Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tuntuvat sujuvasti sekoittavan ystävyyden tukihenkilönä toimimiseen.

YSTÄVYYS:

- Vastavuoroista

- Vapaaehtoista

- Asioiden jakamista tasapuolisesti

- Molempia kiinnostavien asioiden tekemistä yhdessä

- Myös aroissa asioissa toisilleen uskoutumista ilman pelkoa että tulisi lytätyksi, tuomituksi tai kertomiaan asioita käytettäisiin itseään vastaan

TUKEA ANTAVANA JA TURVALLISENA LÄHEISENÄ TOIMIMINEN:

- Tuen antamista vaikka itse ei saisi mitään hyvää vastavuoroisesti

- Usein perustuu velvollisuudentunteeseen esim. lähisukulaista, töissä alaista, asiakasta, potilasta tms. kohtaan, lähimmäisenrakkautta tai maailmanparantamista yksinäistä vanhaa naapuria kohtaan tms.

- Tuettavan mielenkiinnonkohteisiin ja asioihin keskittymistä.

- Näkökulmien, selviytymiskeinojen antamista, tuettavan jaksamisen ja mielialan parantamista jne.

- Tukija ei yleensä avaudu vapaasti asioistaan, mutta saattaa vertaistuellisesti kertoa jostain omasta kokemuksestaan tms.

....

Tuntuu, että tälläkin palstalla joillain onkin ystävien sijasta vielä suurempi tarve tukihenkilöille elämässään?

Minulla on jo terapeutti, jonka kanssa käydä keskusteluja vaikeista asioista. Saan myös normaalit asiani hoidettu sujuvasti. Kaipaan vain sellaista mukavaa seuraa, jonka kanssa voisi tehdä kaikenlaista yhdessä. Olen seurannut tätä keskustelua pitkään enkä ole kiinnittänyt huomiota sellaisiin kommentteihin, jossa joku etsisi ystävää, joka toimisi myös siinä samalla omana mielenterveyshoitajana. Sen sijaan monikin vaikuttaa kaipaavan sellaista ystävää, jonka kanssa oltaisiin säännöllisesti tekemisissä, ei vain silloin tällöin, niin ettei toisesta mahdollisesti moneen vuoteen aina välillä kuulu yhtään mitään.

Ja juuri sen vuoksi ei pitäisi yrittää saada uusia ystäviä ja kavereita niistä, joilla on jo riittävästi ystäviä ja kavereita. Ei sosiaalisten ihmisten vuorokaudessa tuntimäärä lisäänny sen mukaa, kuinka monta uutta ihmistä ottaa elämäänsä. Sosiaalinen ja helposti ystävystyväkin haluaa pitää huolta ystävyyssuhteistaan eli olla säännöllisesti tekemisissä ystäviensä kanssa ja se ei onnistu, jos haalii enemmän ihmissuhteita kuin mihin elämäntilanteessa on aikaa. Tämä on asia, jota monet yksinäiset eivät tunnu ymmärtävän ja pahoittavat mielensä, kun jäävätkin sosiaaliselle ja helposti ystävystyvälle pelkäksi tuttavaksi. 

Monesti ne helposti ystävystyvät ihmiset tuntuvat haalivan ihmisiä sieltä täältä. Eivät he useinkaan erityisen voimakkaasti jaksa panostaa vanhojenkaan ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen, koska aina löytyy jotain seuraa, vaikka oma panostus ihmissuhteisiin olisikin melko vähäistä. He ovat periaatteessa mukavia ihmisiä, mutta lentelevät usein kevyesti ihmisen luota toisen luo. Eniten paukkuja he yleensä käyttävät ihmissuhteeseen sen alussa ja sen jälkeen panostukset yhteydenpitoon saattavat vähentyä merkittävästi, kun ystävä ikäänkuin on jo "koukussa".

Paradoksi. Yksinäiset, sosiaalisilta taidoiltaan heikommat tai ujot toivovat, että sosiaaliset ja hyväonniset tulisivat tutustumaan heihin ja ystävystymään heidän kanssaan, mutta eivät kuitenkaan halua sitä, mitä näillä sosiaalisilla on heille tarjota. Eivät halua halua olla vain yksi kymmenien joukossa tai tulla lempatuksi, kun sosiaalinen löytää taas lisää kavereita. 

Haluaisitko sinä, että esimerkiksi seurustelukumppani ensin käyttäisi paljon aikaa ja vaivaa tehdäkseen sinuun vaikutuksen ja jonkin ajan päästä kiinnyttyäsi häneen paljastaisi, että voit päästä yhdeksi hänen kymmeniä naisia sisältävän haareminsa jäseneksi, mutta sen kummempaa ei tule olemaan luvassa? Itse jättäisin tällaisen kokemuksen mieluummin kokonaan välistä.

En tietenkään. Sitähän mä juuri edellisellä yritin sanoa, että ei ne yksinäiset oikeasti halua olla vain yksi kymmenten joukossa tai tulla dumpatuksi, joten on ihan hassua ajatella, että heidän ja sosiaalisten välille voisi syntyä sellaista ystävyyssuhdetta, mitä yksinäinen kaipaa. Ihan sama kuin sanottaisiin  haaremia pitävälle, että alapa nyt tutustua tuohon avioliittoa kaipaavaan sinkkuun, kun sä osaat ton iskemisen taidon. Nimenomaan EI NÄIN! 

Mielestäni on tietynlainen perusoletus, että jos alussa vuorovaikutus ihmisten välillä on tietynlaista, niin vuorovaikutus myös sitten noudattaisi jatkossakin ainakin jossain määrin samankaltaisia piirteitä. On todella hämmentävää tavata sellainen ihminen, joka alussa hehkuttaa, että seurasi on ihanaa ja kuinka hän haluaa tavata usein. Ilahdut kivasta ystävästä. Sitten jonkun ajan päästä kun tunnettekin jo paremmin, niin hän alkaa käyttäytyä sinua kohtaan aivan eri tavalla. Se ei ole oikein normaalin oloista. Jää todella hämmentynyt olo siitä, että mitä ihmettä oikein tapahtui, jos mitään näkyvää konfliktia ei ole ollut ja pääosin ystävä edelleen on ihan iloisen oloinen seurassa (vaikka vastailee viesteihin paljon hitaammin, ottaa yhteyttä harvemmin, on kiireisempi ja alkanut myöhästellä). Olisi mukavaa, jos ihmisten käytöksessä olisi tietynlaista vakautta, niin ei tarvitsisi ihmetellä missä mennään ja haluaako ylimalkaan enää itse ollaa millään tavalla menossa mukana. Jos ihmissuhde on toisen osalta tällaista tunteiden ilotulitusta, niin loppupelissä olo voi olla aika hyväksikäytettykin.

Ehkäpä ystävyydessäkin käy niin, että alkuhuuma haihtuu? Toista on kuvitellut ihanaksi eikä hän sitten olekaan sitä mitä kuvitteli.

Mikä ihmeen alkuhuuma? Tulee mieleen, että ovatko osalle ystävät  tiedostamatta parisuhteen korvikkeita. Jolloin tietenkin lopputulos on pettymys, kun toinen ei vastaakaan tunteisiin. Että halutessa loppuiän ystävän jonka kanssa jakaa asiansa, niin oikeasti elämästä puuttuu paljon enemmän, rakkaudellinen parisuhde, jota "pelkkä" ystävyyssuhde ei koskaan korvaa.

Minusta alussa kun tapaa jonkun uuden ihmisen, se ei ole alkuhuumaa, vaan päinvastoin, siinä vasta selvitetään millainen tyyppi on, ja onko meillä yhteistä. Aika sitten näyttää, jäädäänkö moikkatutuiksi vai ystävystytäänkö. 

Jotkut ihmiset esittävät alussa mukavampaa ihmistä kuin todellisuudessa ovatkaan.

Eiköhän kaikki ihmiset pyri antamaan itsestään hyvän kuvan, eikö tuo ole ihan normaalia. Mutta mikä se huuma on, kun ei puhuta parisuhteesta vaan ystävyydestä, sitä minä en ymmärrä. 

Huuma on just se, että toinen vaikuttaa mukavalta tyypiltä ja sen vuoksi on ilahtunut, kun uskoo löytäneensä ystävän. Yhteistäkin tuntuu olevan vaikka kuinka paljon, mutta myöhemmin selviää, että toinen onkin vain feikannut koko ajan.

Jotenkin outoa, ja kuulostaa että itse ensin lataa hurjasti odotuksia, ja kun ihminen paljastuu ihan tavalliseksi ihmiseksi, niin hirveä pettymys. Ymmärrän miten tuo tapahtuu parisuhteen alussa, mutta en miten saa kehitellyksi oikein huuman jotakuta sellaista kohtaan, josta parhaimmillaankin voi tulla korkeintaan ystävä. 

Minusta valtaosa ihmisistä on ihan ok tyyppejä, jotka eivät tahallaan esitä muuta kun ovat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tuntuvat sujuvasti sekoittavan ystävyyden tukihenkilönä toimimiseen.

YSTÄVYYS:

- Vastavuoroista

- Vapaaehtoista

- Asioiden jakamista tasapuolisesti

- Molempia kiinnostavien asioiden tekemistä yhdessä

- Myös aroissa asioissa toisilleen uskoutumista ilman pelkoa että tulisi lytätyksi, tuomituksi tai kertomiaan asioita käytettäisiin itseään vastaan

TUKEA ANTAVANA JA TURVALLISENA LÄHEISENÄ TOIMIMINEN:

- Tuen antamista vaikka itse ei saisi mitään hyvää vastavuoroisesti

- Usein perustuu velvollisuudentunteeseen esim. lähisukulaista, töissä alaista, asiakasta, potilasta tms. kohtaan, lähimmäisenrakkautta tai maailmanparantamista yksinäistä vanhaa naapuria kohtaan tms.

- Tuettavan mielenkiinnonkohteisiin ja asioihin keskittymistä.

- Näkökulmien, selviytymiskeinojen antamista, tuettavan jaksamisen ja mielialan parantamista jne.

- Tukija ei yleensä avaudu vapaasti asioistaan, mutta saattaa vertaistuellisesti kertoa jostain omasta kokemuksestaan tms.

....

Tuntuu, että tälläkin palstalla joillain onkin ystävien sijasta vielä suurempi tarve tukihenkilöille elämässään?

Minulla on jo terapeutti, jonka kanssa käydä keskusteluja vaikeista asioista. Saan myös normaalit asiani hoidettu sujuvasti. Kaipaan vain sellaista mukavaa seuraa, jonka kanssa voisi tehdä kaikenlaista yhdessä. Olen seurannut tätä keskustelua pitkään enkä ole kiinnittänyt huomiota sellaisiin kommentteihin, jossa joku etsisi ystävää, joka toimisi myös siinä samalla omana mielenterveyshoitajana. Sen sijaan monikin vaikuttaa kaipaavan sellaista ystävää, jonka kanssa oltaisiin säännöllisesti tekemisissä, ei vain silloin tällöin, niin ettei toisesta mahdollisesti moneen vuoteen aina välillä kuulu yhtään mitään.

Ja juuri sen vuoksi ei pitäisi yrittää saada uusia ystäviä ja kavereita niistä, joilla on jo riittävästi ystäviä ja kavereita. Ei sosiaalisten ihmisten vuorokaudessa tuntimäärä lisäänny sen mukaa, kuinka monta uutta ihmistä ottaa elämäänsä. Sosiaalinen ja helposti ystävystyväkin haluaa pitää huolta ystävyyssuhteistaan eli olla säännöllisesti tekemisissä ystäviensä kanssa ja se ei onnistu, jos haalii enemmän ihmissuhteita kuin mihin elämäntilanteessa on aikaa. Tämä on asia, jota monet yksinäiset eivät tunnu ymmärtävän ja pahoittavat mielensä, kun jäävätkin sosiaaliselle ja helposti ystävystyvälle pelkäksi tuttavaksi. 

Monesti ne helposti ystävystyvät ihmiset tuntuvat haalivan ihmisiä sieltä täältä. Eivät he useinkaan erityisen voimakkaasti jaksa panostaa vanhojenkaan ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen, koska aina löytyy jotain seuraa, vaikka oma panostus ihmissuhteisiin olisikin melko vähäistä. He ovat periaatteessa mukavia ihmisiä, mutta lentelevät usein kevyesti ihmisen luota toisen luo. Eniten paukkuja he yleensä käyttävät ihmissuhteeseen sen alussa ja sen jälkeen panostukset yhteydenpitoon saattavat vähentyä merkittävästi, kun ystävä ikäänkuin on jo "koukussa".

Paradoksi. Yksinäiset, sosiaalisilta taidoiltaan heikommat tai ujot toivovat, että sosiaaliset ja hyväonniset tulisivat tutustumaan heihin ja ystävystymään heidän kanssaan, mutta eivät kuitenkaan halua sitä, mitä näillä sosiaalisilla on heille tarjota. Eivät halua halua olla vain yksi kymmenien joukossa tai tulla lempatuksi, kun sosiaalinen löytää taas lisää kavereita. 

Haluaisitko sinä, että esimerkiksi seurustelukumppani ensin käyttäisi paljon aikaa ja vaivaa tehdäkseen sinuun vaikutuksen ja jonkin ajan päästä kiinnyttyäsi häneen paljastaisi, että voit päästä yhdeksi hänen kymmeniä naisia sisältävän haareminsa jäseneksi, mutta sen kummempaa ei tule olemaan luvassa? Itse jättäisin tällaisen kokemuksen mieluummin kokonaan välistä.

