Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Näin pihalla osa ihmisistä on yksinäisen elämästä... Ei mulla ole mitään kavereita tai tuttuja joille itkeä näitä asioita, voi hyvänen aika! Ei ole puolison lisäksi ketään! Käyn töissä, siellä puhun työasioita. Ihmiset eivät ala sen kummemmin sosialisoimaan - olen yrittänyt. Ei siellä ole ketään jota voisin pyytää vaikka elokuviin, eikä todellakaan ketään jolle sitä voisin itkeä...

Teille on niin vaikea ymmärtää ettei niitä ihmisiä vaan ole, että keksitte tällaisia älyttömyyksiä. Lähentelee jo sitä "jos teillä ei ole leipää, mikset syö kakkua". Huoh.

Olen elämäni aikana tavannut muutaman todella yksinäisen ihmisen. Nimettömänä uskallan tunnustaa, että olen kokenut melkein paniikkikohtauksen tyylisen ahdistuksen, kun tällainen ihminen on tullut hieromaan ystävyyttä. Totta kai olen ystävällinen, mutta kun pienikin ystävällisyys saa aikaiseksi sen, että kohta koen olevani tilanteessa, mitä en hallitse, kun aletaan heti odottamaan jotain. Kun olen ystävällinen, tulee kutsu lenkille tms. on tehtävä päätös, että kieltäydynkö heti vai mitä teen. Nuorempana olin naivi ja lähdin ja sitten tuntuikin, että minun on lähdettävä aina ja tultava kylään ja oltava se läheinen ystävä. Jos en ehtinyt, niin sydäntä jäi kirvelemään se surullinen katse ja huokaus, että olisihan se pitänyt arvata, paskiaisia te ootte kaikki, kun minut hylkäätte.

Nykyään olen sitten se paskiainen ja puhun vain asiallisesti, etten vain anna mitään luuloja, että olen etsimässä sydänystävää.

Ja tässä on esimerkki siitä, miksi se aina aloitteen tekijänä oleminen ei kannata. Hyvin hyvin helposti siinä tulee vain häiriköityä jotakin. Jos toinenkin haluaa tutustua, hän kyllä on myös aloitteellinen. Siksi on parempi lopettaa lyhyeen suhteet joissa huomaa olevansa ainoa joka ottaa yhteyttä tai ehdottaa tekemistä.

Näin se on. Ei sellaisista ihmisistä ole ystäviksi, joiden seuraan on tervetullut ainoastaan silloin, kun elämä hymyilee. Kyllä ystävän kanssa pitäisi pystyä jakamaan monenlaisia hetkiä, sekä iloisia että surullisia. Niitä täynnä elämä kuitenkin on.

Mutta ennenkuin ollaan ystäviä, pitäisi malttaa olla jakamatta kaikkea elämästään uudelle tuttavalle tai edes kaverille. Mun mielestä ystävyydelle pitää antaa aikaa ja tilaa kehittyä. Joillain ihmisillä tuo tuntuu kuitenkin olevan vähän sama kuin ensitreffeillä sänkyyn, seuraavana päivänä hynttyyt yhteen, kahden kuukauden päästä naimisiin ja vuoden päästä ero. Ja sitten taas itketään, kun meni pieleen. 

Osa ihmisistä päätyy nopeasti yhteen ja pysyykin yhdessä. Tuo on stereotypia. On hyvin monenlaisia tapoja päätyä ihmissuhteeseen ja toimia siinä sillä tavoin, että se kestää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Näin pihalla osa ihmisistä on yksinäisen elämästä... Ei mulla ole mitään kavereita tai tuttuja joille itkeä näitä asioita, voi hyvänen aika! Ei ole puolison lisäksi ketään! Käyn töissä, siellä puhun työasioita. Ihmiset eivät ala sen kummemmin sosialisoimaan - olen yrittänyt. Ei siellä ole ketään jota voisin pyytää vaikka elokuviin, eikä todellakaan ketään jolle sitä voisin itkeä...

Teille on niin vaikea ymmärtää ettei niitä ihmisiä vaan ole, että keksitte tällaisia älyttömyyksiä. Lähentelee jo sitä "jos teillä ei ole leipää, mikset syö kakkua". Huoh.

