Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Ikävä juttu, mutta tällaisia asioita juuri hiotaan siellä terapiassa. Siis ENNEN kuin edes kuvitellaan löytävänsä niitä tosiystäviä. Sellaista ihmeystävää ei monikaan elämässään löydä, joka nostaisi tuollaisesta suosta ketään ylös pelkästään olemalla ystävällinen.
Tässä on nyt muutenkin yksi juttu, mitä nämä tympeät ja kyyniset ihmiset eivät oikein tunnu tajuavan... siis positiiviset ja mukavat ns. hyvät tyypit ystävystyvät helposti keskenään, koska heitä kiinnostavat myös toiset ihmiset - heidän on siis helppo viihtyä toistensa seurassa. Kyyniset negailijat eivät tutustu edes toisiinsa, koska kyräilevät lähinnä siellä omassa nurkassaan eivätkä tietenkään viihdy edes toistensa seurassa - pahinkaan negailija kun ei halua riesakseen toista negailijaa, vaan ystäväksi pitäisi nimenomaan se hyvä tyyppi saada. Ja sitten ollaan tosi loukkaantuneita ja katkeria, kun näin ei tapahdukaan. Ihme kyllä.
Se on vain monesti niin, että terapia ei riitä mihinkään, jollei ihminen sen lisäksi saa myös muita myönteisiä kokemuksia ihmisistä (jo terapian ollessa käynnissä).
Olen aiemminkin keskustelussa maininnut vertaistuen. Ne ihmiset ymmärtävät, mitä toinen on käynyt läpi. Ymmärtävät, millaisia tunteita kokemus herättää. Osaavat tukea ja myötäelää, koska ovat kokeneet saman. Antavat toisilleen myönteisiä kokemuksia ihmisistä.
Sekään ei pelkästään riitä. Vaikeissa tilanteissa ihminen tarvitsee monenlaista tukea. Mitä enemmän ihminen jää vaikean paikan tullen yksin, sitä pahemmin ongelmat usein kroonistuvat. Tulee masennusta, työkyvyttömyyttä ja muuta vastaavaa... Loppujen lopuksi yksinäisyyden hinta tulee yhteiskunnalle (eli meille kaikille) hyvin kalliiksi. Kyseessä ei ole ainoastaan yksilöiden ongelma, vaan yhteiskunnallinen ongelma. Ja sen ratkomiseen tarvitaan meitä kaikkia. Suhtautumisessa yksinäisyyteen ja yksinäisiin on kyse myös siitä millaista maailmaa haluamme omilla teoillamme olla muovaamassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Ikävä juttu, mutta tällaisia asioita juuri hiotaan siellä terapiassa. Siis ENNEN kuin edes kuvitellaan löytävänsä niitä tosiystäviä. Sellaista ihmeystävää ei monikaan elämässään löydä, joka nostaisi tuollaisesta suosta ketään ylös pelkästään olemalla ystävällinen.
Tässä on nyt muutenkin yksi juttu, mitä nämä tympeät ja kyyniset ihmiset eivät oikein tunnu tajuavan... siis positiiviset ja mukavat ns. hyvät tyypit ystävystyvät helposti keskenään, koska heitä kiinnostavat myös toiset ihmiset - heidän on siis helppo viihtyä toistensa seurassa. Kyyniset negailijat eivät tutustu edes toisiinsa, koska kyräilevät lähinnä siellä omassa nurkassaan eivätkä tietenkään viihdy edes toistensa seurassa - pahinkaan negailija kun ei halua riesakseen toista negailijaa, vaan ystäväksi pitäisi nimenomaan se hyvä tyyppi saada. Ja sitten ollaan tosi loukkaantuneita ja katkeria, kun näin ei tapahdukaan. Ihme kyllä.
Se on vain monesti niin, että terapia ei riitä mihinkään, jollei ihminen sen lisäksi saa myös muita myönteisiä kokemuksia ihmisistä (jo terapian ollessa käynnissä).
Olen aiemminkin keskustelussa maininnut vertaistuen. Ne ihmiset ymmärtävät, mitä toinen on käynyt läpi. Ymmärtävät, millaisia tunteita kokemus herättää. Osaavat tukea ja myötäelää, koska ovat kokeneet saman. Antavat toisilleen myönteisiä kokemuksia ihmisistä.
Sekään ei pelkästään riitä. Vaikeissa tilanteissa ihminen tarvitsee monenlaista tukea. Mitä enemmän ihminen jää vaikean paikan tullen yksin, sitä pahemmin ongelmat usein kroonistuvat. Tulee masennusta, työkyvyttömyyttä ja muuta vastaavaa... Loppujen lopuksi yksinäisyyden hinta tulee yhteiskunnalle (eli meille kaikille) hyvin kalliiksi. Kyseessä ei ole ainoastaan yksilöiden ongelma, vaan yhteiskunnallinen ongelma. Ja sen ratkomiseen tarvitaan meitä kaikkia. Suhtautumisessa yksinäisyyteen ja yksinäisiin on kyse myös siitä millaista maailmaa haluamme omilla teoillamme olla muovaamassa.
Ei riitäkään, mutta lisäksi tukihenkilöitä. Tää on ihan kestämätön ajatus, että tavallisten ihmisten, joilla ei ole mitään terveydenhuoltoalan koulutusta eikä edes mitään tukihenkilökurssia suoritettuna, pitäisi yks kaks osata toimia yksinäisen traumatisoituneen ihmisen hoitotiimissä. Koska hoitotiimistähän tässä on kyse eikä normaalista kahden ihmisen välisestä ystävyys- tai kaveruussuhteesta. Ne suhteet tulevat vasta sitten, kun traumatisoitunut itse kykenee solmimaan ja ainakin jossain määrin ylläpitämään kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Eli kun hän on jo sen verran parantunut, että pystyy olemaan vuorovaikutuksessa ihmisen kanssa, joka ei kuulu hänen hoitotiimiinsä. Ja mä puhun nyt pienestä osasta traumatisoituneita, koska hyvin moni elämässään erilaisia traumoja saanut ymmärtää, että kaveruus ja ystävyys eivät ole hoitosuhteita vaan normaalia elämää eikä niiltä voi sellaista odottaakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Ikävä juttu, mutta tällaisia asioita juuri hiotaan siellä terapiassa. Siis ENNEN kuin edes kuvitellaan löytävänsä niitä tosiystäviä. Sellaista ihmeystävää ei monikaan elämässään löydä, joka nostaisi tuollaisesta suosta ketään ylös pelkästään olemalla ystävällinen.
