Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Se on varmin keino etäännyttää ihmiset, kun soittelee perään ja vaatii selitystä, miksi et ole soittanut viime viikolla tai pitänyt yhteyttä.
Ihan vinkkinä vain teille yksinäisille, kun moni tuntuu tämän ketjun mukaan tekevän sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.
Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.
Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken.
Uhriutumisesta puhuminen on tapa, jolla pyritään häpäisemään ihmisiä, jotka tuovat esiin ongelmiaan. Jos ongelmat olisivat helppoja ratkaista, niin niitä ei enää olisi.
Olen eri kirjoittaja, mutta tuo on varmasti ihan totta. Jossain aiemmin ketjussa kirjoitin, että olisi aika epärealistista odottaa, että aikuisiällä tapaisin ihmisen, joka on kiinnostunut kaikista samoista asioista kuin minäkin (ja vain niistä asioista) ja haluaisi tehdä kaikkea samaa kuin minäkin. Juuri sen vuoksi mulla on perhe, sisko, pari hyvää ystävää ja lisäksi kivoja kavereita, joiden kanssa teen erilaisia asioita. Teen asiaa X sen ystäväni tai kaverini kanssa, jota myös kiinnostaa asia X. Ja asiaa Y taas sen kanssa, jota myös kiinnostaa tehdä asiaa Y. Jos asia X kiinnostaa useampaa, teen sitä sen kanssa, jota X eniten kiinnostaa. En siis odota, että kaveri X tekisi kanssani Y:tä tai Y kanssani X:ää. Vastaavasti näillä ihmisillä on muita ihmisiä, joiden kanssa he tekevät niitä asioita, jotka taas minua ei kiinnosta tehdä. En esimerkiksi käy seurakunnan tilaisuuksissa, joten uskovainen ystäväni käy niissä muiden ystäviensä kanssa eikä edes odota, että minä lähtisin hänen mukaansa.
Olisi oikeasti hirveän raskasta olla jollekin se yksi ja ainoa, jonka kanssa pitäisi tehdä ja jakaa kaikki. Kun on useampia ihmissuhteita, joilla taas jokaisella itselläänkin on useampia ihmissuhteita, ei muutu kenellekään taakaksi.
Onko joku vaatinut tällaista?
Kommenttini koski aiempaa kirjoitusta, jossa kirjoittaja totesi "Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken." Ja tästä siis olin hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Jos on vain yksi ystävä elämässään ja haluaa lähteä vaikka leffaan, niin ketä pyytää? Sitä yhtä. Tai jos haluaa lähteä kaverin kanssa lomareissulle, ketä hän pyytää? Jos haluaa kutsua jonkun kylään, kenet hän kutsuu? Tai jos on suruja jostain asiasta, kenelle hän kertoo? Jos katkaisee jalkansa ja tarvitsee apua koiran ulkoilutukseen, keneltä hän pyytää apua? Silloin ei ole kuin se yksi ystävä, johon kohdistuu nämä kaikki. Jos taas on useita, voi yhtä asiaa kysyä yhdeltä, toista toiselta jne eli nämä asiat jakautuvat useamman kesken eivätkä sen vuoksi tunnu edes vaatimuksilta.
Jos mulla olisi ystävä, jolla ei olisi ketään muuta kuin minä, tuntisin itseni aika sydämettömäksi - varsinkin jonkin vakavamman asian kohdalla - jos joutuisin kieltäytymään sen vuoksi, että en ehtisi, jaksaisi tai mulla olisi jotain muita suunnitelmia. Me ihmiset toki ollaan erilaisia, mutta mä varmaan tuossa tilanteessa alkaisin asettaa tämän ystäväni etusijalle, peruisin muita jo sovittuja menojani hänen vuokseen ja vähitellen tämä ystävä alkaisi muuttua mulle taakaksi. On paljon helpompaa sanoa, että huomenna voin tulla viemään sun koiran ulos, mutta tänään mulla on muita suunnitelmia, sellaiselle, jolla on muitakin ihmissuhteita kuin sellaiselle, jolla ei olisi ketään muuta kuin minä. Ymmärsitkö pointin?
Et varmaan ole kenenkään köyhänkään ystävä? Sekin kun voi aiheuttaa epämukavia viboja.
Teille 40v yksinäisille annan kuitenkin yhden vinkin. Yleensä 40v ihmisillä on perhe ja kiirettäkin sen kanssa. Jos haluatte ystävän, suosittelen vanhempia rouvia tai miksei herrojakin. He ovat yksinäisiä ja heillä on aikaa. Heillä ei enää ole lasten harrastuskuskaukset esteenä, eikä viikonloppuna anoppilassa käynnit. Heillä on aikaa viettää sitä teidän kanssa. Itse olen ystävystynyt naapurin iäkkäämmän naisen kanssa ja olemme viettäneet monia kivoja iltoja teekupin ääressä jutellen ja käyden yhdessä kävelyllä. Yksinäisinä ihmisinä meillä on aikaa toisillemme. Ystävyys ei katso ikää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.
Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.
Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken.
Uhriutumisesta puhuminen on tapa, jolla pyritään häpäisemään ihmisiä, jotka tuovat esiin ongelmiaan. Jos ongelmat olisivat helppoja ratkaista, niin niitä ei enää olisi.
