Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Näin pihalla osa ihmisistä on yksinäisen elämästä... Ei mulla ole mitään kavereita tai tuttuja joille itkeä näitä asioita, voi hyvänen aika! Ei ole puolison lisäksi ketään! Käyn töissä, siellä puhun työasioita. Ihmiset eivät ala sen kummemmin sosialisoimaan - olen yrittänyt. Ei siellä ole ketään jota voisin pyytää vaikka elokuviin, eikä todellakaan ketään jolle sitä voisin itkeä...

Teille on niin vaikea ymmärtää ettei niitä ihmisiä vaan ole, että keksitte tällaisia älyttömyyksiä. Lähentelee jo sitä "jos teillä ei ole leipää, mikset syö kakkua". Huoh.

Olen elämäni aikana tavannut muutaman todella yksinäisen ihmisen. Nimettömänä uskallan tunnustaa, että olen kokenut melkein paniikkikohtauksen tyylisen ahdistuksen, kun tällainen ihminen on tullut hieromaan ystävyyttä. Totta kai olen ystävällinen, mutta kun pienikin ystävällisyys saa aikaiseksi sen, että kohta koen olevani tilanteessa, mitä en hallitse, kun aletaan heti odottamaan jotain. Kun olen ystävällinen, tulee kutsu lenkille tms. on tehtävä päätös, että kieltäydynkö heti vai mitä teen. Nuorempana olin naivi ja lähdin ja sitten tuntuikin, että minun on lähdettävä aina ja tultava kylään ja oltava se läheinen ystävä. Jos en ehtinyt, niin sydäntä jäi kirvelemään se surullinen katse ja huokaus, että olisihan se pitänyt arvata, paskiaisia te ootte kaikki, kun minut hylkäätte.

Nykyään olen sitten se paskiainen ja puhun vain asiallisesti, etten vain anna mitään luuloja, että olen etsimässä sydänystävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Eihän tuo kirjoittaja ollut maininnut mitään sydänystävistä, vaan siitä, että seuraa olisi kiva saada? Miksi olkiukkoilet? Ei ole kivaa käytöstä.

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Minusta tässä tulee hyvin ilmi se, että hän kaipaa sydänystäviä ja hänelle ei kelpaa tutut ja kaverit. Se karkoittaa ihmiset, jos tutustuessa tulee jo sellainen tunne, että toinen odottaa minulta jotain, mitä en ehkä pysty hänelle antamaan.

Joten voisi olla ihan kivaa muuttaa ajatusmaailmaa ja viettää aikaa tuttujen ja kavereiden kanssa vapaammin. Vaatimatta heiltä yhtään enempää. Voisi avautua uusia, yllättävän kivoja hetkiä. Kaikki ihmiset eivät ole hakemassa uusiin ihmisiin tutustuessaan sitä yhtä ja ainoaa oikeaa ystävää.

Olen itse lähtenyt ulkomaille viikoksi reissuun tuttavani tuttavan kanssa, jonka hädin tuskin tiesin, mutta sen vähän, mitä oltiin juteltu, tiesin, että ihan kiva tyyppi. Meillä oli tosi mukava viikko. Mutta se ei silti johtanut ikuiseen ystävyyteen, koska kumpikaan emme hakeneet sitä. Mutta oltiin silti tekemisissä toistemme kanssa vuosia, kunnes muutot yms. vei meidät eri paikkakunnille.

Olen monesti lähtenyt istumaan iltaa ihan puolituttujen kanssa ja kivaa on ollut. En odottanut keneltäkään heiltä yhtään mitään ja en varsinkaan ystävyyttä. Toistekkiin ollaan oltu tekemisissä ja illanistujaisissa.

Tällaisten tuttujen kautta aukeaa uusia sosiaalisia verkostoja, kun jollakin tutulla on myös kiva tuttu, kenen kanssa on samoja ajatuksia. Sieltä aukeaa taas uusia sosiaalisia teitä ja tuttuja.

Jos tuttuihin suhtautuu niin, että odottaa heiltä jotain, mitä he eivät edes tiedä, ei ne mene yhtään pitemmälle. Jos vaistoaa, että tuo ihminen on pettynyt, kun en ollutkaan jotain, mitä hän odotti, ei ota uudelleen yhteyttä.

Sinulla ei taida olla sellaisia kokemuksia ihmissuhteista, että pyydät esimerkiksi jotain ihmistä useampaan otteeseen kylään luoksesi, jolloin hän mielellään tulee ja vaikuttaa viihtyvän? Jäät sitten odottamaan vastakutsua, kun ajattelet että olette tulleet hyvin juttuun usealla kerralla. Ja sitä saatkin sitten odotella. Ei tästä ihmisestä kuulu enää yhtään mitään, jos lopetat yksipuolisen yhteydenpidon, vaikka hän niin kovasti kehuukin sinua hyväksi tyypiksi ja kiittelee joka kerran vieraanvaraisuudesta. Tällaiset kokemukset ovat aika hämmentäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Eihän tuo kirjoittaja ollut maininnut mitään sydänystävistä, vaan siitä, että seuraa olisi kiva saada? Miksi olkiukkoilet? Ei ole kivaa käytöstä.

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Minusta tässä tulee hyvin ilmi se, että hän kaipaa sydänystäviä ja hänelle ei kelpaa tutut ja kaverit. Se karkoittaa ihmiset, jos tutustuessa tulee jo sellainen tunne, että toinen odottaa minulta jotain, mitä en ehkä pysty hänelle antamaan.

Joten voisi olla ihan kivaa muuttaa ajatusmaailmaa ja viettää aikaa tuttujen ja kavereiden kanssa vapaammin. Vaatimatta heiltä yhtään enempää. Voisi avautua uusia, yllättävän kivoja hetkiä. Kaikki ihmiset eivät ole hakemassa uusiin ihmisiin tutustuessaan sitä yhtä ja ainoaa oikeaa ystävää.

Olen itse lähtenyt ulkomaille viikoksi reissuun tuttavani tuttavan kanssa, jonka hädin tuskin tiesin, mutta sen vähän, mitä oltiin juteltu, tiesin, että ihan kiva tyyppi. Meillä oli tosi mukava viikko. Mutta se ei silti johtanut ikuiseen ystävyyteen, koska kumpikaan emme hakeneet sitä. Mutta oltiin silti tekemisissä toistemme kanssa vuosia, kunnes muutot yms. vei meidät eri paikkakunnille.

Olen monesti lähtenyt istumaan iltaa ihan puolituttujen kanssa ja kivaa on ollut. En odottanut keneltäkään heiltä yhtään mitään ja en varsinkaan ystävyyttä. Toistekkiin ollaan oltu tekemisissä ja illanistujaisissa.

Tällaisten tuttujen kautta aukeaa uusia sosiaalisia verkostoja, kun jollakin tutulla on myös kiva tuttu, kenen kanssa on samoja ajatuksia. Sieltä aukeaa taas uusia sosiaalisia teitä ja tuttuja.

