Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä. 

(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)

Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)

Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin. 

Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit. 

Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?

Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).

Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä. 

Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia. 

Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?  

Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa. 

Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta. 

Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.

Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?

Ohis. ..silloin ei kannata tuoda heti alussa traumojaan esille.

Ei varmaan kannata, mutta se tuskin on valinta silloin, jos tilanteessa iskee jokin traumasta muistuttava flashback päälle ja käytöstä pitäisi toiselle jotenkin selittää. Niin voi käydä, vaikka olisi takana terapiat sun muut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä. 

(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)

Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)

Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin. 

Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit. 

Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?

Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).

Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä. 

Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia. 

Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?  

Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa. 

Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta. 

Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.

Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?

Siinä tapauksessa hän tuskin olisi heti ensimmäisenä kertonut minulle, että on tullut raiskatuksi, vaan ehdottanut sitä kivaa puuhaa. Poikkeuksena ehkä sellainen tilanne, että raiskaus aiheena olisi jotenkin yleisellä tasolla ollut esillä ja siinä yhteydessä olisi sen maininnut ilman varsinaista tarvetta avautua. Esimerkiksi eräs kaverini sanoi jo tuttavuutemme alkumetreillä kun puhuimme päihteistä olevansa alkoholisti joka on ollut kuivilla jo 20 vuotta. Se ei ollut avautuminen, vaan toteamus ja näin ollen ei estynyt kaveruuttamme vaan päinvastoin lisäsi kiinnostustani kyseiseen ihmiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua on viimeksi pyydetty jonnekin vuonna 2000. Sen jälkeen kukaan ei ole oma-aloitteisesti puhunut minulle lukuunottamatta työpaikalla tapahtuvaa pakollista kanssakäymistä. Itse olen aloittanut silloin tällöin keskusteluja vapaa-ajallani, mutta ne eivät johda koskaan mihinkään varsinaiseen keskusteluun, ainoastaan lyhyt vastaus toiselta osapuolelta ja pois kääntyminen tai mikä varsin yleistä, ei minkäänlaista reagointia sanomisiini. Kukaan ei ole kohta kahteenkymmeneen vuoteen aloittanut keskustelua kanssani.

Tämä on juuri sitä viestintää, josta pitää ymmärtää, että toista ei kiinnosta. 

Totta kai ymmärrän sen. Totesin vain, miten asia on. Oletko todella niin yksinkertainen, että sinun pitää tuollainen asia erikseen tuoda täällä esille? Uskomatonta.

Ohhoh , olet aika kova nimittelemään ja dissaamaan muita ihmisiä. Tällä kertaa yksinkertaiseksi. Uskomatonta että tuolla käytöksellä vielä vaadit muilta suvaitsevaisuutta traumatisoituneita kohtaan. Mistä tuollainen ilkeilyntarve kumpuaa?

Sinä kommentoit lähes 20 vuotta itsekseen olleelle ihmiselle, että pitäisi tajuta ettei toisia hänen seuransa kiinnosta. Kukahan mahtoi tässä ensiksi olla se ikävä tyyppi? - Ohis

Mä olen eri ja katsoin keskustelujanne ulkopuolelta. Pidän olennaisena sitä, kumpi oli ensin ilkeä. Olen havainnut sinun olleen sitä toistuvasti ja monille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä. 

(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)

Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)

Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin. 

Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit. 

Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?

Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).

Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä. 

Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia. 

Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?  

Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa. 

Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta. 

Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.

Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?

Ohis. ..silloin ei kannata tuoda heti alussa traumojaan esille.

Ei varmaan kannata, mutta se tuskin on valinta silloin, jos tilanteessa iskee jokin traumasta muistuttava flashback päälle ja käytöstä pitäisi toiselle jotenkin selittää. Niin voi käydä, vaikka olisi takana terapiat sun muut.

Mä olen traumatisoitunut ja en kyllä selittele käytöstäni puolitutuille toisille flashbackin iskiessä. Se ei ole järkevää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä. 

(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)

Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)

Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin. 

Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit. 

Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?

Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).

Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä. 

Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia. 

Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?  

Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa. 

Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta. 

Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.

Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?

Ohis. ..silloin ei kannata tuoda heti alussa traumojaan esille.

Ei varmaan kannata, mutta se tuskin on valinta silloin, jos tilanteessa iskee jokin traumasta muistuttava flashback päälle ja käytöstä pitäisi toiselle jotenkin selittää. Niin voi käydä, vaikka olisi takana terapiat sun muut.

Mä olen traumatisoitunut ja en kyllä selittele käytöstäni puolitutuille toisille flashbackin iskiessä. Se ei ole järkevää.

Eli siis vain häipyisit paikalta sekavassa tilassa etkä enää olisi tuttavaasi myöhemmin yhteydessä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.

Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan. 

Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja. 

Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.

Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .

Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.

Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.

Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.

Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?

Secondary wounded. Ensin ihmistä kohdellaan kurjasti ja tämän jälkeen kaikki muut kääntävät hänelle selkänsä.

Sen vuoksi pitääkin hakea ammattiapua ja/tai vertaistukea. Eihän kukaan halua joutua vankilaankaan jonkun toisen rikoksesta.

Tuota toimintamalliahan juuri sinä käytännössä toteutat hylkimällä esimerkiksi koulukiusattua, raiskauksen uhria tai muuta kurjaa kokenutta sen takia, että hän on ahdistunut. Rankaiset toista ihmistä toiminnallasi siitä, että hänelle on tehty jotain ikävää.