Tässä on nyt muutenkin yksi juttu, mitä nämä tympeät ja kyyniset ihmiset eivät oikein tunnu tajuavan... siis positiiviset ja mukavat ns. hyvät tyypit ystävystyvät helposti keskenään, koska heitä kiinnostavat myös toiset ihmiset - heidän on siis helppo viihtyä toistensa seurassa. Kyyniset negailijat eivät tutustu edes toisiinsa, koska kyräilevät lähinnä siellä omassa nurkassaan eivätkä tietenkään viihdy edes toistensa seurassa - pahinkaan negailija kun ei halua riesakseen toista negailijaa, vaan ystäväksi pitäisi nimenomaan se hyvä tyyppi saada. Ja sitten ollaan tosi loukkaantuneita ja katkeria, kun näin ei tapahdukaan. Ihme kyllä.
Tästä tuli mieleen, kun itse olen rikkinäisestä kodista ja en oikein osannut suhtautua ihmisiin. Lasinen lapsuus. No halusin epätoivoisesti parhaaksi kaveriksi luokan suosituimman tytön. Kun oli niin valovoimainen, kaunis ja iloinen ja suosittu. Roikuin perässä ja koin vihaa ja katkeruutta, miksi en kelpaa. Vasta jälkeen päin tajusin, että samaan aikaan hylkäsin ihan tavallisia tyttöjä, joiden kanssa olisin voinut kaveerata, kun ne ei kelvanneet minulle, kun olisin halunnut sen suosituimman.
Saman virheen tein nuorena miesasioissakin. Halusin sen suosituimman alfauroksen ja hylkäsin monta tavallista poikaa. No alfaurosta en saanut (onneksi), mutta sen verran kasvoin, että opin katsomaan ympärilleni, että maailmassa on muitakin ja olenko oikeasti itse niin valovoimainen, että se suosituin huomaisi minut, kun olin niin nyrpeä niitä tavallisia ihmisä kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Ikävä juttu, mutta tällaisia asioita juuri hiotaan siellä terapiassa. Siis ENNEN kuin edes kuvitellaan löytävänsä niitä tosiystäviä. Sellaista ihmeystävää ei monikaan elämässään löydä, joka nostaisi tuollaisesta suosta ketään ylös pelkästään olemalla ystävällinen.
Tässä on nyt muutenkin yksi juttu, mitä nämä tympeät ja kyyniset ihmiset eivät oikein tunnu tajuavan... siis positiiviset ja mukavat ns. hyvät tyypit ystävystyvät helposti keskenään, koska heitä kiinnostavat myös toiset ihmiset - heidän on siis helppo viihtyä toistensa seurassa. Kyyniset negailijat eivät tutustu edes toisiinsa, koska kyräilevät lähinnä siellä omassa nurkassaan eivätkä tietenkään viihdy edes toistensa seurassa - pahinkaan negailija kun ei halua riesakseen toista negailijaa, vaan ystäväksi pitäisi nimenomaan se hyvä tyyppi saada. Ja sitten ollaan tosi loukkaantuneita ja katkeria, kun näin ei tapahdukaan. Ihme kyllä.
Se on vain monesti niin, että terapia ei riitä mihinkään, jollei ihminen sen lisäksi saa myös muita myönteisiä kokemuksia ihmisistä (jo terapian ollessa käynnissä).
Tämä on vain sellainen kehä, joka johtaa täälläkin kuvailtuun yksinäisyyteen. Kyynisen pitää nähdä itse se vaiva, että luo niitä hyviä kokemuksia. Ei siis vain odota muiden niitä tarjoavan, vaan itse luo olosuhteet niille. Vaikeaa se voi olla, muttei mahdotonta. Kaikilla on lopulta vastuu omasta elämästään. Jos tiedostaa kyynisyyden ja epäluottamuksen rajoittavan tutustumista, pitää miettiä, mitä minä voin tehdä toisin jotta pääsen tilanteeseen jota toivon. Ei, mitä muiden pitää tehdä tai kuinka universumin pitää muuttua. Muutoin voi käydä odottavan aika pitkäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ei mene yhdistystoimintaan? Hmm, moni ei varmaan ole monesta asiasta NIIN kiinnostunut, että haluaisi maksaa jäsenmaksuja ym. Minä kuulun yhteen sairausyhdistykseen, mutta en muihin.
Tuntuisi aika hassulta, että liittyisi yhdistykseen, mutta oikeastaan ei olisi siitä asiasta kovin kiinnostunut, vaan haluaisi vain kavereita.
Ethän sä sinne yhdistystoimintaan menisikään saadaksesi vain kavereita vaan siksi, että se toiminta kiinnostaa sua. Eikä kaikissa yhdistyksissä ole edes mitään jäsenmaksuja. Sitäpaitsi ne jäsenmaksutkin on yleensä aika pieniä.
Kuten sanoin, moni ei varmasti ole NIIN kiinnostunut, että yhdistys kiinnostaisi.
Älä sitten valita, että on mahdoton ystävystyä. Ellet ole kiinnostunut oikein mistään (paitsi itsestäsi), luultavasti et ole kovin kiinnostavaa seuraakaan.
Tuo on tyypillistä ihmiselle joka jää yksin vastentahtoisesti, ei kiinnosta kukaan muu kun hän itse ja hänen asiansa. Eikä ymmärrä, etteivät ne asiat ole kiinnostavia muille.
