Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä.
(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)
Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)
Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin.
Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit.
Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?
Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).
Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä.
Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia.
Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?
Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa.
Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta.
Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.
Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?
Ohis. ..silloin ei kannata tuoda heti alussa traumojaan esille.
Ei varmaan kannata, mutta se tuskin on valinta silloin, jos tilanteessa iskee jokin traumasta muistuttava flashback päälle ja käytöstä pitäisi toiselle jotenkin selittää. Niin voi käydä, vaikka olisi takana terapiat sun muut.
Suoraan sanottuna jos ihminen on tunteiden vietävissä lastuna lainehilla, pidän itse välimatkaa. Minulla ja ystävilläni on kaikilla menneisyyden kipupisteet, mutta olemme käsitelleet asiat niin, että emme ole henkisesti epävakaita ja tunnetilojen vietävissä. Joskus itketään yhdessä elämää, usein nauretaan, mutta emme ole auttajia toisillemme, kukin seisoo omilla jaloillaan. Tarvittaessa olemme ammattiapua hakeneet ja tähän toisiamme kannustaneet.
Inhimillisyyttä on oltava, mutta traumojen ja kriisien käsittelyssä läheiset ovat liian läheisiä, jolloin kukaan ei välttämättä näe lopulta selkeää kuvaa ja keinoja nousta tunnesuosta. Läheisen tunnetiloja elää vahvemmin, jolloin tunne saattaa siirtyä liian tehokkaasti. Auttamisessa taas säilytetään objektiivinen myötätunto, joka ei lamauta ratkaisujen löytymistä ja toimintaa.
Sitten kunkin on mietittävä, etsiikö ystävää vai auttajaa, joka pitää kohteliaan etäisyyden.
Minäkin pidän etäisyyttä ihmiseen joka on noin tunteidensa vietävissä, tuollaisen kanssa joutuu jonkinlaisiin ongelmiin ennen pitkää. Etenkään sellaisessa paikassa kun työyhteisö, jossa ihmiset eivät voi valita seuraansa.
Kai tietty tunnekylmyys sitten jossain olosuhteissa on etu ihmiselle. Ei tosin välttämättä hänen läheisilleen... Itsemurhan tehneen nuorukaisen isä kun vain totesi, että turha tätä pojan kuolemaa on tunteella ottaa.
Ehkä ei kannata sotkea omia lapsiaan työkavereihin. Ja kyllä, tietty tynnekylmyys on joissain olosuhteissa etu. Erityisesti työpaikalla, harrastuksissa yms, joissa ei voi vaikuttaa siihen, keiden seurassa joutuu olemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sohaisen varmaan muurahaispesää, mutta minusta ystävystymisen taito opitaan jo lapsena. Nykyinen malli, jossa lapset viettävät aikaansa samanikäisten seurassa aikuisten huolehtiessa, että kukaan ei jää yksin, ei opeta lasta ystävystymään itse. Ei ihminen opi kalastamaankaan, jos hänelle aina annetaan kala valmiina lautasella. Lapset valitettavasti oppivat vain kuvittelemaan, että samassa päiväkotiryhmässä tai koululuokassa olevat muut lapset olisivat hänen kavereitaan. Tätä väärää käsitystä vielä tuetaan, kun koko ryhmä tai koko luokka on kutsuttava synttäreille. Lapsi synttärikutsun saadessaan kuvittelee, että synttärisankari on hänen kaverinsa tai ystävänsä. Ei välttämättä ole vaan kutsu on lähetetty vain siksi, että aikuiset ovat keksineet, että kaikki pitää kutsua.
Ne lapset, joille mahdollistetaan ystävystymisen opettelu ihan ilman aikuisen jatkuvaa tarkkailua ja väliintuloa ja jotka parhaimmillaan vielä saavat olla yhdessä eri-ikäisten lasten kanssa, oppivat niin isommiltaan kuin toisiltaankin. Oppivat ajattelemaan omilla aivoillaan ja kestämään pöhköjen tekojensa seuraukset. Pyytämään anteeksi, sovittelemaan ja hyväksymään senkin, että pilasi omat mahdollisuutensa toisen lapsen suhteen eivätkä toista samaa virhettä enää jonkun toisen lapsen kohdalla. Tietenkin pieni lapsi tarvitsee myös aikuisen tukea ja ohjausta, mutta aikuiset eivät saisi tehdä asioita lapsen puolesta.
Kun koulutie on kuljettu loppuun, osalla nuorista ei ole mitään hajua, miten ystävystyä muiden kanssa. Ei ole koskaan tarvinnut opetella. Ne, jotka lapsuudessaan oppivat ystävystymisen taidon, ystävystyvät keskenään. On helppoa ystävystyä sellaisen kanssa, joka myös tuntee ystävystymisen pelisäännöt.