Olen eri kirjoittaja, mutta tuo on varmasti ihan totta. Jossain aiemmin ketjussa kirjoitin, että olisi aika epärealistista odottaa, että aikuisiällä tapaisin ihmisen, joka on kiinnostunut kaikista samoista asioista kuin minäkin (ja vain niistä asioista) ja haluaisi tehdä kaikkea samaa kuin minäkin. Juuri sen vuoksi mulla on perhe, sisko, pari hyvää ystävää ja lisäksi kivoja kavereita, joiden kanssa teen erilaisia asioita. Teen asiaa X sen ystäväni tai kaverini kanssa, jota myös kiinnostaa asia X. Ja asiaa Y taas sen kanssa, jota myös kiinnostaa tehdä asiaa Y. Jos asia X kiinnostaa useampaa, teen sitä sen kanssa, jota X eniten kiinnostaa. En siis odota, että kaveri X tekisi kanssani Y:tä tai Y kanssani X:ää. Vastaavasti näillä ihmisillä on muita ihmisiä, joiden kanssa he tekevät niitä asioita, jotka taas minua ei kiinnosta tehdä. En esimerkiksi käy seurakunnan tilaisuuksissa, joten uskovainen ystäväni käy niissä muiden ystäviensä kanssa eikä edes odota, että minä lähtisin hänen mukaansa.
Olisi oikeasti hirveän raskasta olla jollekin se yksi ja ainoa, jonka kanssa pitäisi tehdä ja jakaa kaikki. Kun on useampia ihmissuhteita, joilla taas jokaisella itselläänkin on useampia ihmissuhteita, ei muutu kenellekään taakaksi.
Onko joku vaatinut tällaista?
Kommenttini koski aiempaa kirjoitusta, jossa kirjoittaja totesi "Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken." Ja tästä siis olin hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Jos on vain yksi ystävä elämässään ja haluaa lähteä vaikka leffaan, niin ketä pyytää? Sitä yhtä. Tai jos haluaa lähteä kaverin kanssa lomareissulle, ketä hän pyytää? Jos haluaa kutsua jonkun kylään, kenet hän kutsuu? Tai jos on suruja jostain asiasta, kenelle hän kertoo? Jos katkaisee jalkansa ja tarvitsee apua koiran ulkoilutukseen, keneltä hän pyytää apua? Silloin ei ole kuin se yksi ystävä, johon kohdistuu nämä kaikki. Jos taas on useita, voi yhtä asiaa kysyä yhdeltä, toista toiselta jne eli nämä asiat jakautuvat useamman kesken eivätkä sen vuoksi tunnu edes vaatimuksilta.
Jos mulla olisi ystävä, jolla ei olisi ketään muuta kuin minä, tuntisin itseni aika sydämettömäksi - varsinkin jonkin vakavamman asian kohdalla - jos joutuisin kieltäytymään sen vuoksi, että en ehtisi, jaksaisi tai mulla olisi jotain muita suunnitelmia. Me ihmiset toki ollaan erilaisia, mutta mä varmaan tuossa tilanteessa alkaisin asettaa tämän ystäväni etusijalle, peruisin muita jo sovittuja menojani hänen vuokseen ja vähitellen tämä ystävä alkaisi muuttua mulle taakaksi. On paljon helpompaa sanoa, että huomenna voin tulla viemään sun koiran ulos, mutta tänään mulla on muita suunnitelmia, sellaiselle, jolla on muitakin ihmissuhteita kuin sellaiselle, jolla ei olisi ketään muuta kuin minä. Ymmärsitkö pointin?
Et varmaan ole kenenkään köyhänkään ystävä? Sekin kun voi aiheuttaa epämukavia viboja.
Taas yksi syy, miksi yksinäiset ovat yksinäisiä. Täällä on heiltä niin ihmeen töykeitä vastauksia, etten yhtään ihmettele, että heihin tutustuvat ihmiset lakkaa pitämästä yhteyttä heihin.
Vierailija kirjoitti:
Se on varmin keino etäännyttää ihmiset, kun soittelee perään ja vaatii selitystä, miksi et ole soittanut viime viikolla tai pitänyt yhteyttä.
Ihan vinkkinä vain teille yksinäisille, kun moni tuntuu tämän ketjun mukaan tekevän sitä.
Älä sure, itse olen alkanut karsia ikävästi käyttäytyvät ihmiset elämästäni yhä nopeammin pois aiempien kokemusteni perusteella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi yksinäiset ei hae seuraa toisista yksinäisistä. Tuntuu, että he polttavat näppinsä aina uudestaan ja uudestaan haluamalla ystävystyä ihmisen kanssa, kenen elämässä on jo muutenkin paljon ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.
Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.
Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken.
Uhriutumisesta puhuminen on tapa, jolla pyritään häpäisemään ihmisiä, jotka tuovat esiin ongelmiaan. Jos ongelmat olisivat helppoja ratkaista, niin niitä ei enää olisi.