Jos tuttuihin suhtautuu niin, että odottaa heiltä jotain, mitä he eivät edes tiedä, ei ne mene yhtään pitemmälle. Jos vaistoaa, että tuo ihminen on pettynyt, kun en ollutkaan jotain, mitä hän odotti, ei ota uudelleen yhteyttä.

En tiedä oletko ilkeä vahingossa vai tahallaan, väännän viimeisen kerran rautalangasta. Mulla ei ole sellaisia tuttuja joita voisi kysyä. Ei yhden yhtä tällä hetkellä. Kaikki aiemmat on kuihtuneet pois.

Joskus kun on ollut, esim yliopistolla tai erilaisessa työpaikassa, tottakai olen yrittänyt ja kysynyt ties mihin. Kukaan ei ole lähtenyt, tai sitten on joskus suostunut mutta ei ikinä ole itse ehdottanut mitään tai ottanut itse yhteyttä. Tästä yksipuolisuudesta on jo puhuttu niin paljon että samasta en jaksa enää vääntää. Mulle ei sellaiset täysin yksipuoliset suhteet vaan sovi, niistä ei tule kuin paha mieli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Näin pihalla osa ihmisistä on yksinäisen elämästä... Ei mulla ole mitään kavereita tai tuttuja joille itkeä näitä asioita, voi hyvänen aika! Ei ole puolison lisäksi ketään! Käyn töissä, siellä puhun työasioita. Ihmiset eivät ala sen kummemmin sosialisoimaan - olen yrittänyt. Ei siellä ole ketään jota voisin pyytää vaikka elokuviin, eikä todellakaan ketään jolle sitä voisin itkeä...

Teille on niin vaikea ymmärtää ettei niitä ihmisiä vaan ole, että keksitte tällaisia älyttömyyksiä. Lähentelee jo sitä "jos teillä ei ole leipää, mikset syö kakkua". Huoh.

Olen elämäni aikana tavannut muutaman todella yksinäisen ihmisen. Nimettömänä uskallan tunnustaa, että olen kokenut melkein paniikkikohtauksen tyylisen ahdistuksen, kun tällainen ihminen on tullut hieromaan ystävyyttä. Totta kai olen ystävällinen, mutta kun pienikin ystävällisyys saa aikaiseksi sen, että kohta koen olevani tilanteessa, mitä en hallitse, kun aletaan heti odottamaan jotain. Kun olen ystävällinen, tulee kutsu lenkille tms. on tehtävä päätös, että kieltäydynkö heti vai mitä teen. Nuorempana olin naivi ja lähdin ja sitten tuntuikin, että minun on lähdettävä aina ja tultava kylään ja oltava se läheinen ystävä. Jos en ehtinyt, niin sydäntä jäi kirvelemään se surullinen katse ja huokaus, että olisihan se pitänyt arvata, paskiaisia te ootte kaikki, kun minut hylkäätte.

Nykyään olen sitten se paskiainen ja puhun vain asiallisesti, etten vain anna mitään luuloja, että olen etsimässä sydänystävää.

Ja tässä on esimerkki siitä, miksi se aina aloitteen tekijänä oleminen ei kannata. Hyvin hyvin helposti siinä tulee vain häiriköityä jotakin. Jos toinenkin haluaa tutustua, hän kyllä on myös aloitteellinen. Siksi on parempi lopettaa lyhyeen suhteet joissa huomaa olevansa ainoa joka ottaa yhteyttä tai ehdottaa tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Näin pihalla osa ihmisistä on yksinäisen elämästä... Ei mulla ole mitään kavereita tai tuttuja joille itkeä näitä asioita, voi hyvänen aika! Ei ole puolison lisäksi ketään! Käyn töissä, siellä puhun työasioita. Ihmiset eivät ala sen kummemmin sosialisoimaan - olen yrittänyt. Ei siellä ole ketään jota voisin pyytää vaikka elokuviin, eikä todellakaan ketään jolle sitä voisin itkeä...

Teille on niin vaikea ymmärtää ettei niitä ihmisiä vaan ole, että keksitte tällaisia älyttömyyksiä. Lähentelee jo sitä "jos teillä ei ole leipää, mikset syö kakkua". Huoh.

Olen elämäni aikana tavannut muutaman todella yksinäisen ihmisen. Nimettömänä uskallan tunnustaa, että olen kokenut melkein paniikkikohtauksen tyylisen ahdistuksen, kun tällainen ihminen on tullut hieromaan ystävyyttä. Totta kai olen ystävällinen, mutta kun pienikin ystävällisyys saa aikaiseksi sen, että kohta koen olevani tilanteessa, mitä en hallitse, kun aletaan heti odottamaan jotain. Kun olen ystävällinen, tulee kutsu lenkille tms. on tehtävä päätös, että kieltäydynkö heti vai mitä teen. Nuorempana olin naivi ja lähdin ja sitten tuntuikin, että minun on lähdettävä aina ja tultava kylään ja oltava se läheinen ystävä. Jos en ehtinyt, niin sydäntä jäi kirvelemään se surullinen katse ja huokaus, että olisihan se pitänyt arvata, paskiaisia te ootte kaikki, kun minut hylkäätte.

Nykyään olen sitten se paskiainen ja puhun vain asiallisesti, etten vain anna mitään luuloja, että olen etsimässä sydänystävää.

Ja tässä on esimerkki siitä, miksi se aina aloitteen tekijänä oleminen ei kannata. Hyvin hyvin helposti siinä tulee vain häiriköityä jotakin. Jos toinenkin haluaa tutustua, hän kyllä on myös aloitteellinen. Siksi on parempi lopettaa lyhyeen suhteet joissa huomaa olevansa ainoa joka ottaa yhteyttä tai ehdottaa tekemistä.

Näin se on. Ei sellaisista ihmisistä ole ystäviksi, joiden seuraan on tervetullut ainoastaan silloin, kun elämä hymyilee. Kyllä ystävän kanssa pitäisi pystyä jakamaan monenlaisia hetkiä, sekä iloisia että surullisia. Niitä täynnä elämä kuitenkin on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Eihän tuo kirjoittaja ollut maininnut mitään sydänystävistä, vaan siitä, että seuraa olisi kiva saada? Miksi olkiukkoilet? Ei ole kivaa käytöstä.

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Minusta tässä tulee hyvin ilmi se, että hän kaipaa sydänystäviä ja hänelle ei kelpaa tutut ja kaverit. Se karkoittaa ihmiset, jos tutustuessa tulee jo sellainen tunne, että toinen odottaa minulta jotain, mitä en ehkä pysty hänelle antamaan.

Joten voisi olla ihan kivaa muuttaa ajatusmaailmaa ja viettää aikaa tuttujen ja kavereiden kanssa vapaammin. Vaatimatta heiltä yhtään enempää. Voisi avautua uusia, yllättävän kivoja hetkiä. Kaikki ihmiset eivät ole hakemassa uusiin ihmisiin tutustuessaan sitä yhtä ja ainoaa oikeaa ystävää.