Olen elämäni aikana tavannut muutaman todella yksinäisen ihmisen. Nimettömänä uskallan tunnustaa, että olen kokenut melkein paniikkikohtauksen tyylisen ahdistuksen, kun tällainen ihminen on tullut hieromaan ystävyyttä. Totta kai olen ystävällinen, mutta kun pienikin ystävällisyys saa aikaiseksi sen, että kohta koen olevani tilanteessa, mitä en hallitse, kun aletaan heti odottamaan jotain. Kun olen ystävällinen, tulee kutsu lenkille tms. on tehtävä päätös, että kieltäydynkö heti vai mitä teen. Nuorempana olin naivi ja lähdin ja sitten tuntuikin, että minun on lähdettävä aina ja tultava kylään ja oltava se läheinen ystävä. Jos en ehtinyt, niin sydäntä jäi kirvelemään se surullinen katse ja huokaus, että olisihan se pitänyt arvata, paskiaisia te ootte kaikki, kun minut hylkäätte.

Nykyään olen sitten se paskiainen ja puhun vain asiallisesti, etten vain anna mitään luuloja, että olen etsimässä sydänystävää.

Ja tässä on esimerkki siitä, miksi se aina aloitteen tekijänä oleminen ei kannata. Hyvin hyvin helposti siinä tulee vain häiriköityä jotakin. Jos toinenkin haluaa tutustua, hän kyllä on myös aloitteellinen. Siksi on parempi lopettaa lyhyeen suhteet joissa huomaa olevansa ainoa joka ottaa yhteyttä tai ehdottaa tekemistä.

Näin se on. Ei sellaisista ihmisistä ole ystäviksi, joiden seuraan on tervetullut ainoastaan silloin, kun elämä hymyilee. Kyllä ystävän kanssa pitäisi pystyä jakamaan monenlaisia hetkiä, sekä iloisia että surullisia. Niitä täynnä elämä kuitenkin on.

Mutta ennenkuin ollaan ystäviä, pitäisi malttaa olla jakamatta kaikkea elämästään uudelle tuttavalle tai edes kaverille. Mun mielestä ystävyydelle pitää antaa aikaa ja tilaa kehittyä. Joillain ihmisillä tuo tuntuu kuitenkin olevan vähän sama kuin ensitreffeillä sänkyyn, seuraavana päivänä hynttyyt yhteen, kahden kuukauden päästä naimisiin ja vuoden päästä ero. Ja sitten taas itketään, kun meni pieleen. 

Olen vähän sulkeutuneempi tyyppi omien asioiden kanssa. Minusta tykätään ja halutaan ystävystyä, kun en kerro omista asioistani, vaan vuodatetaan omat murheet ja ne lapsuuden hylkäämiskokemuksetkin ja koko surullinen elämä. Olen kyllä hyvä kuuntelija ja lohduttaja. Mutta väsyy siihenkin ja yleensä olen sitten se ikävä ystävä, joka ei pidä enää yhteyttä. Omista asioistani en ole tottunut kertomaan heti jokaiselle ihmiselle, vaan odotan yleensä, että tunnen toisen ihmisen tarpeeksi hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Näin pihalla osa ihmisistä on yksinäisen elämästä... Ei mulla ole mitään kavereita tai tuttuja joille itkeä näitä asioita, voi hyvänen aika! Ei ole puolison lisäksi ketään! Käyn töissä, siellä puhun työasioita. Ihmiset eivät ala sen kummemmin sosialisoimaan - olen yrittänyt. Ei siellä ole ketään jota voisin pyytää vaikka elokuviin, eikä todellakaan ketään jolle sitä voisin itkeä...

Teille on niin vaikea ymmärtää ettei niitä ihmisiä vaan ole, että keksitte tällaisia älyttömyyksiä. Lähentelee jo sitä "jos teillä ei ole leipää, mikset syö kakkua". Huoh.