En tietenkään. Sitähän mä juuri edellisellä yritin sanoa, että ei ne yksinäiset oikeasti halua olla vain yksi kymmenten joukossa tai tulla dumpatuksi, joten on ihan hassua ajatella, että heidän ja sosiaalisten välille voisi syntyä sellaista ystävyyssuhdetta, mitä yksinäinen kaipaa. Ihan sama kuin sanottaisiin  haaremia pitävälle, että alapa nyt tutustua tuohon avioliittoa kaipaavaan sinkkuun, kun sä osaat ton iskemisen taidon. Nimenomaan EI NÄIN! 

Mielestäni on tietynlainen perusoletus, että jos alussa vuorovaikutus ihmisten välillä on tietynlaista, niin vuorovaikutus myös sitten noudattaisi jatkossakin ainakin jossain määrin samankaltaisia piirteitä. On todella hämmentävää tavata sellainen ihminen, joka alussa hehkuttaa, että seurasi on ihanaa ja kuinka hän haluaa tavata usein. Ilahdut kivasta ystävästä. Sitten jonkun ajan päästä kun tunnettekin jo paremmin, niin hän alkaa käyttäytyä sinua kohtaan aivan eri tavalla. Se ei ole oikein normaalin oloista. Jää todella hämmentynyt olo siitä, että mitä ihmettä oikein tapahtui, jos mitään näkyvää konfliktia ei ole ollut ja pääosin ystävä edelleen on ihan iloisen oloinen seurassa (vaikka vastailee viesteihin paljon hitaammin, ottaa yhteyttä harvemmin, on kiireisempi ja alkanut myöhästellä). Olisi mukavaa, jos ihmisten käytöksessä olisi tietynlaista vakautta, niin ei tarvitsisi ihmetellä missä mennään ja haluaako ylimalkaan enää itse ollaa millään tavalla menossa mukana. Jos ihmissuhde on toisen osalta tällaista tunteiden ilotulitusta, niin loppupelissä olo voi olla aika hyväksikäytettykin.

Ehkäpä ystävyydessäkin käy niin, että alkuhuuma haihtuu? Toista on kuvitellut ihanaksi eikä hän sitten olekaan sitä mitä kuvitteli.

Mikä ihmeen alkuhuuma? Tulee mieleen, että ovatko osalle ystävät  tiedostamatta parisuhteen korvikkeita. Jolloin tietenkin lopputulos on pettymys, kun toinen ei vastaakaan tunteisiin. Että halutessa loppuiän ystävän jonka kanssa jakaa asiansa, niin oikeasti elämästä puuttuu paljon enemmän, rakkaudellinen parisuhde, jota "pelkkä" ystävyyssuhde ei koskaan korvaa.

Minusta alussa kun tapaa jonkun uuden ihmisen, se ei ole alkuhuumaa, vaan päinvastoin, siinä vasta selvitetään millainen tyyppi on, ja onko meillä yhteistä. Aika sitten näyttää, jäädäänkö moikkatutuiksi vai ystävystytäänkö. 

No mulle kyllä ainoa rakkaussuhteen ja ystävyyssuhteen erottava asia on seksi, muuten aika samanlaisia on tunteet. Aika harvinaista on kyllä tavata mies jonka kanssa tunnetasolla pääsee samaan kuin naisten välisissä ystävyyssuhteissa. Että joskus on tullut harmiteltua sitä että oon hetero. Että me ihmiset koetaan nää asiat hyvin eri tavoin, et voi omia oikeutta muiden puolesta määritellä mikä kuuluu parisuhteeseen ja mikä ystävyyteen.

Niin ja minä en ole yksinäinen eli turha vetää "yksinäiset odottaa liikaa "-korttia keskusteluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tuntuvat sujuvasti sekoittavan ystävyyden tukihenkilönä toimimiseen.

YSTÄVYYS:

- Vastavuoroista

- Vapaaehtoista

- Asioiden jakamista tasapuolisesti

- Molempia kiinnostavien asioiden tekemistä yhdessä

- Myös aroissa asioissa toisilleen uskoutumista ilman pelkoa että tulisi lytätyksi, tuomituksi tai kertomiaan asioita käytettäisiin itseään vastaan

TUKEA ANTAVANA JA TURVALLISENA LÄHEISENÄ TOIMIMINEN:

- Tuen antamista vaikka itse ei saisi mitään hyvää vastavuoroisesti

- Usein perustuu velvollisuudentunteeseen esim. lähisukulaista, töissä alaista, asiakasta, potilasta tms. kohtaan, lähimmäisenrakkautta tai maailmanparantamista yksinäistä vanhaa naapuria kohtaan tms.

- Tuettavan mielenkiinnonkohteisiin ja asioihin keskittymistä.

- Näkökulmien, selviytymiskeinojen antamista, tuettavan jaksamisen ja mielialan parantamista jne.

- Tukija ei yleensä avaudu vapaasti asioistaan, mutta saattaa vertaistuellisesti kertoa jostain omasta kokemuksestaan tms.

....

Tuntuu, että tälläkin palstalla joillain onkin ystävien sijasta vielä suurempi tarve tukihenkilöille elämässään?

Minulla on jo terapeutti, jonka kanssa käydä keskusteluja vaikeista asioista. Saan myös normaalit asiani hoidettu sujuvasti. Kaipaan vain sellaista mukavaa seuraa, jonka kanssa voisi tehdä kaikenlaista yhdessä. Olen seurannut tätä keskustelua pitkään enkä ole kiinnittänyt huomiota sellaisiin kommentteihin, jossa joku etsisi ystävää, joka toimisi myös siinä samalla omana mielenterveyshoitajana. Sen sijaan monikin vaikuttaa kaipaavan sellaista ystävää, jonka kanssa oltaisiin säännöllisesti tekemisissä, ei vain silloin tällöin, niin ettei toisesta mahdollisesti moneen vuoteen aina välillä kuulu yhtään mitään.

Ja juuri sen vuoksi ei pitäisi yrittää saada uusia ystäviä ja kavereita niistä, joilla on jo riittävästi ystäviä ja kavereita. Ei sosiaalisten ihmisten vuorokaudessa tuntimäärä lisäänny sen mukaa, kuinka monta uutta ihmistä ottaa elämäänsä. Sosiaalinen ja helposti ystävystyväkin haluaa pitää huolta ystävyyssuhteistaan eli olla säännöllisesti tekemisissä ystäviensä kanssa ja se ei onnistu, jos haalii enemmän ihmissuhteita kuin mihin elämäntilanteessa on aikaa. Tämä on asia, jota monet yksinäiset eivät tunnu ymmärtävän ja pahoittavat mielensä, kun jäävätkin sosiaaliselle ja helposti ystävystyvälle pelkäksi tuttavaksi. 

Monesti ne helposti ystävystyvät ihmiset tuntuvat haalivan ihmisiä sieltä täältä. Eivät he useinkaan erityisen voimakkaasti jaksa panostaa vanhojenkaan ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen, koska aina löytyy jotain seuraa, vaikka oma panostus ihmissuhteisiin olisikin melko vähäistä. He ovat periaatteessa mukavia ihmisiä, mutta lentelevät usein kevyesti ihmisen luota toisen luo. Eniten paukkuja he yleensä käyttävät ihmissuhteeseen sen alussa ja sen jälkeen panostukset yhteydenpitoon saattavat vähentyä merkittävästi, kun ystävä ikäänkuin on jo "koukussa".

Paradoksi. Yksinäiset, sosiaalisilta taidoiltaan heikommat tai ujot toivovat, että sosiaaliset ja hyväonniset tulisivat tutustumaan heihin ja ystävystymään heidän kanssaan, mutta eivät kuitenkaan halua sitä, mitä näillä sosiaalisilla on heille tarjota. Eivät halua halua olla vain yksi kymmenien joukossa tai tulla lempatuksi, kun sosiaalinen löytää taas lisää kavereita. 

Haluaisitko sinä, että esimerkiksi seurustelukumppani ensin käyttäisi paljon aikaa ja vaivaa tehdäkseen sinuun vaikutuksen ja jonkin ajan päästä kiinnyttyäsi häneen paljastaisi, että voit päästä yhdeksi hänen kymmeniä naisia sisältävän haareminsa jäseneksi, mutta sen kummempaa ei tule olemaan luvassa? Itse jättäisin tällaisen kokemuksen mieluummin kokonaan välistä.

En tietenkään. Sitähän mä juuri edellisellä yritin sanoa, että ei ne yksinäiset oikeasti halua olla vain yksi kymmenten joukossa tai tulla dumpatuksi, joten on ihan hassua ajatella, että heidän ja sosiaalisten välille voisi syntyä sellaista ystävyyssuhdetta, mitä yksinäinen kaipaa. Ihan sama kuin sanottaisiin  haaremia pitävälle, että alapa nyt tutustua tuohon avioliittoa kaipaavaan sinkkuun, kun sä osaat ton iskemisen taidon. Nimenomaan EI NÄIN! 

Mielestäni on tietynlainen perusoletus, että jos alussa vuorovaikutus ihmisten välillä on tietynlaista, niin vuorovaikutus myös sitten noudattaisi jatkossakin ainakin jossain määrin samankaltaisia piirteitä. On todella hämmentävää tavata sellainen ihminen, joka alussa hehkuttaa, että seurasi on ihanaa ja kuinka hän haluaa tavata usein. Ilahdut kivasta ystävästä. Sitten jonkun ajan päästä kun tunnettekin jo paremmin, niin hän alkaa käyttäytyä sinua kohtaan aivan eri tavalla. Se ei ole oikein normaalin oloista. Jää todella hämmentynyt olo siitä, että mitä ihmettä oikein tapahtui, jos mitään näkyvää konfliktia ei ole ollut ja pääosin ystävä edelleen on ihan iloisen oloinen seurassa (vaikka vastailee viesteihin paljon hitaammin, ottaa yhteyttä harvemmin, on kiireisempi ja alkanut myöhästellä). Olisi mukavaa, jos ihmisten käytöksessä olisi tietynlaista vakautta, niin ei tarvitsisi ihmetellä missä mennään ja haluaako ylimalkaan enää itse ollaa millään tavalla menossa mukana. Jos ihmissuhde on toisen osalta tällaista tunteiden ilotulitusta, niin loppupelissä olo voi olla aika hyväksikäytettykin.

Ehkäpä ystävyydessäkin käy niin, että alkuhuuma haihtuu? Toista on kuvitellut ihanaksi eikä hän sitten olekaan sitä mitä kuvitteli.

Mikä ihmeen alkuhuuma? Tulee mieleen, että ovatko osalle ystävät  tiedostamatta parisuhteen korvikkeita. Jolloin tietenkin lopputulos on pettymys, kun toinen ei vastaakaan tunteisiin. Että halutessa loppuiän ystävän jonka kanssa jakaa asiansa, niin oikeasti elämästä puuttuu paljon enemmän, rakkaudellinen parisuhde, jota "pelkkä" ystävyyssuhde ei koskaan korvaa.

Minusta alussa kun tapaa jonkun uuden ihmisen, se ei ole alkuhuumaa, vaan päinvastoin, siinä vasta selvitetään millainen tyyppi on, ja onko meillä yhteistä. Aika sitten näyttää, jäädäänkö moikkatutuiksi vai ystävystytäänkö. 

Jotkut ihmiset esittävät alussa mukavampaa ihmistä kuin todellisuudessa ovatkaan.

Eiköhän kaikki ihmiset pyri antamaan itsestään hyvän kuvan, eikö tuo ole ihan normaalia. Mutta mikä se huuma on, kun ei puhuta parisuhteesta vaan ystävyydestä, sitä minä en ymmärrä. 

No mulla on kyllä tullut huuma. Siis se on liittynyt keskusteluun ja siihen, että sillä toisella on ollut ajatuksia, jotka on olleet itselle jotain aivan uutta ja avanneet erilaisen näkökulman maailmaan ja ihmisenä olemiseen. Parisuhteen alkuhuumaa on sitten mulla enemmän seksuaalista kuin älyllistä, parhaimmillaan toki molempia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tuntuvat sujuvasti sekoittavan ystävyyden tukihenkilönä toimimiseen.

YSTÄVYYS:

- Vastavuoroista

- Vapaaehtoista

- Asioiden jakamista tasapuolisesti

- Molempia kiinnostavien asioiden tekemistä yhdessä

- Myös aroissa asioissa toisilleen uskoutumista ilman pelkoa että tulisi lytätyksi, tuomituksi tai kertomiaan asioita käytettäisiin itseään vastaan

TUKEA ANTAVANA JA TURVALLISENA LÄHEISENÄ TOIMIMINEN:

- Tuen antamista vaikka itse ei saisi mitään hyvää vastavuoroisesti

- Usein perustuu velvollisuudentunteeseen esim. lähisukulaista, töissä alaista, asiakasta, potilasta tms. kohtaan, lähimmäisenrakkautta tai maailmanparantamista yksinäistä vanhaa naapuria kohtaan tms.

- Tuettavan mielenkiinnonkohteisiin ja asioihin keskittymistä.

- Näkökulmien, selviytymiskeinojen antamista, tuettavan jaksamisen ja mielialan parantamista jne.

