Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joskus itseä harmittaa, että perheelliset, eronneet tai muut ei halua nähdä, niin esim. Facebookissa katsoo sitäkin elämää vähän säälivästi, että joku on lähes aina kuvissa vain puolisonsa kanssa. Kaikki tehdään puolison kanssa. Aivan kuin mitään muuta elämää ei olisi. Ehkä kaikki eivät kaipaa muuta, mutta ajatus siitä, että on noin riippuvainen jostain toisesta, on kamala. Kaikkea voi sattuakin elämässä, joten tuskin lienee mukavaa tippua jonnekin jäniksenkoloon, kun elämänsä on rakentanut täysin toisen varaan.
Juuri tuollaisten kommenttien takia lopetin yhteydenpidon erääseen katkeraan ex-ystävään. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.
Eipä välttämättä kovinkaan happamia. Esim. itselläni on yksi tuttu, jota en itse näkisi muutenkaan kahden kesken, koska on kaverinkaveri. Mutta silmiin on osunut se, että käytännössä koko ajan ollaan kaksin. Aika vaikeata kadehtia tällaistakaan elämää - siis minun, joka juuri sanoin, että tuollainen riippuvuus on mielestäni kamalaa. Mutta varmasti sitten jollekulle sopii.
Kateus- ja katkeruuskortti on ihan kätevä, mutta harvemmin pitää paikkansa.
Mistä tiedät että kyseessä riippuvuus? Jos 2 ihmistä viihtyy yhdessä. Itsekin lisäilen kuvia vain mieheni kanssa, käytännössä nykyään kuvat on lomareissuiltamme, ja kyllä matkustan mieheni kanssa koska osa kavereista ei lähde ikinä matkoille ja osa lähtee bilematkoille, pääsisin itsekin mukaan mutten jaksa sellaista menoa. Näen kyllä kavereitakin muttei nykyään tule otettua kuvia. Jokainen päättää mitä kuvia haluaa laittaa someen, eikä some kerro koko totuutta toisen elämästä.
No, joidenkin kohdalla kertoo ehkä enemmänkin. Mutta joo, ehkä "riippuvuus" eikä mikään lääketieteellinen riippuvuus, jota en nyt niin ajatellutkaan.
Jos itsestä tuntuu nololta mennä eri paikkoihin yksin tai pistää check-inniä ilman seuraa, niin aina voi lohduttautua sillä, että on niitäkin, jotka tarvitsevat aina sen yhden ja saman kainalosauvan.
Ohis....kyllä se taitaa olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että keskituloiset asuntovelkaiset pariskunnat matkustelevat yhdessä eivätkä erikseen kumpikin kavereidensa kanssa. Harvalla kun on pätäkkää niin paljon, että voisi tehdä kumpaakin.
Matkustaminen ja elämä ylipäänsä eri asioita, enkä itse matkustamisesta puhunut puolella sanallakaan, vaan joku toinen. Mutta jos menee lenkille, pitää mennä puolison kanssa. Jos menee syömään, puolison kanssa. Sille matkalle, puolison kanssa.
Mutta kukin toki tyylillään, mutta eipä käy tuotakaan elämää itsellä kateeksi.
Taitaa kuitenkin vähän käydä kateeks ;) vai miksi noin katkera asenne. Ei se oo sulta pois mitenkään jos joku viihtyy kumppaninsa kanssa ja haluaa tehdä asioita yhdessä.
Asioiden ihmettely tai sääliminen ei ole sama asia kuin katkeruus tai kadehdinta. Pysytään faktoissa ja logiikassa.
Ei olekaan, ei ole multa pois. Ihmetyttää vain, miksi jotkut haluavat olla ehdoin tahdoin ressukoita. Ehkä muista ihmisistä voisi saada jotain iloa ja elämänsisältöä eikä tarvitsisi takertua jatkuvasti yhteen ihmiseen.
Ohis...mutta eikö sellainenkin ihminen ole aika ressukka, joka ei ole löytänyt puolisokseen sielunkumppania vaan tarvitsee vielä muitakin ihmisiä ollakseen elämässään onnellinen? Itse en ole tippaakaan parisuhdeihminen, mutta kykenen ymmärtämään niitä, jotka eivät juurikaan tarvitse muita ihmisiä puolisonsa lisäksi. Ehkä he saavat puolisostaan sellaista iloa ja elämänsisältöä, jota kenestäkään muusta ei voi saada?
Mut eihän yleensä kumppani täytä sentään kaikkia tarpeita? Eikös se ole aika kohtuutonta jo odottaakin toiselta sellaista?
Ylipäänsä lähtökohtahan on ihan huono, jos vain kumppani pitää ihmisen onnellisena. Ihmisen pitäisi kai olla onnellinen jo ennen kumppania, mutta kumppani on bonusta.
Onnellisuus lähtee itsestä. Itse omaan siihen päälle vielä ihanan kumppanin, joka rakkaussuhteen lisäksi on myös paras ystäväni.