Olen itse lähtenyt ulkomaille viikoksi reissuun tuttavani tuttavan kanssa, jonka hädin tuskin tiesin, mutta sen vähän, mitä oltiin juteltu, tiesin, että ihan kiva tyyppi. Meillä oli tosi mukava viikko. Mutta se ei silti johtanut ikuiseen ystävyyteen, koska kumpikaan emme hakeneet sitä. Mutta oltiin silti tekemisissä toistemme kanssa vuosia, kunnes muutot yms. vei meidät eri paikkakunnille.

Olen monesti lähtenyt istumaan iltaa ihan puolituttujen kanssa ja kivaa on ollut. En odottanut keneltäkään heiltä yhtään mitään ja en varsinkaan ystävyyttä. Toistekkiin ollaan oltu tekemisissä ja illanistujaisissa.

Tällaisten tuttujen kautta aukeaa uusia sosiaalisia verkostoja, kun jollakin tutulla on myös kiva tuttu, kenen kanssa on samoja ajatuksia. Sieltä aukeaa taas uusia sosiaalisia teitä ja tuttuja.

Jos tuttuihin suhtautuu niin, että odottaa heiltä jotain, mitä he eivät edes tiedä, ei ne mene yhtään pitemmälle. Jos vaistoaa, että tuo ihminen on pettynyt, kun en ollutkaan jotain, mitä hän odotti, ei ota uudelleen yhteyttä.

Sinulla ei taida olla sellaisia kokemuksia ihmissuhteista, että pyydät esimerkiksi jotain ihmistä useampaan otteeseen kylään luoksesi, jolloin hän mielellään tulee ja vaikuttaa viihtyvän? Jäät sitten odottamaan vastakutsua, kun ajattelet että olette tulleet hyvin juttuun usealla kerralla. Ja sitä saatkin sitten odotella. Ei tästä ihmisestä kuulu enää yhtään mitään, jos lopetat yksipuolisen yhteydenpidon, vaikka hän niin kovasti kehuukin sinua hyväksi tyypiksi ja kiittelee joka kerran vieraanvaraisuudesta. Tällaiset kokemukset ovat aika hämmentäviä.

Ei ole kokemuksia, koska en ole koskaan laskenut kutsuja, että tulisi vuorotellen tms.

Minä olen joillekkin se, joka kutsun aina minun luokseni. Joidenkin luo minut aina kutsutaan. Riippuu aina ihmisestä. Joillakin on pieni koti tai paljon lapsia, siksi minä kutsun luokseni. Joskus taas toinen tykkää itse laittaa ja kutsua, joten hän kutsuu minut. On tuttuja, joille vain minä aina ehdotan, että tulen mukaan tai tavataan. On tuttuja, jotka he ainoastaan kysyvät, tulenko mukaan, en minä ikinä.

Ehkä tämä siksi toimiikin, kun en laske kutsuja tai odota toisilta mitään tai laske tekstiviestejä tai sähköposteja tai tapaamisia. Luotan siihen, että tilanteet jokaisella ihmisellä on muuttuvaisia, joten niihin ei päde mitkään matemaattiset lainalaisuudet.

Ai niin, onpa minulla jopa sellainen tuttu, jonka luo minä aina kutsun itseni.

On ollut kiinnostava lukea, miten eri lailla ihmiset ajattelevat yhteydenpidosta. Jotakuta ahdistaa yli kaksi kertaa vuodessa tavata ystäväänsä, joku taas mielellään olisi jollain tavoin yhteydessä ystäväänsä viikottain. Minulla oli ystävä, joka saattoi laittaa viestiä kerran päivässä enkä kokenut sitä ollenkaan rasittavaksi, päinvastoin. Mutta hän oli siitä jännä tyyppi, ettei halunnut minulta samaa viestittelytiheyttä. Sain kyllä vastata hänen viesteihinsä, mutta minun aloitusviestini hän koki ahdistavaksi: ei vastannut niihin lainkaan tai sitten saattoi laittaa ystävyytemme jäähylle kuukaudeksi eli otti selvästi etäisyyttä. Hän kertoi minulle myös hyvin henkilökohtaisia asioita perheestään jne muttei todellakaan halunnut kuulla minulta vastaavaa. Hän vain sanoi ”äsh, anna ton olla” ja siirtyi puhumaan jostain muusta. Nämä ristiriitaiset käyttäytymiset hiersivät ainakin minua.

Tuntui hassulta, kun hän joskus muutaman viinilasillisen jälkeen sanoi, että olen yksi hänen läheisimmistä ystävistään. Oikeasti hän ei tiennyt minusta mitään, sillä olin ruvennut pitämään asioita sisälläni, kun huomasin, ettei hän halunnut kuulla niistä. Ja samaan hengenvetoon sanoisin kuitenkin, että hän oli toisaalta oikein kiva tyyppi. Elämä on monimutkaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Näin pihalla osa ihmisistä on yksinäisen elämästä... Ei mulla ole mitään kavereita tai tuttuja joille itkeä näitä asioita, voi hyvänen aika! Ei ole puolison lisäksi ketään! Käyn töissä, siellä puhun työasioita. Ihmiset eivät ala sen kummemmin sosialisoimaan - olen yrittänyt. Ei siellä ole ketään jota voisin pyytää vaikka elokuviin, eikä todellakaan ketään jolle sitä voisin itkeä...

Teille on niin vaikea ymmärtää ettei niitä ihmisiä vaan ole, että keksitte tällaisia älyttömyyksiä. Lähentelee jo sitä "jos teillä ei ole leipää, mikset syö kakkua". Huoh.

Sulla on kuitenkin puoliso. Eikö hänelläkään ole sisaruksia, kälyjä tai  yhtään kaveria, jolla olisi puoliso, joihin voisit tutustua ja joita kutsua synttäreillesi tai joiden kanssa käydä joskus leffassa?

Ei ole. On vielä erakompi kuin minä, eikä edes kaipaa seuraa.

Oletko kokeillut tutustua johonkin maah.anmuuttajataustaiseen? Sellaiseen, joka on tullut Suomeen vasta vähän aikaa sitten? Heillä saattaa olla suomalaista enemmän tarvetta uusille kavereille ja ystäville. Lähitaloon muutti vuosi sitten perhe, jossa mies on alunperin suomalainen, mutta vaimo on Espanjasta. Olivat asuneet toistakymmentä vuotta Meksikossa, kun muuttivat Suomeen. On ollut ihan mukava tutustua tähän rouvaan. Seinänaapurini ovat inkerinsuomalaisia paluumuuttajia ja alussa rouva ei osannut kuin venäjää. Ja kun tultiin pihassa vastaan, pyrki puikkelehtimaan nopean tervehdyksen jälkeen kotiinsa. Mutta pikkuhiljaa hänen kielitaitonsa parani ja nykyisin saatetaan jutella pitkätkin ajat pihalla. Jos pyytäisin häntä kotiini kahville, varmasti tulisi. Ja minä menisin, jos hän pyytäisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Eihän tuo kirjoittaja ollut maininnut mitään sydänystävistä, vaan siitä, että seuraa olisi kiva saada? Miksi olkiukkoilet? Ei ole kivaa käytöstä.