- Tukija ei yleensä avaudu vapaasti asioistaan, mutta saattaa vertaistuellisesti kertoa jostain omasta kokemuksestaan tms.

....

Tuntuu, että tälläkin palstalla joillain onkin ystävien sijasta vielä suurempi tarve tukihenkilöille elämässään?

Minulla on jo terapeutti, jonka kanssa käydä keskusteluja vaikeista asioista. Saan myös normaalit asiani hoidettu sujuvasti. Kaipaan vain sellaista mukavaa seuraa, jonka kanssa voisi tehdä kaikenlaista yhdessä. Olen seurannut tätä keskustelua pitkään enkä ole kiinnittänyt huomiota sellaisiin kommentteihin, jossa joku etsisi ystävää, joka toimisi myös siinä samalla omana mielenterveyshoitajana. Sen sijaan monikin vaikuttaa kaipaavan sellaista ystävää, jonka kanssa oltaisiin säännöllisesti tekemisissä, ei vain silloin tällöin, niin ettei toisesta mahdollisesti moneen vuoteen aina välillä kuulu yhtään mitään.

Ja juuri sen vuoksi ei pitäisi yrittää saada uusia ystäviä ja kavereita niistä, joilla on jo riittävästi ystäviä ja kavereita. Ei sosiaalisten ihmisten vuorokaudessa tuntimäärä lisäänny sen mukaa, kuinka monta uutta ihmistä ottaa elämäänsä. Sosiaalinen ja helposti ystävystyväkin haluaa pitää huolta ystävyyssuhteistaan eli olla säännöllisesti tekemisissä ystäviensä kanssa ja se ei onnistu, jos haalii enemmän ihmissuhteita kuin mihin elämäntilanteessa on aikaa. Tämä on asia, jota monet yksinäiset eivät tunnu ymmärtävän ja pahoittavat mielensä, kun jäävätkin sosiaaliselle ja helposti ystävystyvälle pelkäksi tuttavaksi. 

Monesti ne helposti ystävystyvät ihmiset tuntuvat haalivan ihmisiä sieltä täältä. Eivät he useinkaan erityisen voimakkaasti jaksa panostaa vanhojenkaan ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen, koska aina löytyy jotain seuraa, vaikka oma panostus ihmissuhteisiin olisikin melko vähäistä. He ovat periaatteessa mukavia ihmisiä, mutta lentelevät usein kevyesti ihmisen luota toisen luo. Eniten paukkuja he yleensä käyttävät ihmissuhteeseen sen alussa ja sen jälkeen panostukset yhteydenpitoon saattavat vähentyä merkittävästi, kun ystävä ikäänkuin on jo "koukussa".

Paradoksi. Yksinäiset, sosiaalisilta taidoiltaan heikommat tai ujot toivovat, että sosiaaliset ja hyväonniset tulisivat tutustumaan heihin ja ystävystymään heidän kanssaan, mutta eivät kuitenkaan halua sitä, mitä näillä sosiaalisilla on heille tarjota. Eivät halua halua olla vain yksi kymmenien joukossa tai tulla lempatuksi, kun sosiaalinen löytää taas lisää kavereita. 

Haluaisitko sinä, että esimerkiksi seurustelukumppani ensin käyttäisi paljon aikaa ja vaivaa tehdäkseen sinuun vaikutuksen ja jonkin ajan päästä kiinnyttyäsi häneen paljastaisi, että voit päästä yhdeksi hänen kymmeniä naisia sisältävän haareminsa jäseneksi, mutta sen kummempaa ei tule olemaan luvassa? Itse jättäisin tällaisen kokemuksen mieluummin kokonaan välistä.

En tietenkään. Sitähän mä juuri edellisellä yritin sanoa, että ei ne yksinäiset oikeasti halua olla vain yksi kymmenten joukossa tai tulla dumpatuksi, joten on ihan hassua ajatella, että heidän ja sosiaalisten välille voisi syntyä sellaista ystävyyssuhdetta, mitä yksinäinen kaipaa. Ihan sama kuin sanottaisiin  haaremia pitävälle, että alapa nyt tutustua tuohon avioliittoa kaipaavaan sinkkuun, kun sä osaat ton iskemisen taidon. Nimenomaan EI NÄIN! 

Mielestäni on tietynlainen perusoletus, että jos alussa vuorovaikutus ihmisten välillä on tietynlaista, niin vuorovaikutus myös sitten noudattaisi jatkossakin ainakin jossain määrin samankaltaisia piirteitä. On todella hämmentävää tavata sellainen ihminen, joka alussa hehkuttaa, että seurasi on ihanaa ja kuinka hän haluaa tavata usein. Ilahdut kivasta ystävästä. Sitten jonkun ajan päästä kun tunnettekin jo paremmin, niin hän alkaa käyttäytyä sinua kohtaan aivan eri tavalla. Se ei ole oikein normaalin oloista. Jää todella hämmentynyt olo siitä, että mitä ihmettä oikein tapahtui, jos mitään näkyvää konfliktia ei ole ollut ja pääosin ystävä edelleen on ihan iloisen oloinen seurassa (vaikka vastailee viesteihin paljon hitaammin, ottaa yhteyttä harvemmin, on kiireisempi ja alkanut myöhästellä). Olisi mukavaa, jos ihmisten käytöksessä olisi tietynlaista vakautta, niin ei tarvitsisi ihmetellä missä mennään ja haluaako ylimalkaan enää itse ollaa millään tavalla menossa mukana. Jos ihmissuhde on toisen osalta tällaista tunteiden ilotulitusta, niin loppupelissä olo voi olla aika hyväksikäytettykin.

Ehkäpä ystävyydessäkin käy niin, että alkuhuuma haihtuu? Toista on kuvitellut ihanaksi eikä hän sitten olekaan sitä mitä kuvitteli.

Mikä ihmeen alkuhuuma? Tulee mieleen, että ovatko osalle ystävät  tiedostamatta parisuhteen korvikkeita. Jolloin tietenkin lopputulos on pettymys, kun toinen ei vastaakaan tunteisiin. Että halutessa loppuiän ystävän jonka kanssa jakaa asiansa, niin oikeasti elämästä puuttuu paljon enemmän, rakkaudellinen parisuhde, jota "pelkkä" ystävyyssuhde ei koskaan korvaa.

Minusta alussa kun tapaa jonkun uuden ihmisen, se ei ole alkuhuumaa, vaan päinvastoin, siinä vasta selvitetään millainen tyyppi on, ja onko meillä yhteistä. Aika sitten näyttää, jäädäänkö moikkatutuiksi vai ystävystytäänkö. 

Jotkut ihmiset esittävät alussa mukavampaa ihmistä kuin todellisuudessa ovatkaan.

Tästä olen samaa mieltä. Alussa ystävyyteen jaksetaan panostaa ja käyttäytyä kivasti, jotta toinen kiinnostuisi. Sen jälkeen toiminta muuttuukin sitten täysin, vaikka yhä halutaan olla tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tuntuvat sujuvasti sekoittavan ystävyyden tukihenkilönä toimimiseen.

YSTÄVYYS:

- Vastavuoroista

- Vapaaehtoista

- Asioiden jakamista tasapuolisesti

- Molempia kiinnostavien asioiden tekemistä yhdessä

- Myös aroissa asioissa toisilleen uskoutumista ilman pelkoa että tulisi lytätyksi, tuomituksi tai kertomiaan asioita käytettäisiin itseään vastaan

TUKEA ANTAVANA JA TURVALLISENA LÄHEISENÄ TOIMIMINEN:

- Tuen antamista vaikka itse ei saisi mitään hyvää vastavuoroisesti

- Usein perustuu velvollisuudentunteeseen esim. lähisukulaista, töissä alaista, asiakasta, potilasta tms. kohtaan, lähimmäisenrakkautta tai maailmanparantamista yksinäistä vanhaa naapuria kohtaan tms.

- Tuettavan mielenkiinnonkohteisiin ja asioihin keskittymistä.

- Näkökulmien, selviytymiskeinojen antamista, tuettavan jaksamisen ja mielialan parantamista jne.

- Tukija ei yleensä avaudu vapaasti asioistaan, mutta saattaa vertaistuellisesti kertoa jostain omasta kokemuksestaan tms.

....

Tuntuu, että tälläkin palstalla joillain onkin ystävien sijasta vielä suurempi tarve tukihenkilöille elämässään?

Minulla on jo terapeutti, jonka kanssa käydä keskusteluja vaikeista asioista. Saan myös normaalit asiani hoidettu sujuvasti. Kaipaan vain sellaista mukavaa seuraa, jonka kanssa voisi tehdä kaikenlaista yhdessä. Olen seurannut tätä keskustelua pitkään enkä ole kiinnittänyt huomiota sellaisiin kommentteihin, jossa joku etsisi ystävää, joka toimisi myös siinä samalla omana mielenterveyshoitajana. Sen sijaan monikin vaikuttaa kaipaavan sellaista ystävää, jonka kanssa oltaisiin säännöllisesti tekemisissä, ei vain silloin tällöin, niin ettei toisesta mahdollisesti moneen vuoteen aina välillä kuulu yhtään mitään.

Ja juuri sen vuoksi ei pitäisi yrittää saada uusia ystäviä ja kavereita niistä, joilla on jo riittävästi ystäviä ja kavereita. Ei sosiaalisten ihmisten vuorokaudessa tuntimäärä lisäänny sen mukaa, kuinka monta uutta ihmistä ottaa elämäänsä. Sosiaalinen ja helposti ystävystyväkin haluaa pitää huolta ystävyyssuhteistaan eli olla säännöllisesti tekemisissä ystäviensä kanssa ja se ei onnistu, jos haalii enemmän ihmissuhteita kuin mihin elämäntilanteessa on aikaa. Tämä on asia, jota monet yksinäiset eivät tunnu ymmärtävän ja pahoittavat mielensä, kun jäävätkin sosiaaliselle ja helposti ystävystyvälle pelkäksi tuttavaksi. 

Monesti ne helposti ystävystyvät ihmiset tuntuvat haalivan ihmisiä sieltä täältä. Eivät he useinkaan erityisen voimakkaasti jaksa panostaa vanhojenkaan ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen, koska aina löytyy jotain seuraa, vaikka oma panostus ihmissuhteisiin olisikin melko vähäistä. He ovat periaatteessa mukavia ihmisiä, mutta lentelevät usein kevyesti ihmisen luota toisen luo. Eniten paukkuja he yleensä käyttävät ihmissuhteeseen sen alussa ja sen jälkeen panostukset yhteydenpitoon saattavat vähentyä merkittävästi, kun ystävä ikäänkuin on jo "koukussa".

Paradoksi. Yksinäiset, sosiaalisilta taidoiltaan heikommat tai ujot toivovat, että sosiaaliset ja hyväonniset tulisivat tutustumaan heihin ja ystävystymään heidän kanssaan, mutta eivät kuitenkaan halua sitä, mitä näillä sosiaalisilla on heille tarjota. Eivät halua halua olla vain yksi kymmenien joukossa tai tulla lempatuksi, kun sosiaalinen löytää taas lisää kavereita. 

Haluaisitko sinä, että esimerkiksi seurustelukumppani ensin käyttäisi paljon aikaa ja vaivaa tehdäkseen sinuun vaikutuksen ja jonkin ajan päästä kiinnyttyäsi häneen paljastaisi, että voit päästä yhdeksi hänen kymmeniä naisia sisältävän haareminsa jäseneksi, mutta sen kummempaa ei tule olemaan luvassa? Itse jättäisin tällaisen kokemuksen mieluummin kokonaan välistä.

En tietenkään. Sitähän mä juuri edellisellä yritin sanoa, että ei ne yksinäiset oikeasti halua olla vain yksi kymmenten joukossa tai tulla dumpatuksi, joten on ihan hassua ajatella, että heidän ja sosiaalisten välille voisi syntyä sellaista ystävyyssuhdetta, mitä yksinäinen kaipaa. Ihan sama kuin sanottaisiin  haaremia pitävälle, että alapa nyt tutustua tuohon avioliittoa kaipaavaan sinkkuun, kun sä osaat ton iskemisen taidon. Nimenomaan EI NÄIN! 

Mielestäni on tietynlainen perusoletus, että jos alussa vuorovaikutus ihmisten välillä on tietynlaista, niin vuorovaikutus myös sitten noudattaisi jatkossakin ainakin jossain määrin samankaltaisia piirteitä. On todella hämmentävää tavata sellainen ihminen, joka alussa hehkuttaa, että seurasi on ihanaa ja kuinka hän haluaa tavata usein. Ilahdut kivasta ystävästä. Sitten jonkun ajan päästä kun tunnettekin jo paremmin, niin hän alkaa käyttäytyä sinua kohtaan aivan eri tavalla. Se ei ole oikein normaalin oloista. Jää todella hämmentynyt olo siitä, että mitä ihmettä oikein tapahtui, jos mitään näkyvää konfliktia ei ole ollut ja pääosin ystävä edelleen on ihan iloisen oloinen seurassa (vaikka vastailee viesteihin paljon hitaammin, ottaa yhteyttä harvemmin, on kiireisempi ja alkanut myöhästellä). Olisi mukavaa, jos ihmisten käytöksessä olisi tietynlaista vakautta, niin ei tarvitsisi ihmetellä missä mennään ja haluaako ylimalkaan enää itse ollaa millään tavalla menossa mukana. Jos ihmissuhde on toisen osalta tällaista tunteiden ilotulitusta, niin loppupelissä olo voi olla aika hyväksikäytettykin.

