutsu ja ystävällinen sana vain ystävällinen sana. Niissä ei ole luvattu yhtään mitään.Mutta jotkut tulkitsevat ne elinikäisiksi suhteiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Ainakin itse olen kokeillut ilman menestystä kaikkea ketjussa mainittua, useaan kertaan. 40 vuoden ikään kun on kerennyt. Siksi useimmat vinkit tuntuvat vain alentuvilta - ihan niinkuin yksinäiset olisivat myös yksinkertaisia, eivätkä osaisi esim kysyä työkavereita tai naapureita itse jonnekin, jos se suinkin olisi mahdollista. Tai niinkuin me ei ymmärrettäisi ettei uudelle tuttavuudelle heti kerrota syvempiä traumoja. Jne jne.

Ainoa johtopäätös minkä itse voin vetää, on että ystävystyminen on todella harvinaista, ja täysin sattumanvaraista. Siksi en oikein näe enää järkeä edes yrittää, enkä enää vuosiin juuri olekaan. Säästyy ainakin ne pettymykset.

En pidä yksinäisiä yksinkertaisina, vaan yritän miettiä mikä tähän vaikuttaa ja mikä voisi auttaa.

Vaatii että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oikealla asenteella ja että tämä toinenkin on. Mistä lie sitten lopulta kiikastaa kohtaamattomuus, riippuu varmaan tilanteesta. Johtopäätöksesi ei silti monen kohdalla pidä paikkaansa. Sattumanvaraisuus ei selitä ilmiön kertymistä suuntaan tai toiseen.

En kuitenkaan lähtisi etsimään syytä muista omaan tilanteeseeni, oli kyse mistä vaan elämässä, vaan miettisin, mikä on oma osuus asiassa ja voiko sitä muuttaa jotenkin. Aina ei voi, useimmiten kyllä. Näin itse tekisin.

Asian voivottelu kohtalon sanelemana juttuna minusta pikemmin antaa olettaa yksinäisten olevan yksinkertaisia ja kyvyttömiä vaikuttamaan omaan elämäänsä millään tavoin.

Ei minunkaan mielestäni. Miten jollain osuisi mäihä jatkuvasti ja jollain ei koskaan? Jotain täytyy olla ihmisessä itsessäänkin tai tavassa, jolla hän toimii. Ainoa asiaa edes jollain tavalla selittävä huomio tässä ketjussa on mulle tullut esiin, että jotkut ihmiset tuntuvat menevän asioiden edelle. Aletaan pitää kaverina tai jopa ystävänä sellaista ihmistä, jota ei oikeastaan kunnolla edes vielä tunne. Ja saadaan taas kerran siipeensä, kun toinen ei koekaan suhdetta samalla tavalla. Kun tarpeeksi usein pettyy, luovuttaa. 

Ymmärrän sen, että yksinäinen tuntee suurta tarvetta ystävyyteen. Jos hän tapaa ihmistyyppiä, joka avoimesti vuodattaa elämänsä hänelle lyhyen tuttavuuden jälkeen, hän saattaa uskoa, että kyse on ystävyydestä. Mutta kun hän alkaa itse kertoa jostain omista asioistaan, toista osapuolta ei kiinnostakaan. Ja kun tajuaa, ettei kyse ollutkaan ystävyydestä vaan eräänlaisesta "sosiaalisemotionaalisesta hyväksikäytöstä", on pettymys täysin ymmärrettävä. 

Saan aina alapeukkuja, kun kerron tutustuvani kaikessa rauhassa ja ystävystyväni hitaasti. Tämä on kuitenkin keino, jolla olen välttänyt pettymykset enkä ole tullut hyväksikäytetyksi. Suurimmasta osasta tuttavuuksia ei koskaan tule ystäviä, mutta tuttavuudetkin on välillä ihan kivoja. Eihän aina edes kaiken arkirumban keskellä jaksa olla kovin syvällinen vaan joskus kepeämpikin seura on virkistävää. Tai jos itsellä on vaikeaa, voi vastapainoksi tarvita iloista naurua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei tiedä vaikeuksistasi yhtään mitään etkä haluakaan hänen tietävän ja kenties sitten tietäessään ihmettelevän, miten voit pitää noin hauskaa, kun.....Toisiin ihmisiin voi aivan hyvin tutustua ilman mitään odotuksia tai tavoitteita ystävyydestä. 

