Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Kukaan ei soita ketään ei kiinnosta, äiti&isä kuolleet. Mene lääkäriin näytä lista missä on ihmiset joiden haluat menehtyvän tietenkin ensimmäisenä oma nimi.

Saat sen jälkeen seuraa, valvontaa... Kokemusta on. Listalla on koulukiusaajia sekä minua ali-arvioineet ihmiset.

Olisi kamalaa olla se ystävä, jonka kanssa aina pitäisi olla huikeaa, että jäisi mahtavia muistoja ja kuvia.

Rosoisia minunkin suhteet. Sairastumisia, eroja ja monenlaista. Riitojakin, koska en hae elämääni vain myötäileviä ihmisiä, enkä vain samanlaisia, kuin minä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Rajaton, ja esimerkkinä kuolema. Ei kiitos minulle, aikaa sitten kasvanut ohi kaikenlaisesta tekosyvällisestä lässytyksestä, jolta teoreettinen keskustelu kuolemasta on. 

Ei se mitään kovin teoreettista ollut, kun molempien keskustelijoiden elämässä kuoleman läsnäolo oli ollut ihan viimeisimmän vuoden sisällä koettua elämää.

Ja puhun tuollaisista vain puolisolle, en ole terapeutti jne. kommentin luettuani jatkan:

En minäkään näistä kelle tahansa puhu. Sattuipa vain niin että jouduin selittämään eräälle tutulle ihmiselle tulevaa poissaoloani yhteiseen harrastukseen liittyvästä tilaisuudesta ja huomasimme silloin että kuoleman kokemus yhdisti meitä. Aiemmin olimme puhuneet yhteisestä harrastuksesta ja se kyllä ei ole sen tason yhdistävä juttu että olisi tehnyt meistä ystäviä. Mutta nyt meillä oli eri tavalla merkityksellinen kohtaaminen. Mulle kuolema ei ole asia josta puhuisin vain puolisolle. Kyllä se ystävyyteenkin kuuluu. Ja voi siitä joskus päätyä puhumaan ei-niin-läheisenkin ihmisen kanssa. En kaipaa terapiaa, osaan surra suruni kaatamatta sitä muiden niskaan. Jos kuolemasta voi puhua vain puolison kanssa, muut ihmissuhteet kuulostaa aika ankeilta ja pinnallisilta laadultaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Hyvä esimerkki totaalisesta yhteensopimattomuudesta, minusta televisiota turhempaa ei ole olemassakaan. Ellei sitten ne ihmiset, jotka jaksaa puhua tv-ohjelmista.

Tässä ketjussa on yritetty kirjoittaa varmaan sata viestiä selittämään sitä, että moni sellainen joka ei ole yksinäinen, ystävystyy nimenomaan ihmisten kanssa, joilla on samoja kiinnostuksenkohteita. Ellei ole kerrassaan mitään yhteistä, niin hankalaksi menee.

Ihminen, jota ei kiinnosta mikään, on yleensä ihminen, josta kukaan ei ole kiinnostunut. Ihmisellä vaan pitää olla jotakin josta hän on oikeasti kiinnostunut ollakseen kiinnostava. 

- se saunaremontoija-

P.S saunaremppa oli esimerkki siitä, että eikö sellaisen korvissa joka ei itse koskaan voi saada minkäänlaista saunaa, valituksen remppafirmoista kuulosta hyvin käsittämättömälle ja turhalle  ongelmalle.

Tai iloitseminen omasta ylennyksestä ja palkankorotuksesta tuskin on kovin kivaa kuunneltavaa pienellä mt-eläkkeellä elävän korvissa.

Mistä kehtaa sitten puhua, siitäkö kuinka iloitsen uudesta purjeveneestä ja reissusta jota suunnitellaan ensi kesälle? Jos toisella on rahasta tiukkaa niin että pitää valita mitä voi syödä, niin eikö purjeveneinnostus kuulosta lähinnä veetuilulta. 

Vastasin suoraan sinulle, mutta et vastannut siihen. Kerroin, mistä kanssani voi puhua. Ja mitä tehdä, mm. matkustaa.

Taidat haluta vain korostaa omaa erinomaisuuttasi, joka minun mielestäni ei ole mitään ihmeellistä. Remontit ja purjehtiminen, tuntuu päälle liimatulta sinun näppikseltä luettuna.

Varmaan köyhemmälläkin on joitain asioita paremmin kuin tällä remontoijalla, hän voi kehuskella esim kauniimmalla ulkonäöllään, hoikkuudellaan, paremmalla mielikuvituksella jne. Kun kerran keskustelu remontoijan kanssa on omien asioiden kehuskelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Hyvä esimerkki totaalisesta yhteensopimattomuudesta, minusta televisiota turhempaa ei ole olemassakaan. Ellei sitten ne ihmiset, jotka jaksaa puhua tv-ohjelmista.

