Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua on viimeksi pyydetty jonnekin vuonna 2000. Sen jälkeen kukaan ei ole oma-aloitteisesti puhunut minulle lukuunottamatta työpaikalla tapahtuvaa pakollista kanssakäymistä. Itse olen aloittanut silloin tällöin keskusteluja vapaa-ajallani, mutta ne eivät johda koskaan mihinkään varsinaiseen keskusteluun, ainoastaan lyhyt vastaus toiselta osapuolelta ja pois kääntyminen tai mikä varsin yleistä, ei minkäänlaista reagointia sanomisiini. Kukaan ei ole kohta kahteenkymmeneen vuoteen aloittanut keskustelua kanssani.
Tämä on juuri sitä viestintää, josta pitää ymmärtää, että toista ei kiinnosta.
Totta kai ymmärrän sen. Totesin vain, miten asia on. Oletko todella niin yksinkertainen, että sinun pitää tuollainen asia erikseen tuoda täällä esille? Uskomatonta.
Ohhoh , olet aika kova nimittelemään ja dissaamaan muita ihmisiä. Tällä kertaa yksinkertaiseksi. Uskomatonta että tuolla käytöksellä vielä vaadit muilta suvaitsevaisuutta traumatisoituneita kohtaan. Mistä tuollainen ilkeilyntarve kumpuaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä.
(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)
Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)
Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin.
Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit.
Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?
Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).
Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä.
Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sikäli huvittavaa, että tällä yhdellä henkilöllä on kova huoli siitä, että yksinäiset ihmiset ne ovat itsekkäitä ja puhuvat vain omista tarpeistaan ja asioistaan, jotka eivät kiinnosta ketään. Totuus lienee aika monella kuitenkin se, että moni yksinäinen tai henkilö, joka ei enää ole pahemmin tekemisissä vanhan ystävän tai kaverin kanssa, vähentää radikaalisti puhumista omista asioistaan kaverille. Näin ainakin itse teen. Mitä vähemmän olen tekemisissä jonkun kanssa, sitä vähemmän puhun. Johan siinä etääntyy toisesta, niin miksi sellaiselle elämänsä kulkua raportoisi? Ei ne omat asiat ihan automaationa irtoa ihmisille.
Ylipäänsä kuitenkin se, että toisten asiat eivät kiinnosta vähääkään, on aika erikoinen asenne. Eikö se ole juuri itsekkyyttä? Omista asioistako täällä vain pitäisi olla kiinnostunut? Eikä missään nimessä siitä, että kaveria kiusattiin lapsena tai että mies petti ja jätti? Melko erikoista, jos jokaiseen ikävään asiaan on ratkaisu se, että "mene terapiaan, en halua kuunnella". Entäs jos asiat ovat iloisia? Saako puhua tulevista häistä tai tulevasta lapsesta, vaikka ne eivät kosketa toista vähääkään?
Saathan sinä puhua vaikka tv-ohjelmista, tai varpaanvälinöyhtästä. Ja toiset saavat kuunnella tai olla kuuntelematta, sen mukaan kun heitä kiinnostaa. Mikä näillä ilkeillä yksinäisillä tuntuu olevan se sokea piste, se että aiheen pitäisi kiinnostaa paitsi puhujaa itseään, myös niitä kuulijoita.
Miksi sinä kutsut yksinäisiä ilkeiksi? Sen takia, että he puhuvat tv-ohjelmista tai varpaanvälinöyhtästä? Mikä sinulla on se sokea piste, ettet siedä näitä aiheita?
Eikö ole aika luonnollista olettaa, että hei, olet kaverini, joten varmasti voin puhua sinulle omista asioistani ilman, että sielusi nyrjähtää? Kiinnosti tai ei, sehän on ystävän tehtävä kuunnella. Kuuntelu, tuo yksi tärkeimpiä tehtäviä maailmassa. Paljon tärkeämpää kuin puhuminen.
Minä kuuntelen joka viikko esim. äitini tarinoita harrastusryhmistä tai niissä käyvistä minulle tuntemattomista tädeistä. Onko se minulle sydämenasia, ei varmasti. Mutta ei sen kuulukaan olla. Sen sijaan sydämenasian kuuluu olla se, että kuuntelee asioita, jotka ovat toiselle eli äidilleni sattuneet.
Tajuatko eron oman äidin ja ventovieraan välillä?
Sikäli en, että ei kai kaveriketjussa puhuta ventovieraista yhtäkkiä? Vai puhutaanko? Yllä vielä kuitenkin puhuttiin kavereista ja mitä kavereille ja ystäville voi puhua.