Olen elämäni aikana tavannut muutaman todella yksinäisen ihmisen. Nimettömänä uskallan tunnustaa, että olen kokenut melkein paniikkikohtauksen tyylisen ahdistuksen, kun tällainen ihminen on tullut hieromaan ystävyyttä. Totta kai olen ystävällinen, mutta kun pienikin ystävällisyys saa aikaiseksi sen, että kohta koen olevani tilanteessa, mitä en hallitse, kun aletaan heti odottamaan jotain. Kun olen ystävällinen, tulee kutsu lenkille tms. on tehtävä päätös, että kieltäydynkö heti vai mitä teen. Nuorempana olin naivi ja lähdin ja sitten tuntuikin, että minun on lähdettävä aina ja tultava kylään ja oltava se läheinen ystävä. Jos en ehtinyt, niin sydäntä jäi kirvelemään se surullinen katse ja huokaus, että olisihan se pitänyt arvata, paskiaisia te ootte kaikki, kun minut hylkäätte.

Nykyään olen sitten se paskiainen ja puhun vain asiallisesti, etten vain anna mitään luuloja, että olen etsimässä sydänystävää.

Ja tässä on esimerkki siitä, miksi se aina aloitteen tekijänä oleminen ei kannata. Hyvin hyvin helposti siinä tulee vain häiriköityä jotakin. Jos toinenkin haluaa tutustua, hän kyllä on myös aloitteellinen. Siksi on parempi lopettaa lyhyeen suhteet joissa huomaa olevansa ainoa joka ottaa yhteyttä tai ehdottaa tekemistä.

Näin se on. Ei sellaisista ihmisistä ole ystäviksi, joiden seuraan on tervetullut ainoastaan silloin, kun elämä hymyilee. Kyllä ystävän kanssa pitäisi pystyä jakamaan monenlaisia hetkiä, sekä iloisia että surullisia. Niitä täynnä elämä kuitenkin on.

Mutta ennenkuin ollaan ystäviä, pitäisi malttaa olla jakamatta kaikkea elämästään uudelle tuttavalle tai edes kaverille. Mun mielestä ystävyydelle pitää antaa aikaa ja tilaa kehittyä. Joillain ihmisillä tuo tuntuu kuitenkin olevan vähän sama kuin ensitreffeillä sänkyyn, seuraavana päivänä hynttyyt yhteen, kahden kuukauden päästä naimisiin ja vuoden päästä ero. Ja sitten taas itketään, kun meni pieleen. 

Olen vähän sulkeutuneempi tyyppi omien asioiden kanssa. Minusta tykätään ja halutaan ystävystyä, kun en kerro omista asioistani, vaan vuodatetaan omat murheet ja ne lapsuuden hylkäämiskokemuksetkin ja koko surullinen elämä. Olen kyllä hyvä kuuntelija ja lohduttaja. Mutta väsyy siihenkin ja yleensä olen sitten se ikävä ystävä, joka ei pidä enää yhteyttä. Omista asioistani en ole tottunut kertomaan heti jokaiselle ihmiselle, vaan odotan yleensä, että tunnen toisen ihmisen tarpeeksi hyvin.

Itse olen huomannut, että jos ihmissuhde alussa kehittyy noin, niin sitä on todella vaikea enää saada tasapainoon, kun roolit ovat vakiintuneet tietynlaisiksi.

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Näin pihalla osa ihmisistä on yksinäisen elämästä... Ei mulla ole mitään kavereita tai tuttuja joille itkeä näitä asioita, voi hyvänen aika! Ei ole puolison lisäksi ketään! Käyn töissä, siellä puhun työasioita. Ihmiset eivät ala sen kummemmin sosialisoimaan - olen yrittänyt. Ei siellä ole ketään jota voisin pyytää vaikka elokuviin, eikä todellakaan ketään jolle sitä voisin itkeä...

Teille on niin vaikea ymmärtää ettei niitä ihmisiä vaan ole, että keksitte tällaisia älyttömyyksiä. Lähentelee jo sitä "jos teillä ei ole leipää, mikset syö kakkua". Huoh.