Minä en tietääkseni ole sanonut, että on mahdotonta ystävystyä. Minulla on itselläni kavereita ja ystäviä, mutta uudetkin kelpaisivat. Jos uudet kaverit kelpaisivat, miksi tällöin kiinnostaisi vain oma itse?
Ei tarvitse mennä henkilöön, jos joku on kanssasi yksioikoisista näkemyksistä eri mieltä. Se, että ei ole kiinnostunut yhdistystoiminnasta harrastussaralla, ei tarkoita, että on kiinnostunut vain itsestään. Monia asioita voi harrastaa ilman fanaattista yhdistystoimintaa.
Minulla ei ainakaan ole agendakaan olla jotenkin poikkeuksellisen kiinnostavaa seuraa ja yrittää mielistellä ihmisiä. Harmillista, jos monilla ihmisillä tällainen on tavoitteena. Eivätköhän he ihan omina, tavallisina itseinään ole kelpoja. Ei tässä mitään erikoisuutta metsästellä.
Minä en oikein ylipäänsä ymmärrä, miksi sinä kirjoitat tähän ketjuun, kun kirjoitat tänne stereotypioita, tympeitä kommentteja, vääristelet, haluat väärinymmärtää ja oikeastaan sinua ilmeisesti v*tuttaa koko aihe. Eikä sinulla ymmärtääkseni ole itselläsi mitään sen suurempaa kosketuspintaa aiheeseen? Mikä on silloin pointti? Sinulla tuntuu olevan paljon patoutumia muista ihmisistä, joten tarvitsekohan sittenkin sinä sitä tukihenkilöä, terapeuttia, sponsoria? Nyt pyörii nimittäin pahasti sama levy, joka usein traumatisoituneella pyörii.
V'tuttaa enemmän ihmiset, jotka valittavat ongelmaa, mutta jos joku tarjoaa ratkaisun, niin sitten suututaan. Mikä suurempi kosketuspinta tarvitaan, joku diplomiko?
90% tahattomasti yksinäisistä on minä-minä-ihmisiä, joilla on kovasti vaatimuksia muille. Ei kiinnosta kun omat asiat, eikä ole oppinut sitä perustotuutta, että sinun asiasi ovat tärkeitä tasan sinulle, eivätkä muut ole olemassa sinun iloksesi. Syyttävät muita omasta yksinäisyydestään, vaikka ratkaisu löytyy tasan peilistä.
Loput 10% on sitten sillä tavalla vammaisia tai sairaita, että heille eivät sosiaalisen kanssakäymisen pelisäännöt kertakaikkiaan avaudu, vaikka menisivät kymmeneen yhdistykseen, tai yrittäisivät kuinka paljon tahansa. Sitä porukkaa kohtaan on aihetta tuntea myötätuntoa.
Mistä tutkimuksesta olet nämä julkeat yleistyksesi ja räiskintäsi ottanut? Ihme trollailua. Inhoan henkilöön menemistä, mutta sinä olet kyllä oikeasti jotenkin mieleltäsi julma ihminen vailla minkään sortin empatia- ja myötätuntokykyä, ja ihmettelen suuresti, että tällaisella ihmiselläkö sitten niitä ystäviä on kasapäin. Jonka jo pelkkä ulosanti on kaikkea muuta kuin ystävällistä ja jonka näkemys on se, että ystävä ei ole tukihenkilö, ystävältä ei saa haluta mitään muuta kuin max ajanviettoa joskus ja jouluna. Lähinnä pelkkää ihmisten solvausta - ihmisten, joita et tunne.
Joo, kyllä se kosketuspinta olisi varsin suotavaa, vaikkapa diplomin verran, jos aikoo heitellä prosentteja ja roiseja yleistyksiä. Tee taustatyösi huolella! Vaihtoehtoisesti voi olla hiljaa, jos ei kuitenkaan ole varma prosenteistaan eikä ole esittää mitään muuta kuin mutua tueksi.
Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä.
(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.
Myös oikeasti voi elää hetkessä.Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.
No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan.
Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.
Sitten menee terapiaan. Ystävä ei ole tukihenkilö, hänen tehtävänsä ei ole tukea sinua.
Uskomatonta.
Jos ystävä ei ole tukihenkilö, niin mikä hänen virkansa lopulta oikein onkaan? Antaa joskus ja jouluna toiselle kepeätä pikku ajanvietettä, jossa ei sanallakaan vilku negatiiviset asiat ilmapiiriä synkistämässä? True friendship.
Oikea ystävä totta kai tukee. Joskus tarvitaan terapiaa, mutta se on ihan eri juttu.
Vierailija kirjoitti:
Toki voi miettiä, mitä sinulle on tapahtunut. Onko joku yksinäinen kohdellut niin huonosti, että siitä on jäänyt pakkomielle yleistää kaikki yksinäiset? Vai oletko itse ypöyksinäinen ja olet näin katkeroitunut jo kaikille, että purat täällä pahaa oloasi? Selvästi et kuitenkaan ymmärrä, että yksinäisyys tai uusien kavereiden haluaminen ei tee ihmisistä tietynlaisia, vaan yksinäisyys johtuu monesta eri tekijästä ja niin myös ihmiset ovat täysin erilaisia. Nämä kommenttisi ovat täysin poskettomia. Joku roti! Aivan räävitöntä tekstiä.
(Ja samat kommentit näille tämän tyypin ylänuolettajille, joita löytyy yllättävän paljon. Hävetkää, jos osaatte.)
Jos joku (muukin kuin minä) on ennen tätä keskustelua ajatellut, että yksinäiset ovat yksinäisiä ilman omaa syytään ja tuntenut ehkä jotain myötätuntoakin heitä kohtaan, niin täällä on kyllä silmät avautuneet. Ei jestas mitä sontaa nämä oletettavasti ystävättömät oikein suoltaa täällä :D (Olisi muuten suotavaa ottaa ne lääkkeet ennen kuin painaa lähetä-nappia, ettei nyt ihan täydellisesti nolaa itseään. Vaikka anonyymeinä ollaankin)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.
