Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Ainakin itse olen kokeillut ilman menestystä kaikkea ketjussa mainittua, useaan kertaan. 40 vuoden ikään kun on kerennyt. Siksi useimmat vinkit tuntuvat vain alentuvilta - ihan niinkuin yksinäiset olisivat myös yksinkertaisia, eivätkä osaisi esim kysyä työkavereita tai naapureita itse jonnekin, jos se suinkin olisi mahdollista. Tai niinkuin me ei ymmärrettäisi ettei uudelle tuttavuudelle heti kerrota syvempiä traumoja. Jne jne.

Ainoa johtopäätös minkä itse voin vetää, on että ystävystyminen on todella harvinaista, ja täysin sattumanvaraista. Siksi en oikein näe enää järkeä edes yrittää, enkä enää vuosiin juuri olekaan. Säästyy ainakin ne pettymykset.

En pidä yksinäisiä yksinkertaisina, vaan yritän miettiä mikä tähän vaikuttaa ja mikä voisi auttaa.

Vaatii että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oikealla asenteella ja että tämä toinenkin on. Mistä lie sitten lopulta kiikastaa kohtaamattomuus, riippuu varmaan tilanteesta. Johtopäätöksesi ei silti monen kohdalla pidä paikkaansa. Sattumanvaraisuus ei selitä ilmiön kertymistä suuntaan tai toiseen.

En kuitenkaan lähtisi etsimään syytä muista omaan tilanteeseeni, oli kyse mistä vaan elämässä, vaan miettisin, mikä on oma osuus asiassa ja voiko sitä muuttaa jotenkin. Aina ei voi, useimmiten kyllä. Näin itse tekisin.

Asian voivottelu kohtalon sanelemana juttuna minusta pikemmin antaa olettaa yksinäisten olevan yksinkertaisia ja kyvyttömiä vaikuttamaan omaan elämäänsä millään tavoin.

Ei minunkaan mielestäni. Miten jollain osuisi mäihä jatkuvasti ja jollain ei koskaan? Jotain täytyy olla ihmisessä itsessäänkin tai tavassa, jolla hän toimii. Ainoa asiaa edes jollain tavalla selittävä huomio tässä ketjussa on mulle tullut esiin, että jotkut ihmiset tuntuvat menevän asioiden edelle. Aletaan pitää kaverina tai jopa ystävänä sellaista ihmistä, jota ei oikeastaan kunnolla edes vielä tunne. Ja saadaan taas kerran siipeensä, kun toinen ei koekaan suhdetta samalla tavalla. Kun tarpeeksi usein pettyy, luovuttaa. 

Ymmärrän sen, että yksinäinen tuntee suurta tarvetta ystävyyteen. Jos hän tapaa ihmistyyppiä, joka avoimesti vuodattaa elämänsä hänelle lyhyen tuttavuuden jälkeen, hän saattaa uskoa, että kyse on ystävyydestä. Mutta kun hän alkaa itse kertoa jostain omista asioistaan, toista osapuolta ei kiinnostakaan. Ja kun tajuaa, ettei kyse ollutkaan ystävyydestä vaan eräänlaisesta "sosiaalisemotionaalisesta hyväksikäytöstä", on pettymys täysin ymmärrettävä. 

Saan aina alapeukkuja, kun kerron tutustuvani kaikessa rauhassa ja ystävystyväni hitaasti. Tämä on kuitenkin keino, jolla olen välttänyt pettymykset enkä ole tullut hyväksikäytetyksi. Suurimmasta osasta tuttavuuksia ei koskaan tule ystäviä, mutta tuttavuudetkin on välillä ihan kivoja. Eihän aina edes kaiken arkirumban keskellä jaksa olla kovin syvällinen vaan joskus kepeämpikin seura on virkistävää. Tai jos itsellä on vaikeaa, voi vastapainoksi tarvita iloista naurua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei tiedä vaikeuksistasi yhtään mitään etkä haluakaan hänen tietävän ja kenties sitten tietäessään ihmettelevän, miten voit pitää noin hauskaa, kun.....Toisiin ihmisiin voi aivan hyvin tutustua ilman mitään odotuksia tai tavoitteita ystävyydestä. 

Mulla oli pitkäaikainen (noin 6 vuotta)  nettituttavuus, jonka kanssa muodostui kaveruus ja myöhemmin ystävyys vasta sitten, kun hän muutti pohjoisesta tänne etelään. Alussa tapasimme harvakseltaan, mutta kun huomasimme, että viihdymme loistavasti toistemme kanssa, aloimme tavata useammin ja muutenkin pitää yhteyttä. Omalla kohdallani tuttavuuden ja kaveruuden välissä on aina pitänyt tapahtua jokin muutos, eräänlainen sykäys, joka on antanut vauhtia suhteen muuttumiseen. Jokin asia, jolloin rattaanpyörät loksahtavat kohdilleen. Tuon ystäväni kohdalla muutos oli hänen muuttonsa etelään samoihin aikoihin kuin esikoiseni muutti omilleen. Hänellä oli tarve uusille kavereille täällä - vanhat kun jäivät pohjoiseen - ja mulle taas esikoisen muutettua vapautui enemmän aikaa. Pointtini: meille kummallekin riitti aluksi nettituttavuus emmekä olettaneet, että  koskaan edes tapaisimme livenä. Vuosien nettituttavuuden perusteella pidin häntä kuitenkin mukavana ihmisenä ja sen vuoksi oli ihan kiva tavatakin. Emme silloinkaan vielä kumpikaan odottaneet, että jonain päivänä meistä tulisi ystäviäkin. Oli vaan aluksi kiva käydä yhdessä kahvilla ja muualla, kun hänellä ei silloin vielä ollut täällä  muitakaan tuttuja ja mullakin oli ylimääräistä aikaa. Jos nettituttavuus ei olisi alussa riittänyt meille vaan olisimme lopettaneet sen, emme olisi koskaan tavanneet eikä meistä olisi koskaan tullut ystäviäkään. 

Ihminen voi paljastua pettymykseksi ihan missä ihmissuhteen vaiheessa tahansa. Henkilökohtaisesti en ymmärrä sitä miksi olisi parempi, että pettymys tulisi jossain tietyssä vaiheessa. Joka tapauksessa se kolhaisee, oli tekemisissä ollut pitkään tai vasta vähän aikaa. Kukaan ei ole luvannut, että mikään ihmissuhde kestäisi ikuisesti, koska ihmiset muuttuvat.

Tuo on toki totta, että ihmiset muuttuvat. Tai muuttavat kauas pois. Jotkut kuolevatkin jo ennen vanhuusikää. Mutta mun mielestä ne asiat kuuluvat elämään eivätkä ole mielestäni sellaisia pettymyksiä, joissa kokisin tehneeni virhearvion toisesta ihmisestä. Jokainen toki toimii kuten itselleen parhaaksi kokee, mutta mä ainakin haluan ihmissuhteissani edetä siten, että molemmilla on sama käsitys ihmissuhteen sen hetkisestä laadusta eikä kumpikaan koe tarvetta edetä yhtään sen nopeammin kuin toinenkaan. Jos toisella on jo ystävämoodi päällä ennenkuin mä olen kertonut itsestäni juuri mitään henkilökohtaisempaa, suhde kariutuu jo siihen. Tai jos toiselle ei se nettituttavuus sillä hetkellä riitä, niin ei ole mikään pakko riittää. Nettituttavuus voidaan lopettaa ja se sitten siitä. Ihan siksi, että mun mielestä toisen on turha tuhlata aikaansa muhun ja järkevämpää käyttää aikansa johonkin toiseen, koska en voi tai halua antaa hänelle sillä hetkellä sitä mitä hän taas haluaisi sillä hetkellä saavansa. Ei tämän pitäisi olla mitenkään vaikea asia. Olen törmännyt vähän samanlaiseen ilmiöön miehissä, jotka parin viikon tuntemisen jälkeen kertovat rakastavansa mua. Ensimmäinen reaktio on ällistys ja mietin, että ethän sä vielä tiedä edes mun sukunimeäni. Silloin mies on rakastunut omassa päässään muodostamaansa mielikuvaan minusta, joka todennäköisesti ei vastaa lainkaan sitä, millainen minä olen. Sama näissä pikaystävystyjissä eli he kokevat ystävyyttä sellaisen ihmisen kanssa, jota eivät oikeasti vielä edes tunne eli kokevat ystävyyttä muodostamaansa mielikuvaan.  Hälytyskello soi. 

Jotkut ihmiset vetävät niin taitavasti rooleja, että vuosien jälkeen heistä voi paljastua uusia, todella epämiellyttäviä piirteitä. Sellaisia, jotka yllättävät monta ihmistä.

Totta,  mutta suurin osa ei kuitenkaan jaksa vetää roolia kovinkaan montaa vuotta vaan yllättävät piirteet - joskus myös ne positiiviset, jotka eivät vielä alussa tulleet esille - paljastuvat jo muutamassa vuodessa. Mutta kuten sanoin, jokainen tekee kuten itselleen parhaaksi sopii. Mulle on sopinut parhaaksi hitaammin tutustuminen ja vuosien saatossa ystävystyminen. Yksikään ystävyyteni ei ole päättynyt siten, että useiden vuosien päästä toisessa olisi ilmennyt jotain sellaisia epämiellyttäviä piirteitä, joiden vuoksi ystävyyden jatkaminen olisi ollut mahdotonta. 

Minulle kävi näin yli kymmenen vuoden ystävyyden jälkeen. Muutkin saman ihmisen tunteneet henkilöt olivat todella yllättyneitä käytöksestä. Tällaista tapahtuu, kun vuosien myötä ihmiset voivat muuttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ihmissuhde on kahden osapuolen välinen suhde. Kyse ei ole siitä mistä sinä pidät, vaan toisen osapuolen oikeudesta saada kuulla missä mennään. Sen jälkeen on helpompaa jatkaa eteenpäin kuin epätietoisuuteen jäädessään.

Missä tällainen oikeus on kirjattu? Tässähän se vaativuus taas tulee ilmi, oikeus siihen tähän ja tuohon ilman vastuuta vaikka antaa toiselle tilaa ilman mitään penäämisiä suhteen tilasta tai tekemisistään, mahdollisuus toisen ottaa yhteyttä kun ehtii. Kahden osapuolen välisessä suhteessa toinen ei voi yksin määritellä, mihin tahtiin hengitetään tai milloin toisella on oikeus vaatia huomiota ja aikaa draamaan. Koska sitähän tuo "miksi et ehdi, missä mennään" on, VAADITAAN toiselta huomiota oman mielenrauhan säilyttämisen verukkeella. Tietynlainen ultimatum joka saa rajansa tunnistavan ja muiden rajoja kunnioittavan ihmisen kavahtamaan.