Mulla oli pitkäaikainen (noin 6 vuotta)  nettituttavuus, jonka kanssa muodostui kaveruus ja myöhemmin ystävyys vasta sitten, kun hän muutti pohjoisesta tänne etelään. Alussa tapasimme harvakseltaan, mutta kun huomasimme, että viihdymme loistavasti toistemme kanssa, aloimme tavata useammin ja muutenkin pitää yhteyttä. Omalla kohdallani tuttavuuden ja kaveruuden välissä on aina pitänyt tapahtua jokin muutos, eräänlainen sykäys, joka on antanut vauhtia suhteen muuttumiseen. Jokin asia, jolloin rattaanpyörät loksahtavat kohdilleen. Tuon ystäväni kohdalla muutos oli hänen muuttonsa etelään samoihin aikoihin kuin esikoiseni muutti omilleen. Hänellä oli tarve uusille kavereille täällä - vanhat kun jäivät pohjoiseen - ja mulle taas esikoisen muutettua vapautui enemmän aikaa. Pointtini: meille kummallekin riitti aluksi nettituttavuus emmekä olettaneet, että  koskaan edes tapaisimme livenä. Vuosien nettituttavuuden perusteella pidin häntä kuitenkin mukavana ihmisenä ja sen vuoksi oli ihan kiva tavatakin. Emme silloinkaan vielä kumpikaan odottaneet, että jonain päivänä meistä tulisi ystäviäkin. Oli vaan aluksi kiva käydä yhdessä kahvilla ja muualla, kun hänellä ei silloin vielä ollut täällä  muitakaan tuttuja ja mullakin oli ylimääräistä aikaa. Jos nettituttavuus ei olisi alussa riittänyt meille vaan olisimme lopettaneet sen, emme olisi koskaan tavanneet eikä meistä olisi koskaan tullut ystäviäkään. 

Ihminen voi paljastua pettymykseksi ihan missä ihmissuhteen vaiheessa tahansa. Henkilökohtaisesti en ymmärrä sitä miksi olisi parempi, että pettymys tulisi jossain tietyssä vaiheessa. Joka tapauksessa se kolhaisee, oli tekemisissä ollut pitkään tai vasta vähän aikaa. Kukaan ei ole luvannut, että mikään ihmissuhde kestäisi ikuisesti, koska ihmiset muuttuvat.

Tuo on toki totta, että ihmiset muuttuvat. Tai muuttavat kauas pois. Jotkut kuolevatkin jo ennen vanhuusikää. Mutta mun mielestä ne asiat kuuluvat elämään eivätkä ole mielestäni sellaisia pettymyksiä, joissa kokisin tehneeni virhearvion toisesta ihmisestä. Jokainen toki toimii kuten itselleen parhaaksi kokee, mutta mä ainakin haluan ihmissuhteissani edetä siten, että molemmilla on sama käsitys ihmissuhteen sen hetkisestä laadusta eikä kumpikaan koe tarvetta edetä yhtään sen nopeammin kuin toinenkaan. Jos toisella on jo ystävämoodi päällä ennenkuin mä olen kertonut itsestäni juuri mitään henkilökohtaisempaa, suhde kariutuu jo siihen. Tai jos toiselle ei se nettituttavuus sillä hetkellä riitä, niin ei ole mikään pakko riittää. Nettituttavuus voidaan lopettaa ja se sitten siitä. Ihan siksi, että mun mielestä toisen on turha tuhlata aikaansa muhun ja järkevämpää käyttää aikansa johonkin toiseen, koska en voi tai halua antaa hänelle sillä hetkellä sitä mitä hän taas haluaisi sillä hetkellä saavansa. Ei tämän pitäisi olla mitenkään vaikea asia. Olen törmännyt vähän samanlaiseen ilmiöön miehissä, jotka parin viikon tuntemisen jälkeen kertovat rakastavansa mua. Ensimmäinen reaktio on ällistys ja mietin, että ethän sä vielä tiedä edes mun sukunimeäni. Silloin mies on rakastunut omassa päässään muodostamaansa mielikuvaan minusta, joka todennäköisesti ei vastaa lainkaan sitä, millainen minä olen. Sama näissä pikaystävystyjissä eli he kokevat ystävyyttä sellaisen ihmisen kanssa, jota eivät oikeasti vielä edes tunne eli kokevat ystävyyttä muodostamaansa mielikuvaan.  Hälytyskello soi. 

Jotkut ihmiset vetävät niin taitavasti rooleja, että vuosien jälkeen heistä voi paljastua uusia, todella epämiellyttäviä piirteitä. Sellaisia, jotka yllättävät monta ihmistä.