Vai siis puhuuko täällä nyt joku yksinäisistä, jotka eivät edes ole hänen kavereitaan, vaan hän vain käy täällä dissaamassa heitä, mutta samalla kyse on ventovieraista? No jopas jotakin. Olen luonnollisesti koko ajan olettanut, että jopa nämä haukkujat omaavat ensi käden tietoa eli heillä todella on monia yksinäisiä kavereita, joita he sitten täällä selän takana haukkuvat.
Toisaalta tämä ehkä selvittäisi tietyt oudot näkemykset ja yleistykset. Jos onkin kyse ventovieraista, niin voipi olla, että kyse onkin siitä, että yksinkertaisesti ihmisiä ei tunneta riittävästi, vaan luodaan mielikuvia ja ennakkoluuloja.
Mä luulen, että tässä on kyse siitä vaiheesta, kun vasta tutustutaan. Eli ei olla vielä kavereita eikä ystäviä. Eikä oikeastaan tuttaviakaan vaan ollaan tavattu koko toinen ihminen vasta muutaman kerran.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä.
(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)
Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)
Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin.
Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit.
Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?
Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).
Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä.
Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia.
Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?
Yleensä ihmiset kertovat vaikeista asioistaan muille vasta sitten, kun on tutustuttu niin hyvin, että toiseen voi jo luottaa, Ainakin sen verran, ettei toinen levittele kuulemiaan asioita ympäriinsä tyyliin "Tiesitkös Minna, että se Koposen Johanna on raiskattu?".
Ei mua tuollainen ahdista, mutta ihmetyttää ja ennenkaikkea pistää epäilemään, että toinen pitää meidän välistämme suhdetta ihan jonain muuna kuin pelkkänä tuttavuutena. Kuvittelee suhteestamme enemmän kuin mitä se on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista. Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle.
Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen.
No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.
Joskus ihmettelen itsekkin (ja joskus rasittaakin), että kun aloitan uuden harrastuksen, huomaan olevani tahtomattani sosiaalisten tilanteiden keskiössä ja sotkeentunut ihmissuhteisiin, vaikka tarkoitus ei ollut se, vaan käydä vain anonyymina harrastamassa.
Olen vilkas ja kova puhumaan, mutta pidän kyllä aika lailla yksityisyyteni erillään ja vähän puhun itsestäni.
Millaisista harrastuksista mahtaa olla kyse?
Olen harrastuksena
-opiskellut avoimessa korkeakoulussa
-vatsatanssikurssilla
-salilla
-kuorolaulua
-suunnistusta
-espanjaa (joka oli tuhoontuomittua, en oppinut kuin pari sanaa :D)
-erilaisissa jumpissa kansalaisopiston jumpista salilla järjestettäviin ryhmäliikuntoihin
Monenlaista muutakin on tullut harrastettua vanhempaintoimikunnista urheiluseuran jäsenyyteen ja urheulutapahtumien järjestelyporukkaan
Ja siis esim. salilla ja jumpissa olet sotkeutunut ihmissuhteisiin ja löytänyt kavereita, joita tavata harrastusten ulkopuolella? Kiinnostaisi tietää, miten he sinua ovat lähestyneet?
Pukukopissahan ihmiset juttelee keskenään. Jäädään ulkopuollelle jatkamaan juttua. Pyydetään kahville tai kävellään yhdessä pois. Tullaan uudelleen juttelemaan ja sitten pyydetäänkin jo lenkille yhdessä tms.
Juttua tulee, kun salilla joku tulee ja pyytää, että saa tehdä minun tauolla. Ok, saat tietenkin. Tulee muutama sana vaihdettua. Jossain vaiheessa toinen tulee juttelemaan enemmän. Tai ryhmäliikunnassa vieressä joku nauraa omia askeleitaan ja siihen kommentoi, että älä välitä, en minäkään osaa. Siitäpä sitä jatketaan juttua pukukopissa jne..
En ole itse kokenut tällaisen äsken mainitun kevyen jutustelun ikinä alkaneen siitä syventyä tai johtaneen mihinkään.
Minä taas olen. Enkä ole tuo aiempi kirjoittaja. Ihan jokainen aikuisiällä alkanut kaveruus- ja ystävyyssuhteeni on alkanut juuri noin eli kevyellä jutustelulla. En kuulu niihin ihmisiin, jotka uusia ihmisiä tavatessaan alkaa heti keskustella syvällisiä vaan tosiaan kevyestä rupattelusta aloitetaan ja jos toisen kanssa synkkaa, voidaan ryhtyä juttelemaan syvällisemmistäkin aiheista eli ollaan päästy tyttavuustasolta kaveritasolle. Siitä on vielä matkaa ystävyystasolle, mutta jos toisen kanssa ei pääse edes kaveruustasolle asti, ei ole mitään mahdollisuuksia ystävyystasostakaan.