Myös oikeasti voi elää hetkessä.Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.
No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan.
Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.
Sitten menee terapiaan. Ystävä ei ole tukihenkilö, hänen tehtävänsä ei ole tukea sinua.
Uskomatonta.
Jos ystävä ei ole tukihenkilö, niin mikä hänen virkansa lopulta oikein onkaan? Antaa joskus ja jouluna toiselle kepeätä pikku ajanvietettä, jossa ei sanallakaan vilku negatiiviset asiat ilmapiiriä synkistämässä? True friendship.
Oikea ystävä totta kai tukee. Joskus tarvitaan terapiaa, mutta se on ihan eri juttu.
Todellinen ystävä on sellainen, joka ei jätä vaikealla hetkellä toista yksin. Ei tarvitse terapoida ketään, vaan voi vaikka lähteä masentuneen seuraksi elokuviin, jotta tulee jotain uutta ajateltavaa ja keskustelun aihetta molemmille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Ikävä juttu, mutta tällaisia asioita juuri hiotaan siellä terapiassa. Siis ENNEN kuin edes kuvitellaan löytävänsä niitä tosiystäviä. Sellaista ihmeystävää ei monikaan elämässään löydä, joka nostaisi tuollaisesta suosta ketään ylös pelkästään olemalla ystävällinen.
Tässä on nyt muutenkin yksi juttu, mitä nämä tympeät ja kyyniset ihmiset eivät oikein tunnu tajuavan... siis positiiviset ja mukavat ns. hyvät tyypit ystävystyvät helposti keskenään, koska heitä kiinnostavat myös toiset ihmiset - heidän on siis helppo viihtyä toistensa seurassa. Kyyniset negailijat eivät tutustu edes toisiinsa, koska kyräilevät lähinnä siellä omassa nurkassaan eivätkä tietenkään viihdy edes toistensa seurassa - pahinkaan negailija kun ei halua riesakseen toista negailijaa, vaan ystäväksi pitäisi nimenomaan se hyvä tyyppi saada. Ja sitten ollaan tosi loukkaantuneita ja katkeria, kun näin ei tapahdukaan. Ihme kyllä.
Se on vain monesti niin, että terapia ei riitä mihinkään, jollei ihminen sen lisäksi saa myös muita myönteisiä kokemuksia ihmisistä (jo terapian ollessa käynnissä).
Tämä on vain sellainen kehä, joka johtaa täälläkin kuvailtuun yksinäisyyteen. Kyynisen pitää nähdä itse se vaiva, että luo niitä hyviä kokemuksia. Ei siis vain odota muiden niitä tarjoavan, vaan itse luo olosuhteet niille. Vaikeaa se voi olla, muttei mahdotonta. Kaikilla on lopulta vastuu omasta elämästään. Jos tiedostaa kyynisyyden ja epäluottamuksen rajoittavan tutustumista, pitää miettiä, mitä minä voin tehdä toisin jotta pääsen tilanteeseen jota toivon. Ei, mitä muiden pitää tehdä tai kuinka universumin pitää muuttua. Muutoin voi käydä odottavan aika pitkäksi.
Monet psykologit ovat sitä mieltä, että yksin jäämisen aiheuttamien traumojen korjaantumiseen tarvitaan toisten eli koko yhteisön tukea, kosketusta toisiin ihmisiin. Ihminen ei ole saari. Jatkuva yksinolo on luonnoton olotila ihmiselle ja tekee onnettomaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.
Myös oikeasti voi elää hetkessä.Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.
No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan.
Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.
Sitten menee terapiaan. Ystävä ei ole tukihenkilö, hänen tehtävänsä ei ole tukea sinua.
Uskomatonta.
Jos ystävä ei ole tukihenkilö, niin mikä hänen virkansa lopulta oikein onkaan? Antaa joskus ja jouluna toiselle kepeätä pikku ajanvietettä, jossa ei sanallakaan vilku negatiiviset asiat ilmapiiriä synkistämässä? True friendship.
Oikea ystävä totta kai tukee. Joskus tarvitaan terapiaa, mutta se on ihan eri juttu.
No se ystävyys. Suhde, joka sekä antaa että ottaa molemmilta kutakuinkin yhtä paljon. Sairaanhoitajana ja tukihenkilönä kuitenkin tunnistan, miksi tästä asiasta syntyy kiistaa. Tukihenkilö ennen tukihenkilöksi ryhtymistään käy kurssin, jossa hänelle opetetaan, millaisia asioita traumatisoituneen, mielenterveysongelmaisen, syrjäytyneen, alkoholistin, entisen narkomaanin, vanhuksen, yksinhuoltajan tms kanssa voi joutua kohtaamaan. Hänelle myös opetetaan, millä tavalla hänen tulee ottaa nämä asiat tuettavaltaan vastaan ja mistä hän saa itse apua ja tukea, jos tilanteet ylittävät hänen omat voimavaransa.
Tukihenkilön tehtävä on olla osa tuettavansa paranemisprosessia ja pääsyä takaisin edes jotenkin normaaliin elämään. Ja sinne normaaliin elämään taas kuuluvat kaverit ja ystävät. Hän ei siis ole eikä hänen ole tarkoituskaan olla tuettavansa ystävä. Kun tuettava pääsee taas jaloilleen, tukihenkilö poistuu hänen elämästään ja siirtyy seuraavan tuettavan tukihenkilöksi. Tukihenkilö tekee siis tätä vapaaehtoistyönä, ei saadakseen uusia kavereita ja ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?
Secondary wounded. Ensin ihmistä kohdellaan kurjasti ja tämän jälkeen kaikki muut kääntävät hänelle selkänsä.
Sen vuoksi pitääkin hakea ammattiapua ja/tai vertaistukea. Eihän kukaan halua joutua vankilaankaan jonkun toisen rikoksesta.
Tuota toimintamalliahan juuri sinä käytännössä toteutat hylkimällä esimerkiksi koulukiusattua, raiskauksen uhria tai muuta kurjaa kokenutta sen takia, että hän on ahdistunut. Rankaiset toista ihmistä toiminnallasi siitä, että hänelle on tehty jotain ikävää.