Ei se ole rangaistus, koska en ole ottamassa pois mitään, mitä hänellä on tai mikä hänelle kuuluisi. Jos Jukka ajaa Pekan päälle autolla enkä minä maksa Pekan sairaalalaskua, niin ei se ole minulta mikään rangaistus Pekalle, koska ei mulla ole osaa eikä arpaa siihen, että Jukka ajoi Pekan päälle. En siis ole korvausvelvollinen aivan kuten en ole korvausvelvollinen koulukiusatullekaan  tms, jos en itse ole ko koulukiusaaja. 

Aamen! Mutta tätä tuo jankkaaja ei tajua. Kaikki ovat velkaa hänelle koska maailma on ollut hänelle niin paska. Ja hänellä on oikeus olla nyt niin ikävä ihminen kuin vain tahtoo .

Mä ymmärrän tän näkökulman mutta samalla itse näen asian vähän toisin. En ole aiemmin osallistunut tähän keskusteluun ja kerron nyt mielipiteeni:

Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.

Kyllä, mutta kuka ottaa tehtäväkseen pelastaa toisen? Varsinkaan sellaisen, joka sitä vaatimalla vaatii?

Mitä ajattelet ihmisistä, jotka ajattelevat, että on ok seurata kiusaamista sivusta?

No itse olen mennyt jo lapsena väliin ja kärsinytkin siitä, mutta silti minusta niin kuuluu tehdä. Mutta kannattaa olla myös tarkka siinä, ettei ryntää puolustamaan kiusaajaa, joka manipulatiivisilla ja syyllustävillä kysymyksillä yrittää saada itsensä näyttämään kiusatulta, jolle koko maailma on velkaa. Tällainen ihminen heittää keskusteluun yksittäisiä rankkoja kokemuksiaan ja kun toinen reagoi myötätuntoa, iskee vyön alle.

Onko sinulla ollut jokin tällainen kokemus, joka yhä vaikuttaa sinuun? Vaikutat reagoivan aiheeseen vahvasti.

Siinä paha, missä mainitaan. Sori, en mene tuohon lankaan, jossa yrität esittää minut ongelmaisena . :)

Ei ole pakko vastata. Pohdin vain käytöstäsi. Kukaan ei ole väittänyt, että trauma olisi oikeutus kohdella toisiaan miten vain, mutta sinä tuot jatkuvasti esiin sitä ajatusta, että näin traumatisoituneet toimisivat kaiken aikaa. Eivät toimi. Trauma on vain pieni osa ihmisestä. Toki se vaikuttaa ihmiseen, mutta ihminen ei ole pelkkä traumansa eikä häntä sen takia tulisi sulkea pois toisten joukosta. On iso ero sillä vaaditaanko ihmistä täysin kätkemään vaikea olonsa toisilta ja sillä, että joku käyttäytyy muita kohtaan ihan miten tahansa. Ne eivät ole sama asia, mutta yrittää ne samana asiana.

Ohis...minusta tässä on puhuttu nimenomaan niistä ihmisistä, jotka oikeuttavat oman huonon käytöksensä menneisyydessä kokemillaan traumoilla. Läheskään kaikki traumatisoituneet eivät ole sellaisia, mutta jotkut ovat. Trauma ei ole este tutustumiselle, kaveruudelle tai ystävyydelle, mutta jo tutustumisvaiheen alussa ilmenevä huono käytös toista ihmistä kohtaan on. Jokaisella on täysi oikeus kääntää selkänsä sellaiselle, joka käyttäytyy häntä kohtaan huonosti, eikä trauma toisen menneisyydessä ole mikään peruste, minkä vuoksi huonoa käytöstä tarvitsisi sietää. 

Traumatisoituminen vaikuttaa usein ihmiseen niin, että hänen voimavaransa vaihtelevat paljon. Sama ihminen voi siis eri hetkinä käyttäytyä eri tavoin. Nollatoleranssi traumaoireilulle tarkoittaa sitä, että tämä ihminen suljetaan mahdollisesti loppuiäkseen muiden joukosta pois. Trauma, myös käsitelty sellainen, kun voi vielä moneen otteeseen jossain määrin palata eri tavoin muistuttamaan itsestään erilaisten elämäntapahtumien myötä.

Kyllä, mutta traumaoireilua siedetään paremmin ystäviltä kuin uusilta tuttavuuksilta. Tämä on nimenomaan koko homman pointti. Jos ei kykene hillitsemään omaa käytöstään siihen asti, että tutustuu kunnolla ja suhde alkaa olla tuttavuuden sijasta edes  kaveruutta, toinen ihminen kyllästyy ja luovuttaa. Toinen kokee uuden ihmissuhteen liian negativisena, liian vaativana ja aivan liian vähän mitään positiivista antavana, jonka jälkeen hän palaa niiden ihmissuhteiden pariin, joissa kumpikin osapuoli on suhteeseen tyytyväinen. 

Joku mainitsi, että on olemassa enkeleitä, jotka ovat valmiita ottamaan mitä tahansa skeidaa niskaansa, jos skeidan kaatajalla on joku trauma. Varmasti on, mutta suurin osa ihmisistä ei ole. 

Ei sanonut että mitä tahansa skeidaa. Sanoi että edes pienen palan

Sinä et varmasti ota pienen pientä hippua mutta kyllä niitä on jotka ottavat.

Ohis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä. 

(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)

Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)

Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin. 

Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit. 

Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?

Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).

Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä. 

Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia. 

