Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä.
(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)
Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)
Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin.
Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit.
Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?
Secondary wounded. Ensin ihmistä kohdellaan kurjasti ja tämän jälkeen kaikki muut kääntävät hänelle selkänsä.
Sen vuoksi pitääkin hakea ammattiapua ja/tai vertaistukea. Eihän kukaan halua joutua vankilaankaan jonkun toisen rikoksesta.
Tuota toimintamalliahan juuri sinä käytännössä toteutat hylkimällä esimerkiksi koulukiusattua, raiskauksen uhria tai muuta kurjaa kokenutta sen takia, että hän on ahdistunut. Rankaiset toista ihmistä toiminnallasi siitä, että hänelle on tehty jotain ikävää.
Ei se ole rangaistus, koska en ole ottamassa pois mitään, mitä hänellä on tai mikä hänelle kuuluisi. Jos Jukka ajaa Pekan päälle autolla enkä minä maksa Pekan sairaalalaskua, niin ei se ole minulta mikään rangaistus Pekalle, koska ei mulla ole osaa eikä arpaa siihen, että Jukka ajoi Pekan päälle. En siis ole korvausvelvollinen aivan kuten en ole korvausvelvollinen koulukiusatullekaan tms, jos en itse ole ko koulukiusaaja.
Aamen! Mutta tätä tuo jankkaaja ei tajua. Kaikki ovat velkaa hänelle koska maailma on ollut hänelle niin paska. Ja hänellä on oikeus olla nyt niin ikävä ihminen kuin vain tahtoo .
Mä ymmärrän tän näkökulman mutta samalla itse näen asian vähän toisin. En ole aiemmin osallistunut tähän keskusteluun ja kerron nyt mielipiteeni:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Kyllä, mutta kuka ottaa tehtäväkseen pelastaa toisen? Varsinkaan sellaisen, joka sitä vaatimalla vaatii?
Mitä ajattelet ihmisistä, jotka ajattelevat, että on ok seurata kiusaamista sivusta?
No itse olen mennyt jo lapsena väliin ja kärsinytkin siitä, mutta silti minusta niin kuuluu tehdä. Mutta kannattaa olla myös tarkka siinä, ettei ryntää puolustamaan kiusaajaa, joka manipulatiivisilla ja syyllustävillä kysymyksillä yrittää saada itsensä näyttämään kiusatulta, jolle koko maailma on velkaa. Tällainen ihminen heittää keskusteluun yksittäisiä rankkoja kokemuksiaan ja kun toinen reagoi myötätuntoa, iskee vyön alle.
Todellakin, valtaosa traumatisoituneista ihmisistä ei ole ilkeitä ja manipuloivia. Mutta osa on näitä, joilla ei ole yhtään ystävää koska he ovat ilkeitä, vaativia ja manipuloivia, ja lisäksi syyllistämässä muita siitä, etteivät muut halua olla tämmöisen tyypin uusia uhreja. Vaikeat kokemukset eivät oikeuta ilkeilyä.
Vierailija kirjoitti:
Sikäli huvittavaa, että tällä yhdellä henkilöllä on kova huoli siitä, että yksinäiset ihmiset ne ovat itsekkäitä ja puhuvat vain omista tarpeistaan ja asioistaan, jotka eivät kiinnosta ketään. Totuus lienee aika monella kuitenkin se, että moni yksinäinen tai henkilö, joka ei enää ole pahemmin tekemisissä vanhan ystävän tai kaverin kanssa, vähentää radikaalisti puhumista omista asioistaan kaverille. Näin ainakin itse teen. Mitä vähemmän olen tekemisissä jonkun kanssa, sitä vähemmän puhun. Johan siinä etääntyy toisesta, niin miksi sellaiselle elämänsä kulkua raportoisi? Ei ne omat asiat ihan automaationa irtoa ihmisille.
Ylipäänsä kuitenkin se, että toisten asiat eivät kiinnosta vähääkään, on aika erikoinen asenne. Eikö se ole juuri itsekkyyttä? Omista asioistako täällä vain pitäisi olla kiinnostunut? Eikä missään nimessä siitä, että kaveria kiusattiin lapsena tai että mies petti ja jätti? Melko erikoista, jos jokaiseen ikävään asiaan on ratkaisu se, että "mene terapiaan, en halua kuunnella". Entäs jos asiat ovat iloisia? Saako puhua tulevista häistä tai tulevasta lapsesta, vaikka ne eivät kosketa toista vähääkään?
Luen itsekkin aika hämmästyneenä tätä ketjua. Avaa todella silmiä,koska enpä ole ajatellut koskaan yksinäisten ihmisten osaa ja yleensäkään en ole asiaan kiinnittänyt huomiota.
Mutta pohdin kuvitteellisesti tilannetta. Esim uuteen työpaikkaan valitaan uusi henkilökunta. On erilaisia persoonia ja erilaisilta taustoilta. On niitä sosiaalisempia ja vähemmän sosiaalisia. Sitten on vaikka pari yksinäisyydestä kärsivää.
Kun työryhmä tutustuu toisiin, ensivaikutelma on se, mikä vaikuttaa pitkään. Toki se muuttuu, kun tutustuu paremmin. Mutta kun olemme sosiaalisessa kontaktissa toisiimme, tarkkailemme toisia, löytyykö heistä jotain samaa, mistä saisi kosketuspintaa ja voisi tutustua paremmin. Myös se, miten tulemme suhtautumaan tähän ihmiseen myöhemmin.
Spekuloitu esittelykierros
a. hei, olen anja, 32v. Asun lapseni ja kissojen kanssa ja olen ennen tätä työskennellyt firmassaxxx samalla alalla. On kiva aloittaa ihan uudelta pohjalta kehittämään tätä työtä
b. olen sanna, olen eronnut ja minulla on kriisi meneillään ja olen entinen koulukiusattu ja toivon, että te ette ala täällä syömään minua ulos
c. hei, olen mirja, olen 38v ja naimisissa ja kaksi lasta ja harrastan joogaa ja käyn jumpalla. Olen työskennellyt aiemmin hieman eri alalla, mutta toivon, että kokeneemmat osaavat perehdyttää minua niihin asioihin, jotka ovat minulle uusia. Minä yritän tuoda taas muualla oppimaani tietoa työryhmään
d. Hei, olen juulia. Asun yksin ja harrastan lueskelemista ja käsitöitä. Olen vasta valmistunut, joten työkokemusta on aika vähän, mutta toivon kokeneemmilta kärsivällisyyttä, jos asiat ovat minulle uusia.
Eli näistä neljästä kolme esitteli työkokemuksen ja toiveen, millainen työyhteisöstä tulisi. Yksi esitteli heti traumansa, koska koki ne tärkeimmäksi, mutta ei kokenut tärkeäksi kertoa työkokemustaan ja toiveita uuden työpaikan suhteen.
Kenen kanssa saattaisit kaverustua vapaallakin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sikäli huvittavaa, että tällä yhdellä henkilöllä on kova huoli siitä, että yksinäiset ihmiset ne ovat itsekkäitä ja puhuvat vain omista tarpeistaan ja asioistaan, jotka eivät kiinnosta ketään. Totuus lienee aika monella kuitenkin se, että moni yksinäinen tai henkilö, joka ei enää ole pahemmin tekemisissä vanhan ystävän tai kaverin kanssa, vähentää radikaalisti puhumista omista asioistaan kaverille. Näin ainakin itse teen. Mitä vähemmän olen tekemisissä jonkun kanssa, sitä vähemmän puhun. Johan siinä etääntyy toisesta, niin miksi sellaiselle elämänsä kulkua raportoisi? Ei ne omat asiat ihan automaationa irtoa ihmisille.
Ylipäänsä kuitenkin se, että toisten asiat eivät kiinnosta vähääkään, on aika erikoinen asenne. Eikö se ole juuri itsekkyyttä? Omista asioistako täällä vain pitäisi olla kiinnostunut? Eikä missään nimessä siitä, että kaveria kiusattiin lapsena tai että mies petti ja jätti? Melko erikoista, jos jokaiseen ikävään asiaan on ratkaisu se, että "mene terapiaan, en halua kuunnella". Entäs jos asiat ovat iloisia? Saako puhua tulevista häistä tai tulevasta lapsesta, vaikka ne eivät kosketa toista vähääkään?
Saathan sinä puhua vaikka tv-ohjelmista, tai varpaanvälinöyhtästä. Ja toiset saavat kuunnella tai olla kuuntelematta, sen mukaan kun heitä kiinnostaa. Mikä näillä ilkeillä yksinäisillä tuntuu olevan se sokea piste, se että aiheen pitäisi kiinnostaa paitsi puhujaa itseään, myös niitä kuulijoita.
Miksi sinä kutsut yksinäisiä ilkeiksi? Sen takia, että he puhuvat tv-ohjelmista tai varpaanvälinöyhtästä? Mikä sinulla on se sokea piste, ettet siedä näitä aiheita?
