Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?

No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".

Eli sulle on ihan ok, että joku pyytää ensin kaikkia muita ystäviään ja kavereitaan ja jos kenellekään muulle ei sovi, pyytää sinua? Pyytää siis ensin niitä, joiden kanssa hänellä on hauskaa ja sinua vasta sitten, jos hänen on tyydyttävä sinun seuraasi tai mentävä yksin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?

No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".

Eli sulle on ihan ok, että joku pyytää ensin kaikkia muita ystäviään ja kavereitaan ja jos kenellekään muulle ei sovi, pyytää sinua? Pyytää siis ensin niitä, joiden kanssa hänellä on hauskaa ja sinua vasta sitten, jos hänen on tyydyttävä sinun seuraasi tai mentävä yksin?

En ole tuo, kenelle viestin tarkoitit. Mutta minua ei tuollainen ole haitannut. Monesti on ollut tosi hauskaa olla liikkeellä sen oudomman ihmisen kanssa, kenelle olen viimeinen vaihtoehto. Ilta on ollut hänellekkin erilainen, kuin niiden hyvien ystävien kanssa, kun ei tunne minua kauhean hyvin. Ja ei ihmisiin tutustu, ellei lähde oudomman ihmisen kutsusta jonnekkin. Jos vain märehtii kotona, että ei se musta oikeesti välitä ja mua oikeesti halunnut matkaan, niin en mää lähe.

Ihmissuhteet ei voi olla niin mustavalkoisia, että tuo minua täysillä rakastaa tai sitten oon vain se viimeinen vaihtoehto. Itse ainakin suhtaudun ihmisiin avoimin mielin ja voin lähteä minne vain etäisemmänkin ihmisen kanssa, jos hän kaipaa seuraa.

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?

No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".

Eli sulle on ihan ok, että joku pyytää ensin kaikkia muita ystäviään ja kavereitaan ja jos kenellekään muulle ei sovi, pyytää sinua? Pyytää siis ensin niitä, joiden kanssa hänellä on hauskaa ja sinua vasta sitten, jos hänen on tyydyttävä sinun seuraasi tai mentävä yksin?

En ole tuo, kenelle viestin tarkoitit. Mutta minua ei tuollainen ole haitannut. Monesti on ollut tosi hauskaa olla liikkeellä sen oudomman ihmisen kanssa, kenelle olen viimeinen vaihtoehto. Ilta on ollut hänellekkin erilainen, kuin niiden hyvien ystävien kanssa, kun ei tunne minua kauhean hyvin. Ja ei ihmisiin tutustu, ellei lähde oudomman ihmisen kutsusta jonnekkin. Jos vain märehtii kotona, että ei se musta oikeesti välitä ja mua oikeesti halunnut matkaan, niin en mää lähe.

Ihmissuhteet ei voi olla niin mustavalkoisia, että tuo minua täysillä rakastaa tai sitten oon vain se viimeinen vaihtoehto. Itse ainakin suhtaudun ihmisiin avoimin mielin ja voin lähteä minne vain etäisemmänkin ihmisen kanssa, jos hän kaipaa seuraa.

-ohis

Kysyin asiaa siksi, että mulla on yksi kaveri, jonka seura on mulle just tuollaista "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa". Hän vaikuttaa samanlaiselta ihmiseltä kuin tuo toinen kirjoittajakin eli hänelle tapaamiset on ihan vaan ok, vähän kuin kaurapuuroa söisi eli nälkä lähtee, mutta ei ole erityisen hyvää. Käyn hänen kanssaan aika harvoin missään, koska tosiaan pyydän häntä viimeisenä, jos kenellekään muulle ei sovi. Hän lähtee joka kerta, kun kysyn, mutta ei meidän tapaamisissa ole koskaan mitään, mitä voisi jälkikäteen muistella. Ei mitään, mistä voisi jälkeenpäin sanoa "Hei, muistatko kun silloin....." Olen joskus mietinyt, miksi hän edes lähtee mukaani, mutta ehkä hänen syynsä on just "ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".  Vasta tätä ketjua luettuani aloin miettiä, että ehkä tilanne sopiikin hänelle erinomaisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?

No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".

Eli sulle on ihan ok, että joku pyytää ensin kaikkia muita ystäviään ja kavereitaan ja jos kenellekään muulle ei sovi, pyytää sinua? Pyytää siis ensin niitä, joiden kanssa hänellä on hauskaa ja sinua vasta sitten, jos hänen on tyydyttävä sinun seuraasi tai mentävä yksin?

En ole tuo, kenelle viestin tarkoitit. Mutta minua ei tuollainen ole haitannut. Monesti on ollut tosi hauskaa olla liikkeellä sen oudomman ihmisen kanssa, kenelle olen viimeinen vaihtoehto. Ilta on ollut hänellekkin erilainen, kuin niiden hyvien ystävien kanssa, kun ei tunne minua kauhean hyvin. Ja ei ihmisiin tutustu, ellei lähde oudomman ihmisen kutsusta jonnekkin. Jos vain märehtii kotona, että ei se musta oikeesti välitä ja mua oikeesti halunnut matkaan, niin en mää lähe.

Ihmissuhteet ei voi olla niin mustavalkoisia, että tuo minua täysillä rakastaa tai sitten oon vain se viimeinen vaihtoehto. Itse ainakin suhtaudun ihmisiin avoimin mielin ja voin lähteä minne vain etäisemmänkin ihmisen kanssa, jos hän kaipaa seuraa.

-ohis

Kysyin asiaa siksi, että mulla on yksi kaveri, jonka seura on mulle just tuollaista "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa". Hän vaikuttaa samanlaiselta ihmiseltä kuin tuo toinen kirjoittajakin eli hänelle tapaamiset on ihan vaan ok, vähän kuin kaurapuuroa söisi eli nälkä lähtee, mutta ei ole erityisen hyvää. Käyn hänen kanssaan aika harvoin missään, koska tosiaan pyydän häntä viimeisenä, jos kenellekään muulle ei sovi. Hän lähtee joka kerta, kun kysyn, mutta ei meidän tapaamisissa ole koskaan mitään, mitä voisi jälkikäteen muistella. Ei mitään, mistä voisi jälkeenpäin sanoa "Hei, muistatko kun silloin....." Olen joskus mietinyt, miksi hän edes lähtee mukaani, mutta ehkä hänen syynsä on just "ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".  Vasta tätä ketjua luettuani aloin miettiä, että ehkä tilanne sopiikin hänelle erinomaisesti. 

Minä olen käynyt jopa ulkomaanreissun tällaisena kutsuttuna. Tuttavani ei saanut ketään kaveriksi ja kysyi sitten viimeisenä minua. No oli lomaa, joten lähdin matkaan. Reissu oli kiva ja meillä tuli tehtyä paljon sellaista, mitä hän ei ystäviensä kanssa olisi huomannut edes tehdä. Olisin toki voinut olla ilmankin tuota reissua, koska ei se mitään huippuorkkuja saanut minussa aikaiseksi. Mutta ihan mukavaa siellä oli kuitenkin.

En suhtaudu ihmisiin ja reissuihin ja menoihin niin, että niistä pitäisi jäädä niin suuri tunnekokemus, että se jättäisi ikuisen muistijäljen aivoihini ja kun kuvia katsoisin, niin tuntisin ihanaa ja lämmintä värinää muistellessani tätä juttua tai ihmistä.

Mutta en ole muutenkaan mikään elämysten metsästäjä, joten ehkä siksi kykenen tutustumaan ihmisiin ihan muutenkin, kuin että odottaisin heiltä jotain ekstaattista tunnekokemusta.

Se ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?

No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".

Eli sulle on ihan ok, että joku pyytää ensin kaikkia muita ystäviään ja kavereitaan ja jos kenellekään muulle ei sovi, pyytää sinua? Pyytää siis ensin niitä, joiden kanssa hänellä on hauskaa ja sinua vasta sitten, jos hänen on tyydyttävä sinun seuraasi tai mentävä yksin?

En ole tuo, kenelle viestin tarkoitit. Mutta minua ei tuollainen ole haitannut. Monesti on ollut tosi hauskaa olla liikkeellä sen oudomman ihmisen kanssa, kenelle olen viimeinen vaihtoehto. Ilta on ollut hänellekkin erilainen, kuin niiden hyvien ystävien kanssa, kun ei tunne minua kauhean hyvin. Ja ei ihmisiin tutustu, ellei lähde oudomman ihmisen kutsusta jonnekkin. Jos vain märehtii kotona, että ei se musta oikeesti välitä ja mua oikeesti halunnut matkaan, niin en mää lähe.

Ihmissuhteet ei voi olla niin mustavalkoisia, että tuo minua täysillä rakastaa tai sitten oon vain se viimeinen vaihtoehto. Itse ainakin suhtaudun ihmisiin avoimin mielin ja voin lähteä minne vain etäisemmänkin ihmisen kanssa, jos hän kaipaa seuraa.

-ohis

Kysyin asiaa siksi, että mulla on yksi kaveri, jonka seura on mulle just tuollaista "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa". Hän vaikuttaa samanlaiselta ihmiseltä kuin tuo toinen kirjoittajakin eli hänelle tapaamiset on ihan vaan ok, vähän kuin kaurapuuroa söisi eli nälkä lähtee, mutta ei ole erityisen hyvää. Käyn hänen kanssaan aika harvoin missään, koska tosiaan pyydän häntä viimeisenä, jos kenellekään muulle ei sovi. Hän lähtee joka kerta, kun kysyn, mutta ei meidän tapaamisissa ole koskaan mitään, mitä voisi jälkikäteen muistella. Ei mitään, mistä voisi jälkeenpäin sanoa "Hei, muistatko kun silloin....." Olen joskus mietinyt, miksi hän edes lähtee mukaani, mutta ehkä hänen syynsä on just "ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".  Vasta tätä ketjua luettuani aloin miettiä, että ehkä tilanne sopiikin hänelle erinomaisesti. 

Minä olen käynyt jopa ulkomaanreissun tällaisena kutsuttuna. Tuttavani ei saanut ketään kaveriksi ja kysyi sitten viimeisenä minua. No oli lomaa, joten lähdin matkaan. Reissu oli kiva ja meillä tuli tehtyä paljon sellaista, mitä hän ei ystäviensä kanssa olisi huomannut edes tehdä. Olisin toki voinut olla ilmankin tuota reissua, koska ei se mitään huippuorkkuja saanut minussa aikaiseksi. Mutta ihan mukavaa siellä oli kuitenkin.