Juuri näin. Osasit hyvin kiteyttää ajatukseni.

Se, joka ei perään soittele, koska ajattelee, että mitäpä minä sillä tiedolla teen, ettei hän välitä jatkaa kaveruutta tai pidä yhteyttä. 

Annan muiden pitää rajansa ja pidän ne itse. Yleensäkään en vaadi ihmisiltä mitään, koska uskon vapaaehtoisuuteen ihmissuhteissa.

Toinen ihminen voi kokea ihmissuhteet eri tavoin kuin sinä. Myös hänen tunteensa ja ajatuksensa ovat arvokkaita. Ihmissuhteissa toisia pitäisi pyrkiä kohtelemaan kunnioituksella. Ihmiset eivät ole mitään kertakäyttötavaraa, jonka voi vain hetkeksi ottaa käyttöönsä ja jättää yhtäkkiä johonkin ilman selityksiä.

Kuinka raskassoutuista. Teidän on varmaan parempi, että ette ole kontaktissa kehenkään ihmiseen, jos kaikki ihmissuhteet ovat noin vakavia. Jos kiinnytte jokaiseen ihmiseen noin kovasti, että se on heti kertakäyttötavaraa yms. jos juttelette jonkun kanssa ja siitä ei tule mitään.

Minä nostan kädet pystyyn. Tämä on erittäin valaiseva keskustelu niistä ihmisistä, jotka ovat aina yksin. Selittää asiaa hyvin paljon, miksi näin heille aina käy.

Mitä kertoo ihmisestä se, että hän kokee, että keskustelu toisten ihmisten kohtelemisesta ystävällisesti ja arvokkaasti on raskassoutuista? Se antaa aika epämiellyttävän vaikutelman sinusta.

Itse asiassa ihan sama. Minä en koe ihmistä ystäväkseni, jos juttelen muutaman sanan tai käyn työpaikkalounaalla yhdessä. Jos toinen kokee sen sitovan johonkin ja vaatii selitystä, miksi en huomenna lähde lounaalle, niin antakoot sitten epämiellyttävän vaikutelman minusta, jos koen tuollaiset ihmissuhteet taakaksi ja raskassoutuisiksi.

Ohis...ehkä nuo ihmiset eivät juttelekaan työpaikoillaan ystävällisesti tai lähde lounaalle muiden kuin niiden kanssa, joiden kanssa haluavat ystävystyä? Ja sen vuoksi eivät ymmärrä, että sinä voit jutella ystävällisesti tai käydä välillä  lounaalla ihan kenen tahansa työkaverisi kanssa ilman mitään ystävystymisaikeita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ihmissuhde on kahden osapuolen välinen suhde. Kyse ei ole siitä mistä sinä pidät, vaan toisen osapuolen oikeudesta saada kuulla missä mennään. Sen jälkeen on helpompaa jatkaa eteenpäin kuin epätietoisuuteen jäädessään.

Missä tällainen oikeus on kirjattu? Tässähän se vaativuus taas tulee ilmi, oikeus siihen tähän ja tuohon ilman vastuuta vaikka antaa toiselle tilaa ilman mitään penäämisiä suhteen tilasta tai tekemisistään, mahdollisuus toisen ottaa yhteyttä kun ehtii. Kahden osapuolen välisessä suhteessa toinen ei voi yksin määritellä, mihin tahtiin hengitetään tai milloin toisella on oikeus vaatia huomiota ja aikaa draamaan. Koska sitähän tuo "miksi et ehdi, missä mennään" on, VAADITAAN toiselta huomiota oman mielenrauhan säilyttämisen verukkeella. Tietynlainen ultimatum joka saa rajansa tunnistavan ja muiden rajoja kunnioittavan ihmisen kavahtamaan.

Juuri näin. Osasit hyvin kiteyttää ajatukseni.

Se, joka ei perään soittele, koska ajattelee, että mitäpä minä sillä tiedolla teen, ettei hän välitä jatkaa kaveruutta tai pidä yhteyttä. 

Annan muiden pitää rajansa ja pidän ne itse. Yleensäkään en vaadi ihmisiltä mitään, koska uskon vapaaehtoisuuteen ihmissuhteissa.

Toinen ihminen voi kokea ihmissuhteet eri tavoin kuin sinä. Myös hänen tunteensa ja ajatuksensa ovat arvokkaita. Ihmissuhteissa toisia pitäisi pyrkiä kohtelemaan kunnioituksella. Ihmiset eivät ole mitään kertakäyttötavaraa, jonka voi vain hetkeksi ottaa käyttöönsä ja jättää yhtäkkiä johonkin ilman selityksiä.

Kuinka raskassoutuista. Teidän on varmaan parempi, että ette ole kontaktissa kehenkään ihmiseen, jos kaikki ihmissuhteet ovat noin vakavia. Jos kiinnytte jokaiseen ihmiseen noin kovasti, että se on heti kertakäyttötavaraa yms. jos juttelette jonkun kanssa ja siitä ei tule mitään.

Minä nostan kädet pystyyn. Tämä on erittäin valaiseva keskustelu niistä ihmisistä, jotka ovat aina yksin. Selittää asiaa hyvin paljon, miksi näin heille aina käy.

Mitä kertoo ihmisestä se, että hän kokee, että keskustelu toisten ihmisten kohtelemisesta ystävällisesti ja arvokkaasti on raskassoutuista? Se antaa aika epämiellyttävän vaikutelman sinusta.

Itse asiassa ihan sama. Minä en koe ihmistä ystäväkseni, jos juttelen muutaman sanan tai käyn työpaikkalounaalla yhdessä. Jos toinen kokee sen sitovan johonkin ja vaatii selitystä, miksi en huomenna lähde lounaalle, niin antakoot sitten epämiellyttävän vaikutelman minusta, jos koen tuollaiset ihmissuhteet taakaksi ja raskassoutuisiksi.

Mitä sinä saat irti yksinäisten pilkkaamisesta? Kertoisitko sen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Ainakin itse olen kokeillut ilman menestystä kaikkea ketjussa mainittua, useaan kertaan. 40 vuoden ikään kun on kerennyt. Siksi useimmat vinkit tuntuvat vain alentuvilta - ihan niinkuin yksinäiset olisivat myös yksinkertaisia, eivätkä osaisi esim kysyä työkavereita tai naapureita itse jonnekin, jos se suinkin olisi mahdollista. Tai niinkuin me ei ymmärrettäisi ettei uudelle tuttavuudelle heti kerrota syvempiä traumoja. Jne jne.

Ainoa johtopäätös minkä itse voin vetää, on että ystävystyminen on todella harvinaista, ja täysin sattumanvaraista. Siksi en oikein näe enää järkeä edes yrittää, enkä enää vuosiin juuri olekaan. Säästyy ainakin ne pettymykset.

En pidä yksinäisiä yksinkertaisina, vaan yritän miettiä mikä tähän vaikuttaa ja mikä voisi auttaa.

Vaatii että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oikealla asenteella ja että tämä toinenkin on. Mistä lie sitten lopulta kiikastaa kohtaamattomuus, riippuu varmaan tilanteesta. Johtopäätöksesi ei silti monen kohdalla pidä paikkaansa. Sattumanvaraisuus ei selitä ilmiön kertymistä suuntaan tai toiseen.

En kuitenkaan lähtisi etsimään syytä muista omaan tilanteeseeni, oli kyse mistä vaan elämässä, vaan miettisin, mikä on oma osuus asiassa ja voiko sitä muuttaa jotenkin. Aina ei voi, useimmiten kyllä. Näin itse tekisin.

Asian voivottelu kohtalon sanelemana juttuna minusta pikemmin antaa olettaa yksinäisten olevan yksinkertaisia ja kyvyttömiä vaikuttamaan omaan elämäänsä millään tavoin.

Ei minunkaan mielestäni. Miten jollain osuisi mäihä jatkuvasti ja jollain ei koskaan? Jotain täytyy olla ihmisessä itsessäänkin tai tavassa, jolla hän toimii. Ainoa asiaa edes jollain tavalla selittävä huomio tässä ketjussa on mulle tullut esiin, että jotkut ihmiset tuntuvat menevän asioiden edelle. Aletaan pitää kaverina tai jopa ystävänä sellaista ihmistä, jota ei oikeastaan kunnolla edes vielä tunne. Ja saadaan taas kerran siipeensä, kun toinen ei koekaan suhdetta samalla tavalla. Kun tarpeeksi usein pettyy, luovuttaa. 

Ymmärrän sen, että yksinäinen tuntee suurta tarvetta ystävyyteen. Jos hän tapaa ihmistyyppiä, joka avoimesti vuodattaa elämänsä hänelle lyhyen tuttavuuden jälkeen, hän saattaa uskoa, että kyse on ystävyydestä. Mutta kun hän alkaa itse kertoa jostain omista asioistaan, toista osapuolta ei kiinnostakaan. Ja kun tajuaa, ettei kyse ollutkaan ystävyydestä vaan eräänlaisesta "sosiaalisemotionaalisesta hyväksikäytöstä", on pettymys täysin ymmärrettävä. 

Saan aina alapeukkuja, kun kerron tutustuvani kaikessa rauhassa ja ystävystyväni hitaasti. Tämä on kuitenkin keino, jolla olen välttänyt pettymykset enkä ole tullut hyväksikäytetyksi. Suurimmasta osasta tuttavuuksia ei koskaan tule ystäviä, mutta tuttavuudetkin on välillä ihan kivoja. Eihän aina edes kaiken arkirumban keskellä jaksa olla kovin syvällinen vaan joskus kepeämpikin seura on virkistävää. Tai jos itsellä on vaikeaa, voi vastapainoksi tarvita iloista naurua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei tiedä vaikeuksistasi yhtään mitään etkä haluakaan hänen tietävän ja kenties sitten tietäessään ihmettelevän, miten voit pitää noin hauskaa, kun.....Toisiin ihmisiin voi aivan hyvin tutustua ilman mitään odotuksia tai tavoitteita ystävyydestä. 