Olen elämäni aikana tavannut muutaman todella yksinäisen ihmisen. Nimettömänä uskallan tunnustaa, että olen kokenut melkein paniikkikohtauksen tyylisen ahdistuksen, kun tällainen ihminen on tullut hieromaan ystävyyttä. Totta kai olen ystävällinen, mutta kun pienikin ystävällisyys saa aikaiseksi sen, että kohta koen olevani tilanteessa, mitä en hallitse, kun aletaan heti odottamaan jotain. Kun olen ystävällinen, tulee kutsu lenkille tms. on tehtävä päätös, että kieltäydynkö heti vai mitä teen. Nuorempana olin naivi ja lähdin ja sitten tuntuikin, että minun on lähdettävä aina ja tultava kylään ja oltava se läheinen ystävä. Jos en ehtinyt, niin sydäntä jäi kirvelemään se surullinen katse ja huokaus, että olisihan se pitänyt arvata, paskiaisia te ootte kaikki, kun minut hylkäätte.

Nykyään olen sitten se paskiainen ja puhun vain asiallisesti, etten vain anna mitään luuloja, että olen etsimässä sydänystävää.

Ja tässä on esimerkki siitä, miksi se aina aloitteen tekijänä oleminen ei kannata. Hyvin hyvin helposti siinä tulee vain häiriköityä jotakin. Jos toinenkin haluaa tutustua, hän kyllä on myös aloitteellinen. Siksi on parempi lopettaa lyhyeen suhteet joissa huomaa olevansa ainoa joka ottaa yhteyttä tai ehdottaa tekemistä.

Tai jos vain haluaisit tutustua ihmisiin ilman odotuksia.

Ihan sama, kun etsii puolisoa. Kun etsimällä etsii, huomaa, että miehet kummasti liukenevat jonnekkin, kun heillä alkaa ahdistaa nainen, hakemalla hakee miestä itselleen. Sama toimii kaverisuhteissakin. Jos hakemalla haet sitä sydänystävää, niin huomaat, että ihmiset liukenevat ympäriltäsi, koska heillä ei ole sinulle antaa sitä uskollisuutta ja kahdenkeskistä aikaa ja suurta tunnetta, mitä haet.

Tutustu mieluummin ihmisiin ilman odotuksia, ilman vaatimuksia, niin huomaat kohta, että enää et olekkaan yksin

Mä olen toiminut aina noin. Yksikään ystävyyssuhteeni ei ole alkanut niin, että oltaisiin oltu heti kuin paita ja peppu. Ollaan tutustuttu, kun ollaan useamman kerran syystä tai toisesta osuttu samaan paikkaan. Jossain vaiheessa jompikumpi on pyytänyt FB-kaverikseen ja sen jälkeen on voitu viestitellä ja sopiakin jotain juttuja sitä kautta. Kun toisen seurassa on viihtynyt, on yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja juttu luistaa, tuttavuus on muuttunut kaveruudeksi. Joskus jokin tietty asia tai tapahtuma on antanut alkusysäyksen, minkä jälkeen kaveruus on alkanut vähitellen muuttua ystävyydeksi ja siinä vaiheessa on sitten jo vaihdettu puhelinnumeroitakin. Tuttavillani ja kavereillani ei ole mun numeroani eikä mulla heidän, koska pystyn viestittelemään heille Messengerin kauttakin. Vain ystävilläni ja omaisillani on mun puhelinnumeroni. 

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken.

Uhriutumisesta puhuminen on tapa, jolla pyritään häpäisemään ihmisiä, jotka tuovat esiin ongelmiaan. Jos ongelmat olisivat helppoja ratkaista, niin niitä ei enää olisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Näin pihalla osa ihmisistä on yksinäisen elämästä... Ei mulla ole mitään kavereita tai tuttuja joille itkeä näitä asioita, voi hyvänen aika! Ei ole puolison lisäksi ketään! Käyn töissä, siellä puhun työasioita. Ihmiset eivät ala sen kummemmin sosialisoimaan - olen yrittänyt. Ei siellä ole ketään jota voisin pyytää vaikka elokuviin, eikä todellakaan ketään jolle sitä voisin itkeä...

