Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tuntuvat sujuvasti sekoittavan ystävyyden tukihenkilönä toimimiseen.

YSTÄVYYS:

- Vastavuoroista

- Vapaaehtoista

- Asioiden jakamista tasapuolisesti

- Molempia kiinnostavien asioiden tekemistä yhdessä

- Myös aroissa asioissa toisilleen uskoutumista ilman pelkoa että tulisi lytätyksi, tuomituksi tai kertomiaan asioita käytettäisiin itseään vastaan

TUKEA ANTAVANA JA TURVALLISENA LÄHEISENÄ TOIMIMINEN:

- Tuen antamista vaikka itse ei saisi mitään hyvää vastavuoroisesti

- Usein perustuu velvollisuudentunteeseen esim. lähisukulaista, töissä alaista, asiakasta, potilasta tms. kohtaan, lähimmäisenrakkautta tai maailmanparantamista yksinäistä vanhaa naapuria kohtaan tms.

- Tuettavan mielenkiinnonkohteisiin ja asioihin keskittymistä.

- Näkökulmien, selviytymiskeinojen antamista, tuettavan jaksamisen ja mielialan parantamista jne.

- Tukija ei yleensä avaudu vapaasti asioistaan, mutta saattaa vertaistuellisesti kertoa jostain omasta kokemuksestaan tms.

....

Tuntuu, että tälläkin palstalla joillain onkin ystävien sijasta vielä suurempi tarve tukihenkilöille elämässään?

Minulla on jo terapeutti, jonka kanssa käydä keskusteluja vaikeista asioista. Saan myös normaalit asiani hoidettu sujuvasti. Kaipaan vain sellaista mukavaa seuraa, jonka kanssa voisi tehdä kaikenlaista yhdessä. Olen seurannut tätä keskustelua pitkään enkä ole kiinnittänyt huomiota sellaisiin kommentteihin, jossa joku etsisi ystävää, joka toimisi myös siinä samalla omana mielenterveyshoitajana. Sen sijaan monikin vaikuttaa kaipaavan sellaista ystävää, jonka kanssa oltaisiin säännöllisesti tekemisissä, ei vain silloin tällöin, niin ettei toisesta mahdollisesti moneen vuoteen aina välillä kuulu yhtään mitään.

Ja juuri sen vuoksi ei pitäisi yrittää saada uusia ystäviä ja kavereita niistä, joilla on jo riittävästi ystäviä ja kavereita. Ei sosiaalisten ihmisten vuorokaudessa tuntimäärä lisäänny sen mukaa, kuinka monta uutta ihmistä ottaa elämäänsä. Sosiaalinen ja helposti ystävystyväkin haluaa pitää huolta ystävyyssuhteistaan eli olla säännöllisesti tekemisissä ystäviensä kanssa ja se ei onnistu, jos haalii enemmän ihmissuhteita kuin mihin elämäntilanteessa on aikaa. Tämä on asia, jota monet yksinäiset eivät tunnu ymmärtävän ja pahoittavat mielensä, kun jäävätkin sosiaaliselle ja helposti ystävystyvälle pelkäksi tuttavaksi. 

Monesti ne helposti ystävystyvät ihmiset tuntuvat haalivan ihmisiä sieltä täältä. Eivät he useinkaan erityisen voimakkaasti jaksa panostaa vanhojenkaan ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen, koska aina löytyy jotain seuraa, vaikka oma panostus ihmissuhteisiin olisikin melko vähäistä. He ovat periaatteessa mukavia ihmisiä, mutta lentelevät usein kevyesti ihmisen luota toisen luo. Eniten paukkuja he yleensä käyttävät ihmissuhteeseen sen alussa ja sen jälkeen panostukset yhteydenpitoon saattavat vähentyä merkittävästi, kun ystävä ikäänkuin on jo "koukussa".

Paradoksi. Yksinäiset, sosiaalisilta taidoiltaan heikommat tai ujot toivovat, että sosiaaliset ja hyväonniset tulisivat tutustumaan heihin ja ystävystymään heidän kanssaan, mutta eivät kuitenkaan halua sitä, mitä näillä sosiaalisilla on heille tarjota. Eivät halua halua olla vain yksi kymmenien joukossa tai tulla lempatuksi, kun sosiaalinen löytää taas lisää kavereita. 

Haluaisitko sinä, että esimerkiksi seurustelukumppani ensin käyttäisi paljon aikaa ja vaivaa tehdäkseen sinuun vaikutuksen ja jonkin ajan päästä kiinnyttyäsi häneen paljastaisi, että voit päästä yhdeksi hänen kymmeniä naisia sisältävän haareminsa jäseneksi, mutta sen kummempaa ei tule olemaan luvassa? Itse jättäisin tällaisen kokemuksen mieluummin kokonaan välistä.

En tietenkään. Sitähän mä juuri edellisellä yritin sanoa, että ei ne yksinäiset oikeasti halua olla vain yksi kymmenten joukossa tai tulla dumpatuksi, joten on ihan hassua ajatella, että heidän ja sosiaalisten välille voisi syntyä sellaista ystävyyssuhdetta, mitä yksinäinen kaipaa. Ihan sama kuin sanottaisiin  haaremia pitävälle, että alapa nyt tutustua tuohon avioliittoa kaipaavaan sinkkuun, kun sä osaat ton iskemisen taidon. Nimenomaan EI NÄIN! 

Mielestäni on tietynlainen perusoletus, että jos alussa vuorovaikutus ihmisten välillä on tietynlaista, niin vuorovaikutus myös sitten noudattaisi jatkossakin ainakin jossain määrin samankaltaisia piirteitä. On todella hämmentävää tavata sellainen ihminen, joka alussa hehkuttaa, että seurasi on ihanaa ja kuinka hän haluaa tavata usein. Ilahdut kivasta ystävästä. Sitten jonkun ajan päästä kun tunnettekin jo paremmin, niin hän alkaa käyttäytyä sinua kohtaan aivan eri tavalla. Se ei ole oikein normaalin oloista. Jää todella hämmentynyt olo siitä, että mitä ihmettä oikein tapahtui, jos mitään näkyvää konfliktia ei ole ollut ja pääosin ystävä edelleen on ihan iloisen oloinen seurassa (vaikka vastailee viesteihin paljon hitaammin, ottaa yhteyttä harvemmin, on kiireisempi ja alkanut myöhästellä). Olisi mukavaa, jos ihmisten käytöksessä olisi tietynlaista vakautta, niin ei tarvitsisi ihmetellä missä mennään ja haluaako ylimalkaan enää itse ollaa millään tavalla menossa mukana. Jos ihmissuhde on toisen osalta tällaista tunteiden ilotulitusta, niin loppupelissä olo voi olla aika hyväksikäytettykin.

Ehkäpä ystävyydessäkin käy niin, että alkuhuuma haihtuu? Toista on kuvitellut ihanaksi eikä hän sitten olekaan sitä mitä kuvitteli.

Mikä ihmeen alkuhuuma? Tulee mieleen, että ovatko osalle ystävät  tiedostamatta parisuhteen korvikkeita. Jolloin tietenkin lopputulos on pettymys, kun toinen ei vastaakaan tunteisiin. Että halutessa loppuiän ystävän jonka kanssa jakaa asiansa, niin oikeasti elämästä puuttuu paljon enemmän, rakkaudellinen parisuhde, jota "pelkkä" ystävyyssuhde ei koskaan korvaa.

Minusta alussa kun tapaa jonkun uuden ihmisen, se ei ole alkuhuumaa, vaan päinvastoin, siinä vasta selvitetään millainen tyyppi on, ja onko meillä yhteistä. Aika sitten näyttää, jäädäänkö moikkatutuiksi vai ystävystytäänkö. 

No mulle kyllä ainoa rakkaussuhteen ja ystävyyssuhteen erottava asia on seksi, muuten aika samanlaisia on tunteet. Aika harvinaista on kyllä tavata mies jonka kanssa tunnetasolla pääsee samaan kuin naisten välisissä ystävyyssuhteissa. Että joskus on tullut harmiteltua sitä että oon hetero. Että me ihmiset koetaan nää asiat hyvin eri tavoin, et voi omia oikeutta muiden puolesta määritellä mikä kuuluu parisuhteeseen ja mikä ystävyyteen.

Niin ja minä en ole yksinäinen eli turha vetää "yksinäiset odottaa liikaa "-korttia keskusteluun.

Et voi sinäkään määritellä muiden puolesta. Minusta rakkaus ja lievä mustasukkaisuuskin kuuluu parisuhteeseen, ei ystävyyssuhteisiin. Jos tunnepuoli on sama ystävyyssuhteissa sama kun parisuhteessa, niin eipä ei ole häävi parisuhde. 

Ois aivan mahtava parisuhde, jos tunnepuoli ois samanlainen kuin hyvässä ystävyyssuhteessa! Niinhän sitä sanotaankin, että hyvässä parisuhteessa on hyvän ystävän kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin syy on se, että sosiaaliset taitoni eivät nähtävästi riitä normaalien ihmisten ystäväksi, vaan vedän puoleeni kaikki hyväksikäyttäjät ja feidaajat.

Mullekin käy usein tähän tapaan. Tai siten, että jään vaan äimistelemään ihmisten käytöstä. En tajua syitä ja seurauksia tai ihmisten motiiveja ja logiikkaa. Suurin osa ihmisten käytöksestä tuntuu olevan ihan muualta kuin oppikirjoista. Hassuinta on se, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tajuan, mitä ihmiset oikein ajattelevat tehdessään tai sanoessaan sitä sun tätä. Välillä tuntuu, että elän jossain toisessa maailmassa kuin muut. 

Todennäköisesti jos joku kertoo pitävänsä minusta tai haluaa vaikkapa nähdä, ja minä otan tämän totena, niin seuraavalla viikolla henkilö voi ollakin jo ihan toista mieltä. Hämmentävää. Tai jos joku kertoo, että tulee käymään seuraavana päivänä, niin seuraavana päivänä hän ilmoittaakin, että ei hän tulekaan. Again, hämmentävää. En pysy perässä ihmisten mielenliikkeissä. 

Voi helvetti. Voi oikeasti tulla jokin este miksei jaksakaan tavata...töissä kiirettä, väsyttää tms.

En ymmärrä noin herkkänahkaisia tyyppejä!! Ei se syy AINA ole siinä toisessa, vaan siihen voi olla ihan jokin muu syy. Aikuisia tässä ollaan, eikä mitään teini-ikäisiä. Normaali ihminen tajuaa että muutoksia voi joskus tulla.

Ei tässä nyt olekaan kyse siitä, ettäkö syy olisi toisessa. Niin, voihan sitä tulla. Toisaalta jos tuntee itsensä, voi olla myös lupaamatta asioita ja jättää asiat ehkä-tasolle. Lisäksi jos oikein yrittää, voi ehkä saada sittenkin karistettua väsymykset silmistään sen takia, että tuli muuten luvattua, että menen kaverilla käymään. 

Kuten sanoin, niin mun maailma on simppeli. Se tehdään, mitä luvataan ja sanotaan. Ei ole avaruustiedettä eikä rasittavaa, vaan pikemminkin helppoa. Jotkut muut palloilee muutostensa kanssa ja ämpyilee sinne tänne. Se heille sallittakoon, mutta kieltämättä en pistäisi pahakseni, jos maailma olisi muillekin vähemmän monimutkainen muutosten labyrintti ja yleinen kaaos, jota sitten vyörytetään myös toisille ihmisille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tuntuvat sujuvasti sekoittavan ystävyyden tukihenkilönä toimimiseen.

YSTÄVYYS:

- Vastavuoroista

- Vapaaehtoista

- Asioiden jakamista tasapuolisesti

- Molempia kiinnostavien asioiden tekemistä yhdessä

- Myös aroissa asioissa toisilleen uskoutumista ilman pelkoa että tulisi lytätyksi, tuomituksi tai kertomiaan asioita käytettäisiin itseään vastaan

TUKEA ANTAVANA JA TURVALLISENA LÄHEISENÄ TOIMIMINEN:

- Tuen antamista vaikka itse ei saisi mitään hyvää vastavuoroisesti

- Usein perustuu velvollisuudentunteeseen esim. lähisukulaista, töissä alaista, asiakasta, potilasta tms. kohtaan, lähimmäisenrakkautta tai maailmanparantamista yksinäistä vanhaa naapuria kohtaan tms.

- Tuettavan mielenkiinnonkohteisiin ja asioihin keskittymistä.

- Näkökulmien, selviytymiskeinojen antamista, tuettavan jaksamisen ja mielialan parantamista jne.

- Tukija ei yleensä avaudu vapaasti asioistaan, mutta saattaa vertaistuellisesti kertoa jostain omasta kokemuksestaan tms.

....

Tuntuu, että tälläkin palstalla joillain onkin ystävien sijasta vielä suurempi tarve tukihenkilöille elämässään?

Minulla on jo terapeutti, jonka kanssa käydä keskusteluja vaikeista asioista. Saan myös normaalit asiani hoidettu sujuvasti. Kaipaan vain sellaista mukavaa seuraa, jonka kanssa voisi tehdä kaikenlaista yhdessä. Olen seurannut tätä keskustelua pitkään enkä ole kiinnittänyt huomiota sellaisiin kommentteihin, jossa joku etsisi ystävää, joka toimisi myös siinä samalla omana mielenterveyshoitajana. Sen sijaan monikin vaikuttaa kaipaavan sellaista ystävää, jonka kanssa oltaisiin säännöllisesti tekemisissä, ei vain silloin tällöin, niin ettei toisesta mahdollisesti moneen vuoteen aina välillä kuulu yhtään mitään.

Ja juuri sen vuoksi ei pitäisi yrittää saada uusia ystäviä ja kavereita niistä, joilla on jo riittävästi ystäviä ja kavereita. Ei sosiaalisten ihmisten vuorokaudessa tuntimäärä lisäänny sen mukaa, kuinka monta uutta ihmistä ottaa elämäänsä. Sosiaalinen ja helposti ystävystyväkin haluaa pitää huolta ystävyyssuhteistaan eli olla säännöllisesti tekemisissä ystäviensä kanssa ja se ei onnistu, jos haalii enemmän ihmissuhteita kuin mihin elämäntilanteessa on aikaa. Tämä on asia, jota monet yksinäiset eivät tunnu ymmärtävän ja pahoittavat mielensä, kun jäävätkin sosiaaliselle ja helposti ystävystyvälle pelkäksi tuttavaksi. 