Mulla oli pitkäaikainen (noin 6 vuotta)  nettituttavuus, jonka kanssa muodostui kaveruus ja myöhemmin ystävyys vasta sitten, kun hän muutti pohjoisesta tänne etelään. Alussa tapasimme harvakseltaan, mutta kun huomasimme, että viihdymme loistavasti toistemme kanssa, aloimme tavata useammin ja muutenkin pitää yhteyttä. Omalla kohdallani tuttavuuden ja kaveruuden välissä on aina pitänyt tapahtua jokin muutos, eräänlainen sykäys, joka on antanut vauhtia suhteen muuttumiseen. Jokin asia, jolloin rattaanpyörät loksahtavat kohdilleen. Tuon ystäväni kohdalla muutos oli hänen muuttonsa etelään samoihin aikoihin kuin esikoiseni muutti omilleen. Hänellä oli tarve uusille kavereille täällä - vanhat kun jäivät pohjoiseen - ja mulle taas esikoisen muutettua vapautui enemmän aikaa. Pointtini: meille kummallekin riitti aluksi nettituttavuus emmekä olettaneet, että  koskaan edes tapaisimme livenä. Vuosien nettituttavuuden perusteella pidin häntä kuitenkin mukavana ihmisenä ja sen vuoksi oli ihan kiva tavatakin. Emme silloinkaan vielä kumpikaan odottaneet, että jonain päivänä meistä tulisi ystäviäkin. Oli vaan aluksi kiva käydä yhdessä kahvilla ja muualla, kun hänellä ei silloin vielä ollut täällä  muitakaan tuttuja ja mullakin oli ylimääräistä aikaa. Jos nettituttavuus ei olisi alussa riittänyt meille vaan olisimme lopettaneet sen, emme olisi koskaan tavanneet eikä meistä olisi koskaan tullut ystäviäkään. 

Ihminen voi paljastua pettymykseksi ihan missä ihmissuhteen vaiheessa tahansa. Henkilökohtaisesti en ymmärrä sitä miksi olisi parempi, että pettymys tulisi jossain tietyssä vaiheessa. Joka tapauksessa se kolhaisee, oli tekemisissä ollut pitkään tai vasta vähän aikaa. Kukaan ei ole luvannut, että mikään ihmissuhde kestäisi ikuisesti, koska ihmiset muuttuvat.

Tuo on toki totta, että ihmiset muuttuvat. Tai muuttavat kauas pois. Jotkut kuolevatkin jo ennen vanhuusikää. Mutta mun mielestä ne asiat kuuluvat elämään eivätkä ole mielestäni sellaisia pettymyksiä, joissa kokisin tehneeni virhearvion toisesta ihmisestä. Jokainen toki toimii kuten itselleen parhaaksi kokee, mutta mä ainakin haluan ihmissuhteissani edetä siten, että molemmilla on sama käsitys ihmissuhteen sen hetkisestä laadusta eikä kumpikaan koe tarvetta edetä yhtään sen nopeammin kuin toinenkaan. Jos toisella on jo ystävämoodi päällä ennenkuin mä olen kertonut itsestäni juuri mitään henkilökohtaisempaa, suhde kariutuu jo siihen. Tai jos toiselle ei se nettituttavuus sillä hetkellä riitä, niin ei ole mikään pakko riittää. Nettituttavuus voidaan lopettaa ja se sitten siitä. Ihan siksi, että mun mielestä toisen on turha tuhlata aikaansa muhun ja järkevämpää käyttää aikansa johonkin toiseen, koska en voi tai halua antaa hänelle sillä hetkellä sitä mitä hän taas haluaisi sillä hetkellä saavansa. Ei tämän pitäisi olla mitenkään vaikea asia. Olen törmännyt vähän samanlaiseen ilmiöön miehissä, jotka parin viikon tuntemisen jälkeen kertovat rakastavansa mua. Ensimmäinen reaktio on ällistys ja mietin, että ethän sä vielä tiedä edes mun sukunimeäni. Silloin mies on rakastunut omassa päässään muodostamaansa mielikuvaan minusta, joka todennäköisesti ei vastaa lainkaan sitä, millainen minä olen. Sama näissä pikaystävystyjissä eli he kokevat ystävyyttä sellaisen ihmisen kanssa, jota eivät oikeasti vielä edes tunne eli kokevat ystävyyttä muodostamaansa mielikuvaan.  Hälytyskello soi. 

Jotkut ihmiset vetävät niin taitavasti rooleja, että vuosien jälkeen heistä voi paljastua uusia, todella epämiellyttäviä piirteitä. Sellaisia, jotka yllättävät monta ihmistä.

Totta,  mutta suurin osa ei kuitenkaan jaksa vetää roolia kovinkaan montaa vuotta vaan yllättävät piirteet - joskus myös ne positiiviset, jotka eivät vielä alussa tulleet esille - paljastuvat jo muutamassa vuodessa. Mutta kuten sanoin, jokainen tekee kuten itselleen parhaaksi sopii. Mulle on sopinut parhaaksi hitaammin tutustuminen ja vuosien saatossa ystävystyminen. Yksikään ystävyyteni ei ole päättynyt siten, että useiden vuosien päästä toisessa olisi ilmennyt jotain sellaisia epämiellyttäviä piirteitä, joiden vuoksi ystävyyden jatkaminen olisi ollut mahdotonta. 

Minulle kävi näin yli kymmenen vuoden ystävyyden jälkeen. Muutkin saman ihmisen tunteneet henkilöt olivat todella yllättyneitä käytöksestä. Tällaista tapahtuu, kun vuosien myötä ihmiset voivat muuttua.

Mutta tuo, että joku muuttuu, on kuitenkin eri asia, kuin että ihminen olisi yli kymmenen vuotta teeskennellyt jotain muuta kuin mitä todellisuudessa on koko ajan ollut. Harva jaksaa niin pitkään vetää roolia, paitsi jos siitä roolin vetämisestä on henkilölle itselleen jotain erittäin suurta (esim merkittävää taloudellista) hyötyä. Mun mielestä on ihan normaalia, että ihmiset muuttuvat elämänsä aikana. Harva on viiskymppisenä ajatusmaailmaltaan samanlainen kuin oli kakskymppisenä. Joskus ne muutokset johtavat ihmissuhteen päättymiseen. Näin käy joskus parisuhteissakin, joten ihan hyvin myös muissakin ihmissuhteissa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Ainakin itse olen kokeillut ilman menestystä kaikkea ketjussa mainittua, useaan kertaan. 40 vuoden ikään kun on kerennyt. Siksi useimmat vinkit tuntuvat vain alentuvilta - ihan niinkuin yksinäiset olisivat myös yksinkertaisia, eivätkä osaisi esim kysyä työkavereita tai naapureita itse jonnekin, jos se suinkin olisi mahdollista. Tai niinkuin me ei ymmärrettäisi ettei uudelle tuttavuudelle heti kerrota syvempiä traumoja. Jne jne.

Ainoa johtopäätös minkä itse voin vetää, on että ystävystyminen on todella harvinaista, ja täysin sattumanvaraista. Siksi en oikein näe enää järkeä edes yrittää, enkä enää vuosiin juuri olekaan. Säästyy ainakin ne pettymykset.

En pidä yksinäisiä yksinkertaisina, vaan yritän miettiä mikä tähän vaikuttaa ja mikä voisi auttaa.

Vaatii että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oikealla asenteella ja että tämä toinenkin on. Mistä lie sitten lopulta kiikastaa kohtaamattomuus, riippuu varmaan tilanteesta. Johtopäätöksesi ei silti monen kohdalla pidä paikkaansa. Sattumanvaraisuus ei selitä ilmiön kertymistä suuntaan tai toiseen.

En kuitenkaan lähtisi etsimään syytä muista omaan tilanteeseeni, oli kyse mistä vaan elämässä, vaan miettisin, mikä on oma osuus asiassa ja voiko sitä muuttaa jotenkin. Aina ei voi, useimmiten kyllä. Näin itse tekisin.

Asian voivottelu kohtalon sanelemana juttuna minusta pikemmin antaa olettaa yksinäisten olevan yksinkertaisia ja kyvyttömiä vaikuttamaan omaan elämäänsä millään tavoin.

Ei minunkaan mielestäni. Miten jollain osuisi mäihä jatkuvasti ja jollain ei koskaan? Jotain täytyy olla ihmisessä itsessäänkin tai tavassa, jolla hän toimii. Ainoa asiaa edes jollain tavalla selittävä huomio tässä ketjussa on mulle tullut esiin, että jotkut ihmiset tuntuvat menevän asioiden edelle. Aletaan pitää kaverina tai jopa ystävänä sellaista ihmistä, jota ei oikeastaan kunnolla edes vielä tunne. Ja saadaan taas kerran siipeensä, kun toinen ei koekaan suhdetta samalla tavalla. Kun tarpeeksi usein pettyy, luovuttaa. 

Ymmärrän sen, että yksinäinen tuntee suurta tarvetta ystävyyteen. Jos hän tapaa ihmistyyppiä, joka avoimesti vuodattaa elämänsä hänelle lyhyen tuttavuuden jälkeen, hän saattaa uskoa, että kyse on ystävyydestä. Mutta kun hän alkaa itse kertoa jostain omista asioistaan, toista osapuolta ei kiinnostakaan. Ja kun tajuaa, ettei kyse ollutkaan ystävyydestä vaan eräänlaisesta "sosiaalisemotionaalisesta hyväksikäytöstä", on pettymys täysin ymmärrettävä. 

Saan aina alapeukkuja, kun kerron tutustuvani kaikessa rauhassa ja ystävystyväni hitaasti. Tämä on kuitenkin keino, jolla olen välttänyt pettymykset enkä ole tullut hyväksikäytetyksi. Suurimmasta osasta tuttavuuksia ei koskaan tule ystäviä, mutta tuttavuudetkin on välillä ihan kivoja. Eihän aina edes kaiken arkirumban keskellä jaksa olla kovin syvällinen vaan joskus kepeämpikin seura on virkistävää. Tai jos itsellä on vaikeaa, voi vastapainoksi tarvita iloista naurua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei tiedä vaikeuksistasi yhtään mitään etkä haluakaan hänen tietävän ja kenties sitten tietäessään ihmettelevän, miten voit pitää noin hauskaa, kun.....Toisiin ihmisiin voi aivan hyvin tutustua ilman mitään odotuksia tai tavoitteita ystävyydestä. 

Mulla oli pitkäaikainen (noin 6 vuotta)  nettituttavuus, jonka kanssa muodostui kaveruus ja myöhemmin ystävyys vasta sitten, kun hän muutti pohjoisesta tänne etelään. Alussa tapasimme harvakseltaan, mutta kun huomasimme, että viihdymme loistavasti toistemme kanssa, aloimme tavata useammin ja muutenkin pitää yhteyttä. Omalla kohdallani tuttavuuden ja kaveruuden välissä on aina pitänyt tapahtua jokin muutos, eräänlainen sykäys, joka on antanut vauhtia suhteen muuttumiseen. Jokin asia, jolloin rattaanpyörät loksahtavat kohdilleen. Tuon ystäväni kohdalla muutos oli hänen muuttonsa etelään samoihin aikoihin kuin esikoiseni muutti omilleen. Hänellä oli tarve uusille kavereille täällä - vanhat kun jäivät pohjoiseen - ja mulle taas esikoisen muutettua vapautui enemmän aikaa. Pointtini: meille kummallekin riitti aluksi nettituttavuus emmekä olettaneet, että  koskaan edes tapaisimme livenä. Vuosien nettituttavuuden perusteella pidin häntä kuitenkin mukavana ihmisenä ja sen vuoksi oli ihan kiva tavatakin. Emme silloinkaan vielä kumpikaan odottaneet, että jonain päivänä meistä tulisi ystäviäkin. Oli vaan aluksi kiva käydä yhdessä kahvilla ja muualla, kun hänellä ei silloin vielä ollut täällä  muitakaan tuttuja ja mullakin oli ylimääräistä aikaa. Jos nettituttavuus ei olisi alussa riittänyt meille vaan olisimme lopettaneet sen, emme olisi koskaan tavanneet eikä meistä olisi koskaan tullut ystäviäkään. 