Eikö ole aika luonnollista olettaa, että hei, olet kaverini, joten varmasti voin puhua sinulle omista asioistani ilman, että sielusi nyrjähtää? Kiinnosti tai ei, sehän on ystävän tehtävä kuunnella. Kuuntelu, tuo yksi tärkeimpiä tehtäviä maailmassa. Paljon tärkeämpää kuin puhuminen.
Minä kuuntelen joka viikko esim. äitini tarinoita harrastusryhmistä tai niissä käyvistä minulle tuntemattomista tädeistä. Onko se minulle sydämenasia, ei varmasti. Mutta ei sen kuulukaan olla. Sen sijaan sydämenasian kuuluu olla se, että kuuntelee asioita, jotka ovat toiselle eli äidilleni sattuneet.
Tajuatko eron oman äidin ja ventovieraan välillä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä.
(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)
Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)
Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin.
Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit.
Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?
Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sikäli huvittavaa, että tällä yhdellä henkilöllä on kova huoli siitä, että yksinäiset ihmiset ne ovat itsekkäitä ja puhuvat vain omista tarpeistaan ja asioistaan, jotka eivät kiinnosta ketään. Totuus lienee aika monella kuitenkin se, että moni yksinäinen tai henkilö, joka ei enää ole pahemmin tekemisissä vanhan ystävän tai kaverin kanssa, vähentää radikaalisti puhumista omista asioistaan kaverille. Näin ainakin itse teen. Mitä vähemmän olen tekemisissä jonkun kanssa, sitä vähemmän puhun. Johan siinä etääntyy toisesta, niin miksi sellaiselle elämänsä kulkua raportoisi? Ei ne omat asiat ihan automaationa irtoa ihmisille.
Ylipäänsä kuitenkin se, että toisten asiat eivät kiinnosta vähääkään, on aika erikoinen asenne. Eikö se ole juuri itsekkyyttä? Omista asioistako täällä vain pitäisi olla kiinnostunut? Eikä missään nimessä siitä, että kaveria kiusattiin lapsena tai että mies petti ja jätti? Melko erikoista, jos jokaiseen ikävään asiaan on ratkaisu se, että "mene terapiaan, en halua kuunnella". Entäs jos asiat ovat iloisia? Saako puhua tulevista häistä tai tulevasta lapsesta, vaikka ne eivät kosketa toista vähääkään?
Luen itsekkin aika hämmästyneenä tätä ketjua. Avaa todella silmiä,koska enpä ole ajatellut koskaan yksinäisten ihmisten osaa ja yleensäkään en ole asiaan kiinnittänyt huomiota.
Mutta pohdin kuvitteellisesti tilannetta. Esim uuteen työpaikkaan valitaan uusi henkilökunta. On erilaisia persoonia ja erilaisilta taustoilta. On niitä sosiaalisempia ja vähemmän sosiaalisia. Sitten on vaikka pari yksinäisyydestä kärsivää.
Kun työryhmä tutustuu toisiin, ensivaikutelma on se, mikä vaikuttaa pitkään. Toki se muuttuu, kun tutustuu paremmin. Mutta kun olemme sosiaalisessa kontaktissa toisiimme, tarkkailemme toisia, löytyykö heistä jotain samaa, mistä saisi kosketuspintaa ja voisi tutustua paremmin. Myös se, miten tulemme suhtautumaan tähän ihmiseen myöhemmin.
Spekuloitu esittelykierros
a. hei, olen anja, 32v. Asun lapseni ja kissojen kanssa ja olen ennen tätä työskennellyt firmassaxxx samalla alalla. On kiva aloittaa ihan uudelta pohjalta kehittämään tätä työtä
b. olen sanna, olen eronnut ja minulla on kriisi meneillään ja olen entinen koulukiusattu ja toivon, että te ette ala täällä syömään minua ulos
c. hei, olen mirja, olen 38v ja naimisissa ja kaksi lasta ja harrastan joogaa ja käyn jumpalla. Olen työskennellyt aiemmin hieman eri alalla, mutta toivon, että kokeneemmat osaavat perehdyttää minua niihin asioihin, jotka ovat minulle uusia. Minä yritän tuoda taas muualla oppimaani tietoa työryhmään
d. Hei, olen juulia. Asun yksin ja harrastan lueskelemista ja käsitöitä. Olen vasta valmistunut, joten työkokemusta on aika vähän, mutta toivon kokeneemmilta kärsivällisyyttä, jos asiat ovat minulle uusia.
Eli näistä neljästä kolme esitteli työkokemuksen ja toiveen, millainen työyhteisöstä tulisi. Yksi esitteli heti traumansa, koska koki ne tärkeimmäksi, mutta ei kokenut tärkeäksi kertoa työkokemustaan ja toiveita uuden työpaikan suhteen.
Kenen kanssa saattaisit kaverustua vapaallakin
No tokihan kaikki yksinäiset ryntäisivät tukemaan Sannaa....eiku. Joku hyvin aiemmin kysyi, että miksi kaksi yksinäistä ei vietä aikaa yhdessä. No koska he haluavat kivan ihmisen seuraa, eivät itsensä kaltaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sikäli huvittavaa, että tällä yhdellä henkilöllä on kova huoli siitä, että yksinäiset ihmiset ne ovat itsekkäitä ja puhuvat vain omista tarpeistaan ja asioistaan, jotka eivät kiinnosta ketään. Totuus lienee aika monella kuitenkin se, että moni yksinäinen tai henkilö, joka ei enää ole pahemmin tekemisissä vanhan ystävän tai kaverin kanssa, vähentää radikaalisti puhumista omista asioistaan kaverille. Näin ainakin itse teen. Mitä vähemmän olen tekemisissä jonkun kanssa, sitä vähemmän puhun. Johan siinä etääntyy toisesta, niin miksi sellaiselle elämänsä kulkua raportoisi? Ei ne omat asiat ihan automaationa irtoa ihmisille.
Ylipäänsä kuitenkin se, että toisten asiat eivät kiinnosta vähääkään, on aika erikoinen asenne. Eikö se ole juuri itsekkyyttä? Omista asioistako täällä vain pitäisi olla kiinnostunut? Eikä missään nimessä siitä, että kaveria kiusattiin lapsena tai että mies petti ja jätti? Melko erikoista, jos jokaiseen ikävään asiaan on ratkaisu se, että "mene terapiaan, en halua kuunnella". Entäs jos asiat ovat iloisia? Saako puhua tulevista häistä tai tulevasta lapsesta, vaikka ne eivät kosketa toista vähääkään?
Luen itsekkin aika hämmästyneenä tätä ketjua. Avaa todella silmiä,koska enpä ole ajatellut koskaan yksinäisten ihmisten osaa ja yleensäkään en ole asiaan kiinnittänyt huomiota.
Mutta pohdin kuvitteellisesti tilannetta. Esim uuteen työpaikkaan valitaan uusi henkilökunta. On erilaisia persoonia ja erilaisilta taustoilta. On niitä sosiaalisempia ja vähemmän sosiaalisia. Sitten on vaikka pari yksinäisyydestä kärsivää.
Kun työryhmä tutustuu toisiin, ensivaikutelma on se, mikä vaikuttaa pitkään. Toki se muuttuu, kun tutustuu paremmin. Mutta kun olemme sosiaalisessa kontaktissa toisiimme, tarkkailemme toisia, löytyykö heistä jotain samaa, mistä saisi kosketuspintaa ja voisi tutustua paremmin. Myös se, miten tulemme suhtautumaan tähän ihmiseen myöhemmin.
Spekuloitu esittelykierros
a. hei, olen anja, 32v. Asun lapseni ja kissojen kanssa ja olen ennen tätä työskennellyt firmassaxxx samalla alalla. On kiva aloittaa ihan uudelta pohjalta kehittämään tätä työtä
b. olen sanna, olen eronnut ja minulla on kriisi meneillään ja olen entinen koulukiusattu ja toivon, että te ette ala täällä syömään minua ulos
c. hei, olen mirja, olen 38v ja naimisissa ja kaksi lasta ja harrastan joogaa ja käyn jumpalla. Olen työskennellyt aiemmin hieman eri alalla, mutta toivon, että kokeneemmat osaavat perehdyttää minua niihin asioihin, jotka ovat minulle uusia. Minä yritän tuoda taas muualla oppimaani tietoa työryhmään
d. Hei, olen juulia. Asun yksin ja harrastan lueskelemista ja käsitöitä. Olen vasta valmistunut, joten työkokemusta on aika vähän, mutta toivon kokeneemmilta kärsivällisyyttä, jos asiat ovat minulle uusia.
Eli näistä neljästä kolme esitteli työkokemuksen ja toiveen, millainen työyhteisöstä tulisi. Yksi esitteli heti traumansa, koska koki ne tärkeimmäksi, mutta ei kokenut tärkeäksi kertoa työkokemustaan ja toiveita uuden työpaikan suhteen.
Kenen kanssa saattaisit kaverustua vapaallakin
Hienon olkiukon väsäsit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.
Myös oikeasti voi elää hetkessä.Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.