En suhtaudu ihmisiin ja reissuihin ja menoihin niin, että niistä pitäisi jäädä niin suuri tunnekokemus, että se jättäisi ikuisen muistijäljen aivoihini ja kun kuvia katsoisin, niin tuntisin ihanaa ja lämmintä värinää muistellessani tätä juttua tai ihmistä.

Mutta en ole muutenkaan mikään elämysten metsästäjä, joten ehkä siksi kykenen tutustumaan ihmisiin ihan muutenkin, kuin että odottaisin heiltä jotain ekstaattista tunnekokemusta.

Se ohis

Ymmärrän. Mulle taas ystävyys on tunneasia ja ystävien kanssa koetut asiat nimenomaan tunnekokemuksia. Sen vuoksi vietän aikaani ja teen asioita mieluiten ystävieni kanssa. Jos kukaan ystävistäni ei pääsisi lähtemään reissuun, menisin mieluummin yksin kuin jonkun "ihan ok" -tyypin kanssa. Yksin reissatessa kuitenkin tutustuu muihin ihmisiin ja saa seuraa, jos ei ole merkitystä kenen seuraa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?

No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".

Eli sulle on ihan ok, että joku pyytää ensin kaikkia muita ystäviään ja kavereitaan ja jos kenellekään muulle ei sovi, pyytää sinua? Pyytää siis ensin niitä, joiden kanssa hänellä on hauskaa ja sinua vasta sitten, jos hänen on tyydyttävä sinun seuraasi tai mentävä yksin?

En ole tuo, kenelle viestin tarkoitit. Mutta minua ei tuollainen ole haitannut. Monesti on ollut tosi hauskaa olla liikkeellä sen oudomman ihmisen kanssa, kenelle olen viimeinen vaihtoehto. Ilta on ollut hänellekkin erilainen, kuin niiden hyvien ystävien kanssa, kun ei tunne minua kauhean hyvin. Ja ei ihmisiin tutustu, ellei lähde oudomman ihmisen kutsusta jonnekkin. Jos vain märehtii kotona, että ei se musta oikeesti välitä ja mua oikeesti halunnut matkaan, niin en mää lähe.

Ihmissuhteet ei voi olla niin mustavalkoisia, että tuo minua täysillä rakastaa tai sitten oon vain se viimeinen vaihtoehto. Itse ainakin suhtaudun ihmisiin avoimin mielin ja voin lähteä minne vain etäisemmänkin ihmisen kanssa, jos hän kaipaa seuraa.

-ohis

Kysyin asiaa siksi, että mulla on yksi kaveri, jonka seura on mulle just tuollaista "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa". Hän vaikuttaa samanlaiselta ihmiseltä kuin tuo toinen kirjoittajakin eli hänelle tapaamiset on ihan vaan ok, vähän kuin kaurapuuroa söisi eli nälkä lähtee, mutta ei ole erityisen hyvää. Käyn hänen kanssaan aika harvoin missään, koska tosiaan pyydän häntä viimeisenä, jos kenellekään muulle ei sovi. Hän lähtee joka kerta, kun kysyn, mutta ei meidän tapaamisissa ole koskaan mitään, mitä voisi jälkikäteen muistella. Ei mitään, mistä voisi jälkeenpäin sanoa "Hei, muistatko kun silloin....." Olen joskus mietinyt, miksi hän edes lähtee mukaani, mutta ehkä hänen syynsä on just "ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".  Vasta tätä ketjua luettuani aloin miettiä, että ehkä tilanne sopiikin hänelle erinomaisesti. 

Minä olen käynyt jopa ulkomaanreissun tällaisena kutsuttuna. Tuttavani ei saanut ketään kaveriksi ja kysyi sitten viimeisenä minua. No oli lomaa, joten lähdin matkaan. Reissu oli kiva ja meillä tuli tehtyä paljon sellaista, mitä hän ei ystäviensä kanssa olisi huomannut edes tehdä. Olisin toki voinut olla ilmankin tuota reissua, koska ei se mitään huippuorkkuja saanut minussa aikaiseksi. Mutta ihan mukavaa siellä oli kuitenkin.

En suhtaudu ihmisiin ja reissuihin ja menoihin niin, että niistä pitäisi jäädä niin suuri tunnekokemus, että se jättäisi ikuisen muistijäljen aivoihini ja kun kuvia katsoisin, niin tuntisin ihanaa ja lämmintä värinää muistellessani tätä juttua tai ihmistä.

Mutta en ole muutenkaan mikään elämysten metsästäjä, joten ehkä siksi kykenen tutustumaan ihmisiin ihan muutenkin, kuin että odottaisin heiltä jotain ekstaattista tunnekokemusta.

Se ohis

Ymmärrän. Mulle taas ystävyys on tunneasia ja ystävien kanssa koetut asiat nimenomaan tunnekokemuksia. Sen vuoksi vietän aikaani ja teen asioita mieluiten ystävieni kanssa. Jos kukaan ystävistäni ei pääsisi lähtemään reissuun, menisin mieluummin yksin kuin jonkun "ihan ok" -tyypin kanssa. Yksin reissatessa kuitenkin tutustuu muihin ihmisiin ja saa seuraa, jos ei ole merkitystä kenen seuraa. 

Mulle on käynyt elämäni aikana niin, että kahdesta tällaisesta "ihan ok"-tyypistä on tullut ajan mittaan hyviä ystäviä. Toinen oli hitaasti lämpiävää sorttia ja kärsi huonosta itsetunnosta ja traumaattisesta menneisyydestä, minkä takia kesti pitkään ennen kuin se päästi mut henkisesti lähelleen ja ymmärsin millainen helmi se on. Toisen kanssa lähenin siksi, kun molemmille sattui samankaltainen elämänkriisi samaan aikaan, ja yhdessä jaetut vaikeudet ja onnistumiset teki meistä läheisiä.

Kumpaakaan näistä ystävistä ei nyt olisi, jos olisin ollut ennemmin yksin kuin viettänyt aikaa "ihan ok"-tyyppien kanssa silloin kun en saanut parempaakaan seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?

No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".

Eli sulle on ihan ok, että joku pyytää ensin kaikkia muita ystäviään ja kavereitaan ja jos kenellekään muulle ei sovi, pyytää sinua? Pyytää siis ensin niitä, joiden kanssa hänellä on hauskaa ja sinua vasta sitten, jos hänen on tyydyttävä sinun seuraasi tai mentävä yksin?

En ole tuo, kenelle viestin tarkoitit. Mutta minua ei tuollainen ole haitannut. Monesti on ollut tosi hauskaa olla liikkeellä sen oudomman ihmisen kanssa, kenelle olen viimeinen vaihtoehto. Ilta on ollut hänellekkin erilainen, kuin niiden hyvien ystävien kanssa, kun ei tunne minua kauhean hyvin. Ja ei ihmisiin tutustu, ellei lähde oudomman ihmisen kutsusta jonnekkin. Jos vain märehtii kotona, että ei se musta oikeesti välitä ja mua oikeesti halunnut matkaan, niin en mää lähe.

Ihmissuhteet ei voi olla niin mustavalkoisia, että tuo minua täysillä rakastaa tai sitten oon vain se viimeinen vaihtoehto. Itse ainakin suhtaudun ihmisiin avoimin mielin ja voin lähteä minne vain etäisemmänkin ihmisen kanssa, jos hän kaipaa seuraa.

-ohis

Kysyin asiaa siksi, että mulla on yksi kaveri, jonka seura on mulle just tuollaista "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa". Hän vaikuttaa samanlaiselta ihmiseltä kuin tuo toinen kirjoittajakin eli hänelle tapaamiset on ihan vaan ok, vähän kuin kaurapuuroa söisi eli nälkä lähtee, mutta ei ole erityisen hyvää. Käyn hänen kanssaan aika harvoin missään, koska tosiaan pyydän häntä viimeisenä, jos kenellekään muulle ei sovi. Hän lähtee joka kerta, kun kysyn, mutta ei meidän tapaamisissa ole koskaan mitään, mitä voisi jälkikäteen muistella. Ei mitään, mistä voisi jälkeenpäin sanoa "Hei, muistatko kun silloin....." Olen joskus mietinyt, miksi hän edes lähtee mukaani, mutta ehkä hänen syynsä on just "ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".  Vasta tätä ketjua luettuani aloin miettiä, että ehkä tilanne sopiikin hänelle erinomaisesti. 

Minä olen käynyt jopa ulkomaanreissun tällaisena kutsuttuna. Tuttavani ei saanut ketään kaveriksi ja kysyi sitten viimeisenä minua. No oli lomaa, joten lähdin matkaan. Reissu oli kiva ja meillä tuli tehtyä paljon sellaista, mitä hän ei ystäviensä kanssa olisi huomannut edes tehdä. Olisin toki voinut olla ilmankin tuota reissua, koska ei se mitään huippuorkkuja saanut minussa aikaiseksi. Mutta ihan mukavaa siellä oli kuitenkin.

En suhtaudu ihmisiin ja reissuihin ja menoihin niin, että niistä pitäisi jäädä niin suuri tunnekokemus, että se jättäisi ikuisen muistijäljen aivoihini ja kun kuvia katsoisin, niin tuntisin ihanaa ja lämmintä värinää muistellessani tätä juttua tai ihmistä.

Mutta en ole muutenkaan mikään elämysten metsästäjä, joten ehkä siksi kykenen tutustumaan ihmisiin ihan muutenkin, kuin että odottaisin heiltä jotain ekstaattista tunnekokemusta.

Se ohis

Ymmärrän. Mulle taas ystävyys on tunneasia ja ystävien kanssa koetut asiat nimenomaan tunnekokemuksia. Sen vuoksi vietän aikaani ja teen asioita mieluiten ystävieni kanssa. Jos kukaan ystävistäni ei pääsisi lähtemään reissuun, menisin mieluummin yksin kuin jonkun "ihan ok" -tyypin kanssa. Yksin reissatessa kuitenkin tutustuu muihin ihmisiin ja saa seuraa, jos ei ole merkitystä kenen seuraa. 

Mulle on käynyt elämäni aikana niin, että kahdesta tällaisesta "ihan ok"-tyypistä on tullut ajan mittaan hyviä ystäviä. Toinen oli hitaasti lämpiävää sorttia ja kärsi huonosta itsetunnosta ja traumaattisesta menneisyydestä, minkä takia kesti pitkään ennen kuin se päästi mut henkisesti lähelleen ja ymmärsin millainen helmi se on. Toisen kanssa lähenin siksi, kun molemmille sattui samankaltainen elämänkriisi samaan aikaan, ja yhdessä jaetut vaikeudet ja onnistumiset teki meistä läheisiä.