Vierailija kirjoitti:
Sohaisen varmaan muurahaispesää, mutta minusta ystävystymisen taito opitaan jo lapsena. Nykyinen malli, jossa lapset viettävät aikaansa samanikäisten seurassa aikuisten huolehtiessa, että kukaan ei jää yksin, ei opeta lasta ystävystymään itse. Ei ihminen opi kalastamaankaan, jos hänelle aina annetaan kala valmiina lautasella. Lapset valitettavasti oppivat vain kuvittelemaan, että samassa päiväkotiryhmässä tai koululuokassa olevat muut lapset olisivat hänen kavereitaan. Tätä väärää käsitystä vielä tuetaan, kun koko ryhmä tai koko luokka on kutsuttava synttäreille. Lapsi synttärikutsun saadessaan kuvittelee, että synttärisankari on hänen kaverinsa tai ystävänsä. Ei välttämättä ole vaan kutsu on lähetetty vain siksi, että aikuiset ovat keksineet, että kaikki pitää kutsua.
Ne lapset, joille mahdollistetaan ystävystymisen opettelu ihan ilman aikuisen jatkuvaa tarkkailua ja väliintuloa ja jotka parhaimmillaan vielä saavat olla yhdessä eri-ikäisten lasten kanssa, oppivat niin isommiltaan kuin toisiltaankin. Oppivat ajattelemaan omilla aivoillaan ja kestämään pöhköjen tekojensa seuraukset. Pyytämään anteeksi, sovittelemaan ja hyväksymään senkin, että pilasi omat mahdollisuutensa toisen lapsen suhteen eivätkä toista samaa virhettä enää jonkun toisen lapsen kohdalla. Tietenkin pieni lapsi tarvitsee myös aikuisen tukea ja ohjausta, mutta aikuiset eivät saisi tehdä asioita lapsen puolesta.
Kun koulutie on kuljettu loppuun, osalla nuorista ei ole mitään hajua, miten ystävystyä muiden kanssa. Ei ole koskaan tarvinnut opetella. Ne, jotka lapsuudessaan oppivat ystävystymisen taidon, ystävystyvät keskenään. On helppoa ystävystyä sellaisen kanssa, joka myös tuntee ystävystymisen pelisäännöt.
Tämä sama kommentti taisi olla täällä aiemminkin?
Jos nyt tosissaan miettii, että mikä on kaveruudessa tai ystävyydessä vaikeinta (ihmisten aikapulan ym. lisäksi), niin minusta ainakin yksi vaikeimmista jutuista on se, että ihmisillä on hyvin erilaisia viestintätapoja. Esim. tässäkin ketjussa käy ilmi, että jollekulle on ihan normaalia kutsua toista idiootiksi, vammaiseksi tmv. tai todeta suoraan, että toinen ei tajua mitään ja toimii ihan väärin ja lääkkeet ja ilmankos onkin yksinäinen. Itse en näe tällaista lainkaan normaalina.
Joten jos tällaisen ihmisen kohtaisin irl, päätyisin heti törmäyskurssille ja metakeskustelun tasolle siitä, että miten toisille ja toisista puhutaan. Ja miksi toinen sanoo niin ja näin. Vaihtoehtoisesti voisin miettiä, että no, ohitanko vain tällaiset tympeät kommentit, koska ohittaminen todennäköisesti tarkoittaisi näennäisesti helpompaa elämää - jos tarttuisin asiaan, minusta leivottaisiin pahis. Samalla silti jäisin miettimään asioita.
Puhumattakaan siitä, miten eri tavoin ihmiset tulkitsevat eri asioita ja minkälaista kohtelua eri ihmiset pitävät ok:na. Olisihan sitä paljonkin esimerkkejä, jotka ristiriitoja voivat aiheuttaa. Siinä missä yksi ihminen on saamaton, toinen tekee ohareita, kolmas vääristelee asioita, neljäs ei pidä omatoimisesti yhteyksiä, viides töksäyttelee asioita... Loppujen lopuksi ihmiset ovat tosi vaikeita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä.
(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)
Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)
Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin.
Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit.
Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?
Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).
Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä.
Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia.
Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?
Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa.
Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta.
Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.
Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?
Ohis. ..silloin ei kannata tuoda heti alussa traumojaan esille.
Ei varmaan kannata, mutta se tuskin on valinta silloin, jos tilanteessa iskee jokin traumasta muistuttava flashback päälle ja käytöstä pitäisi toiselle jotenkin selittää. Niin voi käydä, vaikka olisi takana terapiat sun muut.
Suoraan sanottuna jos ihminen on tunteiden vietävissä lastuna lainehilla, pidän itse välimatkaa. Minulla ja ystävilläni on kaikilla menneisyyden kipupisteet, mutta olemme käsitelleet asiat niin, että emme ole henkisesti epävakaita ja tunnetilojen vietävissä. Joskus itketään yhdessä elämää, usein nauretaan, mutta emme ole auttajia toisillemme, kukin seisoo omilla jaloillaan. Tarvittaessa olemme ammattiapua hakeneet ja tähän toisiamme kannustaneet.
Inhimillisyyttä on oltava, mutta traumojen ja kriisien käsittelyssä läheiset ovat liian läheisiä, jolloin kukaan ei välttämättä näe lopulta selkeää kuvaa ja keinoja nousta tunnesuosta. Läheisen tunnetiloja elää vahvemmin, jolloin tunne saattaa siirtyä liian tehokkaasti. Auttamisessa taas säilytetään objektiivinen myötätunto, joka ei lamauta ratkaisujen löytymistä ja toimintaa.