Minä taas olen liiankin empaattinen. Nuorena ja naiivina empaattisuuteni aiheutti ongelmia, kun todella helposti tutustuin vaikeuksissa oleviin ihmisiin. Kuvittelin voivani auttaa heitä. Kun olin antanut toisen ihmisen tukeutua minuun, koin olevani vastuussa tukemisesta jatkossakin. En voinutkaan enää katkaista ihmissuhdetta, jos toinen oli muuten yksinäinen ja vailla tukiverkostoa. Tunsin hirveää syyllisyyttä ja koin hylkääväni ihmisen, joka olisi tarvinnut minua. Lankesin oman empaattisuuteni ja auttamishaluni ansaan, jonka ihan itse olin itselleni virittänyt. En lankea enää. Voin jutella vaikeuksissa olevien ihmisten kanssa, mutta tunnistan rajan, jonka jälkeen liikkuisin taas vaarallisilla vesillä. Vika on siis ihan minussa itsessäni, ei muissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua on viimeksi pyydetty jonnekin vuonna 2000. Sen jälkeen kukaan ei ole oma-aloitteisesti puhunut minulle lukuunottamatta työpaikalla tapahtuvaa pakollista kanssakäymistä. Itse olen aloittanut silloin tällöin keskusteluja vapaa-ajallani, mutta ne eivät johda koskaan mihinkään varsinaiseen keskusteluun, ainoastaan lyhyt vastaus toiselta osapuolelta ja pois kääntyminen tai mikä varsin yleistä, ei minkäänlaista reagointia sanomisiini. Kukaan ei ole kohta kahteenkymmeneen vuoteen aloittanut keskustelua kanssani.

Tämä on juuri sitä viestintää, josta pitää ymmärtää, että toista ei kiinnosta. 

Totta kai ymmärrän sen. Totesin vain, miten asia on. Oletko todella niin yksinkertainen, että sinun pitää tuollainen asia erikseen tuoda täällä esille? Uskomatonta.

Ohhoh , olet aika kova nimittelemään ja dissaamaan muita ihmisiä. Tällä kertaa yksinkertaiseksi. Uskomatonta että tuolla käytöksellä vielä vaadit muilta suvaitsevaisuutta traumatisoituneita kohtaan. Mistä tuollainen ilkeilyntarve kumpuaa?

Sinä kommentoit lähes 20 vuotta itsekseen olleelle ihmiselle, että pitäisi tajuta ettei toisia hänen seuransa kiinnosta. Kukahan mahtoi tässä ensiksi olla se ikävä tyyppi? - Ohis

Mä olen eri ja katsoin keskustelujanne ulkopuolelta. Pidän olennaisena sitä, kumpi oli ensin ilkeä. Olen havainnut sinun olleen sitä toistuvasti ja monille.

En ole kommentoinut mitään tähän ketjuun pitkään aikaan. - Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä. 

(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)

Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)

Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin. 

Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit. 

Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?

Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).

Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä. 

Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia. 

Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?  

Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa. 

Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta. 

Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.

Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?

Ohis. ..silloin ei kannata tuoda heti alussa traumojaan esille.

Ei varmaan kannata, mutta se tuskin on valinta silloin, jos tilanteessa iskee jokin traumasta muistuttava flashback päälle ja käytöstä pitäisi toiselle jotenkin selittää. Niin voi käydä, vaikka olisi takana terapiat sun muut.

Mä olen traumatisoitunut ja en kyllä selittele käytöstäni puolitutuille toisille flashbackin iskiessä. Se ei ole järkevää.

Eli siis vain häipyisit paikalta sekavassa tilassa etkä enää olisi tuttavaasi myöhemmin yhteydessä?

En nyt häipyisi paitsi tietenkin jos se häipyminen olisi osa sitä flashback-sekoiluani. Seuraavan kerran kun nähtäisiin en ottaisi asiaa puheeksi.

Olen esimerkiksi saanut paniikkikohtauksen työpaikan kahvipöydässä. Ei siitä jälkipuheita tullut kun en itse niihin ryhtynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä. 

(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)

Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)

Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin. 

Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit. 

Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?

Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).

Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä. 

Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia. 

Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?  

Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa. 

Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta. 

Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.

Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?

Ohis. ..silloin ei kannata tuoda heti alussa traumojaan esille.

Ei varmaan kannata, mutta se tuskin on valinta silloin, jos tilanteessa iskee jokin traumasta muistuttava flashback päälle ja käytöstä pitäisi toiselle jotenkin selittää. Niin voi käydä, vaikka olisi takana terapiat sun muut.

Mä olen traumatisoitunut ja en kyllä selittele käytöstäni puolitutuille toisille flashbackin iskiessä. Se ei ole järkevää.

Eli siis vain häipyisit paikalta sekavassa tilassa etkä enää olisi tuttavaasi myöhemmin yhteydessä?

En nyt häipyisi paitsi tietenkin jos se häipyminen olisi osa sitä flashback-sekoiluani. Seuraavan kerran kun nähtäisiin en ottaisi asiaa puheeksi.

Olen esimerkiksi saanut paniikkikohtauksen työpaikan kahvipöydässä. Ei siitä jälkipuheita tullut kun en itse niihin ryhtynyt.

Miten selittäisit asian jos joku ihmettelisi käytöstäsi ääneen ja kysyisi syytä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä. 

(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)

Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)

Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin. 

Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit. 

Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?

Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).

Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä. 

Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia. 

Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?  

Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa. 

Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta. 

Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.

Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?

Ohis. ..silloin ei kannata tuoda heti alussa traumojaan esille.

Ei varmaan kannata, mutta se tuskin on valinta silloin, jos tilanteessa iskee jokin traumasta muistuttava flashback päälle ja käytöstä pitäisi toiselle jotenkin selittää. Niin voi käydä, vaikka olisi takana terapiat sun muut.