No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan.
Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.
Sitten menee terapiaan. Ystävä ei ole tukihenkilö, hänen tehtävänsä ei ole tukea sinua.
Uskomatonta.
Jos ystävä ei ole tukihenkilö, niin mikä hänen virkansa lopulta oikein onkaan? Antaa joskus ja jouluna toiselle kepeätä pikku ajanvietettä, jossa ei sanallakaan vilku negatiiviset asiat ilmapiiriä synkistämässä? True friendship.
Oikea ystävä totta kai tukee. Joskus tarvitaan terapiaa, mutta se on ihan eri juttu.
No se ystävyys. Suhde, joka sekä antaa että ottaa molemmilta kutakuinkin yhtä paljon. Sairaanhoitajana ja tukihenkilönä kuitenkin tunnistan, miksi tästä asiasta syntyy kiistaa. Tukihenkilö ennen tukihenkilöksi ryhtymistään käy kurssin, jossa hänelle opetetaan, millaisia asioita traumatisoituneen, mielenterveysongelmaisen, syrjäytyneen, alkoholistin, entisen narkomaanin, vanhuksen, yksinhuoltajan tms kanssa voi joutua kohtaamaan. Hänelle myös opetetaan, millä tavalla hänen tulee ottaa nämä asiat tuettavaltaan vastaan ja mistä hän saa itse apua ja tukea, jos tilanteet ylittävät hänen omat voimavaransa.
Tukihenkilön tehtävä on olla osa tuettavansa paranemisprosessia ja pääsyä takaisin edes jotenkin normaaliin elämään. Ja sinne normaaliin elämään taas kuuluvat kaverit ja ystävät. Hän ei siis ole eikä hänen ole tarkoituskaan olla tuettavansa ystävä. Kun tuettava pääsee taas jaloilleen, tukihenkilö poistuu hänen elämästään ja siirtyy seuraavan tuettavan tukihenkilöksi. Tukihenkilö tekee siis tätä vapaaehtoistyönä, ei saadakseen uusia kavereita ja ystäviä.
Olen itse ollut tukihenkilö vapaaehtoistyössä. Olen ollut päihdeongelmaisen tukihenkilö. Käynyt koulutuksen, jossa ihan esimerkkitapauksena esiteltiin tukihenkilö ja tuettava, jotka olivat myös ystäviä. Toimintaa myös mainostettiin siten, että kavereitakin voi saada tätä kautta. Toki se ei ollut pääpointti, mutta mitenkään tuota ei varottu sanomasta. Näin sitä siis koulutukset eroavat.
Minä en ainakaan katso, että olisin ollut loppujen lopuksi jotenkin "ylempänä" kuin toinen, vaan kyllä me kavereita tai tuttuja olimme ensisijaisesti.
Eihän kyse olekaan mistään "ylempänä" olemisesta vaan siitä, että ystävään sulla on ihan erityinen tunneside ja tuettavaasi ei. En ikinä alkaisi tukihenkilöksi ystävilleni, koska siinä roolissa voi toisen suusta kuulua asioita, joista ystävän roolissa loukkaantuisin. Tukihenkilönä en loukkaannu, koska se vähän niinkuin kuuluukin mun rooliini ottaa ne angstaukset ja muut vastaan. Eikä tuettavansa kanssa ystävystymisessäkään ole mitään vikaa, mutta se ei ole tukihenkilötoiminnan tarkoitus vaan tarkoitus on tukea tuettavaa niin, että tämä pääsisi jaloilleen. Meitä muuten kurssilla varoitettiin siitä, että ei pidä päästää tukihenkilöhommaansa muiden tärkeiden ihmissuhteidensa edelle. Hommaa tehdään silloin, kun on ylimääräistä aikaa eikä niin, että tuettavan tarpeet ja toiveet menisivät puolison, lasten, ystävien tms itselle tärkeiden ihmisten tarpeiden ja toiveiden edelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.
Myös oikeasti voi elää hetkessä.Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.
No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan.
Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.
Sitten menee terapiaan. Ystävä ei ole tukihenkilö, hänen tehtävänsä ei ole tukea sinua.
Uskomatonta.
Jos ystävä ei ole tukihenkilö, niin mikä hänen virkansa lopulta oikein onkaan? Antaa joskus ja jouluna toiselle kepeätä pikku ajanvietettä, jossa ei sanallakaan vilku negatiiviset asiat ilmapiiriä synkistämässä? True friendship.
Oikea ystävä totta kai tukee. Joskus tarvitaan terapiaa, mutta se on ihan eri juttu.
No se ystävyys. Suhde, joka sekä antaa että ottaa molemmilta kutakuinkin yhtä paljon. Sairaanhoitajana ja tukihenkilönä kuitenkin tunnistan, miksi tästä asiasta syntyy kiistaa. Tukihenkilö ennen tukihenkilöksi ryhtymistään käy kurssin, jossa hänelle opetetaan, millaisia asioita traumatisoituneen, mielenterveysongelmaisen, syrjäytyneen, alkoholistin, entisen narkomaanin, vanhuksen, yksinhuoltajan tms kanssa voi joutua kohtaamaan. Hänelle myös opetetaan, millä tavalla hänen tulee ottaa nämä asiat tuettavaltaan vastaan ja mistä hän saa itse apua ja tukea, jos tilanteet ylittävät hänen omat voimavaransa.
Tukihenkilön tehtävä on olla osa tuettavansa paranemisprosessia ja pääsyä takaisin edes jotenkin normaaliin elämään. Ja sinne normaaliin elämään taas kuuluvat kaverit ja ystävät. Hän ei siis ole eikä hänen ole tarkoituskaan olla tuettavansa ystävä. Kun tuettava pääsee taas jaloilleen, tukihenkilö poistuu hänen elämästään ja siirtyy seuraavan tuettavan tukihenkilöksi. Tukihenkilö tekee siis tätä vapaaehtoistyönä, ei saadakseen uusia kavereita ja ystäviä.
Luulen ettei suurin osa yksinäisistä kaipaa tilaisuutta koko ajan ystävän seurassa perata ongelmiaan, vaan jotain sellaista ihmistä, joka olisi siinä omassa elämässä mukana.
Juuri näin. Tuota on ystävyys ja tuota suurin osa yksinäisistä toivoo. Sitten on se oma pieni joukko yksinäisiä, jotka kaipaavat vain ihmistä, jolle puhua ongelmistaan. Ja pahastuvat, kun työpaikan Riina, harrastusporukan Tanja tai naapurin Jonna eivät ole kiinnostuneita ryhtymään tuohon rooliin edes sen jälkeen kun yksinäinen on sanonut - menneisyyteensä vedoten - pahasti tai ollut muuten ikävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista. Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle.
Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen.
No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.
Joskus ihmettelen itsekkin (ja joskus rasittaakin), että kun aloitan uuden harrastuksen, huomaan olevani tahtomattani sosiaalisten tilanteiden keskiössä ja sotkeentunut ihmissuhteisiin, vaikka tarkoitus ei ollut se, vaan käydä vain anonyymina harrastamassa.
Olen vilkas ja kova puhumaan, mutta pidän kyllä aika lailla yksityisyyteni erillään ja vähän puhun itsestäni.
Millaisista harrastuksista mahtaa olla kyse?
Olen harrastuksena
-opiskellut avoimessa korkeakoulussa
-vatsatanssikurssilla
-salilla
-kuorolaulua
-suunnistusta
-espanjaa (joka oli tuhoontuomittua, en oppinut kuin pari sanaa :D)
-erilaisissa jumpissa kansalaisopiston jumpista salilla järjestettäviin ryhmäliikuntoihin
Monenlaista muutakin on tullut harrastettua vanhempaintoimikunnista urheiluseuran jäsenyyteen ja urheulutapahtumien järjestelyporukkaan
Ja siis esim. salilla ja jumpissa olet sotkeutunut ihmissuhteisiin ja löytänyt kavereita, joita tavata harrastusten ulkopuolella? Kiinnostaisi tietää, miten he sinua ovat lähestyneet?
Pukukopissahan ihmiset juttelee keskenään. Jäädään ulkopuollelle jatkamaan juttua. Pyydetään kahville tai kävellään yhdessä pois. Tullaan uudelleen juttelemaan ja sitten pyydetäänkin jo lenkille yhdessä tms.
Juttua tulee, kun salilla joku tulee ja pyytää, että saa tehdä minun tauolla. Ok, saat tietenkin. Tulee muutama sana vaihdettua. Jossain vaiheessa toinen tulee juttelemaan enemmän. Tai ryhmäliikunnassa vieressä joku nauraa omia askeleitaan ja siihen kommentoi, että älä välitä, en minäkään osaa. Siitäpä sitä jatketaan juttua pukukopissa jne..
En ole itse kokenut tällaisen äsken mainitun kevyen jutustelun ikinä alkaneen siitä syventyä tai johtaneen mihinkään.