Olen eri kirjoittaja, mutta tuo on varmasti ihan totta. Jossain aiemmin ketjussa kirjoitin, että olisi aika epärealistista odottaa, että aikuisiällä tapaisin ihmisen, joka on kiinnostunut kaikista samoista asioista kuin minäkin (ja vain niistä asioista) ja haluaisi tehdä kaikkea samaa kuin minäkin. Juuri sen vuoksi mulla on perhe, sisko, pari hyvää ystävää ja lisäksi kivoja kavereita, joiden kanssa teen erilaisia asioita. Teen asiaa X sen ystäväni tai kaverini kanssa, jota myös kiinnostaa asia X. Ja asiaa Y taas sen kanssa, jota myös kiinnostaa tehdä asiaa Y. Jos asia X kiinnostaa useampaa, teen sitä sen kanssa, jota X eniten kiinnostaa. En siis odota, että kaveri X tekisi kanssani Y:tä tai Y kanssani X:ää. Vastaavasti näillä ihmisillä on muita ihmisiä, joiden kanssa he tekevät niitä asioita, jotka taas minua ei kiinnosta tehdä. En esimerkiksi käy seurakunnan tilaisuuksissa, joten uskovainen ystäväni käy niissä muiden ystäviensä kanssa eikä edes odota, että minä lähtisin hänen mukaansa.
Olisi oikeasti hirveän raskasta olla jollekin se yksi ja ainoa, jonka kanssa pitäisi tehdä ja jakaa kaikki. Kun on useampia ihmissuhteita, joilla taas jokaisella itselläänkin on useampia ihmissuhteita, ei muutu kenellekään taakaksi.
Onko joku vaatinut tällaista?
Kommenttini koski aiempaa kirjoitusta, jossa kirjoittaja totesi "Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken." Ja tästä siis olin hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Jos on vain yksi ystävä elämässään ja haluaa lähteä vaikka leffaan, niin ketä pyytää? Sitä yhtä. Tai jos haluaa lähteä kaverin kanssa lomareissulle, ketä hän pyytää? Jos haluaa kutsua jonkun kylään, kenet hän kutsuu? Tai jos on suruja jostain asiasta, kenelle hän kertoo? Jos katkaisee jalkansa ja tarvitsee apua koiran ulkoilutukseen, keneltä hän pyytää apua? Silloin ei ole kuin se yksi ystävä, johon kohdistuu nämä kaikki. Jos taas on useita, voi yhtä asiaa kysyä yhdeltä, toista toiselta jne eli nämä asiat jakautuvat useamman kesken eivätkä sen vuoksi tunnu edes vaatimuksilta.
Jos mulla olisi ystävä, jolla ei olisi ketään muuta kuin minä, tuntisin itseni aika sydämettömäksi - varsinkin jonkin vakavamman asian kohdalla - jos joutuisin kieltäytymään sen vuoksi, että en ehtisi, jaksaisi tai mulla olisi jotain muita suunnitelmia. Me ihmiset toki ollaan erilaisia, mutta mä varmaan tuossa tilanteessa alkaisin asettaa tämän ystäväni etusijalle, peruisin muita jo sovittuja menojani hänen vuokseen ja vähitellen tämä ystävä alkaisi muuttua mulle taakaksi. On paljon helpompaa sanoa, että huomenna voin tulla viemään sun koiran ulos, mutta tänään mulla on muita suunnitelmia, sellaiselle, jolla on muitakin ihmissuhteita kuin sellaiselle, jolla ei olisi ketään muuta kuin minä. Ymmärsitkö pointin?
Et varmaan ole kenenkään köyhänkään ystävä? Sekin kun voi aiheuttaa epämukavia viboja.
Taas yksi syy, miksi yksinäiset ovat yksinäisiä. Täällä on heiltä niin ihmeen töykeitä vastauksia, etten yhtään ihmettele, että heihin tutustuvat ihmiset lakkaa pitämästä yhteyttä heihin.
Sinä vain yrität nostattaa itseäsi yksinäisiä mollaamalla. Älä ihmettele, jos saat vastaukset sen mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi yksinäiset ei hae seuraa toisista yksinäisistä. Tuntuu, että he polttavat näppinsä aina uudestaan ja uudestaan haluamalla ystävystyä ihmisen kanssa, kenen elämässä on jo muutenkin paljon ihmisiä.
Copypastaatko tätä samaa lausetta?
Vierailija kirjoitti:
Miksi yksinäiset ei hae seuraa toisista yksinäisistä. Tuntuu, että he polttavat näppinsä aina uudestaan ja uudestaan haluamalla ystävystyä ihmisen kanssa, kenen elämässä on jo muutenkin paljon ihmisiä.
Jos jollakin on paljon kavereita, sehän on tae, että se on mukava. Sellaisen ihmisen seuraan on hyvä hakeutua. Voi sitä kautta saada enemmänkin tuttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.
Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.
Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken.
Uhriutumisesta puhuminen on tapa, jolla pyritään häpäisemään ihmisiä, jotka tuovat esiin ongelmiaan. Jos ongelmat olisivat helppoja ratkaista, niin niitä ei enää olisi.