Suoraan sanottuna jos ihminen on tunteiden vietävissä lastuna lainehilla, pidän itse välimatkaa. Minulla ja ystävilläni on kaikilla menneisyyden kipupisteet, mutta olemme käsitelleet asiat niin, että emme ole henkisesti epävakaita ja tunnetilojen vietävissä. Joskus itketään yhdessä elämää, usein nauretaan, mutta emme ole auttajia toisillemme, kukin seisoo omilla jaloillaan. Tarvittaessa olemme ammattiapua hakeneet ja tähän toisiamme kannustaneet.

Inhimillisyyttä on oltava, mutta traumojen ja kriisien käsittelyssä läheiset ovat liian läheisiä, jolloin kukaan ei välttämättä näe lopulta selkeää kuvaa ja keinoja nousta tunnesuosta. Läheisen tunnetiloja elää vahvemmin, jolloin tunne saattaa siirtyä liian tehokkaasti. Auttamisessa taas säilytetään objektiivinen myötätunto, joka ei lamauta ratkaisujen löytymistä ja toimintaa.

Sitten kunkin on mietittävä, etsiikö ystävää vai auttajaa, joka pitää kohteliaan etäisyyden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä. 

(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)

Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)

Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin. 

Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit. 

Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?

Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).

Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä. 

Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia. 

Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?  

Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa. 

Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta. 

Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.

Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?

Ohis. ..silloin ei kannata tuoda heti alussa traumojaan esille.

Ei varmaan kannata, mutta se tuskin on valinta silloin, jos tilanteessa iskee jokin traumasta muistuttava flashback päälle ja käytöstä pitäisi toiselle jotenkin selittää. Niin voi käydä, vaikka olisi takana terapiat sun muut.

Suoraan sanottuna jos ihminen on tunteiden vietävissä lastuna lainehilla, pidän itse välimatkaa. Minulla ja ystävilläni on kaikilla menneisyyden kipupisteet, mutta olemme käsitelleet asiat niin, että emme ole henkisesti epävakaita ja tunnetilojen vietävissä. Joskus itketään yhdessä elämää, usein nauretaan, mutta emme ole auttajia toisillemme, kukin seisoo omilla jaloillaan. Tarvittaessa olemme ammattiapua hakeneet ja tähän toisiamme kannustaneet.

Inhimillisyyttä on oltava, mutta traumojen ja kriisien käsittelyssä läheiset ovat liian läheisiä, jolloin kukaan ei välttämättä näe lopulta selkeää kuvaa ja keinoja nousta tunnesuosta. Läheisen tunnetiloja elää vahvemmin, jolloin tunne saattaa siirtyä liian tehokkaasti. Auttamisessa taas säilytetään objektiivinen myötätunto, joka ei lamauta ratkaisujen löytymistä ja toimintaa.

Sitten kunkin on mietittävä, etsiikö ystävää vai auttajaa, joka pitää kohteliaan etäisyyden.

Kaikillahan on jotain kipupisteitä menneisyydessään, mutta siinä on aika iso ero millaisia ne ovat. Sekä ihmisten voimavaroissa.

Vierailija kirjoitti:

It takes 1 to Tango kirjoitti:

baarissakin on mukava käydä itekseen, siellähän ei sitten tarvi yksin ollakkaan, silti saa säädellä sosiaalisuuden itselle sopivalle tasolle.

Pakko kysästä tästä, että menetkö suurieleisesti itse porukoihin vai odotteletko seuraa? Itsestänikin on ihan mukava käydä yksin baarissa, sillä siihen on pitänyt tottua, joten kai siinä vähitellen on jotain hyvääkin alkanut nähdä. Mutta onhan se myös aika kiusallista notkua yksin pöydässä tai tiskillä, kuten myös vastata kysymyksiin, kenen kanssa olen tai miksi olen yksin. 

Lähtökohtaisesti en itse tyrkytä seuraani. Vastaan kommunikointiyrityksiin aika helpostikin, mutta esim. toisten loossiin en rynnistä tmv.  

No oon kyllä ihan passiivinen siellä, enkä hae seuraa. Naisella tässä kohtaa helpompaa kun miehet hakeutuu juttuihin. Tää yksin meneminen pitää tietysti opetella ja oppia sietämään sitä tiskillä notkumistakin. Ei se aina niin helppoa ole. Lähipaikoissa nyt tietysti on usein tuttujakin liikenteessä. Tykkään viettää kaupunkiviikonloppuja kyllä muualla Suomessa, ihan mukavasti sujuu. Mutta jotkuthan sitten tosiaan haluavat jonkin 24/7. Heille tuollainen olisi kauhistus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä. 

(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)

Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)

Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin. 

Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit. 

Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?

Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).

Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä. 

Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia. 

Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?  

Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa. 

Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta. 

Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.

Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?

Ohis. ..silloin ei kannata tuoda heti alussa traumojaan esille.

Ei varmaan kannata, mutta se tuskin on valinta silloin, jos tilanteessa iskee jokin traumasta muistuttava flashback päälle ja käytöstä pitäisi toiselle jotenkin selittää. Niin voi käydä, vaikka olisi takana terapiat sun muut.

Mä olen traumatisoitunut ja en kyllä selittele käytöstäni puolitutuille toisille flashbackin iskiessä. Se ei ole järkevää.

Eli siis vain häipyisit paikalta sekavassa tilassa etkä enää olisi tuttavaasi myöhemmin yhteydessä?