Ehkäpä ystävyydessäkin käy niin, että alkuhuuma haihtuu? Toista on kuvitellut ihanaksi eikä hän sitten olekaan sitä mitä kuvitteli.

Mikä ihmeen alkuhuuma? Tulee mieleen, että ovatko osalle ystävät  tiedostamatta parisuhteen korvikkeita. Jolloin tietenkin lopputulos on pettymys, kun toinen ei vastaakaan tunteisiin. Että halutessa loppuiän ystävän jonka kanssa jakaa asiansa, niin oikeasti elämästä puuttuu paljon enemmän, rakkaudellinen parisuhde, jota "pelkkä" ystävyyssuhde ei koskaan korvaa.

Minusta alussa kun tapaa jonkun uuden ihmisen, se ei ole alkuhuumaa, vaan päinvastoin, siinä vasta selvitetään millainen tyyppi on, ja onko meillä yhteistä. Aika sitten näyttää, jäädäänkö moikkatutuiksi vai ystävystytäänkö. 

No mulle kyllä ainoa rakkaussuhteen ja ystävyyssuhteen erottava asia on seksi, muuten aika samanlaisia on tunteet. Aika harvinaista on kyllä tavata mies jonka kanssa tunnetasolla pääsee samaan kuin naisten välisissä ystävyyssuhteissa. Että joskus on tullut harmiteltua sitä että oon hetero. Että me ihmiset koetaan nää asiat hyvin eri tavoin, et voi omia oikeutta muiden puolesta määritellä mikä kuuluu parisuhteeseen ja mikä ystävyyteen.

Niin ja minä en ole yksinäinen eli turha vetää "yksinäiset odottaa liikaa "-korttia keskusteluun.

Et voi sinäkään määritellä muiden puolesta. Minusta rakkaus ja lievä mustasukkaisuuskin kuuluu parisuhteeseen, ei ystävyyssuhteisiin. Jos tunnepuoli on sama ystävyyssuhteissa sama kun parisuhteessa, niin eipä ei ole häävi parisuhde. Ja miten voi ollakaan, jos tunteet jakautuvat monen ihmisen välillä.

Miten sitä uskaltaa enää olla ystävällinen kenellekään satunnaiselle ihmiselle, jos se kerran aiheuttaa muissa jotakin huumia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tuntuvat sujuvasti sekoittavan ystävyyden tukihenkilönä toimimiseen.

YSTÄVYYS:

- Vastavuoroista

- Vapaaehtoista

- Asioiden jakamista tasapuolisesti

- Molempia kiinnostavien asioiden tekemistä yhdessä

- Myös aroissa asioissa toisilleen uskoutumista ilman pelkoa että tulisi lytätyksi, tuomituksi tai kertomiaan asioita käytettäisiin itseään vastaan

TUKEA ANTAVANA JA TURVALLISENA LÄHEISENÄ TOIMIMINEN:

- Tuen antamista vaikka itse ei saisi mitään hyvää vastavuoroisesti

- Usein perustuu velvollisuudentunteeseen esim. lähisukulaista, töissä alaista, asiakasta, potilasta tms. kohtaan, lähimmäisenrakkautta tai maailmanparantamista yksinäistä vanhaa naapuria kohtaan tms.

- Tuettavan mielenkiinnonkohteisiin ja asioihin keskittymistä.

- Näkökulmien, selviytymiskeinojen antamista, tuettavan jaksamisen ja mielialan parantamista jne.

- Tukija ei yleensä avaudu vapaasti asioistaan, mutta saattaa vertaistuellisesti kertoa jostain omasta kokemuksestaan tms.

....

Tuntuu, että tälläkin palstalla joillain onkin ystävien sijasta vielä suurempi tarve tukihenkilöille elämässään?

Minulla on jo terapeutti, jonka kanssa käydä keskusteluja vaikeista asioista. Saan myös normaalit asiani hoidettu sujuvasti. Kaipaan vain sellaista mukavaa seuraa, jonka kanssa voisi tehdä kaikenlaista yhdessä. Olen seurannut tätä keskustelua pitkään enkä ole kiinnittänyt huomiota sellaisiin kommentteihin, jossa joku etsisi ystävää, joka toimisi myös siinä samalla omana mielenterveyshoitajana. Sen sijaan monikin vaikuttaa kaipaavan sellaista ystävää, jonka kanssa oltaisiin säännöllisesti tekemisissä, ei vain silloin tällöin, niin ettei toisesta mahdollisesti moneen vuoteen aina välillä kuulu yhtään mitään.

Ja juuri sen vuoksi ei pitäisi yrittää saada uusia ystäviä ja kavereita niistä, joilla on jo riittävästi ystäviä ja kavereita. Ei sosiaalisten ihmisten vuorokaudessa tuntimäärä lisäänny sen mukaa, kuinka monta uutta ihmistä ottaa elämäänsä. Sosiaalinen ja helposti ystävystyväkin haluaa pitää huolta ystävyyssuhteistaan eli olla säännöllisesti tekemisissä ystäviensä kanssa ja se ei onnistu, jos haalii enemmän ihmissuhteita kuin mihin elämäntilanteessa on aikaa. Tämä on asia, jota monet yksinäiset eivät tunnu ymmärtävän ja pahoittavat mielensä, kun jäävätkin sosiaaliselle ja helposti ystävystyvälle pelkäksi tuttavaksi. 

Monesti ne helposti ystävystyvät ihmiset tuntuvat haalivan ihmisiä sieltä täältä. Eivät he useinkaan erityisen voimakkaasti jaksa panostaa vanhojenkaan ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen, koska aina löytyy jotain seuraa, vaikka oma panostus ihmissuhteisiin olisikin melko vähäistä. He ovat periaatteessa mukavia ihmisiä, mutta lentelevät usein kevyesti ihmisen luota toisen luo. Eniten paukkuja he yleensä käyttävät ihmissuhteeseen sen alussa ja sen jälkeen panostukset yhteydenpitoon saattavat vähentyä merkittävästi, kun ystävä ikäänkuin on jo "koukussa".

Paradoksi. Yksinäiset, sosiaalisilta taidoiltaan heikommat tai ujot toivovat, että sosiaaliset ja hyväonniset tulisivat tutustumaan heihin ja ystävystymään heidän kanssaan, mutta eivät kuitenkaan halua sitä, mitä näillä sosiaalisilla on heille tarjota. Eivät halua halua olla vain yksi kymmenien joukossa tai tulla lempatuksi, kun sosiaalinen löytää taas lisää kavereita. 

Haluaisitko sinä, että esimerkiksi seurustelukumppani ensin käyttäisi paljon aikaa ja vaivaa tehdäkseen sinuun vaikutuksen ja jonkin ajan päästä kiinnyttyäsi häneen paljastaisi, että voit päästä yhdeksi hänen kymmeniä naisia sisältävän haareminsa jäseneksi, mutta sen kummempaa ei tule olemaan luvassa? Itse jättäisin tällaisen kokemuksen mieluummin kokonaan välistä.

En tietenkään. Sitähän mä juuri edellisellä yritin sanoa, että ei ne yksinäiset oikeasti halua olla vain yksi kymmenten joukossa tai tulla dumpatuksi, joten on ihan hassua ajatella, että heidän ja sosiaalisten välille voisi syntyä sellaista ystävyyssuhdetta, mitä yksinäinen kaipaa. Ihan sama kuin sanottaisiin  haaremia pitävälle, että alapa nyt tutustua tuohon avioliittoa kaipaavaan sinkkuun, kun sä osaat ton iskemisen taidon. Nimenomaan EI NÄIN! 

Mielestäni on tietynlainen perusoletus, että jos alussa vuorovaikutus ihmisten välillä on tietynlaista, niin vuorovaikutus myös sitten noudattaisi jatkossakin ainakin jossain määrin samankaltaisia piirteitä. On todella hämmentävää tavata sellainen ihminen, joka alussa hehkuttaa, että seurasi on ihanaa ja kuinka hän haluaa tavata usein. Ilahdut kivasta ystävästä. Sitten jonkun ajan päästä kun tunnettekin jo paremmin, niin hän alkaa käyttäytyä sinua kohtaan aivan eri tavalla. Se ei ole oikein normaalin oloista. Jää todella hämmentynyt olo siitä, että mitä ihmettä oikein tapahtui, jos mitään näkyvää konfliktia ei ole ollut ja pääosin ystävä edelleen on ihan iloisen oloinen seurassa (vaikka vastailee viesteihin paljon hitaammin, ottaa yhteyttä harvemmin, on kiireisempi ja alkanut myöhästellä). Olisi mukavaa, jos ihmisten käytöksessä olisi tietynlaista vakautta, niin ei tarvitsisi ihmetellä missä mennään ja haluaako ylimalkaan enää itse ollaa millään tavalla menossa mukana. Jos ihmissuhde on toisen osalta tällaista tunteiden ilotulitusta, niin loppupelissä olo voi olla aika hyväksikäytettykin.

Ehkäpä ystävyydessäkin käy niin, että alkuhuuma haihtuu? Toista on kuvitellut ihanaksi eikä hän sitten olekaan sitä mitä kuvitteli.

Mikä ihmeen alkuhuuma? Tulee mieleen, että ovatko osalle ystävät  tiedostamatta parisuhteen korvikkeita. Jolloin tietenkin lopputulos on pettymys, kun toinen ei vastaakaan tunteisiin. Että halutessa loppuiän ystävän jonka kanssa jakaa asiansa, niin oikeasti elämästä puuttuu paljon enemmän, rakkaudellinen parisuhde, jota "pelkkä" ystävyyssuhde ei koskaan korvaa.

Minusta alussa kun tapaa jonkun uuden ihmisen, se ei ole alkuhuumaa, vaan päinvastoin, siinä vasta selvitetään millainen tyyppi on, ja onko meillä yhteistä. Aika sitten näyttää, jäädäänkö moikkatutuiksi vai ystävystytäänkö. 

No mulle kyllä ainoa rakkaussuhteen ja ystävyyssuhteen erottava asia on seksi, muuten aika samanlaisia on tunteet. Aika harvinaista on kyllä tavata mies jonka kanssa tunnetasolla pääsee samaan kuin naisten välisissä ystävyyssuhteissa. Että joskus on tullut harmiteltua sitä että oon hetero. Että me ihmiset koetaan nää asiat hyvin eri tavoin, et voi omia oikeutta muiden puolesta määritellä mikä kuuluu parisuhteeseen ja mikä ystävyyteen.

Niin ja minä en ole yksinäinen eli turha vetää "yksinäiset odottaa liikaa "-korttia keskusteluun.

Et voi sinäkään määritellä muiden puolesta. Minusta rakkaus ja lievä mustasukkaisuuskin kuuluu parisuhteeseen, ei ystävyyssuhteisiin. Jos tunnepuoli on sama ystävyyssuhteissa sama kun parisuhteessa, niin eipä ei ole häävi parisuhde. Ja miten voi ollakaan, jos tunteet jakautuvat monen ihmisen välillä.

Miten sitä uskaltaa enää olla ystävällinen kenellekään satunnaiselle ihmiselle, jos se kerran aiheuttaa muissa jotakin huumia. 

Mä taas sanoisin, että jos tunnepuoli ystävyydessä ei ole samaa kuin parisuhteessa, eipä ole häävi ystävyyssuhde...menisi kaveruus-kategoriaan mulla, mikä sekin jees ihmissuhteenmuoto, mutta lisäksi tarvitsen muutaman läheisen ystävän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tuntuvat sujuvasti sekoittavan ystävyyden tukihenkilönä toimimiseen.

YSTÄVYYS:

- Vastavuoroista

- Vapaaehtoista

- Asioiden jakamista tasapuolisesti

- Molempia kiinnostavien asioiden tekemistä yhdessä

- Myös aroissa asioissa toisilleen uskoutumista ilman pelkoa että tulisi lytätyksi, tuomituksi tai kertomiaan asioita käytettäisiin itseään vastaan

TUKEA ANTAVANA JA TURVALLISENA LÄHEISENÄ TOIMIMINEN:

- Tuen antamista vaikka itse ei saisi mitään hyvää vastavuoroisesti

- Usein perustuu velvollisuudentunteeseen esim. lähisukulaista, töissä alaista, asiakasta, potilasta tms. kohtaan, lähimmäisenrakkautta tai maailmanparantamista yksinäistä vanhaa naapuria kohtaan tms.

- Tuettavan mielenkiinnonkohteisiin ja asioihin keskittymistä.

- Näkökulmien, selviytymiskeinojen antamista, tuettavan jaksamisen ja mielialan parantamista jne.

- Tukija ei yleensä avaudu vapaasti asioistaan, mutta saattaa vertaistuellisesti kertoa jostain omasta kokemuksestaan tms.

....

Tuntuu, että tälläkin palstalla joillain onkin ystävien sijasta vielä suurempi tarve tukihenkilöille elämässään?