Totta,  mutta suurin osa ei kuitenkaan jaksa vetää roolia kovinkaan montaa vuotta vaan yllättävät piirteet - joskus myös ne positiiviset, jotka eivät vielä alussa tulleet esille - paljastuvat jo muutamassa vuodessa. Mutta kuten sanoin, jokainen tekee kuten itselleen parhaaksi sopii. Mulle on sopinut parhaaksi hitaammin tutustuminen ja vuosien saatossa ystävystyminen. Yksikään ystävyyteni ei ole päättynyt siten, että useiden vuosien päästä toisessa olisi ilmennyt jotain sellaisia epämiellyttäviä piirteitä, joiden vuoksi ystävyyden jatkaminen olisi ollut mahdotonta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ihmissuhde on kahden osapuolen välinen suhde. Kyse ei ole siitä mistä sinä pidät, vaan toisen osapuolen oikeudesta saada kuulla missä mennään. Sen jälkeen on helpompaa jatkaa eteenpäin kuin epätietoisuuteen jäädessään.

Missä tällainen oikeus on kirjattu? Tässähän se vaativuus taas tulee ilmi, oikeus siihen tähän ja tuohon ilman vastuuta vaikka antaa toiselle tilaa ilman mitään penäämisiä suhteen tilasta tai tekemisistään, mahdollisuus toisen ottaa yhteyttä kun ehtii. Kahden osapuolen välisessä suhteessa toinen ei voi yksin määritellä, mihin tahtiin hengitetään tai milloin toisella on oikeus vaatia huomiota ja aikaa draamaan. Koska sitähän tuo "miksi et ehdi, missä mennään" on, VAADITAAN toiselta huomiota oman mielenrauhan säilyttämisen verukkeella. Tietynlainen ultimatum joka saa rajansa tunnistavan ja muiden rajoja kunnioittavan ihmisen kavahtamaan.

Juuri näin. Osasit hyvin kiteyttää ajatukseni.

Se, joka ei perään soittele, koska ajattelee, että mitäpä minä sillä tiedolla teen, ettei hän välitä jatkaa kaveruutta tai pidä yhteyttä. 

Annan muiden pitää rajansa ja pidän ne itse. Yleensäkään en vaadi ihmisiltä mitään, koska uskon vapaaehtoisuuteen ihmissuhteissa.

Toinen ihminen voi kokea ihmissuhteet eri tavoin kuin sinä. Myös hänen tunteensa ja ajatuksensa ovat arvokkaita. Ihmissuhteissa toisia pitäisi pyrkiä kohtelemaan kunnioituksella. Ihmiset eivät ole mitään kertakäyttötavaraa, jonka voi vain hetkeksi ottaa käyttöönsä ja jättää yhtäkkiä johonkin ilman selityksiä.

Kuinka raskassoutuista. Teidän on varmaan parempi, että ette ole kontaktissa kehenkään ihmiseen, jos kaikki ihmissuhteet ovat noin vakavia. Jos kiinnytte jokaiseen ihmiseen noin kovasti, että se on heti kertakäyttötavaraa yms. jos juttelette jonkun kanssa ja siitä ei tule mitään.

Minä nostan kädet pystyyn. Tämä on erittäin valaiseva keskustelu niistä ihmisistä, jotka ovat aina yksin. Selittää asiaa hyvin paljon, miksi näin heille aina käy.

Mitä kertoo ihmisestä se, että hän kokee, että keskustelu toisten ihmisten kohtelemisesta ystävällisesti ja arvokkaasti on raskassoutuista? Se antaa aika epämiellyttävän vaikutelman sinusta.

Itse asiassa ihan sama. Minä en koe ihmistä ystäväkseni, jos juttelen muutaman sanan tai käyn työpaikkalounaalla yhdessä. Jos toinen kokee sen sitovan johonkin ja vaatii selitystä, miksi en huomenna lähde lounaalle, niin antakoot sitten epämiellyttävän vaikutelman minusta, jos koen tuollaiset ihmissuhteet taakaksi ja raskassoutuisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Ainakin itse olen kokeillut ilman menestystä kaikkea ketjussa mainittua, useaan kertaan. 40 vuoden ikään kun on kerennyt. Siksi useimmat vinkit tuntuvat vain alentuvilta - ihan niinkuin yksinäiset olisivat myös yksinkertaisia, eivätkä osaisi esim kysyä työkavereita tai naapureita itse jonnekin, jos se suinkin olisi mahdollista. Tai niinkuin me ei ymmärrettäisi ettei uudelle tuttavuudelle heti kerrota syvempiä traumoja. Jne jne.

Ainoa johtopäätös minkä itse voin vetää, on että ystävystyminen on todella harvinaista, ja täysin sattumanvaraista. Siksi en oikein näe enää järkeä edes yrittää, enkä enää vuosiin juuri olekaan. Säästyy ainakin ne pettymykset.