En nyt häipyisi paitsi tietenkin jos se häipyminen olisi osa sitä flashback-sekoiluani. Seuraavan kerran kun nähtäisiin en ottaisi asiaa puheeksi.

Olen esimerkiksi saanut paniikkikohtauksen työpaikan kahvipöydässä. Ei siitä jälkipuheita tullut kun en itse niihin ryhtynyt.

Miten selittäisit asian jos joku ihmettelisi

käytöstäsi ääneen ja kysyisi syytä?

Sanoisin saaneeni paniikkikohtauksen/flashbackin/mitä sitten sainkaan. En avautuisi tarkemmin niistä tapahtumista traumani taustalla ja kysyttäessä sanoisin sen olevan yksityisasia, josta en halua puhua. Näin siis työkuvioissa ja puolituttujen kanssa, läheiselle ihmiselle jonka ymmärryksen arvioin riittävän totuuden kuulemiseen, voisin kertoa enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä. 

(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)

Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)

Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin. 

Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit. 

Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?

Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).

Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä. 

Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia. 

Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?  

Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa. 

Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta. 

Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.

Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?

Ohis. ..silloin ei kannata tuoda heti alussa traumojaan esille.

Ei varmaan kannata, mutta se tuskin on valinta silloin, jos tilanteessa iskee jokin traumasta muistuttava flashback päälle ja käytöstä pitäisi toiselle jotenkin selittää. Niin voi käydä, vaikka olisi takana terapiat sun muut.

Suoraan sanottuna jos ihminen on tunteiden vietävissä lastuna lainehilla, pidän itse välimatkaa. Minulla ja ystävilläni on kaikilla menneisyyden kipupisteet, mutta olemme käsitelleet asiat niin, että emme ole henkisesti epävakaita ja tunnetilojen vietävissä. Joskus itketään yhdessä elämää, usein nauretaan, mutta emme ole auttajia toisillemme, kukin seisoo omilla jaloillaan. Tarvittaessa olemme ammattiapua hakeneet ja tähän toisiamme kannustaneet.

Inhimillisyyttä on oltava, mutta traumojen ja kriisien käsittelyssä läheiset ovat liian läheisiä, jolloin kukaan ei välttämättä näe lopulta selkeää kuvaa ja keinoja nousta tunnesuosta. Läheisen tunnetiloja elää vahvemmin, jolloin tunne saattaa siirtyä liian tehokkaasti. Auttamisessa taas säilytetään objektiivinen myötätunto, joka ei lamauta ratkaisujen löytymistä ja toimintaa.

Sitten kunkin on mietittävä, etsiikö ystävää vai auttajaa, joka pitää kohteliaan etäisyyden.

Kaikillahan on jotain kipupisteitä menneisyydessään, mutta siinä on aika iso ero millaisia ne ovat. Sekä ihmisten voimavaroissa.

Ei kai edellinen kirjoittaja muuta väittänytkään? Olen hänen kanssaan samaa mieltä, että traumojen ja kriisien käsittelyssä läheiset (varsinkin omine kipupisteineen) ovat liian läheisiä auttaakseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sikäli huvittavaa, että tällä yhdellä henkilöllä on kova huoli siitä, että yksinäiset ihmiset ne ovat itsekkäitä ja puhuvat vain omista tarpeistaan ja asioistaan, jotka eivät kiinnosta ketään. Totuus lienee aika monella kuitenkin se, että moni yksinäinen tai henkilö, joka ei enää ole pahemmin tekemisissä vanhan ystävän tai kaverin kanssa, vähentää radikaalisti puhumista omista asioistaan kaverille. Näin ainakin itse teen. Mitä vähemmän olen tekemisissä jonkun kanssa, sitä vähemmän puhun. Johan siinä etääntyy toisesta, niin miksi sellaiselle elämänsä kulkua raportoisi? Ei ne omat asiat ihan automaationa irtoa ihmisille. 

Ylipäänsä kuitenkin se, että toisten asiat eivät kiinnosta vähääkään, on aika erikoinen asenne. Eikö se ole juuri itsekkyyttä? Omista asioistako täällä vain pitäisi olla kiinnostunut? Eikä missään nimessä siitä, että kaveria kiusattiin lapsena tai että mies petti ja jätti? Melko erikoista, jos jokaiseen ikävään asiaan on ratkaisu se, että "mene terapiaan, en halua kuunnella". Entäs jos asiat ovat iloisia? Saako puhua tulevista häistä tai tulevasta lapsesta, vaikka ne eivät kosketa toista vähääkään?

Luen itsekkin aika hämmästyneenä tätä ketjua. Avaa todella silmiä,koska enpä ole ajatellut koskaan yksinäisten ihmisten osaa ja yleensäkään en ole asiaan kiinnittänyt huomiota.

Mutta pohdin kuvitteellisesti tilannetta. Esim uuteen työpaikkaan valitaan uusi henkilökunta. On erilaisia persoonia ja erilaisilta taustoilta. On niitä sosiaalisempia ja vähemmän sosiaalisia. Sitten on vaikka pari yksinäisyydestä kärsivää.

Kun työryhmä tutustuu toisiin, ensivaikutelma on se, mikä vaikuttaa pitkään. Toki se muuttuu, kun tutustuu paremmin. Mutta kun olemme sosiaalisessa kontaktissa toisiimme, tarkkailemme toisia, löytyykö heistä jotain samaa, mistä saisi kosketuspintaa ja voisi tutustua paremmin. Myös se, miten tulemme suhtautumaan tähän ihmiseen myöhemmin.