Tässä ketjussa on yritetty kirjoittaa varmaan sata viestiä selittämään sitä, että moni sellainen joka ei ole yksinäinen, ystävystyy nimenomaan ihmisten kanssa, joilla on samoja kiinnostuksenkohteita. Ellei ole kerrassaan mitään yhteistä, niin hankalaksi menee.

Ihminen, jota ei kiinnosta mikään, on yleensä ihminen, josta kukaan ei ole kiinnostunut. Ihmisellä vaan pitää olla jotakin josta hän on oikeasti kiinnostunut ollakseen kiinnostava. 

- se saunaremontoija-

P.S saunaremppa oli esimerkki siitä, että eikö sellaisen korvissa joka ei itse koskaan voi saada minkäänlaista saunaa, valituksen remppafirmoista kuulosta hyvin käsittämättömälle ja turhalle  ongelmalle.

Tai iloitseminen omasta ylennyksestä ja palkankorotuksesta tuskin on kovin kivaa kuunneltavaa pienellä mt-eläkkeellä elävän korvissa.

Mistä kehtaa sitten puhua, siitäkö kuinka iloitsen uudesta purjeveneestä ja reissusta jota suunnitellaan ensi kesälle? Jos toisella on rahasta tiukkaa niin että pitää valita mitä voi syödä, niin eikö purjeveneinnostus kuulosta lähinnä veetuilulta. 

Heh, juu, oli ihan tuosta alusta asti selvää, että saunaremppaaja kommentoi. 

Sulla on aika paljon päässä yleistyksiä ja absoluuttisia näkemyksiä, joista et ole valmis päästämään irti. Sulla on ehkä noin, kuten olet kuvaillut, mutta monilla ei. Vähän veikkaan, että suakin moni ihminen pitää tylsänä eikä kiinnostavana saunaremontoijana. Tylsyydessä tosin ei ole mitään vikaa, tylsyys on ylipäänsä ihan aliarvostettua. 

Se on ihan normaalia, että toinen haluaisi kärjistettynä syödä sisäfilettä ja toinen maksalaatikkoa. Sitten koitetaan tehdä kompromissi. Ja jos vain puhutaan aiheesta, niin miksipä ei. Mua ei ainakaan koskaan omina opiskelu- ja työttömyysaikoina ole ärsyttänyt toisten rahaan viittaavat puheet. Ainoa, mikä on ärsyttänyt, on se, kuten aiemminkin on tullut tässä ketjussa mainittua, jos ihmisillä ei ole mitään rahantajua. Ehdotetaan koiraa tai fine diningia pienituloiselle jne. 

Niin, rahantajua. Jos ihmisellä on varaa saunaan, taloon ja veneeseen, niin se tarkoittaa rahantajuamattomuutta. Kun sen sijaan rahaton on oikein hyvin rahantajuinen.....

Ei tarvitse tehdä kompromisseja, on ihan helppo löytää ihmisiä joita molempia kiinnostaa jokin aihe, oli se ihan mikä tahansa. Näin se toimii niillä, jotka eivät ole yksinäisiä, puhutaan asioista jotka aidosti kiinnostavat molempia keskustelijoita. Jos taas mikään ei kiinnosta, ei ole puhuttavaakaan.

Olet oikeassa. Juuri noin se useimmiten menee. Kun ei ole paljon rahaa, sitä on oltava rahantajuinen. Kun sitä on, se ei ole niin nöpönnuukaa. Ilmeisesti tällöin katoaa joiltakin myös kyky laskea, miten paljon rahaa menee esim. koiraan, koska laskeminen ikävästi tipauttaisi maankamaralle ja karsisi herttaisia ehdotuksia.

(Älä huoli, toki ymmärsin ivasi, mutta se ei nyt osu, koska mukamas-sarkastinen kommenttisi oli asiaa.)

Aika paljon helpompaa on, kun ei tarvitse koko ajan etsiä tietynlaisia ihmisiä, vaan hyväksyy erilaiset ihmiset. Kovin ahtaana myös pysyy oma maailmankuva, kun kelpuuttaa vain tietynlaisia ihmisiä tietynlaisine puheenaiheineen. 

Ei ole mitään yhtä rahantajua, yhdelle koiran aiheuttamat kustannukset oikeasti OVAT pikkusumma, eikä siinä ole kyse mistään rahantajuttomuudesta, vaan elämisestä niillä resursseilla jotka ovat käytössä. Käärinliinoissa ei ole taskuja, miksi ihmeessä rahaa ei saisi käyttää vaikka koiraan, jos sitä on. 

Ei kyse ole ihmisten hyväksymättä jättämisestä, vaan siitä, ettei ole mitään yhteistä. Maailmat eivät kohtaa. En kiinnosta keskustella sellaisen kanssa, joka  esim silkkaa kateuttaan syyttää väärästä rahankäytöstä, koska hänellä itsellään ei olisi varaa yhtään mihinkään. Ja ihan liian usein tulee se kateus mitä tässäkin osassa vastauksista kirkuu läpi, ei soisi toisille mitään. Kommentit  tihkuvat ilkeyttä, en ihmettele yhtään että on yksinäinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Rajaton, ja esimerkkinä kuolema. Ei kiitos minulle, aikaa sitten kasvanut ohi kaikenlaisesta tekosyvällisestä lässytyksestä, jolta teoreettinen keskustelu kuolemasta on. 