Monesti ne helposti ystävystyvät ihmiset tuntuvat haalivan ihmisiä sieltä täältä. Eivät he useinkaan erityisen voimakkaasti jaksa panostaa vanhojenkaan ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen, koska aina löytyy jotain seuraa, vaikka oma panostus ihmissuhteisiin olisikin melko vähäistä. He ovat periaatteessa mukavia ihmisiä, mutta lentelevät usein kevyesti ihmisen luota toisen luo. Eniten paukkuja he yleensä käyttävät ihmissuhteeseen sen alussa ja sen jälkeen panostukset yhteydenpitoon saattavat vähentyä merkittävästi, kun ystävä ikäänkuin on jo "koukussa".

Paradoksi. Yksinäiset, sosiaalisilta taidoiltaan heikommat tai ujot toivovat, että sosiaaliset ja hyväonniset tulisivat tutustumaan heihin ja ystävystymään heidän kanssaan, mutta eivät kuitenkaan halua sitä, mitä näillä sosiaalisilla on heille tarjota. Eivät halua halua olla vain yksi kymmenien joukossa tai tulla lempatuksi, kun sosiaalinen löytää taas lisää kavereita. 

Haluaisitko sinä, että esimerkiksi seurustelukumppani ensin käyttäisi paljon aikaa ja vaivaa tehdäkseen sinuun vaikutuksen ja jonkin ajan päästä kiinnyttyäsi häneen paljastaisi, että voit päästä yhdeksi hänen kymmeniä naisia sisältävän haareminsa jäseneksi, mutta sen kummempaa ei tule olemaan luvassa? Itse jättäisin tällaisen kokemuksen mieluummin kokonaan välistä.

En tietenkään. Sitähän mä juuri edellisellä yritin sanoa, että ei ne yksinäiset oikeasti halua olla vain yksi kymmenten joukossa tai tulla dumpatuksi, joten on ihan hassua ajatella, että heidän ja sosiaalisten välille voisi syntyä sellaista ystävyyssuhdetta, mitä yksinäinen kaipaa. Ihan sama kuin sanottaisiin  haaremia pitävälle, että alapa nyt tutustua tuohon avioliittoa kaipaavaan sinkkuun, kun sä osaat ton iskemisen taidon. Nimenomaan EI NÄIN! 

Mielestäni on tietynlainen perusoletus, että jos alussa vuorovaikutus ihmisten välillä on tietynlaista, niin vuorovaikutus myös sitten noudattaisi jatkossakin ainakin jossain määrin samankaltaisia piirteitä. On todella hämmentävää tavata sellainen ihminen, joka alussa hehkuttaa, että seurasi on ihanaa ja kuinka hän haluaa tavata usein. Ilahdut kivasta ystävästä. Sitten jonkun ajan päästä kun tunnettekin jo paremmin, niin hän alkaa käyttäytyä sinua kohtaan aivan eri tavalla. Se ei ole oikein normaalin oloista. Jää todella hämmentynyt olo siitä, että mitä ihmettä oikein tapahtui, jos mitään näkyvää konfliktia ei ole ollut ja pääosin ystävä edelleen on ihan iloisen oloinen seurassa (vaikka vastailee viesteihin paljon hitaammin, ottaa yhteyttä harvemmin, on kiireisempi ja alkanut myöhästellä). Olisi mukavaa, jos ihmisten käytöksessä olisi tietynlaista vakautta, niin ei tarvitsisi ihmetellä missä mennään ja haluaako ylimalkaan enää itse ollaa millään tavalla menossa mukana. Jos ihmissuhde on toisen osalta tällaista tunteiden ilotulitusta, niin loppupelissä olo voi olla aika hyväksikäytettykin.

Ehkäpä ystävyydessäkin käy niin, että alkuhuuma haihtuu? Toista on kuvitellut ihanaksi eikä hän sitten olekaan sitä mitä kuvitteli.

Mikä ihmeen alkuhuuma? Tulee mieleen, että ovatko osalle ystävät  tiedostamatta parisuhteen korvikkeita. Jolloin tietenkin lopputulos on pettymys, kun toinen ei vastaakaan tunteisiin. Että halutessa loppuiän ystävän jonka kanssa jakaa asiansa, niin oikeasti elämästä puuttuu paljon enemmän, rakkaudellinen parisuhde, jota "pelkkä" ystävyyssuhde ei koskaan korvaa.

Minusta alussa kun tapaa jonkun uuden ihmisen, se ei ole alkuhuumaa, vaan päinvastoin, siinä vasta selvitetään millainen tyyppi on, ja onko meillä yhteistä. Aika sitten näyttää, jäädäänkö moikkatutuiksi vai ystävystytäänkö. 

No mulle kyllä ainoa rakkaussuhteen ja ystävyyssuhteen erottava asia on seksi, muuten aika samanlaisia on tunteet. Aika harvinaista on kyllä tavata mies jonka kanssa tunnetasolla pääsee samaan kuin naisten välisissä ystävyyssuhteissa. Että joskus on tullut harmiteltua sitä että oon hetero. Että me ihmiset koetaan nää asiat hyvin eri tavoin, et voi omia oikeutta muiden puolesta määritellä mikä kuuluu parisuhteeseen ja mikä ystävyyteen.

Niin ja minä en ole yksinäinen eli turha vetää "yksinäiset odottaa liikaa "-korttia keskusteluun.

Et voi sinäkään määritellä muiden puolesta. Minusta rakkaus ja lievä mustasukkaisuuskin kuuluu parisuhteeseen, ei ystävyyssuhteisiin. Jos tunnepuoli on sama ystävyyssuhteissa sama kun parisuhteessa, niin eipä ei ole häävi parisuhde. 

Ois aivan mahtava parisuhde, jos tunnepuoli ois samanlainen kuin hyvässä ystävyyssuhteessa! Niinhän sitä sanotaankin, että hyvässä parisuhteessa on hyvän ystävän kanssa. 

Mulle ei kyllä riittäisi. Toki puoliso on paras ystävä, mutta niin paljon enemmän kuin kukaan ystävä voi koskaan olla. 

Minä veikkaan, että kovasti ystäviä haluavat (ja ilman jäävät) ovat valtaosin niitä, jotka oikeasti kaipaavat rakastavaa parisuhdetta, mutta sitä ei joko tunnisteta, tai ei myönnetä. Koska on muka jotenkin noloa sanoa kaipaavansa rakkautta. Sitten petytään toistamiseen ystäviin, kun nämä eivät jaksakaan olla niin tiiviisti yhdessä. Muuten on vaikea ymmärtää mitään alkuhuumia ja suunnatonta pettymystä, kun ihminen paljastuukin tavalliseksi epätäydelliseksi ihmiseksi, jolla on muitakin ystäviä ja elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin syy on se, että sosiaaliset taitoni eivät nähtävästi riitä normaalien ihmisten ystäväksi, vaan vedän puoleeni kaikki hyväksikäyttäjät ja feidaajat.

Mullekin käy usein tähän tapaan. Tai siten, että jään vaan äimistelemään ihmisten käytöstä. En tajua syitä ja seurauksia tai ihmisten motiiveja ja logiikkaa. Suurin osa ihmisten käytöksestä tuntuu olevan ihan muualta kuin oppikirjoista. Hassuinta on se, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tajuan, mitä ihmiset oikein ajattelevat tehdessään tai sanoessaan sitä sun tätä. Välillä tuntuu, että elän jossain toisessa maailmassa kuin muut. 

Todennäköisesti jos joku kertoo pitävänsä minusta tai haluaa vaikkapa nähdä, ja minä otan tämän totena, niin seuraavalla viikolla henkilö voi ollakin jo ihan toista mieltä. Hämmentävää. Tai jos joku kertoo, että tulee käymään seuraavana päivänä, niin seuraavana päivänä hän ilmoittaakin, että ei hän tulekaan. Again, hämmentävää. En pysy perässä ihmisten mielenliikkeissä. 

Voi helvetti. Voi oikeasti tulla jokin este miksei jaksakaan tavata...töissä kiirettä, väsyttää tms.

En ymmärrä noin herkkänahkaisia tyyppejä!! Ei se syy AINA ole siinä toisessa, vaan siihen voi olla ihan jokin muu syy. Aikuisia tässä ollaan, eikä mitään teini-ikäisiä. Normaali ihminen tajuaa että muutoksia voi joskus tulla.

Ei tässä nyt olekaan kyse siitä, ettäkö syy olisi toisessa. Niin, voihan sitä tulla. Toisaalta jos tuntee itsensä, voi olla myös lupaamatta asioita ja jättää asiat ehkä-tasolle. Lisäksi jos oikein yrittää, voi ehkä saada sittenkin karistettua väsymykset silmistään sen takia, että tuli muuten luvattua, että menen kaverilla käymään. 

Kuten sanoin, niin mun maailma on simppeli. Se tehdään, mitä luvataan ja sanotaan. Ei ole avaruustiedettä eikä rasittavaa, vaan pikemminkin helppoa. Jotkut muut palloilee muutostensa kanssa ja ämpyilee sinne tänne. Se heille sallittakoon, mutta kieltämättä en pistäisi pahakseni, jos maailma olisi muillekin vähemmän monimutkainen muutosten labyrintti ja yleinen kaaos, jota sitten vyörytetään myös toisille ihmisille. 

Jos ensin peruu sovitun tapaamisen eikä sitten missään vaiheessa lähiaikoina ehdota uutta tapaamista, niin käy hyvin selväksi sille toiselle, ettei mitään kovin suurta kiinnostusta tätä seuraa kohtaan silloin ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin syy on se, että sosiaaliset taitoni eivät nähtävästi riitä normaalien ihmisten ystäväksi, vaan vedän puoleeni kaikki hyväksikäyttäjät ja feidaajat.

Mullekin käy usein tähän tapaan. Tai siten, että jään vaan äimistelemään ihmisten käytöstä. En tajua syitä ja seurauksia tai ihmisten motiiveja ja logiikkaa. Suurin osa ihmisten käytöksestä tuntuu olevan ihan muualta kuin oppikirjoista. Hassuinta on se, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tajuan, mitä ihmiset oikein ajattelevat tehdessään tai sanoessaan sitä sun tätä. Välillä tuntuu, että elän jossain toisessa maailmassa kuin muut. 

Todennäköisesti jos joku kertoo pitävänsä minusta tai haluaa vaikkapa nähdä, ja minä otan tämän totena, niin seuraavalla viikolla henkilö voi ollakin jo ihan toista mieltä. Hämmentävää. Tai jos joku kertoo, että tulee käymään seuraavana päivänä, niin seuraavana päivänä hän ilmoittaakin, että ei hän tulekaan. Again, hämmentävää. En pysy perässä ihmisten mielenliikkeissä. 

Voi helvetti. Voi oikeasti tulla jokin este miksei jaksakaan tavata...töissä kiirettä, väsyttää tms.

En ymmärrä noin herkkänahkaisia tyyppejä!! Ei se syy AINA ole siinä toisessa, vaan siihen voi olla ihan jokin muu syy. Aikuisia tässä ollaan, eikä mitään teini-ikäisiä. Normaali ihminen tajuaa että muutoksia voi joskus tulla.

Ihan samaa mieltä. Ja ihanan itsekeskeistä, ei saa enää muuttaa mieltään, koska ystävä.

Mun täytyy tähän täsmentää, että mulle ei ole kyllä paskaakaan merkitystä sillä, onko kyseessä lääkäri, veroviraston asiakaspalvelija, kaveri, tuttu, ystävä, työnantaja, mutta joo, jos vastaus on lukittu, niin se on lukittu. Mä en tosiaan tajua mitään ihmisten mood swingeja sinne tänne. Pakko niiden kanssa on koittaa elää, mutta ihmetyttää, miten ihmiset saa tavallisestakin asiasta sellasta veivaamista, että "eikun ehkä mä en teekään sitä tänään, mitä mä eilen sulle sanoin... tai ehkä mä en sittenkään ajattele niin kuin mä sulle viime viikolla sanoin". Toki ihminen saa kehittyä ja muuttua, mutta jatkuva tuuliviirimeininki on rasittavaa ja vie energiaa, kun mikään ei vaan tahdo olla sitä, mitä sanotaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tuntuvat sujuvasti sekoittavan ystävyyden tukihenkilönä toimimiseen.

YSTÄVYYS:

- Vastavuoroista

- Vapaaehtoista

- Asioiden jakamista tasapuolisesti

- Molempia kiinnostavien asioiden tekemistä yhdessä

- Myös aroissa asioissa toisilleen uskoutumista ilman pelkoa että tulisi lytätyksi, tuomituksi tai kertomiaan asioita käytettäisiin itseään vastaan

TUKEA ANTAVANA JA TURVALLISENA LÄHEISENÄ TOIMIMINEN:

- Tuen antamista vaikka itse ei saisi mitään hyvää vastavuoroisesti

- Usein perustuu velvollisuudentunteeseen esim. lähisukulaista, töissä alaista, asiakasta, potilasta tms. kohtaan, lähimmäisenrakkautta tai maailmanparantamista yksinäistä vanhaa naapuria kohtaan tms.

- Tuettavan mielenkiinnonkohteisiin ja asioihin keskittymistä.

- Näkökulmien, selviytymiskeinojen antamista, tuettavan jaksamisen ja mielialan parantamista jne.

- Tukija ei yleensä avaudu vapaasti asioistaan, mutta saattaa vertaistuellisesti kertoa jostain omasta kokemuksestaan tms.

....

Tuntuu, että tälläkin palstalla joillain onkin ystävien sijasta vielä suurempi tarve tukihenkilöille elämässään?

Minulla on jo terapeutti, jonka kanssa käydä keskusteluja vaikeista asioista. Saan myös normaalit asiani hoidettu sujuvasti. Kaipaan vain sellaista mukavaa seuraa, jonka kanssa voisi tehdä kaikenlaista yhdessä. Olen seurannut tätä keskustelua pitkään enkä ole kiinnittänyt huomiota sellaisiin kommentteihin, jossa joku etsisi ystävää, joka toimisi myös siinä samalla omana mielenterveyshoitajana. Sen sijaan monikin vaikuttaa kaipaavan sellaista ystävää, jonka kanssa oltaisiin säännöllisesti tekemisissä, ei vain silloin tällöin, niin ettei toisesta mahdollisesti moneen vuoteen aina välillä kuulu yhtään mitään.

Ja juuri sen vuoksi ei pitäisi yrittää saada uusia ystäviä ja kavereita niistä, joilla on jo riittävästi ystäviä ja kavereita. Ei sosiaalisten ihmisten vuorokaudessa tuntimäärä lisäänny sen mukaa, kuinka monta uutta ihmistä ottaa elämäänsä. Sosiaalinen ja helposti ystävystyväkin haluaa pitää huolta ystävyyssuhteistaan eli olla säännöllisesti tekemisissä ystäviensä kanssa ja se ei onnistu, jos haalii enemmän ihmissuhteita kuin mihin elämäntilanteessa on aikaa. Tämä on asia, jota monet yksinäiset eivät tunnu ymmärtävän ja pahoittavat mielensä, kun jäävätkin sosiaaliselle ja helposti ystävystyvälle pelkäksi tuttavaksi. 