Kumpaakaan näistä ystävistä ei nyt olisi, jos olisin ollut ennemmin yksin kuin viettänyt aikaa "ihan ok"-tyyppien kanssa silloin kun en saanut parempaakaan seuraa.

Ymmärrän tuonkin. Mulla taas kaikki ystävyyssuhteet ovat alkaneet niin, että on ollut jotain oikeasti yhdistävää ja molempia kiinnostavaa. Suhde on siis alkanut yhdistävästä asiasta, laajentunut tutustumisen myötä useampaan yhdistävään asiaan  ja ajan myötä syventynyt ystävyydeksi. "Ihan ok"-tyyppien kanssa taas suhde ei etene mihinkään vaan pysyy vuosia samanlaisena "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaakaan" -tyyppisenä. Pääasiassa baariseurana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Kyllä, mutta mulle ainakaan saunaremontti tai saman yliopiston käyminen eivät toimi edes alussa niinä kiinnostuksen herättävinä yhteisinä asioina.

Niin, ei sinulle. Jollekin toiselle taas saman yliopiston käymisestä seuraisi valtavasti juteltavaa. Tai jopa saunaremontista, jos molemmilla olisi saunaremppa menossa, toinen sellaista suunnittelemassa tai hiljattain tehnyt saunarempan. Jotta toista ihmistä haluaisi tavata useamman kerran, tarvitaan jotain sellaista yhteistä, jota ei ole kenen tahansa kanssa ainakaan juuri sillä hetkellä. Yleisluontoisista asioistahan voi jutella ihan kenen kanssa tahansa ja joka kerta vaikka eri ihmisen kanssa. Ei siihen ystävyyttä tarvita. 

Kodin remontit ovat kyllä helvetin tylsä puheenaihe. - Eri

Niin on moni muukin. Mun yksi aikuisiän ystävyyteni alkoi niinkin simppelistä asiasta kuin ruoka. Monille varmaan maailman tylsin puheenaihe. Kumpikin meistä on intohimoinen kotikokki ja oltiin samassa Facebookin ruokaryhmässä noin vuoden verran, kun alettiin vaihtaa yksityisviestejä ja käytiin muutamilla ruokamessuilla. Tietenkin alettiin vähitellen puhua myös muistakin aiheista, mutta kiinnostus ruuanlaittoon yhdisti meidät ja sitä kautta syntyi ystävyys. Vieläkin puhutaan ruuanlaitosta ja käydään ruokatapahtumissa ja ravintoloissa syömässä, koska pidämme hyvästä ruuasta ja ruuanlaitto on molempien lempiharrastus. 

Ruoka puheenaiheena yhdistää kyllä suurempaa osaa ihmisistä kuin remontit, koska lähes jokainen joutuu syömään päivittäin jotakin.

Silti on niitäkin, jotka ovat ostaneet esim vanhan rintamamiestalon ja joiden koko loppuelämä on enemmän tai vähemmän remontin tekemistä. Kaksi tällaista ihmistä voi olla hyvinkin kiinnostuneita puhumaan remonteista, vaikka monien muiden mielestä se onkin tylsä puheenaihe. Heidän välilleen saattaa syntyä koko loppuelämän kestävä ystävyys ja alunperin yhdistävänä asiana on ollut remontit. Tiedän ihmisiä, joiden intohimo on retro ja ovat ystävystyneet retroryhmien kautta. Pointti on, että kun löytyy jotain yhdistävää, jotain sellaista, millä on molemmille merkitystä, siitä riittää tutustumisvaiheessa niin paljon puhuttavaa ja mahdollisesti myös yhdessä tehtävää, että halutaan nähdä uudelleen. Ja taas uudelleen. 

Luultavasti toisen tai molempien talot on olleet valmiita aikapäivää sitten, mutta koska muuten loppuisi puheenaiheet, repivät he aina salaa pari vessanlattiaa irti tai lyövät lekalla keittiön mäsäksi. Ja taas voidaan yhdessä vertailla kaakeleita ja kupariputkia.

Heh, mulle tuli tämä ihan sama ajatus mieleen. Vitsi toki, mutta kyllähän se on kuitenkin vaikeampaa puhua ihan vaan itsestä tai toisesta kuin jostain saunarempasta. Vanhojen työkavereidenkin kohdalla huomaa, että vuosia voidaan puhua työasioista, jotka eivät millään tavalla enää edes kosketa meitä. Onhan se jonkinlainen pelastusrengas ja tukipilari. Samalla voi olla, ettei suurin piirtein tiedetä, asuuko toinen yksin tai kaksin tai mitä toinen harrastaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?

No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".

Eli sulle on ihan ok, että joku pyytää ensin kaikkia muita ystäviään ja kavereitaan ja jos kenellekään muulle ei sovi, pyytää sinua? Pyytää siis ensin niitä, joiden kanssa hänellä on hauskaa ja sinua vasta sitten, jos hänen on tyydyttävä sinun seuraasi tai mentävä yksin?

En ole tuo, kenelle viestin tarkoitit. Mutta minua ei tuollainen ole haitannut. Monesti on ollut tosi hauskaa olla liikkeellä sen oudomman ihmisen kanssa, kenelle olen viimeinen vaihtoehto. Ilta on ollut hänellekkin erilainen, kuin niiden hyvien ystävien kanssa, kun ei tunne minua kauhean hyvin. Ja ei ihmisiin tutustu, ellei lähde oudomman ihmisen kutsusta jonnekkin. Jos vain märehtii kotona, että ei se musta oikeesti välitä ja mua oikeesti halunnut matkaan, niin en mää lähe.

Ihmissuhteet ei voi olla niin mustavalkoisia, että tuo minua täysillä rakastaa tai sitten oon vain se viimeinen vaihtoehto. Itse ainakin suhtaudun ihmisiin avoimin mielin ja voin lähteä minne vain etäisemmänkin ihmisen kanssa, jos hän kaipaa seuraa.

-ohis

Kysyin asiaa siksi, että mulla on yksi kaveri, jonka seura on mulle just tuollaista "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa". Hän vaikuttaa samanlaiselta ihmiseltä kuin tuo toinen kirjoittajakin eli hänelle tapaamiset on ihan vaan ok, vähän kuin kaurapuuroa söisi eli nälkä lähtee, mutta ei ole erityisen hyvää. Käyn hänen kanssaan aika harvoin missään, koska tosiaan pyydän häntä viimeisenä, jos kenellekään muulle ei sovi. Hän lähtee joka kerta, kun kysyn, mutta ei meidän tapaamisissa ole koskaan mitään, mitä voisi jälkikäteen muistella. Ei mitään, mistä voisi jälkeenpäin sanoa "Hei, muistatko kun silloin....." Olen joskus mietinyt, miksi hän edes lähtee mukaani, mutta ehkä hänen syynsä on just "ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".  Vasta tätä ketjua luettuani aloin miettiä, että ehkä tilanne sopiikin hänelle erinomaisesti. 

Mäkin olen nyt eri, mutta vakavasti puhuen: eikö se ole aika realistista todeta, että varsinkaan varhaiskeski-iästä eteenpäin tapaamiset nyt ei kovin eksoottisia kavereiden kanssa ole? Harvemmin ne on mitään bailabailaa ja laskuvarjohyppyä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?

No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".

Eli sulle on ihan ok, että joku pyytää ensin kaikkia muita ystäviään ja kavereitaan ja jos kenellekään muulle ei sovi, pyytää sinua? Pyytää siis ensin niitä, joiden kanssa hänellä on hauskaa ja sinua vasta sitten, jos hänen on tyydyttävä sinun seuraasi tai mentävä yksin?

En ole tuo, kenelle viestin tarkoitit. Mutta minua ei tuollainen ole haitannut. Monesti on ollut tosi hauskaa olla liikkeellä sen oudomman ihmisen kanssa, kenelle olen viimeinen vaihtoehto. Ilta on ollut hänellekkin erilainen, kuin niiden hyvien ystävien kanssa, kun ei tunne minua kauhean hyvin. Ja ei ihmisiin tutustu, ellei lähde oudomman ihmisen kutsusta jonnekkin. Jos vain märehtii kotona, että ei se musta oikeesti välitä ja mua oikeesti halunnut matkaan, niin en mää lähe.

Ihmissuhteet ei voi olla niin mustavalkoisia, että tuo minua täysillä rakastaa tai sitten oon vain se viimeinen vaihtoehto. Itse ainakin suhtaudun ihmisiin avoimin mielin ja voin lähteä minne vain etäisemmänkin ihmisen kanssa, jos hän kaipaa seuraa.

-ohis

Kysyin asiaa siksi, että mulla on yksi kaveri, jonka seura on mulle just tuollaista "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa". Hän vaikuttaa samanlaiselta ihmiseltä kuin tuo toinen kirjoittajakin eli hänelle tapaamiset on ihan vaan ok, vähän kuin kaurapuuroa söisi eli nälkä lähtee, mutta ei ole erityisen hyvää. Käyn hänen kanssaan aika harvoin missään, koska tosiaan pyydän häntä viimeisenä, jos kenellekään muulle ei sovi. Hän lähtee joka kerta, kun kysyn, mutta ei meidän tapaamisissa ole koskaan mitään, mitä voisi jälkikäteen muistella. Ei mitään, mistä voisi jälkeenpäin sanoa "Hei, muistatko kun silloin....." Olen joskus mietinyt, miksi hän edes lähtee mukaani, mutta ehkä hänen syynsä on just "ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".  Vasta tätä ketjua luettuani aloin miettiä, että ehkä tilanne sopiikin hänelle erinomaisesti. 

Mäkin olen nyt eri, mutta vakavasti puhuen: eikö se ole aika realistista todeta, että varsinkaan varhaiskeski-iästä eteenpäin tapaamiset nyt ei kovin eksoottisia kavereiden kanssa ole? Harvemmin ne on mitään bailabailaa ja laskuvarjohyppyä. 

Vaikea sanoa, miten realistista. Ehkä olen harvinainen poikkeus, kun mulle ystävien ja suurimman osan kavereistakin kanssa yhdessä oleminen ja tekeminen ei ole mitään "ihan ookoota", jota tekee paremman tekemisen ja paremman seuran puutteessa vaan on aidosti kivaa ja hauskaa. Monia asioita suunnitellaan ja järjestelläänkin yhdessä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?