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Minusta tässä tulee hyvin ilmi se, että hän kaipaa sydänystäviä ja hänelle ei kelpaa tutut ja kaverit. Se karkoittaa ihmiset, jos tutustuessa tulee jo sellainen tunne, että toinen odottaa minulta jotain, mitä en ehkä pysty hänelle antamaan.

Joten voisi olla ihan kivaa muuttaa ajatusmaailmaa ja viettää aikaa tuttujen ja kavereiden kanssa vapaammin. Vaatimatta heiltä yhtään enempää. Voisi avautua uusia, yllättävän kivoja hetkiä. Kaikki ihmiset eivät ole hakemassa uusiin ihmisiin tutustuessaan sitä yhtä ja ainoaa oikeaa ystävää.

Olen itse lähtenyt ulkomaille viikoksi reissuun tuttavani tuttavan kanssa, jonka hädin tuskin tiesin, mutta sen vähän, mitä oltiin juteltu, tiesin, että ihan kiva tyyppi. Meillä oli tosi mukava viikko. Mutta se ei silti johtanut ikuiseen ystävyyteen, koska kumpikaan emme hakeneet sitä. Mutta oltiin silti tekemisissä toistemme kanssa vuosia, kunnes muutot yms. vei meidät eri paikkakunnille.

Olen monesti lähtenyt istumaan iltaa ihan puolituttujen kanssa ja kivaa on ollut. En odottanut keneltäkään heiltä yhtään mitään ja en varsinkaan ystävyyttä. Toistekkiin ollaan oltu tekemisissä ja illanistujaisissa.

Tällaisten tuttujen kautta aukeaa uusia sosiaalisia verkostoja, kun jollakin tutulla on myös kiva tuttu, kenen kanssa on samoja ajatuksia. Sieltä aukeaa taas uusia sosiaalisia teitä ja tuttuja.

Jos tuttuihin suhtautuu niin, että odottaa heiltä jotain, mitä he eivät edes tiedä, ei ne mene yhtään pitemmälle. Jos vaistoaa, että tuo ihminen on pettynyt, kun en ollutkaan jotain, mitä hän odotti, ei ota uudelleen yhteyttä.

Sinulla ei taida olla sellaisia kokemuksia ihmissuhteista, että pyydät esimerkiksi jotain ihmistä useampaan otteeseen kylään luoksesi, jolloin hän mielellään tulee ja vaikuttaa viihtyvän? Jäät sitten odottamaan vastakutsua, kun ajattelet että olette tulleet hyvin juttuun usealla kerralla. Ja sitä saatkin sitten odotella. Ei tästä ihmisestä kuulu enää yhtään mitään, jos lopetat yksipuolisen yhteydenpidon, vaikka hän niin kovasti kehuukin sinua hyväksi tyypiksi ja kiittelee joka kerran vieraanvaraisuudesta. Tällaiset kokemukset ovat aika hämmentäviä.

Ei ole kokemuksia, koska en ole koskaan laskenut kutsuja, että tulisi vuorotellen tms.

Minä olen joillekkin se, joka kutsun aina minun luokseni. Joidenkin luo minut aina kutsutaan. Riippuu aina ihmisestä. Joillakin on pieni koti tai paljon lapsia, siksi minä kutsun luokseni. Joskus taas toinen tykkää itse laittaa ja kutsua, joten hän kutsuu minut. On tuttuja, joille vain minä aina ehdotan, että tulen mukaan tai tavataan. On tuttuja, jotka he ainoastaan kysyvät, tulenko mukaan, en minä ikinä.

Ehkä tämä siksi toimiikin, kun en laske kutsuja tai odota toisilta mitään tai laske tekstiviestejä tai sähköposteja tai tapaamisia. Luotan siihen, että tilanteet jokaisella ihmisellä on muuttuvaisia, joten niihin ei päde mitkään matemaattiset lainalaisuudet.

Ai niin, onpa minulla jopa sellainen tuttu, jonka luo minä aina kutsun itseni.

Ken itsensä ylentää, se alennetaan. - Jeesus

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Näin pihalla osa ihmisistä on yksinäisen elämästä... Ei mulla ole mitään kavereita tai tuttuja joille itkeä näitä asioita, voi hyvänen aika! Ei ole puolison lisäksi ketään! Käyn töissä, siellä puhun työasioita. Ihmiset eivät ala sen kummemmin sosialisoimaan - olen yrittänyt. Ei siellä ole ketään jota voisin pyytää vaikka elokuviin, eikä todellakaan ketään jolle sitä voisin itkeä...

Teille on niin vaikea ymmärtää ettei niitä ihmisiä vaan ole, että keksitte tällaisia älyttömyyksiä. Lähentelee jo sitä "jos teillä ei ole leipää, mikset syö kakkua". Huoh.

Olen elämäni aikana tavannut muutaman todella yksinäisen ihmisen. Nimettömänä uskallan tunnustaa, että olen kokenut melkein paniikkikohtauksen tyylisen ahdistuksen, kun tällainen ihminen on tullut hieromaan ystävyyttä. Totta kai olen ystävällinen, mutta kun pienikin ystävällisyys saa aikaiseksi sen, että kohta koen olevani tilanteessa, mitä en hallitse, kun aletaan heti odottamaan jotain. Kun olen ystävällinen, tulee kutsu lenkille tms. on tehtävä päätös, että kieltäydynkö heti vai mitä teen. Nuorempana olin naivi ja lähdin ja sitten tuntuikin, että minun on lähdettävä aina ja tultava kylään ja oltava se läheinen ystävä. Jos en ehtinyt, niin sydäntä jäi kirvelemään se surullinen katse ja huokaus, että olisihan se pitänyt arvata, paskiaisia te ootte kaikki, kun minut hylkäätte.

Nykyään olen sitten se paskiainen ja puhun vain asiallisesti, etten vain anna mitään luuloja, että olen etsimässä sydänystävää.

Ja tässä on esimerkki siitä, miksi se aina aloitteen tekijänä oleminen ei kannata. Hyvin hyvin helposti siinä tulee vain häiriköityä jotakin. Jos toinenkin haluaa tutustua, hän kyllä on myös aloitteellinen. Siksi on parempi lopettaa lyhyeen suhteet joissa huomaa olevansa ainoa joka ottaa yhteyttä tai ehdottaa tekemistä.

Tai jos vain haluaisit tutustua ihmisiin ilman odotuksia.

Ihan sama, kun etsii puolisoa. Kun etsimällä etsii, huomaa, että miehet kummasti liukenevat jonnekkin, kun heillä alkaa ahdistaa nainen, hakemalla hakee miestä itselleen. Sama toimii kaverisuhteissakin. Jos hakemalla haet sitä sydänystävää, niin huomaat, että ihmiset liukenevat ympäriltäsi, koska heillä ei ole sinulle antaa sitä uskollisuutta ja kahdenkeskistä aikaa ja suurta tunnetta, mitä haet.

Tutustu mieluummin ihmisiin ilman odotuksia, ilman vaatimuksia, niin huomaat kohta, että enää et olekkaan yksin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Eihän tuo kirjoittaja ollut maininnut mitään sydänystävistä, vaan siitä, että seuraa olisi kiva saada? Miksi olkiukkoilet? Ei ole kivaa käytöstä.