Monesti ne helposti ystävystyvät ihmiset tuntuvat haalivan ihmisiä sieltä täältä. Eivät he useinkaan erityisen voimakkaasti jaksa panostaa vanhojenkaan ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen, koska aina löytyy jotain seuraa, vaikka oma panostus ihmissuhteisiin olisikin melko vähäistä. He ovat periaatteessa mukavia ihmisiä, mutta lentelevät usein kevyesti ihmisen luota toisen luo. Eniten paukkuja he yleensä käyttävät ihmissuhteeseen sen alussa ja sen jälkeen panostukset yhteydenpitoon saattavat vähentyä merkittävästi, kun ystävä ikäänkuin on jo "koukussa".

Paradoksi. Yksinäiset, sosiaalisilta taidoiltaan heikommat tai ujot toivovat, että sosiaaliset ja hyväonniset tulisivat tutustumaan heihin ja ystävystymään heidän kanssaan, mutta eivät kuitenkaan halua sitä, mitä näillä sosiaalisilla on heille tarjota. Eivät halua halua olla vain yksi kymmenien joukossa tai tulla lempatuksi, kun sosiaalinen löytää taas lisää kavereita. 

Haluaisitko sinä, että esimerkiksi seurustelukumppani ensin käyttäisi paljon aikaa ja vaivaa tehdäkseen sinuun vaikutuksen ja jonkin ajan päästä kiinnyttyäsi häneen paljastaisi, että voit päästä yhdeksi hänen kymmeniä naisia sisältävän haareminsa jäseneksi, mutta sen kummempaa ei tule olemaan luvassa? Itse jättäisin tällaisen kokemuksen mieluummin kokonaan välistä.

En tietenkään. Sitähän mä juuri edellisellä yritin sanoa, että ei ne yksinäiset oikeasti halua olla vain yksi kymmenten joukossa tai tulla dumpatuksi, joten on ihan hassua ajatella, että heidän ja sosiaalisten välille voisi syntyä sellaista ystävyyssuhdetta, mitä yksinäinen kaipaa. Ihan sama kuin sanottaisiin  haaremia pitävälle, että alapa nyt tutustua tuohon avioliittoa kaipaavaan sinkkuun, kun sä osaat ton iskemisen taidon. Nimenomaan EI NÄIN! 

Mielestäni on tietynlainen perusoletus, että jos alussa vuorovaikutus ihmisten välillä on tietynlaista, niin vuorovaikutus myös sitten noudattaisi jatkossakin ainakin jossain määrin samankaltaisia piirteitä. On todella hämmentävää tavata sellainen ihminen, joka alussa hehkuttaa, että seurasi on ihanaa ja kuinka hän haluaa tavata usein. Ilahdut kivasta ystävästä. Sitten jonkun ajan päästä kun tunnettekin jo paremmin, niin hän alkaa käyttäytyä sinua kohtaan aivan eri tavalla. Se ei ole oikein normaalin oloista. Jää todella hämmentynyt olo siitä, että mitä ihmettä oikein tapahtui, jos mitään näkyvää konfliktia ei ole ollut ja pääosin ystävä edelleen on ihan iloisen oloinen seurassa (vaikka vastailee viesteihin paljon hitaammin, ottaa yhteyttä harvemmin, on kiireisempi ja alkanut myöhästellä). Olisi mukavaa, jos ihmisten käytöksessä olisi tietynlaista vakautta, niin ei tarvitsisi ihmetellä missä mennään ja haluaako ylimalkaan enää itse ollaa millään tavalla menossa mukana. Jos ihmissuhde on toisen osalta tällaista tunteiden ilotulitusta, niin loppupelissä olo voi olla aika hyväksikäytettykin.

Ehkäpä ystävyydessäkin käy niin, että alkuhuuma haihtuu? Toista on kuvitellut ihanaksi eikä hän sitten olekaan sitä mitä kuvitteli.

Mikä ihmeen alkuhuuma? Tulee mieleen, että ovatko osalle ystävät  tiedostamatta parisuhteen korvikkeita. Jolloin tietenkin lopputulos on pettymys, kun toinen ei vastaakaan tunteisiin. Että halutessa loppuiän ystävän jonka kanssa jakaa asiansa, niin oikeasti elämästä puuttuu paljon enemmän, rakkaudellinen parisuhde, jota "pelkkä" ystävyyssuhde ei koskaan korvaa.

Minusta alussa kun tapaa jonkun uuden ihmisen, se ei ole alkuhuumaa, vaan päinvastoin, siinä vasta selvitetään millainen tyyppi on, ja onko meillä yhteistä. Aika sitten näyttää, jäädäänkö moikkatutuiksi vai ystävystytäänkö. 

No mulle kyllä ainoa rakkaussuhteen ja ystävyyssuhteen erottava asia on seksi, muuten aika samanlaisia on tunteet. Aika harvinaista on kyllä tavata mies jonka kanssa tunnetasolla pääsee samaan kuin naisten välisissä ystävyyssuhteissa. Että joskus on tullut harmiteltua sitä että oon hetero. Että me ihmiset koetaan nää asiat hyvin eri tavoin, et voi omia oikeutta muiden puolesta määritellä mikä kuuluu parisuhteeseen ja mikä ystävyyteen.

Niin ja minä en ole yksinäinen eli turha vetää "yksinäiset odottaa liikaa "-korttia keskusteluun.

Et voi sinäkään määritellä muiden puolesta. Minusta rakkaus ja lievä mustasukkaisuuskin kuuluu parisuhteeseen, ei ystävyyssuhteisiin. Jos tunnepuoli on sama ystävyyssuhteissa sama kun parisuhteessa, niin eipä ei ole häävi parisuhde. 

Ois aivan mahtava parisuhde, jos tunnepuoli ois samanlainen kuin hyvässä ystävyyssuhteessa! Niinhän sitä sanotaankin, että hyvässä parisuhteessa on hyvän ystävän kanssa. 

Mulle ei kyllä riittäisi. Toki puoliso on paras ystävä, mutta niin paljon enemmän kuin kukaan ystävä voi koskaan olla. 

Minä veikkaan, että kovasti ystäviä haluavat (ja ilman jäävät) ovat valtaosin niitä, jotka oikeasti kaipaavat rakastavaa parisuhdetta, mutta sitä ei joko tunnisteta, tai ei myönnetä. Koska on muka jotenkin noloa sanoa kaipaavansa rakkautta. Sitten petytään toistamiseen ystäviin, kun nämä eivät jaksakaan olla niin tiiviisti yhdessä. Muuten on vaikea ymmärtää mitään alkuhuumia ja suunnatonta pettymystä, kun ihminen paljastuukin tavalliseksi epätäydelliseksi ihmiseksi, jolla on muitakin ystäviä ja elämää.

Minulla on ihana parisuhde. Puoliso on paras ystäväni. Silti kaipaan myös syvällisiä ja läheisiä ystävyyssuhteita sen rinnalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin syy on se, että sosiaaliset taitoni eivät nähtävästi riitä normaalien ihmisten ystäväksi, vaan vedän puoleeni kaikki hyväksikäyttäjät ja feidaajat.

Mullekin käy usein tähän tapaan. Tai siten, että jään vaan äimistelemään ihmisten käytöstä. En tajua syitä ja seurauksia tai ihmisten motiiveja ja logiikkaa. Suurin osa ihmisten käytöksestä tuntuu olevan ihan muualta kuin oppikirjoista. Hassuinta on se, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tajuan, mitä ihmiset oikein ajattelevat tehdessään tai sanoessaan sitä sun tätä. Välillä tuntuu, että elän jossain toisessa maailmassa kuin muut. 

Todennäköisesti jos joku kertoo pitävänsä minusta tai haluaa vaikkapa nähdä, ja minä otan tämän totena, niin seuraavalla viikolla henkilö voi ollakin jo ihan toista mieltä. Hämmentävää. Tai jos joku kertoo, että tulee käymään seuraavana päivänä, niin seuraavana päivänä hän ilmoittaakin, että ei hän tulekaan. Again, hämmentävää. En pysy perässä ihmisten mielenliikkeissä. 

Voi helvetti. Voi oikeasti tulla jokin este miksei jaksakaan tavata...töissä kiirettä, väsyttää tms.

En ymmärrä noin herkkänahkaisia tyyppejä!! Ei se syy AINA ole siinä toisessa, vaan siihen voi olla ihan jokin muu syy. Aikuisia tässä ollaan, eikä mitään teini-ikäisiä. Normaali ihminen tajuaa että muutoksia voi joskus tulla.

Ei tässä nyt olekaan kyse siitä, ettäkö syy olisi toisessa. Niin, voihan sitä tulla. Toisaalta jos tuntee itsensä, voi olla myös lupaamatta asioita ja jättää asiat ehkä-tasolle. Lisäksi jos oikein yrittää, voi ehkä saada sittenkin karistettua väsymykset silmistään sen takia, että tuli muuten luvattua, että menen kaverilla käymään. 

Kuten sanoin, niin mun maailma on simppeli. Se tehdään, mitä luvataan ja sanotaan. Ei ole avaruustiedettä eikä rasittavaa, vaan pikemminkin helppoa. Jotkut muut palloilee muutostensa kanssa ja ämpyilee sinne tänne. Se heille sallittakoon, mutta kieltämättä en pistäisi pahakseni, jos maailma olisi muillekin vähemmän monimutkainen muutosten labyrintti ja yleinen kaaos, jota sitten vyörytetään myös toisille ihmisille. 

Niin, joskus ei asiat mene kuten sovitaan. Sellaista se elämä on. Kuten kirjoitin jo tuossa aikaisemmin, aina ei voi ennustaa kaikkea etukäteen. Itselläni on vuorotyö ja perhettä, muutakin elämää. Kyllä oikeat ystävät ymmärtää jos siirtää/peruu treffit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tuntuvat sujuvasti sekoittavan ystävyyden tukihenkilönä toimimiseen.

YSTÄVYYS:

- Vastavuoroista

- Vapaaehtoista

- Asioiden jakamista tasapuolisesti

- Molempia kiinnostavien asioiden tekemistä yhdessä

- Myös aroissa asioissa toisilleen uskoutumista ilman pelkoa että tulisi lytätyksi, tuomituksi tai kertomiaan asioita käytettäisiin itseään vastaan

TUKEA ANTAVANA JA TURVALLISENA LÄHEISENÄ TOIMIMINEN:

- Tuen antamista vaikka itse ei saisi mitään hyvää vastavuoroisesti

- Usein perustuu velvollisuudentunteeseen esim. lähisukulaista, töissä alaista, asiakasta, potilasta tms. kohtaan, lähimmäisenrakkautta tai maailmanparantamista yksinäistä vanhaa naapuria kohtaan tms.

- Tuettavan mielenkiinnonkohteisiin ja asioihin keskittymistä.

- Näkökulmien, selviytymiskeinojen antamista, tuettavan jaksamisen ja mielialan parantamista jne.

- Tukija ei yleensä avaudu vapaasti asioistaan, mutta saattaa vertaistuellisesti kertoa jostain omasta kokemuksestaan tms.

....

Tuntuu, että tälläkin palstalla joillain onkin ystävien sijasta vielä suurempi tarve tukihenkilöille elämässään?

Minulla on jo terapeutti, jonka kanssa käydä keskusteluja vaikeista asioista. Saan myös normaalit asiani hoidettu sujuvasti. Kaipaan vain sellaista mukavaa seuraa, jonka kanssa voisi tehdä kaikenlaista yhdessä. Olen seurannut tätä keskustelua pitkään enkä ole kiinnittänyt huomiota sellaisiin kommentteihin, jossa joku etsisi ystävää, joka toimisi myös siinä samalla omana mielenterveyshoitajana. Sen sijaan monikin vaikuttaa kaipaavan sellaista ystävää, jonka kanssa oltaisiin säännöllisesti tekemisissä, ei vain silloin tällöin, niin ettei toisesta mahdollisesti moneen vuoteen aina välillä kuulu yhtään mitään.

Ja juuri sen vuoksi ei pitäisi yrittää saada uusia ystäviä ja kavereita niistä, joilla on jo riittävästi ystäviä ja kavereita. Ei sosiaalisten ihmisten vuorokaudessa tuntimäärä lisäänny sen mukaa, kuinka monta uutta ihmistä ottaa elämäänsä. Sosiaalinen ja helposti ystävystyväkin haluaa pitää huolta ystävyyssuhteistaan eli olla säännöllisesti tekemisissä ystäviensä kanssa ja se ei onnistu, jos haalii enemmän ihmissuhteita kuin mihin elämäntilanteessa on aikaa. Tämä on asia, jota monet yksinäiset eivät tunnu ymmärtävän ja pahoittavat mielensä, kun jäävätkin sosiaaliselle ja helposti ystävystyvälle pelkäksi tuttavaksi. 

Monesti ne helposti ystävystyvät ihmiset tuntuvat haalivan ihmisiä sieltä täältä. Eivät he useinkaan erityisen voimakkaasti jaksa panostaa vanhojenkaan ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen, koska aina löytyy jotain seuraa, vaikka oma panostus ihmissuhteisiin olisikin melko vähäistä. He ovat periaatteessa mukavia ihmisiä, mutta lentelevät usein kevyesti ihmisen luota toisen luo. Eniten paukkuja he yleensä käyttävät ihmissuhteeseen sen alussa ja sen jälkeen panostukset yhteydenpitoon saattavat vähentyä merkittävästi, kun ystävä ikäänkuin on jo "koukussa".

Paradoksi. Yksinäiset, sosiaalisilta taidoiltaan heikommat tai ujot toivovat, että sosiaaliset ja hyväonniset tulisivat tutustumaan heihin ja ystävystymään heidän kanssaan, mutta eivät kuitenkaan halua sitä, mitä näillä sosiaalisilla on heille tarjota. Eivät halua halua olla vain yksi kymmenien joukossa tai tulla lempatuksi, kun sosiaalinen löytää taas lisää kavereita. 

Haluaisitko sinä, että esimerkiksi seurustelukumppani ensin käyttäisi paljon aikaa ja vaivaa tehdäkseen sinuun vaikutuksen ja jonkin ajan päästä kiinnyttyäsi häneen paljastaisi, että voit päästä yhdeksi hänen kymmeniä naisia sisältävän haareminsa jäseneksi, mutta sen kummempaa ei tule olemaan luvassa? Itse jättäisin tällaisen kokemuksen mieluummin kokonaan välistä.