No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".

Eli sulle on ihan ok, että joku pyytää ensin kaikkia muita ystäviään ja kavereitaan ja jos kenellekään muulle ei sovi, pyytää sinua? Pyytää siis ensin niitä, joiden kanssa hänellä on hauskaa ja sinua vasta sitten, jos hänen on tyydyttävä sinun seuraasi tai mentävä yksin?

En ole tuo, kenelle viestin tarkoitit. Mutta minua ei tuollainen ole haitannut. Monesti on ollut tosi hauskaa olla liikkeellä sen oudomman ihmisen kanssa, kenelle olen viimeinen vaihtoehto. Ilta on ollut hänellekkin erilainen, kuin niiden hyvien ystävien kanssa, kun ei tunne minua kauhean hyvin. Ja ei ihmisiin tutustu, ellei lähde oudomman ihmisen kutsusta jonnekkin. Jos vain märehtii kotona, että ei se musta oikeesti välitä ja mua oikeesti halunnut matkaan, niin en mää lähe.

Ihmissuhteet ei voi olla niin mustavalkoisia, että tuo minua täysillä rakastaa tai sitten oon vain se viimeinen vaihtoehto. Itse ainakin suhtaudun ihmisiin avoimin mielin ja voin lähteä minne vain etäisemmänkin ihmisen kanssa, jos hän kaipaa seuraa.

-ohis

Kysyin asiaa siksi, että mulla on yksi kaveri, jonka seura on mulle just tuollaista "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa". Hän vaikuttaa samanlaiselta ihmiseltä kuin tuo toinen kirjoittajakin eli hänelle tapaamiset on ihan vaan ok, vähän kuin kaurapuuroa söisi eli nälkä lähtee, mutta ei ole erityisen hyvää. Käyn hänen kanssaan aika harvoin missään, koska tosiaan pyydän häntä viimeisenä, jos kenellekään muulle ei sovi. Hän lähtee joka kerta, kun kysyn, mutta ei meidän tapaamisissa ole koskaan mitään, mitä voisi jälkikäteen muistella. Ei mitään, mistä voisi jälkeenpäin sanoa "Hei, muistatko kun silloin....." Olen joskus mietinyt, miksi hän edes lähtee mukaani, mutta ehkä hänen syynsä on just "ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".  Vasta tätä ketjua luettuani aloin miettiä, että ehkä tilanne sopiikin hänelle erinomaisesti. 

Mäkin olen nyt eri, mutta vakavasti puhuen: eikö se ole aika realistista todeta, että varsinkaan varhaiskeski-iästä eteenpäin tapaamiset nyt ei kovin eksoottisia kavereiden kanssa ole? Harvemmin ne on mitään bailabailaa ja laskuvarjohyppyä. 

Vaikea sanoa, miten realistista. Ehkä olen harvinainen poikkeus, kun mulle ystävien ja suurimman osan kavereistakin kanssa yhdessä oleminen ja tekeminen ei ole mitään "ihan ookoota", jota tekee paremman tekemisen ja paremman seuran puutteessa vaan on aidosti kivaa ja hauskaa. Monia asioita suunnitellaan ja järjestelläänkin yhdessä. 

Mä vähän luulen, että tässä on paljon kyse just siitä, miten erilaiset ihmiset sanottaa eri asioita. En mä missään nimessä ainakaan näe kavereita paremman tekemisen ja paremman seuran puutteessa, koska nehän sitä parasta mahdollista seuraa ja toimintaa on. Mutta let's face the facts: ei meidän tapaamiset mitään pilvissä leijumista ja elämyksiä ole, vaan hyvin tavallista elämää. Esim. en mä usko, että meistä kovin moni muistelee, että muistattekos, kun syötiin sitä pizzaa. Sellaset kuviot, joissa jotain muistelemistakin on, on pitkälti eletty jo ajat sitten. Mä en usko, että me kuuskymppisinä muistellaan ensisijaisesti tätä aikaa, vaan vanhempia aikoja. Ei sillä, että tässäkään ajassa olisi mitään vikaa, mutta nuorena sitä vaan on usein sattunut ja tapahtunut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?

No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".

Eli sulle on ihan ok, että joku pyytää ensin kaikkia muita ystäviään ja kavereitaan ja jos kenellekään muulle ei sovi, pyytää sinua? Pyytää siis ensin niitä, joiden kanssa hänellä on hauskaa ja sinua vasta sitten, jos hänen on tyydyttävä sinun seuraasi tai mentävä yksin?

En ole tuo, kenelle viestin tarkoitit. Mutta minua ei tuollainen ole haitannut. Monesti on ollut tosi hauskaa olla liikkeellä sen oudomman ihmisen kanssa, kenelle olen viimeinen vaihtoehto. Ilta on ollut hänellekkin erilainen, kuin niiden hyvien ystävien kanssa, kun ei tunne minua kauhean hyvin. Ja ei ihmisiin tutustu, ellei lähde oudomman ihmisen kutsusta jonnekkin. Jos vain märehtii kotona, että ei se musta oikeesti välitä ja mua oikeesti halunnut matkaan, niin en mää lähe.

Ihmissuhteet ei voi olla niin mustavalkoisia, että tuo minua täysillä rakastaa tai sitten oon vain se viimeinen vaihtoehto. Itse ainakin suhtaudun ihmisiin avoimin mielin ja voin lähteä minne vain etäisemmänkin ihmisen kanssa, jos hän kaipaa seuraa.

-ohis

Kysyin asiaa siksi, että mulla on yksi kaveri, jonka seura on mulle just tuollaista "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa". Hän vaikuttaa samanlaiselta ihmiseltä kuin tuo toinen kirjoittajakin eli hänelle tapaamiset on ihan vaan ok, vähän kuin kaurapuuroa söisi eli nälkä lähtee, mutta ei ole erityisen hyvää. Käyn hänen kanssaan aika harvoin missään, koska tosiaan pyydän häntä viimeisenä, jos kenellekään muulle ei sovi. Hän lähtee joka kerta, kun kysyn, mutta ei meidän tapaamisissa ole koskaan mitään, mitä voisi jälkikäteen muistella. Ei mitään, mistä voisi jälkeenpäin sanoa "Hei, muistatko kun silloin....." Olen joskus mietinyt, miksi hän edes lähtee mukaani, mutta ehkä hänen syynsä on just "ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".  Vasta tätä ketjua luettuani aloin miettiä, että ehkä tilanne sopiikin hänelle erinomaisesti. 

Mäkin olen nyt eri, mutta vakavasti puhuen: eikö se ole aika realistista todeta, että varsinkaan varhaiskeski-iästä eteenpäin tapaamiset nyt ei kovin eksoottisia kavereiden kanssa ole? Harvemmin ne on mitään bailabailaa ja laskuvarjohyppyä. 

Vaikea sanoa, miten realistista. Ehkä olen harvinainen poikkeus, kun mulle ystävien ja suurimman osan kavereistakin kanssa yhdessä oleminen ja tekeminen ei ole mitään "ihan ookoota", jota tekee paremman tekemisen ja paremman seuran puutteessa vaan on aidosti kivaa ja hauskaa. Monia asioita suunnitellaan ja järjestelläänkin yhdessä. 

Mä vähän luulen, että tässä on paljon kyse just siitä, miten erilaiset ihmiset sanottaa eri asioita. En mä missään nimessä ainakaan näe kavereita paremman tekemisen ja paremman seuran puutteessa, koska nehän sitä parasta mahdollista seuraa ja toimintaa on. Mutta let's face the facts: ei meidän tapaamiset mitään pilvissä leijumista ja elämyksiä ole, vaan hyvin tavallista elämää. Esim. en mä usko, että meistä kovin moni muistelee, että muistattekos, kun syötiin sitä pizzaa. Sellaset kuviot, joissa jotain muistelemistakin on, on pitkälti eletty jo ajat sitten. Mä en usko, että me kuuskymppisinä muistellaan ensisijaisesti tätä aikaa, vaan vanhempia aikoja. Ei sillä, että tässäkään ajassa olisi mitään vikaa, mutta nuorena sitä vaan on usein sattunut ja tapahtunut. 

Mulla ei  ollut nuorena kovin paljoa ylimääräistä rahaa, joten ei ollut pahemmin varaa tehdä sellaisia juttuja, joissa olisi muistelemistakin. Ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia esim lähteä ystävien kanssa ulkomaille, koska ei ollut varaa lähteä ulkomaille ollenkaan. Pizzan syöminen ystävien kanssa oli nuoruuden kohokohtia, mutta nyt on jo mahdollisuus tehdä paljon muutakin. Ja mä taas en usko, että  kuuskymppisenä muistelen nuoruuden pizzansyömisiä vaan asioita, joita teen ystävieni kanssa nyt keski-ikäisenä. Sä teet nyt asioita, joita mä tein nuorena  ja mä teen asioita, joita sinä teit nuorena. Tässä varmaan yksi syy näkemyseroomme. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?

No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".

Eli sulle on ihan ok, että joku pyytää ensin kaikkia muita ystäviään ja kavereitaan ja jos kenellekään muulle ei sovi, pyytää sinua? Pyytää siis ensin niitä, joiden kanssa hänellä on hauskaa ja sinua vasta sitten, jos hänen on tyydyttävä sinun seuraasi tai mentävä yksin?

En ole tuo, kenelle viestin tarkoitit. Mutta minua ei tuollainen ole haitannut. Monesti on ollut tosi hauskaa olla liikkeellä sen oudomman ihmisen kanssa, kenelle olen viimeinen vaihtoehto. Ilta on ollut hänellekkin erilainen, kuin niiden hyvien ystävien kanssa, kun ei tunne minua kauhean hyvin. Ja ei ihmisiin tutustu, ellei lähde oudomman ihmisen kutsusta jonnekkin. Jos vain märehtii kotona, että ei se musta oikeesti välitä ja mua oikeesti halunnut matkaan, niin en mää lähe.

Ihmissuhteet ei voi olla niin mustavalkoisia, että tuo minua täysillä rakastaa tai sitten oon vain se viimeinen vaihtoehto. Itse ainakin suhtaudun ihmisiin avoimin mielin ja voin lähteä minne vain etäisemmänkin ihmisen kanssa, jos hän kaipaa seuraa.