Olen siis se itsekäs sika, joka ei jaksa ystävystyä ihmisten kanssa, koska olen tyytyväinen näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joskus itseä harmittaa, että perheelliset, eronneet tai muut ei halua nähdä, niin esim. Facebookissa katsoo sitäkin elämää vähän säälivästi, että joku on lähes aina kuvissa vain puolisonsa kanssa. Kaikki tehdään puolison kanssa. Aivan kuin mitään muuta elämää ei olisi. Ehkä kaikki eivät kaipaa muuta, mutta ajatus siitä, että on noin riippuvainen jostain toisesta, on kamala. Kaikkea voi sattuakin elämässä, joten tuskin lienee mukavaa tippua jonnekin jäniksenkoloon, kun elämänsä on rakentanut täysin toisen varaan.
Juuri tuollaisten kommenttien takia lopetin yhteydenpidon erääseen katkeraan ex-ystävään. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.
Eipä välttämättä kovinkaan happamia. Esim. itselläni on yksi tuttu, jota en itse näkisi muutenkaan kahden kesken, koska on kaverinkaveri. Mutta silmiin on osunut se, että käytännössä koko ajan ollaan kaksin. Aika vaikeata kadehtia tällaistakaan elämää - siis minun, joka juuri sanoin, että tuollainen riippuvuus on mielestäni kamalaa. Mutta varmasti sitten jollekulle sopii.
Kateus- ja katkeruuskortti on ihan kätevä, mutta harvemmin pitää paikkansa.
Mistä tiedät että kyseessä riippuvuus? Jos 2 ihmistä viihtyy yhdessä. Itsekin lisäilen kuvia vain mieheni kanssa, käytännössä nykyään kuvat on lomareissuiltamme, ja kyllä matkustan mieheni kanssa koska osa kavereista ei lähde ikinä matkoille ja osa lähtee bilematkoille, pääsisin itsekin mukaan mutten jaksa sellaista menoa. Näen kyllä kavereitakin muttei nykyään tule otettua kuvia. Jokainen päättää mitä kuvia haluaa laittaa someen, eikä some kerro koko totuutta toisen elämästä.
No, joidenkin kohdalla kertoo ehkä enemmänkin. Mutta joo, ehkä "riippuvuus" eikä mikään lääketieteellinen riippuvuus, jota en nyt niin ajatellutkaan.
Jos itsestä tuntuu nololta mennä eri paikkoihin yksin tai pistää check-inniä ilman seuraa, niin aina voi lohduttautua sillä, että on niitäkin, jotka tarvitsevat aina sen yhden ja saman kainalosauvan.
Ohis....kyllä se taitaa olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että keskituloiset asuntovelkaiset pariskunnat matkustelevat yhdessä eivätkä erikseen kumpikin kavereidensa kanssa. Harvalla kun on pätäkkää niin paljon, että voisi tehdä kumpaakin.
Matkustaminen ja elämä ylipäänsä eri asioita, enkä itse matkustamisesta puhunut puolella sanallakaan, vaan joku toinen. Mutta jos menee lenkille, pitää mennä puolison kanssa. Jos menee syömään, puolison kanssa. Sille matkalle, puolison kanssa.
Mutta kukin toki tyylillään, mutta eipä käy tuotakaan elämää itsellä kateeksi.
Taitaa kuitenkin vähän käydä kateeks ;) vai miksi noin katkera asenne. Ei se oo sulta pois mitenkään jos joku viihtyy kumppaninsa kanssa ja haluaa tehdä asioita yhdessä.
Asioiden ihmettely tai sääliminen ei ole sama asia kuin katkeruus tai kadehdinta. Pysytään faktoissa ja logiikassa.
Ei olekaan, ei ole multa pois. Ihmetyttää vain, miksi jotkut haluavat olla ehdoin tahdoin ressukoita. Ehkä muista ihmisistä voisi saada jotain iloa ja elämänsisältöä eikä tarvitsisi takertua jatkuvasti yhteen ihmiseen.
Ohis...mutta eikö sellainenkin ihminen ole aika ressukka, joka ei ole löytänyt puolisokseen sielunkumppania vaan tarvitsee vielä muitakin ihmisiä ollakseen elämässään onnellinen? Itse en ole tippaakaan parisuhdeihminen, mutta kykenen ymmärtämään niitä, jotka eivät juurikaan tarvitse muita ihmisiä puolisonsa lisäksi. Ehkä he saavat puolisostaan sellaista iloa ja elämänsisältöä, jota kenestäkään muusta ei voi saada?
Mut eihän yleensä kumppani täytä sentään kaikkia tarpeita? Eikös se ole aika kohtuutonta jo odottaakin toiselta sellaista?
Ylipäänsä lähtökohtahan on ihan huono, jos vain kumppani pitää ihmisen onnellisena. Ihmisen pitäisi kai olla onnellinen jo ennen kumppania, mutta kumppani on bonusta.