Minulla on jo terapeutti, jonka kanssa käydä keskusteluja vaikeista asioista. Saan myös normaalit asiani hoidettu sujuvasti. Kaipaan vain sellaista mukavaa seuraa, jonka kanssa voisi tehdä kaikenlaista yhdessä. Olen seurannut tätä keskustelua pitkään enkä ole kiinnittänyt huomiota sellaisiin kommentteihin, jossa joku etsisi ystävää, joka toimisi myös siinä samalla omana mielenterveyshoitajana. Sen sijaan monikin vaikuttaa kaipaavan sellaista ystävää, jonka kanssa oltaisiin säännöllisesti tekemisissä, ei vain silloin tällöin, niin ettei toisesta mahdollisesti moneen vuoteen aina välillä kuulu yhtään mitään.

Ja juuri sen vuoksi ei pitäisi yrittää saada uusia ystäviä ja kavereita niistä, joilla on jo riittävästi ystäviä ja kavereita. Ei sosiaalisten ihmisten vuorokaudessa tuntimäärä lisäänny sen mukaa, kuinka monta uutta ihmistä ottaa elämäänsä. Sosiaalinen ja helposti ystävystyväkin haluaa pitää huolta ystävyyssuhteistaan eli olla säännöllisesti tekemisissä ystäviensä kanssa ja se ei onnistu, jos haalii enemmän ihmissuhteita kuin mihin elämäntilanteessa on aikaa. Tämä on asia, jota monet yksinäiset eivät tunnu ymmärtävän ja pahoittavat mielensä, kun jäävätkin sosiaaliselle ja helposti ystävystyvälle pelkäksi tuttavaksi. 

Monesti ne helposti ystävystyvät ihmiset tuntuvat haalivan ihmisiä sieltä täältä. Eivät he useinkaan erityisen voimakkaasti jaksa panostaa vanhojenkaan ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen, koska aina löytyy jotain seuraa, vaikka oma panostus ihmissuhteisiin olisikin melko vähäistä. He ovat periaatteessa mukavia ihmisiä, mutta lentelevät usein kevyesti ihmisen luota toisen luo. Eniten paukkuja he yleensä käyttävät ihmissuhteeseen sen alussa ja sen jälkeen panostukset yhteydenpitoon saattavat vähentyä merkittävästi, kun ystävä ikäänkuin on jo "koukussa".

Paradoksi. Yksinäiset, sosiaalisilta taidoiltaan heikommat tai ujot toivovat, että sosiaaliset ja hyväonniset tulisivat tutustumaan heihin ja ystävystymään heidän kanssaan, mutta eivät kuitenkaan halua sitä, mitä näillä sosiaalisilla on heille tarjota. Eivät halua halua olla vain yksi kymmenien joukossa tai tulla lempatuksi, kun sosiaalinen löytää taas lisää kavereita. 

Haluaisitko sinä, että esimerkiksi seurustelukumppani ensin käyttäisi paljon aikaa ja vaivaa tehdäkseen sinuun vaikutuksen ja jonkin ajan päästä kiinnyttyäsi häneen paljastaisi, että voit päästä yhdeksi hänen kymmeniä naisia sisältävän haareminsa jäseneksi, mutta sen kummempaa ei tule olemaan luvassa? Itse jättäisin tällaisen kokemuksen mieluummin kokonaan välistä.

En tietenkään. Sitähän mä juuri edellisellä yritin sanoa, että ei ne yksinäiset oikeasti halua olla vain yksi kymmenten joukossa tai tulla dumpatuksi, joten on ihan hassua ajatella, että heidän ja sosiaalisten välille voisi syntyä sellaista ystävyyssuhdetta, mitä yksinäinen kaipaa. Ihan sama kuin sanottaisiin  haaremia pitävälle, että alapa nyt tutustua tuohon avioliittoa kaipaavaan sinkkuun, kun sä osaat ton iskemisen taidon. Nimenomaan EI NÄIN! 

Mielestäni on tietynlainen perusoletus, että jos alussa vuorovaikutus ihmisten välillä on tietynlaista, niin vuorovaikutus myös sitten noudattaisi jatkossakin ainakin jossain määrin samankaltaisia piirteitä. On todella hämmentävää tavata sellainen ihminen, joka alussa hehkuttaa, että seurasi on ihanaa ja kuinka hän haluaa tavata usein. Ilahdut kivasta ystävästä. Sitten jonkun ajan päästä kun tunnettekin jo paremmin, niin hän alkaa käyttäytyä sinua kohtaan aivan eri tavalla. Se ei ole oikein normaalin oloista. Jää todella hämmentynyt olo siitä, että mitä ihmettä oikein tapahtui, jos mitään näkyvää konfliktia ei ole ollut ja pääosin ystävä edelleen on ihan iloisen oloinen seurassa (vaikka vastailee viesteihin paljon hitaammin, ottaa yhteyttä harvemmin, on kiireisempi ja alkanut myöhästellä). Olisi mukavaa, jos ihmisten käytöksessä olisi tietynlaista vakautta, niin ei tarvitsisi ihmetellä missä mennään ja haluaako ylimalkaan enää itse ollaa millään tavalla menossa mukana. Jos ihmissuhde on toisen osalta tällaista tunteiden ilotulitusta, niin loppupelissä olo voi olla aika hyväksikäytettykin.

Ehkäpä ystävyydessäkin käy niin, että alkuhuuma haihtuu? Toista on kuvitellut ihanaksi eikä hän sitten olekaan sitä mitä kuvitteli.

Mikä ihmeen alkuhuuma? Tulee mieleen, että ovatko osalle ystävät  tiedostamatta parisuhteen korvikkeita. Jolloin tietenkin lopputulos on pettymys, kun toinen ei vastaakaan tunteisiin. Että halutessa loppuiän ystävän jonka kanssa jakaa asiansa, niin oikeasti elämästä puuttuu paljon enemmän, rakkaudellinen parisuhde, jota "pelkkä" ystävyyssuhde ei koskaan korvaa.

Minusta alussa kun tapaa jonkun uuden ihmisen, se ei ole alkuhuumaa, vaan päinvastoin, siinä vasta selvitetään millainen tyyppi on, ja onko meillä yhteistä. Aika sitten näyttää, jäädäänkö moikkatutuiksi vai ystävystytäänkö. 

No mulle kyllä ainoa rakkaussuhteen ja ystävyyssuhteen erottava asia on seksi, muuten aika samanlaisia on tunteet. Aika harvinaista on kyllä tavata mies jonka kanssa tunnetasolla pääsee samaan kuin naisten välisissä ystävyyssuhteissa. Että joskus on tullut harmiteltua sitä että oon hetero. Että me ihmiset koetaan nää asiat hyvin eri tavoin, et voi omia oikeutta muiden puolesta määritellä mikä kuuluu parisuhteeseen ja mikä ystävyyteen.

Niin ja minä en ole yksinäinen eli turha vetää "yksinäiset odottaa liikaa "-korttia keskusteluun.

Et voi sinäkään määritellä muiden puolesta. Minusta rakkaus ja lievä mustasukkaisuuskin kuuluu parisuhteeseen, ei ystävyyssuhteisiin. Jos tunnepuoli on sama ystävyyssuhteissa sama kun parisuhteessa, niin eipä ei ole häävi parisuhde. Ja miten voi ollakaan, jos tunteet jakautuvat monen ihmisen välillä.

Miten sitä uskaltaa enää olla ystävällinen kenellekään satunnaiselle ihmiselle, jos se kerran aiheuttaa muissa jotakin huumia. 

Enkä usko että sun tarvitsee pelätä että sytytät toisessa tahtomattoman huuman. Itse ainakin tunnistan aika helposti ihmiset joille parisuhde on ainoa todella tärkeä ihmissuhde eikä huumaa synny. Ihan kivoja kavereita olen heistäkin saanut, vaikkei syvällistä ystävyyttä muodostukaan .

Armollisuus itseä ja muita kohtaan.

Itsensä ja muiden ymmärtäminen.

= Itsellä on hyvä ja tasapainoinen olo

Mulla oli päinvastainen ongelma kun ex tyttöystävä alkoi soittelemaan noin 13 vuotta eron jälkeen. Lopetin puhelut alkuunsa, olen ollut naimisissa ja kihloissa sen jälkeen jo 12 vuotta...

Vähän kyllä vanha suola alkoi janottamaan...ja muutaman kerran vastasinkin soittoihin..kerran ilman housujakin ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin syy on se, että sosiaaliset taitoni eivät nähtävästi riitä normaalien ihmisten ystäväksi, vaan vedän puoleeni kaikki hyväksikäyttäjät ja feidaajat.

Mullekin käy usein tähän tapaan. Tai siten, että jään vaan äimistelemään ihmisten käytöstä. En tajua syitä ja seurauksia tai ihmisten motiiveja ja logiikkaa. Suurin osa ihmisten käytöksestä tuntuu olevan ihan muualta kuin oppikirjoista. Hassuinta on se, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tajuan, mitä ihmiset oikein ajattelevat tehdessään tai sanoessaan sitä sun tätä. Välillä tuntuu, että elän jossain toisessa maailmassa kuin muut. 

Todennäköisesti jos joku kertoo pitävänsä minusta tai haluaa vaikkapa nähdä, ja minä otan tämän totena, niin seuraavalla viikolla henkilö voi ollakin jo ihan toista mieltä. Hämmentävää. Tai jos joku kertoo, että tulee käymään seuraavana päivänä, niin seuraavana päivänä hän ilmoittaakin, että ei hän tulekaan. Again, hämmentävää. En pysy perässä ihmisten mielenliikkeissä. 

Voi helvetti. Voi oikeasti tulla jokin este miksei jaksakaan tavata...töissä kiirettä, väsyttää tms.

En ymmärrä noin herkkänahkaisia tyyppejä!! Ei se syy AINA ole siinä toisessa, vaan siihen voi olla ihan jokin muu syy. Aikuisia tässä ollaan, eikä mitään teini-ikäisiä. Normaali ihminen tajuaa että muutoksia voi joskus tulla.

Täällä verrataan parisuhdetta ja kaverisuhdetta? Se on lähes sama asia vai?? Minkä ikäistä sakkia täällä pyörii??? :D

T .edellinen kommentoija

Vierailija kirjoitti:

Täällä verrataan parisuhdetta ja kaverisuhdetta? Se on lähes sama asia vai?? Minkä ikäistä sakkia täällä pyörii??? :D

T .edellinen kommentoija

Kaikki eivät ole noin pinnallisia kuin sinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin syy on se, että sosiaaliset taitoni eivät nähtävästi riitä normaalien ihmisten ystäväksi, vaan vedän puoleeni kaikki hyväksikäyttäjät ja feidaajat.

Mullekin käy usein tähän tapaan. Tai siten, että jään vaan äimistelemään ihmisten käytöstä. En tajua syitä ja seurauksia tai ihmisten motiiveja ja logiikkaa. Suurin osa ihmisten käytöksestä tuntuu olevan ihan muualta kuin oppikirjoista. Hassuinta on se, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tajuan, mitä ihmiset oikein ajattelevat tehdessään tai sanoessaan sitä sun tätä. Välillä tuntuu, että elän jossain toisessa maailmassa kuin muut. 

Todennäköisesti jos joku kertoo pitävänsä minusta tai haluaa vaikkapa nähdä, ja minä otan tämän totena, niin seuraavalla viikolla henkilö voi ollakin jo ihan toista mieltä. Hämmentävää. Tai jos joku kertoo, että tulee käymään seuraavana päivänä, niin seuraavana päivänä hän ilmoittaakin, että ei hän tulekaan. Again, hämmentävää. En pysy perässä ihmisten mielenliikkeissä. 

Voi helvetti. Voi oikeasti tulla jokin este miksei jaksakaan tavata...töissä kiirettä, väsyttää tms.

En ymmärrä noin herkkänahkaisia tyyppejä!! Ei se syy AINA ole siinä toisessa, vaan siihen voi olla ihan jokin muu syy. Aikuisia tässä ollaan, eikä mitään teini-ikäisiä. Normaali ihminen tajuaa että muutoksia voi joskus tulla.

Ihan samaa mieltä. Ja ihanan itsekeskeistä, ei saa enää muuttaa mieltään, koska ystävä.

Ja "ystävyys" on saattanut syntyä ihan viattomasta keskustelusta, on ollut kivaa ja aidosti kiinnostavaa puhua jostakin asiasta, mutta ei se nyt sitä tarkoita, että tässä loppuelämä oltaisiin kuin paita ja peppu. Eli koko syvä ja läheinen ystävyys huumineen on syntynyt täysin toisen keskustelijan omassa päässä. Oikeastiko nyt puhuvat aikuiset ihmiset?  

Tuntuu kun elettäisiin ihan eri maailmassa. Minun kokemassani maailmassa  ihmiset ovat pääosin mukavia, eivät yritä huijata tai saada ihmisiä ihastumaan itseensä väärin perustein, tai ollenkaan, kun kerran ovat parisuhteessa. Tosiaan omituista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä verrataan parisuhdetta ja kaverisuhdetta? Se on lähes sama asia vai?? Minkä ikäistä sakkia täällä pyörii??? :D

T .edellinen kommentoija

Kaikki eivät ole noin pinnallisia kuin sinä.

Pinnallinen?? Kuinka niin? En vertaisi parisuhdetta ja kaverisuhdetta kuitenkaan, olen perheellinen joten luonnollisesti parisuhde/perhe tulee ensin, sitten ystävät.

Jokainen täysjärkinen aikuinen tajuaa tämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tuntuvat sujuvasti sekoittavan ystävyyden tukihenkilönä toimimiseen.