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Minusta tässä tulee hyvin ilmi se, että hän kaipaa sydänystäviä ja hänelle ei kelpaa tutut ja kaverit. Se karkoittaa ihmiset, jos tutustuessa tulee jo sellainen tunne, että toinen odottaa minulta jotain, mitä en ehkä pysty hänelle antamaan.

Joten voisi olla ihan kivaa muuttaa ajatusmaailmaa ja viettää aikaa tuttujen ja kavereiden kanssa vapaammin. Vaatimatta heiltä yhtään enempää. Voisi avautua uusia, yllättävän kivoja hetkiä. Kaikki ihmiset eivät ole hakemassa uusiin ihmisiin tutustuessaan sitä yhtä ja ainoaa oikeaa ystävää.

Olen itse lähtenyt ulkomaille viikoksi reissuun tuttavani tuttavan kanssa, jonka hädin tuskin tiesin, mutta sen vähän, mitä oltiin juteltu, tiesin, että ihan kiva tyyppi. Meillä oli tosi mukava viikko. Mutta se ei silti johtanut ikuiseen ystävyyteen, koska kumpikaan emme hakeneet sitä. Mutta oltiin silti tekemisissä toistemme kanssa vuosia, kunnes muutot yms. vei meidät eri paikkakunnille.

Olen monesti lähtenyt istumaan iltaa ihan puolituttujen kanssa ja kivaa on ollut. En odottanut keneltäkään heiltä yhtään mitään ja en varsinkaan ystävyyttä. Toistekkiin ollaan oltu tekemisissä ja illanistujaisissa.

Tällaisten tuttujen kautta aukeaa uusia sosiaalisia verkostoja, kun jollakin tutulla on myös kiva tuttu, kenen kanssa on samoja ajatuksia. Sieltä aukeaa taas uusia sosiaalisia teitä ja tuttuja.

Jos tuttuihin suhtautuu niin, että odottaa heiltä jotain, mitä he eivät edes tiedä, ei ne mene yhtään pitemmälle. Jos vaistoaa, että tuo ihminen on pettynyt, kun en ollutkaan jotain, mitä hän odotti, ei ota uudelleen yhteyttä.

Sinulla ei taida olla sellaisia kokemuksia ihmissuhteista, että pyydät esimerkiksi jotain ihmistä useampaan otteeseen kylään luoksesi, jolloin hän mielellään tulee ja vaikuttaa viihtyvän? Jäät sitten odottamaan vastakutsua, kun ajattelet että olette tulleet hyvin juttuun usealla kerralla. Ja sitä saatkin sitten odotella. Ei tästä ihmisestä kuulu enää yhtään mitään, jos lopetat yksipuolisen yhteydenpidon, vaikka hän niin kovasti kehuukin sinua hyväksi tyypiksi ja kiittelee joka kerran vieraanvaraisuudesta. Tällaiset kokemukset ovat aika hämmentäviä.

Ei ole kokemuksia, koska en ole koskaan laskenut kutsuja, että tulisi vuorotellen tms.

Minä olen joillekkin se, joka kutsun aina minun luokseni. Joidenkin luo minut aina kutsutaan. Riippuu aina ihmisestä. Joillakin on pieni koti tai paljon lapsia, siksi minä kutsun luokseni. Joskus taas toinen tykkää itse laittaa ja kutsua, joten hän kutsuu minut. On tuttuja, joille vain minä aina ehdotan, että tulen mukaan tai tavataan. On tuttuja, jotka he ainoastaan kysyvät, tulenko mukaan, en minä ikinä.

Ehkä tämä siksi toimiikin, kun en laske kutsuja tai odota toisilta mitään tai laske tekstiviestejä tai sähköposteja tai tapaamisia. Luotan siihen, että tilanteet jokaisella ihmisellä on muuttuvaisia, joten niihin ei päde mitkään matemaattiset lainalaisuudet.

Ai niin, onpa minulla jopa sellainen tuttu, jonka luo minä aina kutsun itseni.

Ken itsensä ylentää, se alennetaan. - Jeesus

No suhtautumisellasi en yhtään ihmettele, että olet yksin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Näin pihalla osa ihmisistä on yksinäisen elämästä... Ei mulla ole mitään kavereita tai tuttuja joille itkeä näitä asioita, voi hyvänen aika! Ei ole puolison lisäksi ketään! Käyn töissä, siellä puhun työasioita. Ihmiset eivät ala sen kummemmin sosialisoimaan - olen yrittänyt. Ei siellä ole ketään jota voisin pyytää vaikka elokuviin, eikä todellakaan ketään jolle sitä voisin itkeä...

Teille on niin vaikea ymmärtää ettei niitä ihmisiä vaan ole, että keksitte tällaisia älyttömyyksiä. Lähentelee jo sitä "jos teillä ei ole leipää, mikset syö kakkua". Huoh.

Olen elämäni aikana tavannut muutaman todella yksinäisen ihmisen. Nimettömänä uskallan tunnustaa, että olen kokenut melkein paniikkikohtauksen tyylisen ahdistuksen, kun tällainen ihminen on tullut hieromaan ystävyyttä. Totta kai olen ystävällinen, mutta kun pienikin ystävällisyys saa aikaiseksi sen, että kohta koen olevani tilanteessa, mitä en hallitse, kun aletaan heti odottamaan jotain. Kun olen ystävällinen, tulee kutsu lenkille tms. on tehtävä päätös, että kieltäydynkö heti vai mitä teen. Nuorempana olin naivi ja lähdin ja sitten tuntuikin, että minun on lähdettävä aina ja tultava kylään ja oltava se läheinen ystävä. Jos en ehtinyt, niin sydäntä jäi kirvelemään se surullinen katse ja huokaus, että olisihan se pitänyt arvata, paskiaisia te ootte kaikki, kun minut hylkäätte.

Nykyään olen sitten se paskiainen ja puhun vain asiallisesti, etten vain anna mitään luuloja, että olen etsimässä sydänystävää.

Ja tässä on esimerkki siitä, miksi se aina aloitteen tekijänä oleminen ei kannata. Hyvin hyvin helposti siinä tulee vain häiriköityä jotakin. Jos toinenkin haluaa tutustua, hän kyllä on myös aloitteellinen. Siksi on parempi lopettaa lyhyeen suhteet joissa huomaa olevansa ainoa joka ottaa yhteyttä tai ehdottaa tekemistä.

Tai jos vain haluaisit tutustua ihmisiin ilman odotuksia.

Ihan sama, kun etsii puolisoa. Kun etsimällä etsii, huomaa, että miehet kummasti liukenevat jonnekkin, kun heillä alkaa ahdistaa nainen, hakemalla hakee miestä itselleen. Sama toimii kaverisuhteissakin. Jos hakemalla haet sitä sydänystävää, niin huomaat, että ihmiset liukenevat ympäriltäsi, koska heillä ei ole sinulle antaa sitä uskollisuutta ja kahdenkeskistä aikaa ja suurta tunnetta, mitä haet.