Ihminen voi paljastua pettymykseksi ihan missä ihmissuhteen vaiheessa tahansa. Henkilökohtaisesti en ymmärrä sitä miksi olisi parempi, että pettymys tulisi jossain tietyssä vaiheessa. Joka tapauksessa se kolhaisee, oli tekemisissä ollut pitkään tai vasta vähän aikaa. Kukaan ei ole luvannut, että mikään ihmissuhde kestäisi ikuisesti, koska ihmiset muuttuvat.

Tuo on toki totta, että ihmiset muuttuvat. Tai muuttavat kauas pois. Jotkut kuolevatkin jo ennen vanhuusikää. Mutta mun mielestä ne asiat kuuluvat elämään eivätkä ole mielestäni sellaisia pettymyksiä, joissa kokisin tehneeni virhearvion toisesta ihmisestä. Jokainen toki toimii kuten itselleen parhaaksi kokee, mutta mä ainakin haluan ihmissuhteissani edetä siten, että molemmilla on sama käsitys ihmissuhteen sen hetkisestä laadusta eikä kumpikaan koe tarvetta edetä yhtään sen nopeammin kuin toinenkaan. Jos toisella on jo ystävämoodi päällä ennenkuin mä olen kertonut itsestäni juuri mitään henkilökohtaisempaa, suhde kariutuu jo siihen. Tai jos toiselle ei se nettituttavuus sillä hetkellä riitä, niin ei ole mikään pakko riittää. Nettituttavuus voidaan lopettaa ja se sitten siitä. Ihan siksi, että mun mielestä toisen on turha tuhlata aikaansa muhun ja järkevämpää käyttää aikansa johonkin toiseen, koska en voi tai halua antaa hänelle sillä hetkellä sitä mitä hän taas haluaisi sillä hetkellä saavansa. Ei tämän pitäisi olla mitenkään vaikea asia. Olen törmännyt vähän samanlaiseen ilmiöön miehissä, jotka parin viikon tuntemisen jälkeen kertovat rakastavansa mua. Ensimmäinen reaktio on ällistys ja mietin, että ethän sä vielä tiedä edes mun sukunimeäni. Silloin mies on rakastunut omassa päässään muodostamaansa mielikuvaan minusta, joka todennäköisesti ei vastaa lainkaan sitä, millainen minä olen. Sama näissä pikaystävystyjissä eli he kokevat ystävyyttä sellaisen ihmisen kanssa, jota eivät oikeasti vielä edes tunne eli kokevat ystävyyttä muodostamaansa mielikuvaan.  Hälytyskello soi. 

Jotkut ihmiset vetävät niin taitavasti rooleja, että vuosien jälkeen heistä voi paljastua uusia, todella epämiellyttäviä piirteitä. Sellaisia, jotka yllättävät monta ihmistä.

Totta,  mutta suurin osa ei kuitenkaan jaksa vetää roolia kovinkaan montaa vuotta vaan yllättävät piirteet - joskus myös ne positiiviset, jotka eivät vielä alussa tulleet esille - paljastuvat jo muutamassa vuodessa. Mutta kuten sanoin, jokainen tekee kuten itselleen parhaaksi sopii. Mulle on sopinut parhaaksi hitaammin tutustuminen ja vuosien saatossa ystävystyminen. Yksikään ystävyyteni ei ole päättynyt siten, että useiden vuosien päästä toisessa olisi ilmennyt jotain sellaisia epämiellyttäviä piirteitä, joiden vuoksi ystävyyden jatkaminen olisi ollut mahdotonta. 

Minulle kävi näin yli kymmenen vuoden ystävyyden jälkeen. Muutkin saman ihmisen tunteneet henkilöt olivat todella yllättyneitä käytöksestä. Tällaista tapahtuu, kun vuosien myötä ihmiset voivat muuttua.

Mutta tuo, että joku muuttuu, on kuitenkin eri asia, kuin että ihminen olisi yli kymmenen vuotta teeskennellyt jotain muuta kuin mitä todellisuudessa on koko ajan ollut. Harva jaksaa niin pitkään vetää roolia, paitsi jos siitä roolin vetämisestä on henkilölle itselleen jotain erittäin suurta (esim merkittävää taloudellista) hyötyä. Mun mielestä on ihan normaalia, että ihmiset muuttuvat elämänsä aikana. Harva on viiskymppisenä ajatusmaailmaltaan samanlainen kuin oli kakskymppisenä. Joskus ne muutokset johtavat ihmissuhteen päättymiseen. Näin käy joskus parisuhteissakin, joten ihan hyvin myös muissakin ihmissuhteissa. 

Minä en tiedä mistä on kyse. Joka tapauksessa henkilö käyttäytyi hyvin oudosti. Joko hän oli pitkään teeskennellyt jotain muuta kuin oli tai sitten muuttunut paljon. Mahdollisesti sekä että. Ulkopuolinen ei voi tietää sitä varmasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.

Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.

Ainakin itse olen kokeillut ilman menestystä kaikkea ketjussa mainittua, useaan kertaan. 40 vuoden ikään kun on kerennyt. Siksi useimmat vinkit tuntuvat vain alentuvilta - ihan niinkuin yksinäiset olisivat myös yksinkertaisia, eivätkä osaisi esim kysyä työkavereita tai naapureita itse jonnekin, jos se suinkin olisi mahdollista. Tai niinkuin me ei ymmärrettäisi ettei uudelle tuttavuudelle heti kerrota syvempiä traumoja. Jne jne.

Ainoa johtopäätös minkä itse voin vetää, on että ystävystyminen on todella harvinaista, ja täysin sattumanvaraista. Siksi en oikein näe enää järkeä edes yrittää, enkä enää vuosiin juuri olekaan. Säästyy ainakin ne pettymykset.

En pidä yksinäisiä yksinkertaisina, vaan yritän miettiä mikä tähän vaikuttaa ja mikä voisi auttaa.

Vaatii että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oikealla asenteella ja että tämä toinenkin on. Mistä lie sitten lopulta kiikastaa kohtaamattomuus, riippuu varmaan tilanteesta. Johtopäätöksesi ei silti monen kohdalla pidä paikkaansa. Sattumanvaraisuus ei selitä ilmiön kertymistä suuntaan tai toiseen.

En kuitenkaan lähtisi etsimään syytä muista omaan tilanteeseeni, oli kyse mistä vaan elämässä, vaan miettisin, mikä on oma osuus asiassa ja voiko sitä muuttaa jotenkin. Aina ei voi, useimmiten kyllä. Näin itse tekisin.

Asian voivottelu kohtalon sanelemana juttuna minusta pikemmin antaa olettaa yksinäisten olevan yksinkertaisia ja kyvyttömiä vaikuttamaan omaan elämäänsä millään tavoin.

Ei minunkaan mielestäni. Miten jollain osuisi mäihä jatkuvasti ja jollain ei koskaan? Jotain täytyy olla ihmisessä itsessäänkin tai tavassa, jolla hän toimii. Ainoa asiaa edes jollain tavalla selittävä huomio tässä ketjussa on mulle tullut esiin, että jotkut ihmiset tuntuvat menevän asioiden edelle. Aletaan pitää kaverina tai jopa ystävänä sellaista ihmistä, jota ei oikeastaan kunnolla edes vielä tunne. Ja saadaan taas kerran siipeensä, kun toinen ei koekaan suhdetta samalla tavalla. Kun tarpeeksi usein pettyy, luovuttaa. 

Ymmärrän sen, että yksinäinen tuntee suurta tarvetta ystävyyteen. Jos hän tapaa ihmistyyppiä, joka avoimesti vuodattaa elämänsä hänelle lyhyen tuttavuuden jälkeen, hän saattaa uskoa, että kyse on ystävyydestä. Mutta kun hän alkaa itse kertoa jostain omista asioistaan, toista osapuolta ei kiinnostakaan. Ja kun tajuaa, ettei kyse ollutkaan ystävyydestä vaan eräänlaisesta "sosiaalisemotionaalisesta hyväksikäytöstä", on pettymys täysin ymmärrettävä. 

Saan aina alapeukkuja, kun kerron tutustuvani kaikessa rauhassa ja ystävystyväni hitaasti. Tämä on kuitenkin keino, jolla olen välttänyt pettymykset enkä ole tullut hyväksikäytetyksi. Suurimmasta osasta tuttavuuksia ei koskaan tule ystäviä, mutta tuttavuudetkin on välillä ihan kivoja. Eihän aina edes kaiken arkirumban keskellä jaksa olla kovin syvällinen vaan joskus kepeämpikin seura on virkistävää. Tai jos itsellä on vaikeaa, voi vastapainoksi tarvita iloista naurua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei tiedä vaikeuksistasi yhtään mitään etkä haluakaan hänen tietävän ja kenties sitten tietäessään ihmettelevän, miten voit pitää noin hauskaa, kun.....Toisiin ihmisiin voi aivan hyvin tutustua ilman mitään odotuksia tai tavoitteita ystävyydestä. 

Mulla oli pitkäaikainen (noin 6 vuotta)  nettituttavuus, jonka kanssa muodostui kaveruus ja myöhemmin ystävyys vasta sitten, kun hän muutti pohjoisesta tänne etelään. Alussa tapasimme harvakseltaan, mutta kun huomasimme, että viihdymme loistavasti toistemme kanssa, aloimme tavata useammin ja muutenkin pitää yhteyttä. Omalla kohdallani tuttavuuden ja kaveruuden välissä on aina pitänyt tapahtua jokin muutos, eräänlainen sykäys, joka on antanut vauhtia suhteen muuttumiseen. Jokin asia, jolloin rattaanpyörät loksahtavat kohdilleen. Tuon ystäväni kohdalla muutos oli hänen muuttonsa etelään samoihin aikoihin kuin esikoiseni muutti omilleen. Hänellä oli tarve uusille kavereille täällä - vanhat kun jäivät pohjoiseen - ja mulle taas esikoisen muutettua vapautui enemmän aikaa. Pointtini: meille kummallekin riitti aluksi nettituttavuus emmekä olettaneet, että  koskaan edes tapaisimme livenä. Vuosien nettituttavuuden perusteella pidin häntä kuitenkin mukavana ihmisenä ja sen vuoksi oli ihan kiva tavatakin. Emme silloinkaan vielä kumpikaan odottaneet, että jonain päivänä meistä tulisi ystäviäkin. Oli vaan aluksi kiva käydä yhdessä kahvilla ja muualla, kun hänellä ei silloin vielä ollut täällä  muitakaan tuttuja ja mullakin oli ylimääräistä aikaa. Jos nettituttavuus ei olisi alussa riittänyt meille vaan olisimme lopettaneet sen, emme olisi koskaan tavanneet eikä meistä olisi koskaan tullut ystäviäkään. 