Ei se mitään kovin teoreettista ollut, kun molempien keskustelijoiden elämässä kuoleman läsnäolo oli ollut ihan viimeisimmän vuoden sisällä koettua elämää.

Ei minun elämässäni, lainaat väärää viestiä.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan köyhemmälläkin on joitain asioita paremmin kuin tällä remontoijalla, hän voi kehuskella esim kauniimmalla ulkonäöllään, hoikkuudellaan, paremmalla mielikuvituksella jne. Kun kerran keskustelu remontoijan kanssa on omien asioiden kehuskelua.

En keskustele hoikkuudesta ja ulkonäöstä, maailmassa on niin paljon mielenkiintoisempia asioita.

Aika huvittavaa, pointtini nimenomaan on se, etteivät kaikki ihmiset sovi yhteen. Eli olemme sko amaa mieltä, minä en halua sinunlaistasi ihmistä elämääni, ja varmasti toisinpäin. Kaikki voittavat eikä kukaan ole yksinäinen :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan köyhemmälläkin on joitain asioita paremmin kuin tällä remontoijalla, hän voi kehuskella esim kauniimmalla ulkonäöllään, hoikkuudellaan, paremmalla mielikuvituksella jne. Kun kerran keskustelu remontoijan kanssa on omien asioiden kehuskelua.

En keskustele hoikkuudesta ja ulkonäöstä, maailmassa on niin paljon mielenkiintoisempia asioita.

Aika huvittavaa, pointtini nimenomaan on se, etteivät kaikki ihmiset sovi yhteen. Eli olemme sko amaa mieltä, minä en halua sinunlaistasi ihmistä elämääni, ja varmasti toisinpäin. Kaikki voittavat eikä kukaan ole yksinäinen :)

Haluaako joku sitten sinunlaisesi ihmisen elämäänsä, muu kuin remonttifirma?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan köyhemmälläkin on joitain asioita paremmin kuin tällä remontoijalla, hän voi kehuskella esim kauniimmalla ulkonäöllään, hoikkuudellaan, paremmalla mielikuvituksella jne. Kun kerran keskustelu remontoijan kanssa on omien asioiden kehuskelua.

En keskustele hoikkuudesta ja ulkonäöstä, maailmassa on niin paljon mielenkiintoisempia asioita.

Aika huvittavaa, pointtini nimenomaan on se, etteivät kaikki ihmiset sovi yhteen. Eli olemme sko amaa mieltä, minä en halua sinunlaistasi ihmistä elämääni, ja varmasti toisinpäin. Kaikki voittavat eikä kukaan ole yksinäinen :)

Haluaako joku sitten sinunlaisesi ihmisen elämäänsä, muu kuin remonttifirma?

Veikkaan, että ei.

Jos jotain olen oppinut niin sen, että onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen ihminen ei ole ylimielinen eikä ilkeä, eds rivien välissä.

- eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Rajaton, ja esimerkkinä kuolema. Ei kiitos minulle, aikaa sitten kasvanut ohi kaikenlaisesta tekosyvällisestä lässytyksestä, jolta teoreettinen keskustelu kuolemasta on. 

Ei se mitään kovin teoreettista ollut, kun molempien keskustelijoiden elämässä kuoleman läsnäolo oli ollut ihan viimeisimmän vuoden sisällä koettua elämää.

Ei minun elämässäni, lainaat väärää viestiä.

Itse lainaat. Minun ensimmäinen kommenttini alkaa sanalla tämä ja allekirjoituksella eri ja siitä eteenpäin ketjussa olevat vastauskommentit ovat minun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Hyvä esimerkki totaalisesta yhteensopimattomuudesta, minusta televisiota turhempaa ei ole olemassakaan. Ellei sitten ne ihmiset, jotka jaksaa puhua tv-ohjelmista.

Tässä ketjussa on yritetty kirjoittaa varmaan sata viestiä selittämään sitä, että moni sellainen joka ei ole yksinäinen, ystävystyy nimenomaan ihmisten kanssa, joilla on samoja kiinnostuksenkohteita. Ellei ole kerrassaan mitään yhteistä, niin hankalaksi menee.

Ihminen, jota ei kiinnosta mikään, on yleensä ihminen, josta kukaan ei ole kiinnostunut. Ihmisellä vaan pitää olla jotakin josta hän on oikeasti kiinnostunut ollakseen kiinnostava. 

- se saunaremontoija-

P.S saunaremppa oli esimerkki siitä, että eikö sellaisen korvissa joka ei itse koskaan voi saada minkäänlaista saunaa, valituksen remppafirmoista kuulosta hyvin käsittämättömälle ja turhalle  ongelmalle.

Tai iloitseminen omasta ylennyksestä ja palkankorotuksesta tuskin on kovin kivaa kuunneltavaa pienellä mt-eläkkeellä elävän korvissa.