En tietenkään. Sitähän mä juuri edellisellä yritin sanoa, että ei ne yksinäiset oikeasti halua olla vain yksi kymmenten joukossa tai tulla dumpatuksi, joten on ihan hassua ajatella, että heidän ja sosiaalisten välille voisi syntyä sellaista ystävyyssuhdetta, mitä yksinäinen kaipaa. Ihan sama kuin sanottaisiin  haaremia pitävälle, että alapa nyt tutustua tuohon avioliittoa kaipaavaan sinkkuun, kun sä osaat ton iskemisen taidon. Nimenomaan EI NÄIN! 

Mielestäni on tietynlainen perusoletus, että jos alussa vuorovaikutus ihmisten välillä on tietynlaista, niin vuorovaikutus myös sitten noudattaisi jatkossakin ainakin jossain määrin samankaltaisia piirteitä. On todella hämmentävää tavata sellainen ihminen, joka alussa hehkuttaa, että seurasi on ihanaa ja kuinka hän haluaa tavata usein. Ilahdut kivasta ystävästä. Sitten jonkun ajan päästä kun tunnettekin jo paremmin, niin hän alkaa käyttäytyä sinua kohtaan aivan eri tavalla. Se ei ole oikein normaalin oloista. Jää todella hämmentynyt olo siitä, että mitä ihmettä oikein tapahtui, jos mitään näkyvää konfliktia ei ole ollut ja pääosin ystävä edelleen on ihan iloisen oloinen seurassa (vaikka vastailee viesteihin paljon hitaammin, ottaa yhteyttä harvemmin, on kiireisempi ja alkanut myöhästellä). Olisi mukavaa, jos ihmisten käytöksessä olisi tietynlaista vakautta, niin ei tarvitsisi ihmetellä missä mennään ja haluaako ylimalkaan enää itse ollaa millään tavalla menossa mukana. Jos ihmissuhde on toisen osalta tällaista tunteiden ilotulitusta, niin loppupelissä olo voi olla aika hyväksikäytettykin.

Ehkäpä ystävyydessäkin käy niin, että alkuhuuma haihtuu? Toista on kuvitellut ihanaksi eikä hän sitten olekaan sitä mitä kuvitteli.

Mikä ihmeen alkuhuuma? Tulee mieleen, että ovatko osalle ystävät  tiedostamatta parisuhteen korvikkeita. Jolloin tietenkin lopputulos on pettymys, kun toinen ei vastaakaan tunteisiin. Että halutessa loppuiän ystävän jonka kanssa jakaa asiansa, niin oikeasti elämästä puuttuu paljon enemmän, rakkaudellinen parisuhde, jota "pelkkä" ystävyyssuhde ei koskaan korvaa.

Minusta alussa kun tapaa jonkun uuden ihmisen, se ei ole alkuhuumaa, vaan päinvastoin, siinä vasta selvitetään millainen tyyppi on, ja onko meillä yhteistä. Aika sitten näyttää, jäädäänkö moikkatutuiksi vai ystävystytäänkö. 

No mulle kyllä ainoa rakkaussuhteen ja ystävyyssuhteen erottava asia on seksi, muuten aika samanlaisia on tunteet. Aika harvinaista on kyllä tavata mies jonka kanssa tunnetasolla pääsee samaan kuin naisten välisissä ystävyyssuhteissa. Että joskus on tullut harmiteltua sitä että oon hetero. Että me ihmiset koetaan nää asiat hyvin eri tavoin, et voi omia oikeutta muiden puolesta määritellä mikä kuuluu parisuhteeseen ja mikä ystävyyteen.

Niin ja minä en ole yksinäinen eli turha vetää "yksinäiset odottaa liikaa "-korttia keskusteluun.

Et voi sinäkään määritellä muiden puolesta. Minusta rakkaus ja lievä mustasukkaisuuskin kuuluu parisuhteeseen, ei ystävyyssuhteisiin. Jos tunnepuoli on sama ystävyyssuhteissa sama kun parisuhteessa, niin eipä ei ole häävi parisuhde. 

Ois aivan mahtava parisuhde, jos tunnepuoli ois samanlainen kuin hyvässä ystävyyssuhteessa! Niinhän sitä sanotaankin, että hyvässä parisuhteessa on hyvän ystävän kanssa. 

Mulle ei kyllä riittäisi. Toki puoliso on paras ystävä, mutta niin paljon enemmän kuin kukaan ystävä voi koskaan olla. 

Minä veikkaan, että kovasti ystäviä haluavat (ja ilman jäävät) ovat valtaosin niitä, jotka oikeasti kaipaavat rakastavaa parisuhdetta, mutta sitä ei joko tunnisteta, tai ei myönnetä. Koska on muka jotenkin noloa sanoa kaipaavansa rakkautta. Sitten petytään toistamiseen ystäviin, kun nämä eivät jaksakaan olla niin tiiviisti yhdessä. Muuten on vaikea ymmärtää mitään alkuhuumia ja suunnatonta pettymystä, kun ihminen paljastuukin tavalliseksi epätäydelliseksi ihmiseksi, jolla on muitakin ystäviä ja elämää.

Kyllä mulle parisuhdekin kelpaisi (kai, en oo tosin 40+:na enää ihan varma, voittaako plussat miinukset ;)), eikä siinä mitään noloa ole sitä sanoa. En sellaista kylläkään etsi mistään. Mutta vaikka olisin parisuhteessa, niin sehän olisi vain yksi ihminen eli ei mitenkään muuttaisi sitä faktaa, että uudet, ihan "omat" tuttavuudet, mieluiten vieläpä naissellaiset olisivat edelleen tervetulleita. Toki kumppanin kautta voisi niitäkin saada eli sikäli hyöty voisi olla enemmänkin kuin +1, jos nyt näin opportunistisesti lähtee miettimään. Vaihtoehtoisesti voi olla, että ne jäisivät vain tasolle "X:n kavereita".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin syy on se, että sosiaaliset taitoni eivät nähtävästi riitä normaalien ihmisten ystäväksi, vaan vedän puoleeni kaikki hyväksikäyttäjät ja feidaajat.

Mullekin käy usein tähän tapaan. Tai siten, että jään vaan äimistelemään ihmisten käytöstä. En tajua syitä ja seurauksia tai ihmisten motiiveja ja logiikkaa. Suurin osa ihmisten käytöksestä tuntuu olevan ihan muualta kuin oppikirjoista. Hassuinta on se, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tajuan, mitä ihmiset oikein ajattelevat tehdessään tai sanoessaan sitä sun tätä. Välillä tuntuu, että elän jossain toisessa maailmassa kuin muut. 

Todennäköisesti jos joku kertoo pitävänsä minusta tai haluaa vaikkapa nähdä, ja minä otan tämän totena, niin seuraavalla viikolla henkilö voi ollakin jo ihan toista mieltä. Hämmentävää. Tai jos joku kertoo, että tulee käymään seuraavana päivänä, niin seuraavana päivänä hän ilmoittaakin, että ei hän tulekaan. Again, hämmentävää. En pysy perässä ihmisten mielenliikkeissä. 

Voi helvetti. Voi oikeasti tulla jokin este miksei jaksakaan tavata...töissä kiirettä, väsyttää tms.

En ymmärrä noin herkkänahkaisia tyyppejä!! Ei se syy AINA ole siinä toisessa, vaan siihen voi olla ihan jokin muu syy. Aikuisia tässä ollaan, eikä mitään teini-ikäisiä. Normaali ihminen tajuaa että muutoksia voi joskus tulla.

Ei tässä nyt olekaan kyse siitä, ettäkö syy olisi toisessa. Niin, voihan sitä tulla. Toisaalta jos tuntee itsensä, voi olla myös lupaamatta asioita ja jättää asiat ehkä-tasolle. Lisäksi jos oikein yrittää, voi ehkä saada sittenkin karistettua väsymykset silmistään sen takia, että tuli muuten luvattua, että menen kaverilla käymään. 

Kuten sanoin, niin mun maailma on simppeli. Se tehdään, mitä luvataan ja sanotaan. Ei ole avaruustiedettä eikä rasittavaa, vaan pikemminkin helppoa. Jotkut muut palloilee muutostensa kanssa ja ämpyilee sinne tänne. Se heille sallittakoon, mutta kieltämättä en pistäisi pahakseni, jos maailma olisi muillekin vähemmän monimutkainen muutosten labyrintti ja yleinen kaaos, jota sitten vyörytetään myös toisille ihmisille. 

Niin, joskus ei asiat mene kuten sovitaan. Sellaista se elämä on. Kuten kirjoitin jo tuossa aikaisemmin, aina ei voi ennustaa kaikkea etukäteen. Itselläni on vuorotyö ja perhettä, muutakin elämää. Kyllä oikeat ystävät ymmärtää jos siirtää/peruu treffit.

Ehkä mä en nyt ihan saa tähän sitä ajatustani sanottua. Musta tuntuu, että on tullut yhä yleisemmäksi sellainen, että on ihan okei, jos ei teekään sitä, mitä on luvannut tehdä. Puolihyväksyttyä. Että eihän sen niin väliä ole, vaikka kaveri olisi jo leiponut pullaa, mut nyt sattuukin väsyttämään. Ei kunnioiteta lupauksia, ja vedotaan milloin mihinkin väsymykseen ja jaksamattomuuteen liiankin helposti. Ei siis suinkaan ole aina kyse siitä, että hei mulla on kuumetta tai multa katkes jalka. 

Mulla on tunne, että ennen vanhaan ihmisille iski huono omatunto paljon helpommin kuin nykyään. Nykyään voidaan hyvin sanoa, että hupsis, en mä tuukaan, ja porskutellaan iloisena eteenpäin. Ei siis suomeksi sanottuna kiinnosta pätkääkään se, mitä se toinen mahtaa asiasta ajatella. Ei ehkä edes kysytä, että hei, käviskö sulle sittenkin näin. 

Jostain kumman syystä ihmiset myös profiloituvat siten, että joistakin tietää, että joku ei tee ikinä ohareita, vaan pysyy siinä, minkä on sanonut. Jostain taas tietää aina, että ei todellakaan voi luottaa. Joillekin siis sattuu enemmän asioita, ja joillekin ei satu. Tai sitten ehkäpä vain joillakin se halu pitää lupaukset on vahva. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainoa kerta, kun muistan, että olen kokenut oloni yksinäiseksi, oli äitiyslomalla, kun pyysin yhtä kaveria käymään. Hän lupasi, mutta ei kuulunut mitään.

Nyt tajusin, että siksi reagoin siihen niin, koska elin eräänlaisessa tyhjiössä, kun ei ollut sosiaalisia kontakteja, kun olin kotona vauvan kanssa.

Muuten olen ollut aika huoleton tällaisissa asioissa, enkä ole stressannut, jos joku on perunut tai ei ole tullut. Olen vain ajatellut, että sille tuli joku muu meno ja kohauttanut olkapäitä.

Näin ollen voisin ajatella, että yksinäisyydentunteet korostuu, kun itselleen erilaisessa tilanteessa, missä on riippuvainen muista.

Minä olen tuntunut itseni yksinäiseksi lapsesta asti. Menin usein ulos itsekseni itkemään, kun kotona riideltiin niin paljon. Tähän samaan tunnetilaan palaan usein helposti, kun ihmissuhteet tuntuvat hankalilta.

Minä kehitin mielikuvituskavereita samoissa tilanteissa. Kotiin ei voinut kyllä oikein kutsuakkaan ketään, kun ei tiennyt, mitä siellä tapahtuu. Mutta voihan se juuri olla se syy, miksi en ole kokenut itseäni yksinäiseksi, kun näiden kokemusten vuoksi opin pärjäämään yksin ja turvautumaan vain itseeni. Kaikkea hyvää sinulle ja toivottavasti nuo muistot jättäisi sinut rauhaan joku päivä.

Tuo edellinen äitiyslomailija

Kiitos samoin myös sinulle. Olen lukenut paljon siitä, miten

eri ihmiset käyttävät hankalissa tilanteissa erilaisia toimintastrategioita jo lapsena. Sinun toimintastrategiasi on ollut ilmeisen hyvä tilanteessasi, jos yksinäisyyden tunteilta noin suurelta osin olet elämässäsi välttynyt. Nehän ovat melko yleisiä tunteita kuitenkin monilla ihmisillä.

Tämä ei sinällään liity sinuun, mutta olen lukenut välttelevästä kiintymyssuhdetyylistä ja siitä, miten yhteys tunteisiin voi katketa ja ihminen kääntyy sisäänpäin, jos kodin tunneympäristö ei ole ollut toimiva. Tuloksena on usein älyllisessä mielessä loistava suorittaja, jonka ihmissuhteet kuitenkin saattavat tunnetasolla olla etäisiä.

Tunnistan tätä käytösmallia myöskin omasta perheestäni. Eroja reagointitavoissa selitetään monilla asioilla, mutta hyvin pitkälle ilmeisesti myös eroissa ihmisten synnynnäisessä temperamentissa.

Kiitos sinulle vastauksestasi. Olen paljon pohtinut näitä asioita ja ihmetellyt joskus, että olenko jotenkin itseriittoinen, kun en ole kaivannut ihmisiä lähelleni.

Mutta tästä ketjusta tuli tosiaan mieleen, että vain kerran muistan tunteneeni itseni yksinäiseksi ja hylätyksi. Yleensä suhtaudun ohareihin ja muihin niin, että kaipa sillä oli joku meno tms.

Voi olla, että olen kylmä tai torjun ihmisiä tms. Mutta koska koen itseni tyytyväiseksi näin, en ole alkanut muuttamaan käyttäytymismallejani. Voi jopa olla, että tunne-elämäni on viallinen, koska en koe suuria tunteita ystäviä ja kavereita kohtaan. En erityisemmin kiinny ja en siten myös koe pahaa oloa, jos jostain en kuule mitään herran aikoihin tai vaikka ikinä. Ihmiset ovat yleisesti ottaen mukavia, mutta en välitä niin paljoa, että kokisin syviä tunteita heitä kohtaan. Perheeni taitaa olla ainoa, keitä kohtaan tunnen syvää rakkautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin syy on se, että sosiaaliset taitoni eivät nähtävästi riitä normaalien ihmisten ystäväksi, vaan vedän puoleeni kaikki hyväksikäyttäjät ja feidaajat.

Mullekin käy usein tähän tapaan. Tai siten, että jään vaan äimistelemään ihmisten käytöstä. En tajua syitä ja seurauksia tai ihmisten motiiveja ja logiikkaa. Suurin osa ihmisten käytöksestä tuntuu olevan ihan muualta kuin oppikirjoista. Hassuinta on se, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tajuan, mitä ihmiset oikein ajattelevat tehdessään tai sanoessaan sitä sun tätä. Välillä tuntuu, että elän jossain toisessa maailmassa kuin muut. 