Tutustu mieluummin ihmisiin ilman odotuksia, ilman vaatimuksia, niin huomaat kohta, että enää et olekkaan yksin

Ei tämä mennyt minulla lainkaan näin. Löysin miehen, kun olin sellaista etsimässä tositarkoituksella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Eihän tuo kirjoittaja ollut maininnut mitään sydänystävistä, vaan siitä, että seuraa olisi kiva saada? Miksi olkiukkoilet? Ei ole kivaa käytöstä.

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Minusta tässä tulee hyvin ilmi se, että hän kaipaa sydänystäviä ja hänelle ei kelpaa tutut ja kaverit. Se karkoittaa ihmiset, jos tutustuessa tulee jo sellainen tunne, että toinen odottaa minulta jotain, mitä en ehkä pysty hänelle antamaan.

Joten voisi olla ihan kivaa muuttaa ajatusmaailmaa ja viettää aikaa tuttujen ja kavereiden kanssa vapaammin. Vaatimatta heiltä yhtään enempää. Voisi avautua uusia, yllättävän kivoja hetkiä. Kaikki ihmiset eivät ole hakemassa uusiin ihmisiin tutustuessaan sitä yhtä ja ainoaa oikeaa ystävää.

Olen itse lähtenyt ulkomaille viikoksi reissuun tuttavani tuttavan kanssa, jonka hädin tuskin tiesin, mutta sen vähän, mitä oltiin juteltu, tiesin, että ihan kiva tyyppi. Meillä oli tosi mukava viikko. Mutta se ei silti johtanut ikuiseen ystävyyteen, koska kumpikaan emme hakeneet sitä. Mutta oltiin silti tekemisissä toistemme kanssa vuosia, kunnes muutot yms. vei meidät eri paikkakunnille.

Olen monesti lähtenyt istumaan iltaa ihan puolituttujen kanssa ja kivaa on ollut. En odottanut keneltäkään heiltä yhtään mitään ja en varsinkaan ystävyyttä. Toistekkiin ollaan oltu tekemisissä ja illanistujaisissa.

Tällaisten tuttujen kautta aukeaa uusia sosiaalisia verkostoja, kun jollakin tutulla on myös kiva tuttu, kenen kanssa on samoja ajatuksia. Sieltä aukeaa taas uusia sosiaalisia teitä ja tuttuja.

Jos tuttuihin suhtautuu niin, että odottaa heiltä jotain, mitä he eivät edes tiedä, ei ne mene yhtään pitemmälle. Jos vaistoaa, että tuo ihminen on pettynyt, kun en ollutkaan jotain, mitä hän odotti, ei ota uudelleen yhteyttä.

Sinulla ei taida olla sellaisia kokemuksia ihmissuhteista, että pyydät esimerkiksi jotain ihmistä useampaan otteeseen kylään luoksesi, jolloin hän mielellään tulee ja vaikuttaa viihtyvän? Jäät sitten odottamaan vastakutsua, kun ajattelet että olette tulleet hyvin juttuun usealla kerralla. Ja sitä saatkin sitten odotella. Ei tästä ihmisestä kuulu enää yhtään mitään, jos lopetat yksipuolisen yhteydenpidon, vaikka hän niin kovasti kehuukin sinua hyväksi tyypiksi ja kiittelee joka kerran vieraanvaraisuudesta. Tällaiset kokemukset ovat aika hämmentäviä.

Ei ole kokemuksia, koska en ole koskaan laskenut kutsuja, että tulisi vuorotellen tms.

Minä olen joillekkin se, joka kutsun aina minun luokseni. Joidenkin luo minut aina kutsutaan. Riippuu aina ihmisestä. Joillakin on pieni koti tai paljon lapsia, siksi minä kutsun luokseni. Joskus taas toinen tykkää itse laittaa ja kutsua, joten hän kutsuu minut. On tuttuja, joille vain minä aina ehdotan, että tulen mukaan tai tavataan. On tuttuja, jotka he ainoastaan kysyvät, tulenko mukaan, en minä ikinä.

Ehkä tämä siksi toimiikin, kun en laske kutsuja tai odota toisilta mitään tai laske tekstiviestejä tai sähköposteja tai tapaamisia. Luotan siihen, että tilanteet jokaisella ihmisellä on muuttuvaisia, joten niihin ei päde mitkään matemaattiset lainalaisuudet.

Ai niin, onpa minulla jopa sellainen tuttu, jonka luo minä aina kutsun itseni.

Ken itsensä ylentää, se alennetaan. - Jeesus

No suhtautumisellasi en yhtään ihmettele, että olet yksin

Minulla on kyllä paljon ystäviä. Olen hyvin suosittu tyyppi. - Jeesus

Vierailija kirjoitti:

On ollut kiinnostava lukea, miten eri lailla ihmiset ajattelevat yhteydenpidosta. Jotakuta ahdistaa yli kaksi kertaa vuodessa tavata ystäväänsä, joku taas mielellään olisi jollain tavoin yhteydessä ystäväänsä viikottain. Minulla oli ystävä, joka saattoi laittaa viestiä kerran päivässä enkä kokenut sitä ollenkaan rasittavaksi, päinvastoin. Mutta hän oli siitä jännä tyyppi, ettei halunnut minulta samaa viestittelytiheyttä. Sain kyllä vastata hänen viesteihinsä, mutta minun aloitusviestini hän koki ahdistavaksi: ei vastannut niihin lainkaan tai sitten saattoi laittaa ystävyytemme jäähylle kuukaudeksi eli otti selvästi etäisyyttä. Hän kertoi minulle myös hyvin henkilökohtaisia asioita perheestään jne muttei todellakaan halunnut kuulla minulta vastaavaa. Hän vain sanoi ”äsh, anna ton olla” ja siirtyi puhumaan jostain muusta. Nämä ristiriitaiset käyttäytymiset hiersivät ainakin minua.

Tuntui hassulta, kun hän joskus muutaman viinilasillisen jälkeen sanoi, että olen yksi hänen läheisimmistä ystävistään. Oikeasti hän ei tiennyt minusta mitään, sillä olin ruvennut pitämään asioita sisälläni, kun huomasin, ettei hän halunnut kuulla niistä. Ja samaan hengenvetoon sanoisin kuitenkin, että hän oli toisaalta oikein kiva tyyppi. Elämä on monimutkaista.

Tuo ei ole oikeasti kovinkaan harvinaista. On aika paljon ihmisiä, jotka mielellään "astuvat toisen tontille", mutta eivät halua toisen astuvan omalleen. Ystävyys on yksipuolista, jos toinen kokee toisen läheisimmäksi ystäväkseen, vaikka ei oikeastaan tiedä tästä paljon mitään eikä kiinnostakaan tietää. Juuri näitä ihmissuhteita pyrin välttämään tutustumalla hitaasti ja kaikessa rauhassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Näin pihalla osa ihmisistä on yksinäisen elämästä... Ei mulla ole mitään kavereita tai tuttuja joille itkeä näitä asioita, voi hyvänen aika! Ei ole puolison lisäksi ketään! Käyn töissä, siellä puhun työasioita. Ihmiset eivät ala sen kummemmin sosialisoimaan - olen yrittänyt. Ei siellä ole ketään jota voisin pyytää vaikka elokuviin, eikä todellakaan ketään jolle sitä voisin itkeä...