Mistä kehtaa sitten puhua, siitäkö kuinka iloitsen uudesta purjeveneestä ja reissusta jota suunnitellaan ensi kesälle? Jos toisella on rahasta tiukkaa niin että pitää valita mitä voi syödä, niin eikö purjeveneinnostus kuulosta lähinnä veetuilulta. 

Kell' onni on, se onnen kätkeköön. Ei Suomessa saa iloita mistään, marista ja valittaa vain :D

No niinpä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Hyvä esimerkki totaalisesta yhteensopimattomuudesta, minusta televisiota turhempaa ei ole olemassakaan. Ellei sitten ne ihmiset, jotka jaksaa puhua tv-ohjelmista.

Tässä ketjussa on yritetty kirjoittaa varmaan sata viestiä selittämään sitä, että moni sellainen joka ei ole yksinäinen, ystävystyy nimenomaan ihmisten kanssa, joilla on samoja kiinnostuksenkohteita. Ellei ole kerrassaan mitään yhteistä, niin hankalaksi menee.

Ihminen, jota ei kiinnosta mikään, on yleensä ihminen, josta kukaan ei ole kiinnostunut. Ihmisellä vaan pitää olla jotakin josta hän on oikeasti kiinnostunut ollakseen kiinnostava. 

- se saunaremontoija-

P.S saunaremppa oli esimerkki siitä, että eikö sellaisen korvissa joka ei itse koskaan voi saada minkäänlaista saunaa, valituksen remppafirmoista kuulosta hyvin käsittämättömälle ja turhalle  ongelmalle.

Tai iloitseminen omasta ylennyksestä ja palkankorotuksesta tuskin on kovin kivaa kuunneltavaa pienellä mt-eläkkeellä elävän korvissa.

Mistä kehtaa sitten puhua, siitäkö kuinka iloitsen uudesta purjeveneestä ja reissusta jota suunnitellaan ensi kesälle? Jos toisella on rahasta tiukkaa niin että pitää valita mitä voi syödä, niin eikö purjeveneinnostus kuulosta lähinnä veetuilulta. 

Kell' onni on, se onnen kätkeköön. Ei Suomessa saa iloita mistään, marista ja valittaa vain :D

No niinpä. 

Kateellisia ihmisiä on aina, kaikissa tulo - koulutusluokissa. Mutta jos olettaa, että vähävaraisempi on automaattisesti kateellinen ja ettei hänelle voi puhua "mistään", antaa vain tollon kuvan itsestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Hyvä esimerkki totaalisesta yhteensopimattomuudesta, minusta televisiota turhempaa ei ole olemassakaan. Ellei sitten ne ihmiset, jotka jaksaa puhua tv-ohjelmista.

Tässä ketjussa on yritetty kirjoittaa varmaan sata viestiä selittämään sitä, että moni sellainen joka ei ole yksinäinen, ystävystyy nimenomaan ihmisten kanssa, joilla on samoja kiinnostuksenkohteita. Ellei ole kerrassaan mitään yhteistä, niin hankalaksi menee.

Ihminen, jota ei kiinnosta mikään, on yleensä ihminen, josta kukaan ei ole kiinnostunut. Ihmisellä vaan pitää olla jotakin josta hän on oikeasti kiinnostunut ollakseen kiinnostava. 

- se saunaremontoija-

P.S saunaremppa oli esimerkki siitä, että eikö sellaisen korvissa joka ei itse koskaan voi saada minkäänlaista saunaa, valituksen remppafirmoista kuulosta hyvin käsittämättömälle ja turhalle  ongelmalle.

Tai iloitseminen omasta ylennyksestä ja palkankorotuksesta tuskin on kovin kivaa kuunneltavaa pienellä mt-eläkkeellä elävän korvissa.

Mistä kehtaa sitten puhua, siitäkö kuinka iloitsen uudesta purjeveneestä ja reissusta jota suunnitellaan ensi kesälle? Jos toisella on rahasta tiukkaa niin että pitää valita mitä voi syödä, niin eikö purjeveneinnostus kuulosta lähinnä veetuilulta. 

Vastasin suoraan sinulle, mutta et vastannut siihen. Kerroin, mistä kanssani voi puhua. Ja mitä tehdä, mm. matkustaa.

Taidat haluta vain korostaa omaa erinomaisuuttasi, joka minun mielestäni ei ole mitään ihmeellistä. Remontit ja purjehtiminen, tuntuu päälle liimatulta sinun näppikseltä luettuna.

Ei noista näe kuka vastaa mihinkin, mutta minä matkustan perheeni kanssa. Enkä haluaisi puhua kanssasi mistään, en pidä tyylistäsi. Eikä se varmasti ole sinulle lainkaan ongelma, koska kumpikaan meistä ei ole yksinäinen, eikö niin. Kaikki hyvin siis :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Hyvä esimerkki totaalisesta yhteensopimattomuudesta, minusta televisiota turhempaa ei ole olemassakaan. Ellei sitten ne ihmiset, jotka jaksaa puhua tv-ohjelmista.