Todennäköisesti jos joku kertoo pitävänsä minusta tai haluaa vaikkapa nähdä, ja minä otan tämän totena, niin seuraavalla viikolla henkilö voi ollakin jo ihan toista mieltä. Hämmentävää. Tai jos joku kertoo, että tulee käymään seuraavana päivänä, niin seuraavana päivänä hän ilmoittaakin, että ei hän tulekaan. Again, hämmentävää. En pysy perässä ihmisten mielenliikkeissä. 

Voi helvetti. Voi oikeasti tulla jokin este miksei jaksakaan tavata...töissä kiirettä, väsyttää tms.

En ymmärrä noin herkkänahkaisia tyyppejä!! Ei se syy AINA ole siinä toisessa, vaan siihen voi olla ihan jokin muu syy. Aikuisia tässä ollaan, eikä mitään teini-ikäisiä. Normaali ihminen tajuaa että muutoksia voi joskus tulla.

Ei tässä nyt olekaan kyse siitä, ettäkö syy olisi toisessa. Niin, voihan sitä tulla. Toisaalta jos tuntee itsensä, voi olla myös lupaamatta asioita ja jättää asiat ehkä-tasolle. Lisäksi jos oikein yrittää, voi ehkä saada sittenkin karistettua väsymykset silmistään sen takia, että tuli muuten luvattua, että menen kaverilla käymään. 

Kuten sanoin, niin mun maailma on simppeli. Se tehdään, mitä luvataan ja sanotaan. Ei ole avaruustiedettä eikä rasittavaa, vaan pikemminkin helppoa. Jotkut muut palloilee muutostensa kanssa ja ämpyilee sinne tänne. Se heille sallittakoon, mutta kieltämättä en pistäisi pahakseni, jos maailma olisi muillekin vähemmän monimutkainen muutosten labyrintti ja yleinen kaaos, jota sitten vyörytetään myös toisille ihmisille. 

Niin, joskus ei asiat mene kuten sovitaan. Sellaista se elämä on. Kuten kirjoitin jo tuossa aikaisemmin, aina ei voi ennustaa kaikkea etukäteen. Itselläni on vuorotyö ja perhettä, muutakin elämää. Kyllä oikeat ystävät ymmärtää jos siirtää/peruu treffit.

Ehkä mä en nyt ihan saa tähän sitä ajatustani sanottua. Musta tuntuu, että on tullut yhä yleisemmäksi sellainen, että on ihan okei, jos ei teekään sitä, mitä on luvannut tehdä. Puolihyväksyttyä. Että eihän sen niin väliä ole, vaikka kaveri olisi jo leiponut pullaa, mut nyt sattuukin väsyttämään. Ei kunnioiteta lupauksia, ja vedotaan milloin mihinkin väsymykseen ja jaksamattomuuteen liiankin helposti. Ei siis suinkaan ole aina kyse siitä, että hei mulla on kuumetta tai multa katkes jalka. 

Mulla on tunne, että ennen vanhaan ihmisille iski huono omatunto paljon helpommin kuin nykyään. Nykyään voidaan hyvin sanoa, että hupsis, en mä tuukaan, ja porskutellaan iloisena eteenpäin. Ei siis suomeksi sanottuna kiinnosta pätkääkään se, mitä se toinen mahtaa asiasta ajatella. Ei ehkä edes kysytä, että hei, käviskö sulle sittenkin näin. 

Jostain kumman syystä ihmiset myös profiloituvat siten, että joistakin tietää, että joku ei tee ikinä ohareita, vaan pysyy siinä, minkä on sanonut. Jostain taas tietää aina, että ei todellakaan voi luottaa. Joillekin siis sattuu enemmän asioita, ja joillekin ei satu. Tai sitten ehkäpä vain joillakin se halu pitää lupaukset on vahva. 

Minulle tulisi taas itselleni huono omatunto, jos ystäväni raahautuisi tapaamaan minua umpiväsyneenä, koska on joutunut tekemään ylimääräisen yövuoron tai lapsi oli yöllä kipeä ja joutui valvomaan tms.

En nauttisi tapaamisesta, jos ystävästäni näkisi, että hänellä on huono olo, kun on niin uupunut ja väsyttää.

En halua velvollisuustapaamisia ja tunnollisuustapaamisia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin syy on se, että sosiaaliset taitoni eivät nähtävästi riitä normaalien ihmisten ystäväksi, vaan vedän puoleeni kaikki hyväksikäyttäjät ja feidaajat.

Mullekin käy usein tähän tapaan. Tai siten, että jään vaan äimistelemään ihmisten käytöstä. En tajua syitä ja seurauksia tai ihmisten motiiveja ja logiikkaa. Suurin osa ihmisten käytöksestä tuntuu olevan ihan muualta kuin oppikirjoista. Hassuinta on se, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tajuan, mitä ihmiset oikein ajattelevat tehdessään tai sanoessaan sitä sun tätä. Välillä tuntuu, että elän jossain toisessa maailmassa kuin muut. 

Todennäköisesti jos joku kertoo pitävänsä minusta tai haluaa vaikkapa nähdä, ja minä otan tämän totena, niin seuraavalla viikolla henkilö voi ollakin jo ihan toista mieltä. Hämmentävää. Tai jos joku kertoo, että tulee käymään seuraavana päivänä, niin seuraavana päivänä hän ilmoittaakin, että ei hän tulekaan. Again, hämmentävää. En pysy perässä ihmisten mielenliikkeissä. 

Voi helvetti. Voi oikeasti tulla jokin este miksei jaksakaan tavata...töissä kiirettä, väsyttää tms.

En ymmärrä noin herkkänahkaisia tyyppejä!! Ei se syy AINA ole siinä toisessa, vaan siihen voi olla ihan jokin muu syy. Aikuisia tässä ollaan, eikä mitään teini-ikäisiä. Normaali ihminen tajuaa että muutoksia voi joskus tulla.

Ei tässä nyt olekaan kyse siitä, ettäkö syy olisi toisessa. Niin, voihan sitä tulla. Toisaalta jos tuntee itsensä, voi olla myös lupaamatta asioita ja jättää asiat ehkä-tasolle. Lisäksi jos oikein yrittää, voi ehkä saada sittenkin karistettua väsymykset silmistään sen takia, että tuli muuten luvattua, että menen kaverilla käymään. 

Kuten sanoin, niin mun maailma on simppeli. Se tehdään, mitä luvataan ja sanotaan. Ei ole avaruustiedettä eikä rasittavaa, vaan pikemminkin helppoa. Jotkut muut palloilee muutostensa kanssa ja ämpyilee sinne tänne. Se heille sallittakoon, mutta kieltämättä en pistäisi pahakseni, jos maailma olisi muillekin vähemmän monimutkainen muutosten labyrintti ja yleinen kaaos, jota sitten vyörytetään myös toisille ihmisille. 

Niin, joskus ei asiat mene kuten sovitaan. Sellaista se elämä on. Kuten kirjoitin jo tuossa aikaisemmin, aina ei voi ennustaa kaikkea etukäteen. Itselläni on vuorotyö ja perhettä, muutakin elämää. Kyllä oikeat ystävät ymmärtää jos siirtää/peruu treffit.

Ehkä mä en nyt ihan saa tähän sitä ajatustani sanottua. Musta tuntuu, että on tullut yhä yleisemmäksi sellainen, että on ihan okei, jos ei teekään sitä, mitä on luvannut tehdä. Puolihyväksyttyä. Että eihän sen niin väliä ole, vaikka kaveri olisi jo leiponut pullaa, mut nyt sattuukin väsyttämään. Ei kunnioiteta lupauksia, ja vedotaan milloin mihinkin väsymykseen ja jaksamattomuuteen liiankin helposti. Ei siis suinkaan ole aina kyse siitä, että hei mulla on kuumetta tai multa katkes jalka. 

Mulla on tunne, että ennen vanhaan ihmisille iski huono omatunto paljon helpommin kuin nykyään. Nykyään voidaan hyvin sanoa, että hupsis, en mä tuukaan, ja porskutellaan iloisena eteenpäin. Ei siis suomeksi sanottuna kiinnosta pätkääkään se, mitä se toinen mahtaa asiasta ajatella. Ei ehkä edes kysytä, että hei, käviskö sulle sittenkin näin. 

Jostain kumman syystä ihmiset myös profiloituvat siten, että joistakin tietää, että joku ei tee ikinä ohareita, vaan pysyy siinä, minkä on sanonut. Jostain taas tietää aina, että ei todellakaan voi luottaa. Joillekin siis sattuu enemmän asioita, ja joillekin ei satu. Tai sitten ehkäpä vain joillakin se halu pitää lupaukset on vahva. 

Selvä. Sulla taitaa olla aika vilkas mielikuvitus tai sitten olet vain harvinaisen negatiivinen. En usko että kukaan tekisi ohareita jatkuvasti, ja jos tekee niin sit sellasesta ihmisestä voi päästää irti. Mun ystäväpiirissä on ihan ok jos tulee muutoksia ja niistä ilmoitetaan. En näe siinä mitään ongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin syy on se, että sosiaaliset taitoni eivät nähtävästi riitä normaalien ihmisten ystäväksi, vaan vedän puoleeni kaikki hyväksikäyttäjät ja feidaajat.

Mullekin käy usein tähän tapaan. Tai siten, että jään vaan äimistelemään ihmisten käytöstä. En tajua syitä ja seurauksia tai ihmisten motiiveja ja logiikkaa. Suurin osa ihmisten käytöksestä tuntuu olevan ihan muualta kuin oppikirjoista. Hassuinta on se, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tajuan, mitä ihmiset oikein ajattelevat tehdessään tai sanoessaan sitä sun tätä. Välillä tuntuu, että elän jossain toisessa maailmassa kuin muut. 

Todennäköisesti jos joku kertoo pitävänsä minusta tai haluaa vaikkapa nähdä, ja minä otan tämän totena, niin seuraavalla viikolla henkilö voi ollakin jo ihan toista mieltä. Hämmentävää. Tai jos joku kertoo, että tulee käymään seuraavana päivänä, niin seuraavana päivänä hän ilmoittaakin, että ei hän tulekaan. Again, hämmentävää. En pysy perässä ihmisten mielenliikkeissä. 

Voi helvetti. Voi oikeasti tulla jokin este miksei jaksakaan tavata...töissä kiirettä, väsyttää tms.

En ymmärrä noin herkkänahkaisia tyyppejä!! Ei se syy AINA ole siinä toisessa, vaan siihen voi olla ihan jokin muu syy. Aikuisia tässä ollaan, eikä mitään teini-ikäisiä. Normaali ihminen tajuaa että muutoksia voi joskus tulla.

Ei tässä nyt olekaan kyse siitä, ettäkö syy olisi toisessa. Niin, voihan sitä tulla. Toisaalta jos tuntee itsensä, voi olla myös lupaamatta asioita ja jättää asiat ehkä-tasolle. Lisäksi jos oikein yrittää, voi ehkä saada sittenkin karistettua väsymykset silmistään sen takia, että tuli muuten luvattua, että menen kaverilla käymään. 

Kuten sanoin, niin mun maailma on simppeli. Se tehdään, mitä luvataan ja sanotaan. Ei ole avaruustiedettä eikä rasittavaa, vaan pikemminkin helppoa. Jotkut muut palloilee muutostensa kanssa ja ämpyilee sinne tänne. Se heille sallittakoon, mutta kieltämättä en pistäisi pahakseni, jos maailma olisi muillekin vähemmän monimutkainen muutosten labyrintti ja yleinen kaaos, jota sitten vyörytetään myös toisille ihmisille. 

Niin, joskus ei asiat mene kuten sovitaan. Sellaista se elämä on. Kuten kirjoitin jo tuossa aikaisemmin, aina ei voi ennustaa kaikkea etukäteen. Itselläni on vuorotyö ja perhettä, muutakin elämää. Kyllä oikeat ystävät ymmärtää jos siirtää/peruu treffit.

Ehkä mä en nyt ihan saa tähän sitä ajatustani sanottua. Musta tuntuu, että on tullut yhä yleisemmäksi sellainen, että on ihan okei, jos ei teekään sitä, mitä on luvannut tehdä. Puolihyväksyttyä. Että eihän sen niin väliä ole, vaikka kaveri olisi jo leiponut pullaa, mut nyt sattuukin väsyttämään. Ei kunnioiteta lupauksia, ja vedotaan milloin mihinkin väsymykseen ja jaksamattomuuteen liiankin helposti. Ei siis suinkaan ole aina kyse siitä, että hei mulla on kuumetta tai multa katkes jalka. 

Mulla on tunne, että ennen vanhaan ihmisille iski huono omatunto paljon helpommin kuin nykyään. Nykyään voidaan hyvin sanoa, että hupsis, en mä tuukaan, ja porskutellaan iloisena eteenpäin. Ei siis suomeksi sanottuna kiinnosta pätkääkään se, mitä se toinen mahtaa asiasta ajatella. Ei ehkä edes kysytä, että hei, käviskö sulle sittenkin näin. 

Jostain kumman syystä ihmiset myös profiloituvat siten, että joistakin tietää, että joku ei tee ikinä ohareita, vaan pysyy siinä, minkä on sanonut. Jostain taas tietää aina, että ei todellakaan voi luottaa. Joillekin siis sattuu enemmän asioita, ja joillekin ei satu. Tai sitten ehkäpä vain joillakin se halu pitää lupaukset on vahva. 

Varmaan näinkin usein. Itse tiedän myös ihmisiä, jotka tekee ohareita niille joista eivät oikein pidä ja joiden kanssa ei niin väliksi vaikka välit menisikin. Sama ihminen voi olla tunnollinen tapaamisissaan niille joista oikeasti välittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin syy on se, että sosiaaliset taitoni eivät nähtävästi riitä normaalien ihmisten ystäväksi, vaan vedän puoleeni kaikki hyväksikäyttäjät ja feidaajat.

Mullekin käy usein tähän tapaan. Tai siten, että jään vaan äimistelemään ihmisten käytöstä. En tajua syitä ja seurauksia tai ihmisten motiiveja ja logiikkaa. Suurin osa ihmisten käytöksestä tuntuu olevan ihan muualta kuin oppikirjoista. Hassuinta on se, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tajuan, mitä ihmiset oikein ajattelevat tehdessään tai sanoessaan sitä sun tätä. Välillä tuntuu, että elän jossain toisessa maailmassa kuin muut. 