Ei se ole rangaistus, koska en ole ottamassa pois mitään, mitä hänellä on tai mikä hänelle kuuluisi. Jos Jukka ajaa Pekan päälle autolla enkä minä maksa Pekan sairaalalaskua, niin ei se ole minulta mikään rangaistus Pekalle, koska ei mulla ole osaa eikä arpaa siihen, että Jukka ajoi Pekan päälle. En siis ole korvausvelvollinen aivan kuten en ole korvausvelvollinen koulukiusatullekaan tms, jos en itse ole ko koulukiusaaja.
Et taida myöskään antaa ensiapua tai soittaa hätänumeroon, jos näet jonkun makaavan tajuttomana maassa?
Tottakai teen niin, koska se on ihan oikeasti jokaisen kansalaisen velvollisuus. Muussa tapauksessahan kyseessä on heitteillejättö.
Sitäpaitsi paras ystäväni on koulukiusattu. Asia selvisi mulle vasta noin 8 vuoden ystävyyden jälkeen. Mutta hän ei koskaan ratsastanutkaan kiusaamistaustallaan eikä olettanut, että mun pitää olla hänen ystävänsä, koska hän on kokenut niin suuren vääryyden. Hän käyttäytyi alusta alkaen kuin normaali ihminen, ilman mitään negatiivisuutta, ahdistuksensa purkamisia ja muita angsteja kiusatuksi tulemistaan kohtaan. Hän ei uhriutunut eikä odottanut multa sääliä.
Vau, oletpa jalo ihminen! Suvaitset sen, että muilla on joskus ollut elämässään ongelmia, jos et joudu millään tavalla niiden vaikutuksia kohtaamaan.
Niin, minä tai minun ystävyyteni ei ole palkinto tai korvaus, jonka Universumi antaa hyvitykseksi jollekin kovia kokeneelle. Ihan voi sinne Universumiin huutaa kokemaansa vääryyttä, mutta kenenkään ihmisen ystävyys ei ole korvaus siitä vääryydestä. Ikävä kyllä jotkut kuvittelevat, että on. Ystävyyden pitää perustua ihan muihin asioihin kuin menneisyydessä koettujen vääryyksien korvaamiseen.
Näin. Mutta sitä ei minä-minä voi tajuta, koska minä-minän maailmassa vain hänellä on oikeuksia, ja muilla velvollisuuksia. Ei ihme että jää yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sikäli huvittavaa, että tällä yhdellä henkilöllä on kova huoli siitä, että yksinäiset ihmiset ne ovat itsekkäitä ja puhuvat vain omista tarpeistaan ja asioistaan, jotka eivät kiinnosta ketään. Totuus lienee aika monella kuitenkin se, että moni yksinäinen tai henkilö, joka ei enää ole pahemmin tekemisissä vanhan ystävän tai kaverin kanssa, vähentää radikaalisti puhumista omista asioistaan kaverille. Näin ainakin itse teen. Mitä vähemmän olen tekemisissä jonkun kanssa, sitä vähemmän puhun. Johan siinä etääntyy toisesta, niin miksi sellaiselle elämänsä kulkua raportoisi? Ei ne omat asiat ihan automaationa irtoa ihmisille.
Ylipäänsä kuitenkin se, että toisten asiat eivät kiinnosta vähääkään, on aika erikoinen asenne. Eikö se ole juuri itsekkyyttä? Omista asioistako täällä vain pitäisi olla kiinnostunut? Eikä missään nimessä siitä, että kaveria kiusattiin lapsena tai että mies petti ja jätti? Melko erikoista, jos jokaiseen ikävään asiaan on ratkaisu se, että "mene terapiaan, en halua kuunnella". Entäs jos asiat ovat iloisia? Saako puhua tulevista häistä tai tulevasta lapsesta, vaikka ne eivät kosketa toista vähääkään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Ikävä juttu, mutta tällaisia asioita juuri hiotaan siellä terapiassa. Siis ENNEN kuin edes kuvitellaan löytävänsä niitä tosiystäviä. Sellaista ihmeystävää ei monikaan elämässään löydä, joka nostaisi tuollaisesta suosta ketään ylös pelkästään olemalla ystävällinen.
Tässä on nyt muutenkin yksi juttu, mitä nämä tympeät ja kyyniset ihmiset eivät oikein tunnu tajuavan... siis positiiviset ja mukavat ns. hyvät tyypit ystävystyvät helposti keskenään, koska heitä kiinnostavat myös toiset ihmiset - heidän on siis helppo viihtyä toistensa seurassa. Kyyniset negailijat eivät tutustu edes toisiinsa, koska kyräilevät lähinnä siellä omassa nurkassaan eivätkä tietenkään viihdy edes toistensa seurassa - pahinkaan negailija kun ei halua riesakseen toista negailijaa, vaan ystäväksi pitäisi nimenomaan se hyvä tyyppi saada. Ja sitten ollaan tosi loukkaantuneita ja katkeria, kun näin ei tapahdukaan. Ihme kyllä.
Se on vain monesti niin, että terapia ei riitä mihinkään, jollei ihminen sen lisäksi saa myös muita myönteisiä kokemuksia ihmisistä (jo terapian ollessa käynnissä).
Tämä on vain sellainen kehä, joka johtaa täälläkin kuvailtuun yksinäisyyteen. Kyynisen pitää nähdä itse se vaiva, että luo niitä hyviä kokemuksia. Ei siis vain odota muiden niitä tarjoavan, vaan itse luo olosuhteet niille. Vaikeaa se voi olla, muttei mahdotonta. Kaikilla on lopulta vastuu omasta elämästään. Jos tiedostaa kyynisyyden ja epäluottamuksen rajoittavan tutustumista, pitää miettiä, mitä minä voin tehdä toisin jotta pääsen tilanteeseen jota toivon. Ei, mitä muiden pitää tehdä tai kuinka universumin pitää muuttua. Muutoin voi käydä odottavan aika pitkäksi.