Ihminen voi paljastua pettymykseksi ihan missä ihmissuhteen vaiheessa tahansa. Henkilökohtaisesti en ymmärrä sitä miksi olisi parempi, että pettymys tulisi jossain tietyssä vaiheessa. Joka tapauksessa se kolhaisee, oli tekemisissä ollut pitkään tai vasta vähän aikaa. Kukaan ei ole luvannut, että mikään ihmissuhde kestäisi ikuisesti, koska ihmiset muuttuvat.

Tuo on toki totta, että ihmiset muuttuvat. Tai muuttavat kauas pois. Jotkut kuolevatkin jo ennen vanhuusikää. Mutta mun mielestä ne asiat kuuluvat elämään eivätkä ole mielestäni sellaisia pettymyksiä, joissa kokisin tehneeni virhearvion toisesta ihmisestä. Jokainen toki toimii kuten itselleen parhaaksi kokee, mutta mä ainakin haluan ihmissuhteissani edetä siten, että molemmilla on sama käsitys ihmissuhteen sen hetkisestä laadusta eikä kumpikaan koe tarvetta edetä yhtään sen nopeammin kuin toinenkaan. Jos toisella on jo ystävämoodi päällä ennenkuin mä olen kertonut itsestäni juuri mitään henkilökohtaisempaa, suhde kariutuu jo siihen. Tai jos toiselle ei se nettituttavuus sillä hetkellä riitä, niin ei ole mikään pakko riittää. Nettituttavuus voidaan lopettaa ja se sitten siitä. Ihan siksi, että mun mielestä toisen on turha tuhlata aikaansa muhun ja järkevämpää käyttää aikansa johonkin toiseen, koska en voi tai halua antaa hänelle sillä hetkellä sitä mitä hän taas haluaisi sillä hetkellä saavansa. Ei tämän pitäisi olla mitenkään vaikea asia. Olen törmännyt vähän samanlaiseen ilmiöön miehissä, jotka parin viikon tuntemisen jälkeen kertovat rakastavansa mua. Ensimmäinen reaktio on ällistys ja mietin, että ethän sä vielä tiedä edes mun sukunimeäni. Silloin mies on rakastunut omassa päässään muodostamaansa mielikuvaan minusta, joka todennäköisesti ei vastaa lainkaan sitä, millainen minä olen. Sama näissä pikaystävystyjissä eli he kokevat ystävyyttä sellaisen ihmisen kanssa, jota eivät oikeasti vielä edes tunne eli kokevat ystävyyttä muodostamaansa mielikuvaan.  Hälytyskello soi. 

Jotkut ihmiset vetävät niin taitavasti rooleja, että vuosien jälkeen heistä voi paljastua uusia, todella epämiellyttäviä piirteitä. Sellaisia, jotka yllättävät monta ihmistä.

Totta,  mutta suurin osa ei kuitenkaan jaksa vetää roolia kovinkaan montaa vuotta vaan yllättävät piirteet - joskus myös ne positiiviset, jotka eivät vielä alussa tulleet esille - paljastuvat jo muutamassa vuodessa. Mutta kuten sanoin, jokainen tekee kuten itselleen parhaaksi sopii. Mulle on sopinut parhaaksi hitaammin tutustuminen ja vuosien saatossa ystävystyminen. Yksikään ystävyyteni ei ole päättynyt siten, että useiden vuosien päästä toisessa olisi ilmennyt jotain sellaisia epämiellyttäviä piirteitä, joiden vuoksi ystävyyden jatkaminen olisi ollut mahdotonta. 

Minulle kävi näin yli kymmenen vuoden ystävyyden jälkeen. Muutkin saman ihmisen tunteneet henkilöt olivat todella yllättyneitä käytöksestä. Tällaista tapahtuu, kun vuosien myötä ihmiset voivat muuttua.

Mutta tuo, että joku muuttuu, on kuitenkin eri asia, kuin että ihminen olisi yli kymmenen vuotta teeskennellyt jotain muuta kuin mitä todellisuudessa on koko ajan ollut. Harva jaksaa niin pitkään vetää roolia, paitsi jos siitä roolin vetämisestä on henkilölle itselleen jotain erittäin suurta (esim merkittävää taloudellista) hyötyä. Mun mielestä on ihan normaalia, että ihmiset muuttuvat elämänsä aikana. Harva on viiskymppisenä ajatusmaailmaltaan samanlainen kuin oli kakskymppisenä. Joskus ne muutokset johtavat ihmissuhteen päättymiseen. Näin käy joskus parisuhteissakin, joten ihan hyvin myös muissakin ihmissuhteissa. 

Minä en tiedä mistä on kyse. Joka tapauksessa henkilö käyttäytyi hyvin oudosti. Joko hän oli pitkään teeskennellyt jotain muuta kuin oli tai sitten muuttunut paljon. Mahdollisesti sekä että. Ulkopuolinen ei voi tietää sitä varmasti.

Ymmärrän pointtisi, mutta harva ihminen kuitenkaan jaksaa vuosikausia teeskennellä. Jotkut jaksavat, mutta useimmiten kyse on siitä, että ihminen muuttuu. Mulla oli aikoinaan erittäin hyvä ystävä. Oltiin tunnettu jo pari vuotta ennenkuin lopulta ystävystyttiin. Ehdittiin olla ystäviäkin melkein kymmenen vuotta. Sitten hän rakastui mieheen, joka pyöri aika epämääräisissä piireissä. Ystävänikin elämään tuli alkoholi ja muut päihteet. Menetti työnsä ja lopulta  lapsensakin. Ei hän ollut alkoholisti ja huumeiden käyttäjä silloin, kun tutustuin häneen. Eikä niiden vuosien aikana, jolloin oltiin ystäviä. Mutta hän muuttui ja ystävyytemme päättyi. Muutaman kerran yritin vielä pitää yhteyttä, mutta ei siihen huumeluolaan voinut mennä lasten kanssa. Ja yhden kerran hän vuosien päästä soitti mulle, kun oli kuivilla ja sovittiin tapaaminen muutaman viikon päähän. Hän ei kuitenkaan tullut paikalle, koska oli ratkennut uudelleen. Nykyisin en tiedä, mahtaako olla elossakaan enää. Surullista ja vieläkin joskus kaipaan tätä entistä ystävääni, mutta joskus ihmiset vain muuttuvat eikä sille voi mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ahaa, no tämähän nyt selittikin täysin asian eli olet itse ihan samanlainen. Silloin ei todella voi vaatia muiltakaan hyvää. 

Vaikeata kyllä käsittää, miksi jollekulle työvoitto on ympäripyöreä vastaus eikä voi sanoa, miten asia oikeasti on, jolloin asia olisi kaikille selvää. Ymmärrän, jos on esim. jokin sairaus, johon liittyy ylitse menevä yksityisyyden tarve, mutta muuten en. Vaikuttaa lähinnä periaatteelliselta kiusanteolta.  

P.S. Kyllä se kuuluu sille toiselle, jos on esim. luvannut tehdä näin. 

Mitä tälle ihmiselle oli luvattu? Ei mitään. Oli tavannut ihmisen, kuka oli käynyt kylässä ja oli kokenut, että heillä oli hauskaa. Ihmisestä ei sitten kuulunut mitään. Soitti perään ja kysyi syytä. Tämä vastasi, että matka ja kaikkea muuta.

Oliko tämä ihminen luvannut jotain. Ei. Joten ei minusta ollut tilivelvollinen vastatutustuneen ihmisen kyselyihin.

Ja kyllä, koen kiusalliseksi kaikenlaiset vaativat kyselyt. Asioita voi hoitaa toisella tavallakin. Mutta minulle heräisi ajatus, että mitä se sinulle kuuluu, jos en ole pitänyt viime viikolla yhteyttä. Ei todellakaan mitään positiivisia asioita.

Kertaan vielä, että jos joku ei viihdy kanssani, en jää ajattelemaan asiaa pitempään. Koska hänellä on siihen syynsä. Ehkä se, että ei pidä minusta tai oma elämä. Mutta miksi minun pitäisi alkaa perään kyselemään. Ihmisiä tulee ja menee ja vielä kerran, että taaksejääneiden ihmisten mietteitä en jää kovin kauaa pohtimaan ja varsinkaan vaatimaan heiltä selityksiä. Joskus olen jälkeen päin pitkän ajan päästä kuullut, että jollakin on ollut esim. aviokriisi, mutta ei ole halunnut sitä avata kaikille. Miltä hänestä olisi tuntunut, kun olisin vihassa soitellut perään, että miksi et pidä yhteyttä minuun.

Minun ymmärtääkseni keskustelu on pääpiirteittäin yleisellä tasolla eikä jumittunut johonkin tiettyyn caseen. Itse ainakin kommentoin siltä pohjalta, enkä ajatellen juuri sitä, mitä jollekulle oli luvattu. Mutta tässä ajattelin sitä, että jos nyt ylipäänsä on luvattu soittaa jollekulle, niin kyllähän tuo toisellekin kuuluu, jos sitten toinen silti jättää soittamatta. 

Jos jollakulla on aviokriisi, niin ei se tarkoita sitä, että hän voi unohtaa kaiken muun. Ei sellaista tarvitse yliymmärtää. Mutta ymmärrän, että sinä haluat ymmärtää, koska petaat tällä sitä, että sinä et aio vastata aviokriisin keskellä yhtään kenellekään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ahaa, no tämähän nyt selittikin täysin asian eli olet itse ihan samanlainen. Silloin ei todella voi vaatia muiltakaan hyvää. 

Vaikeata kyllä käsittää, miksi jollekulle työvoitto on ympäripyöreä vastaus eikä voi sanoa, miten asia oikeasti on, jolloin asia olisi kaikille selvää. Ymmärrän, jos on esim. jokin sairaus, johon liittyy ylitse menevä yksityisyyden tarve, mutta muuten en. Vaikuttaa lähinnä periaatteelliselta kiusanteolta.  

P.S. Kyllä se kuuluu sille toiselle, jos on esim. luvannut tehdä näin. 