Minä taas olen. Enkä ole tuo aiempi kirjoittaja. Ihan jokainen aikuisiällä alkanut kaveruus- ja ystävyyssuhteeni on alkanut juuri noin eli kevyellä jutustelulla. En kuulu niihin ihmisiin, jotka uusia ihmisiä tavatessaan alkaa heti keskustella syvällisiä vaan tosiaan kevyestä rupattelusta aloitetaan ja jos toisen kanssa synkkaa, voidaan ryhtyä juttelemaan syvällisemmistäkin aiheista eli ollaan päästy tyttavuustasolta kaveritasolle. Siitä on vielä matkaa ystävyystasolle, mutta jos toisen kanssa ei pääse edes kaveruustasolle asti, ei ole mitään mahdollisuuksia ystävyystasostakaan.
Tarkoitin siis tuollaista muutaman sanan vaihtamista jonkun jumppatunnin alussa. Jossain koulussa tai työpaikalla ihmisiin tutustuu paremmin, kun on enemmän aikaa heidän kanssa tekemisissä.
Aiempi kirjoittajahan sanoikin, että jossain vaiheessa toinen tulee jo juttelemaan enemmän. Ensin vaihdetaan muutama sana, sitten ajan myötä jo vähän useampi sana ja sitten taas ajan myötä jutellaan jo enemmän.
Mä tiedän yhden syyn, miksi toisille käy näin ja toisille ei. Ihmisen olemus (ilmeet ja eleet) kertovat toiselle, kokeeko toisen lähestymisen harmittomana vai harmillisena asiana. Jos vaikuttaa siltä, että toiselle riittääkin just vaan se moikkaaminen ja pari sanaa eikä tämä haluakaan mitään sen enempää, niin ei se toinen väkisinkään ala tekemään enempää tuttavuutta. Tuon aiemman kirjoittajan (introvertin) ilmeet ja eleet muita ihmisiä kohdatessaan eivät todennäköisesti ole torjuvia ja sen vuoksi muut ihmiset usaltavat lähestyä häntä.
Mä ostaisin tämän teorian, jos olisin itse todistanut monet kerrat, että kas, nuo muut kaverustuivat salilla. Ja nuo jumppatunnilla. Tai jos olisin kuullut juttuja tutuilta tai tutuntutuilta. Mut en oo. Minun kokemukseni ja kuulemani eivät ole läheskään koko maailma, mutta siitä saa silti vähän osviittaa siitä, että tämä ei ole jokapäiväistä.
Tästä syystä pidän noita saliystävyysjuttuja aika poikkeuksina näillä eväillä. Työt ja opiskelut, kuten tuolla todettiinkin, on aivan eri asia. Kuten myös vanhempaintoimikunnat tmv. yhteisöt.
Uskoakseni näiden saliystävystyjienkin on pakko myöntää, että vaikka heillä olisi käynyt flaksi, niin se ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä, että salilla rupatellaan tuntemattomille ja lähdetään kahville, kutsutaan kotiin jne. Toisaalta voi olla myös kaupunkikohtaisia eroja, puhumattakaan paikkakuntakohtaisista eroista. Ehkä myös ihmisten ikä vaikuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sikäli huvittavaa, että tällä yhdellä henkilöllä on kova huoli siitä, että yksinäiset ihmiset ne ovat itsekkäitä ja puhuvat vain omista tarpeistaan ja asioistaan, jotka eivät kiinnosta ketään. Totuus lienee aika monella kuitenkin se, että moni yksinäinen tai henkilö, joka ei enää ole pahemmin tekemisissä vanhan ystävän tai kaverin kanssa, vähentää radikaalisti puhumista omista asioistaan kaverille. Näin ainakin itse teen. Mitä vähemmän olen tekemisissä jonkun kanssa, sitä vähemmän puhun. Johan siinä etääntyy toisesta, niin miksi sellaiselle elämänsä kulkua raportoisi? Ei ne omat asiat ihan automaationa irtoa ihmisille.
Ylipäänsä kuitenkin se, että toisten asiat eivät kiinnosta vähääkään, on aika erikoinen asenne. Eikö se ole juuri itsekkyyttä? Omista asioistako täällä vain pitäisi olla kiinnostunut? Eikä missään nimessä siitä, että kaveria kiusattiin lapsena tai että mies petti ja jätti? Melko erikoista, jos jokaiseen ikävään asiaan on ratkaisu se, että "mene terapiaan, en halua kuunnella". Entäs jos asiat ovat iloisia? Saako puhua tulevista häistä tai tulevasta lapsesta, vaikka ne eivät kosketa toista vähääkään?
Luen itsekkin aika hämmästyneenä tätä ketjua. Avaa todella silmiä,koska enpä ole ajatellut koskaan yksinäisten ihmisten osaa ja yleensäkään en ole asiaan kiinnittänyt huomiota.
Mutta pohdin kuvitteellisesti tilannetta. Esim uuteen työpaikkaan valitaan uusi henkilökunta. On erilaisia persoonia ja erilaisilta taustoilta. On niitä sosiaalisempia ja vähemmän sosiaalisia. Sitten on vaikka pari yksinäisyydestä kärsivää.
Kun työryhmä tutustuu toisiin, ensivaikutelma on se, mikä vaikuttaa pitkään. Toki se muuttuu, kun tutustuu paremmin. Mutta kun olemme sosiaalisessa kontaktissa toisiimme, tarkkailemme toisia, löytyykö heistä jotain samaa, mistä saisi kosketuspintaa ja voisi tutustua paremmin. Myös se, miten tulemme suhtautumaan tähän ihmiseen myöhemmin.
Spekuloitu esittelykierros
a. hei, olen anja, 32v. Asun lapseni ja kissojen kanssa ja olen ennen tätä työskennellyt firmassaxxx samalla alalla. On kiva aloittaa ihan uudelta pohjalta kehittämään tätä työtä
b. olen sanna, olen eronnut ja minulla on kriisi meneillään ja olen entinen koulukiusattu ja toivon, että te ette ala täällä syömään minua ulos
c. hei, olen mirja, olen 38v ja naimisissa ja kaksi lasta ja harrastan joogaa ja käyn jumpalla. Olen työskennellyt aiemmin hieman eri alalla, mutta toivon, että kokeneemmat osaavat perehdyttää minua niihin asioihin, jotka ovat minulle uusia. Minä yritän tuoda taas muualla oppimaani tietoa työryhmään
d. Hei, olen juulia. Asun yksin ja harrastan lueskelemista ja käsitöitä. Olen vasta valmistunut, joten työkokemusta on aika vähän, mutta toivon kokeneemmilta kärsivällisyyttä, jos asiat ovat minulle uusia.
Eli näistä neljästä kolme esitteli työkokemuksen ja toiveen, millainen työyhteisöstä tulisi. Yksi esitteli heti traumansa, koska koki ne tärkeimmäksi, mutta ei kokenut tärkeäksi kertoa työkokemustaan ja toiveita uuden työpaikan suhteen.
Kenen kanssa saattaisit kaverustua vapaallakin
No tokihan kaikki yksinäiset ryntäisivät tukemaan Sannaa....eiku. Joku hyvin aiemmin kysyi, että miksi kaksi yksinäistä ei vietä aikaa yhdessä. No koska he haluavat kivan ihmisen seuraa, eivät itsensä kaltaista.
No miten luulet, että jos on jo omia ongelmia, jaksaisi alkaa tukemaan Sannaa, jolla on vaikeaa. Mieluummin valitisin iloisen ja kivan kaverin, kun minulla on vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sikäli huvittavaa, että tällä yhdellä henkilöllä on kova huoli siitä, että yksinäiset ihmiset ne ovat itsekkäitä ja puhuvat vain omista tarpeistaan ja asioistaan, jotka eivät kiinnosta ketään. Totuus lienee aika monella kuitenkin se, että moni yksinäinen tai henkilö, joka ei enää ole pahemmin tekemisissä vanhan ystävän tai kaverin kanssa, vähentää radikaalisti puhumista omista asioistaan kaverille. Näin ainakin itse teen. Mitä vähemmän olen tekemisissä jonkun kanssa, sitä vähemmän puhun. Johan siinä etääntyy toisesta, niin miksi sellaiselle elämänsä kulkua raportoisi? Ei ne omat asiat ihan automaationa irtoa ihmisille.
Ylipäänsä kuitenkin se, että toisten asiat eivät kiinnosta vähääkään, on aika erikoinen asenne. Eikö se ole juuri itsekkyyttä? Omista asioistako täällä vain pitäisi olla kiinnostunut? Eikä missään nimessä siitä, että kaveria kiusattiin lapsena tai että mies petti ja jätti? Melko erikoista, jos jokaiseen ikävään asiaan on ratkaisu se, että "mene terapiaan, en halua kuunnella". Entäs jos asiat ovat iloisia? Saako puhua tulevista häistä tai tulevasta lapsesta, vaikka ne eivät kosketa toista vähääkään?
Luen itsekkin aika hämmästyneenä tätä ketjua. Avaa todella silmiä,koska enpä ole ajatellut koskaan yksinäisten ihmisten osaa ja yleensäkään en ole asiaan kiinnittänyt huomiota.