Tarkoitin siis tuollaista muutaman sanan vaihtamista jonkun jumppatunnin alussa. Jossain koulussa tai työpaikalla ihmisiin tutustuu paremmin, kun on enemmän aikaa heidän kanssa tekemisissä.
Aiempi kirjoittajahan sanoikin, että jossain vaiheessa toinen tulee jo juttelemaan enemmän. Ensin vaihdetaan muutama sana, sitten ajan myötä jo vähän useampi sana ja sitten taas ajan myötä jutellaan jo enemmän.
Mä tiedän yhden syyn, miksi toisille käy näin ja toisille ei. Ihmisen olemus (ilmeet ja eleet) kertovat toiselle, kokeeko toisen lähestymisen harmittomana vai harmillisena asiana. Jos vaikuttaa siltä, että toiselle riittääkin just vaan se moikkaaminen ja pari sanaa eikä tämä haluakaan mitään sen enempää, niin ei se toinen väkisinkään ala tekemään enempää tuttavuutta. Tuon aiemman kirjoittajan (introvertin) ilmeet ja eleet muita ihmisiä kohdatessaan eivät todennäköisesti ole torjuvia ja sen vuoksi muut ihmiset usaltavat lähestyä häntä.
Mä ostaisin tämän teorian, jos olisin itse todistanut monet kerrat, että kas, nuo muut kaverustuivat salilla. Ja nuo jumppatunnilla. Tai jos olisin kuullut juttuja tutuilta tai tutuntutuilta. Mut en oo. Minun kokemukseni ja kuulemani eivät ole läheskään koko maailma, mutta siitä saa silti vähän osviittaa siitä, että tämä ei ole jokapäiväistä.
Tästä syystä pidän noita saliystävyysjuttuja aika poikkeuksina näillä eväillä. Työt ja opiskelut, kuten tuolla todettiinkin, on aivan eri asia. Kuten myös vanhempaintoimikunnat tmv. yhteisöt.
Uskoakseni näiden saliystävystyjienkin on pakko myöntää, että vaikka heillä olisi käynyt flaksi, niin se ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä, että salilla rupatellaan tuntemattomille ja lähdetään kahville, kutsutaan kotiin jne. Toisaalta voi olla myös kaupunkikohtaisia eroja, puhumattakaan paikkakuntakohtaisista eroista. Ehkä myös ihmisten ikä vaikuttaa.
Mä luulen että salikävijöistä elämäntapatreenaajat ystävystyy keskenään, kerran viikossa jumppaajat ei
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista. Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle.
Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen.
No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.
Joskus ihmettelen itsekkin (ja joskus rasittaakin), että kun aloitan uuden harrastuksen, huomaan olevani tahtomattani sosiaalisten tilanteiden keskiössä ja sotkeentunut ihmissuhteisiin, vaikka tarkoitus ei ollut se, vaan käydä vain anonyymina harrastamassa.
Olen vilkas ja kova puhumaan, mutta pidän kyllä aika lailla yksityisyyteni erillään ja vähän puhun itsestäni.
Millaisista harrastuksista mahtaa olla kyse?
Olen harrastuksena
-opiskellut avoimessa korkeakoulussa
-vatsatanssikurssilla
-salilla
-kuorolaulua
-suunnistusta
-espanjaa (joka oli tuhoontuomittua, en oppinut kuin pari sanaa :D)
-erilaisissa jumpissa kansalaisopiston jumpista salilla järjestettäviin ryhmäliikuntoihin
Monenlaista muutakin on tullut harrastettua vanhempaintoimikunnista urheiluseuran jäsenyyteen ja urheulutapahtumien järjestelyporukkaan
Ja siis esim. salilla ja jumpissa olet sotkeutunut ihmissuhteisiin ja löytänyt kavereita, joita tavata harrastusten ulkopuolella? Kiinnostaisi tietää, miten he sinua ovat lähestyneet?
Pukukopissahan ihmiset juttelee keskenään. Jäädään ulkopuollelle jatkamaan juttua. Pyydetään kahville tai kävellään yhdessä pois. Tullaan uudelleen juttelemaan ja sitten pyydetäänkin jo lenkille yhdessä tms.