Teille on niin vaikea ymmärtää ettei niitä ihmisiä vaan ole, että keksitte tällaisia älyttömyyksiä. Lähentelee jo sitä "jos teillä ei ole leipää, mikset syö kakkua". Huoh.

Olen elämäni aikana tavannut muutaman todella yksinäisen ihmisen. Nimettömänä uskallan tunnustaa, että olen kokenut melkein paniikkikohtauksen tyylisen ahdistuksen, kun tällainen ihminen on tullut hieromaan ystävyyttä. Totta kai olen ystävällinen, mutta kun pienikin ystävällisyys saa aikaiseksi sen, että kohta koen olevani tilanteessa, mitä en hallitse, kun aletaan heti odottamaan jotain. Kun olen ystävällinen, tulee kutsu lenkille tms. on tehtävä päätös, että kieltäydynkö heti vai mitä teen. Nuorempana olin naivi ja lähdin ja sitten tuntuikin, että minun on lähdettävä aina ja tultava kylään ja oltava se läheinen ystävä. Jos en ehtinyt, niin sydäntä jäi kirvelemään se surullinen katse ja huokaus, että olisihan se pitänyt arvata, paskiaisia te ootte kaikki, kun minut hylkäätte.

Nykyään olen sitten se paskiainen ja puhun vain asiallisesti, etten vain anna mitään luuloja, että olen etsimässä sydänystävää.

Ja tässä on esimerkki siitä, miksi se aina aloitteen tekijänä oleminen ei kannata. Hyvin hyvin helposti siinä tulee vain häiriköityä jotakin. Jos toinenkin haluaa tutustua, hän kyllä on myös aloitteellinen. Siksi on parempi lopettaa lyhyeen suhteet joissa huomaa olevansa ainoa joka ottaa yhteyttä tai ehdottaa tekemistä.

Näin se on. Ei sellaisista ihmisistä ole ystäviksi, joiden seuraan on tervetullut ainoastaan silloin, kun elämä hymyilee. Kyllä ystävän kanssa pitäisi pystyä jakamaan monenlaisia hetkiä, sekä iloisia että surullisia. Niitä täynnä elämä kuitenkin on.

Mutta ennenkuin ollaan ystäviä, pitäisi malttaa olla jakamatta kaikkea elämästään uudelle tuttavalle tai edes kaverille. Mun mielestä ystävyydelle pitää antaa aikaa ja tilaa kehittyä. Joillain ihmisillä tuo tuntuu kuitenkin olevan vähän sama kuin ensitreffeillä sänkyyn, seuraavana päivänä hynttyyt yhteen, kahden kuukauden päästä naimisiin ja vuoden päästä ero. Ja sitten taas itketään, kun meni pieleen. 

Olen vähän sulkeutuneempi tyyppi omien asioiden kanssa. Minusta tykätään ja halutaan ystävystyä, kun en kerro omista asioistani, vaan vuodatetaan omat murheet ja ne lapsuuden hylkäämiskokemuksetkin ja koko surullinen elämä. Olen kyllä hyvä kuuntelija ja lohduttaja. Mutta väsyy siihenkin ja yleensä olen sitten se ikävä ystävä, joka ei pidä enää yhteyttä. Omista asioistani en ole tottunut kertomaan heti jokaiselle ihmiselle, vaan odotan yleensä, että tunnen toisen ihmisen tarpeeksi hyvin.

Mä olen ihan samanlainen :) Iän myötä olen oppinut laittamaan rajoja tutustuessani uusiin ihmisiin ja kestää aika pitkään, ennenkuin suostun edes FB-kaveruuteen, puhelinnumeron antamisesta puhumattakaan. Tällä tavalla ei synny edes tilannetta, jossa toinen pääsisi pyytämään mua jatkuvasti seurakseen tai muutenkaan pitämään tiivistä yhteyttä eikä myöskään hänelle synny virheellistä käsitystä, että olisimme jo kovinkin hyviä ystäviä, vaikka tavatessamme hän vuodattaisikin koko elämänmurheensa mun niskaani. Olen kans aika hyvä kuuntelija, se on ollut joskus ihan mun työtänikin, ja nuorempana en osannut vetää rajoja vaan aika herkästi annoin numeroni ja sanoin, että voi soittaa, jos oikein ahdistaa. Ja sittenhän puhelin soi milloin mistäkin syystä, vaikka en suinkaan ollut numeron antamisella ihan sitä tarkoittanut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken.