Olen eri kirjoittaja, mutta tuo on varmasti ihan totta. Jossain aiemmin ketjussa kirjoitin, että olisi aika epärealistista odottaa, että aikuisiällä tapaisin ihmisen, joka on kiinnostunut kaikista samoista asioista kuin minäkin (ja vain niistä asioista) ja haluaisi tehdä kaikkea samaa kuin minäkin. Juuri sen vuoksi mulla on perhe, sisko, pari hyvää ystävää ja lisäksi kivoja kavereita, joiden kanssa teen erilaisia asioita. Teen asiaa X sen ystäväni tai kaverini kanssa, jota myös kiinnostaa asia X. Ja asiaa Y taas sen kanssa, jota myös kiinnostaa tehdä asiaa Y. Jos asia X kiinnostaa useampaa, teen sitä sen kanssa, jota X eniten kiinnostaa. En siis odota, että kaveri X tekisi kanssani Y:tä tai Y kanssani X:ää. Vastaavasti näillä ihmisillä on muita ihmisiä, joiden kanssa he tekevät niitä asioita, jotka taas minua ei kiinnosta tehdä. En esimerkiksi käy seurakunnan tilaisuuksissa, joten uskovainen ystäväni käy niissä muiden ystäviensä kanssa eikä edes odota, että minä lähtisin hänen mukaansa.
Olisi oikeasti hirveän raskasta olla jollekin se yksi ja ainoa, jonka kanssa pitäisi tehdä ja jakaa kaikki. Kun on useampia ihmissuhteita, joilla taas jokaisella itselläänkin on useampia ihmissuhteita, ei muutu kenellekään taakaksi.
Onko joku vaatinut tällaista?
Kommenttini koski aiempaa kirjoitusta, jossa kirjoittaja totesi "Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken." Ja tästä siis olin hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Jos on vain yksi ystävä elämässään ja haluaa lähteä vaikka leffaan, niin ketä pyytää? Sitä yhtä. Tai jos haluaa lähteä kaverin kanssa lomareissulle, ketä hän pyytää? Jos haluaa kutsua jonkun kylään, kenet hän kutsuu? Tai jos on suruja jostain asiasta, kenelle hän kertoo? Jos katkaisee jalkansa ja tarvitsee apua koiran ulkoilutukseen, keneltä hän pyytää apua? Silloin ei ole kuin se yksi ystävä, johon kohdistuu nämä kaikki. Jos taas on useita, voi yhtä asiaa kysyä yhdeltä, toista toiselta jne eli nämä asiat jakautuvat useamman kesken eivätkä sen vuoksi tunnu edes vaatimuksilta.
Jos mulla olisi ystävä, jolla ei olisi ketään muuta kuin minä, tuntisin itseni aika sydämettömäksi - varsinkin jonkin vakavamman asian kohdalla - jos joutuisin kieltäytymään sen vuoksi, että en ehtisi, jaksaisi tai mulla olisi jotain muita suunnitelmia. Me ihmiset toki ollaan erilaisia, mutta mä varmaan tuossa tilanteessa alkaisin asettaa tämän ystäväni etusijalle, peruisin muita jo sovittuja menojani hänen vuokseen ja vähitellen tämä ystävä alkaisi muuttua mulle taakaksi. On paljon helpompaa sanoa, että huomenna voin tulla viemään sun koiran ulos, mutta tänään mulla on muita suunnitelmia, sellaiselle, jolla on muitakin ihmissuhteita kuin sellaiselle, jolla ei olisi ketään muuta kuin minä. Ymmärsitkö pointin?
Et varmaan ole kenenkään köyhänkään ystävä? Sekin kun voi aiheuttaa epämukavia viboja.
Taas yksi syy, miksi yksinäiset ovat yksinäisiä. Täällä on heiltä niin ihmeen töykeitä vastauksia, etten yhtään ihmettele, että heihin tutustuvat ihmiset lakkaa pitämästä yhteyttä heihin.
Sinä vain yrität nostattaa itseäsi yksinäisiä mollaamalla. Älä ihmettele, jos saat vastaukset sen mukaan.
En ole kyllä tuo, joka kirjoitti yhden ystävän taakasta. Mutta ymmärrän varsin hyvin häntä. Olen ollut itse tilanteessa, missä ihminen, kenellä ei ollut muita, halusi vain minulta koko ajan palveluksia. Jouduin aika lailla muita juttuja siirtämään hänen vuokseen. No muut tutut sitten suuttuivat, kun peruin ja peruin tapaamisia heidän kanssaan. Jos kieltäydyin tälle yhdelle, hänkin oli vihainen, kun olinhan hänen ainoa. Kyllä hänestä tuli taakka. Siksi ymmärrän tuon kirjoittajaa erittäin hyvin. Ja tämä taakka oli siis sukulaiseni. Olisin niin toivonut, että hänellä olisi ollut turvaverkoissa muitakin ihmisiä, enkä vain minä. Syyllisyydentunto ei ole hyvä alku mihinkään suhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.
Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.
Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken.
Uhriutumisesta puhuminen on tapa, jolla pyritään häpäisemään ihmisiä, jotka tuovat esiin ongelmiaan. Jos ongelmat olisivat helppoja ratkaista, niin niitä ei enää olisi.
Huomasin vain kaavan, tee sillä mitä tykkäät. Ihmissuhteet vaativat vaalimista, ne eivät vaan ole "hyviä". Pyrin itsetutkiskeluun, jotta en olisi vaativa muita kohtaan, siihen minulla ei ole perusteita tai oikeuttakaan.