Juttua tulee, kun salilla joku tulee ja pyytää, että saa tehdä minun tauolla. Ok, saat tietenkin. Tulee muutama sana vaihdettua. Jossain vaiheessa toinen tulee juttelemaan enemmän. Tai ryhmäliikunnassa vieressä joku nauraa omia askeleitaan ja siihen kommentoi, että älä välitä, en minäkään osaa. Siitäpä sitä jatketaan juttua pukukopissa jne..
En ole itse kokenut tällaisen äsken mainitun kevyen jutustelun ikinä alkaneen siitä syventyä tai johtaneen mihinkään.
Minä taas olen. Enkä ole tuo aiempi kirjoittaja. Ihan jokainen aikuisiällä alkanut kaveruus- ja ystävyyssuhteeni on alkanut juuri noin eli kevyellä jutustelulla. En kuulu niihin ihmisiin, jotka uusia ihmisiä tavatessaan alkaa heti keskustella syvällisiä vaan tosiaan kevyestä rupattelusta aloitetaan ja jos toisen kanssa synkkaa, voidaan ryhtyä juttelemaan syvällisemmistäkin aiheista eli ollaan päästy tyttavuustasolta kaveritasolle. Siitä on vielä matkaa ystävyystasolle, mutta jos toisen kanssa ei pääse edes kaveruustasolle asti, ei ole mitään mahdollisuuksia ystävyystasostakaan.
Tarkoitin siis tuollaista muutaman sanan vaihtamista jonkun jumppatunnin alussa. Jossain koulussa tai työpaikalla ihmisiin tutustuu paremmin, kun on enemmän aikaa heidän kanssa tekemisissä.
Aiempi kirjoittajahan sanoikin, että jossain vaiheessa toinen tulee jo juttelemaan enemmän. Ensin vaihdetaan muutama sana, sitten ajan myötä jo vähän useampi sana ja sitten taas ajan myötä jutellaan jo enemmän.
Mä tiedän yhden syyn, miksi toisille käy näin ja toisille ei. Ihmisen olemus (ilmeet ja eleet) kertovat toiselle, kokeeko toisen lähestymisen harmittomana vai harmillisena asiana. Jos vaikuttaa siltä, että toiselle riittääkin just vaan se moikkaaminen ja pari sanaa eikä tämä haluakaan mitään sen enempää, niin ei se toinen väkisinkään ala tekemään enempää tuttavuutta. Tuon aiemman kirjoittajan (introvertin) ilmeet ja eleet muita ihmisiä kohdatessaan eivät todennäköisesti ole torjuvia ja sen vuoksi muut ihmiset usaltavat lähestyä häntä.
Mä ostaisin tämän teorian, jos olisin itse todistanut monet kerrat, että kas, nuo muut kaverustuivat salilla. Ja nuo jumppatunnilla. Tai jos olisin kuullut juttuja tutuilta tai tutuntutuilta. Mut en oo. Minun kokemukseni ja kuulemani eivät ole läheskään koko maailma, mutta siitä saa silti vähän osviittaa siitä, että tämä ei ole jokapäiväistä.
Tästä syystä pidän noita saliystävyysjuttuja aika poikkeuksina näillä eväillä. Työt ja opiskelut, kuten tuolla todettiinkin, on aivan eri asia. Kuten myös vanhempaintoimikunnat tmv. yhteisöt.
Uskoakseni näiden saliystävystyjienkin on pakko myöntää, että vaikka heillä olisi käynyt flaksi, niin se ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä, että salilla rupatellaan tuntemattomille ja lähdetään kahville, kutsutaan kotiin jne. Toisaalta voi olla myös kaupunkikohtaisia eroja, puhumattakaan paikkakuntakohtaisista eroista. Ehkä myös ihmisten ikä vaikuttaa.
Tai toiset vain ovat sellaisia helppoja ihmisiä ja kovia juttelemaan, että uivat kuin kalat vedessä sosiaalisissa tilanteissa ja saavat helposti tuttavuuksia joka paikassa. Uusi työkaverini on sellainen. Tuli meille töihin, ei tuntenut ketään. Ei mennyt kauaa, kun oli jo kutsuttu moneen paikkaan ja oli liiton toiminnassa matkassa ja pikkujoulujen järjestelytoimikunnassa ja oli luonut vilkkaan sosiaalisen elämän itselleen työpaikan kautta. Ihmisenä hän on juuri sellainen keveä lärpättäjä, jonka kanssa on mukava tutustua. Ystävällinen ja lämmin ja kun tutustuu paremmin, huomaa, että hänelle tulee uskouduttuakin. Ja hänen kanssaan on kiva viettää aikaa vapaallakin.