Monet psykologit ovat sitä mieltä, että yksin jäämisen aiheuttamien traumojen korjaantumiseen tarvitaan toisten eli koko yhteisön tukea, kosketusta toisiin ihmisiin. Ihminen ei ole saari. Jatkuva yksinolo on luonnoton olotila ihmiselle ja tekee onnettomaksi.
Toki, mutta miten ajattelet käytännön toteutuksen? Kuinka mahdollistaa kosketus muihin? Itse annoin vain yhden näkökulman katkaista yksinäisyyden kierre. Teoriat ovat yksi asia, mihin pohjata, mutta realiteetit on myös otettava huomioon jos tuloksia toivotaan. Toki kaikki ei ole yksilöstä kiinni, mutta on tunnistettava, mitkä ovat omat vaikuttamisen mahdollisuudet omaan elämään. Ne eivät yleensä ole niin olemattomattomat, että kannattaisi jäädä enemmin vain odottamaan ihmettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.
Myös oikeasti voi elää hetkessä.Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.
No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan.
Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.
Sitten menee terapiaan. Ystävä ei ole tukihenkilö, hänen tehtävänsä ei ole tukea sinua.
Uskomatonta.
Jos ystävä ei ole tukihenkilö, niin mikä hänen virkansa lopulta oikein onkaan? Antaa joskus ja jouluna toiselle kepeätä pikku ajanvietettä, jossa ei sanallakaan vilku negatiiviset asiat ilmapiiriä synkistämässä? True friendship.
Oikea ystävä totta kai tukee. Joskus tarvitaan terapiaa, mutta se on ihan eri juttu.
No se ystävyys. Suhde, joka sekä antaa että ottaa molemmilta kutakuinkin yhtä paljon. Sairaanhoitajana ja tukihenkilönä kuitenkin tunnistan, miksi tästä asiasta syntyy kiistaa. Tukihenkilö ennen tukihenkilöksi ryhtymistään käy kurssin, jossa hänelle opetetaan, millaisia asioita traumatisoituneen, mielenterveysongelmaisen, syrjäytyneen, alkoholistin, entisen narkomaanin, vanhuksen, yksinhuoltajan tms kanssa voi joutua kohtaamaan. Hänelle myös opetetaan, millä tavalla hänen tulee ottaa nämä asiat tuettavaltaan vastaan ja mistä hän saa itse apua ja tukea, jos tilanteet ylittävät hänen omat voimavaransa.
Tukihenkilön tehtävä on olla osa tuettavansa paranemisprosessia ja pääsyä takaisin edes jotenkin normaaliin elämään. Ja sinne normaaliin elämään taas kuuluvat kaverit ja ystävät. Hän ei siis ole eikä hänen ole tarkoituskaan olla tuettavansa ystävä. Kun tuettava pääsee taas jaloilleen, tukihenkilö poistuu hänen elämästään ja siirtyy seuraavan tuettavan tukihenkilöksi. Tukihenkilö tekee siis tätä vapaaehtoistyönä, ei saadakseen uusia kavereita ja ystäviä.
Luulen ettei suurin osa yksinäisistä kaipaa tilaisuutta koko ajan ystävän seurassa perata ongelmiaan, vaan jotain sellaista ihmistä, joka olisi siinä omassa elämässä mukana.
Vierailija kirjoitti:
Sikäli huvittavaa, että tällä yhdellä henkilöllä on kova huoli siitä, että yksinäiset ihmiset ne ovat itsekkäitä ja puhuvat vain omista tarpeistaan ja asioistaan, jotka eivät kiinnosta ketään. Totuus lienee aika monella kuitenkin se, että moni yksinäinen tai henkilö, joka ei enää ole pahemmin tekemisissä vanhan ystävän tai kaverin kanssa, vähentää radikaalisti puhumista omista asioistaan kaverille. Näin ainakin itse teen. Mitä vähemmän olen tekemisissä jonkun kanssa, sitä vähemmän puhun. Johan siinä etääntyy toisesta, niin miksi sellaiselle elämänsä kulkua raportoisi? Ei ne omat asiat ihan automaationa irtoa ihmisille.
Ylipäänsä kuitenkin se, että toisten asiat eivät kiinnosta vähääkään, on aika erikoinen asenne. Eikö se ole juuri itsekkyyttä? Omista asioistako täällä vain pitäisi olla kiinnostunut? Eikä missään nimessä siitä, että kaveria kiusattiin lapsena tai että mies petti ja jätti? Melko erikoista, jos jokaiseen ikävään asiaan on ratkaisu se, että "mene terapiaan, en halua kuunnella". Entäs jos asiat ovat iloisia? Saako puhua tulevista häistä tai tulevasta lapsesta, vaikka ne eivät kosketa toista vähääkään?
Saathan sinä puhua vaikka tv-ohjelmista, tai varpaanvälinöyhtästä. Ja toiset saavat kuunnella tai olla kuuntelematta, sen mukaan kun heitä kiinnostaa. Mikä näillä ilkeillä yksinäisillä tuntuu olevan se sokea piste, se että aiheen pitäisi kiinnostaa paitsi puhujaa itseään, myös niitä kuulijoita.
Joku tuossa hyökkää sillä tavalla jonkun ihan hyviä vinkkejä antaneen kimppuun, että ei ihme että hän on yksin. Varmaan parempi kaikille, että onkin. Ne omat vihantunteet ja traumat pitää käsitellä ammattilaisten kanssa, ja ystävyys tulee vasta sen jälkeen. Vaikka kuinka olisi ollut koulukiusattu ja maailman murjoma.
Lopulta mitään muuta mittaria ei ole olemassa, kun se minkälaista jonkun seurassa oleminen muista on. Jos jonkun seurassa on hyvä olla, ihmiset viihtyvät. Jos ihminen on niin täynnä myrkkyä ja kaunaa ettei kukaan hänen kanssaan viihdy, hän jää yksin. Ihan yksinkertaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.