Tässä ketjussa on yritetty kirjoittaa varmaan sata viestiä selittämään sitä, että moni sellainen joka ei ole yksinäinen, ystävystyy nimenomaan ihmisten kanssa, joilla on samoja kiinnostuksenkohteita. Ellei ole kerrassaan mitään yhteistä, niin hankalaksi menee.

Ihminen, jota ei kiinnosta mikään, on yleensä ihminen, josta kukaan ei ole kiinnostunut. Ihmisellä vaan pitää olla jotakin josta hän on oikeasti kiinnostunut ollakseen kiinnostava. 

- se saunaremontoija-

P.S saunaremppa oli esimerkki siitä, että eikö sellaisen korvissa joka ei itse koskaan voi saada minkäänlaista saunaa, valituksen remppafirmoista kuulosta hyvin käsittämättömälle ja turhalle  ongelmalle.

Tai iloitseminen omasta ylennyksestä ja palkankorotuksesta tuskin on kovin kivaa kuunneltavaa pienellä mt-eläkkeellä elävän korvissa.

Mistä kehtaa sitten puhua, siitäkö kuinka iloitsen uudesta purjeveneestä ja reissusta jota suunnitellaan ensi kesälle? Jos toisella on rahasta tiukkaa niin että pitää valita mitä voi syödä, niin eikö purjeveneinnostus kuulosta lähinnä veetuilulta. 

Kell' onni on, se onnen kätkeköön. Ei Suomessa saa iloita mistään, marista ja valittaa vain :D

No niinpä. 

Kateellisia ihmisiä on aina, kaikissa tulo - koulutusluokissa. Mutta jos olettaa, että vähävaraisempi on automaattisesti kateellinen ja ettei hänelle voi puhua "mistään", antaa vain tollon kuvan itsestään.

Eikä tollojen kanssa kannata olla, ihan totta.

Ei tosin ollut kyse  rahasta vaan myös koulutuksesta, terveydestä, elämäntavasta, harrastuksista ja kiinnostuksenkohteista. Mutta jos joku vääntää nuo samaksi asiaksi kuin vähävaraisuus, niin ei sekään kiellettyä ole, eikä pois keneltäkään.

Kaikki ovat tyytyväisiä, samaa mieltä tolloista  eikä kukaan ole yksinäinen, mikä sen parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Hyvä esimerkki totaalisesta yhteensopimattomuudesta, minusta televisiota turhempaa ei ole olemassakaan. Ellei sitten ne ihmiset, jotka jaksaa puhua tv-ohjelmista.

Tässä ketjussa on yritetty kirjoittaa varmaan sata viestiä selittämään sitä, että moni sellainen joka ei ole yksinäinen, ystävystyy nimenomaan ihmisten kanssa, joilla on samoja kiinnostuksenkohteita. Ellei ole kerrassaan mitään yhteistä, niin hankalaksi menee.

Ihminen, jota ei kiinnosta mikään, on yleensä ihminen, josta kukaan ei ole kiinnostunut. Ihmisellä vaan pitää olla jotakin josta hän on oikeasti kiinnostunut ollakseen kiinnostava. 

- se saunaremontoija-

P.S saunaremppa oli esimerkki siitä, että eikö sellaisen korvissa joka ei itse koskaan voi saada minkäänlaista saunaa, valituksen remppafirmoista kuulosta hyvin käsittämättömälle ja turhalle  ongelmalle.

Tai iloitseminen omasta ylennyksestä ja palkankorotuksesta tuskin on kovin kivaa kuunneltavaa pienellä mt-eläkkeellä elävän korvissa.

Mistä kehtaa sitten puhua, siitäkö kuinka iloitsen uudesta purjeveneestä ja reissusta jota suunnitellaan ensi kesälle? Jos toisella on rahasta tiukkaa niin että pitää valita mitä voi syödä, niin eikö purjeveneinnostus kuulosta lähinnä veetuilulta. 

Heh, juu, oli ihan tuosta alusta asti selvää, että saunaremppaaja kommentoi. 

Sulla on aika paljon päässä yleistyksiä ja absoluuttisia näkemyksiä, joista et ole valmis päästämään irti. Sulla on ehkä noin, kuten olet kuvaillut, mutta monilla ei. Vähän veikkaan, että suakin moni ihminen pitää tylsänä eikä kiinnostavana saunaremontoijana. Tylsyydessä tosin ei ole mitään vikaa, tylsyys on ylipäänsä ihan aliarvostettua. 

Se on ihan normaalia, että toinen haluaisi kärjistettynä syödä sisäfilettä ja toinen maksalaatikkoa. Sitten koitetaan tehdä kompromissi. Ja jos vain puhutaan aiheesta, niin miksipä ei. Mua ei ainakaan koskaan omina opiskelu- ja työttömyysaikoina ole ärsyttänyt toisten rahaan viittaavat puheet. Ainoa, mikä on ärsyttänyt, on se, kuten aiemminkin on tullut tässä ketjussa mainittua, jos ihmisillä ei ole mitään rahantajua. Ehdotetaan koiraa tai fine diningia pienituloiselle jne. 