Voin kuvitella, että hän varmaan metsään yksin lenkille mennessäänkin tulisi pois sieltä kahden oudon ihmisen kanssa, joihin ehti tutustua siellä metsässä juostessaan.
Joo, mun työpaikalla oli joskus yksi tuollainen sijainen. Mielenkiintoista oli, että sen vuoden aikana, jonka hän oli meillä töissä, koko työpaikan ilmapiiri muuttui rennommaksi...aiemmin oli ollut jäykkää. Kun tämä sijainen lopetti, ilmapiiri palasi entosrnlaiseksi. Jännää, miten yksi ihminen voi muuttaa niin täysin työpaikan ilmapiirin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä.
(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)
Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)
Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin.
Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit.
Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?
Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).
Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä.
Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia.
Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?
Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa.
Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä.
(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)
Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)
Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin.
Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit.
Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?
Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).
Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä.
Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia.
En ahdistu vaan ajattelen, että jos hövelisti kertoo lähes tuntemattomalle ihmiselle omia noinkin henkilökohtaisia asioitaan, kuinka hövelisti mahtaa kertoa muiden henkilökohtaisista asioista? Jää siis pieni epäilys, kuinka luotettavana tällaista ihmistä voi myöhemminkään pitää ja se taas vaikuttaa siihen, miten varovainen pitää olla puhuessaan omista asioistaan
Olen sinkku, mutta introvertti ja tarvitsen hirveästi omaa aikaa. Heti ahdistaa jos on ohjelmaa ja aikatauluja vapaa ajalla. Joku pakollinen kokoontuminen naisporukalla on kauhistus. En kaipaa sellaista pinnallista jutustelua yhtään, menee aika hukkaan, mulla menee vapaa aika lähinnä kuntoiluun, somessa en jaksa olla enkä soitella ympäriinsä. Aika on kortilla. En pidä yhteyttä lukuisiin tuttaviin kuulumisia kysellen, enkä halua sellaista toisinkaan päin. Mieluiten matkustelen yksin ja baarissakin on mukava käydä itekseen, siellähän ei sitten tarvi yksin ollakkaan, silti saa säädellä sosiaalisuuden itselle sopivalle tasolle. En kyläilekkään kun vanhemmilla lähinnä.
En koe minkäänlaista yksinäisyyttä. Mielestäni on ajanhukkaa vaalia pinnallisia, useita kaverisuhteita, vain aniharvoin ollaan aidosti kiinnostuneita toisen elämästä. Kyllästyin myös aikoinaan siihen että sinkun pitäisi aina mukautua muiden aikatauluihin. No on mulla silti muutama naispuoleinen kamu, joiden kanssa jaan vähän enemmänkin kuulumisia ja yksi miespuoleinen todella läheinen ihminen, jonka kanssa viestit liikkuvatkin useasti päivän mittaan ja soitellaankin paljon. Se onkin sitten aito ja syvä ystävyyssuhde, jossa asiat todella jaetaan, kannustetaan ja välitetään. Ei mielestäni kannata panostaa määrään vaan laatuun. Jokainen tietysti tavallaan. Ekstrovertithän saavat ns henkistä palkintoa kaikesta sosiaalisuudesta kun taas introvertti kokee sellaisen vievän vain energiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä.
(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)
Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)
Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin.
Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit.
Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?
Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).
Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä.
Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia.
Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?
Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa.
Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta.
Mutta näin me ollaan erilaisia :) Sulle on luontevaa itkeä uudessa työpaikassa, mä taas kerron henkilökohtaisista asioistani ja erityisesti mistään vaikeista asioista vasta sitten, kun tuttavuus on syventynyt jo kaveruudestakin ystävyydeksi. Varmaan juuri siksi ajattelen, että pitääkö tämä uusi tuttavuus mua jo vähintääkin kaverinaan tai jopa ystävänään tai että meidän suhde on edes kehittymässä sellaiseksi ja sen vuoksi kertoi asian. Ei siinä kertomisessa silloin olekaan mitään vikaa, jos ko henkilöllä on tapana kertoa lähes kaikille tapaamilleen ihmisille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista. Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle.
Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen.
No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.
Joskus ihmettelen itsekkin (ja joskus rasittaakin), että kun aloitan uuden harrastuksen, huomaan olevani tahtomattani sosiaalisten tilanteiden keskiössä ja sotkeentunut ihmissuhteisiin, vaikka tarkoitus ei ollut se, vaan käydä vain anonyymina harrastamassa.