Mutta pohdin kuvitteellisesti tilannetta. Esim uuteen työpaikkaan valitaan uusi henkilökunta. On erilaisia persoonia ja erilaisilta taustoilta. On niitä sosiaalisempia ja vähemmän sosiaalisia. Sitten on vaikka pari yksinäisyydestä kärsivää.
Kun työryhmä tutustuu toisiin, ensivaikutelma on se, mikä vaikuttaa pitkään. Toki se muuttuu, kun tutustuu paremmin. Mutta kun olemme sosiaalisessa kontaktissa toisiimme, tarkkailemme toisia, löytyykö heistä jotain samaa, mistä saisi kosketuspintaa ja voisi tutustua paremmin. Myös se, miten tulemme suhtautumaan tähän ihmiseen myöhemmin.
Spekuloitu esittelykierros
a. hei, olen anja, 32v. Asun lapseni ja kissojen kanssa ja olen ennen tätä työskennellyt firmassaxxx samalla alalla. On kiva aloittaa ihan uudelta pohjalta kehittämään tätä työtä
b. olen sanna, olen eronnut ja minulla on kriisi meneillään ja olen entinen koulukiusattu ja toivon, että te ette ala täällä syömään minua ulos
c. hei, olen mirja, olen 38v ja naimisissa ja kaksi lasta ja harrastan joogaa ja käyn jumpalla. Olen työskennellyt aiemmin hieman eri alalla, mutta toivon, että kokeneemmat osaavat perehdyttää minua niihin asioihin, jotka ovat minulle uusia. Minä yritän tuoda taas muualla oppimaani tietoa työryhmään
d. Hei, olen juulia. Asun yksin ja harrastan lueskelemista ja käsitöitä. Olen vasta valmistunut, joten työkokemusta on aika vähän, mutta toivon kokeneemmilta kärsivällisyyttä, jos asiat ovat minulle uusia.
Eli näistä neljästä kolme esitteli työkokemuksen ja toiveen, millainen työyhteisöstä tulisi. Yksi esitteli heti traumansa, koska koki ne tärkeimmäksi, mutta ei kokenut tärkeäksi kertoa työkokemustaan ja toiveita uuden työpaikan suhteen.
Kenen kanssa saattaisit kaverustua vapaallakin
No tokihan kaikki yksinäiset ryntäisivät tukemaan Sannaa....eiku. Joku hyvin aiemmin kysyi, että miksi kaksi yksinäistä ei vietä aikaa yhdessä. No koska he haluavat kivan ihmisen seuraa, eivät itsensä kaltaista.
No miten luulet, että jos on jo omia ongelmia, jaksaisi alkaa tukemaan Sannaa, jolla on vaikeaa. Mieluummin valitisin iloisen ja kivan kaverin, kun minulla on vaikeaa.
Samoin valitsevat ne iloiset ja kivat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista. Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle.
Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen.
No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.
Joskus ihmettelen itsekkin (ja joskus rasittaakin), että kun aloitan uuden harrastuksen, huomaan olevani tahtomattani sosiaalisten tilanteiden keskiössä ja sotkeentunut ihmissuhteisiin, vaikka tarkoitus ei ollut se, vaan käydä vain anonyymina harrastamassa.
Olen vilkas ja kova puhumaan, mutta pidän kyllä aika lailla yksityisyyteni erillään ja vähän puhun itsestäni.
Millaisista harrastuksista mahtaa olla kyse?
Olen harrastuksena
-opiskellut avoimessa korkeakoulussa
-vatsatanssikurssilla
-salilla
-kuorolaulua
-suunnistusta
-espanjaa (joka oli tuhoontuomittua, en oppinut kuin pari sanaa :D)
-erilaisissa jumpissa kansalaisopiston jumpista salilla järjestettäviin ryhmäliikuntoihin
Monenlaista muutakin on tullut harrastettua vanhempaintoimikunnista urheiluseuran jäsenyyteen ja urheulutapahtumien järjestelyporukkaan
Ja siis esim. salilla ja jumpissa olet sotkeutunut ihmissuhteisiin ja löytänyt kavereita, joita tavata harrastusten ulkopuolella? Kiinnostaisi tietää, miten he sinua ovat lähestyneet?
Pukukopissahan ihmiset juttelee keskenään. Jäädään ulkopuollelle jatkamaan juttua. Pyydetään kahville tai kävellään yhdessä pois. Tullaan uudelleen juttelemaan ja sitten pyydetäänkin jo lenkille yhdessä tms.
Juttua tulee, kun salilla joku tulee ja pyytää, että saa tehdä minun tauolla. Ok, saat tietenkin. Tulee muutama sana vaihdettua. Jossain vaiheessa toinen tulee juttelemaan enemmän. Tai ryhmäliikunnassa vieressä joku nauraa omia askeleitaan ja siihen kommentoi, että älä välitä, en minäkään osaa. Siitäpä sitä jatketaan juttua pukukopissa jne..
En ole itse kokenut tällaisen äsken mainitun kevyen jutustelun ikinä alkaneen siitä syventyä tai johtaneen mihinkään.
Minä taas olen. Enkä ole tuo aiempi kirjoittaja. Ihan jokainen aikuisiällä alkanut kaveruus- ja ystävyyssuhteeni on alkanut juuri noin eli kevyellä jutustelulla. En kuulu niihin ihmisiin, jotka uusia ihmisiä tavatessaan alkaa heti keskustella syvällisiä vaan tosiaan kevyestä rupattelusta aloitetaan ja jos toisen kanssa synkkaa, voidaan ryhtyä juttelemaan syvällisemmistäkin aiheista eli ollaan päästy tyttavuustasolta kaveritasolle. Siitä on vielä matkaa ystävyystasolle, mutta jos toisen kanssa ei pääse edes kaveruustasolle asti, ei ole mitään mahdollisuuksia ystävyystasostakaan.
Tarkoitin siis tuollaista muutaman sanan vaihtamista jonkun jumppatunnin alussa. Jossain koulussa tai työpaikalla ihmisiin tutustuu paremmin, kun on enemmän aikaa heidän kanssa tekemisissä.
Aiempi kirjoittajahan sanoikin, että jossain vaiheessa toinen tulee jo juttelemaan enemmän. Ensin vaihdetaan muutama sana, sitten ajan myötä jo vähän useampi sana ja sitten taas ajan myötä jutellaan jo enemmän.
Mä tiedän yhden syyn, miksi toisille käy näin ja toisille ei. Ihmisen olemus (ilmeet ja eleet) kertovat toiselle, kokeeko toisen lähestymisen harmittomana vai harmillisena asiana. Jos vaikuttaa siltä, että toiselle riittääkin just vaan se moikkaaminen ja pari sanaa eikä tämä haluakaan mitään sen enempää, niin ei se toinen väkisinkään ala tekemään enempää tuttavuutta. Tuon aiemman kirjoittajan (introvertin) ilmeet ja eleet muita ihmisiä kohdatessaan eivät todennäköisesti ole torjuvia ja sen vuoksi muut ihmiset usaltavat lähestyä häntä.
Mä ostaisin tämän teorian, jos olisin itse todistanut monet kerrat, että kas, nuo muut kaverustuivat salilla. Ja nuo jumppatunnilla. Tai jos olisin kuullut juttuja tutuilta tai tutuntutuilta. Mut en oo. Minun kokemukseni ja kuulemani eivät ole läheskään koko maailma, mutta siitä saa silti vähän osviittaa siitä, että tämä ei ole jokapäiväistä.
Tästä syystä pidän noita saliystävyysjuttuja aika poikkeuksina näillä eväillä. Työt ja opiskelut, kuten tuolla todettiinkin, on aivan eri asia. Kuten myös vanhempaintoimikunnat tmv. yhteisöt.
Uskoakseni näiden saliystävystyjienkin on pakko myöntää, että vaikka heillä olisi käynyt flaksi, niin se ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä, että salilla rupatellaan tuntemattomille ja lähdetään kahville, kutsutaan kotiin jne. Toisaalta voi olla myös kaupunkikohtaisia eroja, puhumattakaan paikkakuntakohtaisista eroista. Ehkä myös ihmisten ikä vaikuttaa.
Tai toiset vain ovat sellaisia helppoja ihmisiä ja kovia juttelemaan, että uivat kuin kalat vedessä sosiaalisissa tilanteissa ja saavat helposti tuttavuuksia joka paikassa. Uusi työkaverini on sellainen. Tuli meille töihin, ei tuntenut ketään. Ei mennyt kauaa, kun oli jo kutsuttu moneen paikkaan ja oli liiton toiminnassa matkassa ja pikkujoulujen järjestelytoimikunnassa ja oli luonut vilkkaan sosiaalisen elämän itselleen työpaikan kautta. Ihmisenä hän on juuri sellainen keveä lärpättäjä, jonka kanssa on mukava tutustua. Ystävällinen ja lämmin ja kun tutustuu paremmin, huomaa, että hänelle tulee uskouduttuakin. Ja hänen kanssaan on kiva viettää aikaa vapaallakin.