Niin, rahantajua. Jos ihmisellä on varaa saunaan, taloon ja veneeseen, niin se tarkoittaa rahantajuamattomuutta. Kun sen sijaan rahaton on oikein hyvin rahantajuinen.....

Ei tarvitse tehdä kompromisseja, on ihan helppo löytää ihmisiä joita molempia kiinnostaa jokin aihe, oli se ihan mikä tahansa. Näin se toimii niillä, jotka eivät ole yksinäisiä, puhutaan asioista jotka aidosti kiinnostavat molempia keskustelijoita. Jos taas mikään ei kiinnosta, ei ole puhuttavaakaan.

Olet oikeassa. Juuri noin se useimmiten menee. Kun ei ole paljon rahaa, sitä on oltava rahantajuinen. Kun sitä on, se ei ole niin nöpönnuukaa. Ilmeisesti tällöin katoaa joiltakin myös kyky laskea, miten paljon rahaa menee esim. koiraan, koska laskeminen ikävästi tipauttaisi maankamaralle ja karsisi herttaisia ehdotuksia.

(Älä huoli, toki ymmärsin ivasi, mutta se ei nyt osu, koska mukamas-sarkastinen kommenttisi oli asiaa.)

Aika paljon helpompaa on, kun ei tarvitse koko ajan etsiä tietynlaisia ihmisiä, vaan hyväksyy erilaiset ihmiset. Kovin ahtaana myös pysyy oma maailmankuva, kun kelpuuttaa vain tietynlaisia ihmisiä tietynlaisine puheenaiheineen. 

Ei ole mitään yhtä rahantajua, yhdelle koiran aiheuttamat kustannukset oikeasti OVAT pikkusumma, eikä siinä ole kyse mistään rahantajuttomuudesta, vaan elämisestä niillä resursseilla jotka ovat käytössä.  

Mites taas muuttui aihe ihan päälaelleen?

Toki koiran aiheuttamat kustannukset saavat olla YHDELLE pikkusumma, mutta jos koiran ostamista ehdottaa kaikkinensa 700 euroa tienaavalle kaverille, niin se on melko laiha lohtu, että se koiran ostaminen on sille YHDELLE pikkusumma. Se on rahantajuttomuutta, ettei kykene samaistumaan toisen tilanteeseen, vaikka tietää faktat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Hyvä esimerkki totaalisesta yhteensopimattomuudesta, minusta televisiota turhempaa ei ole olemassakaan. Ellei sitten ne ihmiset, jotka jaksaa puhua tv-ohjelmista.

Tässä ketjussa on yritetty kirjoittaa varmaan sata viestiä selittämään sitä, että moni sellainen joka ei ole yksinäinen, ystävystyy nimenomaan ihmisten kanssa, joilla on samoja kiinnostuksenkohteita. Ellei ole kerrassaan mitään yhteistä, niin hankalaksi menee.

Ihminen, jota ei kiinnosta mikään, on yleensä ihminen, josta kukaan ei ole kiinnostunut. Ihmisellä vaan pitää olla jotakin josta hän on oikeasti kiinnostunut ollakseen kiinnostava. 

- se saunaremontoija-

P.S saunaremppa oli esimerkki siitä, että eikö sellaisen korvissa joka ei itse koskaan voi saada minkäänlaista saunaa, valituksen remppafirmoista kuulosta hyvin käsittämättömälle ja turhalle  ongelmalle.

Tai iloitseminen omasta ylennyksestä ja palkankorotuksesta tuskin on kovin kivaa kuunneltavaa pienellä mt-eläkkeellä elävän korvissa.

Mistä kehtaa sitten puhua, siitäkö kuinka iloitsen uudesta purjeveneestä ja reissusta jota suunnitellaan ensi kesälle? Jos toisella on rahasta tiukkaa niin että pitää valita mitä voi syödä, niin eikö purjeveneinnostus kuulosta lähinnä veetuilulta. 

Heh, juu, oli ihan tuosta alusta asti selvää, että saunaremppaaja kommentoi. 

Sulla on aika paljon päässä yleistyksiä ja absoluuttisia näkemyksiä, joista et ole valmis päästämään irti. Sulla on ehkä noin, kuten olet kuvaillut, mutta monilla ei. Vähän veikkaan, että suakin moni ihminen pitää tylsänä eikä kiinnostavana saunaremontoijana. Tylsyydessä tosin ei ole mitään vikaa, tylsyys on ylipäänsä ihan aliarvostettua. 

Se on ihan normaalia, että toinen haluaisi kärjistettynä syödä sisäfilettä ja toinen maksalaatikkoa. Sitten koitetaan tehdä kompromissi. Ja jos vain puhutaan aiheesta, niin miksipä ei. Mua ei ainakaan koskaan omina opiskelu- ja työttömyysaikoina ole ärsyttänyt toisten rahaan viittaavat puheet. Ainoa, mikä on ärsyttänyt, on se, kuten aiemminkin on tullut tässä ketjussa mainittua, jos ihmisillä ei ole mitään rahantajua. Ehdotetaan koiraa tai fine diningia pienituloiselle jne. 