Todennäköisesti jos joku kertoo pitävänsä minusta tai haluaa vaikkapa nähdä, ja minä otan tämän totena, niin seuraavalla viikolla henkilö voi ollakin jo ihan toista mieltä. Hämmentävää. Tai jos joku kertoo, että tulee käymään seuraavana päivänä, niin seuraavana päivänä hän ilmoittaakin, että ei hän tulekaan. Again, hämmentävää. En pysy perässä ihmisten mielenliikkeissä. 

Voi helvetti. Voi oikeasti tulla jokin este miksei jaksakaan tavata...töissä kiirettä, väsyttää tms.

En ymmärrä noin herkkänahkaisia tyyppejä!! Ei se syy AINA ole siinä toisessa, vaan siihen voi olla ihan jokin muu syy. Aikuisia tässä ollaan, eikä mitään teini-ikäisiä. Normaali ihminen tajuaa että muutoksia voi joskus tulla.

Ei tässä nyt olekaan kyse siitä, ettäkö syy olisi toisessa. Niin, voihan sitä tulla. Toisaalta jos tuntee itsensä, voi olla myös lupaamatta asioita ja jättää asiat ehkä-tasolle. Lisäksi jos oikein yrittää, voi ehkä saada sittenkin karistettua väsymykset silmistään sen takia, että tuli muuten luvattua, että menen kaverilla käymään. 

Kuten sanoin, niin mun maailma on simppeli. Se tehdään, mitä luvataan ja sanotaan. Ei ole avaruustiedettä eikä rasittavaa, vaan pikemminkin helppoa. Jotkut muut palloilee muutostensa kanssa ja ämpyilee sinne tänne. Se heille sallittakoon, mutta kieltämättä en pistäisi pahakseni, jos maailma olisi muillekin vähemmän monimutkainen muutosten labyrintti ja yleinen kaaos, jota sitten vyörytetään myös toisille ihmisille. 

Niin, joskus ei asiat mene kuten sovitaan. Sellaista se elämä on. Kuten kirjoitin jo tuossa aikaisemmin, aina ei voi ennustaa kaikkea etukäteen. Itselläni on vuorotyö ja perhettä, muutakin elämää. Kyllä oikeat ystävät ymmärtää jos siirtää/peruu treffit.

Ehkä mä en nyt ihan saa tähän sitä ajatustani sanottua. Musta tuntuu, että on tullut yhä yleisemmäksi sellainen, että on ihan okei, jos ei teekään sitä, mitä on luvannut tehdä. Puolihyväksyttyä. Että eihän sen niin väliä ole, vaikka kaveri olisi jo leiponut pullaa, mut nyt sattuukin väsyttämään. Ei kunnioiteta lupauksia, ja vedotaan milloin mihinkin väsymykseen ja jaksamattomuuteen liiankin helposti. Ei siis suinkaan ole aina kyse siitä, että hei mulla on kuumetta tai multa katkes jalka. 

Mulla on tunne, että ennen vanhaan ihmisille iski huono omatunto paljon helpommin kuin nykyään. Nykyään voidaan hyvin sanoa, että hupsis, en mä tuukaan, ja porskutellaan iloisena eteenpäin. Ei siis suomeksi sanottuna kiinnosta pätkääkään se, mitä se toinen mahtaa asiasta ajatella. Ei ehkä edes kysytä, että hei, käviskö sulle sittenkin näin. 

Jostain kumman syystä ihmiset myös profiloituvat siten, että joistakin tietää, että joku ei tee ikinä ohareita, vaan pysyy siinä, minkä on sanonut. Jostain taas tietää aina, että ei todellakaan voi luottaa. Joillekin siis sattuu enemmän asioita, ja joillekin ei satu. Tai sitten ehkäpä vain joillakin se halu pitää lupaukset on vahva. 

Selvä. Sulla taitaa olla aika vilkas mielikuvitus tai sitten olet vain harvinaisen negatiivinen. En usko että kukaan tekisi ohareita jatkuvasti, ja jos tekee niin sit sellasesta ihmisestä voi päästää irti. Mun ystäväpiirissä on ihan ok jos tulee muutoksia ja niistä ilmoitetaan. En näe siinä mitään ongelmaa.

Tätä mä ehkä just tarkotankin, että nykyään tämmöset muutokset ja "muutokset" tuntuvat olevan hyvin yleisiä. Että jos ei ole 150-prosenttisessa huippuvireessä, niin äh, en mä jaksakaan, vaikka siellä jo kaveri odottelisi. 

Ei mulla tietääkseni vilkas mielikuvitus ole, melkeinpä päin vastoin. Ikävä kyllä ihan tosiasia, että jotkut tekee ohareita helpommin kuin jotkut toiset. Joillain on rima matalalla toimia siten. Jos esim. sataa vettä, se voi jo riittää jollakulla siihen, että haluaakin tehdä oharit. 

Omassa kaveriporukassa oharit ovat sikäli ongelma, että ensiksi nähdään paljon vaivaa, jotta löydetään yhteinen ajankohta, joka mahdollisimman monelle sopisi. Sitten alkaa se renkutus, että eikun eikun... Onneksi joskus toisinkin päin eli joku epäilevä voi tullakin paikalle. 

Näitä sairauksia sun muita force majeure -juttuja on turha ottaa nyt esimerkeiksi. Kyllä te tiedätte, mitä tarkoitetaan eli enemmänkin "ei mua huvitakaan, koska kuun asento on väärä" tai "en mä jaksakaan, kun vein äsken koiran pihalle" -tyylisiä juttuja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin syy on se, että sosiaaliset taitoni eivät nähtävästi riitä normaalien ihmisten ystäväksi, vaan vedän puoleeni kaikki hyväksikäyttäjät ja feidaajat.

Mullekin käy usein tähän tapaan. Tai siten, että jään vaan äimistelemään ihmisten käytöstä. En tajua syitä ja seurauksia tai ihmisten motiiveja ja logiikkaa. Suurin osa ihmisten käytöksestä tuntuu olevan ihan muualta kuin oppikirjoista. Hassuinta on se, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tajuan, mitä ihmiset oikein ajattelevat tehdessään tai sanoessaan sitä sun tätä. Välillä tuntuu, että elän jossain toisessa maailmassa kuin muut. 

Todennäköisesti jos joku kertoo pitävänsä minusta tai haluaa vaikkapa nähdä, ja minä otan tämän totena, niin seuraavalla viikolla henkilö voi ollakin jo ihan toista mieltä. Hämmentävää. Tai jos joku kertoo, että tulee käymään seuraavana päivänä, niin seuraavana päivänä hän ilmoittaakin, että ei hän tulekaan. Again, hämmentävää. En pysy perässä ihmisten mielenliikkeissä. 

Voi helvetti. Voi oikeasti tulla jokin este miksei jaksakaan tavata...töissä kiirettä, väsyttää tms.

En ymmärrä noin herkkänahkaisia tyyppejä!! Ei se syy AINA ole siinä toisessa, vaan siihen voi olla ihan jokin muu syy. Aikuisia tässä ollaan, eikä mitään teini-ikäisiä. Normaali ihminen tajuaa että muutoksia voi joskus tulla.

Ei tässä nyt olekaan kyse siitä, ettäkö syy olisi toisessa. Niin, voihan sitä tulla. Toisaalta jos tuntee itsensä, voi olla myös lupaamatta asioita ja jättää asiat ehkä-tasolle. Lisäksi jos oikein yrittää, voi ehkä saada sittenkin karistettua väsymykset silmistään sen takia, että tuli muuten luvattua, että menen kaverilla käymään. 

Kuten sanoin, niin mun maailma on simppeli. Se tehdään, mitä luvataan ja sanotaan. Ei ole avaruustiedettä eikä rasittavaa, vaan pikemminkin helppoa. Jotkut muut palloilee muutostensa kanssa ja ämpyilee sinne tänne. Se heille sallittakoon, mutta kieltämättä en pistäisi pahakseni, jos maailma olisi muillekin vähemmän monimutkainen muutosten labyrintti ja yleinen kaaos, jota sitten vyörytetään myös toisille ihmisille. 

Niin, joskus ei asiat mene kuten sovitaan. Sellaista se elämä on. Kuten kirjoitin jo tuossa aikaisemmin, aina ei voi ennustaa kaikkea etukäteen. Itselläni on vuorotyö ja perhettä, muutakin elämää. Kyllä oikeat ystävät ymmärtää jos siirtää/peruu treffit.

Ehkä mä en nyt ihan saa tähän sitä ajatustani sanottua. Musta tuntuu, että on tullut yhä yleisemmäksi sellainen, että on ihan okei, jos ei teekään sitä, mitä on luvannut tehdä. Puolihyväksyttyä. Että eihän sen niin väliä ole, vaikka kaveri olisi jo leiponut pullaa, mut nyt sattuukin väsyttämään. Ei kunnioiteta lupauksia, ja vedotaan milloin mihinkin väsymykseen ja jaksamattomuuteen liiankin helposti. Ei siis suinkaan ole aina kyse siitä, että hei mulla on kuumetta tai multa katkes jalka. 

Mulla on tunne, että ennen vanhaan ihmisille iski huono omatunto paljon helpommin kuin nykyään. Nykyään voidaan hyvin sanoa, että hupsis, en mä tuukaan, ja porskutellaan iloisena eteenpäin. Ei siis suomeksi sanottuna kiinnosta pätkääkään se, mitä se toinen mahtaa asiasta ajatella. Ei ehkä edes kysytä, että hei, käviskö sulle sittenkin näin. 

Jostain kumman syystä ihmiset myös profiloituvat siten, että joistakin tietää, että joku ei tee ikinä ohareita, vaan pysyy siinä, minkä on sanonut. Jostain taas tietää aina, että ei todellakaan voi luottaa. Joillekin siis sattuu enemmän asioita, ja joillekin ei satu. Tai sitten ehkäpä vain joillakin se halu pitää lupaukset on vahva. 

Varmaan näinkin usein. Itse tiedän myös ihmisiä, jotka tekee ohareita niille joista eivät oikein pidä ja joiden kanssa ei niin väliksi vaikka välit menisikin. Sama ihminen voi olla tunnollinen tapaamisissaan niille joista oikeasti välittää.

Tätä kaavaa en itse ole huomannut, tai sitten jotkut henkilöt eivät pidä kenestäkään kaveriporukassa. :D Tietty velttoilu on vaan joillain enemmän verissä. Jotkut taas saavat aikaiseksi läpi tuulen ja tuiskun. Meno kalenteriin ja menoksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin syy on se, että sosiaaliset taitoni eivät nähtävästi riitä normaalien ihmisten ystäväksi, vaan vedän puoleeni kaikki hyväksikäyttäjät ja feidaajat.

Mullekin käy usein tähän tapaan. Tai siten, että jään vaan äimistelemään ihmisten käytöstä. En tajua syitä ja seurauksia tai ihmisten motiiveja ja logiikkaa. Suurin osa ihmisten käytöksestä tuntuu olevan ihan muualta kuin oppikirjoista. Hassuinta on se, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tajuan, mitä ihmiset oikein ajattelevat tehdessään tai sanoessaan sitä sun tätä. Välillä tuntuu, että elän jossain toisessa maailmassa kuin muut. 

Todennäköisesti jos joku kertoo pitävänsä minusta tai haluaa vaikkapa nähdä, ja minä otan tämän totena, niin seuraavalla viikolla henkilö voi ollakin jo ihan toista mieltä. Hämmentävää. Tai jos joku kertoo, että tulee käymään seuraavana päivänä, niin seuraavana päivänä hän ilmoittaakin, että ei hän tulekaan. Again, hämmentävää. En pysy perässä ihmisten mielenliikkeissä. 

Voi helvetti. Voi oikeasti tulla jokin este miksei jaksakaan tavata...töissä kiirettä, väsyttää tms.

En ymmärrä noin herkkänahkaisia tyyppejä!! Ei se syy AINA ole siinä toisessa, vaan siihen voi olla ihan jokin muu syy. Aikuisia tässä ollaan, eikä mitään teini-ikäisiä. Normaali ihminen tajuaa että muutoksia voi joskus tulla.

Ei tässä nyt olekaan kyse siitä, ettäkö syy olisi toisessa. Niin, voihan sitä tulla. Toisaalta jos tuntee itsensä, voi olla myös lupaamatta asioita ja jättää asiat ehkä-tasolle. Lisäksi jos oikein yrittää, voi ehkä saada sittenkin karistettua väsymykset silmistään sen takia, että tuli muuten luvattua, että menen kaverilla käymään. 

Kuten sanoin, niin mun maailma on simppeli. Se tehdään, mitä luvataan ja sanotaan. Ei ole avaruustiedettä eikä rasittavaa, vaan pikemminkin helppoa. Jotkut muut palloilee muutostensa kanssa ja ämpyilee sinne tänne. Se heille sallittakoon, mutta kieltämättä en pistäisi pahakseni, jos maailma olisi muillekin vähemmän monimutkainen muutosten labyrintti ja yleinen kaaos, jota sitten vyörytetään myös toisille ihmisille. 

Niin, joskus ei asiat mene kuten sovitaan. Sellaista se elämä on. Kuten kirjoitin jo tuossa aikaisemmin, aina ei voi ennustaa kaikkea etukäteen. Itselläni on vuorotyö ja perhettä, muutakin elämää. Kyllä oikeat ystävät ymmärtää jos siirtää/peruu treffit.

Ehkä mä en nyt ihan saa tähän sitä ajatustani sanottua. Musta tuntuu, että on tullut yhä yleisemmäksi sellainen, että on ihan okei, jos ei teekään sitä, mitä on luvannut tehdä. Puolihyväksyttyä. Että eihän sen niin väliä ole, vaikka kaveri olisi jo leiponut pullaa, mut nyt sattuukin väsyttämään. Ei kunnioiteta lupauksia, ja vedotaan milloin mihinkin väsymykseen ja jaksamattomuuteen liiankin helposti. Ei siis suinkaan ole aina kyse siitä, että hei mulla on kuumetta tai multa katkes jalka. 

Mulla on tunne, että ennen vanhaan ihmisille iski huono omatunto paljon helpommin kuin nykyään. Nykyään voidaan hyvin sanoa, että hupsis, en mä tuukaan, ja porskutellaan iloisena eteenpäin. Ei siis suomeksi sanottuna kiinnosta pätkääkään se, mitä se toinen mahtaa asiasta ajatella. Ei ehkä edes kysytä, että hei, käviskö sulle sittenkin näin. 

Jostain kumman syystä ihmiset myös profiloituvat siten, että joistakin tietää, että joku ei tee ikinä ohareita, vaan pysyy siinä, minkä on sanonut. Jostain taas tietää aina, että ei todellakaan voi luottaa. Joillekin siis sattuu enemmän asioita, ja joillekin ei satu. Tai sitten ehkäpä vain joillakin se halu pitää lupaukset on vahva. 