Olen vilkas ja kova puhumaan, mutta pidän kyllä aika lailla yksityisyyteni erillään ja vähän puhun itsestäni.
Millaisista harrastuksista mahtaa olla kyse?
Olen harrastuksena
-opiskellut avoimessa korkeakoulussa
-vatsatanssikurssilla
-salilla
-kuorolaulua
-suunnistusta
-espanjaa (joka oli tuhoontuomittua, en oppinut kuin pari sanaa :D)
-erilaisissa jumpissa kansalaisopiston jumpista salilla järjestettäviin ryhmäliikuntoihin
Monenlaista muutakin on tullut harrastettua vanhempaintoimikunnista urheiluseuran jäsenyyteen ja urheulutapahtumien järjestelyporukkaan
Ja siis esim. salilla ja jumpissa olet sotkeutunut ihmissuhteisiin ja löytänyt kavereita, joita tavata harrastusten ulkopuolella? Kiinnostaisi tietää, miten he sinua ovat lähestyneet?
Pukukopissahan ihmiset juttelee keskenään. Jäädään ulkopuollelle jatkamaan juttua. Pyydetään kahville tai kävellään yhdessä pois. Tullaan uudelleen juttelemaan ja sitten pyydetäänkin jo lenkille yhdessä tms.
Juttua tulee, kun salilla joku tulee ja pyytää, että saa tehdä minun tauolla. Ok, saat tietenkin. Tulee muutama sana vaihdettua. Jossain vaiheessa toinen tulee juttelemaan enemmän. Tai ryhmäliikunnassa vieressä joku nauraa omia askeleitaan ja siihen kommentoi, että älä välitä, en minäkään osaa. Siitäpä sitä jatketaan juttua pukukopissa jne..
En ole itse kokenut tällaisen äsken mainitun kevyen jutustelun ikinä alkaneen siitä syventyä tai johtaneen mihinkään.
Minä taas olen. Enkä ole tuo aiempi kirjoittaja. Ihan jokainen aikuisiällä alkanut kaveruus- ja ystävyyssuhteeni on alkanut juuri noin eli kevyellä jutustelulla. En kuulu niihin ihmisiin, jotka uusia ihmisiä tavatessaan alkaa heti keskustella syvällisiä vaan tosiaan kevyestä rupattelusta aloitetaan ja jos toisen kanssa synkkaa, voidaan ryhtyä juttelemaan syvällisemmistäkin aiheista eli ollaan päästy tyttavuustasolta kaveritasolle. Siitä on vielä matkaa ystävyystasolle, mutta jos toisen kanssa ei pääse edes kaveruustasolle asti, ei ole mitään mahdollisuuksia ystävyystasostakaan.
Tarkoitin siis tuollaista muutaman sanan vaihtamista jonkun jumppatunnin alussa. Jossain koulussa tai työpaikalla ihmisiin tutustuu paremmin, kun on enemmän aikaa heidän kanssa tekemisissä.
Aiempi kirjoittajahan sanoikin, että jossain vaiheessa toinen tulee jo juttelemaan enemmän. Ensin vaihdetaan muutama sana, sitten ajan myötä jo vähän useampi sana ja sitten taas ajan myötä jutellaan jo enemmän.
Mä tiedän yhden syyn, miksi toisille käy näin ja toisille ei. Ihmisen olemus (ilmeet ja eleet) kertovat toiselle, kokeeko toisen lähestymisen harmittomana vai harmillisena asiana. Jos vaikuttaa siltä, että toiselle riittääkin just vaan se moikkaaminen ja pari sanaa eikä tämä haluakaan mitään sen enempää, niin ei se toinen väkisinkään ala tekemään enempää tuttavuutta. Tuon aiemman kirjoittajan (introvertin) ilmeet ja eleet muita ihmisiä kohdatessaan eivät todennäköisesti ole torjuvia ja sen vuoksi muut ihmiset usaltavat lähestyä häntä.
Mä ostaisin tämän teorian, jos olisin itse todistanut monet kerrat, että kas, nuo muut kaverustuivat salilla. Ja nuo jumppatunnilla. Tai jos olisin kuullut juttuja tutuilta tai tutuntutuilta. Mut en oo. Minun kokemukseni ja kuulemani eivät ole läheskään koko maailma, mutta siitä saa silti vähän osviittaa siitä, että tämä ei ole jokapäiväistä.