YSTÄVYYS:

- Vastavuoroista

- Vapaaehtoista

- Asioiden jakamista tasapuolisesti

- Molempia kiinnostavien asioiden tekemistä yhdessä

- Myös aroissa asioissa toisilleen uskoutumista ilman pelkoa että tulisi lytätyksi, tuomituksi tai kertomiaan asioita käytettäisiin itseään vastaan

TUKEA ANTAVANA JA TURVALLISENA LÄHEISENÄ TOIMIMINEN:

- Tuen antamista vaikka itse ei saisi mitään hyvää vastavuoroisesti

- Usein perustuu velvollisuudentunteeseen esim. lähisukulaista, töissä alaista, asiakasta, potilasta tms. kohtaan, lähimmäisenrakkautta tai maailmanparantamista yksinäistä vanhaa naapuria kohtaan tms.

- Tuettavan mielenkiinnonkohteisiin ja asioihin keskittymistä.

- Näkökulmien, selviytymiskeinojen antamista, tuettavan jaksamisen ja mielialan parantamista jne.

- Tukija ei yleensä avaudu vapaasti asioistaan, mutta saattaa vertaistuellisesti kertoa jostain omasta kokemuksestaan tms.

....

Tuntuu, että tälläkin palstalla joillain onkin ystävien sijasta vielä suurempi tarve tukihenkilöille elämässään?

Minulla on jo terapeutti, jonka kanssa käydä keskusteluja vaikeista asioista. Saan myös normaalit asiani hoidettu sujuvasti. Kaipaan vain sellaista mukavaa seuraa, jonka kanssa voisi tehdä kaikenlaista yhdessä. Olen seurannut tätä keskustelua pitkään enkä ole kiinnittänyt huomiota sellaisiin kommentteihin, jossa joku etsisi ystävää, joka toimisi myös siinä samalla omana mielenterveyshoitajana. Sen sijaan monikin vaikuttaa kaipaavan sellaista ystävää, jonka kanssa oltaisiin säännöllisesti tekemisissä, ei vain silloin tällöin, niin ettei toisesta mahdollisesti moneen vuoteen aina välillä kuulu yhtään mitään.

Ja juuri sen vuoksi ei pitäisi yrittää saada uusia ystäviä ja kavereita niistä, joilla on jo riittävästi ystäviä ja kavereita. Ei sosiaalisten ihmisten vuorokaudessa tuntimäärä lisäänny sen mukaa, kuinka monta uutta ihmistä ottaa elämäänsä. Sosiaalinen ja helposti ystävystyväkin haluaa pitää huolta ystävyyssuhteistaan eli olla säännöllisesti tekemisissä ystäviensä kanssa ja se ei onnistu, jos haalii enemmän ihmissuhteita kuin mihin elämäntilanteessa on aikaa. Tämä on asia, jota monet yksinäiset eivät tunnu ymmärtävän ja pahoittavat mielensä, kun jäävätkin sosiaaliselle ja helposti ystävystyvälle pelkäksi tuttavaksi. 

Monesti ne helposti ystävystyvät ihmiset tuntuvat haalivan ihmisiä sieltä täältä. Eivät he useinkaan erityisen voimakkaasti jaksa panostaa vanhojenkaan ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen, koska aina löytyy jotain seuraa, vaikka oma panostus ihmissuhteisiin olisikin melko vähäistä. He ovat periaatteessa mukavia ihmisiä, mutta lentelevät usein kevyesti ihmisen luota toisen luo. Eniten paukkuja he yleensä käyttävät ihmissuhteeseen sen alussa ja sen jälkeen panostukset yhteydenpitoon saattavat vähentyä merkittävästi, kun ystävä ikäänkuin on jo "koukussa".

Paradoksi. Yksinäiset, sosiaalisilta taidoiltaan heikommat tai ujot toivovat, että sosiaaliset ja hyväonniset tulisivat tutustumaan heihin ja ystävystymään heidän kanssaan, mutta eivät kuitenkaan halua sitä, mitä näillä sosiaalisilla on heille tarjota. Eivät halua halua olla vain yksi kymmenien joukossa tai tulla lempatuksi, kun sosiaalinen löytää taas lisää kavereita. 

Haluaisitko sinä, että esimerkiksi seurustelukumppani ensin käyttäisi paljon aikaa ja vaivaa tehdäkseen sinuun vaikutuksen ja jonkin ajan päästä kiinnyttyäsi häneen paljastaisi, että voit päästä yhdeksi hänen kymmeniä naisia sisältävän haareminsa jäseneksi, mutta sen kummempaa ei tule olemaan luvassa? Itse jättäisin tällaisen kokemuksen mieluummin kokonaan välistä.

En tietenkään. Sitähän mä juuri edellisellä yritin sanoa, että ei ne yksinäiset oikeasti halua olla vain yksi kymmenten joukossa tai tulla dumpatuksi, joten on ihan hassua ajatella, että heidän ja sosiaalisten välille voisi syntyä sellaista ystävyyssuhdetta, mitä yksinäinen kaipaa. Ihan sama kuin sanottaisiin  haaremia pitävälle, että alapa nyt tutustua tuohon avioliittoa kaipaavaan sinkkuun, kun sä osaat ton iskemisen taidon. Nimenomaan EI NÄIN! 

Mielestäni on tietynlainen perusoletus, että jos alussa vuorovaikutus ihmisten välillä on tietynlaista, niin vuorovaikutus myös sitten noudattaisi jatkossakin ainakin jossain määrin samankaltaisia piirteitä. On todella hämmentävää tavata sellainen ihminen, joka alussa hehkuttaa, että seurasi on ihanaa ja kuinka hän haluaa tavata usein. Ilahdut kivasta ystävästä. Sitten jonkun ajan päästä kun tunnettekin jo paremmin, niin hän alkaa käyttäytyä sinua kohtaan aivan eri tavalla. Se ei ole oikein normaalin oloista. Jää todella hämmentynyt olo siitä, että mitä ihmettä oikein tapahtui, jos mitään näkyvää konfliktia ei ole ollut ja pääosin ystävä edelleen on ihan iloisen oloinen seurassa (vaikka vastailee viesteihin paljon hitaammin, ottaa yhteyttä harvemmin, on kiireisempi ja alkanut myöhästellä). Olisi mukavaa, jos ihmisten käytöksessä olisi tietynlaista vakautta, niin ei tarvitsisi ihmetellä missä mennään ja haluaako ylimalkaan enää itse ollaa millään tavalla menossa mukana. Jos ihmissuhde on toisen osalta tällaista tunteiden ilotulitusta, niin loppupelissä olo voi olla aika hyväksikäytettykin.

Ehkäpä ystävyydessäkin käy niin, että alkuhuuma haihtuu? Toista on kuvitellut ihanaksi eikä hän sitten olekaan sitä mitä kuvitteli.

Minulle on käynyt näitä aika useinkin. Jo lapsena olin aika sinisilmäinen ihmisten suhteen ja tutustuin siksi helposti

Tässä äkkiä mieleen tulevia esimerkkejä

-kaveri paljastui joksikin ihme hörhöksi. Alussa fiksu ja syvällinen ja jutut kävi yhteen. Jutut muuttui sellaisiksi, että sai säteitä muista ihmisistä ja auroja ja vaistosi kuulemma ihmisistä niiden ajatuksia jne..

-ihana kaveri ja soiteltiin paljon ja oltiin jo melkein paras kaveri-suhteessa. Niinpä alkoi ilmetä, kuinka puhuu paskaa kaikista ja kuulin, että puhui minustakin

-mukava työkaveri, jonka kanssa tutustuttiin. Paljastui kontrollifriikiksi ja lopulta meni siihen, että kyttäsi ja soitteli, missä olen ollut ja kenen kanssa

-alussa mukava, mutta kun oltiin tunnettu muutama kuukausi, mielipiteet oli monista poliittisista asioista hyvin erilaisia

-monen vuoden tuttu. Asenne muuttui, kun perustin perheen. Alkoi vihjailla ilkeästi kaikkea perheestäni ja elämästäni

Näiden ihmisten kanssa aloin soitella harvemmin ja etäännyin ja lopulta en pitänyt yhteyttä

Mullekin on käynyt näitä paljon. Luulen, että on tosi tavallista, että ihmiset ovat aluksi tietyllä tavalla vieraskoreita uusien ihmisten kanssa, eivät heti läväytä rennosti esille huonoja puoliaan vaan käyttäytyvät hyvää vaikutusta tekemällä ja tsemppaavat luodakseen hyvän ensivaikutelman itsestään. Sitten kun tutustutaan paremmin niin uskaltaakin olla rento oma itsensä kaikkine puolineen. Sieltä tulee sitten monenlaista esiin ja monesti se "jätetty" kokee surullisena ystävän hylänneen hänet.

Mutta syvimpien ihmissuhteiden kuuluukin minusta olla sellaisia, että voi olla mahdollisimman oma itsensä. Sellainen ystävyys on antoisaa, että voi olla oma itsensä ja tulla silti hyväksytyksi.

Siinä vaiheessa kun alkaa näyttää itsestään kaikkia puolia toiselle, selviää onko oikeasti edellytyksiä ystävyydelle vai onko parempi pysytellä kepeämmällä kaverilinjalla.

Ei se minusta siis ole niin että "toinen vaan rupesi ilkeäksi" vaan hänessä oli se huono puoli koko ajan, mutta vasta tuossa vaiheessa luotti tarpeeksi näyttääkseen sitä puoltansa.

Vierailija kirjoitti:

Täällä verrataan parisuhdetta ja kaverisuhdetta? Se on lähes sama asia vai?? Minkä ikäistä sakkia täällä pyörii??? :D

T .edellinen kommentoija

40v ja parisuhteessa olen minä (se jolle parisuhteen erottaa ystävyydestä vain seksi).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tuntuvat sujuvasti sekoittavan ystävyyden tukihenkilönä toimimiseen.

YSTÄVYYS:

- Vastavuoroista

- Vapaaehtoista

- Asioiden jakamista tasapuolisesti

- Molempia kiinnostavien asioiden tekemistä yhdessä

- Myös aroissa asioissa toisilleen uskoutumista ilman pelkoa että tulisi lytätyksi, tuomituksi tai kertomiaan asioita käytettäisiin itseään vastaan

TUKEA ANTAVANA JA TURVALLISENA LÄHEISENÄ TOIMIMINEN:

- Tuen antamista vaikka itse ei saisi mitään hyvää vastavuoroisesti

- Usein perustuu velvollisuudentunteeseen esim. lähisukulaista, töissä alaista, asiakasta, potilasta tms. kohtaan, lähimmäisenrakkautta tai maailmanparantamista yksinäistä vanhaa naapuria kohtaan tms.

- Tuettavan mielenkiinnonkohteisiin ja asioihin keskittymistä.

- Näkökulmien, selviytymiskeinojen antamista, tuettavan jaksamisen ja mielialan parantamista jne.

- Tukija ei yleensä avaudu vapaasti asioistaan, mutta saattaa vertaistuellisesti kertoa jostain omasta kokemuksestaan tms.

....

Tuntuu, että tälläkin palstalla joillain onkin ystävien sijasta vielä suurempi tarve tukihenkilöille elämässään?

Minulla on jo terapeutti, jonka kanssa käydä keskusteluja vaikeista asioista. Saan myös normaalit asiani hoidettu sujuvasti. Kaipaan vain sellaista mukavaa seuraa, jonka kanssa voisi tehdä kaikenlaista yhdessä. Olen seurannut tätä keskustelua pitkään enkä ole kiinnittänyt huomiota sellaisiin kommentteihin, jossa joku etsisi ystävää, joka toimisi myös siinä samalla omana mielenterveyshoitajana. Sen sijaan monikin vaikuttaa kaipaavan sellaista ystävää, jonka kanssa oltaisiin säännöllisesti tekemisissä, ei vain silloin tällöin, niin ettei toisesta mahdollisesti moneen vuoteen aina välillä kuulu yhtään mitään.

Ja juuri sen vuoksi ei pitäisi yrittää saada uusia ystäviä ja kavereita niistä, joilla on jo riittävästi ystäviä ja kavereita. Ei sosiaalisten ihmisten vuorokaudessa tuntimäärä lisäänny sen mukaa, kuinka monta uutta ihmistä ottaa elämäänsä. Sosiaalinen ja helposti ystävystyväkin haluaa pitää huolta ystävyyssuhteistaan eli olla säännöllisesti tekemisissä ystäviensä kanssa ja se ei onnistu, jos haalii enemmän ihmissuhteita kuin mihin elämäntilanteessa on aikaa. Tämä on asia, jota monet yksinäiset eivät tunnu ymmärtävän ja pahoittavat mielensä, kun jäävätkin sosiaaliselle ja helposti ystävystyvälle pelkäksi tuttavaksi. 

Monesti ne helposti ystävystyvät ihmiset tuntuvat haalivan ihmisiä sieltä täältä. Eivät he useinkaan erityisen voimakkaasti jaksa panostaa vanhojenkaan ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen, koska aina löytyy jotain seuraa, vaikka oma panostus ihmissuhteisiin olisikin melko vähäistä. He ovat periaatteessa mukavia ihmisiä, mutta lentelevät usein kevyesti ihmisen luota toisen luo. Eniten paukkuja he yleensä käyttävät ihmissuhteeseen sen alussa ja sen jälkeen panostukset yhteydenpitoon saattavat vähentyä merkittävästi, kun ystävä ikäänkuin on jo "koukussa".