Sitten kunkin on mietittävä, etsiikö ystävää vai auttajaa, joka pitää kohteliaan etäisyyden.
Kaikillahan on jotain kipupisteitä menneisyydessään, mutta siinä on aika iso ero millaisia ne ovat. Sekä ihmisten voimavaroissa.
En sitä sanokaan, mutta se ei muuta ystävyyden, sen muodostamisen ja sen rajanvetojen suhdetta. Keskustelu ei mielestäni ole kilpailu siitä, kellä on vaikeinta, vaan sen pohtimista, miksi ystävyyssuhteita voi olla vaikeaa muodostaa tai ylläpitää. Eri syyt voivat tähän vaikuttaa, yhtenä voi olla epärealistiset tai liian vaativat odotukset ystävyyssuhteille, mitä ketjussa on jo käsiteltykin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt tosissaan miettii, että mikä on kaveruudessa tai ystävyydessä vaikeinta (ihmisten aikapulan ym. lisäksi), niin minusta ainakin yksi vaikeimmista jutuista on se, että ihmisillä on hyvin erilaisia viestintätapoja. Esim. tässäkin ketjussa käy ilmi, että jollekulle on ihan normaalia kutsua toista idiootiksi, vammaiseksi tmv. tai todeta suoraan, että toinen ei tajua mitään ja toimii ihan väärin ja lääkkeet ja ilmankos onkin yksinäinen. Itse en näe tällaista lainkaan normaalina.
Joten jos tällaisen ihmisen kohtaisin irl, päätyisin heti törmäyskurssille ja metakeskustelun tasolle siitä, että miten toisille ja toisista puhutaan. Ja miksi toinen sanoo niin ja näin. Vaihtoehtoisesti voisin miettiä, että no, ohitanko vain tällaiset tympeät kommentit, koska ohittaminen todennäköisesti tarkoittaisi näennäisesti helpompaa elämää - jos tarttuisin asiaan, minusta leivottaisiin pahis. Samalla silti jäisin miettimään asioita.
Puhumattakaan siitä, miten eri tavoin ihmiset tulkitsevat eri asioita ja minkälaista kohtelua eri ihmiset pitävät ok:na. Olisihan sitä paljonkin esimerkkejä, jotka ristiriitoja voivat aiheuttaa. Siinä missä yksi ihminen on saamaton, toinen tekee ohareita, kolmas vääristelee asioita, neljäs ei pidä omatoimisesti yhteyksiä, viides töksäyttelee asioita... Loppujen lopuksi ihmiset ovat tosi vaikeita.
Itse ajattelin aiemmin, että ihmissuhteissa kuuluu asiaan sietää vaikka mitä ikävää, jotta voisi saada muilta ainakin jotain positiivista. Vanhemmiten näkemykseni asiasta ovat kuitenkin muuttuneet. Se ei varsinaisesti haittaa, että ihmissuhteissa joskus konfliktit nousevat esiin. Ongelmana huonosti toimivissa ihmissuhteissa on yleensä se, konfliktiin johtaneita ongelmia osata tai haluta millään tavalla yhdessä ratkoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt tosissaan miettii, että mikä on kaveruudessa tai ystävyydessä vaikeinta (ihmisten aikapulan ym. lisäksi), niin minusta ainakin yksi vaikeimmista jutuista on se, että ihmisillä on hyvin erilaisia viestintätapoja. Esim. tässäkin ketjussa käy ilmi, että jollekulle on ihan normaalia kutsua toista idiootiksi, vammaiseksi tmv. tai todeta suoraan, että toinen ei tajua mitään ja toimii ihan väärin ja lääkkeet ja ilmankos onkin yksinäinen. Itse en näe tällaista lainkaan normaalina.
Joten jos tällaisen ihmisen kohtaisin irl, päätyisin heti törmäyskurssille ja metakeskustelun tasolle siitä, että miten toisille ja toisista puhutaan. Ja miksi toinen sanoo niin ja näin. Vaihtoehtoisesti voisin miettiä, että no, ohitanko vain tällaiset tympeät kommentit, koska ohittaminen todennäköisesti tarkoittaisi näennäisesti helpompaa elämää - jos tarttuisin asiaan, minusta leivottaisiin pahis. Samalla silti jäisin miettimään asioita.
Puhumattakaan siitä, miten eri tavoin ihmiset tulkitsevat eri asioita ja minkälaista kohtelua eri ihmiset pitävät ok:na. Olisihan sitä paljonkin esimerkkejä, jotka ristiriitoja voivat aiheuttaa. Siinä missä yksi ihminen on saamaton, toinen tekee ohareita, kolmas vääristelee asioita, neljäs ei pidä omatoimisesti yhteyksiä, viides töksäyttelee asioita... Loppujen lopuksi ihmiset ovat tosi vaikeita.
Itse ajattelin aiemmin, että ihmissuhteissa kuuluu asiaan sietää vaikka mitä ikävää, jotta voisi saada muilta ainakin jotain positiivista. Vanhemmiten näkemykseni asiasta ovat kuitenkin muuttuneet. Se ei varsinaisesti haittaa, että ihmissuhteissa joskus konfliktit nousevat esiin. Ongelmana huonosti toimivissa ihmissuhteissa on yleensä se, konfliktiin johtaneita ongelmia osata tai haluta millään tavalla yhdessä ratkoa.