Harva ongelma on helppo ratkaista ja siksi täällä moni on antanut vinkkejä ja näkökulmia. Mielestäni suurimmaksi osaksi hyvässä hengessä. Kun ongelmia työstetään ja pyritään ratkaisemaan, ne saattavat myös silloin kadota. Eikai niitä ole itsetarkoitus pitää yllä sillä perusteella, ettei niihin löydy automaattista, helppoa ratkaisua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.
Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.
Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken.
Uhriutumisesta puhuminen on tapa, jolla pyritään häpäisemään ihmisiä, jotka tuovat esiin ongelmiaan. Jos ongelmat olisivat helppoja ratkaista, niin niitä ei enää olisi.
Huomasin vain kaavan, tee sillä mitä tykkäät. Ihmissuhteet vaativat vaalimista, ne eivät vaan ole "hyviä". Pyrin itsetutkiskeluun, jotta en olisi vaativa muita kohtaan, siihen minulla ei ole perusteita tai oikeuttakaan.
Harva ongelma on helppo ratkaista ja siksi täällä moni on antanut vinkkejä ja näkökulmia. Mielestäni suurimmaksi osaksi hyvässä hengessä. Kun ongelmia työstetään ja pyritään ratkaisemaan, ne saattavat myös silloin kadota. Eikai niitä ole itsetarkoitus pitää yllä sillä perusteella, ettei niihin löydy automaattista, helppoa ratkaisua?
Yksinäisillä on enemmän syitä vaalia ihmissuhteitaan kuin sellaisella, jolla seuraa tulee ovista ja ikkunoista. Valitettavasti vain tätä ihmissuhteen eteen tehtyä työtä alkaa toinen osapuoli äkkiä pitää itsestäänselvyytenä ja passivoituu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.
Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.
Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken.
Uhriutumisesta puhuminen on tapa, jolla pyritään häpäisemään ihmisiä, jotka tuovat esiin ongelmiaan. Jos ongelmat olisivat helppoja ratkaista, niin niitä ei enää olisi.
Olen eri kirjoittaja, mutta tuo on varmasti ihan totta. Jossain aiemmin ketjussa kirjoitin, että olisi aika epärealistista odottaa, että aikuisiällä tapaisin ihmisen, joka on kiinnostunut kaikista samoista asioista kuin minäkin (ja vain niistä asioista) ja haluaisi tehdä kaikkea samaa kuin minäkin. Juuri sen vuoksi mulla on perhe, sisko, pari hyvää ystävää ja lisäksi kivoja kavereita, joiden kanssa teen erilaisia asioita. Teen asiaa X sen ystäväni tai kaverini kanssa, jota myös kiinnostaa asia X. Ja asiaa Y taas sen kanssa, jota myös kiinnostaa tehdä asiaa Y. Jos asia X kiinnostaa useampaa, teen sitä sen kanssa, jota X eniten kiinnostaa. En siis odota, että kaveri X tekisi kanssani Y:tä tai Y kanssani X:ää. Vastaavasti näillä ihmisillä on muita ihmisiä, joiden kanssa he tekevät niitä asioita, jotka taas minua ei kiinnosta tehdä. En esimerkiksi käy seurakunnan tilaisuuksissa, joten uskovainen ystäväni käy niissä muiden ystäviensä kanssa eikä edes odota, että minä lähtisin hänen mukaansa.
Olisi oikeasti hirveän raskasta olla jollekin se yksi ja ainoa, jonka kanssa pitäisi tehdä ja jakaa kaikki. Kun on useampia ihmissuhteita, joilla taas jokaisella itselläänkin on useampia ihmissuhteita, ei muutu kenellekään taakaksi.
Onko joku vaatinut tällaista?
Kommenttini koski aiempaa kirjoitusta, jossa kirjoittaja totesi "Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken." Ja tästä siis olin hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Jos on vain yksi ystävä elämässään ja haluaa lähteä vaikka leffaan, niin ketä pyytää? Sitä yhtä. Tai jos haluaa lähteä kaverin kanssa lomareissulle, ketä hän pyytää? Jos haluaa kutsua jonkun kylään, kenet hän kutsuu? Tai jos on suruja jostain asiasta, kenelle hän kertoo? Jos katkaisee jalkansa ja tarvitsee apua koiran ulkoilutukseen, keneltä hän pyytää apua? Silloin ei ole kuin se yksi ystävä, johon kohdistuu nämä kaikki. Jos taas on useita, voi yhtä asiaa kysyä yhdeltä, toista toiselta jne eli nämä asiat jakautuvat useamman kesken eivätkä sen vuoksi tunnu edes vaatimuksilta.
Jos mulla olisi ystävä, jolla ei olisi ketään muuta kuin minä, tuntisin itseni aika sydämettömäksi - varsinkin jonkin vakavamman asian kohdalla - jos joutuisin kieltäytymään sen vuoksi, että en ehtisi, jaksaisi tai mulla olisi jotain muita suunnitelmia. Me ihmiset toki ollaan erilaisia, mutta mä varmaan tuossa tilanteessa alkaisin asettaa tämän ystäväni etusijalle, peruisin muita jo sovittuja menojani hänen vuokseen ja vähitellen tämä ystävä alkaisi muuttua mulle taakaksi. On paljon helpompaa sanoa, että huomenna voin tulla viemään sun koiran ulos, mutta tänään mulla on muita suunnitelmia, sellaiselle, jolla on muitakin ihmissuhteita kuin sellaiselle, jolla ei olisi ketään muuta kuin minä. Ymmärsitkö pointin?