-ohis

Kysyin asiaa siksi, että mulla on yksi kaveri, jonka seura on mulle just tuollaista "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa". Hän vaikuttaa samanlaiselta ihmiseltä kuin tuo toinen kirjoittajakin eli hänelle tapaamiset on ihan vaan ok, vähän kuin kaurapuuroa söisi eli nälkä lähtee, mutta ei ole erityisen hyvää. Käyn hänen kanssaan aika harvoin missään, koska tosiaan pyydän häntä viimeisenä, jos kenellekään muulle ei sovi. Hän lähtee joka kerta, kun kysyn, mutta ei meidän tapaamisissa ole koskaan mitään, mitä voisi jälkikäteen muistella. Ei mitään, mistä voisi jälkeenpäin sanoa "Hei, muistatko kun silloin....." Olen joskus mietinyt, miksi hän edes lähtee mukaani, mutta ehkä hänen syynsä on just "ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".  Vasta tätä ketjua luettuani aloin miettiä, että ehkä tilanne sopiikin hänelle erinomaisesti. 

Mäkin olen nyt eri, mutta vakavasti puhuen: eikö se ole aika realistista todeta, että varsinkaan varhaiskeski-iästä eteenpäin tapaamiset nyt ei kovin eksoottisia kavereiden kanssa ole? Harvemmin ne on mitään bailabailaa ja laskuvarjohyppyä. 

Vaikea sanoa, miten realistista. Ehkä olen harvinainen poikkeus, kun mulle ystävien ja suurimman osan kavereistakin kanssa yhdessä oleminen ja tekeminen ei ole mitään "ihan ookoota", jota tekee paremman tekemisen ja paremman seuran puutteessa vaan on aidosti kivaa ja hauskaa. Monia asioita suunnitellaan ja järjestelläänkin yhdessä. 

Mä vähän luulen, että tässä on paljon kyse just siitä, miten erilaiset ihmiset sanottaa eri asioita. En mä missään nimessä ainakaan näe kavereita paremman tekemisen ja paremman seuran puutteessa, koska nehän sitä parasta mahdollista seuraa ja toimintaa on. Mutta let's face the facts: ei meidän tapaamiset mitään pilvissä leijumista ja elämyksiä ole, vaan hyvin tavallista elämää. Esim. en mä usko, että meistä kovin moni muistelee, että muistattekos, kun syötiin sitä pizzaa. Sellaset kuviot, joissa jotain muistelemistakin on, on pitkälti eletty jo ajat sitten. Mä en usko, että me kuuskymppisinä muistellaan ensisijaisesti tätä aikaa, vaan vanhempia aikoja. Ei sillä, että tässäkään ajassa olisi mitään vikaa, mutta nuorena sitä vaan on usein sattunut ja tapahtunut. 

Mulla ei  ollut nuorena kovin paljoa ylimääräistä rahaa, joten ei ollut pahemmin varaa tehdä sellaisia juttuja, joissa olisi muistelemistakin. Ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia esim lähteä ystävien kanssa ulkomaille, koska ei ollut varaa lähteä ulkomaille ollenkaan. Pizzan syöminen ystävien kanssa oli nuoruuden kohokohtia, mutta nyt on jo mahdollisuus tehdä paljon muutakin. Ja mä taas en usko, että  kuuskymppisenä muistelen nuoruuden pizzansyömisiä vaan asioita, joita teen ystävieni kanssa nyt keski-ikäisenä. Sä teet nyt asioita, joita mä tein nuorena  ja mä teen asioita, joita sinä teit nuorena. Tässä varmaan yksi syy näkemyseroomme. 

Olen eri, ja luulen etten muistele vanhana niinkään hienoja ulkomaanmatkoja, hassunhauskoja tempauksia kavereiden kanssa ja muita elämäni "kohokohtia" vaan arkista ystävyyttä, jota olen saanut jakaa ihmisten kanssa jotka on mulle tärkeitä. Lopulta tärkeämpää kuin se, mitä olen elämässäni tehnyt, on se millaisia ihmissuhteita olen muodostanut ja miten me ystävät ollaan vaikutettu toinen toisiimme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?

No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".

Eli sulle on ihan ok, että joku pyytää ensin kaikkia muita ystäviään ja kavereitaan ja jos kenellekään muulle ei sovi, pyytää sinua? Pyytää siis ensin niitä, joiden kanssa hänellä on hauskaa ja sinua vasta sitten, jos hänen on tyydyttävä sinun seuraasi tai mentävä yksin?

En ole tuo, kenelle viestin tarkoitit. Mutta minua ei tuollainen ole haitannut. Monesti on ollut tosi hauskaa olla liikkeellä sen oudomman ihmisen kanssa, kenelle olen viimeinen vaihtoehto. Ilta on ollut hänellekkin erilainen, kuin niiden hyvien ystävien kanssa, kun ei tunne minua kauhean hyvin. Ja ei ihmisiin tutustu, ellei lähde oudomman ihmisen kutsusta jonnekkin. Jos vain märehtii kotona, että ei se musta oikeesti välitä ja mua oikeesti halunnut matkaan, niin en mää lähe.

Ihmissuhteet ei voi olla niin mustavalkoisia, että tuo minua täysillä rakastaa tai sitten oon vain se viimeinen vaihtoehto. Itse ainakin suhtaudun ihmisiin avoimin mielin ja voin lähteä minne vain etäisemmänkin ihmisen kanssa, jos hän kaipaa seuraa.

-ohis

Kysyin asiaa siksi, että mulla on yksi kaveri, jonka seura on mulle just tuollaista "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa". Hän vaikuttaa samanlaiselta ihmiseltä kuin tuo toinen kirjoittajakin eli hänelle tapaamiset on ihan vaan ok, vähän kuin kaurapuuroa söisi eli nälkä lähtee, mutta ei ole erityisen hyvää. Käyn hänen kanssaan aika harvoin missään, koska tosiaan pyydän häntä viimeisenä, jos kenellekään muulle ei sovi. Hän lähtee joka kerta, kun kysyn, mutta ei meidän tapaamisissa ole koskaan mitään, mitä voisi jälkikäteen muistella. Ei mitään, mistä voisi jälkeenpäin sanoa "Hei, muistatko kun silloin....." Olen joskus mietinyt, miksi hän edes lähtee mukaani, mutta ehkä hänen syynsä on just "ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".  Vasta tätä ketjua luettuani aloin miettiä, että ehkä tilanne sopiikin hänelle erinomaisesti. 

Minä olen käynyt jopa ulkomaanreissun tällaisena kutsuttuna. Tuttavani ei saanut ketään kaveriksi ja kysyi sitten viimeisenä minua. No oli lomaa, joten lähdin matkaan. Reissu oli kiva ja meillä tuli tehtyä paljon sellaista, mitä hän ei ystäviensä kanssa olisi huomannut edes tehdä. Olisin toki voinut olla ilmankin tuota reissua, koska ei se mitään huippuorkkuja saanut minussa aikaiseksi. Mutta ihan mukavaa siellä oli kuitenkin.

En suhtaudu ihmisiin ja reissuihin ja menoihin niin, että niistä pitäisi jäädä niin suuri tunnekokemus, että se jättäisi ikuisen muistijäljen aivoihini ja kun kuvia katsoisin, niin tuntisin ihanaa ja lämmintä värinää muistellessani tätä juttua tai ihmistä.

Mutta en ole muutenkaan mikään elämysten metsästäjä, joten ehkä siksi kykenen tutustumaan ihmisiin ihan muutenkin, kuin että odottaisin heiltä jotain ekstaattista tunnekokemusta.

Se ohis

Ymmärrän. Mulle taas ystävyys on tunneasia ja ystävien kanssa koetut asiat nimenomaan tunnekokemuksia. Sen vuoksi vietän aikaani ja teen asioita mieluiten ystävieni kanssa. Jos kukaan ystävistäni ei pääsisi lähtemään reissuun, menisin mieluummin yksin kuin jonkun "ihan ok" -tyypin kanssa. Yksin reissatessa kuitenkin tutustuu muihin ihmisiin ja saa seuraa, jos ei ole merkitystä kenen seuraa. 

Mulle on käynyt elämäni aikana niin, että kahdesta tällaisesta "ihan ok"-tyypistä on tullut ajan mittaan hyviä ystäviä. Toinen oli hitaasti lämpiävää sorttia ja kärsi huonosta itsetunnosta ja traumaattisesta menneisyydestä, minkä takia kesti pitkään ennen kuin se päästi mut henkisesti lähelleen ja ymmärsin millainen helmi se on. Toisen kanssa lähenin siksi, kun molemmille sattui samankaltainen elämänkriisi samaan aikaan, ja yhdessä jaetut vaikeudet ja onnistumiset teki meistä läheisiä.

Kumpaakaan näistä ystävistä ei nyt olisi, jos olisin ollut ennemmin yksin kuin viettänyt aikaa "ihan ok"-tyyppien kanssa silloin kun en saanut parempaakaan seuraa.

Minä en edes luokittele tuntemiani ihmisiä mitenkään, että : 1. tässä ykköstyypit2. tässä ihmiset, jotka ok3. tässä kaverit, joista ei väliä

Minulle kaikki ihmiset ovat mahdollisuus ja eri ihmisten kanssa on erilaisia, tärkeitä juttuja. Ensimäistä kertaa luen jostain, että jotkut panevat ystävänsä ja kaverinsakin paremmuusjärjestykseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?

No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".

Eli sulle on ihan ok, että joku pyytää ensin kaikkia muita ystäviään ja kavereitaan ja jos kenellekään muulle ei sovi, pyytää sinua? Pyytää siis ensin niitä, joiden kanssa hänellä on hauskaa ja sinua vasta sitten, jos hänen on tyydyttävä sinun seuraasi tai mentävä yksin?

En ole tuo, kenelle viestin tarkoitit. Mutta minua ei tuollainen ole haitannut. Monesti on ollut tosi hauskaa olla liikkeellä sen oudomman ihmisen kanssa, kenelle olen viimeinen vaihtoehto. Ilta on ollut hänellekkin erilainen, kuin niiden hyvien ystävien kanssa, kun ei tunne minua kauhean hyvin. Ja ei ihmisiin tutustu, ellei lähde oudomman ihmisen kutsusta jonnekkin. Jos vain märehtii kotona, että ei se musta oikeesti välitä ja mua oikeesti halunnut matkaan, niin en mää lähe.