Selvä. Sulla taitaa olla aika vilkas mielikuvitus tai sitten olet vain harvinaisen negatiivinen. En usko että kukaan tekisi ohareita jatkuvasti, ja jos tekee niin sit sellasesta ihmisestä voi päästää irti. Mun ystäväpiirissä on ihan ok jos tulee muutoksia ja niistä ilmoitetaan. En näe siinä mitään ongelmaa.

Tätä mä ehkä just tarkotankin, että nykyään tämmöset muutokset ja "muutokset" tuntuvat olevan hyvin yleisiä. Että jos ei ole 150-prosenttisessa huippuvireessä, niin äh, en mä jaksakaan, vaikka siellä jo kaveri odottelisi. 

Ei mulla tietääkseni vilkas mielikuvitus ole, melkeinpä päin vastoin. Ikävä kyllä ihan tosiasia, että jotkut tekee ohareita helpommin kuin jotkut toiset. Joillain on rima matalalla toimia siten. Jos esim. sataa vettä, se voi jo riittää jollakulla siihen, että haluaakin tehdä oharit. 

Omassa kaveriporukassa oharit ovat sikäli ongelma, että ensiksi nähdään paljon vaivaa, jotta löydetään yhteinen ajankohta, joka mahdollisimman monelle sopisi. Sitten alkaa se renkutus, että eikun eikun... Onneksi joskus toisinkin päin eli joku epäilevä voi tullakin paikalle. 

Näitä sairauksia sun muita force majeure -juttuja on turha ottaa nyt esimerkeiksi. Kyllä te tiedätte, mitä tarkoitetaan eli enemmänkin "ei mua huvitakaan, koska kuun asento on väärä" tai "en mä jaksakaan, kun vein äsken koiran pihalle" -tyylisiä juttuja. 

Okei. Taidat liioitella, en usko että kukaan skippaisi sovittuja menoja kuvailemistasi syistä. Jos joku peruu, sitten peruu. Ja mistä voit tietää aina todellisen syyn...ei ihmiset aina halua kertoa kaikkea (riita puolison kanssa tms). Itseäni ärsyttää suunnattomasti, ettei monet tajua miten raskasta vuorotyö on. Ehkä olen luvannut mennä johonkin illanviettoon ja sitten perun koska olen hemmetin väsynyt (9pv putkeen töitä). Jos tätä ei ymmärretä niin aivan sama.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin syy on se, että sosiaaliset taitoni eivät nähtävästi riitä normaalien ihmisten ystäväksi, vaan vedän puoleeni kaikki hyväksikäyttäjät ja feidaajat.

Mullekin käy usein tähän tapaan. Tai siten, että jään vaan äimistelemään ihmisten käytöstä. En tajua syitä ja seurauksia tai ihmisten motiiveja ja logiikkaa. Suurin osa ihmisten käytöksestä tuntuu olevan ihan muualta kuin oppikirjoista. Hassuinta on se, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tajuan, mitä ihmiset oikein ajattelevat tehdessään tai sanoessaan sitä sun tätä. Välillä tuntuu, että elän jossain toisessa maailmassa kuin muut. 

Todennäköisesti jos joku kertoo pitävänsä minusta tai haluaa vaikkapa nähdä, ja minä otan tämän totena, niin seuraavalla viikolla henkilö voi ollakin jo ihan toista mieltä. Hämmentävää. Tai jos joku kertoo, että tulee käymään seuraavana päivänä, niin seuraavana päivänä hän ilmoittaakin, että ei hän tulekaan. Again, hämmentävää. En pysy perässä ihmisten mielenliikkeissä. 

Voi helvetti. Voi oikeasti tulla jokin este miksei jaksakaan tavata...töissä kiirettä, väsyttää tms.

En ymmärrä noin herkkänahkaisia tyyppejä!! Ei se syy AINA ole siinä toisessa, vaan siihen voi olla ihan jokin muu syy. Aikuisia tässä ollaan, eikä mitään teini-ikäisiä. Normaali ihminen tajuaa että muutoksia voi joskus tulla.

Ei tässä nyt olekaan kyse siitä, ettäkö syy olisi toisessa. Niin, voihan sitä tulla. Toisaalta jos tuntee itsensä, voi olla myös lupaamatta asioita ja jättää asiat ehkä-tasolle. Lisäksi jos oikein yrittää, voi ehkä saada sittenkin karistettua väsymykset silmistään sen takia, että tuli muuten luvattua, että menen kaverilla käymään. 

Kuten sanoin, niin mun maailma on simppeli. Se tehdään, mitä luvataan ja sanotaan. Ei ole avaruustiedettä eikä rasittavaa, vaan pikemminkin helppoa. Jotkut muut palloilee muutostensa kanssa ja ämpyilee sinne tänne. Se heille sallittakoon, mutta kieltämättä en pistäisi pahakseni, jos maailma olisi muillekin vähemmän monimutkainen muutosten labyrintti ja yleinen kaaos, jota sitten vyörytetään myös toisille ihmisille. 

Niin, joskus ei asiat mene kuten sovitaan. Sellaista se elämä on. Kuten kirjoitin jo tuossa aikaisemmin, aina ei voi ennustaa kaikkea etukäteen. Itselläni on vuorotyö ja perhettä, muutakin elämää. Kyllä oikeat ystävät ymmärtää jos siirtää/peruu treffit.

Ehkä mä en nyt ihan saa tähän sitä ajatustani sanottua. Musta tuntuu, että on tullut yhä yleisemmäksi sellainen, että on ihan okei, jos ei teekään sitä, mitä on luvannut tehdä. Puolihyväksyttyä. Että eihän sen niin väliä ole, vaikka kaveri olisi jo leiponut pullaa, mut nyt sattuukin väsyttämään. Ei kunnioiteta lupauksia, ja vedotaan milloin mihinkin väsymykseen ja jaksamattomuuteen liiankin helposti. Ei siis suinkaan ole aina kyse siitä, että hei mulla on kuumetta tai multa katkes jalka. 

Mulla on tunne, että ennen vanhaan ihmisille iski huono omatunto paljon helpommin kuin nykyään. Nykyään voidaan hyvin sanoa, että hupsis, en mä tuukaan, ja porskutellaan iloisena eteenpäin. Ei siis suomeksi sanottuna kiinnosta pätkääkään se, mitä se toinen mahtaa asiasta ajatella. Ei ehkä edes kysytä, että hei, käviskö sulle sittenkin näin. 

Jostain kumman syystä ihmiset myös profiloituvat siten, että joistakin tietää, että joku ei tee ikinä ohareita, vaan pysyy siinä, minkä on sanonut. Jostain taas tietää aina, että ei todellakaan voi luottaa. Joillekin siis sattuu enemmän asioita, ja joillekin ei satu. Tai sitten ehkäpä vain joillakin se halu pitää lupaukset on vahva. 

Selvä. Sulla taitaa olla aika vilkas mielikuvitus tai sitten olet vain harvinaisen negatiivinen. En usko että kukaan tekisi ohareita jatkuvasti, ja jos tekee niin sit sellasesta ihmisestä voi päästää irti. Mun ystäväpiirissä on ihan ok jos tulee muutoksia ja niistä ilmoitetaan. En näe siinä mitään ongelmaa.

Tätä mä ehkä just tarkotankin, että nykyään tämmöset muutokset ja "muutokset" tuntuvat olevan hyvin yleisiä. Että jos ei ole 150-prosenttisessa huippuvireessä, niin äh, en mä jaksakaan, vaikka siellä jo kaveri odottelisi. 

Ei mulla tietääkseni vilkas mielikuvitus ole, melkeinpä päin vastoin. Ikävä kyllä ihan tosiasia, että jotkut tekee ohareita helpommin kuin jotkut toiset. Joillain on rima matalalla toimia siten. Jos esim. sataa vettä, se voi jo riittää jollakulla siihen, että haluaakin tehdä oharit. 

Omassa kaveriporukassa oharit ovat sikäli ongelma, että ensiksi nähdään paljon vaivaa, jotta löydetään yhteinen ajankohta, joka mahdollisimman monelle sopisi. Sitten alkaa se renkutus, että eikun eikun... Onneksi joskus toisinkin päin eli joku epäilevä voi tullakin paikalle. 

Näitä sairauksia sun muita force majeure -juttuja on turha ottaa nyt esimerkeiksi. Kyllä te tiedätte, mitä tarkoitetaan eli enemmänkin "ei mua huvitakaan, koska kuun asento on väärä" tai "en mä jaksakaan, kun vein äsken koiran pihalle" -tyylisiä juttuja. 

Okei. Taidat liioitella, en usko että kukaan skippaisi sovittuja menoja kuvailemistasi syistä. Jos joku peruu, sitten peruu. Ja mistä voit tietää aina todellisen syyn...ei ihmiset aina halua kertoa kaikkea (riita puolison kanssa tms). Itseäni ärsyttää suunnattomasti, ettei monet tajua miten raskasta vuorotyö on. Ehkä olen luvannut mennä johonkin illanviettoon ja sitten perun koska olen hemmetin väsynyt (9pv putkeen töitä). Jos tätä ei ymmärretä niin aivan sama.

Heh, ehkä ei täsmälleen juuri noista syistä, mutta idean ymmärtänet.

Se on hyvä, että sulle toisten peruminen ei ole ongelma. Jotain se silti voi harmittaa, koska sitä on ehkä voinut jo järkätä lapsenvahdin, kyydit, vapaat jne. 

Ja olen muuten tehnyt itsekin 3-vuorotyötä ja 1-vuorona yötä. Joo, sabotoi aika hyvin sosiaalista elämää, mutta hyvin pystyy silti elämään halutessaan ei/joo-tyylisesti, ilman ohareita. En ole jäänyt fiilistelemään viime metreille, että miltä nyt tuntuukaan, vaan tietämieni olosuhteiden perusteella olen ennakoinut ja ilmoittanut joko meneväni tai olevani töissä/kotona.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin syy on se, että sosiaaliset taitoni eivät nähtävästi riitä normaalien ihmisten ystäväksi, vaan vedän puoleeni kaikki hyväksikäyttäjät ja feidaajat.

Mullekin käy usein tähän tapaan. Tai siten, että jään vaan äimistelemään ihmisten käytöstä. En tajua syitä ja seurauksia tai ihmisten motiiveja ja logiikkaa. Suurin osa ihmisten käytöksestä tuntuu olevan ihan muualta kuin oppikirjoista. Hassuinta on se, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tajuan, mitä ihmiset oikein ajattelevat tehdessään tai sanoessaan sitä sun tätä. Välillä tuntuu, että elän jossain toisessa maailmassa kuin muut. 

Todennäköisesti jos joku kertoo pitävänsä minusta tai haluaa vaikkapa nähdä, ja minä otan tämän totena, niin seuraavalla viikolla henkilö voi ollakin jo ihan toista mieltä. Hämmentävää. Tai jos joku kertoo, että tulee käymään seuraavana päivänä, niin seuraavana päivänä hän ilmoittaakin, että ei hän tulekaan. Again, hämmentävää. En pysy perässä ihmisten mielenliikkeissä. 

Voi helvetti. Voi oikeasti tulla jokin este miksei jaksakaan tavata...töissä kiirettä, väsyttää tms.

En ymmärrä noin herkkänahkaisia tyyppejä!! Ei se syy AINA ole siinä toisessa, vaan siihen voi olla ihan jokin muu syy. Aikuisia tässä ollaan, eikä mitään teini-ikäisiä. Normaali ihminen tajuaa että muutoksia voi joskus tulla.

Ei tässä nyt olekaan kyse siitä, ettäkö syy olisi toisessa. Niin, voihan sitä tulla. Toisaalta jos tuntee itsensä, voi olla myös lupaamatta asioita ja jättää asiat ehkä-tasolle. Lisäksi jos oikein yrittää, voi ehkä saada sittenkin karistettua väsymykset silmistään sen takia, että tuli muuten luvattua, että menen kaverilla käymään. 

Kuten sanoin, niin mun maailma on simppeli. Se tehdään, mitä luvataan ja sanotaan. Ei ole avaruustiedettä eikä rasittavaa, vaan pikemminkin helppoa. Jotkut muut palloilee muutostensa kanssa ja ämpyilee sinne tänne. Se heille sallittakoon, mutta kieltämättä en pistäisi pahakseni, jos maailma olisi muillekin vähemmän monimutkainen muutosten labyrintti ja yleinen kaaos, jota sitten vyörytetään myös toisille ihmisille. 

Niin, joskus ei asiat mene kuten sovitaan. Sellaista se elämä on. Kuten kirjoitin jo tuossa aikaisemmin, aina ei voi ennustaa kaikkea etukäteen. Itselläni on vuorotyö ja perhettä, muutakin elämää. Kyllä oikeat ystävät ymmärtää jos siirtää/peruu treffit.

Ehkä mä en nyt ihan saa tähän sitä ajatustani sanottua. Musta tuntuu, että on tullut yhä yleisemmäksi sellainen, että on ihan okei, jos ei teekään sitä, mitä on luvannut tehdä. Puolihyväksyttyä. Että eihän sen niin väliä ole, vaikka kaveri olisi jo leiponut pullaa, mut nyt sattuukin väsyttämään. Ei kunnioiteta lupauksia, ja vedotaan milloin mihinkin väsymykseen ja jaksamattomuuteen liiankin helposti. Ei siis suinkaan ole aina kyse siitä, että hei mulla on kuumetta tai multa katkes jalka. 

Mulla on tunne, että ennen vanhaan ihmisille iski huono omatunto paljon helpommin kuin nykyään. Nykyään voidaan hyvin sanoa, että hupsis, en mä tuukaan, ja porskutellaan iloisena eteenpäin. Ei siis suomeksi sanottuna kiinnosta pätkääkään se, mitä se toinen mahtaa asiasta ajatella. Ei ehkä edes kysytä, että hei, käviskö sulle sittenkin näin. 

Jostain kumman syystä ihmiset myös profiloituvat siten, että joistakin tietää, että joku ei tee ikinä ohareita, vaan pysyy siinä, minkä on sanonut. Jostain taas tietää aina, että ei todellakaan voi luottaa. Joillekin siis sattuu enemmän asioita, ja joillekin ei satu. Tai sitten ehkäpä vain joillakin se halu pitää lupaukset on vahva. 

Selvä. Sulla taitaa olla aika vilkas mielikuvitus tai sitten olet vain harvinaisen negatiivinen. En usko että kukaan tekisi ohareita jatkuvasti, ja jos tekee niin sit sellasesta ihmisestä voi päästää irti. Mun ystäväpiirissä on ihan ok jos tulee muutoksia ja niistä ilmoitetaan. En näe siinä mitään ongelmaa.