Spekuloitu esittelykierros

a. hei, olen anja, 32v. Asun lapseni ja kissojen kanssa ja olen ennen tätä työskennellyt firmassaxxx samalla alalla. On kiva aloittaa ihan uudelta pohjalta kehittämään tätä työtä

b. olen sanna, olen eronnut ja minulla on kriisi meneillään ja olen entinen koulukiusattu ja toivon, että te ette ala täällä syömään minua ulos

c. hei, olen mirja, olen 38v ja naimisissa ja kaksi lasta ja harrastan joogaa ja käyn jumpalla. Olen työskennellyt aiemmin hieman eri alalla, mutta toivon, että kokeneemmat osaavat perehdyttää minua niihin asioihin, jotka ovat minulle uusia. Minä yritän tuoda taas muualla oppimaani tietoa työryhmään

d. Hei, olen juulia. Asun yksin ja harrastan lueskelemista ja käsitöitä. Olen vasta valmistunut, joten työkokemusta on aika vähän, mutta toivon kokeneemmilta kärsivällisyyttä, jos asiat ovat minulle uusia.

Eli näistä neljästä kolme esitteli työkokemuksen ja toiveen, millainen työyhteisöstä tulisi. Yksi esitteli heti traumansa, koska koki ne tärkeimmäksi, mutta ei kokenut tärkeäksi kertoa työkokemustaan ja toiveita uuden työpaikan suhteen.

Kenen kanssa saattaisit kaverustua vapaallakin

No tokihan kaikki yksinäiset ryntäisivät tukemaan Sannaa....eiku. Joku hyvin aiemmin kysyi, että miksi kaksi yksinäistä ei vietä aikaa yhdessä. No koska he haluavat kivan ihmisen seuraa, eivät itsensä kaltaista. 

No miten luulet, että jos on jo omia ongelmia, jaksaisi alkaa tukemaan Sannaa, jolla on vaikeaa. Mieluummin valitisin iloisen ja kivan kaverin, kun minulla on vaikeaa.

No miten luulet, että iloinen ja kiva työkaveri jaksaisi alkaa tukemaan sinua? Vai luuletko, että iloisten ja kivojen työkavereiden elämä on aina helppoa ruusuilla tanssimista? Eivät kaikki tuo yksityiselämänsä vaikeuksia työpaikalleen. Monelle työpaikka voi olla ainoa paikka, jossa voi olla vähän aikaa ajattelematta ikäviä asioita. Ainoa paikka, jossa voi olla iloinen ja kiva muiden seurassa. 

Jep, lähes jokaisella on niitä vaikeitakin asioita, hyvin harvassa ovat ne ihmiset, joille ei ole sattunut mitään ikävää. Kaikki eivät vaan vaadi tukea ja erikoiskohtelua, että ihmiset olisivat heidän ystäviään ilman että heidän kanssaan on kiva olla. 

Eikä kenenkään ole yhtään pakko olla mukava muille, voi valita sen yksinolon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä. 

(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)

Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)

Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin. 

Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit. 

Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?

Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).

Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä. 

Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia. 

Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?  

Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa. 

Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta. 

Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.

Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?

Ohis. ..silloin ei kannata tuoda heti alussa traumojaan esille.

Ei varmaan kannata, mutta se tuskin on valinta silloin, jos tilanteessa iskee jokin traumasta muistuttava flashback päälle ja käytöstä pitäisi toiselle jotenkin selittää. Niin voi käydä, vaikka olisi takana terapiat sun muut.

Suoraan sanottuna jos ihminen on tunteiden vietävissä lastuna lainehilla, pidän itse välimatkaa. Minulla ja ystävilläni on kaikilla menneisyyden kipupisteet, mutta olemme käsitelleet asiat niin, että emme ole henkisesti epävakaita ja tunnetilojen vietävissä. Joskus itketään yhdessä elämää, usein nauretaan, mutta emme ole auttajia toisillemme, kukin seisoo omilla jaloillaan. Tarvittaessa olemme ammattiapua hakeneet ja tähän toisiamme kannustaneet.

Inhimillisyyttä on oltava, mutta traumojen ja kriisien käsittelyssä läheiset ovat liian läheisiä, jolloin kukaan ei välttämättä näe lopulta selkeää kuvaa ja keinoja nousta tunnesuosta. Läheisen tunnetiloja elää vahvemmin, jolloin tunne saattaa siirtyä liian tehokkaasti. Auttamisessa taas säilytetään objektiivinen myötätunto, joka ei lamauta ratkaisujen löytymistä ja toimintaa.

Sitten kunkin on mietittävä, etsiikö ystävää vai auttajaa, joka pitää kohteliaan etäisyyden.

Kaikillahan on jotain kipupisteitä menneisyydessään, mutta siinä on aika iso ero millaisia ne ovat. Sekä ihmisten voimavaroissa.

Ei kai edellinen kirjoittaja muuta väittänytkään? Olen hänen kanssaan samaa mieltä, että traumojen ja kriisien käsittelyssä läheiset (varsinkin omine kipupisteineen) ovat liian läheisiä auttaakseen. 

Usein se traumatisoituneen läheisiltään toivoma apu on vain toive siitä, ettei häntä jätettäisi elämässään yksin. Ei se, että asioita loputtomiin yritettäisiin läheisten kanssa työstää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä. 

(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)

Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)

Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin. 

Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit. 

Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?

Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).

Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä. 

Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia. 

Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?  

Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa. 

Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta. 

Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.

Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?

Ohis. ..silloin ei kannata tuoda heti alussa traumojaan esille.