Ihmissuhteet ei voi olla niin mustavalkoisia, että tuo minua täysillä rakastaa tai sitten oon vain se viimeinen vaihtoehto. Itse ainakin suhtaudun ihmisiin avoimin mielin ja voin lähteä minne vain etäisemmänkin ihmisen kanssa, jos hän kaipaa seuraa.

-ohis

Kysyin asiaa siksi, että mulla on yksi kaveri, jonka seura on mulle just tuollaista "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa". Hän vaikuttaa samanlaiselta ihmiseltä kuin tuo toinen kirjoittajakin eli hänelle tapaamiset on ihan vaan ok, vähän kuin kaurapuuroa söisi eli nälkä lähtee, mutta ei ole erityisen hyvää. Käyn hänen kanssaan aika harvoin missään, koska tosiaan pyydän häntä viimeisenä, jos kenellekään muulle ei sovi. Hän lähtee joka kerta, kun kysyn, mutta ei meidän tapaamisissa ole koskaan mitään, mitä voisi jälkikäteen muistella. Ei mitään, mistä voisi jälkeenpäin sanoa "Hei, muistatko kun silloin....." Olen joskus mietinyt, miksi hän edes lähtee mukaani, mutta ehkä hänen syynsä on just "ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".  Vasta tätä ketjua luettuani aloin miettiä, että ehkä tilanne sopiikin hänelle erinomaisesti. 

Mäkin olen nyt eri, mutta vakavasti puhuen: eikö se ole aika realistista todeta, että varsinkaan varhaiskeski-iästä eteenpäin tapaamiset nyt ei kovin eksoottisia kavereiden kanssa ole? Harvemmin ne on mitään bailabailaa ja laskuvarjohyppyä. 

Vaikea sanoa, miten realistista. Ehkä olen harvinainen poikkeus, kun mulle ystävien ja suurimman osan kavereistakin kanssa yhdessä oleminen ja tekeminen ei ole mitään "ihan ookoota", jota tekee paremman tekemisen ja paremman seuran puutteessa vaan on aidosti kivaa ja hauskaa. Monia asioita suunnitellaan ja järjestelläänkin yhdessä. 

Näistä saa aika erikoisen käsityksen ystävyydestä. Eli on ne ykköstyypit, joiden kanssa tehdään kaikkea mieleenpainuvaa. Sitten ne ihmiset, jotka on ihan ok ja kutsutaan, kun ei muita saada. Heidän kanssa ollaan vain ok ja ei odoteta mitään kivaa edes tapahtuvan.

Kuten aiemmassa viestissä jo kirjoitin, en ole ennen edes tajunnut, että ihmiset näin luokittelevat tuttujaan. Mutta että vielä ykköstyyppien kans tehdään vain niitä mieleenpainuvia juttuja.

Itse olen käsittänyt, että ystävien kanssa vietetään sitä arkea. Eli itse käyn lenkillä, juon teetä ja katselen telkkaria ystävän kanssa. Ollaan puistossa lasten kanssa tai kelkkamäessä. Käydään leffassa tai vain pelkästään soitellaan. Myös niiden, jotka ihmiset luokittelee "vaon ok-tyypeiksi", joista ei kannata edes välittää kunnolla, kun ei niiden kans kuitenkaan oo kivaa ja ne kutsutaan vain kulissiksi, ettei näyttäisi, että on yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?

No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".

Eli sulle on ihan ok, että joku pyytää ensin kaikkia muita ystäviään ja kavereitaan ja jos kenellekään muulle ei sovi, pyytää sinua? Pyytää siis ensin niitä, joiden kanssa hänellä on hauskaa ja sinua vasta sitten, jos hänen on tyydyttävä sinun seuraasi tai mentävä yksin?

En ole tuo, kenelle viestin tarkoitit. Mutta minua ei tuollainen ole haitannut. Monesti on ollut tosi hauskaa olla liikkeellä sen oudomman ihmisen kanssa, kenelle olen viimeinen vaihtoehto. Ilta on ollut hänellekkin erilainen, kuin niiden hyvien ystävien kanssa, kun ei tunne minua kauhean hyvin. Ja ei ihmisiin tutustu, ellei lähde oudomman ihmisen kutsusta jonnekkin. Jos vain märehtii kotona, että ei se musta oikeesti välitä ja mua oikeesti halunnut matkaan, niin en mää lähe.

Ihmissuhteet ei voi olla niin mustavalkoisia, että tuo minua täysillä rakastaa tai sitten oon vain se viimeinen vaihtoehto. Itse ainakin suhtaudun ihmisiin avoimin mielin ja voin lähteä minne vain etäisemmänkin ihmisen kanssa, jos hän kaipaa seuraa.

-ohis

Kysyin asiaa siksi, että mulla on yksi kaveri, jonka seura on mulle just tuollaista "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa". Hän vaikuttaa samanlaiselta ihmiseltä kuin tuo toinen kirjoittajakin eli hänelle tapaamiset on ihan vaan ok, vähän kuin kaurapuuroa söisi eli nälkä lähtee, mutta ei ole erityisen hyvää. Käyn hänen kanssaan aika harvoin missään, koska tosiaan pyydän häntä viimeisenä, jos kenellekään muulle ei sovi. Hän lähtee joka kerta, kun kysyn, mutta ei meidän tapaamisissa ole koskaan mitään, mitä voisi jälkikäteen muistella. Ei mitään, mistä voisi jälkeenpäin sanoa "Hei, muistatko kun silloin....." Olen joskus mietinyt, miksi hän edes lähtee mukaani, mutta ehkä hänen syynsä on just "ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".  Vasta tätä ketjua luettuani aloin miettiä, että ehkä tilanne sopiikin hänelle erinomaisesti. 

Mäkin olen nyt eri, mutta vakavasti puhuen: eikö se ole aika realistista todeta, että varsinkaan varhaiskeski-iästä eteenpäin tapaamiset nyt ei kovin eksoottisia kavereiden kanssa ole? Harvemmin ne on mitään bailabailaa ja laskuvarjohyppyä. 

Vaikea sanoa, miten realistista. Ehkä olen harvinainen poikkeus, kun mulle ystävien ja suurimman osan kavereistakin kanssa yhdessä oleminen ja tekeminen ei ole mitään "ihan ookoota", jota tekee paremman tekemisen ja paremman seuran puutteessa vaan on aidosti kivaa ja hauskaa. Monia asioita suunnitellaan ja järjestelläänkin yhdessä. 

Mä vähän luulen, että tässä on paljon kyse just siitä, miten erilaiset ihmiset sanottaa eri asioita. En mä missään nimessä ainakaan näe kavereita paremman tekemisen ja paremman seuran puutteessa, koska nehän sitä parasta mahdollista seuraa ja toimintaa on. Mutta let's face the facts: ei meidän tapaamiset mitään pilvissä leijumista ja elämyksiä ole, vaan hyvin tavallista elämää. Esim. en mä usko, että meistä kovin moni muistelee, että muistattekos, kun syötiin sitä pizzaa. Sellaset kuviot, joissa jotain muistelemistakin on, on pitkälti eletty jo ajat sitten. Mä en usko, että me kuuskymppisinä muistellaan ensisijaisesti tätä aikaa, vaan vanhempia aikoja. Ei sillä, että tässäkään ajassa olisi mitään vikaa, mutta nuorena sitä vaan on usein sattunut ja tapahtunut. 

Mulla ei  ollut nuorena kovin paljoa ylimääräistä rahaa, joten ei ollut pahemmin varaa tehdä sellaisia juttuja, joissa olisi muistelemistakin. Ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia esim lähteä ystävien kanssa ulkomaille, koska ei ollut varaa lähteä ulkomaille ollenkaan. Pizzan syöminen ystävien kanssa oli nuoruuden kohokohtia, mutta nyt on jo mahdollisuus tehdä paljon muutakin. Ja mä taas en usko, että  kuuskymppisenä muistelen nuoruuden pizzansyömisiä vaan asioita, joita teen ystävieni kanssa nyt keski-ikäisenä. Sä teet nyt asioita, joita mä tein nuorena  ja mä teen asioita, joita sinä teit nuorena. Tässä varmaan yksi syy näkemyseroomme. 

Voi olla, koska jos kykenemme näkemään pari kertaa vuodessa pizzan tmv. merkeissä, ulkomaanreissu on täysin poissuljettua. Elämän realiteetit tulevat vastaan. Eikä se ole rahasta kiinni, sitä ei tosiaan ollut nuorena eikä ole pahemmin nytkään, vaan siitä, että suurimmalla osalla on hoidokkeja ja puolisoa kotona. Lomailut tehdään sit perheen kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?

No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".

Eli sulle on ihan ok, että joku pyytää ensin kaikkia muita ystäviään ja kavereitaan ja jos kenellekään muulle ei sovi, pyytää sinua? Pyytää siis ensin niitä, joiden kanssa hänellä on hauskaa ja sinua vasta sitten, jos hänen on tyydyttävä sinun seuraasi tai mentävä yksin?

En ole tuo, kenelle viestin tarkoitit. Mutta minua ei tuollainen ole haitannut. Monesti on ollut tosi hauskaa olla liikkeellä sen oudomman ihmisen kanssa, kenelle olen viimeinen vaihtoehto. Ilta on ollut hänellekkin erilainen, kuin niiden hyvien ystävien kanssa, kun ei tunne minua kauhean hyvin. Ja ei ihmisiin tutustu, ellei lähde oudomman ihmisen kutsusta jonnekkin. Jos vain märehtii kotona, että ei se musta oikeesti välitä ja mua oikeesti halunnut matkaan, niin en mää lähe.

Ihmissuhteet ei voi olla niin mustavalkoisia, että tuo minua täysillä rakastaa tai sitten oon vain se viimeinen vaihtoehto. Itse ainakin suhtaudun ihmisiin avoimin mielin ja voin lähteä minne vain etäisemmänkin ihmisen kanssa, jos hän kaipaa seuraa.

-ohis

Kysyin asiaa siksi, että mulla on yksi kaveri, jonka seura on mulle just tuollaista "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa". Hän vaikuttaa samanlaiselta ihmiseltä kuin tuo toinen kirjoittajakin eli hänelle tapaamiset on ihan vaan ok, vähän kuin kaurapuuroa söisi eli nälkä lähtee, mutta ei ole erityisen hyvää. Käyn hänen kanssaan aika harvoin missään, koska tosiaan pyydän häntä viimeisenä, jos kenellekään muulle ei sovi. Hän lähtee joka kerta, kun kysyn, mutta ei meidän tapaamisissa ole koskaan mitään, mitä voisi jälkikäteen muistella. Ei mitään, mistä voisi jälkeenpäin sanoa "Hei, muistatko kun silloin....." Olen joskus mietinyt, miksi hän edes lähtee mukaani, mutta ehkä hänen syynsä on just "ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".  Vasta tätä ketjua luettuani aloin miettiä, että ehkä tilanne sopiikin hänelle erinomaisesti. 