Tätä mä ehkä just tarkotankin, että nykyään tämmöset muutokset ja "muutokset" tuntuvat olevan hyvin yleisiä. Että jos ei ole 150-prosenttisessa huippuvireessä, niin äh, en mä jaksakaan, vaikka siellä jo kaveri odottelisi. 

Ei mulla tietääkseni vilkas mielikuvitus ole, melkeinpä päin vastoin. Ikävä kyllä ihan tosiasia, että jotkut tekee ohareita helpommin kuin jotkut toiset. Joillain on rima matalalla toimia siten. Jos esim. sataa vettä, se voi jo riittää jollakulla siihen, että haluaakin tehdä oharit. 

Omassa kaveriporukassa oharit ovat sikäli ongelma, että ensiksi nähdään paljon vaivaa, jotta löydetään yhteinen ajankohta, joka mahdollisimman monelle sopisi. Sitten alkaa se renkutus, että eikun eikun... Onneksi joskus toisinkin päin eli joku epäilevä voi tullakin paikalle. 

Näitä sairauksia sun muita force majeure -juttuja on turha ottaa nyt esimerkeiksi. Kyllä te tiedätte, mitä tarkoitetaan eli enemmänkin "ei mua huvitakaan, koska kuun asento on väärä" tai "en mä jaksakaan, kun vein äsken koiran pihalle" -tyylisiä juttuja. 

Okei. Taidat liioitella, en usko että kukaan skippaisi sovittuja menoja kuvailemistasi syistä. Jos joku peruu, sitten peruu. Ja mistä voit tietää aina todellisen syyn...ei ihmiset aina halua kertoa kaikkea (riita puolison kanssa tms). Itseäni ärsyttää suunnattomasti, ettei monet tajua miten raskasta vuorotyö on. Ehkä olen luvannut mennä johonkin illanviettoon ja sitten perun koska olen hemmetin väsynyt (9pv putkeen töitä). Jos tätä ei ymmärretä niin aivan sama.

Heh, ehkä ei täsmälleen juuri noista syistä, mutta idean ymmärtänet.

Se on hyvä, että sulle toisten peruminen ei ole ongelma. Jotain se silti voi harmittaa, koska sitä on ehkä voinut jo järkätä lapsenvahdin, kyydit, vapaat jne. 

Ja olen muuten tehnyt itsekin 3-vuorotyötä ja 1-vuorona yötä. Joo, sabotoi aika hyvin sosiaalista elämää, mutta hyvin pystyy silti elämään halutessaan ei/joo-tyylisesti, ilman ohareita. En ole jäänyt fiilistelemään viime metreille, että miltä nyt tuntuukaan, vaan tietämieni olosuhteiden perusteella olen ennakoinut ja ilmoittanut joko meneväni tai olevani töissä/kotona.  

Hieno homma. Sädekehä kiiltää :D

Ei jaksa enää vääntää rautalangasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainoa kerta, kun muistan, että olen kokenut oloni yksinäiseksi, oli äitiyslomalla, kun pyysin yhtä kaveria käymään. Hän lupasi, mutta ei kuulunut mitään.

Nyt tajusin, että siksi reagoin siihen niin, koska elin eräänlaisessa tyhjiössä, kun ei ollut sosiaalisia kontakteja, kun olin kotona vauvan kanssa.

Muuten olen ollut aika huoleton tällaisissa asioissa, enkä ole stressannut, jos joku on perunut tai ei ole tullut. Olen vain ajatellut, että sille tuli joku muu meno ja kohauttanut olkapäitä.

Näin ollen voisin ajatella, että yksinäisyydentunteet korostuu, kun itselleen erilaisessa tilanteessa, missä on riippuvainen muista.

Minä olen tuntunut itseni yksinäiseksi lapsesta asti. Menin usein ulos itsekseni itkemään, kun kotona riideltiin niin paljon. Tähän samaan tunnetilaan palaan usein helposti, kun ihmissuhteet tuntuvat hankalilta.

Minä kehitin mielikuvituskavereita samoissa tilanteissa. Kotiin ei voinut kyllä oikein kutsuakkaan ketään, kun ei tiennyt, mitä siellä tapahtuu. Mutta voihan se juuri olla se syy, miksi en ole kokenut itseäni yksinäiseksi, kun näiden kokemusten vuoksi opin pärjäämään yksin ja turvautumaan vain itseeni. Kaikkea hyvää sinulle ja toivottavasti nuo muistot jättäisi sinut rauhaan joku päivä.

Tuo edellinen äitiyslomailija

Kiitos samoin myös sinulle. Olen lukenut paljon siitä, miten

eri ihmiset käyttävät hankalissa tilanteissa erilaisia toimintastrategioita jo lapsena. Sinun toimintastrategiasi on ollut ilmeisen hyvä tilanteessasi, jos yksinäisyyden tunteilta noin suurelta osin olet elämässäsi välttynyt. Nehän ovat melko yleisiä tunteita kuitenkin monilla ihmisillä.

Tämä ei sinällään liity sinuun, mutta olen lukenut välttelevästä kiintymyssuhdetyylistä ja siitä, miten yhteys tunteisiin voi katketa ja ihminen kääntyy sisäänpäin, jos kodin tunneympäristö ei ole ollut toimiva. Tuloksena on usein älyllisessä mielessä loistava suorittaja, jonka ihmissuhteet kuitenkin saattavat tunnetasolla olla etäisiä.

Tunnistan tätä käytösmallia myöskin omasta perheestäni. Eroja reagointitavoissa selitetään monilla asioilla, mutta hyvin pitkälle ilmeisesti myös eroissa ihmisten synnynnäisessä temperamentissa.

Kiitos sinulle vastauksestasi. Olen paljon pohtinut näitä asioita ja ihmetellyt joskus, että olenko jotenkin itseriittoinen, kun en ole kaivannut ihmisiä lähelleni.

Mutta tästä ketjusta tuli tosiaan mieleen, että vain kerran muistan tunteneeni itseni yksinäiseksi ja hylätyksi. Yleensä suhtaudun ohareihin ja muihin niin, että kaipa sillä oli joku meno tms.

Voi olla, että olen kylmä tai torjun ihmisiä tms. Mutta koska koen itseni tyytyväiseksi näin, en ole alkanut muuttamaan käyttäytymismallejani. Voi jopa olla, että tunne-elämäni on viallinen, koska en koe suuria tunteita ystäviä ja kavereita kohtaan. En erityisemmin kiinny ja en siten myös koe pahaa oloa, jos jostain en kuule mitään herran aikoihin tai vaikka ikinä. Ihmiset ovat yleisesti ottaen mukavia, mutta en välitä niin paljoa, että kokisin syviä tunteita heitä kohtaan. Perheeni taitaa olla ainoa, keitä kohtaan tunnen syvää rakkautta.

Ei kai tuossa sinällään mitään vikaa ole. Pääasiahan on se, että on itse sinut itsensä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin syy on se, että sosiaaliset taitoni eivät nähtävästi riitä normaalien ihmisten ystäväksi, vaan vedän puoleeni kaikki hyväksikäyttäjät ja feidaajat.

Mullekin käy usein tähän tapaan. Tai siten, että jään vaan äimistelemään ihmisten käytöstä. En tajua syitä ja seurauksia tai ihmisten motiiveja ja logiikkaa. Suurin osa ihmisten käytöksestä tuntuu olevan ihan muualta kuin oppikirjoista. Hassuinta on se, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tajuan, mitä ihmiset oikein ajattelevat tehdessään tai sanoessaan sitä sun tätä. Välillä tuntuu, että elän jossain toisessa maailmassa kuin muut. 

Todennäköisesti jos joku kertoo pitävänsä minusta tai haluaa vaikkapa nähdä, ja minä otan tämän totena, niin seuraavalla viikolla henkilö voi ollakin jo ihan toista mieltä. Hämmentävää. Tai jos joku kertoo, että tulee käymään seuraavana päivänä, niin seuraavana päivänä hän ilmoittaakin, että ei hän tulekaan. Again, hämmentävää. En pysy perässä ihmisten mielenliikkeissä. 

Voi helvetti. Voi oikeasti tulla jokin este miksei jaksakaan tavata...töissä kiirettä, väsyttää tms.

En ymmärrä noin herkkänahkaisia tyyppejä!! Ei se syy AINA ole siinä toisessa, vaan siihen voi olla ihan jokin muu syy. Aikuisia tässä ollaan, eikä mitään teini-ikäisiä. Normaali ihminen tajuaa että muutoksia voi joskus tulla.

Ei tässä nyt olekaan kyse siitä, ettäkö syy olisi toisessa. Niin, voihan sitä tulla. Toisaalta jos tuntee itsensä, voi olla myös lupaamatta asioita ja jättää asiat ehkä-tasolle. Lisäksi jos oikein yrittää, voi ehkä saada sittenkin karistettua väsymykset silmistään sen takia, että tuli muuten luvattua, että menen kaverilla käymään. 

Kuten sanoin, niin mun maailma on simppeli. Se tehdään, mitä luvataan ja sanotaan. Ei ole avaruustiedettä eikä rasittavaa, vaan pikemminkin helppoa. Jotkut muut palloilee muutostensa kanssa ja ämpyilee sinne tänne. Se heille sallittakoon, mutta kieltämättä en pistäisi pahakseni, jos maailma olisi muillekin vähemmän monimutkainen muutosten labyrintti ja yleinen kaaos, jota sitten vyörytetään myös toisille ihmisille. 

Niin, joskus ei asiat mene kuten sovitaan. Sellaista se elämä on. Kuten kirjoitin jo tuossa aikaisemmin, aina ei voi ennustaa kaikkea etukäteen. Itselläni on vuorotyö ja perhettä, muutakin elämää. Kyllä oikeat ystävät ymmärtää jos siirtää/peruu treffit.

Ehkä mä en nyt ihan saa tähän sitä ajatustani sanottua. Musta tuntuu, että on tullut yhä yleisemmäksi sellainen, että on ihan okei, jos ei teekään sitä, mitä on luvannut tehdä. Puolihyväksyttyä. Että eihän sen niin väliä ole, vaikka kaveri olisi jo leiponut pullaa, mut nyt sattuukin väsyttämään. Ei kunnioiteta lupauksia, ja vedotaan milloin mihinkin väsymykseen ja jaksamattomuuteen liiankin helposti. Ei siis suinkaan ole aina kyse siitä, että hei mulla on kuumetta tai multa katkes jalka. 

Mulla on tunne, että ennen vanhaan ihmisille iski huono omatunto paljon helpommin kuin nykyään. Nykyään voidaan hyvin sanoa, että hupsis, en mä tuukaan, ja porskutellaan iloisena eteenpäin. Ei siis suomeksi sanottuna kiinnosta pätkääkään se, mitä se toinen mahtaa asiasta ajatella. Ei ehkä edes kysytä, että hei, käviskö sulle sittenkin näin. 

Jostain kumman syystä ihmiset myös profiloituvat siten, että joistakin tietää, että joku ei tee ikinä ohareita, vaan pysyy siinä, minkä on sanonut. Jostain taas tietää aina, että ei todellakaan voi luottaa. Joillekin siis sattuu enemmän asioita, ja joillekin ei satu. Tai sitten ehkäpä vain joillakin se halu pitää lupaukset on vahva. 

Selvä. Sulla taitaa olla aika vilkas mielikuvitus tai sitten olet vain harvinaisen negatiivinen. En usko että kukaan tekisi ohareita jatkuvasti, ja jos tekee niin sit sellasesta ihmisestä voi päästää irti. Mun ystäväpiirissä on ihan ok jos tulee muutoksia ja niistä ilmoitetaan. En näe siinä mitään ongelmaa.

Tätä mä ehkä just tarkotankin, että nykyään tämmöset muutokset ja "muutokset" tuntuvat olevan hyvin yleisiä. Että jos ei ole 150-prosenttisessa huippuvireessä, niin äh, en mä jaksakaan, vaikka siellä jo kaveri odottelisi. 

Ei mulla tietääkseni vilkas mielikuvitus ole, melkeinpä päin vastoin. Ikävä kyllä ihan tosiasia, että jotkut tekee ohareita helpommin kuin jotkut toiset. Joillain on rima matalalla toimia siten. Jos esim. sataa vettä, se voi jo riittää jollakulla siihen, että haluaakin tehdä oharit. 

Omassa kaveriporukassa oharit ovat sikäli ongelma, että ensiksi nähdään paljon vaivaa, jotta löydetään yhteinen ajankohta, joka mahdollisimman monelle sopisi. Sitten alkaa se renkutus, että eikun eikun... Onneksi joskus toisinkin päin eli joku epäilevä voi tullakin paikalle. 

Näitä sairauksia sun muita force majeure -juttuja on turha ottaa nyt esimerkeiksi. Kyllä te tiedätte, mitä tarkoitetaan eli enemmänkin "ei mua huvitakaan, koska kuun asento on väärä" tai "en mä jaksakaan, kun vein äsken koiran pihalle" -tyylisiä juttuja. 

Okei. Taidat liioitella, en usko että kukaan skippaisi sovittuja menoja kuvailemistasi syistä. Jos joku peruu, sitten peruu. Ja mistä voit tietää aina todellisen syyn...ei ihmiset aina halua kertoa kaikkea (riita puolison kanssa tms). Itseäni ärsyttää suunnattomasti, ettei monet tajua miten raskasta vuorotyö on. Ehkä olen luvannut mennä johonkin illanviettoon ja sitten perun koska olen hemmetin väsynyt (9pv putkeen töitä). Jos tätä ei ymmärretä niin aivan sama.

Heh, ehkä ei täsmälleen juuri noista syistä, mutta idean ymmärtänet.

Se on hyvä, että sulle toisten peruminen ei ole ongelma. Jotain se silti voi harmittaa, koska sitä on ehkä voinut jo järkätä lapsenvahdin, kyydit, vapaat jne. 

Ja olen muuten tehnyt itsekin 3-vuorotyötä ja 1-vuorona yötä. Joo, sabotoi aika hyvin sosiaalista elämää, mutta hyvin pystyy silti elämään halutessaan ei/joo-tyylisesti, ilman ohareita. En ole jäänyt fiilistelemään viime metreille, että miltä nyt tuntuukaan, vaan tietämieni olosuhteiden perusteella olen ennakoinut ja ilmoittanut joko meneväni tai olevani töissä/kotona.  

Hieno homma. Sädekehä kiiltää :D

Ei jaksa enää vääntää rautalangasta.

Okei... Joku pitää minkä lupaa ja sekös sinua ärsyttää. - eri