Niin, rahantajua. Jos ihmisellä on varaa saunaan, taloon ja veneeseen, niin se tarkoittaa rahantajuamattomuutta. Kun sen sijaan rahaton on oikein hyvin rahantajuinen.....

Ei tarvitse tehdä kompromisseja, on ihan helppo löytää ihmisiä joita molempia kiinnostaa jokin aihe, oli se ihan mikä tahansa. Näin se toimii niillä, jotka eivät ole yksinäisiä, puhutaan asioista jotka aidosti kiinnostavat molempia keskustelijoita. Jos taas mikään ei kiinnosta, ei ole puhuttavaakaan.

Olet oikeassa. Juuri noin se useimmiten menee. Kun ei ole paljon rahaa, sitä on oltava rahantajuinen. Kun sitä on, se ei ole niin nöpönnuukaa. Ilmeisesti tällöin katoaa joiltakin myös kyky laskea, miten paljon rahaa menee esim. koiraan, koska laskeminen ikävästi tipauttaisi maankamaralle ja karsisi herttaisia ehdotuksia.

(Älä huoli, toki ymmärsin ivasi, mutta se ei nyt osu, koska mukamas-sarkastinen kommenttisi oli asiaa.)

Aika paljon helpompaa on, kun ei tarvitse koko ajan etsiä tietynlaisia ihmisiä, vaan hyväksyy erilaiset ihmiset. Kovin ahtaana myös pysyy oma maailmankuva, kun kelpuuttaa vain tietynlaisia ihmisiä tietynlaisine puheenaiheineen. 

Ei ole mitään yhtä rahantajua, yhdelle koiran aiheuttamat kustannukset oikeasti OVAT pikkusumma, eikä siinä ole kyse mistään rahantajuttomuudesta, vaan elämisestä niillä resursseilla jotka ovat käytössä. Käärinliinoissa ei ole taskuja, miksi ihmeessä rahaa ei saisi käyttää vaikka koiraan, jos sitä on. 

Ei kyse ole ihmisten hyväksymättä jättämisestä, vaan siitä, ettei ole mitään yhteistä. Maailmat eivät kohtaa. En kiinnosta keskustella sellaisen kanssa, joka  esim silkkaa kateuttaan syyttää väärästä rahankäytöstä, koska hänellä itsellään ei olisi varaa yhtään mihinkään. Ja ihan liian usein tulee se kateus mitä tässäkin osassa vastauksista kirkuu läpi, ei soisi toisille mitään. Kommentit  tihkuvat ilkeyttä, en ihmettele yhtään että on yksinäinen. 

Mä en tiedä, mistä mä olen kateellinen tai mitkä kommentit tihkuvat ilkeyttä. Paitsi kauttaaltaan ne sinun omasi koko ketjussa. Tosin ne eivät tihku ilkeyttä, vaan ne _ovat_ ilkeitä, joskin myös huvittavia. Olethan suorasanaisesti tuonut esille, että yksinäiset ovat pe*seestä ja suorastaan tautisia, yksinäisyys on heidän oma mokansa, jonka he ovat ansainneet, pitää olla samanlaisten ihmisten kanssa, muuten ei ole puhuttavaa eikä kaveruutta, moni asia ei kuulu kaveruuteen, vaan siitä pitää maksaa toiselle etc. etc. 

Mähän en puhunut mitään omasta tulotasostani. Jos se nyt sinällään liittyy asiaan, niin ihan käyn töissä. Joo mä en ole ostamassa ikinä venettä, koska evvk. Me puhuimme yleisellä tasolla siitä, miten pieni- ja isotuloinenkin voivat olla kavereita. 

Mä en tiedä, miksi mä olisin kateellinen ihmiselle, jonka olemassaoloon on jopa vaikeata uskoa. Ihan siksi, että kerta toisensa jälkeen tulee esille uskomattomia päähänpinttymiä ja yleistyksiä sekä perusteetonta vihamielisyyttä ("ne on sellasia ja tälläsiä, murmurmur, emmää sellasten kanssa, hyi"). Lisäksi aiheet muuttuvat aina ikään kuin oman edun mukaan eli mistä on itse kiva vauhkota. Toki ihmisillä on paljon ennakkoluuloja ja pelkoja erilaisia ihmisiä kohtaan, mutta harvempi rehvastelee sillä avoimesti ääneen ja pitää sitä hyvänä asiana. Rehellisyydestä kai pitääkin kiittää.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan köyhemmälläkin on joitain asioita paremmin kuin tällä remontoijalla, hän voi kehuskella esim kauniimmalla ulkonäöllään, hoikkuudellaan, paremmalla mielikuvituksella jne. Kun kerran keskustelu remontoijan kanssa on omien asioiden kehuskelua.