En pidä yksinäisiä yksinkertaisina, vaan yritän miettiä mikä tähän vaikuttaa ja mikä voisi auttaa.

Vaatii että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oikealla asenteella ja että tämä toinenkin on. Mistä lie sitten lopulta kiikastaa kohtaamattomuus, riippuu varmaan tilanteesta. Johtopäätöksesi ei silti monen kohdalla pidä paikkaansa. Sattumanvaraisuus ei selitä ilmiön kertymistä suuntaan tai toiseen.

En kuitenkaan lähtisi etsimään syytä muista omaan tilanteeseeni, oli kyse mistä vaan elämässä, vaan miettisin, mikä on oma osuus asiassa ja voiko sitä muuttaa jotenkin. Aina ei voi, useimmiten kyllä. Näin itse tekisin.

Asian voivottelu kohtalon sanelemana juttuna minusta pikemmin antaa olettaa yksinäisten olevan yksinkertaisia ja kyvyttömiä vaikuttamaan omaan elämäänsä millään tavoin.

Ei minunkaan mielestäni. Miten jollain osuisi mäihä jatkuvasti ja jollain ei koskaan? Jotain täytyy olla ihmisessä itsessäänkin tai tavassa, jolla hän toimii. Ainoa asiaa edes jollain tavalla selittävä huomio tässä ketjussa on mulle tullut esiin, että jotkut ihmiset tuntuvat menevän asioiden edelle. Aletaan pitää kaverina tai jopa ystävänä sellaista ihmistä, jota ei oikeastaan kunnolla edes vielä tunne. Ja saadaan taas kerran siipeensä, kun toinen ei koekaan suhdetta samalla tavalla. Kun tarpeeksi usein pettyy, luovuttaa. 

Ymmärrän sen, että yksinäinen tuntee suurta tarvetta ystävyyteen. Jos hän tapaa ihmistyyppiä, joka avoimesti vuodattaa elämänsä hänelle lyhyen tuttavuuden jälkeen, hän saattaa uskoa, että kyse on ystävyydestä. Mutta kun hän alkaa itse kertoa jostain omista asioistaan, toista osapuolta ei kiinnostakaan. Ja kun tajuaa, ettei kyse ollutkaan ystävyydestä vaan eräänlaisesta "sosiaalisemotionaalisesta hyväksikäytöstä", on pettymys täysin ymmärrettävä. 

Saan aina alapeukkuja, kun kerron tutustuvani kaikessa rauhassa ja ystävystyväni hitaasti. Tämä on kuitenkin keino, jolla olen välttänyt pettymykset enkä ole tullut hyväksikäytetyksi. Suurimmasta osasta tuttavuuksia ei koskaan tule ystäviä, mutta tuttavuudetkin on välillä ihan kivoja. Eihän aina edes kaiken arkirumban keskellä jaksa olla kovin syvällinen vaan joskus kepeämpikin seura on virkistävää. Tai jos itsellä on vaikeaa, voi vastapainoksi tarvita iloista naurua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei tiedä vaikeuksistasi yhtään mitään etkä haluakaan hänen tietävän ja kenties sitten tietäessään ihmettelevän, miten voit pitää noin hauskaa, kun.....Toisiin ihmisiin voi aivan hyvin tutustua ilman mitään odotuksia tai tavoitteita ystävyydestä. 

Mulla oli pitkäaikainen (noin 6 vuotta)  nettituttavuus, jonka kanssa muodostui kaveruus ja myöhemmin ystävyys vasta sitten, kun hän muutti pohjoisesta tänne etelään. Alussa tapasimme harvakseltaan, mutta kun huomasimme, että viihdymme loistavasti toistemme kanssa, aloimme tavata useammin ja muutenkin pitää yhteyttä. Omalla kohdallani tuttavuuden ja kaveruuden välissä on aina pitänyt tapahtua jokin muutos, eräänlainen sykäys, joka on antanut vauhtia suhteen muuttumiseen. Jokin asia, jolloin rattaanpyörät loksahtavat kohdilleen. Tuon ystäväni kohdalla muutos oli hänen muuttonsa etelään samoihin aikoihin kuin esikoiseni muutti omilleen. Hänellä oli tarve uusille kavereille täällä - vanhat kun jäivät pohjoiseen - ja mulle taas esikoisen muutettua vapautui enemmän aikaa. Pointtini: meille kummallekin riitti aluksi nettituttavuus emmekä olettaneet, että  koskaan edes tapaisimme livenä. Vuosien nettituttavuuden perusteella pidin häntä kuitenkin mukavana ihmisenä ja sen vuoksi oli ihan kiva tavatakin. Emme silloinkaan vielä kumpikaan odottaneet, että jonain päivänä meistä tulisi ystäviäkin. Oli vaan aluksi kiva käydä yhdessä kahvilla ja muualla, kun hänellä ei silloin vielä ollut täällä  muitakaan tuttuja ja mullakin oli ylimääräistä aikaa. Jos nettituttavuus ei olisi alussa riittänyt meille vaan olisimme lopettaneet sen, emme olisi koskaan tavanneet eikä meistä olisi koskaan tullut ystäviäkään. 