Mäkin olen nyt eri, mutta vakavasti puhuen: eikö se ole aika realistista todeta, että varsinkaan varhaiskeski-iästä eteenpäin tapaamiset nyt ei kovin eksoottisia kavereiden kanssa ole? Harvemmin ne on mitään bailabailaa ja laskuvarjohyppyä. 

Vaikea sanoa, miten realistista. Ehkä olen harvinainen poikkeus, kun mulle ystävien ja suurimman osan kavereistakin kanssa yhdessä oleminen ja tekeminen ei ole mitään "ihan ookoota", jota tekee paremman tekemisen ja paremman seuran puutteessa vaan on aidosti kivaa ja hauskaa. Monia asioita suunnitellaan ja järjestelläänkin yhdessä. 

Mä vähän luulen, että tässä on paljon kyse just siitä, miten erilaiset ihmiset sanottaa eri asioita. En mä missään nimessä ainakaan näe kavereita paremman tekemisen ja paremman seuran puutteessa, koska nehän sitä parasta mahdollista seuraa ja toimintaa on. Mutta let's face the facts: ei meidän tapaamiset mitään pilvissä leijumista ja elämyksiä ole, vaan hyvin tavallista elämää. Esim. en mä usko, että meistä kovin moni muistelee, että muistattekos, kun syötiin sitä pizzaa. Sellaset kuviot, joissa jotain muistelemistakin on, on pitkälti eletty jo ajat sitten. Mä en usko, että me kuuskymppisinä muistellaan ensisijaisesti tätä aikaa, vaan vanhempia aikoja. Ei sillä, että tässäkään ajassa olisi mitään vikaa, mutta nuorena sitä vaan on usein sattunut ja tapahtunut. 

Mulla ei  ollut nuorena kovin paljoa ylimääräistä rahaa, joten ei ollut pahemmin varaa tehdä sellaisia juttuja, joissa olisi muistelemistakin. Ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia esim lähteä ystävien kanssa ulkomaille, koska ei ollut varaa lähteä ulkomaille ollenkaan. Pizzan syöminen ystävien kanssa oli nuoruuden kohokohtia, mutta nyt on jo mahdollisuus tehdä paljon muutakin. Ja mä taas en usko, että  kuuskymppisenä muistelen nuoruuden pizzansyömisiä vaan asioita, joita teen ystävieni kanssa nyt keski-ikäisenä. Sä teet nyt asioita, joita mä tein nuorena  ja mä teen asioita, joita sinä teit nuorena. Tässä varmaan yksi syy näkemyseroomme. 

Olen eri, ja luulen etten muistele vanhana niinkään hienoja ulkomaanmatkoja, hassunhauskoja tempauksia kavereiden kanssa ja muita elämäni "kohokohtia" vaan arkista ystävyyttä, jota olen saanut jakaa ihmisten kanssa jotka on mulle tärkeitä. Lopulta tärkeämpää kuin se, mitä olen elämässäni tehnyt, on se millaisia ihmissuhteita olen muodostanut ja miten me ystävät ollaan vaikutettu toinen toisiimme.

Näin me ihmiset ollaan erilaisia :) Mulle yhteiset kokemukset ovat tärkeitä, koska ne syventävät ystävyyttä eri tavalla kuin jos vain tapaisin kahvikupillisen tai pizzan ääressä ja kumpikin kertoisi toisilleen, mitä omassa elämässä on viime tapaamisen jälkeen tapahtunut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?

No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".

Eli sulle on ihan ok, että joku pyytää ensin kaikkia muita ystäviään ja kavereitaan ja jos kenellekään muulle ei sovi, pyytää sinua? Pyytää siis ensin niitä, joiden kanssa hänellä on hauskaa ja sinua vasta sitten, jos hänen on tyydyttävä sinun seuraasi tai mentävä yksin?

En ole tuo, kenelle viestin tarkoitit. Mutta minua ei tuollainen ole haitannut. Monesti on ollut tosi hauskaa olla liikkeellä sen oudomman ihmisen kanssa, kenelle olen viimeinen vaihtoehto. Ilta on ollut hänellekkin erilainen, kuin niiden hyvien ystävien kanssa, kun ei tunne minua kauhean hyvin. Ja ei ihmisiin tutustu, ellei lähde oudomman ihmisen kutsusta jonnekkin. Jos vain märehtii kotona, että ei se musta oikeesti välitä ja mua oikeesti halunnut matkaan, niin en mää lähe.

Ihmissuhteet ei voi olla niin mustavalkoisia, että tuo minua täysillä rakastaa tai sitten oon vain se viimeinen vaihtoehto. Itse ainakin suhtaudun ihmisiin avoimin mielin ja voin lähteä minne vain etäisemmänkin ihmisen kanssa, jos hän kaipaa seuraa.

-ohis

Kysyin asiaa siksi, että mulla on yksi kaveri, jonka seura on mulle just tuollaista "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa". Hän vaikuttaa samanlaiselta ihmiseltä kuin tuo toinen kirjoittajakin eli hänelle tapaamiset on ihan vaan ok, vähän kuin kaurapuuroa söisi eli nälkä lähtee, mutta ei ole erityisen hyvää. Käyn hänen kanssaan aika harvoin missään, koska tosiaan pyydän häntä viimeisenä, jos kenellekään muulle ei sovi. Hän lähtee joka kerta, kun kysyn, mutta ei meidän tapaamisissa ole koskaan mitään, mitä voisi jälkikäteen muistella. Ei mitään, mistä voisi jälkeenpäin sanoa "Hei, muistatko kun silloin....." Olen joskus mietinyt, miksi hän edes lähtee mukaani, mutta ehkä hänen syynsä on just "ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".  Vasta tätä ketjua luettuani aloin miettiä, että ehkä tilanne sopiikin hänelle erinomaisesti. 

Mäkin olen nyt eri, mutta vakavasti puhuen: eikö se ole aika realistista todeta, että varsinkaan varhaiskeski-iästä eteenpäin tapaamiset nyt ei kovin eksoottisia kavereiden kanssa ole? Harvemmin ne on mitään bailabailaa ja laskuvarjohyppyä. 

Vaikea sanoa, miten realistista. Ehkä olen harvinainen poikkeus, kun mulle ystävien ja suurimman osan kavereistakin kanssa yhdessä oleminen ja tekeminen ei ole mitään "ihan ookoota", jota tekee paremman tekemisen ja paremman seuran puutteessa vaan on aidosti kivaa ja hauskaa. Monia asioita suunnitellaan ja järjestelläänkin yhdessä. 

Näistä saa aika erikoisen käsityksen ystävyydestä. Eli on ne ykköstyypit, joiden kanssa tehdään kaikkea mieleenpainuvaa. Sitten ne ihmiset, jotka on ihan ok ja kutsutaan, kun ei muita saada. Heidän kanssa ollaan vain ok ja ei odoteta mitään kivaa edes tapahtuvan.

Kuten aiemmassa viestissä jo kirjoitin, en ole ennen edes tajunnut, että ihmiset näin luokittelevat tuttujaan. Mutta että vielä ykköstyyppien kans tehdään vain niitä mieleenpainuvia juttuja.

Itse olen käsittänyt, että ystävien kanssa vietetään sitä arkea. Eli itse käyn lenkillä, juon teetä ja katselen telkkaria ystävän kanssa. Ollaan puistossa lasten kanssa tai kelkkamäessä. Käydään leffassa tai vain pelkästään soitellaan. Myös niiden, jotka ihmiset luokittelee "vaon ok-tyypeiksi", joista ei kannata edes välittää kunnolla, kun ei niiden kans kuitenkaan oo kivaa ja ne kutsutaan vain kulissiksi, ettei näyttäisi, että on yksin.

Ystävät ovat ykköstyyppejä (siksihän he ovat ystäviä eikä kavereita tai tuttavia), koska heihin on erilainen tunneside kuin muihin. Ystävän valitsee kaasokseen tai lapsensa kummiksi, ei kaveria tai tuttavaa. Mulle ystävät ovat ne, joiden kanssa ensisijaisesti haluan tehdä sellaisia asioita, joiden eteen joutuu näkemään vähän vaivaakin. Silti myös tavallisia ja arkisia asioita kuten leffassakäyntiä, puheluita jne. Telkkaria katselen vasta niin myöhään iltaisin, että olen jo sängyssä enkä kaipaa sinne seurakseni ystäviä enkä kavereitakaan. Lenkillä käyn naapurini kanssa (ystäväni asuvat toisella puolella kaupunkia ja naapurikaupungeissa) ja lasten kanssa puistossakin on ollut seurana muita alueella asuvia äitejä samasta syystä kuin miksi käyn lenkillä naapurini kanssa. Ystävien kanssa asioita suunnitellaan ja sovitaan etukäteen, kun taas muiden kanssa tavataan erilaisissa tilanteissa lähinnä olosuhteiden vuoksi ja usein lyhyellä varoitusajalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?

No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".

Eli sulle on ihan ok, että joku pyytää ensin kaikkia muita ystäviään ja kavereitaan ja jos kenellekään muulle ei sovi, pyytää sinua? Pyytää siis ensin niitä, joiden kanssa hänellä on hauskaa ja sinua vasta sitten, jos hänen on tyydyttävä sinun seuraasi tai mentävä yksin?

En ole tuo, kenelle viestin tarkoitit. Mutta minua ei tuollainen ole haitannut. Monesti on ollut tosi hauskaa olla liikkeellä sen oudomman ihmisen kanssa, kenelle olen viimeinen vaihtoehto. Ilta on ollut hänellekkin erilainen, kuin niiden hyvien ystävien kanssa, kun ei tunne minua kauhean hyvin. Ja ei ihmisiin tutustu, ellei lähde oudomman ihmisen kutsusta jonnekkin. Jos vain märehtii kotona, että ei se musta oikeesti välitä ja mua oikeesti halunnut matkaan, niin en mää lähe.