Et varmaan ole kenenkään köyhänkään ystävä? Sekin kun voi aiheuttaa epämukavia viboja.
Yksi mun hyvistä ystävistäni on köyhä eikä se ole mulle mikään ongelma. Miksi olisi? Ei hän multa rahaa pyydä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.
Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.
Ainakin itse olen kokeillut ilman menestystä kaikkea ketjussa mainittua, useaan kertaan. 40 vuoden ikään kun on kerennyt. Siksi useimmat vinkit tuntuvat vain alentuvilta - ihan niinkuin yksinäiset olisivat myös yksinkertaisia, eivätkä osaisi esim kysyä työkavereita tai naapureita itse jonnekin, jos se suinkin olisi mahdollista. Tai niinkuin me ei ymmärrettäisi ettei uudelle tuttavuudelle heti kerrota syvempiä traumoja. Jne jne.
Ainoa johtopäätös minkä itse voin vetää, on että ystävystyminen on todella harvinaista, ja täysin sattumanvaraista. Siksi en oikein näe enää järkeä edes yrittää, enkä enää vuosiin juuri olekaan. Säästyy ainakin ne pettymykset.
En pidä yksinäisiä yksinkertaisina, vaan yritän miettiä mikä tähän vaikuttaa ja mikä voisi auttaa.
Vaatii että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oikealla asenteella ja että tämä toinenkin on. Mistä lie sitten lopulta kiikastaa kohtaamattomuus, riippuu varmaan tilanteesta. Johtopäätöksesi ei silti monen kohdalla pidä paikkaansa. Sattumanvaraisuus ei selitä ilmiön kertymistä suuntaan tai toiseen.
En kuitenkaan lähtisi etsimään syytä muista omaan tilanteeseeni, oli kyse mistä vaan elämässä, vaan miettisin, mikä on oma osuus asiassa ja voiko sitä muuttaa jotenkin. Aina ei voi, useimmiten kyllä. Näin itse tekisin.
Asian voivottelu kohtalon sanelemana juttuna minusta pikemmin antaa olettaa yksinäisten olevan yksinkertaisia ja kyvyttömiä vaikuttamaan omaan elämäänsä millään tavoin.
Vierailija kirjoitti:
Se on varmin keino etäännyttää ihmiset, kun soittelee perään ja vaatii selitystä, miksi et ole soittanut viime viikolla tai pitänyt yhteyttä.
Ihan vinkkinä vain teille yksinäisille, kun moni tuntuu tämän ketjun mukaan tekevän sitä.
Maybe so. Ihmisistähän on kamalaa, kun joku kyselee käytöstapojen perään tai edellyttää moraalia, koska hehän eivät ole mitenkään velvollisia olemaan toiselle mukavia.
Tämä on vähän sama kuin sanoisi, että varmin tapa saada potkut on sanoa esimiehelle eriävä mielipide.
Kannattaa kuitenkin miettiä, onko kaveruus- tai työsuhde säästämisen arvoinen, jos tällaisista sanomisista saa niin kovin kurjan leiman otsaansa. Voi myös velvoittaa toista osapuolta kehittymään ihmisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.
Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.
Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken.
Uhriutumisesta puhuminen on tapa, jolla pyritään häpäisemään ihmisiä, jotka tuovat esiin ongelmiaan. Jos ongelmat olisivat helppoja ratkaista, niin niitä ei enää olisi.
Huomasin vain kaavan, tee sillä mitä tykkäät. Ihmissuhteet vaativat vaalimista, ne eivät vaan ole "hyviä". Pyrin itsetutkiskeluun, jotta en olisi vaativa muita kohtaan, siihen minulla ei ole perusteita tai oikeuttakaan.
Harva ongelma on helppo ratkaista ja siksi täällä moni on antanut vinkkejä ja näkökulmia. Mielestäni suurimmaksi osaksi hyvässä hengessä. Kun ongelmia työstetään ja pyritään ratkaisemaan, ne saattavat myös silloin kadota. Eikai niitä ole itsetarkoitus pitää yllä sillä perusteella, ettei niihin löydy automaattista, helppoa ratkaisua?
Jos tämän aihepiirin kokemusasiantuntijat eli yksinäiset ovat useaan otteeseen sanoneet, että näitä täällä mainittuja keinoja on kokeiltu, mutta ne eivät ole muuttaneet tilannetta, niin miksi et laita painoarvoa heidän näkemyksilleen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on varmin keino etäännyttää ihmiset, kun soittelee perään ja vaatii selitystä, miksi et ole soittanut viime viikolla tai pitänyt yhteyttä.
Ihan vinkkinä vain teille yksinäisille, kun moni tuntuu tämän ketjun mukaan tekevän sitä.
Maybe so. Ihmisistähän on kamalaa, kun joku kyselee käytöstapojen perään tai edellyttää moraalia, koska hehän eivät ole mitenkään velvollisia olemaan toiselle mukavia.