Uhriutumisesta puhuminen on tapa, jolla pyritään häpäisemään ihmisiä, jotka tuovat esiin ongelmiaan. Jos ongelmat olisivat helppoja ratkaista, niin niitä ei enää olisi.

Olen eri kirjoittaja, mutta tuo on varmasti ihan totta. Jossain aiemmin ketjussa kirjoitin, että olisi aika epärealistista odottaa, että aikuisiällä tapaisin ihmisen, joka on kiinnostunut kaikista samoista asioista kuin minäkin (ja vain niistä asioista) ja haluaisi tehdä kaikkea samaa kuin minäkin. Juuri sen vuoksi mulla on perhe, sisko, pari hyvää ystävää ja lisäksi kivoja kavereita, joiden kanssa teen erilaisia asioita. Teen asiaa X sen ystäväni tai kaverini kanssa, jota myös kiinnostaa asia X. Ja asiaa Y taas sen kanssa, jota myös kiinnostaa tehdä asiaa Y. Jos asia X kiinnostaa useampaa, teen sitä sen kanssa, jota X eniten kiinnostaa. En siis odota, että kaveri X tekisi kanssani Y:tä tai Y kanssani X:ää. Vastaavasti näillä ihmisillä on muita ihmisiä, joiden kanssa he tekevät niitä asioita, jotka taas minua ei kiinnosta tehdä. En esimerkiksi käy seurakunnan tilaisuuksissa, joten uskovainen ystäväni käy niissä muiden ystäviensä kanssa eikä edes odota, että minä lähtisin hänen mukaansa. 

Olisi oikeasti hirveän raskasta olla jollekin se yksi ja ainoa, jonka kanssa pitäisi tehdä ja jakaa kaikki. Kun on useampia ihmissuhteita, joilla taas jokaisella itselläänkin on useampia ihmissuhteita, ei muutu kenellekään taakaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Ainakin itse olen kokeillut ilman menestystä kaikkea ketjussa mainittua, useaan kertaan. 40 vuoden ikään kun on kerennyt. Siksi useimmat vinkit tuntuvat vain alentuvilta - ihan niinkuin yksinäiset olisivat myös yksinkertaisia, eivätkä osaisi esim kysyä työkavereita tai naapureita itse jonnekin, jos se suinkin olisi mahdollista. Tai niinkuin me ei ymmärrettäisi ettei uudelle tuttavuudelle heti kerrota syvempiä traumoja. Jne jne.

Ainoa johtopäätös minkä itse voin vetää, on että ystävystyminen on todella harvinaista, ja täysin sattumanvaraista. Siksi en oikein näe enää järkeä edes yrittää, enkä enää vuosiin juuri olekaan. Säästyy ainakin ne pettymykset.

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Ainakin itse olen kokeillut ilman menestystä kaikkea ketjussa mainittua, useaan kertaan. 40 vuoden ikään kun on kerennyt. Siksi useimmat vinkit tuntuvat vain alentuvilta - ihan niinkuin yksinäiset olisivat myös yksinkertaisia, eivätkä osaisi esim kysyä työkavereita tai naapureita itse jonnekin, jos se suinkin olisi mahdollista. Tai niinkuin me ei ymmärrettäisi ettei uudelle tuttavuudelle heti kerrota syvempiä traumoja. Jne jne.

Ainoa johtopäätös minkä itse voin vetää, on että ystävystyminen on todella harvinaista, ja täysin sattumanvaraista. Siksi en oikein näe enää järkeä edes yrittää, enkä enää vuosiin juuri olekaan. Säästyy ainakin ne pettymykset.

Jos et ole vuosiin edes yrittänyt, niin miksi sitten itket täällä, että sulla ei ole ystäviä. Ei kai niitä ole, jos ei edes yritä ystävystyä kenenkään kanssa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken.