Tästä syystä pidän noita saliystävyysjuttuja aika poikkeuksina näillä eväillä. Työt ja opiskelut, kuten tuolla todettiinkin, on aivan eri asia. Kuten myös vanhempaintoimikunnat tmv. yhteisöt.
Uskoakseni näiden saliystävystyjienkin on pakko myöntää, että vaikka heillä olisi käynyt flaksi, niin se ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä, että salilla rupatellaan tuntemattomille ja lähdetään kahville, kutsutaan kotiin jne. Toisaalta voi olla myös kaupunkikohtaisia eroja, puhumattakaan paikkakuntakohtaisista eroista. Ehkä myös ihmisten ikä vaikuttaa.
Mä luulen että salikävijöistä elämäntapatreenaajat ystävystyy keskenään, kerran viikossa jumppaajat ei
Sama käsitys. Tutut, jotka käyvät koko ajan salilla, ovat juurikin kertoneet näitä juttuja, että "en mä tiedä, kuka se on, mutta ollaan alettu moikkailla ja jutella saliasioista, kun nähdään kerran jatkuvasti".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä.
(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)
Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)
Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin.
Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit.
Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?
Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).
Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä.
Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia.
Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?
Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa.
Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta.
Minä voin rehellisesti sanoa, että ottaisin takapakkia siksi, että minulla on omia ongelmia niin paljon, että säikähtäisin, että kaipaako tuo ihminen minua jotenkin auttajaksi, kun heti tutustumisen alkuvaiheessa avautuu tuollaisista asioista. Että minusta ei ole auttamaan ihmistä, johon tutustun ja minulla ei ole siihen voimavaroja. Voin auttaa ystäviä, mutta jos oudohko ihminen alkaisi heti kertoa kaikki traumojensa syyt, niin äkkiä lähtisin karkuun, koska ahdistaa ja väsyttää jo ajatus, että mistä revin voimat kannatella tätäkin ihmistä.
Saa ihan vapaasti haukkua itsekkääksi persoonaksi, joka ei halua auttaa hädässä olevia ihmisiä ja ottaa joukkoon yksinäisiä ja traumatisoituneita persoonia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä.
(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)
Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)
Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin.
Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit.
Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?
Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).
Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä.
Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia.
Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?
Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa.
Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta.
Mutta näin me ollaan erilaisia :) Sulle on luontevaa itkeä uudessa työpaikassa, mä taas kerron henkilökohtaisista asioistani ja erityisesti mistään vaikeista asioista vasta sitten, kun tuttavuus on syventynyt jo kaveruudestakin ystävyydeksi. Varmaan juuri siksi ajattelen, että pitääkö tämä uusi tuttavuus mua jo vähintääkin kaverinaan tai jopa ystävänään tai että meidän suhde on edes kehittymässä sellaiseksi ja sen vuoksi kertoi asian. Ei siinä kertomisessa silloin olekaan mitään vikaa, jos ko henkilöllä on tapana kertoa lähes kaikille tapaamilleen ihmisille.
Oikeesti se ei ole mulle luontevaa, mutta kun on yövuoroputkessa ja jatkaa siitä suoraan aamuun ja iltaan, niin alkaa vähän olla pelko perseessä ja paukut vähissä. Sit sitä voi vaan luhistua jollekulle ihan huomaamattaan siinä paineiden ristitulessa. Myöhemmin en koskaan palannut asiaan. Onneksi ei hänkään. Sitä en tiedä, käyttikö asiaa minua jotenkin vastaan juorutätinä, enkä välitäkään tietää, sillä haluan ajatella, että ei. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä.
(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)
Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)
Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin.
Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit.
Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?
Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).
Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä.
Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia.
Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?
Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa.
Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta.
Minä voin rehellisesti sanoa, että ottaisin takapakkia siksi, että minulla on omia ongelmia niin paljon, että säikähtäisin, että kaipaako tuo ihminen minua jotenkin auttajaksi, kun heti tutustumisen alkuvaiheessa avautuu tuollaisista asioista. Että minusta ei ole auttamaan ihmistä, johon tutustun ja minulla ei ole siihen voimavaroja. Voin auttaa ystäviä, mutta jos oudohko ihminen alkaisi heti kertoa kaikki traumojensa syyt, niin äkkiä lähtisin karkuun, koska ahdistaa ja väsyttää jo ajatus, että mistä revin voimat kannatella tätäkin ihmistä.
Saa ihan vapaasti haukkua itsekkääksi persoonaksi, joka ei halua auttaa hädässä olevia ihmisiä ja ottaa joukkoon yksinäisiä ja traumatisoituneita persoonia.