Ei varmaan kannata, mutta se tuskin on valinta silloin, jos tilanteessa iskee jokin traumasta muistuttava flashback päälle ja käytöstä pitäisi toiselle jotenkin selittää. Niin voi käydä, vaikka olisi takana terapiat sun muut.

Suoraan sanottuna jos ihminen on tunteiden vietävissä lastuna lainehilla, pidän itse välimatkaa. Minulla ja ystävilläni on kaikilla menneisyyden kipupisteet, mutta olemme käsitelleet asiat niin, että emme ole henkisesti epävakaita ja tunnetilojen vietävissä. Joskus itketään yhdessä elämää, usein nauretaan, mutta emme ole auttajia toisillemme, kukin seisoo omilla jaloillaan. Tarvittaessa olemme ammattiapua hakeneet ja tähän toisiamme kannustaneet.

Inhimillisyyttä on oltava, mutta traumojen ja kriisien käsittelyssä läheiset ovat liian läheisiä, jolloin kukaan ei välttämättä näe lopulta selkeää kuvaa ja keinoja nousta tunnesuosta. Läheisen tunnetiloja elää vahvemmin, jolloin tunne saattaa siirtyä liian tehokkaasti. Auttamisessa taas säilytetään objektiivinen myötätunto, joka ei lamauta ratkaisujen löytymistä ja toimintaa.

Sitten kunkin on mietittävä, etsiikö ystävää vai auttajaa, joka pitää kohteliaan etäisyyden.

Minäkin pidän etäisyyttä ihmiseen joka on noin tunteidensa vietävissä, tuollaisen kanssa joutuu jonkinlaisiin ongelmiin ennen pitkää. Etenkään sellaisessa paikassa kun työyhteisö, jossa ihmiset eivät voi valita seuraansa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä. 

(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)

Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)

Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin. 

Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit. 

Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?

Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).

Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä. 

Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia. 

Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?  

Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa. 

Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta. 

Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.

Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?

Ohis. ..silloin ei kannata tuoda heti alussa traumojaan esille.

Ei varmaan kannata, mutta se tuskin on valinta silloin, jos tilanteessa iskee jokin traumasta muistuttava flashback päälle ja käytöstä pitäisi toiselle jotenkin selittää. Niin voi käydä, vaikka olisi takana terapiat sun muut.

Suoraan sanottuna jos ihminen on tunteiden vietävissä lastuna lainehilla, pidän itse välimatkaa. Minulla ja ystävilläni on kaikilla menneisyyden kipupisteet, mutta olemme käsitelleet asiat niin, että emme ole henkisesti epävakaita ja tunnetilojen vietävissä. Joskus itketään yhdessä elämää, usein nauretaan, mutta emme ole auttajia toisillemme, kukin seisoo omilla jaloillaan. Tarvittaessa olemme ammattiapua hakeneet ja tähän toisiamme kannustaneet.

Inhimillisyyttä on oltava, mutta traumojen ja kriisien käsittelyssä läheiset ovat liian läheisiä, jolloin kukaan ei välttämättä näe lopulta selkeää kuvaa ja keinoja nousta tunnesuosta. Läheisen tunnetiloja elää vahvemmin, jolloin tunne saattaa siirtyä liian tehokkaasti. Auttamisessa taas säilytetään objektiivinen myötätunto, joka ei lamauta ratkaisujen löytymistä ja toimintaa.

Sitten kunkin on mietittävä, etsiikö ystävää vai auttajaa, joka pitää kohteliaan etäisyyden.

Kaikillahan on jotain kipupisteitä menneisyydessään, mutta siinä on aika iso ero millaisia ne ovat. Sekä ihmisten voimavaroissa.

Ei kai edellinen kirjoittaja muuta väittänytkään? Olen hänen kanssaan samaa mieltä, että traumojen ja kriisien käsittelyssä läheiset (varsinkin omine kipupisteineen) ovat liian läheisiä auttaakseen. 

Usein se traumatisoituneen läheisiltään toivoma apu on vain toive siitä, ettei häntä jätettäisi elämässään yksin. Ei se, että asioita loputtomiin yritettäisiin läheisten kanssa työstää.

Käsittääkseni ei tuo yksi kirjoittaja ollut jättämässäkään vaan hänen ystäväpiirissään haetaan ammattiapua ja kannustetaan muitakin hakemaan. Ainakin oletin hänen tarkoittavan välimatkan pitämisellä uusia tuttavuuksia eikä niitä, joiden ystävä jo on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä. 

(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)

Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)

Kiitos kysymästä, jo lapsena sairastuin pitkäaikaissairauteen, johon lääkkeet on otettu tänäänkin. 

Ystäviä ja kavereita on, joten vikaan meni. Eiköhän kuitenkin "ei sulla varmasti ystäviä olekaan" -kortti ole aika kulahtanut ja halpa tässäkin ketjussa. Keksi jotain vähän parempaa kuin lääkkeet ja yksinäinen -kortit. 

Kerro toki, mikä mielestäsi kommentissani on itsensä nolaamista? Se, että uskaltaa pitää inhottavia, perusteettomia trollaustekstejä rehellisesti inhottavina, erittäin kaukana humaaniudesta ja uskaltaa sen tuoda esille?

Eivätköhän nämä väitteet ilkeistä yksinäisistä, jotka syystäkin ovat yksin, mene siihen ihan samaan kategoriaan kuin ne usein esitetyt väitteet, että kiusaaminen olisi usein jollain tavalla kiusatun omaa syytä (eikä suinkaan kiusaajan huonoa käytöstä).