Voin kuvitella, että hän varmaan metsään yksin lenkille mennessäänkin tulisi pois sieltä kahden oudon ihmisen kanssa, joihin ehti tutustua siellä metsässä juostessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sikäli huvittavaa, että tällä yhdellä henkilöllä on kova huoli siitä, että yksinäiset ihmiset ne ovat itsekkäitä ja puhuvat vain omista tarpeistaan ja asioistaan, jotka eivät kiinnosta ketään. Totuus lienee aika monella kuitenkin se, että moni yksinäinen tai henkilö, joka ei enää ole pahemmin tekemisissä vanhan ystävän tai kaverin kanssa, vähentää radikaalisti puhumista omista asioistaan kaverille. Näin ainakin itse teen. Mitä vähemmän olen tekemisissä jonkun kanssa, sitä vähemmän puhun. Johan siinä etääntyy toisesta, niin miksi sellaiselle elämänsä kulkua raportoisi? Ei ne omat asiat ihan automaationa irtoa ihmisille.
Ylipäänsä kuitenkin se, että toisten asiat eivät kiinnosta vähääkään, on aika erikoinen asenne. Eikö se ole juuri itsekkyyttä? Omista asioistako täällä vain pitäisi olla kiinnostunut? Eikä missään nimessä siitä, että kaveria kiusattiin lapsena tai että mies petti ja jätti? Melko erikoista, jos jokaiseen ikävään asiaan on ratkaisu se, että "mene terapiaan, en halua kuunnella". Entäs jos asiat ovat iloisia? Saako puhua tulevista häistä tai tulevasta lapsesta, vaikka ne eivät kosketa toista vähääkään?
Luen itsekkin aika hämmästyneenä tätä ketjua. Avaa todella silmiä,koska enpä ole ajatellut koskaan yksinäisten ihmisten osaa ja yleensäkään en ole asiaan kiinnittänyt huomiota.
Mutta pohdin kuvitteellisesti tilannetta. Esim uuteen työpaikkaan valitaan uusi henkilökunta. On erilaisia persoonia ja erilaisilta taustoilta. On niitä sosiaalisempia ja vähemmän sosiaalisia. Sitten on vaikka pari yksinäisyydestä kärsivää.
Kun työryhmä tutustuu toisiin, ensivaikutelma on se, mikä vaikuttaa pitkään. Toki se muuttuu, kun tutustuu paremmin. Mutta kun olemme sosiaalisessa kontaktissa toisiimme, tarkkailemme toisia, löytyykö heistä jotain samaa, mistä saisi kosketuspintaa ja voisi tutustua paremmin. Myös se, miten tulemme suhtautumaan tähän ihmiseen myöhemmin.
Spekuloitu esittelykierros
a. hei, olen anja, 32v. Asun lapseni ja kissojen kanssa ja olen ennen tätä työskennellyt firmassaxxx samalla alalla. On kiva aloittaa ihan uudelta pohjalta kehittämään tätä työtä
b. olen sanna, olen eronnut ja minulla on kriisi meneillään ja olen entinen koulukiusattu ja toivon, että te ette ala täällä syömään minua ulos
c. hei, olen mirja, olen 38v ja naimisissa ja kaksi lasta ja harrastan joogaa ja käyn jumpalla. Olen työskennellyt aiemmin hieman eri alalla, mutta toivon, että kokeneemmat osaavat perehdyttää minua niihin asioihin, jotka ovat minulle uusia. Minä yritän tuoda taas muualla oppimaani tietoa työryhmään
d. Hei, olen juulia. Asun yksin ja harrastan lueskelemista ja käsitöitä. Olen vasta valmistunut, joten työkokemusta on aika vähän, mutta toivon kokeneemmilta kärsivällisyyttä, jos asiat ovat minulle uusia.
Eli näistä neljästä kolme esitteli työkokemuksen ja toiveen, millainen työyhteisöstä tulisi. Yksi esitteli heti traumansa, koska koki ne tärkeimmäksi, mutta ei kokenut tärkeäksi kertoa työkokemustaan ja toiveita uuden työpaikan suhteen.
Kenen kanssa saattaisit kaverustua vapaallakin
No tokihan kaikki yksinäiset ryntäisivät tukemaan Sannaa....eiku. Joku hyvin aiemmin kysyi, että miksi kaksi yksinäistä ei vietä aikaa yhdessä. No koska he haluavat kivan ihmisen seuraa, eivät itsensä kaltaista.
No miten luulet, että jos on jo omia ongelmia, jaksaisi alkaa tukemaan Sannaa, jolla on vaikeaa. Mieluummin valitisin iloisen ja kivan kaverin, kun minulla on vaikeaa.
Miksi oletat, että se iloinen ja kiva kaveri haluaisi olla juuri sinun kanssasi eikä jonkun toisen iloisen ja kivan kaverin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.
Myös oikeasti voi elää hetkessä.Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.
No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan.
Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.
Sitten menee terapiaan. Ystävä ei ole tukihenkilö, hänen tehtävänsä ei ole tukea sinua.
Uskomatonta.
Jos ystävä ei ole tukihenkilö, niin mikä hänen virkansa lopulta oikein onkaan? Antaa joskus ja jouluna toiselle kepeätä pikku ajanvietettä, jossa ei sanallakaan vilku negatiiviset asiat ilmapiiriä synkistämässä? True friendship.
Oikea ystävä totta kai tukee. Joskus tarvitaan terapiaa, mutta se on ihan eri juttu.
No se ystävyys. Suhde, joka sekä antaa että ottaa molemmilta kutakuinkin yhtä paljon. Sairaanhoitajana ja tukihenkilönä kuitenkin tunnistan, miksi tästä asiasta syntyy kiistaa. Tukihenkilö ennen tukihenkilöksi ryhtymistään käy kurssin, jossa hänelle opetetaan, millaisia asioita traumatisoituneen, mielenterveysongelmaisen, syrjäytyneen, alkoholistin, entisen narkomaanin, vanhuksen, yksinhuoltajan tms kanssa voi joutua kohtaamaan. Hänelle myös opetetaan, millä tavalla hänen tulee ottaa nämä asiat tuettavaltaan vastaan ja mistä hän saa itse apua ja tukea, jos tilanteet ylittävät hänen omat voimavaransa.
Tukihenkilön tehtävä on olla osa tuettavansa paranemisprosessia ja pääsyä takaisin edes jotenkin normaaliin elämään. Ja sinne normaaliin elämään taas kuuluvat kaverit ja ystävät. Hän ei siis ole eikä hänen ole tarkoituskaan olla tuettavansa ystävä. Kun tuettava pääsee taas jaloilleen, tukihenkilö poistuu hänen elämästään ja siirtyy seuraavan tuettavan tukihenkilöksi. Tukihenkilö tekee siis tätä vapaaehtoistyönä, ei saadakseen uusia kavereita ja ystäviä.
Luulen ettei suurin osa yksinäisistä kaipaa tilaisuutta koko ajan ystävän seurassa perata ongelmiaan, vaan jotain sellaista ihmistä, joka olisi siinä omassa elämässä mukana.
Sehän tässä keskustelussa huvittavaa onkin, kun oletetaan, että yksinäiset haluavat puhua ongelmistaan tauotta, vaikka välttämättä niitä ei edes ole kuin max omasta mielestä vähäinen kaverilukema! Eli siis voi olla, että yksinäinen ei todellakaan ole etsimässä sydänystävää, ruotimassa ongelmiaan, vaan haluaa vain pistää jalalla koreasti tai tehdä jotakin muuta jonkun kanssa. Minä voin ainakin myöntää, etten ole kovinkaan nirso ihmisseuran suhteen, ja joku voi ehkä tulkita sen joskus väärinkin. Siitä pahoittelut, jos joku kokee tulevansa välineellistetyksi, mutta siitäkään ei mielestäni ole kyse. Se, että joku aika randomkin voi olla varsin kelpoa seuraa, ei tarkoita sitä, että olemme tosiystäviä, mutta todellakin kelpoa seuraa hän silti voi olla. Senkään arvoa ei voi vähätellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sikäli huvittavaa, että tällä yhdellä henkilöllä on kova huoli siitä, että yksinäiset ihmiset ne ovat itsekkäitä ja puhuvat vain omista tarpeistaan ja asioistaan, jotka eivät kiinnosta ketään. Totuus lienee aika monella kuitenkin se, että moni yksinäinen tai henkilö, joka ei enää ole pahemmin tekemisissä vanhan ystävän tai kaverin kanssa, vähentää radikaalisti puhumista omista asioistaan kaverille. Näin ainakin itse teen. Mitä vähemmän olen tekemisissä jonkun kanssa, sitä vähemmän puhun. Johan siinä etääntyy toisesta, niin miksi sellaiselle elämänsä kulkua raportoisi? Ei ne omat asiat ihan automaationa irtoa ihmisille.