Siis juu, tää on tietty ihan ymmärrettävää, mutta tuohan ei estäkään silti tuntemasta myötätuntoa.
Ei minustakaan ole auttamaan esim. itsetuhoisia ja epävakaita ihmisiä. Kerran olen todennut tämän järkevästi suoraan, se oli oikea valinta. Kuraa sain niskaan, mutta se oli silti oikein kaikkien kannalta. Sen jälkeen olen toisen ihmisen kohdalla ohittanut ongelmat -> virhe. Lähes sairastuin itse, ja ehkä sen lähes-sanankin voi jättää pois. Ei kun ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä.
(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)
Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)
Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin.
Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit.
Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?
Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).
Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä.
Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia.
Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?
Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa.
Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta.
Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä.
(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)
Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)
Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin.
Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit.
Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?
Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).
Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä.
Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia.
Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?
Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa.
Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta.
Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.
Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?
It takes 1 to Tango kirjoitti:
baarissakin on mukava käydä itekseen, siellähän ei sitten tarvi yksin ollakkaan, silti saa säädellä sosiaalisuuden itselle sopivalle tasolle.
Pakko kysästä tästä, että menetkö suurieleisesti itse porukoihin vai odotteletko seuraa? Itsestänikin on ihan mukava käydä yksin baarissa, sillä siihen on pitänyt tottua, joten kai siinä vähitellen on jotain hyvääkin alkanut nähdä. Mutta onhan se myös aika kiusallista notkua yksin pöydässä tai tiskillä, kuten myös vastata kysymyksiin, kenen kanssa olen tai miksi olen yksin.
Lähtökohtaisesti en itse tyrkytä seuraani. Vastaan kommunikointiyrityksiin aika helpostikin, mutta esim. toisten loossiin en rynnistä tmv.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua on viimeksi pyydetty jonnekin vuonna 2000. Sen jälkeen kukaan ei ole oma-aloitteisesti puhunut minulle lukuunottamatta työpaikalla tapahtuvaa pakollista kanssakäymistä. Itse olen aloittanut silloin tällöin keskusteluja vapaa-ajallani, mutta ne eivät johda koskaan mihinkään varsinaiseen keskusteluun, ainoastaan lyhyt vastaus toiselta osapuolelta ja pois kääntyminen tai mikä varsin yleistä, ei minkäänlaista reagointia sanomisiini. Kukaan ei ole kohta kahteenkymmeneen vuoteen aloittanut keskustelua kanssani.
Tämä on juuri sitä viestintää, josta pitää ymmärtää, että toista ei kiinnosta.
Totta kai ymmärrän sen. Totesin vain, miten asia on. Oletko todella niin yksinkertainen, että sinun pitää tuollainen asia erikseen tuoda täällä esille? Uskomatonta.
Ohhoh , olet aika kova nimittelemään ja dissaamaan muita ihmisiä. Tällä kertaa yksinkertaiseksi. Uskomatonta että tuolla käytöksellä vielä vaadit muilta suvaitsevaisuutta traumatisoituneita kohtaan. Mistä tuollainen ilkeilyntarve kumpuaa?
Sinä kommentoit lähes 20 vuotta itsekseen olleelle ihmiselle, että pitäisi tajuta ettei toisia hänen seuransa kiinnosta. Kukahan mahtoi tässä ensiksi olla se ikävä tyyppi? - Ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä.
(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)
Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)
Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin.
Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit.
Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?
Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).
Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä.
Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia.
Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?
Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa.
Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta.
Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.
Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?
Ohis. ..silloin ei kannata tuoda heti alussa traumojaan esille.
Sikäli en, että ei kai kaveriketjussa puhuta ventovieraista yhtäkkiä? Vai puhutaanko? Yllä vielä kuitenkin puhuttiin kavereista ja mitä kavereille ja ystäville voi puhua.
Vai siis puhuuko täällä nyt joku yksinäisistä, jotka eivät edes ole hänen kavereitaan, vaan hän vain käy täällä dissaamassa heitä, mutta samalla kyse on ventovieraista? No jopas jotakin. Olen luonnollisesti koko ajan olettanut, että jopa nämä haukkujat omaavat ensi käden tietoa eli heillä todella on monia yksinäisiä kavereita, joita he sitten täällä selän takana haukkuvat.
Toisaalta tämä ehkä selvittäisi tietyt oudot näkemykset ja yleistykset. Jos onkin kyse ventovieraista, niin voipi olla, että kyse onkin siitä, että yksinkertaisesti ihmisiä ei tunneta riittävästi, vaan luodaan mielikuvia ja ennakkoluuloja.