Ei ole halua tehdä mitään silloin, jos ystävyydessä on jotain ryppyjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt tosissaan miettii, että mikä on kaveruudessa tai ystävyydessä vaikeinta (ihmisten aikapulan ym. lisäksi), niin minusta ainakin yksi vaikeimmista jutuista on se, että ihmisillä on hyvin erilaisia viestintätapoja. Esim. tässäkin ketjussa käy ilmi, että jollekulle on ihan normaalia kutsua toista idiootiksi, vammaiseksi tmv. tai todeta suoraan, että toinen ei tajua mitään ja toimii ihan väärin ja lääkkeet ja ilmankos onkin yksinäinen. Itse en näe tällaista lainkaan normaalina.
Joten jos tällaisen ihmisen kohtaisin irl, päätyisin heti törmäyskurssille ja metakeskustelun tasolle siitä, että miten toisille ja toisista puhutaan. Ja miksi toinen sanoo niin ja näin. Vaihtoehtoisesti voisin miettiä, että no, ohitanko vain tällaiset tympeät kommentit, koska ohittaminen todennäköisesti tarkoittaisi näennäisesti helpompaa elämää - jos tarttuisin asiaan, minusta leivottaisiin pahis. Samalla silti jäisin miettimään asioita.
Puhumattakaan siitä, miten eri tavoin ihmiset tulkitsevat eri asioita ja minkälaista kohtelua eri ihmiset pitävät ok:na. Olisihan sitä paljonkin esimerkkejä, jotka ristiriitoja voivat aiheuttaa. Siinä missä yksi ihminen on saamaton, toinen tekee ohareita, kolmas vääristelee asioita, neljäs ei pidä omatoimisesti yhteyksiä, viides töksäyttelee asioita... Loppujen lopuksi ihmiset ovat tosi vaikeita.
Aamen! Mulla on puoliso, läheiset välit sisaruksiini sekä muutama erinomainen ja pitkäaikainen ystävyyssuhde. En tarvitse enempää enkä edes jaksaisi aloittaa taas alusta jonkun uuden ihmisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt tosissaan miettii, että mikä on kaveruudessa tai ystävyydessä vaikeinta (ihmisten aikapulan ym. lisäksi), niin minusta ainakin yksi vaikeimmista jutuista on se, että ihmisillä on hyvin erilaisia viestintätapoja. Esim. tässäkin ketjussa käy ilmi, että jollekulle on ihan normaalia kutsua toista idiootiksi, vammaiseksi tmv. tai todeta suoraan, että toinen ei tajua mitään ja toimii ihan väärin ja lääkkeet ja ilmankos onkin yksinäinen. Itse en näe tällaista lainkaan normaalina.
Joten jos tällaisen ihmisen kohtaisin irl, päätyisin heti törmäyskurssille ja metakeskustelun tasolle siitä, että miten toisille ja toisista puhutaan. Ja miksi toinen sanoo niin ja näin. Vaihtoehtoisesti voisin miettiä, että no, ohitanko vain tällaiset tympeät kommentit, koska ohittaminen todennäköisesti tarkoittaisi näennäisesti helpompaa elämää - jos tarttuisin asiaan, minusta leivottaisiin pahis. Samalla silti jäisin miettimään asioita.
Puhumattakaan siitä, miten eri tavoin ihmiset tulkitsevat eri asioita ja minkälaista kohtelua eri ihmiset pitävät ok:na. Olisihan sitä paljonkin esimerkkejä, jotka ristiriitoja voivat aiheuttaa. Siinä missä yksi ihminen on saamaton, toinen tekee ohareita, kolmas vääristelee asioita, neljäs ei pidä omatoimisesti yhteyksiä, viides töksäyttelee asioita... Loppujen lopuksi ihmiset ovat tosi vaikeita.
Itse ajattelin aiemmin, että ihmissuhteissa kuuluu asiaan sietää vaikka mitä ikävää, jotta voisi saada muilta ainakin jotain positiivista. Vanhemmiten näkemykseni asiasta ovat kuitenkin muuttuneet. Se ei varsinaisesti haittaa, että ihmissuhteissa joskus konfliktit nousevat esiin. Ongelmana huonosti toimivissa ihmissuhteissa on yleensä se, konfliktiin johtaneita ongelmia osata tai haluta millään tavalla yhdessä ratkoa.
Joo. Mä jumiudun helposti siihen, että minkäs takia sinä nyt tuollain teet tai sanot. Että en tykkää tuosta. Totuus on silti se, että usein se ei johda mihinkään enkä edes saa mitään hienoa selitystä. Vaikka saisinkin, aika harvoin toinen tekee toisella kerralla toisin. Siispä tässä opetellessa, että milloin pitäisi vain todeta, että tämähän nyt ei vaan toimi ja milloin taas pitäisi itse joustaa eikä takertua johonkin yleismaailmallisesti suht pikkuseikkaan.
Itsekin sanon asioita liiankin suoraan ja joskus piikikkäästikin, mutta sitten taas sellainen tietty äkkipikaisuus, ärsyyntynyt puhetapa ja tunteella eläminen on itselleni aika nounou. Vaikka joillekin se on varmasti ihan normaalia ja hetken päästä voidaan olla taas asiallisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä.