Tämä on vähän sama kuin sanoisi, että varmin tapa saada potkut on sanoa esimiehelle eriävä mielipide.
Kannattaa kuitenkin miettiä, onko kaveruus- tai työsuhde säästämisen arvoinen, jos tällaisista sanomisista saa niin kovin kurjan leiman otsaansa. Voi myös velvoittaa toista osapuolta kehittymään ihmisenä.
Vähän kuin jätetty itkisi poikaystävän perään, että älä jätä mua. Varmaan tulee poikaystävä takaisin.
Minusta noloa lähinnä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leimaamatta kaikkia yksinäisiä, tässä ketjussa vaativuus korostuu yksinäisten kertomuksissa. Myös oman selkeästi toimimattoman toiminta- ja ajattelutavan puolustaminen ja jopa uhriutuminen. Ratkaisuja ongelmaan on tarjottu läpi ketjun, se ei ole mikään edellä mainituista.
Kierrämme kehää. Muuten kiinnostava keskustelu.
Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken.
Uhriutumisesta puhuminen on tapa, jolla pyritään häpäisemään ihmisiä, jotka tuovat esiin ongelmiaan. Jos ongelmat olisivat helppoja ratkaista, niin niitä ei enää olisi.
Huomasin vain kaavan, tee sillä mitä tykkäät. Ihmissuhteet vaativat vaalimista, ne eivät vaan ole "hyviä". Pyrin itsetutkiskeluun, jotta en olisi vaativa muita kohtaan, siihen minulla ei ole perusteita tai oikeuttakaan.
Harva ongelma on helppo ratkaista ja siksi täällä moni on antanut vinkkejä ja näkökulmia. Mielestäni suurimmaksi osaksi hyvässä hengessä. Kun ongelmia työstetään ja pyritään ratkaisemaan, ne saattavat myös silloin kadota. Eikai niitä ole itsetarkoitus pitää yllä sillä perusteella, ettei niihin löydy automaattista, helppoa ratkaisua?
Jos tämän aihepiirin kokemusasiantuntijat eli yksinäiset ovat useaan otteeseen sanoneet, että näitä täällä mainittuja keinoja on kokeiltu, mutta ne eivät ole muuttaneet tilannetta, niin miksi et laita painoarvoa heidän näkemyksilleen?
Ketjussa on taidettu jo monta kertaa todeta, että ratkaisuja ei saa ehdottaa, koska mitään ei haluta tehdä, kuin vain surkutella itseään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.
Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.
Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.
No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!
Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).
Mitä järkeä edes yrittää.
Ei se hylkääjän osakaan aina ole helppoa. Tiedostan, että ette te hylätyt tätä kyllä ymmärrä. Mutta olen muutaman tällaisen orastavan suhteen katkaissut aika alkuun.
Silmääni pisti tuo tunnin matka. No minulla on iso perhe ja epäsäännölliset työajat. Lisäksi muita velvoitteita, joita ei ehkä ole tullut tarpeeksi selkeästi kerrottua. Jonkun kaverin luona on ollut kiva käydä, mutta olen joutunut ilmoittamaan, että en voi alkaa tiiviimpään ystävyyteen. Juuri matka ja muut kiireet. Vastaus on ollut tällainen juuri, että ei se mulle olis kyllä ollut liian pitkä, tekosyy, en usko.
No ei voi mitään, jos ei usko. Ihmisessä ei vikaa, mutta kun omat rahkeet ei riitä niin tiiviisiin tapaamisiin, kuin toinen toivoo, olen ilmoittanut heti alusta, että en vain pysty.
Toinen hieno ihminen sinänsä, kutsui minut luokseen. En voinut tulla ja jouduin perumaan perheessä tapahtuneen sairastumistapauksen vuoksi. Sain aika ikävän vastauksen. Tämän jälkeen en tietenkään enää soitellut. Mutta hän kutsui uudelleen. Ilmoitin, että parempi ehkä, että emme tämän enempää tutustu. Taas sain haukut niskaani.
Ei ne aina ole niin, että jos ei pysty tai kykene tai edes halua alkaa syvempään ystävyyteen, ole syynä se, että toinen olisi vain itsekäs hyväksikäyttäjä ja huono ihminen. Syitä voi olla niin monia. Jopa se, ettei ne rahkeet riitä ja aika riitä ja ei halua loukata toista enempää. Jos on jo itsellä niitä ystäviä, ei ehkä koe jaksavansa lisää hyviä ystäviä siihen elämäntilanteeseen. Ei sekään kai olisi kiva, että velvollisuudesta kävisi ja koko ajan olisi olo, että se on pois jostain muualta ja siksi ei sydämestään paneutuisi juttuun.
No tässä esimerkissä tämä ihminen sanoi moneen kertaan kuinka pitää minusta, ehdottomasti haluaa tutustua, ja ikävöi kun ei muutamaan viikkoon nähty. Sä et sitten varmaan/toivottavasti sanonut näin? Eli tilanne on ihan eri, jos et aloittanut ystävystymistä todella innoissaan vain lyödäksesi välit kokonaan poikki puolen vuoden jälkeen... Se on julmaa. Minulle ei olisi ollut mikään ongelma matkustaa sitä tuntia, ja puolen tunnin puoliväliä kai kukaan ei voi pitää pitkänä matkana? Tai pitää yhteyttä väliaikaisesti online jos sekin tuntui liialta? Tai vaikka sanoa että nyt on niin kiireistä etten voi pitää yhteyttä, katsotaan x ajan päästä uusiksi...