Mitä tälle ihmiselle oli luvattu? Ei mitään. Oli tavannut ihmisen, kuka oli käynyt kylässä ja oli kokenut, että heillä oli hauskaa. Ihmisestä ei sitten kuulunut mitään. Soitti perään ja kysyi syytä. Tämä vastasi, että matka ja kaikkea muuta.

Oliko tämä ihminen luvannut jotain. Ei. Joten ei minusta ollut tilivelvollinen vastatutustuneen ihmisen kyselyihin.

Ja kyllä, koen kiusalliseksi kaikenlaiset vaativat kyselyt. Asioita voi hoitaa toisella tavallakin. Mutta minulle heräisi ajatus, että mitä se sinulle kuuluu, jos en ole pitänyt viime viikolla yhteyttä. Ei todellakaan mitään positiivisia asioita.

Kertaan vielä, että jos joku ei viihdy kanssani, en jää ajattelemaan asiaa pitempään. Koska hänellä on siihen syynsä. Ehkä se, että ei pidä minusta tai oma elämä. Mutta miksi minun pitäisi alkaa perään kyselemään. Ihmisiä tulee ja menee ja vielä kerran, että taaksejääneiden ihmisten mietteitä en jää kovin kauaa pohtimaan ja varsinkaan vaatimaan heiltä selityksiä. Joskus olen jälkeen päin pitkän ajan päästä kuullut, että jollakin on ollut esim. aviokriisi, mutta ei ole halunnut sitä avata kaikille. Miltä hänestä olisi tuntunut, kun olisin vihassa soitellut perään, että miksi et pidä yhteyttä minuun.

Minun ymmärtääkseni keskustelu on pääpiirteittäin yleisellä tasolla eikä jumittunut johonkin tiettyyn caseen. Itse ainakin kommentoin siltä pohjalta, enkä ajatellen juuri sitä, mitä jollekulle oli luvattu. Mutta tässä ajattelin sitä, että jos nyt ylipäänsä on luvattu soittaa jollekulle, niin kyllähän tuo toisellekin kuuluu, jos sitten toinen silti jättää soittamatta. 

Jos jollakulla on aviokriisi, niin ei se tarkoita sitä, että hän voi unohtaa kaiken muun. Ei sellaista tarvitse yliymmärtää. Mutta ymmärrän, että sinä haluat ymmärtää, koska petaat tällä sitä, että sinä et aio vastata aviokriisin keskellä yhtään kenellekään. 

Jos lainaa jotain tiettyä kommenttia, mun ymmärtääkseni oma kommentti liittyy juuri siihen caseen eikä niinkään yleiseen keskusteluun. 

- eri - 

Se muuten, että soittelee perään tai kyselee syytä, ei tarkoita, että soittelisi "vihassa". Ei ainakaan läheskään kaikkien kohdalla.

Minusta taas tuntuu, että jos tarvitsee edes miettiä sellaista vastausta kuin että "mitä se sinulle kuuluu?", niin silloin tuntuu olevan vähän enemmänkin "vihassa" elämässä asenteeltaan. Yhtä lailla voisi myös lähteä miettimään, että mitä nyt sitten loppujen lopuksi mikään kuuluu kavereille. Yleensä kai vain ruukataan toimia siten, että vähän niinku kuuluukin eikä eletä ihan erakkona sanomatta tai selittämättä mistään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ahaa, no tämähän nyt selittikin täysin asian eli olet itse ihan samanlainen. Silloin ei todella voi vaatia muiltakaan hyvää. 

Vaikeata kyllä käsittää, miksi jollekulle työvoitto on ympäripyöreä vastaus eikä voi sanoa, miten asia oikeasti on, jolloin asia olisi kaikille selvää. Ymmärrän, jos on esim. jokin sairaus, johon liittyy ylitse menevä yksityisyyden tarve, mutta muuten en. Vaikuttaa lähinnä periaatteelliselta kiusanteolta.  

P.S. Kyllä se kuuluu sille toiselle, jos on esim. luvannut tehdä näin. 

Mitä tälle ihmiselle oli luvattu? Ei mitään. Oli tavannut ihmisen, kuka oli käynyt kylässä ja oli kokenut, että heillä oli hauskaa. Ihmisestä ei sitten kuulunut mitään. Soitti perään ja kysyi syytä. Tämä vastasi, että matka ja kaikkea muuta.

Oliko tämä ihminen luvannut jotain. Ei. Joten ei minusta ollut tilivelvollinen vastatutustuneen ihmisen kyselyihin.

Ja kyllä, koen kiusalliseksi kaikenlaiset vaativat kyselyt. Asioita voi hoitaa toisella tavallakin. Mutta minulle heräisi ajatus, että mitä se sinulle kuuluu, jos en ole pitänyt viime viikolla yhteyttä. Ei todellakaan mitään positiivisia asioita.

Kertaan vielä, että jos joku ei viihdy kanssani, en jää ajattelemaan asiaa pitempään. Koska hänellä on siihen syynsä. Ehkä se, että ei pidä minusta tai oma elämä. Mutta miksi minun pitäisi alkaa perään kyselemään. Ihmisiä tulee ja menee ja vielä kerran, että taaksejääneiden ihmisten mietteitä en jää kovin kauaa pohtimaan ja varsinkaan vaatimaan heiltä selityksiä. Joskus olen jälkeen päin pitkän ajan päästä kuullut, että jollakin on ollut esim. aviokriisi, mutta ei ole halunnut sitä avata kaikille. Miltä hänestä olisi tuntunut, kun olisin vihassa soitellut perään, että miksi et pidä yhteyttä minuun.

Minun ymmärtääkseni keskustelu on pääpiirteittäin yleisellä tasolla eikä jumittunut johonkin tiettyyn caseen. Itse ainakin kommentoin siltä pohjalta, enkä ajatellen juuri sitä, mitä jollekulle oli luvattu. Mutta tässä ajattelin sitä, että jos nyt ylipäänsä on luvattu soittaa jollekulle, niin kyllähän tuo toisellekin kuuluu, jos sitten toinen silti jättää soittamatta. 

Jos jollakulla on aviokriisi, niin ei se tarkoita sitä, että hän voi unohtaa kaiken muun. Ei sellaista tarvitse yliymmärtää. Mutta ymmärrän, että sinä haluat ymmärtää, koska petaat tällä sitä, että sinä et aio vastata aviokriisin keskellä yhtään kenellekään. 

Jos lainaa jotain tiettyä kommenttia, mun ymmärtääkseni oma kommentti liittyy juuri siihen caseen eikä niinkään yleiseen keskusteluun. 

- eri - 

Jos lainaa jotakin kommenttia, siitä voi keskustelu myös rönsyillä yleiselle tasolle tietystä toimintatavasta. Ei ole järkevää jumitella jonkun yksittäisen ihmisen tapauksessa, kun kyseessä on ilmiöt. 

Mutta jos nyt otetaan sinun linjauksesi käyttöön, niin tässä tapauksessa minä kommentoin henkilöä, joka ei ollut mitenkään kiinnostunut selittelystä, mutta en kommentoinut hänen edellä ollutta henkilöä, johon taas tämä kirjoittaja palasi nyt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.

Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.

Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.

No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!

Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).

Mitä järkeä edes yrittää.

Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.

Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.

No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.

Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.

Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.

No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...

Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.

Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.

Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.

Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.

Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.

En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?

Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää. 

Minä arvostan itseäni juuri sillä, etten pakota ketään olemaan kanssani, en soittele perään, enkä vaadi selityksiä. Se on hänen asiansa ja minä menen elämässä eteen päin. Jos ei natsaa, ei natsaa, mitä sitten.

Ja myöntää voin kyllä senkin, että jos joku soittelisi perääni ja vaatisi selitystä, miksi en ole nyt ehtinyt käydä tms. haluaisin vastata suoraan, että mitä se sinulle kuuluu. Mutta voisin vastata jonkin ympäripyöreän, että liian pitkä matka tms. Mutta taatusti en sen jälkeen pitäisi yhteyttä. En pidä ihmisistä, jotka vaativat selityksiä tai yleensäkään vaativat mitään, kun on kyse vapaaehtoisesta asiasta. Joten sen saman suon muillekkin. En yleensä jää kauaksi aikaa miettimään ihmisiä, jotka jäävät elämästäni pois.

Ahaa, no tämähän nyt selittikin täysin asian eli olet itse ihan samanlainen. Silloin ei todella voi vaatia muiltakaan hyvää. 

Vaikeata kyllä käsittää, miksi jollekulle työvoitto on ympäripyöreä vastaus eikä voi sanoa, miten asia oikeasti on, jolloin asia olisi kaikille selvää. Ymmärrän, jos on esim. jokin sairaus, johon liittyy ylitse menevä yksityisyyden tarve, mutta muuten en. Vaikuttaa lähinnä periaatteelliselta kiusanteolta.  

P.S. Kyllä se kuuluu sille toiselle, jos on esim. luvannut tehdä näin. 

Mitä tälle ihmiselle oli luvattu? Ei mitään. Oli tavannut ihmisen, kuka oli käynyt kylässä ja oli kokenut, että heillä oli hauskaa. Ihmisestä ei sitten kuulunut mitään. Soitti perään ja kysyi syytä. Tämä vastasi, että matka ja kaikkea muuta.

Oliko tämä ihminen luvannut jotain. Ei. Joten ei minusta ollut tilivelvollinen vastatutustuneen ihmisen kyselyihin.

Ja kyllä, koen kiusalliseksi kaikenlaiset vaativat kyselyt. Asioita voi hoitaa toisella tavallakin. Mutta minulle heräisi ajatus, että mitä se sinulle kuuluu, jos en ole pitänyt viime viikolla yhteyttä. Ei todellakaan mitään positiivisia asioita.

Kertaan vielä, että jos joku ei viihdy kanssani, en jää ajattelemaan asiaa pitempään. Koska hänellä on siihen syynsä. Ehkä se, että ei pidä minusta tai oma elämä. Mutta miksi minun pitäisi alkaa perään kyselemään. Ihmisiä tulee ja menee ja vielä kerran, että taaksejääneiden ihmisten mietteitä en jää kovin kauaa pohtimaan ja varsinkaan vaatimaan heiltä selityksiä. Joskus olen jälkeen päin pitkän ajan päästä kuullut, että jollakin on ollut esim. aviokriisi, mutta ei ole halunnut sitä avata kaikille. Miltä hänestä olisi tuntunut, kun olisin vihassa soitellut perään, että miksi et pidä yhteyttä minuun.

Minun ymmärtääkseni keskustelu on pääpiirteittäin yleisellä tasolla eikä jumittunut johonkin tiettyyn caseen. Itse ainakin kommentoin siltä pohjalta, enkä ajatellen juuri sitä, mitä jollekulle oli luvattu. Mutta tässä ajattelin sitä, että jos nyt ylipäänsä on luvattu soittaa jollekulle, niin kyllähän tuo toisellekin kuuluu, jos sitten toinen silti jättää soittamatta. 