(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)
Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)
Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin.
Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit.
Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?
Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).
Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä.
Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia.
Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?
Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa.
Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta.
Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.
Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?
Ohis. ..silloin ei kannata tuoda heti alussa traumojaan esille.
Ei varmaan kannata, mutta se tuskin on valinta silloin, jos tilanteessa iskee jokin traumasta muistuttava flashback päälle ja käytöstä pitäisi toiselle jotenkin selittää. Niin voi käydä, vaikka olisi takana terapiat sun muut.
Suoraan sanottuna jos ihminen on tunteiden vietävissä lastuna lainehilla, pidän itse välimatkaa. Minulla ja ystävilläni on kaikilla menneisyyden kipupisteet, mutta olemme käsitelleet asiat niin, että emme ole henkisesti epävakaita ja tunnetilojen vietävissä. Joskus itketään yhdessä elämää, usein nauretaan, mutta emme ole auttajia toisillemme, kukin seisoo omilla jaloillaan. Tarvittaessa olemme ammattiapua hakeneet ja tähän toisiamme kannustaneet.
Inhimillisyyttä on oltava, mutta traumojen ja kriisien käsittelyssä läheiset ovat liian läheisiä, jolloin kukaan ei välttämättä näe lopulta selkeää kuvaa ja keinoja nousta tunnesuosta. Läheisen tunnetiloja elää vahvemmin, jolloin tunne saattaa siirtyä liian tehokkaasti. Auttamisessa taas säilytetään objektiivinen myötätunto, joka ei lamauta ratkaisujen löytymistä ja toimintaa.
Sitten kunkin on mietittävä, etsiikö ystävää vai auttajaa, joka pitää kohteliaan etäisyyden.
Kaikillahan on jotain kipupisteitä menneisyydessään, mutta siinä on aika iso ero millaisia ne ovat. Sekä ihmisten voimavaroissa.
En sitä sanokaan, mutta se ei muuta ystävyyden, sen muodostamisen ja sen rajanvetojen suhdetta. Keskustelu ei mielestäni ole kilpailu siitä, kellä on vaikeinta, vaan sen pohtimista, miksi ystävyyssuhteita voi olla vaikeaa muodostaa tai ylläpitää. Eri syyt voivat tähän vaikuttaa, yhtenä voi olla epärealistiset tai liian vaativat odotukset ystävyyssuhteille, mitä ketjussa on jo käsiteltykin.
Parisuhteiden osalta käydään myös paljon keskustelua siitä, että yksin olevilla ihmisillä olisi epärealistisia odotuksia kumppanin suhteen. Voi olla niin, tai sitten vain sitä jollain tavalla oikealta tuntuvaa ihmistä (toiveiden kaltaista tai erilaista) ei ole vielä kohdattu. Yksinäisyys voi tuntua vaikealta, mutta huono seura todennäköisesti vielä sitäkin pahemmalta. Jokainen kuitenkin tekee elämässään arviot sen hetkisen parhaan ymmärryksensä mukaan. Tärkeissä asioissa ei kannata joustaa liikaa, koska se ei tee ihmisestä tyytyväistä elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt tosissaan miettii, että mikä on kaveruudessa tai ystävyydessä vaikeinta (ihmisten aikapulan ym. lisäksi), niin minusta ainakin yksi vaikeimmista jutuista on se, että ihmisillä on hyvin erilaisia viestintätapoja. Esim. tässäkin ketjussa käy ilmi, että jollekulle on ihan normaalia kutsua toista idiootiksi, vammaiseksi tmv. tai todeta suoraan, että toinen ei tajua mitään ja toimii ihan väärin ja lääkkeet ja ilmankos onkin yksinäinen. Itse en näe tällaista lainkaan normaalina.
Joten jos tällaisen ihmisen kohtaisin irl, päätyisin heti törmäyskurssille ja metakeskustelun tasolle siitä, että miten toisille ja toisista puhutaan. Ja miksi toinen sanoo niin ja näin. Vaihtoehtoisesti voisin miettiä, että no, ohitanko vain tällaiset tympeät kommentit, koska ohittaminen todennäköisesti tarkoittaisi näennäisesti helpompaa elämää - jos tarttuisin asiaan, minusta leivottaisiin pahis. Samalla silti jäisin miettimään asioita.
Puhumattakaan siitä, miten eri tavoin ihmiset tulkitsevat eri asioita ja minkälaista kohtelua eri ihmiset pitävät ok:na. Olisihan sitä paljonkin esimerkkejä, jotka ristiriitoja voivat aiheuttaa. Siinä missä yksi ihminen on saamaton, toinen tekee ohareita, kolmas vääristelee asioita, neljäs ei pidä omatoimisesti yhteyksiä, viides töksäyttelee asioita... Loppujen lopuksi ihmiset ovat tosi vaikeita.
Aamen! Mulla on puoliso, läheiset välit sisaruksiini sekä muutama erinomainen ja pitkäaikainen ystävyyssuhde. En tarvitse enempää enkä edes jaksaisi aloittaa taas alusta jonkun uuden ihmisen kanssa.