Myös oikeasti voi elää hetkessä.Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.
No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan.
Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.
Sitten menee terapiaan. Ystävä ei ole tukihenkilö, hänen tehtävänsä ei ole tukea sinua.
Uskomatonta.
Jos ystävä ei ole tukihenkilö, niin mikä hänen virkansa lopulta oikein onkaan? Antaa joskus ja jouluna toiselle kepeätä pikku ajanvietettä, jossa ei sanallakaan vilku negatiiviset asiat ilmapiiriä synkistämässä? True friendship.
Oikea ystävä totta kai tukee. Joskus tarvitaan terapiaa, mutta se on ihan eri juttu.
No se ystävyys. Suhde, joka sekä antaa että ottaa molemmilta kutakuinkin yhtä paljon. Sairaanhoitajana ja tukihenkilönä kuitenkin tunnistan, miksi tästä asiasta syntyy kiistaa. Tukihenkilö ennen tukihenkilöksi ryhtymistään käy kurssin, jossa hänelle opetetaan, millaisia asioita traumatisoituneen, mielenterveysongelmaisen, syrjäytyneen, alkoholistin, entisen narkomaanin, vanhuksen, yksinhuoltajan tms kanssa voi joutua kohtaamaan. Hänelle myös opetetaan, millä tavalla hänen tulee ottaa nämä asiat tuettavaltaan vastaan ja mistä hän saa itse apua ja tukea, jos tilanteet ylittävät hänen omat voimavaransa.
Tukihenkilön tehtävä on olla osa tuettavansa paranemisprosessia ja pääsyä takaisin edes jotenkin normaaliin elämään. Ja sinne normaaliin elämään taas kuuluvat kaverit ja ystävät. Hän ei siis ole eikä hänen ole tarkoituskaan olla tuettavansa ystävä. Kun tuettava pääsee taas jaloilleen, tukihenkilö poistuu hänen elämästään ja siirtyy seuraavan tuettavan tukihenkilöksi. Tukihenkilö tekee siis tätä vapaaehtoistyönä, ei saadakseen uusia kavereita ja ystäviä.
Olen itse ollut tukihenkilö vapaaehtoistyössä. Olen ollut päihdeongelmaisen tukihenkilö. Käynyt koulutuksen, jossa ihan esimerkkitapauksena esiteltiin tukihenkilö ja tuettava, jotka olivat myös ystäviä. Toimintaa myös mainostettiin siten, että kavereitakin voi saada tätä kautta. Toki se ei ollut pääpointti, mutta mitenkään tuota ei varottu sanomasta. Näin sitä siis koulutukset eroavat.
Minä en ainakaan katso, että olisin ollut loppujen lopuksi jotenkin "ylempänä" kuin toinen, vaan kyllä me kavereita tai tuttuja olimme ensisijaisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Ikävä juttu, mutta tällaisia asioita juuri hiotaan siellä terapiassa. Siis ENNEN kuin edes kuvitellaan löytävänsä niitä tosiystäviä. Sellaista ihmeystävää ei monikaan elämässään löydä, joka nostaisi tuollaisesta suosta ketään ylös pelkästään olemalla ystävällinen.
Tässä on nyt muutenkin yksi juttu, mitä nämä tympeät ja kyyniset ihmiset eivät oikein tunnu tajuavan... siis positiiviset ja mukavat ns. hyvät tyypit ystävystyvät helposti keskenään, koska heitä kiinnostavat myös toiset ihmiset - heidän on siis helppo viihtyä toistensa seurassa. Kyyniset negailijat eivät tutustu edes toisiinsa, koska kyräilevät lähinnä siellä omassa nurkassaan eivätkä tietenkään viihdy edes toistensa seurassa - pahinkaan negailija kun ei halua riesakseen toista negailijaa, vaan ystäväksi pitäisi nimenomaan se hyvä tyyppi saada. Ja sitten ollaan tosi loukkaantuneita ja katkeria, kun näin ei tapahdukaan. Ihme kyllä.
Se on vain monesti niin, että terapia ei riitä mihinkään, jollei ihminen sen lisäksi saa myös muita myönteisiä kokemuksia ihmisistä (jo terapian ollessa käynnissä).
Tämä on vain sellainen kehä, joka johtaa täälläkin kuvailtuun yksinäisyyteen. Kyynisen pitää nähdä itse se vaiva, että luo niitä hyviä kokemuksia. Ei siis vain odota muiden niitä tarjoavan, vaan itse luo olosuhteet niille. Vaikeaa se voi olla, muttei mahdotonta. Kaikilla on lopulta vastuu omasta elämästään. Jos tiedostaa kyynisyyden ja epäluottamuksen rajoittavan tutustumista, pitää miettiä, mitä minä voin tehdä toisin jotta pääsen tilanteeseen jota toivon. Ei, mitä muiden pitää tehdä tai kuinka universumin pitää muuttua. Muutoin voi käydä odottavan aika pitkäksi.
Monet psykologit ovat sitä mieltä, että yksin jäämisen aiheuttamien traumojen korjaantumiseen tarvitaan toisten eli koko yhteisön tukea, kosketusta toisiin ihmisiin. Ihminen ei ole saari. Jatkuva yksinolo on luonnoton olotila ihmiselle ja tekee onnettomaksi.
Toki, mutta miten ajattelet käytännön toteutuksen? Kuinka mahdollistaa kosketus muihin? Itse annoin vain yhden näkökulman katkaista yksinäisyyden kierre. Teoriat ovat yksi asia, mihin pohjata, mutta realiteetit on myös otettava huomioon jos tuloksia toivotaan. Toki kaikki ei ole yksilöstä kiinni, mutta on tunnistettava, mitkä ovat omat vaikuttamisen mahdollisuudet omaan elämään. Ne eivät yleensä ole niin olemattomattomat, että kannattaisi jäädä enemmin vain odottamaan ihmettä.
Siis ihmisiin ylipäätään myötämielisesti suhtautuvaan ihmiseen törmääminen on sinusta rinnastettavissa ihmeeksi?