Ylipäänsä kuitenkin se, että toisten asiat eivät kiinnosta vähääkään, on aika erikoinen asenne. Eikö se ole juuri itsekkyyttä? Omista asioistako täällä vain pitäisi olla kiinnostunut? Eikä missään nimessä siitä, että kaveria kiusattiin lapsena tai että mies petti ja jätti? Melko erikoista, jos jokaiseen ikävään asiaan on ratkaisu se, että "mene terapiaan, en halua kuunnella". Entäs jos asiat ovat iloisia? Saako puhua tulevista häistä tai tulevasta lapsesta, vaikka ne eivät kosketa toista vähääkään?
Luen itsekkin aika hämmästyneenä tätä ketjua. Avaa todella silmiä,koska enpä ole ajatellut koskaan yksinäisten ihmisten osaa ja yleensäkään en ole asiaan kiinnittänyt huomiota.
Mutta pohdin kuvitteellisesti tilannetta. Esim uuteen työpaikkaan valitaan uusi henkilökunta. On erilaisia persoonia ja erilaisilta taustoilta. On niitä sosiaalisempia ja vähemmän sosiaalisia. Sitten on vaikka pari yksinäisyydestä kärsivää.
Kun työryhmä tutustuu toisiin, ensivaikutelma on se, mikä vaikuttaa pitkään. Toki se muuttuu, kun tutustuu paremmin. Mutta kun olemme sosiaalisessa kontaktissa toisiimme, tarkkailemme toisia, löytyykö heistä jotain samaa, mistä saisi kosketuspintaa ja voisi tutustua paremmin. Myös se, miten tulemme suhtautumaan tähän ihmiseen myöhemmin.
Spekuloitu esittelykierros
a. hei, olen anja, 32v. Asun lapseni ja kissojen kanssa ja olen ennen tätä työskennellyt firmassaxxx samalla alalla. On kiva aloittaa ihan uudelta pohjalta kehittämään tätä työtä
b. olen sanna, olen eronnut ja minulla on kriisi meneillään ja olen entinen koulukiusattu ja toivon, että te ette ala täällä syömään minua ulos
c. hei, olen mirja, olen 38v ja naimisissa ja kaksi lasta ja harrastan joogaa ja käyn jumpalla. Olen työskennellyt aiemmin hieman eri alalla, mutta toivon, että kokeneemmat osaavat perehdyttää minua niihin asioihin, jotka ovat minulle uusia. Minä yritän tuoda taas muualla oppimaani tietoa työryhmään
d. Hei, olen juulia. Asun yksin ja harrastan lueskelemista ja käsitöitä. Olen vasta valmistunut, joten työkokemusta on aika vähän, mutta toivon kokeneemmilta kärsivällisyyttä, jos asiat ovat minulle uusia.
Eli näistä neljästä kolme esitteli työkokemuksen ja toiveen, millainen työyhteisöstä tulisi. Yksi esitteli heti traumansa, koska koki ne tärkeimmäksi, mutta ei kokenut tärkeäksi kertoa työkokemustaan ja toiveita uuden työpaikan suhteen.
Kenen kanssa saattaisit kaverustua vapaallakin
Minä voisin vilpittömästi sanoa, että kenenkään kohdalla ei soisi minkäänlaiset hälytyskellot. Anja kiinnostaisi vähiten, jos pakko joku sanoa. En tykkää kissoista, itseäni selvästi nuorempi, ja muut sattuivat kertomaan asioita, joita arvostan (nöyryys, avoimuus). En silti häntäkään mitenkään tuomitsisi.
Kyllähän tuo traumastaan kertonutkin (Sanna?) esitti toiveen työyhteisöstä. Toisaalta esittelykierros ilman speksejä on avoin eli jokainen kertoo sen verran ja niistä asioista, mistä haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.
Myös oikeasti voi elää hetkessä.Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.
No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan.
Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.
Sitten menee terapiaan. Ystävä ei ole tukihenkilö, hänen tehtävänsä ei ole tukea sinua.
Uskomatonta.
Jos ystävä ei ole tukihenkilö, niin mikä hänen virkansa lopulta oikein onkaan? Antaa joskus ja jouluna toiselle kepeätä pikku ajanvietettä, jossa ei sanallakaan vilku negatiiviset asiat ilmapiiriä synkistämässä? True friendship.
Oikea ystävä totta kai tukee. Joskus tarvitaan terapiaa, mutta se on ihan eri juttu.
No se ystävyys. Suhde, joka sekä antaa että ottaa molemmilta kutakuinkin yhtä paljon. Sairaanhoitajana ja tukihenkilönä kuitenkin tunnistan, miksi tästä asiasta syntyy kiistaa. Tukihenkilö ennen tukihenkilöksi ryhtymistään käy kurssin, jossa hänelle opetetaan, millaisia asioita traumatisoituneen, mielenterveysongelmaisen, syrjäytyneen, alkoholistin, entisen narkomaanin, vanhuksen, yksinhuoltajan tms kanssa voi joutua kohtaamaan. Hänelle myös opetetaan, millä tavalla hänen tulee ottaa nämä asiat tuettavaltaan vastaan ja mistä hän saa itse apua ja tukea, jos tilanteet ylittävät hänen omat voimavaransa.
Tukihenkilön tehtävä on olla osa tuettavansa paranemisprosessia ja pääsyä takaisin edes jotenkin normaaliin elämään. Ja sinne normaaliin elämään taas kuuluvat kaverit ja ystävät. Hän ei siis ole eikä hänen ole tarkoituskaan olla tuettavansa ystävä. Kun tuettava pääsee taas jaloilleen, tukihenkilö poistuu hänen elämästään ja siirtyy seuraavan tuettavan tukihenkilöksi. Tukihenkilö tekee siis tätä vapaaehtoistyönä, ei saadakseen uusia kavereita ja ystäviä.
Luulen ettei suurin osa yksinäisistä kaipaa tilaisuutta koko ajan ystävän seurassa perata ongelmiaan, vaan jotain sellaista ihmistä, joka olisi siinä omassa elämässä mukana.
Sehän tässä keskustelussa huvittavaa onkin, kun oletetaan, että yksinäiset haluavat puhua ongelmistaan tauotta, vaikka välttämättä niitä ei edes ole kuin max omasta mielestä vähäinen kaverilukema! Eli siis voi olla, että yksinäinen ei todellakaan ole etsimässä sydänystävää, ruotimassa ongelmiaan, vaan haluaa vain pistää jalalla koreasti tai tehdä jotakin muuta jonkun kanssa. Minä voin ainakin myöntää, etten ole kovinkaan nirso ihmisseuran suhteen, ja joku voi ehkä tulkita sen joskus väärinkin. Siitä pahoittelut, jos joku kokee tulevansa välineellistetyksi, mutta siitäkään ei mielestäni ole kyse. Se, että joku aika randomkin voi olla varsin kelpoa seuraa, ei tarkoita sitä, että olemme tosiystäviä, mutta todellakin kelpoa seuraa hän silti voi olla. Senkään arvoa ei voi vähätellä.
Mä olen koko ajan tiedostanut, että "ongelmatapauksista" puhuttaessa puhutaan vain pienestä joukosta ihmisiä. Ja olen myös pyrkinyt omissa kommenteissani tarkentamaan, jos tarkoitan juuri heitä. Hyvin monella yksinäisellä - luulenpa, että suurimmalla osalla - ainut ongelma on yksinäisyys. He eivät olekaan niitä, jotka kaipaavat kuuntelijaa ongelmilleen, ihmistä, joka ottaa heidän patoutumansa vastaan tai joka auttaa heidät ylös katkeruutensa suosta. Vaan ihan tavallisia ihmisiä, joiden elämässä nyt vaan entiset ystävyyssuhteet ovat elämänmuutosten vuoksi jääneet. Tuo pieni ryhmä kuitenkin tuntuu palstalla olevan varsin äänekäs. Torjuu kaikki ehdotukset, joita ei ole edes tarkoitettu heille vaan näille tavallisille yksinäisille. Perustelevat ystävättömyyttään sillä, että muut on niin mulkeroita, että eivät halua olla heidän seurassaan, koska ovat negatiivisia ja katkeria, koska vuonna kuokka ja kirves tapahtui sitä tai tätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sikäli huvittavaa, että tällä yhdellä henkilöllä on kova huoli siitä, että yksinäiset ihmiset ne ovat itsekkäitä ja puhuvat vain omista tarpeistaan ja asioistaan, jotka eivät kiinnosta ketään. Totuus lienee aika monella kuitenkin se, että moni yksinäinen tai henkilö, joka ei enää ole pahemmin tekemisissä vanhan ystävän tai kaverin kanssa, vähentää radikaalisti puhumista omista asioistaan kaverille. Näin ainakin itse teen. Mitä vähemmän olen tekemisissä jonkun kanssa, sitä vähemmän puhun. Johan siinä etääntyy toisesta, niin miksi sellaiselle elämänsä kulkua raportoisi? Ei ne omat asiat ihan automaationa irtoa ihmisille.