Joo. Ketju on osin aika pöyristyttävää luettavaa. Vähitellen päästään siihen, että jos henkilö kertoo jo melko aluksi ihmissuhteessa, että hänet on raiskattu, niin hän onkin itse tilannetajuton moukka, joka avautuu traumoistaan nolosti toisille. Jotenkin luulisi, että ihmiset kykenisivät tuosta löytämään pikkasen muuta kuin tarttumisen lillukanvarsiin siitä, miten joku nyt tulikin kertoneeksi väärin sanoin väärässä paikassa väärään aikaan. Että tulisi päähän muita reaktioita kuin paheksua tätä. En mielestäni ole erityisen empaattinen, ja olen kova tarttumaan asioihin, olen analyyttinen ja kritisoinkin ihmisiä, mutta edes minulle ei ensimmäisenä pälkähdä päähän kyseenalaistaa ihmisten tragedioista puhuttaessa, että miksi tuo nyt noin sanoi, vaan se asiasisältö on tärkeintä. 

Pohjimmiltaan uskon, että kyse on siitä, että monia ihmisiä ahdistaa joutua ahdistavien asioiden äärelle, jolloin he pyrkivät eliminoimaan keinolla tai toisella tällaiset puheenaiheet tai syyllistämään niistä toisia. 

Jos joku uusi tuttavuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa kertoo mulle tulleensa raiskatuksi, niin mä ihmettelen, että miksi hän niin teki? Mitä tarkoitusta varten hänen piti kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle tulleensa raiskatuksi? Kertooko hän ympäri kyliä kaikille, jotka vain haluavat kuulla, että on tullut raiskatuksi? Mitä hän minulta haluaa kertoessaan asian mulle? Pitäisikö mun ajatella, että sillä raiskauksella on jotain merkitystä minulle? Eli mikä on asian kertomisen motiivi?  

Just todistit sen käytännössä, mitä ajoin takaa. 

Mulla ainakin kolahtaa päähän vain myötätunto ja empatia eikä omat ihmettelyt. Ehkä voisin joskus myöhemmin pähkiä. Ehkä. Tai sitten en. Olen minäkin itkenyt uudessa työpaikassa, kun näin yhden työkaverin ekaa kertaa. Miksi tein niin? Olin yliväsynyt ja stressaantunut. Kaikenlaista sitä voi ihmiset tehdä ja puhua. Ei ihmiset aina mieti niin paljon, jos mielen päällä on jotakin huolta. 

Minunkin ensimmäinen reaktio olisi myötätunto, mutta samalla ajattelisin kyllä olevani tekemisissä kriisissä olevan ja rajattoman ihmisen kanssa ja tuntisin tarvetta suojella myös itseäni. Noita juttuja kuunnellessa sijaistraumatisoituminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Eli kuuntelisin kyllä mutta rajallisesti. Ottaisin luultavasti selvää saako ammattiapua ja voisin auttaa avun hakemisessa, mutta kuuntelijaksi en ryhtyisi pidemmäksi aikaa.

Entä jos kyseinen ihminen ei kaipaisikaan nimenomaan kuuntelijaa, vaan sellaista kivaa seuraa, jossa voisi puuhata eri asioita, jolloin ahdistus jäisi taka-alalle? Mitä siitä ajattelisit?

Ohis. ..silloin ei kannata tuoda heti alussa traumojaan esille.

Ei varmaan kannata, mutta se tuskin on valinta silloin, jos tilanteessa iskee jokin traumasta muistuttava flashback päälle ja käytöstä pitäisi toiselle jotenkin selittää. Niin voi käydä, vaikka olisi takana terapiat sun muut.

Suoraan sanottuna jos ihminen on tunteiden vietävissä lastuna lainehilla, pidän itse välimatkaa. Minulla ja ystävilläni on kaikilla menneisyyden kipupisteet, mutta olemme käsitelleet asiat niin, että emme ole henkisesti epävakaita ja tunnetilojen vietävissä. Joskus itketään yhdessä elämää, usein nauretaan, mutta emme ole auttajia toisillemme, kukin seisoo omilla jaloillaan. Tarvittaessa olemme ammattiapua hakeneet ja tähän toisiamme kannustaneet.

Inhimillisyyttä on oltava, mutta traumojen ja kriisien käsittelyssä läheiset ovat liian läheisiä, jolloin kukaan ei välttämättä näe lopulta selkeää kuvaa ja keinoja nousta tunnesuosta. Läheisen tunnetiloja elää vahvemmin, jolloin tunne saattaa siirtyä liian tehokkaasti. Auttamisessa taas säilytetään objektiivinen myötätunto, joka ei lamauta ratkaisujen löytymistä ja toimintaa.

Sitten kunkin on mietittävä, etsiikö ystävää vai auttajaa, joka pitää kohteliaan etäisyyden.

Kaikillahan on jotain kipupisteitä menneisyydessään, mutta siinä on aika iso ero millaisia ne ovat. Sekä ihmisten voimavaroissa.

Ei kai edellinen kirjoittaja muuta väittänytkään? Olen hänen kanssaan samaa mieltä, että traumojen ja kriisien käsittelyssä läheiset (varsinkin omine kipupisteineen) ovat liian läheisiä auttaakseen. 

Usein se traumatisoituneen läheisiltään toivoma apu on vain toive siitä, ettei häntä jätettäisi elämässään yksin. Ei se, että asioita loputtomiin yritettäisiin läheisten kanssa työstää.

Minkälaisista läheisistä nyt puhutaan? Minulle läheisiä ovat oman perheen jäsenet, ei joku satunnainen moikkatuttu punttisalilta tai kaikki työkaverit.