Jotain tapahtui ja hän ei halua sitä ruotia suoraan.
Voi olla jokin hänen omassa elämässä. Voi olla sinussa. Voi olla ihan mitä vain.
Turha näitä on jäädä vatvomaan ja toista syyttelemään ja katkeroitumaan. Hänelle on voinut tapahtua mitä tahansa ja et tule ikinä sitä tietämään. Unohdat ihmisen ja sillä selvä. Jokin syy hänellä oli, mutta kannattaako tuota jäädä vuosikausiksi miettimään. Se oli ja meni ja elämä jatkuu. Ihmissuhteita tulee ja menee elämässä.
Elämässäni on jäänyt ihmisiä, enkä ole koskaan soitellut perään ja aiheuttanut heille kiusallista tilannetta, että olisi pitänyt selittää, miksi ei halua tavata minua enää. Koska et kuule koskaan oikeaa syytä. Siinä kysyttäessä tuntemasi ihminenkin on todennäköisesti pikaisesti keksinyt tekosyyksi matkan. Nyt sinä mielessäsi mietit, että olishan se voinut tehdä sitä ja voinut tehdä tätä. Kun yksinkertainen syy on, että hän ei jostain syystä halunnut vastata ystävyyteesi ja oikeaa syytä ei halunnut sanoa.
Taakse jääneet ihmiset jäävät taakse ja elämä menee eteen päin. Ehkä hän ei halunnut sanoa sinulle suoraan, että et ollutkaan sellainen ihminen, kuin hän oletti ja hän ei halua jatkaa ystävyyttä.
En ole tuo, jolle kommentoit. Tällaisia postauksia lukiessa itselleni tulee hyvin kaksijakoinen olo: tavallaan on hienoa, että joku hyväksyy, on ymmärtäväinen, jalo ja menee vain eteenpäin. Toisaalta taas tulee olo, että eikö ihminen anna itselleen mitään arvoa, vaan tohvelina vain tyytyy kaikkeen ja pitää ihan ok:na kaikenlaista sontaa?
Minä inhoan ehkä eniten elämässä epäoikeudenmukaisuutta, joten on erittäin vaikeata ymmärtää ihmisiä, jotka vain jättävät kertomatta syitä, katoavat ja tekevät muita vääryyksiä. Koska nimenomaan se jättää aina jälkeensä tilanteen, että olisihan se henkilö voinut tehdä niin paljon toisinkin, jos olisi halunnut osoittaa minkäänlaista arvostusta toista kohtaan. Kukapa haluaisi kiitollisena muistella tilannetta, jossa voi todeta, että hei, se ei arvostanut minua lainkaan. Mutta helppoa on niillä, jotka tähän pystyvät eli mikään paha ei tunnu missään, koska aina voi ymmärtää.
Kommenttini koski aiempaa kirjoitusta, jossa kirjoittaja totesi "Jos sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita, niin sinä voit olla vaativampi ihmisiä kohtaan kuin yksinäinen, mutta muut eivät huomaa sitä, kun vaatimuksesi jakautuvat monen ihmisen kesken." Ja tästä siis olin hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Jos on vain yksi ystävä elämässään ja haluaa lähteä vaikka leffaan, niin ketä pyytää? Sitä yhtä. Tai jos haluaa lähteä kaverin kanssa lomareissulle, ketä hän pyytää? Jos haluaa kutsua jonkun kylään, kenet hän kutsuu? Tai jos on suruja jostain asiasta, kenelle hän kertoo? Jos katkaisee jalkansa ja tarvitsee apua koiran ulkoilutukseen, keneltä hän pyytää apua? Silloin ei ole kuin se yksi ystävä, johon kohdistuu nämä kaikki. Jos taas on useita, voi yhtä asiaa kysyä yhdeltä, toista toiselta jne eli nämä asiat jakautuvat useamman kesken eivätkä sen vuoksi tunnu edes vaatimuksilta.
Jos mulla olisi ystävä, jolla ei olisi ketään muuta kuin minä, tuntisin itseni aika sydämettömäksi - varsinkin jonkin vakavamman asian kohdalla - jos joutuisin kieltäytymään sen vuoksi, että en ehtisi, jaksaisi tai mulla olisi jotain muita suunnitelmia. Me ihmiset toki ollaan erilaisia, mutta mä varmaan tuossa tilanteessa alkaisin asettaa tämän ystäväni etusijalle, peruisin muita jo sovittuja menojani hänen vuokseen ja vähitellen tämä ystävä alkaisi muuttua mulle taakaksi. On paljon helpompaa sanoa, että huomenna voin tulla viemään sun koiran ulos, mutta tänään mulla on muita suunnitelmia, sellaiselle, jolla on muitakin ihmissuhteita kuin sellaiselle, jolla ei olisi ketään muuta kuin minä. Ymmärsitkö pointin?