Ihminen voi paljastua pettymykseksi ihan missä ihmissuhteen vaiheessa tahansa. Henkilökohtaisesti en ymmärrä sitä miksi olisi parempi, että pettymys tulisi jossain tietyssä vaiheessa. Joka tapauksessa se kolhaisee, oli tekemisissä ollut pitkään tai vasta vähän aikaa. Kukaan ei ole luvannut, että mikään ihmissuhde kestäisi ikuisesti, koska ihmiset muuttuvat.

Tuo on toki totta, että ihmiset muuttuvat. Tai muuttavat kauas pois. Jotkut kuolevatkin jo ennen vanhuusikää. Mutta mun mielestä ne asiat kuuluvat elämään eivätkä ole mielestäni sellaisia pettymyksiä, joissa kokisin tehneeni virhearvion toisesta ihmisestä. Jokainen toki toimii kuten itselleen parhaaksi kokee, mutta mä ainakin haluan ihmissuhteissani edetä siten, että molemmilla on sama käsitys ihmissuhteen sen hetkisestä laadusta eikä kumpikaan koe tarvetta edetä yhtään sen nopeammin kuin toinenkaan. Jos toisella on jo ystävämoodi päällä ennenkuin mä olen kertonut itsestäni juuri mitään henkilökohtaisempaa, suhde kariutuu jo siihen. Tai jos toiselle ei se nettituttavuus sillä hetkellä riitä, niin ei ole mikään pakko riittää. Nettituttavuus voidaan lopettaa ja se sitten siitä. Ihan siksi, että mun mielestä toisen on turha tuhlata aikaansa muhun ja järkevämpää käyttää aikansa johonkin toiseen, koska en voi tai halua antaa hänelle sillä hetkellä sitä mitä hän taas haluaisi sillä hetkellä saavansa. Ei tämän pitäisi olla mitenkään vaikea asia. Olen törmännyt vähän samanlaiseen ilmiöön miehissä, jotka parin viikon tuntemisen jälkeen kertovat rakastavansa mua. Ensimmäinen reaktio on ällistys ja mietin, että ethän sä vielä tiedä edes mun sukunimeäni. Silloin mies on rakastunut omassa päässään muodostamaansa mielikuvaan minusta, joka todennäköisesti ei vastaa lainkaan sitä, millainen minä olen. Sama näissä pikaystävystyjissä eli he kokevat ystävyyttä sellaisen ihmisen kanssa, jota eivät oikeasti vielä edes tunne eli kokevat ystävyyttä muodostamaansa mielikuvaan.  Hälytyskello soi. 

En ole itse koskaan ajatellut, että työkaverin kahville kutsu olisi ensiaskel syvään ystävyyteen ja heti sen jälkeen odotetaan minulta kahvikutsua ja suhteelle jatkoa.

Kun kutsua ei kuulu, aletaan töissä kurtistelemaan kulmia ja puhumaan selän takana pahaa, että olen pettänyt hänet ystävänä.

Kahvikutsu on kahvikutsu ja ystävällinen sana vain ystävällinen sana. Niissä ei ole luvattu yhtään mitään.Mutta jotkut tulkitsevat ne elinikäisiksi suhteiksi.

Niinpä, mutta kun on ihmisiä, jotka kokevat nuo toisin kuin sinä ja minä. Sen vuoksi mä olen oppinut olemaan varovainen uusissa ihmissuhteissa, jotta en vahingossakaan anna toisen kuvitella jotain, mitä minä en tarkoittanut. Esimerkiksi työpaikalla kohtelen kaikkia työkavereitani sukupuolesta riippumatta täsmälleen samalla tavalla, vaikka yksi heistä onkin myös pitkäaikainen ystäväni. Työpaikka on työpaikka ja siten neutraali maaperä. Emme ystäväni kanssa koskaan työpaikalla muiden kuullen puhu ystävyyteemme liittyvistä asioista tai asioista, joita teemme yhdessä työajan ulkopuolella.