Juuri ajattelin itse toisin, ihmiset ovat tosi liikuttavia. Suurin osa lopulta haluaa aika samoja asioita, mutta tätä ei muisteta ja sotkeennutaan lillukanvarsiin ja egoon ja turhaan mielipahaan jne. Monet "ongelmat" olisi aika helposti ylitettävissä. Aion pistää havaintojani käytäntöön arjessa. Rajoja kunnioittaen tietysti :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt tosissaan miettii, että mikä on kaveruudessa tai ystävyydessä vaikeinta (ihmisten aikapulan ym. lisäksi), niin minusta ainakin yksi vaikeimmista jutuista on se, että ihmisillä on hyvin erilaisia viestintätapoja. Esim. tässäkin ketjussa käy ilmi, että jollekulle on ihan normaalia kutsua toista idiootiksi, vammaiseksi tmv. tai todeta suoraan, että toinen ei tajua mitään ja toimii ihan väärin ja lääkkeet ja ilmankos onkin yksinäinen. Itse en näe tällaista lainkaan normaalina.
Joten jos tällaisen ihmisen kohtaisin irl, päätyisin heti törmäyskurssille ja metakeskustelun tasolle siitä, että miten toisille ja toisista puhutaan. Ja miksi toinen sanoo niin ja näin. Vaihtoehtoisesti voisin miettiä, että no, ohitanko vain tällaiset tympeät kommentit, koska ohittaminen todennäköisesti tarkoittaisi näennäisesti helpompaa elämää - jos tarttuisin asiaan, minusta leivottaisiin pahis. Samalla silti jäisin miettimään asioita.
Puhumattakaan siitä, miten eri tavoin ihmiset tulkitsevat eri asioita ja minkälaista kohtelua eri ihmiset pitävät ok:na. Olisihan sitä paljonkin esimerkkejä, jotka ristiriitoja voivat aiheuttaa. Siinä missä yksi ihminen on saamaton, toinen tekee ohareita, kolmas vääristelee asioita, neljäs ei pidä omatoimisesti yhteyksiä, viides töksäyttelee asioita... Loppujen lopuksi ihmiset ovat tosi vaikeita.
Itse ajattelin aiemmin, että ihmissuhteissa kuuluu asiaan sietää vaikka mitä ikävää, jotta voisi saada muilta ainakin jotain positiivista. Vanhemmiten näkemykseni asiasta ovat kuitenkin muuttuneet. Se ei varsinaisesti haittaa, että ihmissuhteissa joskus konfliktit nousevat esiin. Ongelmana huonosti toimivissa ihmissuhteissa on yleensä se, konfliktiin johtaneita ongelmia osata tai haluta millään tavalla yhdessä ratkoa.
Joo. Mä jumiudun helposti siihen, että minkäs takia sinä nyt tuollain teet tai sanot. Että en tykkää tuosta. Totuus on silti se, että usein se ei johda mihinkään enkä edes saa mitään hienoa selitystä. Vaikka saisinkin, aika harvoin toinen tekee toisella kerralla toisin. Siispä tässä opetellessa, että milloin pitäisi vain todeta, että tämähän nyt ei vaan toimi ja milloin taas pitäisi itse joustaa eikä takertua johonkin yleismaailmallisesti suht pikkuseikkaan.
Itsekin sanon asioita liiankin suoraan ja joskus piikikkäästikin, mutta sitten taas sellainen tietty äkkipikaisuus, ärsyyntynyt puhetapa ja tunteella eläminen on itselleni aika nounou. Vaikka joillekin se on varmasti ihan normaalia ja hetken päästä voidaan olla taas asiallisesti.
Tuota rajanvedon tekemistä siihen mikä on merkittävästi häiritsevää ja mikä melko yhdentekevää ystävyyden jatkon suhteen, sitä joutuu varmaan miettimään elämän aikana useampaan otteeseen. Omat näkemykset asioista kun voivat muuttua, samoin kuin myös muut ihmiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt tosissaan miettii, että mikä on kaveruudessa tai ystävyydessä vaikeinta (ihmisten aikapulan ym. lisäksi), niin minusta ainakin yksi vaikeimmista jutuista on se, että ihmisillä on hyvin erilaisia viestintätapoja. Esim. tässäkin ketjussa käy ilmi, että jollekulle on ihan normaalia kutsua toista idiootiksi, vammaiseksi tmv. tai todeta suoraan, että toinen ei tajua mitään ja toimii ihan väärin ja lääkkeet ja ilmankos onkin yksinäinen. Itse en näe tällaista lainkaan normaalina.
Joten jos tällaisen ihmisen kohtaisin irl, päätyisin heti törmäyskurssille ja metakeskustelun tasolle siitä, että miten toisille ja toisista puhutaan. Ja miksi toinen sanoo niin ja näin. Vaihtoehtoisesti voisin miettiä, että no, ohitanko vain tällaiset tympeät kommentit, koska ohittaminen todennäköisesti tarkoittaisi näennäisesti helpompaa elämää - jos tarttuisin asiaan, minusta leivottaisiin pahis. Samalla silti jäisin miettimään asioita.