Paradoksi. Yksinäiset, sosiaalisilta taidoiltaan heikommat tai ujot toivovat, että sosiaaliset ja hyväonniset tulisivat tutustumaan heihin ja ystävystymään heidän kanssaan, mutta eivät kuitenkaan halua sitä, mitä näillä sosiaalisilla on heille tarjota. Eivät halua halua olla vain yksi kymmenien joukossa tai tulla lempatuksi, kun sosiaalinen löytää taas lisää kavereita. 

Haluaisitko sinä, että esimerkiksi seurustelukumppani ensin käyttäisi paljon aikaa ja vaivaa tehdäkseen sinuun vaikutuksen ja jonkin ajan päästä kiinnyttyäsi häneen paljastaisi, että voit päästä yhdeksi hänen kymmeniä naisia sisältävän haareminsa jäseneksi, mutta sen kummempaa ei tule olemaan luvassa? Itse jättäisin tällaisen kokemuksen mieluummin kokonaan välistä.

En tietenkään. Sitähän mä juuri edellisellä yritin sanoa, että ei ne yksinäiset oikeasti halua olla vain yksi kymmenten joukossa tai tulla dumpatuksi, joten on ihan hassua ajatella, että heidän ja sosiaalisten välille voisi syntyä sellaista ystävyyssuhdetta, mitä yksinäinen kaipaa. Ihan sama kuin sanottaisiin  haaremia pitävälle, että alapa nyt tutustua tuohon avioliittoa kaipaavaan sinkkuun, kun sä osaat ton iskemisen taidon. Nimenomaan EI NÄIN! 

Mielestäni on tietynlainen perusoletus, että jos alussa vuorovaikutus ihmisten välillä on tietynlaista, niin vuorovaikutus myös sitten noudattaisi jatkossakin ainakin jossain määrin samankaltaisia piirteitä. On todella hämmentävää tavata sellainen ihminen, joka alussa hehkuttaa, että seurasi on ihanaa ja kuinka hän haluaa tavata usein. Ilahdut kivasta ystävästä. Sitten jonkun ajan päästä kun tunnettekin jo paremmin, niin hän alkaa käyttäytyä sinua kohtaan aivan eri tavalla. Se ei ole oikein normaalin oloista. Jää todella hämmentynyt olo siitä, että mitä ihmettä oikein tapahtui, jos mitään näkyvää konfliktia ei ole ollut ja pääosin ystävä edelleen on ihan iloisen oloinen seurassa (vaikka vastailee viesteihin paljon hitaammin, ottaa yhteyttä harvemmin, on kiireisempi ja alkanut myöhästellä). Olisi mukavaa, jos ihmisten käytöksessä olisi tietynlaista vakautta, niin ei tarvitsisi ihmetellä missä mennään ja haluaako ylimalkaan enää itse ollaa millään tavalla menossa mukana. Jos ihmissuhde on toisen osalta tällaista tunteiden ilotulitusta, niin loppupelissä olo voi olla aika hyväksikäytettykin.

Ehkäpä ystävyydessäkin käy niin, että alkuhuuma haihtuu? Toista on kuvitellut ihanaksi eikä hän sitten olekaan sitä mitä kuvitteli.

Minulle on käynyt näitä aika useinkin. Jo lapsena olin aika sinisilmäinen ihmisten suhteen ja tutustuin siksi helposti

Tässä äkkiä mieleen tulevia esimerkkejä

-kaveri paljastui joksikin ihme hörhöksi. Alussa fiksu ja syvällinen ja jutut kävi yhteen. Jutut muuttui sellaisiksi, että sai säteitä muista ihmisistä ja auroja ja vaistosi kuulemma ihmisistä niiden ajatuksia jne..

-ihana kaveri ja soiteltiin paljon ja oltiin jo melkein paras kaveri-suhteessa. Niinpä alkoi ilmetä, kuinka puhuu paskaa kaikista ja kuulin, että puhui minustakin

-mukava työkaveri, jonka kanssa tutustuttiin. Paljastui kontrollifriikiksi ja lopulta meni siihen, että kyttäsi ja soitteli, missä olen ollut ja kenen kanssa

-alussa mukava, mutta kun oltiin tunnettu muutama kuukausi, mielipiteet oli monista poliittisista asioista hyvin erilaisia

-monen vuoden tuttu. Asenne muuttui, kun perustin perheen. Alkoi vihjailla ilkeästi kaikkea perheestäni ja elämästäni

Näiden ihmisten kanssa aloin soitella harvemmin ja etäännyin ja lopulta en pitänyt yhteyttä

Mullekin on käynyt näitä paljon. Luulen, että on tosi tavallista, että ihmiset ovat aluksi tietyllä tavalla vieraskoreita uusien ihmisten kanssa, eivät heti läväytä rennosti esille huonoja puoliaan vaan käyttäytyvät hyvää vaikutusta tekemällä ja tsemppaavat luodakseen hyvän ensivaikutelman itsestään. Sitten kun tutustutaan paremmin niin uskaltaakin olla rento oma itsensä kaikkine puolineen. Sieltä tulee sitten monenlaista esiin ja monesti se "jätetty" kokee surullisena ystävän hylänneen hänet.

Mutta syvimpien ihmissuhteiden kuuluukin minusta olla sellaisia, että voi olla mahdollisimman oma itsensä. Sellainen ystävyys on antoisaa, että voi olla oma itsensä ja tulla silti hyväksytyksi.

Siinä vaiheessa kun alkaa näyttää itsestään kaikkia puolia toiselle, selviää onko oikeasti edellytyksiä ystävyydelle vai onko parempi pysytellä kepeämmällä kaverilinjalla.

Ei se minusta siis ole niin että "toinen vaan rupesi ilkeäksi" vaan hänessä oli se huono puoli koko ajan, mutta vasta tuossa vaiheessa luotti tarpeeksi näyttääkseen sitä puoltansa.

Minusta jos toistamiseen ihmiset "paljastuvat" ihan muuksi kun alkuun on näyttänyt, niin joko on hyvin vaaleanpunaiset lasit eikä osaa ottaa huomioon, että kaikki ihmiset haluavat antaa itsestään hyvän kuvan.

Tai sitten on ladannut hurjat odotukset sille ihmiselle ja ystävyydelle, ja pettyy toistamiseen kun selviää, että ihan tavallisia ihmisiä ne muut ovatkin. 

En tajua kyllä koko ystäviin ihastumisen kuviota. Nuorena minulla oli todella läheisiä ystäviä vuosia ja vuosikymmeniä, mutta ne ystävyydet kasvoivat hiljalleen luokkakaveruudesta, eikä niissä ollut mitään huumaa tai ihastumista. Ystävät olivat molempia sukupuolia, ystävyydessä ei vaan oltu lainkaan sillä huuma-moodia. Nyt on parisuhde ja paljon kavereita, ja näin on hyvä.

Miksei voi vaan rauhassa tutustua ihmisiin ja katsoa rauhassa, mitä siitä tulee, tai tuleeko mitään. Ystäviä voi olla monia, ei ole sitäkään ongelmaa että pitäisi keskittyä vain yhteen, ja koko elämä romahtaa, kun se ystävyys päättyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tuntuvat sujuvasti sekoittavan ystävyyden tukihenkilönä toimimiseen.

YSTÄVYYS:

- Vastavuoroista

- Vapaaehtoista

- Asioiden jakamista tasapuolisesti

- Molempia kiinnostavien asioiden tekemistä yhdessä

- Myös aroissa asioissa toisilleen uskoutumista ilman pelkoa että tulisi lytätyksi, tuomituksi tai kertomiaan asioita käytettäisiin itseään vastaan

TUKEA ANTAVANA JA TURVALLISENA LÄHEISENÄ TOIMIMINEN:

- Tuen antamista vaikka itse ei saisi mitään hyvää vastavuoroisesti

- Usein perustuu velvollisuudentunteeseen esim. lähisukulaista, töissä alaista, asiakasta, potilasta tms. kohtaan, lähimmäisenrakkautta tai maailmanparantamista yksinäistä vanhaa naapuria kohtaan tms.

- Tuettavan mielenkiinnonkohteisiin ja asioihin keskittymistä.

- Näkökulmien, selviytymiskeinojen antamista, tuettavan jaksamisen ja mielialan parantamista jne.

- Tukija ei yleensä avaudu vapaasti asioistaan, mutta saattaa vertaistuellisesti kertoa jostain omasta kokemuksestaan tms.

....

Tuntuu, että tälläkin palstalla joillain onkin ystävien sijasta vielä suurempi tarve tukihenkilöille elämässään?

Minulla on jo terapeutti, jonka kanssa käydä keskusteluja vaikeista asioista. Saan myös normaalit asiani hoidettu sujuvasti. Kaipaan vain sellaista mukavaa seuraa, jonka kanssa voisi tehdä kaikenlaista yhdessä. Olen seurannut tätä keskustelua pitkään enkä ole kiinnittänyt huomiota sellaisiin kommentteihin, jossa joku etsisi ystävää, joka toimisi myös siinä samalla omana mielenterveyshoitajana. Sen sijaan monikin vaikuttaa kaipaavan sellaista ystävää, jonka kanssa oltaisiin säännöllisesti tekemisissä, ei vain silloin tällöin, niin ettei toisesta mahdollisesti moneen vuoteen aina välillä kuulu yhtään mitään.

Ja juuri sen vuoksi ei pitäisi yrittää saada uusia ystäviä ja kavereita niistä, joilla on jo riittävästi ystäviä ja kavereita. Ei sosiaalisten ihmisten vuorokaudessa tuntimäärä lisäänny sen mukaa, kuinka monta uutta ihmistä ottaa elämäänsä. Sosiaalinen ja helposti ystävystyväkin haluaa pitää huolta ystävyyssuhteistaan eli olla säännöllisesti tekemisissä ystäviensä kanssa ja se ei onnistu, jos haalii enemmän ihmissuhteita kuin mihin elämäntilanteessa on aikaa. Tämä on asia, jota monet yksinäiset eivät tunnu ymmärtävän ja pahoittavat mielensä, kun jäävätkin sosiaaliselle ja helposti ystävystyvälle pelkäksi tuttavaksi. 

Monesti ne helposti ystävystyvät ihmiset tuntuvat haalivan ihmisiä sieltä täältä. Eivät he useinkaan erityisen voimakkaasti jaksa panostaa vanhojenkaan ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen, koska aina löytyy jotain seuraa, vaikka oma panostus ihmissuhteisiin olisikin melko vähäistä. He ovat periaatteessa mukavia ihmisiä, mutta lentelevät usein kevyesti ihmisen luota toisen luo. Eniten paukkuja he yleensä käyttävät ihmissuhteeseen sen alussa ja sen jälkeen panostukset yhteydenpitoon saattavat vähentyä merkittävästi, kun ystävä ikäänkuin on jo "koukussa".

Paradoksi. Yksinäiset, sosiaalisilta taidoiltaan heikommat tai ujot toivovat, että sosiaaliset ja hyväonniset tulisivat tutustumaan heihin ja ystävystymään heidän kanssaan, mutta eivät kuitenkaan halua sitä, mitä näillä sosiaalisilla on heille tarjota. Eivät halua halua olla vain yksi kymmenien joukossa tai tulla lempatuksi, kun sosiaalinen löytää taas lisää kavereita. 

Haluaisitko sinä, että esimerkiksi seurustelukumppani ensin käyttäisi paljon aikaa ja vaivaa tehdäkseen sinuun vaikutuksen ja jonkin ajan päästä kiinnyttyäsi häneen paljastaisi, että voit päästä yhdeksi hänen kymmeniä naisia sisältävän haareminsa jäseneksi, mutta sen kummempaa ei tule olemaan luvassa? Itse jättäisin tällaisen kokemuksen mieluummin kokonaan välistä.

En tietenkään. Sitähän mä juuri edellisellä yritin sanoa, että ei ne yksinäiset oikeasti halua olla vain yksi kymmenten joukossa tai tulla dumpatuksi, joten on ihan hassua ajatella, että heidän ja sosiaalisten välille voisi syntyä sellaista ystävyyssuhdetta, mitä yksinäinen kaipaa. Ihan sama kuin sanottaisiin  haaremia pitävälle, että alapa nyt tutustua tuohon avioliittoa kaipaavaan sinkkuun, kun sä osaat ton iskemisen taidon. Nimenomaan EI NÄIN! 

Mielestäni on tietynlainen perusoletus, että jos alussa vuorovaikutus ihmisten välillä on tietynlaista, niin vuorovaikutus myös sitten noudattaisi jatkossakin ainakin jossain määrin samankaltaisia piirteitä. On todella hämmentävää tavata sellainen ihminen, joka alussa hehkuttaa, että seurasi on ihanaa ja kuinka hän haluaa tavata usein. Ilahdut kivasta ystävästä. Sitten jonkun ajan päästä kun tunnettekin jo paremmin, niin hän alkaa käyttäytyä sinua kohtaan aivan eri tavalla. Se ei ole oikein normaalin oloista. Jää todella hämmentynyt olo siitä, että mitä ihmettä oikein tapahtui, jos mitään näkyvää konfliktia ei ole ollut ja pääosin ystävä edelleen on ihan iloisen oloinen seurassa (vaikka vastailee viesteihin paljon hitaammin, ottaa yhteyttä harvemmin, on kiireisempi ja alkanut myöhästellä). Olisi mukavaa, jos ihmisten käytöksessä olisi tietynlaista vakautta, niin ei tarvitsisi ihmetellä missä mennään ja haluaako ylimalkaan enää itse ollaa millään tavalla menossa mukana. Jos ihmissuhde on toisen osalta tällaista tunteiden ilotulitusta, niin loppupelissä olo voi olla aika hyväksikäytettykin.