Vierailija kirjoitti:
Sikäli huvittavaa, että tällä yhdellä henkilöllä on kova huoli siitä, että yksinäiset ihmiset ne ovat itsekkäitä ja puhuvat vain omista tarpeistaan ja asioistaan, jotka eivät kiinnosta ketään. Totuus lienee aika monella kuitenkin se, että moni yksinäinen tai henkilö, joka ei enää ole pahemmin tekemisissä vanhan ystävän tai kaverin kanssa, vähentää radikaalisti puhumista omista asioistaan kaverille. Näin ainakin itse teen. Mitä vähemmän olen tekemisissä jonkun kanssa, sitä vähemmän puhun. Johan siinä etääntyy toisesta, niin miksi sellaiselle elämänsä kulkua raportoisi? Ei ne omat asiat ihan automaationa irtoa ihmisille.
Ylipäänsä kuitenkin se, että toisten asiat eivät kiinnosta vähääkään, on aika erikoinen asenne. Eikö se ole juuri itsekkyyttä? Omista asioistako täällä vain pitäisi olla kiinnostunut? Eikä missään nimessä siitä, että kaveria kiusattiin lapsena tai että mies petti ja jätti? Melko erikoista, jos jokaiseen ikävään asiaan on ratkaisu se, että "mene terapiaan, en halua kuunnella". Entäs jos asiat ovat iloisia? Saako puhua tulevista häistä tai tulevasta lapsesta, vaikka ne eivät kosketa toista vähääkään?
En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta on muitakin puheenaiheita kuin sinä ja minä. Sitäpaitsi ihmiset ovat erilaisia. Joku voisi puhua aina vain itsestään, toisesta, anopista, naapurin Reiskasta, työkaverin pojan uudesta tyttöystävästä jne. Siis ihmisistä ja heidän elämästään. Mutta joku toinen taas puhuisi mieluummin kirjallisuudesta, politiikasta, ympäristöasioista tai vaikkapa eri maiden ruokakulttuurista ja vielä vaihdellen eri aiheita
Mua kiinnostaa ystäväni asiat, mutta ei niin, että puhuisimme aina joko hänen tai minun asioistani. Käytämme ehkä 10-20% yhdessäoloajastamme kuulumisten vaihtamiseen (tulevat häät jne), mutta sitten alamme puhua meitä kumpaakin kiinostavista aiheista. Eli niistä aiheista, joihin kiinnostus meidät alunperin yhdistikin Toki, jos ystäväni sairastuisi vaikkapa syöpään, hänen puolisonsa kuolisi tai tulisi avioero, voisimme käyttää muutaman tapaamiskerran vain sen asian käsittelyyn. Kun pahin vaihe olisi ohi, jatkaisimme taas normaaliin tapaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sikäli huvittavaa, että tällä yhdellä henkilöllä on kova huoli siitä, että yksinäiset ihmiset ne ovat itsekkäitä ja puhuvat vain omista tarpeistaan ja asioistaan, jotka eivät kiinnosta ketään. Totuus lienee aika monella kuitenkin se, että moni yksinäinen tai henkilö, joka ei enää ole pahemmin tekemisissä vanhan ystävän tai kaverin kanssa, vähentää radikaalisti puhumista omista asioistaan kaverille. Näin ainakin itse teen. Mitä vähemmän olen tekemisissä jonkun kanssa, sitä vähemmän puhun. Johan siinä etääntyy toisesta, niin miksi sellaiselle elämänsä kulkua raportoisi? Ei ne omat asiat ihan automaationa irtoa ihmisille.
Ylipäänsä kuitenkin se, että toisten asiat eivät kiinnosta vähääkään, on aika erikoinen asenne. Eikö se ole juuri itsekkyyttä? Omista asioistako täällä vain pitäisi olla kiinnostunut? Eikä missään nimessä siitä, että kaveria kiusattiin lapsena tai että mies petti ja jätti? Melko erikoista, jos jokaiseen ikävään asiaan on ratkaisu se, että "mene terapiaan, en halua kuunnella". Entäs jos asiat ovat iloisia? Saako puhua tulevista häistä tai tulevasta lapsesta, vaikka ne eivät kosketa toista vähääkään?
Saathan sinä puhua vaikka tv-ohjelmista, tai varpaanvälinöyhtästä. Ja toiset saavat kuunnella tai olla kuuntelematta, sen mukaan kun heitä kiinnostaa. Mikä näillä ilkeillä yksinäisillä tuntuu olevan se sokea piste, se että aiheen pitäisi kiinnostaa paitsi puhujaa itseään, myös niitä kuulijoita.
Miksi sinä kutsut yksinäisiä ilkeiksi? Sen takia, että he puhuvat tv-ohjelmista tai varpaanvälinöyhtästä? Mikä sinulla on se sokea piste, ettet siedä näitä aiheita?
Eikö ole aika luonnollista olettaa, että hei, olet kaverini, joten varmasti voin puhua sinulle omista asioistani ilman, että sielusi nyrjähtää? Kiinnosti tai ei, sehän on ystävän tehtävä kuunnella. Kuuntelu, tuo yksi tärkeimpiä tehtäviä maailmassa. Paljon tärkeämpää kuin puhuminen.
Minä kuuntelen joka viikko esim. äitini tarinoita harrastusryhmistä tai niissä käyvistä minulle tuntemattomista tädeistä. Onko se minulle sydämenasia, ei varmasti. Mutta ei sen kuulukaan olla. Sen sijaan sydämenasian kuuluu olla se, että kuuntelee asioita, jotka ovat toiselle eli äidilleni sattuneet.
Olen aiemminkin keskustelussa maininnut vertaistuen. Ne ihmiset ymmärtävät, mitä toinen on käynyt läpi. Ymmärtävät, millaisia tunteita kokemus herättää. Osaavat tukea ja myötäelää, koska ovat kokeneet saman. Antavat toisilleen myönteisiä kokemuksia ihmisistä.