Uhriutumisesta puhuminen on tapa, jolla pyritään häpäisemään ihmisiä, jotka tuovat esiin ongelmiaan. Jos ongelmat olisivat helppoja ratkaista, niin niitä ei enää olisi.

Olen eri kirjoittaja, mutta tuo on varmasti ihan totta. Jossain aiemmin ketjussa kirjoitin, että olisi aika epärealistista odottaa, että aikuisiällä tapaisin ihmisen, joka on kiinnostunut kaikista samoista asioista kuin minäkin (ja vain niistä asioista) ja haluaisi tehdä kaikkea samaa kuin minäkin. Juuri sen vuoksi mulla on perhe, sisko, pari hyvää ystävää ja lisäksi kivoja kavereita, joiden kanssa teen erilaisia asioita. Teen asiaa X sen ystäväni tai kaverini kanssa, jota myös kiinnostaa asia X. Ja asiaa Y taas sen kanssa, jota myös kiinnostaa tehdä asiaa Y. Jos asia X kiinnostaa useampaa, teen sitä sen kanssa, jota X eniten kiinnostaa. En siis odota, että kaveri X tekisi kanssani Y:tä tai Y kanssani X:ää. Vastaavasti näillä ihmisillä on muita ihmisiä, joiden kanssa he tekevät niitä asioita, jotka taas minua ei kiinnosta tehdä. En esimerkiksi käy seurakunnan tilaisuuksissa, joten uskovainen ystäväni käy niissä muiden ystäviensä kanssa eikä edes odota, että minä lähtisin hänen mukaansa. 

Olisi oikeasti hirveän raskasta olla jollekin se yksi ja ainoa, jonka kanssa pitäisi tehdä ja jakaa kaikki. Kun on useampia ihmissuhteita, joilla taas jokaisella itselläänkin on useampia ihmissuhteita, ei muutu kenellekään taakaksi. 

Onko joku vaatinut tällaista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Ainakin itse olen kokeillut ilman menestystä kaikkea ketjussa mainittua, useaan kertaan. 40 vuoden ikään kun on kerennyt. Siksi useimmat vinkit tuntuvat vain alentuvilta - ihan niinkuin yksinäiset olisivat myös yksinkertaisia, eivätkä osaisi esim kysyä työkavereita tai naapureita itse jonnekin, jos se suinkin olisi mahdollista. Tai niinkuin me ei ymmärrettäisi ettei uudelle tuttavuudelle heti kerrota syvempiä traumoja. Jne jne.

Ainoa johtopäätös minkä itse voin vetää, on että ystävystyminen on todella harvinaista, ja täysin sattumanvaraista. Siksi en oikein näe enää järkeä edes yrittää, enkä enää vuosiin juuri olekaan. Säästyy ainakin ne pettymykset.

Jos et ole vuosiin edes yrittänyt, niin miksi sitten itket täällä, että sulla ei ole ystäviä. Ei kai niitä ole, jos ei edes yritä ystävystyä kenenkään kanssa

Paitsi että just pari viestiä sitten sanottiin että liika yrittäminen on pahasta, niitä ystäviä sataa suunnilleen taivaasta kun lakkaa yrittämästä 😂😂😂.

Nämä neuvot ja niiden ristiriitaisuus on jo surkuhupaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Ainakin itse olen kokeillut ilman menestystä kaikkea ketjussa mainittua, useaan kertaan. 40 vuoden ikään kun on kerennyt. Siksi useimmat vinkit tuntuvat vain alentuvilta - ihan niinkuin yksinäiset olisivat myös yksinkertaisia, eivätkä osaisi esim kysyä työkavereita tai naapureita itse jonnekin, jos se suinkin olisi mahdollista. Tai niinkuin me ei ymmärrettäisi ettei uudelle tuttavuudelle heti kerrota syvempiä traumoja. Jne jne.

Ainoa johtopäätös minkä itse voin vetää, on että ystävystyminen on todella harvinaista, ja täysin sattumanvaraista. Siksi en oikein näe enää järkeä edes yrittää, enkä enää vuosiin juuri olekaan. Säästyy ainakin ne pettymykset.