Ehkäpä ystävyydessäkin käy niin, että alkuhuuma haihtuu? Toista on kuvitellut ihanaksi eikä hän sitten olekaan sitä mitä kuvitteli.

Minulle on käynyt näitä aika useinkin. Jo lapsena olin aika sinisilmäinen ihmisten suhteen ja tutustuin siksi helposti

Tässä äkkiä mieleen tulevia esimerkkejä

-kaveri paljastui joksikin ihme hörhöksi. Alussa fiksu ja syvällinen ja jutut kävi yhteen. Jutut muuttui sellaisiksi, että sai säteitä muista ihmisistä ja auroja ja vaistosi kuulemma ihmisistä niiden ajatuksia jne..

-ihana kaveri ja soiteltiin paljon ja oltiin jo melkein paras kaveri-suhteessa. Niinpä alkoi ilmetä, kuinka puhuu paskaa kaikista ja kuulin, että puhui minustakin

-mukava työkaveri, jonka kanssa tutustuttiin. Paljastui kontrollifriikiksi ja lopulta meni siihen, että kyttäsi ja soitteli, missä olen ollut ja kenen kanssa

-alussa mukava, mutta kun oltiin tunnettu muutama kuukausi, mielipiteet oli monista poliittisista asioista hyvin erilaisia

-monen vuoden tuttu. Asenne muuttui, kun perustin perheen. Alkoi vihjailla ilkeästi kaikkea perheestäni ja elämästäni

Näiden ihmisten kanssa aloin soitella harvemmin ja etäännyin ja lopulta en pitänyt yhteyttä

Mullekin on käynyt näitä paljon. Luulen, että on tosi tavallista, että ihmiset ovat aluksi tietyllä tavalla vieraskoreita uusien ihmisten kanssa, eivät heti läväytä rennosti esille huonoja puoliaan vaan käyttäytyvät hyvää vaikutusta tekemällä ja tsemppaavat luodakseen hyvän ensivaikutelman itsestään. Sitten kun tutustutaan paremmin niin uskaltaakin olla rento oma itsensä kaikkine puolineen. Sieltä tulee sitten monenlaista esiin ja monesti se "jätetty" kokee surullisena ystävän hylänneen hänet.

Mutta syvimpien ihmissuhteiden kuuluukin minusta olla sellaisia, että voi olla mahdollisimman oma itsensä. Sellainen ystävyys on antoisaa, että voi olla oma itsensä ja tulla silti hyväksytyksi.

Siinä vaiheessa kun alkaa näyttää itsestään kaikkia puolia toiselle, selviää onko oikeasti edellytyksiä ystävyydelle vai onko parempi pysytellä kepeämmällä kaverilinjalla.

Ei se minusta siis ole niin että "toinen vaan rupesi ilkeäksi" vaan hänessä oli se huono puoli koko ajan, mutta vasta tuossa vaiheessa luotti tarpeeksi näyttääkseen sitä puoltansa.

Onhan se nyt tyhmää alussa yrittää tehdä vaikutusta toiseen olemalla aina ajoissa joka paikassa ja vähän ajan päästä paljastaa, että myöhästely onkin iso ongelma. Ei se vain toimi, että alussa luo jonkin ihannekuvan itsestään, jos todellinen toiminta onkin jotain muuta. Silloin myöhästely ei todellakaan tunnu vain huonolta tavalta, vaan täysin tahalliselta käytökseltä, jos ihminen on alussa osoittanut halutessaan pystyvänsä pitämään kiinni aikatauluista.

Ihmisillä on erilaiset odotukset. Esim. eräs ihan kiva ex työkaveri luulee että ollaan hyviäkin ystäviä, vaikka pidän häntä kaverina (ei olla tunnettu kauaa) jonka kanssa voidaan joskus kahvitella. Hän kärttää jatkuvasti baariin, harrastamaan tms. En jaksa noin aktiivista yhteydenpitoa. Se alkaa ahdistaa...

Aika on muutenkin kortilla, hyvä kun ehtii näkemään ystäviä jotka olen tuntenut vuosikausia (viestitellään paljon ja tavataan kuin ehditään-mentaliteetilla).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tuntuvat sujuvasti sekoittavan ystävyyden tukihenkilönä toimimiseen.

YSTÄVYYS:

- Vastavuoroista

- Vapaaehtoista

- Asioiden jakamista tasapuolisesti

- Molempia kiinnostavien asioiden tekemistä yhdessä

- Myös aroissa asioissa toisilleen uskoutumista ilman pelkoa että tulisi lytätyksi, tuomituksi tai kertomiaan asioita käytettäisiin itseään vastaan

TUKEA ANTAVANA JA TURVALLISENA LÄHEISENÄ TOIMIMINEN:

- Tuen antamista vaikka itse ei saisi mitään hyvää vastavuoroisesti

- Usein perustuu velvollisuudentunteeseen esim. lähisukulaista, töissä alaista, asiakasta, potilasta tms. kohtaan, lähimmäisenrakkautta tai maailmanparantamista yksinäistä vanhaa naapuria kohtaan tms.

- Tuettavan mielenkiinnonkohteisiin ja asioihin keskittymistä.

- Näkökulmien, selviytymiskeinojen antamista, tuettavan jaksamisen ja mielialan parantamista jne.

- Tukija ei yleensä avaudu vapaasti asioistaan, mutta saattaa vertaistuellisesti kertoa jostain omasta kokemuksestaan tms.

....

Tuntuu, että tälläkin palstalla joillain onkin ystävien sijasta vielä suurempi tarve tukihenkilöille elämässään?

Minulla on jo terapeutti, jonka kanssa käydä keskusteluja vaikeista asioista. Saan myös normaalit asiani hoidettu sujuvasti. Kaipaan vain sellaista mukavaa seuraa, jonka kanssa voisi tehdä kaikenlaista yhdessä. Olen seurannut tätä keskustelua pitkään enkä ole kiinnittänyt huomiota sellaisiin kommentteihin, jossa joku etsisi ystävää, joka toimisi myös siinä samalla omana mielenterveyshoitajana. Sen sijaan monikin vaikuttaa kaipaavan sellaista ystävää, jonka kanssa oltaisiin säännöllisesti tekemisissä, ei vain silloin tällöin, niin ettei toisesta mahdollisesti moneen vuoteen aina välillä kuulu yhtään mitään.

Ja juuri sen vuoksi ei pitäisi yrittää saada uusia ystäviä ja kavereita niistä, joilla on jo riittävästi ystäviä ja kavereita. Ei sosiaalisten ihmisten vuorokaudessa tuntimäärä lisäänny sen mukaa, kuinka monta uutta ihmistä ottaa elämäänsä. Sosiaalinen ja helposti ystävystyväkin haluaa pitää huolta ystävyyssuhteistaan eli olla säännöllisesti tekemisissä ystäviensä kanssa ja se ei onnistu, jos haalii enemmän ihmissuhteita kuin mihin elämäntilanteessa on aikaa. Tämä on asia, jota monet yksinäiset eivät tunnu ymmärtävän ja pahoittavat mielensä, kun jäävätkin sosiaaliselle ja helposti ystävystyvälle pelkäksi tuttavaksi. 

Monesti ne helposti ystävystyvät ihmiset tuntuvat haalivan ihmisiä sieltä täältä. Eivät he useinkaan erityisen voimakkaasti jaksa panostaa vanhojenkaan ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen, koska aina löytyy jotain seuraa, vaikka oma panostus ihmissuhteisiin olisikin melko vähäistä. He ovat periaatteessa mukavia ihmisiä, mutta lentelevät usein kevyesti ihmisen luota toisen luo. Eniten paukkuja he yleensä käyttävät ihmissuhteeseen sen alussa ja sen jälkeen panostukset yhteydenpitoon saattavat vähentyä merkittävästi, kun ystävä ikäänkuin on jo "koukussa".

Paradoksi. Yksinäiset, sosiaalisilta taidoiltaan heikommat tai ujot toivovat, että sosiaaliset ja hyväonniset tulisivat tutustumaan heihin ja ystävystymään heidän kanssaan, mutta eivät kuitenkaan halua sitä, mitä näillä sosiaalisilla on heille tarjota. Eivät halua halua olla vain yksi kymmenien joukossa tai tulla lempatuksi, kun sosiaalinen löytää taas lisää kavereita. 

Haluaisitko sinä, että esimerkiksi seurustelukumppani ensin käyttäisi paljon aikaa ja vaivaa tehdäkseen sinuun vaikutuksen ja jonkin ajan päästä kiinnyttyäsi häneen paljastaisi, että voit päästä yhdeksi hänen kymmeniä naisia sisältävän haareminsa jäseneksi, mutta sen kummempaa ei tule olemaan luvassa? Itse jättäisin tällaisen kokemuksen mieluummin kokonaan välistä.

En tietenkään. Sitähän mä juuri edellisellä yritin sanoa, että ei ne yksinäiset oikeasti halua olla vain yksi kymmenten joukossa tai tulla dumpatuksi, joten on ihan hassua ajatella, että heidän ja sosiaalisten välille voisi syntyä sellaista ystävyyssuhdetta, mitä yksinäinen kaipaa. Ihan sama kuin sanottaisiin  haaremia pitävälle, että alapa nyt tutustua tuohon avioliittoa kaipaavaan sinkkuun, kun sä osaat ton iskemisen taidon. Nimenomaan EI NÄIN! 

Mielestäni on tietynlainen perusoletus, että jos alussa vuorovaikutus ihmisten välillä on tietynlaista, niin vuorovaikutus myös sitten noudattaisi jatkossakin ainakin jossain määrin samankaltaisia piirteitä. On todella hämmentävää tavata sellainen ihminen, joka alussa hehkuttaa, että seurasi on ihanaa ja kuinka hän haluaa tavata usein. Ilahdut kivasta ystävästä. Sitten jonkun ajan päästä kun tunnettekin jo paremmin, niin hän alkaa käyttäytyä sinua kohtaan aivan eri tavalla. Se ei ole oikein normaalin oloista. Jää todella hämmentynyt olo siitä, että mitä ihmettä oikein tapahtui, jos mitään näkyvää konfliktia ei ole ollut ja pääosin ystävä edelleen on ihan iloisen oloinen seurassa (vaikka vastailee viesteihin paljon hitaammin, ottaa yhteyttä harvemmin, on kiireisempi ja alkanut myöhästellä). Olisi mukavaa, jos ihmisten käytöksessä olisi tietynlaista vakautta, niin ei tarvitsisi ihmetellä missä mennään ja haluaako ylimalkaan enää itse ollaa millään tavalla menossa mukana. Jos ihmissuhde on toisen osalta tällaista tunteiden ilotulitusta, niin loppupelissä olo voi olla aika hyväksikäytettykin.

Ehkäpä ystävyydessäkin käy niin, että alkuhuuma haihtuu? Toista on kuvitellut ihanaksi eikä hän sitten olekaan sitä mitä kuvitteli.

Mikä ihmeen alkuhuuma? Tulee mieleen, että ovatko osalle ystävät  tiedostamatta parisuhteen korvikkeita. Jolloin tietenkin lopputulos on pettymys, kun toinen ei vastaakaan tunteisiin. Että halutessa loppuiän ystävän jonka kanssa jakaa asiansa, niin oikeasti elämästä puuttuu paljon enemmän, rakkaudellinen parisuhde, jota "pelkkä" ystävyyssuhde ei koskaan korvaa.

Minusta alussa kun tapaa jonkun uuden ihmisen, se ei ole alkuhuumaa, vaan päinvastoin, siinä vasta selvitetään millainen tyyppi on, ja onko meillä yhteistä. Aika sitten näyttää, jäädäänkö moikkatutuiksi vai ystävystytäänkö. 

No mulle kyllä ainoa rakkaussuhteen ja ystävyyssuhteen erottava asia on seksi, muuten aika samanlaisia on tunteet. Aika harvinaista on kyllä tavata mies jonka kanssa tunnetasolla pääsee samaan kuin naisten välisissä ystävyyssuhteissa. Että joskus on tullut harmiteltua sitä että oon hetero. Että me ihmiset koetaan nää asiat hyvin eri tavoin, et voi omia oikeutta muiden puolesta määritellä mikä kuuluu parisuhteeseen ja mikä ystävyyteen.

Niin ja minä en ole yksinäinen eli turha vetää "yksinäiset odottaa liikaa "-korttia keskusteluun.

Sanopas muuta! Inhoan stereotypioita ja yleistyksiä, mutta oon oikeesti päätynyt siihen, että miesten ja naisten ajattelu on vaan jotenkin eri puusta usein veistettyä. Ja elämä ois niin paljon helpompaa, jos voisi valita parisuhteessa naisen ajattelun ja miehen kropan. Tosin, joskus tapaa myös sellaisia miehiä, jotka ovat ajattelultaan vähän "naisia", mutta sitten sekin voi lopulta ärsyttää, kun onkin muka jotenkin liian naismaista. ;) Ei ole helppoa.