Jos jollakulla on aviokriisi, niin ei se tarkoita sitä, että hän voi unohtaa kaiken muun. Ei sellaista tarvitse yliymmärtää. Mutta ymmärrän, että sinä haluat ymmärtää, koska petaat tällä sitä, että sinä et aio vastata aviokriisin keskellä yhtään kenellekään. 

Olen eri henkilö, mutta kun mulla oli aviokriisi (päättyi eroon), halusin olla mieluiten täysin yksin tai korkeintaan vain kaikista läheisimpien ihmisteni kanssa (äitini, siskoni ja erittäin hyvä ystäväni). Ei olisi tullut mieleenikään pitää silloin yhteyttä joihinkin puolituttuihin tai lähteä edes työkavereiden kanssa kaljalle. Enkä kyllä kokenut velvollisuudekseni alkaa selittelemään työkavereilleni, MIKSI en lähde mukaan vaan menen kotiin. Mitä se työkavereilleni olisi kuulunut? Kaljalla käynti työkavereiden kanssa työajan jälkeen on käsittääkseni ihan vapaaehtoista . Hyvä kun jaksoin töissä käydä.  Eikä olisi tullut mieleenkään alkaa selittämään asiaa jollekin puolitutulle, joka olisi soittanut ja kysynyt, miksi en ole soittanut. Jos työkaverit eivät olisi enää sen jälkeen pyytäneet mua mukaansa kaljalle, niin mitä sitten? Elämässä on tähdellisempiäkin asioita kuin käydä työkavereiden kanssa kaljalla. No he kyllä pyysivät. Yai jos joku puolituttu olisi vetänyt herneen nenään siitä, että en soittele enkä kerro syytä ja häipyy elämästäni, niin tervemenoa vaan. 

Siis tuota, täytyy nyt kysyä, onko täällä todella monen ihmisen mielestä oikeudenmukaista, toista arvostavaa käytöstä, korrektia, kilttiä, lojaalia, asiallista, reilua ja korkean moraalin mukaista toimia seuraavilla tavoilla:

- rikkoa lupauksia, kuten esim. jättää soittamatta, jos on tämän luvannut tehdä

- olla selittämättä mitään, jos esim. tekee oharit

- ärsyyntyä, jos ystävä tiedustelee, mistä mahtaa olla kyse

- päättää ystävyys hiljaisuuteen tai oikuttelevaan käytökseen

- ylläpitää yksipuolista ystävyyttä

- kertoa ystävälle meriselityksiä totuuden sijaan eli valehdella

Vastaukseksi ei kelpaa, että ihmiset nyt vaan toimivat näin. Kysymys kuuluu, onko vai ei? 

Vierailija kirjoitti:

Se muuten, että soittelee perään tai kyselee syytä, ei tarkoita, että soittelisi "vihassa". Ei ainakaan läheskään kaikkien kohdalla.

Minusta taas tuntuu, että jos tarvitsee edes miettiä sellaista vastausta kuin että "mitä se sinulle kuuluu?", niin silloin tuntuu olevan vähän enemmänkin "vihassa" elämässä asenteeltaan. Yhtä lailla voisi myös lähteä miettimään, että mitä nyt sitten loppujen lopuksi mikään kuuluu kavereille. Yleensä kai vain ruukataan toimia siten, että vähän niinku kuuluukin eikä eletä ihan erakkona sanomatta tai selittämättä mistään mitään.

Mun mielestä on eri asia kysyä, mitä toiselle kuuluu, kuin kysyä, miksi et ole soittanut. Jälkimmäinen on syyllistävä, ensimmäinen ei. Ensimmäiseen kysymykseen voi vastata kohteliaasti vaikka "eipä tässä ihmeempiä", vaikka sydän tuntuisi repeävän rinnasta. Syyllistävä kysymys taas asettaa puolustuskannalle ja joutuu ärsyyntyneenä miettimään, mitähän tuohon nyt ympäripyöreästi vastaisin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se muuten, että soittelee perään tai kyselee syytä, ei tarkoita, että soittelisi "vihassa". Ei ainakaan läheskään kaikkien kohdalla.

Minusta taas tuntuu, että jos tarvitsee edes miettiä sellaista vastausta kuin että "mitä se sinulle kuuluu?", niin silloin tuntuu olevan vähän enemmänkin "vihassa" elämässä asenteeltaan. Yhtä lailla voisi myös lähteä miettimään, että mitä nyt sitten loppujen lopuksi mikään kuuluu kavereille. Yleensä kai vain ruukataan toimia siten, että vähän niinku kuuluukin eikä eletä ihan erakkona sanomatta tai selittämättä mistään mitään.

Mun mielestä on eri asia kysyä, mitä toiselle kuuluu, kuin kysyä, miksi et ole soittanut. Jälkimmäinen on syyllistävä, ensimmäinen ei. Ensimmäiseen kysymykseen voi vastata kohteliaasti vaikka "eipä tässä ihmeempiä", vaikka sydän tuntuisi repeävän rinnasta. Syyllistävä kysymys taas asettaa puolustuskannalle ja joutuu ärsyyntyneenä miettimään, mitähän tuohon nyt ympäripyöreästi vastaisin. 

Olet varmasti täysin asian ytimessä, että tämän takiahan ihmiset todnäk kysymyksestä ärsyyntyvät, koska kokevat olevansa ikään kuin nurkassa ja sormella osoiteltuna. Kukapa tykkäisi, kun huonoja puolia nostetaan pöydälle. Mutta miten kysyjän pitäisi sama asia kysyä, jotta se ei tuntuisi sinusta pahalta, vaikka olet ehkä itse loukannut toista? Voiko olla kysyjän velvollisuus aina olla kovin kaunosanainen, jos todellisuudessa häntä on itseä loukannut asia kovasti?

Voisiko olla, että sinulla on itse kasvunvaraa, jotta et ota kysymystä väärällä tavalla, vaan osaat vastata asiaan asiana? Ja osaat ottaa myös omasta teostasi vastuun, jolloin voi myös vastata ihan rehellisestikin. 

Minusta on erikoinen asetelma, jos toinen kärjistettynä saa vetää toista turpiin, mutta toinen ei saisi sanoa, että mitäs tää oli, vaan pitäisi vain olla hiljaa tai poistua paikalta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se muuten, että soittelee perään tai kyselee syytä, ei tarkoita, että soittelisi "vihassa". Ei ainakaan läheskään kaikkien kohdalla.

Minusta taas tuntuu, että jos tarvitsee edes miettiä sellaista vastausta kuin että "mitä se sinulle kuuluu?", niin silloin tuntuu olevan vähän enemmänkin "vihassa" elämässä asenteeltaan. Yhtä lailla voisi myös lähteä miettimään, että mitä nyt sitten loppujen lopuksi mikään kuuluu kavereille. Yleensä kai vain ruukataan toimia siten, että vähän niinku kuuluukin eikä eletä ihan erakkona sanomatta tai selittämättä mistään mitään.

Mun mielestä on eri asia kysyä, mitä toiselle kuuluu, kuin kysyä, miksi et ole soittanut. Jälkimmäinen on syyllistävä, ensimmäinen ei. Ensimmäiseen kysymykseen voi vastata kohteliaasti vaikka "eipä tässä ihmeempiä", vaikka sydän tuntuisi repeävän rinnasta. Syyllistävä kysymys taas asettaa puolustuskannalle ja joutuu ärsyyntyneenä miettimään, mitähän tuohon nyt ympäripyöreästi vastaisin. 

Joskus on kyllä ihan terveellistä tuoda ristiriidat esiin, jos henkilö on tyyliltään sellainen, että pyrkii kuittaamaan kaikki kiusalliset tilanteet keksimällä kasapäin kauniilta kuulostavia selityksiä. Eipä ainakaan jatkossa ole painetta olla tekemisissä, jos saa tehtyä selväksi, ettei tätä toimintaa hyväksy.

Vierailija kirjoitti:

Siis tuota, täytyy nyt kysyä, onko täällä todella monen ihmisen mielestä oikeudenmukaista, toista arvostavaa käytöstä, korrektia, kilttiä, lojaalia, asiallista, reilua ja korkean moraalin mukaista toimia seuraavilla tavoilla:

- rikkoa lupauksia, kuten esim. jättää soittamatta, jos on tämän luvannut tehdä

- olla selittämättä mitään, jos esim. tekee oharit

- ärsyyntyä, jos ystävä tiedustelee, mistä mahtaa olla kyse

- päättää ystävyys hiljaisuuteen tai oikuttelevaan käytökseen

- ylläpitää yksipuolista ystävyyttä

- kertoa ystävälle meriselityksiä totuuden sijaan eli valehdella

Vastaukseksi ei kelpaa, että ihmiset nyt vaan toimivat näin. Kysymys kuuluu, onko vai ei? 

Ei ole oikein. Mutta tässä keskustelussa menee nyt sekaisin oikeat ystävät sekä uudet tuttavuudet.

Lupauksia ei tietenkään ole oikein rikkoa kenellekään, oli kyse ystävästä, naapurista, työkaverista tai puolitutusta (oharien tekeminen eli sovitun tapaamisen peruminen ilman ilmoittamista on myös lupauksen rikkomista).

Ystävä voi tiedustella, miksi esim joku tapaaminen ei sovi, mutta puolitutun on epäkohteliasta kysellä sellaista. Jos ei sovi, niin ei sovi eli ei tarvita mitään  meriselityksiä puolitutuille. Ystäville taas voi kertoa todellisen syyn (rankka työviikko takana tai anoppi tulee kylään)  tai syystä aiheutuneen seurauksen (esim jos ei halua vielä kertoa ystävälleen ohutneulabiopsiansa tuloksia, voi kertoa olevansa esim väsynyt). Hyvä ystävä kyllä ymmärtää, että shokkivaiheessa haluaa ajatella koko asiaa vain itse ja ehkä puolisonsa kanssa, mutta ei halua jakaa asiaa vielä tässä vaiheessa perheen ulkopuolisille.

Ystävyyttä ei mielestäni voi päättää hiljaisuuteen tai oikeuttelevaan käytökseen paitsi silloin, jos ystävä varsin hyvin tietää, mistä ystävyyden päättyminen johtuu (esim ystävälläsi on ollut suhde puolisoosi) . Puolitutulle taas ei tarvitse selitellä , miksi ei tavatakaan enää kolmatta kertaa.