Ihmissuhteet ei voi olla niin mustavalkoisia, että tuo minua täysillä rakastaa tai sitten oon vain se viimeinen vaihtoehto. Itse ainakin suhtaudun ihmisiin avoimin mielin ja voin lähteä minne vain etäisemmänkin ihmisen kanssa, jos hän kaipaa seuraa.

-ohis

Kysyin asiaa siksi, että mulla on yksi kaveri, jonka seura on mulle just tuollaista "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa". Hän vaikuttaa samanlaiselta ihmiseltä kuin tuo toinen kirjoittajakin eli hänelle tapaamiset on ihan vaan ok, vähän kuin kaurapuuroa söisi eli nälkä lähtee, mutta ei ole erityisen hyvää. Käyn hänen kanssaan aika harvoin missään, koska tosiaan pyydän häntä viimeisenä, jos kenellekään muulle ei sovi. Hän lähtee joka kerta, kun kysyn, mutta ei meidän tapaamisissa ole koskaan mitään, mitä voisi jälkikäteen muistella. Ei mitään, mistä voisi jälkeenpäin sanoa "Hei, muistatko kun silloin....." Olen joskus mietinyt, miksi hän edes lähtee mukaani, mutta ehkä hänen syynsä on just "ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".  Vasta tätä ketjua luettuani aloin miettiä, että ehkä tilanne sopiikin hänelle erinomaisesti. 

Minä olen käynyt jopa ulkomaanreissun tällaisena kutsuttuna. Tuttavani ei saanut ketään kaveriksi ja kysyi sitten viimeisenä minua. No oli lomaa, joten lähdin matkaan. Reissu oli kiva ja meillä tuli tehtyä paljon sellaista, mitä hän ei ystäviensä kanssa olisi huomannut edes tehdä. Olisin toki voinut olla ilmankin tuota reissua, koska ei se mitään huippuorkkuja saanut minussa aikaiseksi. Mutta ihan mukavaa siellä oli kuitenkin.

En suhtaudu ihmisiin ja reissuihin ja menoihin niin, että niistä pitäisi jäädä niin suuri tunnekokemus, että se jättäisi ikuisen muistijäljen aivoihini ja kun kuvia katsoisin, niin tuntisin ihanaa ja lämmintä värinää muistellessani tätä juttua tai ihmistä.

Mutta en ole muutenkaan mikään elämysten metsästäjä, joten ehkä siksi kykenen tutustumaan ihmisiin ihan muutenkin, kuin että odottaisin heiltä jotain ekstaattista tunnekokemusta.

Se ohis

Ymmärrän. Mulle taas ystävyys on tunneasia ja ystävien kanssa koetut asiat nimenomaan tunnekokemuksia. Sen vuoksi vietän aikaani ja teen asioita mieluiten ystävieni kanssa. Jos kukaan ystävistäni ei pääsisi lähtemään reissuun, menisin mieluummin yksin kuin jonkun "ihan ok" -tyypin kanssa. Yksin reissatessa kuitenkin tutustuu muihin ihmisiin ja saa seuraa, jos ei ole merkitystä kenen seuraa. 

Mulle on käynyt elämäni aikana niin, että kahdesta tällaisesta "ihan ok"-tyypistä on tullut ajan mittaan hyviä ystäviä. Toinen oli hitaasti lämpiävää sorttia ja kärsi huonosta itsetunnosta ja traumaattisesta menneisyydestä, minkä takia kesti pitkään ennen kuin se päästi mut henkisesti lähelleen ja ymmärsin millainen helmi se on. Toisen kanssa lähenin siksi, kun molemmille sattui samankaltainen elämänkriisi samaan aikaan, ja yhdessä jaetut vaikeudet ja onnistumiset teki meistä läheisiä.

Kumpaakaan näistä ystävistä ei nyt olisi, jos olisin ollut ennemmin yksin kuin viettänyt aikaa "ihan ok"-tyyppien kanssa silloin kun en saanut parempaakaan seuraa.

Minä en edes luokittele tuntemiani ihmisiä mitenkään, että : 1. tässä ykköstyypit2. tässä ihmiset, jotka ok3. tässä kaverit, joista ei väliä

Minulle kaikki ihmiset ovat mahdollisuus ja eri ihmisten kanssa on erilaisia, tärkeitä juttuja. Ensimäistä kertaa luen jostain, että jotkut panevat ystävänsä ja kaverinsakin paremmuusjärjestykseen.

En mäkään luokittele kavereita mitenkään tietoisesti, mutta se nyt vaan on fakta että jotkut on läheisempiä ja tärkeämpiä kuin toiset. Näetkö siinä jotain väärää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?

No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".

Eli sulle on ihan ok, että joku pyytää ensin kaikkia muita ystäviään ja kavereitaan ja jos kenellekään muulle ei sovi, pyytää sinua? Pyytää siis ensin niitä, joiden kanssa hänellä on hauskaa ja sinua vasta sitten, jos hänen on tyydyttävä sinun seuraasi tai mentävä yksin?

En ole tuo, kenelle viestin tarkoitit. Mutta minua ei tuollainen ole haitannut. Monesti on ollut tosi hauskaa olla liikkeellä sen oudomman ihmisen kanssa, kenelle olen viimeinen vaihtoehto. Ilta on ollut hänellekkin erilainen, kuin niiden hyvien ystävien kanssa, kun ei tunne minua kauhean hyvin. Ja ei ihmisiin tutustu, ellei lähde oudomman ihmisen kutsusta jonnekkin. Jos vain märehtii kotona, että ei se musta oikeesti välitä ja mua oikeesti halunnut matkaan, niin en mää lähe.

Ihmissuhteet ei voi olla niin mustavalkoisia, että tuo minua täysillä rakastaa tai sitten oon vain se viimeinen vaihtoehto. Itse ainakin suhtaudun ihmisiin avoimin mielin ja voin lähteä minne vain etäisemmänkin ihmisen kanssa, jos hän kaipaa seuraa.

-ohis

Kysyin asiaa siksi, että mulla on yksi kaveri, jonka seura on mulle just tuollaista "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa". Hän vaikuttaa samanlaiselta ihmiseltä kuin tuo toinen kirjoittajakin eli hänelle tapaamiset on ihan vaan ok, vähän kuin kaurapuuroa söisi eli nälkä lähtee, mutta ei ole erityisen hyvää. Käyn hänen kanssaan aika harvoin missään, koska tosiaan pyydän häntä viimeisenä, jos kenellekään muulle ei sovi. Hän lähtee joka kerta, kun kysyn, mutta ei meidän tapaamisissa ole koskaan mitään, mitä voisi jälkikäteen muistella. Ei mitään, mistä voisi jälkeenpäin sanoa "Hei, muistatko kun silloin....." Olen joskus mietinyt, miksi hän edes lähtee mukaani, mutta ehkä hänen syynsä on just "ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".  Vasta tätä ketjua luettuani aloin miettiä, että ehkä tilanne sopiikin hänelle erinomaisesti. 

Mäkin olen nyt eri, mutta vakavasti puhuen: eikö se ole aika realistista todeta, että varsinkaan varhaiskeski-iästä eteenpäin tapaamiset nyt ei kovin eksoottisia kavereiden kanssa ole? Harvemmin ne on mitään bailabailaa ja laskuvarjohyppyä. 

Vaikea sanoa, miten realistista. Ehkä olen harvinainen poikkeus, kun mulle ystävien ja suurimman osan kavereistakin kanssa yhdessä oleminen ja tekeminen ei ole mitään "ihan ookoota", jota tekee paremman tekemisen ja paremman seuran puutteessa vaan on aidosti kivaa ja hauskaa. Monia asioita suunnitellaan ja järjestelläänkin yhdessä. 

Mä vähän luulen, että tässä on paljon kyse just siitä, miten erilaiset ihmiset sanottaa eri asioita. En mä missään nimessä ainakaan näe kavereita paremman tekemisen ja paremman seuran puutteessa, koska nehän sitä parasta mahdollista seuraa ja toimintaa on. Mutta let's face the facts: ei meidän tapaamiset mitään pilvissä leijumista ja elämyksiä ole, vaan hyvin tavallista elämää. Esim. en mä usko, että meistä kovin moni muistelee, että muistattekos, kun syötiin sitä pizzaa. Sellaset kuviot, joissa jotain muistelemistakin on, on pitkälti eletty jo ajat sitten. Mä en usko, että me kuuskymppisinä muistellaan ensisijaisesti tätä aikaa, vaan vanhempia aikoja. Ei sillä, että tässäkään ajassa olisi mitään vikaa, mutta nuorena sitä vaan on usein sattunut ja tapahtunut. 

Mulla ei  ollut nuorena kovin paljoa ylimääräistä rahaa, joten ei ollut pahemmin varaa tehdä sellaisia juttuja, joissa olisi muistelemistakin. Ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia esim lähteä ystävien kanssa ulkomaille, koska ei ollut varaa lähteä ulkomaille ollenkaan. Pizzan syöminen ystävien kanssa oli nuoruuden kohokohtia, mutta nyt on jo mahdollisuus tehdä paljon muutakin. Ja mä taas en usko, että  kuuskymppisenä muistelen nuoruuden pizzansyömisiä vaan asioita, joita teen ystävieni kanssa nyt keski-ikäisenä. Sä teet nyt asioita, joita mä tein nuorena  ja mä teen asioita, joita sinä teit nuorena. Tässä varmaan yksi syy näkemyseroomme. 

Voi olla, koska jos kykenemme näkemään pari kertaa vuodessa pizzan tmv. merkeissä, ulkomaanreissu on täysin poissuljettua. Elämän realiteetit tulevat vastaan. Eikä se ole rahasta kiinni, sitä ei tosiaan ollut nuorena eikä ole pahemmin nytkään, vaan siitä, että suurimmalla osalla on hoidokkeja ja puolisoa kotona. Lomailut tehdään sit perheen kanssa. 

Mä taas näen ystäviäni vähintään parin viikon välein (käymme myös monesti ravintoloissa syömässä, vaikka ensin tekisimmekin yhdessä jotain muuta) . Puolisoillakin on nk omaa aikaa, jolloin voivat tavata omia ystäviään ja kavereitaan. Lomareissuja tehdään sekä perheen kanssa että  kumpikin erikseen. Yhden ystäväni mies käy joka syksy metsästysporukan kanssa 4-5 päivän reissulla hirvimetsällä ja vastaavasti ystäväni mun kanssani muutaman päivän kaupunkilomalla. Pidemmät eli parin viikon lomareissut tietenkin tehdään perheiden kanssa.