Puhumattakaan siitä, miten eri tavoin ihmiset tulkitsevat eri asioita ja minkälaista kohtelua eri ihmiset pitävät ok:na. Olisihan sitä paljonkin esimerkkejä, jotka ristiriitoja voivat aiheuttaa. Siinä missä yksi ihminen on saamaton, toinen tekee ohareita, kolmas vääristelee asioita, neljäs ei pidä omatoimisesti yhteyksiä, viides töksäyttelee asioita... Loppujen lopuksi ihmiset ovat tosi vaikeita.
Aamen! Mulla on puoliso, läheiset välit sisaruksiini sekä muutama erinomainen ja pitkäaikainen ystävyyssuhde. En tarvitse enempää enkä edes jaksaisi aloittaa taas alusta jonkun uuden ihmisen kanssa.
Juuri ajattelin itse toisin, ihmiset ovat tosi liikuttavia. Suurin osa lopulta haluaa aika samoja asioita, mutta tätä ei muisteta ja sotkeennutaan lillukanvarsiin ja egoon ja turhaan mielipahaan jne. Monet "ongelmat" olisi aika helposti ylitettävissä. Aion pistää havaintojani käytäntöön arjessa. Rajoja kunnioittaen tietysti :)
Mä olen "ongelmien" ylittämiset käynyt läpi ystävieni kanssa jo vuosia sitten, onneksi ei tarvitse enää. Tsemmpiä sulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt tosissaan miettii, että mikä on kaveruudessa tai ystävyydessä vaikeinta (ihmisten aikapulan ym. lisäksi), niin minusta ainakin yksi vaikeimmista jutuista on se, että ihmisillä on hyvin erilaisia viestintätapoja. Esim. tässäkin ketjussa käy ilmi, että jollekulle on ihan normaalia kutsua toista idiootiksi, vammaiseksi tmv. tai todeta suoraan, että toinen ei tajua mitään ja toimii ihan väärin ja lääkkeet ja ilmankos onkin yksinäinen. Itse en näe tällaista lainkaan normaalina.
Joten jos tällaisen ihmisen kohtaisin irl, päätyisin heti törmäyskurssille ja metakeskustelun tasolle siitä, että miten toisille ja toisista puhutaan. Ja miksi toinen sanoo niin ja näin. Vaihtoehtoisesti voisin miettiä, että no, ohitanko vain tällaiset tympeät kommentit, koska ohittaminen todennäköisesti tarkoittaisi näennäisesti helpompaa elämää - jos tarttuisin asiaan, minusta leivottaisiin pahis. Samalla silti jäisin miettimään asioita.
Puhumattakaan siitä, miten eri tavoin ihmiset tulkitsevat eri asioita ja minkälaista kohtelua eri ihmiset pitävät ok:na. Olisihan sitä paljonkin esimerkkejä, jotka ristiriitoja voivat aiheuttaa. Siinä missä yksi ihminen on saamaton, toinen tekee ohareita, kolmas vääristelee asioita, neljäs ei pidä omatoimisesti yhteyksiä, viides töksäyttelee asioita... Loppujen lopuksi ihmiset ovat tosi vaikeita.
Aamen! Mulla on puoliso, läheiset välit sisaruksiini sekä muutama erinomainen ja pitkäaikainen ystävyyssuhde. En tarvitse enempää enkä edes jaksaisi aloittaa taas alusta jonkun uuden ihmisen kanssa.
Juuri ajattelin itse toisin, ihmiset ovat tosi liikuttavia. Suurin osa lopulta haluaa aika samoja asioita, mutta tätä ei muisteta ja sotkeennutaan lillukanvarsiin ja egoon ja turhaan mielipahaan jne. Monet "ongelmat" olisi aika helposti ylitettävissä. Aion pistää havaintojani käytäntöön arjessa. Rajoja kunnioittaen tietysti :)
Mä olen "ongelmien" ylittämiset käynyt läpi ystävieni kanssa jo vuosia sitten, onneksi ei tarvitse enää. Tsemmpiä sulle!
Ei minulla olekaan ystävieni kanssa ongelmia. Ei juuri kenenkään kanssa oikeastaan. Mutta aion ylittää niitä myös uusien tuttavuuksien kanssa sen sijaan, että menisin tiukemmin poterooni.
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt tosissaan miettii, että mikä on kaveruudessa tai ystävyydessä vaikeinta (ihmisten aikapulan ym. lisäksi), niin minusta ainakin yksi vaikeimmista jutuista on se, että ihmisillä on hyvin erilaisia viestintätapoja. Esim. tässäkin ketjussa käy ilmi, että jollekulle on ihan normaalia kutsua toista idiootiksi, vammaiseksi tmv. tai todeta suoraan, että toinen ei tajua mitään ja toimii ihan väärin ja lääkkeet ja ilmankos onkin yksinäinen. Itse en näe tällaista lainkaan normaalina.
Joten jos tällaisen ihmisen kohtaisin irl, päätyisin heti törmäyskurssille ja metakeskustelun tasolle siitä, että miten toisille ja toisista puhutaan. Ja miksi toinen sanoo niin ja näin. Vaihtoehtoisesti voisin miettiä, että no, ohitanko vain tällaiset tympeät kommentit, koska ohittaminen todennäköisesti tarkoittaisi näennäisesti helpompaa elämää - jos tarttuisin asiaan, minusta leivottaisiin pahis. Samalla silti jäisin miettimään asioita.