Jos et ole vuosiin edes yrittänyt, niin miksi sitten itket täällä, että sulla ei ole ystäviä. Ei kai niitä ole, jos ei edes yritä ystävystyä kenenkään kanssa

Että voi olla onneton empatiakyky! Otan osaa, et varmasti voi hyvin sinäkään.

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Itse olen ketjua lukiessani huomannut tietynlaisen jyrkkyyden. Pyöritään aika lailla oman navan ympärillä, eikä ymmärretä, että toisella on oma elämä. Jos ei kuulu soittoa heti, niin aletaan suunnitella kostoja tai haukutaan se kaveri, että se ei välitä ja on itsekäs. En kyllä suostu ymmärtämään mitään sen tekosyitä, koska tekosyitähän ne on.

Hiukan laajempaa elämänkatsomusta ja ymmärrystä muille ihmisille. Varsinkin aikuisena. Nuorena oli mustavalkoinen, mutta kyllä aikuisena pitää jo ymmärtää, että ihmisillä on omat murheensa ja oma elämä. Kaikki ei pyöri teidän ympärillä. Jos ei joka viikko soita, se ei johdu teistä, vaan sillä ihmisellä on sitä omaa elämää, omia murheita, omia kiireitä. Ystävyyssuhteet ovat vapaaehtoisia. Ei niihin voi ketään sitoa ja pakottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Ainakin itse olen kokeillut ilman menestystä kaikkea ketjussa mainittua, useaan kertaan. 40 vuoden ikään kun on kerennyt. Siksi useimmat vinkit tuntuvat vain alentuvilta - ihan niinkuin yksinäiset olisivat myös yksinkertaisia, eivätkä osaisi esim kysyä työkavereita tai naapureita itse jonnekin, jos se suinkin olisi mahdollista. Tai niinkuin me ei ymmärrettäisi ettei uudelle tuttavuudelle heti kerrota syvempiä traumoja. Jne jne.

Ainoa johtopäätös minkä itse voin vetää, on että ystävystyminen on todella harvinaista, ja täysin sattumanvaraista. Siksi en oikein näe enää järkeä edes yrittää, enkä enää vuosiin juuri olekaan. Säästyy ainakin ne pettymykset.

Jos et ole vuosiin edes yrittänyt, niin miksi sitten itket täällä, että sulla ei ole ystäviä. Ei kai niitä ole, jos ei edes yritä ystävystyä kenenkään kanssa

Paitsi että just pari viestiä sitten sanottiin että liika yrittäminen on pahasta, niitä ystäviä sataa suunnilleen taivaasta kun lakkaa yrittämästä 😂😂😂.

Nämä neuvot ja niiden ristiriitaisuus on jo surkuhupaisia.

Niin. Toki voi elämänsä elää velloen itseäälissä ja katkeruudessa ja vihata muita ihmisiä, kun ne ei ole ystäviä kanssasi ja ihmetellä syytä sitten siihen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken.

Uhriutumisesta puhuminen on tapa, jolla pyritään häpäisemään ihmisiä, jotka tuovat esiin ongelmiaan. Jos ongelmat olisivat helppoja ratkaista, niin niitä ei enää olisi.

Kehää tässä keskustelussa kierretään siksi, että yksinäisiin suhtaudutaan alentuvasti ja aliarvioiden. Itse en kärsi yksinäisyydestä, mutta ymmärrän hyvin yksinäisten tuskan, jota ei lievitä besserwissereiden mukamas hyvää tarkoittavat neuvot ja suuttuminen, kun yksinäinen ” ei älyä mennä juttelemaan naapureiden ja työkavereiden kanssa ensin niitä näitä ja pikkuhiljaa edetä suhteissa”. Voi hyvää päivää, eiköhän jokainen yksinäisyydestä kärsivä ole jo kokeillut nämä kikkakolmoset!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

Luuletko oikeasti, ettei kukaan yksinäinen koskaan ole päättänyt jotain ihmissuhdetta siitä syystä, ettei ole kokenut sitä itselleen hyväksi? Vaikka olen yksinäinen, niin olen silti ihan tunteva ihminen siinä missä kuka tahansa muukin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.