Teille on niin vaikea ymmärtää ettei niitä ihmisiä vaan ole, että keksitte tällaisia älyttömyyksiä. Lähentelee jo sitä "jos teillä ei ole leipää, mikset syö kakkua". Huoh.

Olen elämäni aikana tavannut muutaman todella yksinäisen ihmisen. Nimettömänä uskallan tunnustaa, että olen kokenut melkein paniikkikohtauksen tyylisen ahdistuksen, kun tällainen ihminen on tullut hieromaan ystävyyttä. Totta kai olen ystävällinen, mutta kun pienikin ystävällisyys saa aikaiseksi sen, että kohta koen olevani tilanteessa, mitä en hallitse, kun aletaan heti odottamaan jotain. Kun olen ystävällinen, tulee kutsu lenkille tms. on tehtävä päätös, että kieltäydynkö heti vai mitä teen. Nuorempana olin naivi ja lähdin ja sitten tuntuikin, että minun on lähdettävä aina ja tultava kylään ja oltava se läheinen ystävä. Jos en ehtinyt, niin sydäntä jäi kirvelemään se surullinen katse ja huokaus, että olisihan se pitänyt arvata, paskiaisia te ootte kaikki, kun minut hylkäätte.

Nykyään olen sitten se paskiainen ja puhun vain asiallisesti, etten vain anna mitään luuloja, että olen etsimässä sydänystävää.

Ja tässä on esimerkki siitä, miksi se aina aloitteen tekijänä oleminen ei kannata. Hyvin hyvin helposti siinä tulee vain häiriköityä jotakin. Jos toinenkin haluaa tutustua, hän kyllä on myös aloitteellinen. Siksi on parempi lopettaa lyhyeen suhteet joissa huomaa olevansa ainoa joka ottaa yhteyttä tai ehdottaa tekemistä.

Tai jos vain haluaisit tutustua ihmisiin ilman odotuksia.

Ihan sama, kun etsii puolisoa. Kun etsimällä etsii, huomaa, että miehet kummasti liukenevat jonnekkin, kun heillä alkaa ahdistaa nainen, hakemalla hakee miestä itselleen. Sama toimii kaverisuhteissakin. Jos hakemalla haet sitä sydänystävää, niin huomaat, että ihmiset liukenevat ympäriltäsi, koska heillä ei ole sinulle antaa sitä uskollisuutta ja kahdenkeskistä aikaa ja suurta tunnetta, mitä haet.

Tutustu mieluummin ihmisiin ilman odotuksia, ilman vaatimuksia, niin huomaat kohta, että enää et olekkaan yksin

Ei tämä mennyt minulla lainkaan näin. Löysin miehen, kun olin sellaista etsimässä tositarkoituksella.

Miksi et sitten löydä ystäviä. Harvoin toki päällekäyvät ihmiset kiinnostavat. Onneksi toimi sinulla miesmarkkinoilla

Niin tuttua. Ja yksinäistä. Kai ne on ne perinteiset "ruuhkavuodet" näin vähän alle nelikymppisillä... Jos puhelin soi niin se on joko miesystävä, äiti tai puhelinmyyjä :/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Näin pihalla osa ihmisistä on yksinäisen elämästä... Ei mulla ole mitään kavereita tai tuttuja joille itkeä näitä asioita, voi hyvänen aika! Ei ole puolison lisäksi ketään! Käyn töissä, siellä puhun työasioita. Ihmiset eivät ala sen kummemmin sosialisoimaan - olen yrittänyt. Ei siellä ole ketään jota voisin pyytää vaikka elokuviin, eikä todellakaan ketään jolle sitä voisin itkeä...

Teille on niin vaikea ymmärtää ettei niitä ihmisiä vaan ole, että keksitte tällaisia älyttömyyksiä. Lähentelee jo sitä "jos teillä ei ole leipää, mikset syö kakkua". Huoh.

Olen elämäni aikana tavannut muutaman todella yksinäisen ihmisen. Nimettömänä uskallan tunnustaa, että olen kokenut melkein paniikkikohtauksen tyylisen ahdistuksen, kun tällainen ihminen on tullut hieromaan ystävyyttä. Totta kai olen ystävällinen, mutta kun pienikin ystävällisyys saa aikaiseksi sen, että kohta koen olevani tilanteessa, mitä en hallitse, kun aletaan heti odottamaan jotain. Kun olen ystävällinen, tulee kutsu lenkille tms. on tehtävä päätös, että kieltäydynkö heti vai mitä teen. Nuorempana olin naivi ja lähdin ja sitten tuntuikin, että minun on lähdettävä aina ja tultava kylään ja oltava se läheinen ystävä. Jos en ehtinyt, niin sydäntä jäi kirvelemään se surullinen katse ja huokaus, että olisihan se pitänyt arvata, paskiaisia te ootte kaikki, kun minut hylkäätte.

Nykyään olen sitten se paskiainen ja puhun vain asiallisesti, etten vain anna mitään luuloja, että olen etsimässä sydänystävää.

Ja tässä on esimerkki siitä, miksi se aina aloitteen tekijänä oleminen ei kannata. Hyvin hyvin helposti siinä tulee vain häiriköityä jotakin. Jos toinenkin haluaa tutustua, hän kyllä on myös aloitteellinen. Siksi on parempi lopettaa lyhyeen suhteet joissa huomaa olevansa ainoa joka ottaa yhteyttä tai ehdottaa tekemistä.

Tai jos vain haluaisit tutustua ihmisiin ilman odotuksia.

Ihan sama, kun etsii puolisoa. Kun etsimällä etsii, huomaa, että miehet kummasti liukenevat jonnekkin, kun heillä alkaa ahdistaa nainen, hakemalla hakee miestä itselleen. Sama toimii kaverisuhteissakin. Jos hakemalla haet sitä sydänystävää, niin huomaat, että ihmiset liukenevat ympäriltäsi, koska heillä ei ole sinulle antaa sitä uskollisuutta ja kahdenkeskistä aikaa ja suurta tunnetta, mitä haet.

Tutustu mieluummin ihmisiin ilman odotuksia, ilman vaatimuksia, niin huomaat kohta, että enää et olekkaan yksin

Ei tämä mennyt minulla lainkaan näin. Löysin miehen, kun olin sellaista etsimässä tositarkoituksella.

Miksi et sitten löydä ystäviä. Harvoin toki päällekäyvät ihmiset kiinnostavat. Onneksi toimi sinulla miesmarkkinoilla

En tiedä. Ystävyyssuhteita vaikuttavat koskevan hyvin erilaiset säännöt kuin parisuhteita. Niissä harvempi taitaa suosia avoimia suhteita, vaan yleensä seurustellessaan ihmiset arvostavat sitä, että suhteen tilasta sovitaan yhdessä.