Ylipäänsä kuitenkin se, että toisten asiat eivät kiinnosta vähääkään, on aika erikoinen asenne. Eikö se ole juuri itsekkyyttä? Omista asioistako täällä vain pitäisi olla kiinnostunut? Eikä missään nimessä siitä, että kaveria kiusattiin lapsena tai että mies petti ja jätti? Melko erikoista, jos jokaiseen ikävään asiaan on ratkaisu se, että "mene terapiaan, en halua kuunnella". Entäs jos asiat ovat iloisia? Saako puhua tulevista häistä tai tulevasta lapsesta, vaikka ne eivät kosketa toista vähääkään?
Luen itsekkin aika hämmästyneenä tätä ketjua. Avaa todella silmiä,koska enpä ole ajatellut koskaan yksinäisten ihmisten osaa ja yleensäkään en ole asiaan kiinnittänyt huomiota.
Mutta pohdin kuvitteellisesti tilannetta. Esim uuteen työpaikkaan valitaan uusi henkilökunta. On erilaisia persoonia ja erilaisilta taustoilta. On niitä sosiaalisempia ja vähemmän sosiaalisia. Sitten on vaikka pari yksinäisyydestä kärsivää.
Kun työryhmä tutustuu toisiin, ensivaikutelma on se, mikä vaikuttaa pitkään. Toki se muuttuu, kun tutustuu paremmin. Mutta kun olemme sosiaalisessa kontaktissa toisiimme, tarkkailemme toisia, löytyykö heistä jotain samaa, mistä saisi kosketuspintaa ja voisi tutustua paremmin. Myös se, miten tulemme suhtautumaan tähän ihmiseen myöhemmin.
Spekuloitu esittelykierros
a. hei, olen anja, 32v. Asun lapseni ja kissojen kanssa ja olen ennen tätä työskennellyt firmassaxxx samalla alalla. On kiva aloittaa ihan uudelta pohjalta kehittämään tätä työtä
b. olen sanna, olen eronnut ja minulla on kriisi meneillään ja olen entinen koulukiusattu ja toivon, että te ette ala täällä syömään minua ulos
c. hei, olen mirja, olen 38v ja naimisissa ja kaksi lasta ja harrastan joogaa ja käyn jumpalla. Olen työskennellyt aiemmin hieman eri alalla, mutta toivon, että kokeneemmat osaavat perehdyttää minua niihin asioihin, jotka ovat minulle uusia. Minä yritän tuoda taas muualla oppimaani tietoa työryhmään
d. Hei, olen juulia. Asun yksin ja harrastan lueskelemista ja käsitöitä. Olen vasta valmistunut, joten työkokemusta on aika vähän, mutta toivon kokeneemmilta kärsivällisyyttä, jos asiat ovat minulle uusia.
Eli näistä neljästä kolme esitteli työkokemuksen ja toiveen, millainen työyhteisöstä tulisi. Yksi esitteli heti traumansa, koska koki ne tärkeimmäksi, mutta ei kokenut tärkeäksi kertoa työkokemustaan ja toiveita uuden työpaikan suhteen.
Kenen kanssa saattaisit kaverustua vapaallakin
No tokihan kaikki yksinäiset ryntäisivät tukemaan Sannaa....eiku. Joku hyvin aiemmin kysyi, että miksi kaksi yksinäistä ei vietä aikaa yhdessä. No koska he haluavat kivan ihmisen seuraa, eivät itsensä kaltaista.
No miten luulet, että jos on jo omia ongelmia, jaksaisi alkaa tukemaan Sannaa, jolla on vaikeaa. Mieluummin valitisin iloisen ja kivan kaverin, kun minulla on vaikeaa.
No miten luulet, että iloinen ja kiva työkaveri jaksaisi alkaa tukemaan sinua? Vai luuletko, että iloisten ja kivojen työkavereiden elämä on aina helppoa ruusuilla tanssimista? Eivät kaikki tuo yksityiselämänsä vaikeuksia työpaikalleen. Monelle työpaikka voi olla ainoa paikka, jossa voi olla vähän aikaa ajattelematta ikäviä asioita. Ainoa paikka, jossa voi olla iloinen ja kiva muiden seurassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sikäli huvittavaa, että tällä yhdellä henkilöllä on kova huoli siitä, että yksinäiset ihmiset ne ovat itsekkäitä ja puhuvat vain omista tarpeistaan ja asioistaan, jotka eivät kiinnosta ketään. Totuus lienee aika monella kuitenkin se, että moni yksinäinen tai henkilö, joka ei enää ole pahemmin tekemisissä vanhan ystävän tai kaverin kanssa, vähentää radikaalisti puhumista omista asioistaan kaverille. Näin ainakin itse teen. Mitä vähemmän olen tekemisissä jonkun kanssa, sitä vähemmän puhun. Johan siinä etääntyy toisesta, niin miksi sellaiselle elämänsä kulkua raportoisi? Ei ne omat asiat ihan automaationa irtoa ihmisille.
Ylipäänsä kuitenkin se, että toisten asiat eivät kiinnosta vähääkään, on aika erikoinen asenne. Eikö se ole juuri itsekkyyttä? Omista asioistako täällä vain pitäisi olla kiinnostunut? Eikä missään nimessä siitä, että kaveria kiusattiin lapsena tai että mies petti ja jätti? Melko erikoista, jos jokaiseen ikävään asiaan on ratkaisu se, että "mene terapiaan, en halua kuunnella". Entäs jos asiat ovat iloisia? Saako puhua tulevista häistä tai tulevasta lapsesta, vaikka ne eivät kosketa toista vähääkään?
Luen itsekkin aika hämmästyneenä tätä ketjua. Avaa todella silmiä,koska enpä ole ajatellut koskaan yksinäisten ihmisten osaa ja yleensäkään en ole asiaan kiinnittänyt huomiota.
Mutta pohdin kuvitteellisesti tilannetta. Esim uuteen työpaikkaan valitaan uusi henkilökunta. On erilaisia persoonia ja erilaisilta taustoilta. On niitä sosiaalisempia ja vähemmän sosiaalisia. Sitten on vaikka pari yksinäisyydestä kärsivää.
Kun työryhmä tutustuu toisiin, ensivaikutelma on se, mikä vaikuttaa pitkään. Toki se muuttuu, kun tutustuu paremmin. Mutta kun olemme sosiaalisessa kontaktissa toisiimme, tarkkailemme toisia, löytyykö heistä jotain samaa, mistä saisi kosketuspintaa ja voisi tutustua paremmin. Myös se, miten tulemme suhtautumaan tähän ihmiseen myöhemmin.
Spekuloitu esittelykierros
a. hei, olen anja, 32v. Asun lapseni ja kissojen kanssa ja olen ennen tätä työskennellyt firmassaxxx samalla alalla. On kiva aloittaa ihan uudelta pohjalta kehittämään tätä työtä
b. olen sanna, olen eronnut ja minulla on kriisi meneillään ja olen entinen koulukiusattu ja toivon, että te ette ala täällä syömään minua ulos
c. hei, olen mirja, olen 38v ja naimisissa ja kaksi lasta ja harrastan joogaa ja käyn jumpalla. Olen työskennellyt aiemmin hieman eri alalla, mutta toivon, että kokeneemmat osaavat perehdyttää minua niihin asioihin, jotka ovat minulle uusia. Minä yritän tuoda taas muualla oppimaani tietoa työryhmään
d. Hei, olen juulia. Asun yksin ja harrastan lueskelemista ja käsitöitä. Olen vasta valmistunut, joten työkokemusta on aika vähän, mutta toivon kokeneemmilta kärsivällisyyttä, jos asiat ovat minulle uusia.
Eli näistä neljästä kolme esitteli työkokemuksen ja toiveen, millainen työyhteisöstä tulisi. Yksi esitteli heti traumansa, koska koki ne tärkeimmäksi, mutta ei kokenut tärkeäksi kertoa työkokemustaan ja toiveita uuden työpaikan suhteen.
Kenen kanssa saattaisit kaverustua vapaallakin
No tokihan kaikki yksinäiset ryntäisivät tukemaan Sannaa....eiku. Joku hyvin aiemmin kysyi, että miksi kaksi yksinäistä ei vietä aikaa yhdessä. No koska he haluavat kivan ihmisen seuraa, eivät itsensä kaltaista.
No miten luulet, että jos on jo omia ongelmia, jaksaisi alkaa tukemaan Sannaa, jolla on vaikeaa. Mieluummin valitisin iloisen ja kivan kaverin, kun minulla on vaikeaa.
Jos tämä iloinen ja kiva kaveri tukisi sinua nyt, tukisitko Sannaa tai vastaavassa tilanteessa olevaa kun omat vaikeutesi ovat selvinneet? Lähestyisitkö heitä ystävystymismielessä?
Tuo varovaisuus on hyvä pointti, täälläkin osa raivoaa sillä tavalla, että kannattaakin kiertää kaukaa.