Puhumattakaan siitä, miten eri tavoin ihmiset tulkitsevat eri asioita ja minkälaista kohtelua eri ihmiset pitävät ok:na. Olisihan sitä paljonkin esimerkkejä, jotka ristiriitoja voivat aiheuttaa. Siinä missä yksi ihminen on saamaton, toinen tekee ohareita, kolmas vääristelee asioita, neljäs ei pidä omatoimisesti yhteyksiä, viides töksäyttelee asioita... Loppujen lopuksi ihmiset ovat tosi vaikeita.
Kuudes on passiivis-agressiivinen ja esittää itsensä hyviksenä, muut ovat hänelle aina niitä vaikeita.
Huoh, samaa ruikutusta kuin miksi en saa naista /miestä.
Vierailija kirjoitti:
Huoh, samaa ruikutusta kuin miksi en saa naista /miestä.
Ja itse on tietenkin Jumalan lahja alamaisilleen ja kun ei kelpaa, niin se on tietenkin muiden syytä.
Olen itse ollut aina se kukkahattu, joka jo koulussa etsiytyi kiusattujen yms. seuraan ja yritti tukea heitä.
Mutta on olemassa sellainen ihmislaji, joita olen oppinut välttelemään. Ne ikuisesti ruikuttavat, uhriutuvat, omia vikoja näkemättömät takertujat, jotka vain vaativat ja vaativat jokaisen minuutin sinulta ja koko ajan selityksiä, miksi et soittanut, missä olet, miksi menet jonkun toisen kanssa. Pahempia kuin narsistinen, mustasukkainen poikaystävä, jollaisesta minulla on kokemusta.
Minulla itsellänikään ei kovin ole ystäviä. Huomasin, kun mietimme häitämme ja tajusin, että minulla on tosi vähän sukulaisten lisäksi ihmisiä, joita kiinnostaisi häämme tai yleensäkään ihmisiä, joita haluaisin kutsua. Tai kaveripariskuntia, joiden kanssa istuisimme iltaa. Ja kuitenkin olen ihan tyytyväinen elämääni. Olen huomannut, etten tarvitsekkaan mitään kiinteitä ystävyyssuhteita sukulaisten ja puolison lisäksi. Minulle riittää vallan mainiosti tuttavat ja kaverit, joiden ei tarvitse edetä yhtään pidemmälle. Pikemminkin otan takapakkia, jos joku yrittää päästä syvälle sisimpääni. Minulle riittää elämänikäiseksi ihmissuhteeksi puolisoni ja lapseni.
Ehkä nuo kokemukset itsesäälissä ruikuttavista marttyyreista ja muiden syyllistäjistä on tehnyt sen, että en halua sotkeentua enää ikinä mihinkään kompleksikimppuun, vaan sallin tässä iässä itselleni, että ihmissuhteet ovat keveitä ja mukavia. Silti kaikesta tästä huolimatta minulle ihmiset kertovat paljon murheistaan ja autan heitä. Mutta enää en päästä heitä tästä eteen päin sitoutumaan minuun yhtään enemää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä.
(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)
Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)
Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin.
Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit.
Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?
Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).
Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä.
Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia.
Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?
Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa.
Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta.
Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.
Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?
Minä olen tällainen. Olen kokenut paljon, ja joutunut rakentamaan elämäni uudelleen alusta asti. Joskus on melkein pakko avata menneisyyttä vähän, ettei jäisi väärinkäsityksiä (perhesuhteet, kuka on biologinen sukulainen ja kuka ei jne.). Olen traumojeni vanki, mutta en mielellään puhu siitä, ja teen paljon töitä sen eteen että olisin suurin piirtein normaali muiden kanssa.
Kaipaisin juuri sellaista kevyttä tekemistä ihmisten kanssa: mukavaa juttelua maailman menosta, teatteria, elokuvissa käyntiä, ulkona syömistä, kävelylenkkejä). Mutta ei. Minusta ei pidetä. Ehkä se on sitä, että olen tylsä. Olen rauhallinen ja harkitsevainen. Oman tieni kulkija. Yleensä pieni osa ihmisistä pitää minusta, loput kyräilee kauempana. Aika raskastahan se on, kun on ne omat traumat mistä kukaan ei tiedä, ja sitten siihen päälle se älytön työ minkä joutuu tekemään töitä sen eteen, että saa paikan ryhmässä tai itsensä näkyväksi vaikka vanhempainyhdistyksessä.
Ystävyyssuhteessa kumpikin osapuoli on vastuussa siitä, millaiseksi ystävyys ajan saatossa kehittyy. Vaikealta tuntuvista asioista voi puhua ääneen, mutta toista ei voi muuttaa. Aina voi valita silti haluaako tietynlaisessa ihmisuhteessa vielä olla mukana.
Kai tietty tunnekylmyys sitten jossain olosuhteissa on etu ihmiselle. Ei tosin välttämättä hänen läheisilleen... Itsemurhan tehneen nuorukaisen isä kun vain totesi, että turha tätä pojan kuolemaa on tunteella ottaa.