Onko oikein ylläpitää yksipuolista ystävyyttä? Tämä kysymys on vaikea. Ystävyydenhän voi lopettaa kumpi tahansa. Jos toinen kokee vain antavansa itsestään kaiken ystävälleen saamatta ystävyydeltä itse mitään, onko oikein, että hän ylläpitää edelleen tätä yksipuolista ystävyyttä? Tottakai on, jos hän niin haluaa. Jos taas ei halua, hän lopettaa ystävyyssuhteen, jonka kokee yksipuoliseksi. Tässä on vähän sama ongelma kuin siinä, että jos joku pyytää sulta toistuvasti rahaa ja sä aina annat, niin se toinen lakkaa pyytämästä rahaa vasta sitten, kun et enää anna hänelle rahaa. Ei siis auta, että sä mielessäsi vain toivot, että se lopettaisi rahanpummaamisen, koska jos se on jo tottunut siihen, että sulta voi pummata rahaa, niin sehän pummaa. 

Jotenkin yllättävää, että ne ihmiset, jotka eivät mielestään kärsi yksinäisyydestä, vaikuttavat monien kommenttien perusteella suhtautuvan usein toisiin ihmisiin hyvin vihamielisesti. Yhteydenpidosta puhutaan velvollisuutena, tapaamisista rasitteena jne. Miksi ette ole sitten ole yksin, jos ette toisten ihmisten seurassa viihdy?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se muuten, että soittelee perään tai kyselee syytä, ei tarkoita, että soittelisi "vihassa". Ei ainakaan läheskään kaikkien kohdalla.

Minusta taas tuntuu, että jos tarvitsee edes miettiä sellaista vastausta kuin että "mitä se sinulle kuuluu?", niin silloin tuntuu olevan vähän enemmänkin "vihassa" elämässä asenteeltaan. Yhtä lailla voisi myös lähteä miettimään, että mitä nyt sitten loppujen lopuksi mikään kuuluu kavereille. Yleensä kai vain ruukataan toimia siten, että vähän niinku kuuluukin eikä eletä ihan erakkona sanomatta tai selittämättä mistään mitään.

Mun mielestä on eri asia kysyä, mitä toiselle kuuluu, kuin kysyä, miksi et ole soittanut. Jälkimmäinen on syyllistävä, ensimmäinen ei. Ensimmäiseen kysymykseen voi vastata kohteliaasti vaikka "eipä tässä ihmeempiä", vaikka sydän tuntuisi repeävän rinnasta. Syyllistävä kysymys taas asettaa puolustuskannalle ja joutuu ärsyyntyneenä miettimään, mitähän tuohon nyt ympäripyöreästi vastaisin. 

Olet varmasti täysin asian ytimessä, että tämän takiahan ihmiset todnäk kysymyksestä ärsyyntyvät, koska kokevat olevansa ikään kuin nurkassa ja sormella osoiteltuna. Kukapa tykkäisi, kun huonoja puolia nostetaan pöydälle. Mutta miten kysyjän pitäisi sama asia kysyä, jotta se ei tuntuisi sinusta pahalta, vaikka olet ehkä itse loukannut toista? Voiko olla kysyjän velvollisuus aina olla kovin kaunosanainen, jos todellisuudessa häntä on itseä loukannut asia kovasti?

Voisiko olla, että sinulla on itse kasvunvaraa, jotta et ota kysymystä väärällä tavalla, vaan osaat vastata asiaan asiana? Ja osaat ottaa myös omasta teostasi vastuun, jolloin voi myös vastata ihan rehellisestikin. 

Minusta on erikoinen asetelma, jos toinen kärjistettynä saa vetää toista turpiin, mutta toinen ei saisi sanoa, että mitäs tää oli, vaan pitäisi vain olla hiljaa tai poistua paikalta. 

Kyllä varmaan suuri osa täällä pystyy normaaliin kanssakäymiseen. Kysehän oli alunperin eri käsityksistä ystävyydestä tai yhteydenpidon tiiviydestä. Jos oletukset eivät kohtaa, onko syy kummankaan? Joku jaksaa selitellä, toisella ei vastausta ole olemassakaan.

Alussa oli ainakin kommentti johon itse reagoin: kysyjä oli asettanut ukaasin, onko järkeä jatkaa yksipuolista yht.pitoa kun toisesta ei ollut kuulunut muutamaan viikkoon sen jälkeen, kun oli muutamia kertoja tavattu! Tähän saanut vastauksen, ettei yhteydenpitoa kannata jatkaa. Minkä jälkeen menettänyt taas luottamuksen ihmisiin. Oli saanut suoran vastauksen, mutta toisessa oli vika lopulta.

Ei tarvitse olla kaunosanainen, ei tarvitse olla mitään. Jonkinlaista syy-seuraussuhteiden tajua kuitenkin voisi olla ja jos ystävyyssuhteita ei synny, ei ainakaan haittaa käydä läpi omia toimintatapoja vielä kerran.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se muuten, että soittelee perään tai kyselee syytä, ei tarkoita, että soittelisi "vihassa". Ei ainakaan läheskään kaikkien kohdalla.

Minusta taas tuntuu, että jos tarvitsee edes miettiä sellaista vastausta kuin että "mitä se sinulle kuuluu?", niin silloin tuntuu olevan vähän enemmänkin "vihassa" elämässä asenteeltaan. Yhtä lailla voisi myös lähteä miettimään, että mitä nyt sitten loppujen lopuksi mikään kuuluu kavereille. Yleensä kai vain ruukataan toimia siten, että vähän niinku kuuluukin eikä eletä ihan erakkona sanomatta tai selittämättä mistään mitään.

Mun mielestä on eri asia kysyä, mitä toiselle kuuluu, kuin kysyä, miksi et ole soittanut. Jälkimmäinen on syyllistävä, ensimmäinen ei. Ensimmäiseen kysymykseen voi vastata kohteliaasti vaikka "eipä tässä ihmeempiä", vaikka sydän tuntuisi repeävän rinnasta. Syyllistävä kysymys taas asettaa puolustuskannalle ja joutuu ärsyyntyneenä miettimään, mitähän tuohon nyt ympäripyöreästi vastaisin. 

Olet varmasti täysin asian ytimessä, että tämän takiahan ihmiset todnäk kysymyksestä ärsyyntyvät, koska kokevat olevansa ikään kuin nurkassa ja sormella osoiteltuna. Kukapa tykkäisi, kun huonoja puolia nostetaan pöydälle. Mutta miten kysyjän pitäisi sama asia kysyä, jotta se ei tuntuisi sinusta pahalta, vaikka olet ehkä itse loukannut toista? Voiko olla kysyjän velvollisuus aina olla kovin kaunosanainen, jos todellisuudessa häntä on itseä loukannut asia kovasti?

Voisiko olla, että sinulla on itse kasvunvaraa, jotta et ota kysymystä väärällä tavalla, vaan osaat vastata asiaan asiana? Ja osaat ottaa myös omasta teostasi vastuun, jolloin voi myös vastata ihan rehellisestikin. 

Minusta on erikoinen asetelma, jos toinen kärjistettynä saa vetää toista turpiin, mutta toinen ei saisi sanoa, että mitäs tää oli, vaan pitäisi vain olla hiljaa tai poistua paikalta. 

No jos se, että en ole pariin viikkoon tai edes kuukauteen soittanut jollekin loukkaa kovasti tätä ihmistä ja hän kysyy, miksi en ole soittanut, niin pikkasen pistäisi ärsyttämään. Enhän mä soita äidillenikään joka kuukausi eikä  mun äitinikään soita ja kysy, miksi en ole soittanut. Jos hän soittaa, hän soittaa ja kysyy, mitä mulle kuuluu. Itse näkisin kasvunvaraa sillä, joka loukkaantuu kovasti, kun ei pariin viikkoon soitella ja sen jälkeen perää selitystä, miksi ei ole soittanut. Ei aikuisen pitäisi olla niin riippuvainen muista ihmisistä. Varsinkaan sellaisista, jotka eivät ole edes mitenkään läheisiä vaan jotain uusia tuttavuuksia. 

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin yllättävää, että ne ihmiset, jotka eivät mielestään kärsi yksinäisyydestä, vaikuttavat monien kommenttien perusteella suhtautuvan usein toisiin ihmisiin hyvin vihamielisesti. Yhteydenpidosta puhutaan velvollisuutena, tapaamisista rasitteena jne. Miksi ette ole sitten ole yksin, jos ette toisten ihmisten seurassa viihdy?

Mä voin koittaa selittää omalta kohdaltani. Mä viihdyn oikein hyvin yksinkin. Mulla on kotona paljon tekemistä. Tykkään myös joskus käydä ulkona yksin. Ihan vaikka istumassa stadissa kesäpäivänä terassilla ja katsella ihmisvilinää. Viihdyn myös vanhempieni, siskoni, siskoni lasten ja heidän puolisoidensa ja  lastensa, aikuisten lasteni ja heidän puolisoidensa, ystävieni ja kavereideni kanssa, mutta kohtuus kaikessa. En jaksa olla 24/7 jonkun kanssa vaan tarvitsen myös omaa rauhaa. Haluan mennä ystäväni kanssa stadiin istumaan kesäpäivänä terassille silloin, kun seura olisi mukavaa. Mutta en vaadi/velvoita ystävääni lähtemään mukaan, jos hän taas ei halua tai hänelle ei sovi. Ihan jokainen mun ihmissuhteistani voi milloin tahansa sanoa mun ehdotuksiini "ei". Eikä tarvitse edes perustella. Jos ei huvita lähteä mukaani, niin ei tarvitse. No problem. Kysyn sitten jotain toista tai menen yksin. 

Mä otan yhteyttä muihin ihmisiin silloin, kun mulla on heille jotain asiaa. Iäkkäille vanhemmilleni saatan soittaa ihan vain kysyäkseni, mitä heille kuuluu. Ts onko kaikki hyvin, onko äidin verenpaineet pysyneet uudella lääkityksellä hallinnassa, tarvitsevatko mun apuani jossain yms. Kaikki muut ihmiset lähelläni taas osaavat itse ottaa yhteyttä, kun heillä on mulle jotain asiaa. Tai haluavat multa jotain, esimerkiksi ensi viikonlopuksi lapsenvahdiksi. 

En suhtaudu vihamielisesti muihin ihmisiin, mutta yksikään uusi tuttavuus ei voi odottaa multa sitä, että hän  saisi hypätä mun elämässäni kaikkien mulle tärkeiden ja rakkaiden ihmisten ohi. Tai asioiden.  Etusijalle elämässäni. Se ei käy. Jos joku uuttavuus alkaisi odottaa, että mä tapaisin häntä useammin tai muuten pitäisin häneen enemmän yhteyttä kuin näihin muihin ihmisiini, silloin kokisin tämän uuden tuttavuuden rasitteeksi. Tai että mulla olisi velvollisuus ottaa yhteyttä häneen yhtä usein kuin hän ottaa muhun. Soittaa hänelle silloinkin, kun mulla ei olisi edes mitään asiaa, vain siksi, että hän soitti viime viikolla mulle. Tällaisiin ihmissuhteisiin mä en lähde.