Se joku ryhmä olisi meille yksinäisille hyvä. En usko, että näistä, joilla on laaja sosiaalinen elämä, on teille ystäviksi. Eivät he kykene sellaiseen luotettavaan ja ihmissuhteeseen paneutuvaan ystävyyteen, missä tuetaan toista läpi elämän myrskyt ja myllerrykset ja ennen kaikkea ollaan uskollisia, eikä kuljeta ns. vieraissa.

Kertokaa, miksi toiset kokevat itsensä yksinäiseksi, jos puhelin ei soi ja toisille se on hyvä juttu, eivätkä koe yksinäisyyttä.

Onko yksinäisyys mitattavissa kontakteiden määrässä ihmisiin, vai tunnetila

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Mutta onko sitten parempi olla kokonaan yksin? Pyöreille synttäreilleen voi kutsua vaikka naapurinsa (jos on tutustunut heihin), harrastuskavereitaan tai ainakin työkavereitaan. Ketään kun ei valitettavasti voi vaatia pitämään yhteyttä, jos toinen muuttaa jonnekin, vaihtaa työpaikkaa jne. Ymmärrän sen, että tuollainen yksinäisyys on varmasti vaikeaa, mutta jos tilannetta ei voi mitenkään muuttaa, niin helpottaisiko edes vähän elämää, jos sen hyväksyisi? Voisiko elämäänsä hakea onnellisuutta jostain muualta kuin ihmissuhteista? Katsoa kolikon toista puolta ja huomata, että mikään ja kukaanhan ei sido esimerkiksi juuri tähän maahan? Voisiko elämäänsä saada onnellisuutta lähtemällä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijäksi maailmalle jollekin katastrofialueelle? Luonnonsuojelutyöhön johonkin päin maailmaa? Kun ei ole perhettä eikä edes lähisukua, joka sitoisi Suomeen? Miksi onnellisuuden pitäisi tulla nimenomaan ystävästä, jonka kanssa voi lähteä leffaan tms? Tarkoitukseni ei ole vähätellä yksinäisyyttä vaan saada ajattelemaan, että jos ei kerran voi saada onnellisuutta ystävistä, mistä sitten voisin saada onnellisuutta elämään. Mulla on yksi tuttu, joka lähti puoleksi vuodeksi jonkin järjestön kautta Equadoriin avustamaan lapsia koulunkäynnissä eikä hänellä ole edes mitään koulutusta tuohon hommaan vaan ainoastaan järjestön järjestämä perehdytyskurssi. Maailmassa on paljon asioita, joita voi tehdä. Varsinkin, jos ei ole ketään, joka sanoisi, että et  kyllä lähde.

No tämä nyt oli jo alentuvaa. Olen muuttanut kaupunkeja ja jopa maata. Harrastan yksin, käyn tapahtumissa yksin, ja esim viime vuonna tein noin 10 reissua yksin (oli paljon vapaita). Mutta tiedätkö kun kaikki se ei kuitenkaan korvaa ihmissuhteita! Ei kai kukaan surisi yksinäisyyttä, jos se ei haittaisi? On ihan biologinen fakta että ihminen (joka kaipaa seuraa), sairastuu ihan fyysisesti kun hänet eristetään muista. Se ei ole tahdonalainen asia.

Jos hiukan laskisit vaatimustasoa ja olisit enemmän tekemisissä niiden tuttujen ja kavereiden kanssa. Tuollainen luokittelu kyllä on varmin tapa kokea yksinäisyyttä. En itsekkään haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka seurassani itkisi, että olen niin yksinäinen, kun mulla ei oo ystävää, joka kävis mun kans leffoissa ja tulis synttäreille. Ihmettelisin, että mikä minussa ja meissä hänen muissa kavereissa on vikana, kun emme kelpaa mukaan elokuviin, vaan hän kaipaa jotain parempaa ja syvällisempää ihmistä.

Noin saa äkkiä kaveritkin kaikkoamaan ympäriltään jos ilmaisee, että en teitä kavereita ja tuttuja kelpuuta synttäreille, vaan niiden pitäis olla sydänystäviä. Ei sitten ja heippa.

Näin pihalla osa ihmisistä on yksinäisen elämästä... Ei mulla ole mitään kavereita tai tuttuja joille itkeä näitä asioita, voi hyvänen aika! Ei ole puolison lisäksi ketään! Käyn töissä, siellä puhun työasioita. Ihmiset eivät ala sen kummemmin sosialisoimaan - olen yrittänyt. Ei siellä ole ketään jota voisin pyytää vaikka elokuviin, eikä todellakaan ketään jolle sitä voisin itkeä...

Teille on niin vaikea ymmärtää ettei niitä ihmisiä vaan ole, että keksitte tällaisia älyttömyyksiä. Lähentelee jo sitä "jos teillä ei ole leipää, mikset syö kakkua". Huoh.

Olen elämäni aikana tavannut muutaman todella yksinäisen ihmisen. Nimettömänä uskallan tunnustaa, että olen kokenut melkein paniikkikohtauksen tyylisen ahdistuksen, kun tällainen ihminen on tullut hieromaan ystävyyttä. Totta kai olen ystävällinen, mutta kun pienikin ystävällisyys saa aikaiseksi sen, että kohta koen olevani tilanteessa, mitä en hallitse, kun aletaan heti odottamaan jotain. Kun olen ystävällinen, tulee kutsu lenkille tms. on tehtävä päätös, että kieltäydynkö heti vai mitä teen. Nuorempana olin naivi ja lähdin ja sitten tuntuikin, että minun on lähdettävä aina ja tultava kylään ja oltava se läheinen ystävä. Jos en ehtinyt, niin sydäntä jäi kirvelemään se surullinen katse ja huokaus, että olisihan se pitänyt arvata, paskiaisia te ootte kaikki, kun minut hylkäätte.

Nykyään olen sitten se paskiainen ja puhun vain asiallisesti, etten vain anna mitään luuloja, että olen etsimässä sydänystävää.

Ja tässä on esimerkki siitä, miksi se aina aloitteen tekijänä oleminen ei kannata. Hyvin hyvin helposti siinä tulee vain häiriköityä jotakin. Jos toinenkin haluaa tutustua, hän kyllä on myös aloitteellinen. Siksi on parempi lopettaa lyhyeen suhteet joissa huomaa olevansa ainoa joka ottaa yhteyttä tai ehdottaa tekemistä.

Näin se on. Ei sellaisista ihmisistä ole ystäviksi, joiden seuraan on tervetullut ainoastaan silloin, kun elämä hymyilee. Kyllä ystävän kanssa pitäisi pystyä jakamaan monenlaisia hetkiä, sekä iloisia että surullisia. Niitä täynnä elämä kuitenkin on.

Mutta ennenkuin ollaan ystäviä, pitäisi malttaa olla jakamatta kaikkea elämästään uudelle tuttavalle tai edes kaverille. Mun mielestä ystävyydelle pitää antaa aikaa ja tilaa kehittyä. Joillain ihmisillä tuo tuntuu kuitenkin olevan vähän sama kuin ensitreffeillä sänkyyn, seuraavana päivänä hynttyyt yhteen, kahden kuukauden päästä naimisiin ja vuoden päästä ero. Ja sitten taas itketään, kun meni pieleen.