En keskustele hoikkuudesta ja ulkonäöstä, maailmassa on niin paljon mielenkiintoisempia asioita.

Aika huvittavaa, pointtini nimenomaan on se, etteivät kaikki ihmiset sovi yhteen. Eli olemme sko amaa mieltä, minä en halua sinunlaistasi ihmistä elämääni, ja varmasti toisinpäin. Kaikki voittavat eikä kukaan ole yksinäinen :)

Haluaako joku sitten sinunlaisesi ihmisen elämäänsä, muu kuin remonttifirma?

Veikkaan, että ei.

Jos jotain olen oppinut niin sen, että onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen ihminen ei ole ylimielinen eikä ilkeä, eds rivien välissä.

- eri

Onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen ihminen ei ikinä jaksaisi kränätä tälläisessä ketjussa. Todennäköisesti hän olisi viettämässä aikaa perheen tai kavereittensa kanssa tai auttamassa naapurin alkoholistia ilmaiseksi. Tai sitten hän olisi tässä ketjussa sen takia, että yrittäisi sanoa jotakin fiksua, mutta ei kepittävää. 

Minusta huvittavaa on sekin, että ensiksi dissataan yksinäisiä siitä, kun mokomat eivät kaikki matkustele yksin. Lopussa todetaan, että minä matkustelen perheen kanssa. Gotcha. Näinhän se usein menee, että helppoa on saarnata, mutta itse tehdään toisin kuitenkin. 

Kaveruus perustuu tarpeelle...eli jos haluat seuraa _tarvitset_ jonkun seuraksi. Jos haluat mennä leffaan syntyy taas tarve seuralle...ellet sitten tykkää mennä leffaan yksin. Sama sopii mihin tahansa, huolien purkamiseen, muuttoavuksi, matkailuun, shoppailuun, illanistujaisiin... Usein itketään kun joku läheinen on kuollut, mutta se sureminen on itsekästä; kelle nyt kerron murheeni? minulla on ikävä yhteisiä hetkiä...

Sitten kun _tarve_ vähenee tai jopa lakkaa kaveruus tekee samoin. Eli varsinaista kaveruutta ole olemassakaan, se on vain ihmisen tarve jollekin asialle/tekemiselle... Hyväksikäyttöä puolin ja toisin! Tämän kun sisäistää, niin tulee hyvin vapauttava tunne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan köyhemmälläkin on joitain asioita paremmin kuin tällä remontoijalla, hän voi kehuskella esim kauniimmalla ulkonäöllään, hoikkuudellaan, paremmalla mielikuvituksella jne. Kun kerran keskustelu remontoijan kanssa on omien asioiden kehuskelua.

En keskustele hoikkuudesta ja ulkonäöstä, maailmassa on niin paljon mielenkiintoisempia asioita.

Aika huvittavaa, pointtini nimenomaan on se, etteivät kaikki ihmiset sovi yhteen. Eli olemme sko amaa mieltä, minä en halua sinunlaistasi ihmistä elämääni, ja varmasti toisinpäin. Kaikki voittavat eikä kukaan ole yksinäinen :)

Haluaako joku sitten sinunlaisesi ihmisen elämäänsä, muu kuin remonttifirma?

Veikkaan, että ei.

Jos jotain olen oppinut niin sen, että onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen ihminen ei ole ylimielinen eikä ilkeä, eds rivien välissä.

- eri

Onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen ihminen ei ikinä jaksaisi kränätä tälläisessä ketjussa. Todennäköisesti hän olisi viettämässä aikaa perheen tai kavereittensa kanssa tai auttamassa naapurin alkoholistia ilmaiseksi. Tai sitten hän olisi tässä ketjussa sen takia, että yrittäisi sanoa jotakin fiksua, mutta ei kepittävää. 

Minusta huvittavaa on sekin, että ensiksi dissataan yksinäisiä siitä, kun mokomat eivät kaikki matkustele yksin. Lopussa todetaan, että minä matkustelen perheen kanssa. Gotcha. Näinhän se usein menee, että helppoa on saarnata, mutta itse tehdään toisin kuitenkin. 

Eli sinäkään et ole onnellinen etkä itseesi tyytyväinen, koska kirjoitat täällä? Ja olet nytkin auttamassa ilmaiseksi naapurin alkoholistia. Jep jep.

Minusta ihminen on hyvin lapsellinen, ellei uskalla esim matkustella myös yksin, jos kerran matkustaminen on sellainen asia joka häntä kiinnostaa. Ystävä ei ole ratkaisu, ratkaisu on sellainen aikuistuminen ja itsenäistyminen, että uskaltaa yksinkin matkustaa johonkin ihan normaaliturvalliseen kohteeseen, ei tarvitse liftata Afrikassa. 

Se minua kyllä ihmetyttää, että JOS yksinäinen matkustelee, harrastaa, käy konserteissa ja on aktiivinen, niin miten maailmassa hän edelleen pysyy yksinäisenä. Mitä ihmettä hän oikein tekee, kun kukaan ei halua olla hänen kanssaan tekemisissä.