Riippuu ihan kumppanista. Jos se kumppanikin ajattelee samalla tavalla, niin asiassa ei ole mitään ongelmaa. Omat vanhempani ovat olleet naimisissa jo 67 vuotta ja ovat aina käyneet niin juhlimassa kuin matkoillakin yhdessä. Mukana on toki ollut välillä muitakin ihmisiä, mutta eivät he ole koskaan kaivanneet elämää ilman puolisoaan. Perustivat aikoinaan jopa yhteisen firman ja olivat töissäkin yhdessä. Totta on, että kun toinen heistä jossain vaiheessa kuolee, jäljelle jäänyt tuntee varmasti yksinäisyyttä. Mutta harvemmin yli 90-vuotiailla muutenkaan on ystäviä elossa. Ainakaan sellaisia, joiden kanssa tehdä asioita. Mun vanhemmillani on omat lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset, jotka varmasti huolehtivat paremmin leskeksi jääneen seurantarpeesta kuin mahdolliset ikätoverit pystyisivät huolehtimaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisia ovat ihmiset, jotka jaksavat pohtia tämänkaltaisia asioita, että mites sille sitte käy, kun tippuu jäniksenkuoppaan, kun ei ole tehnyt sitä ja tätä.
Siis ihan oikeasti. Kuka voi olla niin vahingoniloinen tai pahanilkeä, että miettii kaveristaan sellaisia mahdollisuuksia, että sille kävisi joskus huonosti.
Mihin ihminen niitä vihollisia tarvitseekaan, jos jotkut näistä kommentoijista ovat ystävilleen tällaisia. Tuo ajatusmalli on minusta melko karu, että "vietä vaan puolisosi ja lastesi kanssa aikaa, mitäs sitte, kun tiput jäniksenkuoppaan, niin sitten saat kyllä kärsiä, kun et minun kanssani matkustellut ja viettänyt aikaa"
Ehkä tällaisten ihmisten entiset ystävät eivät ole hyljänneetkään miehen ja lasten takia, vaan juuri siksi, että ovat vaistonneet sen pahanilkisyyden, mikä mukaystävyyden takana on.
Ei onnellinen ihminen toisille toivo näin pahaa. Oikeat ystävät ajattelevat, että jos sinulle käy huonosti, niin minä olen edelleen täällä jossain olemassa, jos tarvitset apua.
Ehkä juuri tällaisen pahanilkisen ajattelun takia jotkut ihmiset ovatkin yksin.
Pakko kommentoida tähän lyhyesti, koska minä taivastelin jäniksenkuoppia ja riippuvuutta. Mikäli seurasit keskustelua, huomasit myös, etten puhunut omasta ystävästäni, vaan lähinnä ilmiöstä yleisesti.
Toisaalta vaikka olisikin kyseessä oma ystävä, mikään ei mielestäni estäisi analysoimasta realistisesti asiaa. On turhaa liittää analysointeihin tunnelatauksia, jos joku miettii puhtaasti ilmiönä sitä, että entäs sitten, jos jotain käy, kun on koko elämänsä nojannut yhden henkilön varaan. Entä jos toinen kuolee, entä jos tulee ero. Se ei tarkoita, että näitä jollekulle toivoisi. Kriisitilanteessa ei ole mukavaa olla yksin, tai koittaa äkkiä kyhätä turvaverkkoa.
Ei kannata laittaa munia yhteen koriin. Aina voi tarvita elämässään muitakin ihmisiä kuin vain yhtä - jos nyt haluaa ajatella ihan vain tällaisten etujenkin kautta asiaa. Jos ihmisiä on hylännyt, eivät he ikuisesti odota - eikä pidäkään.
Voi kuule, minä en jaksa spekuloida tuttujen ihmisten elämää ja tulevaisuutta noin tarkkaan ja jossitella, miten heille käy. Elämässä voi käydä itse kellekin vaikka miten, vaikka kuinka varmistaisi asioitaan. Joten kannattaa elää tässä päivässä ja nauttia siitä, eikä miettiä, että pidänpä nuo ihmiset lähelläni, että hyödyn heistä ja on ihmisiä, jos nyt sattuu vaikka mies kuolemaan.
Aivan. Meitä on erilaisia ihmisiä, ja minä kerroin omista ajatuksistani.
Niinpä, minä voin kuolla vaikka tänään ja olen siitä hyvin tietoinen.
Ehkä turha kuitenkin vääntää asioita noin opportunistiseen suuntaan. Ymmärsit varmaan, mitä tarkoitin. Jos et, niin sanottakoon selkokielellä vielä asia: omassa ystäväpiirissäni puolison omaavat ihmiset haluavat nähdä myös muita ihmisiä. En usko, että he ajattelevat, että ihan vain sen takia, koska aina voi sattua jotain. Että tehdäänpä tässä vähän jäynää ihmisille, en minä oikeasti heistä välitä. Vaan sen takia, että he ovat aikuisia, itsenäisiä ihmisiä ja eivät ole halunneet hylätä muuta elämäänsä puolison takia ja kaipaavat muutakin kuin yhtä ihmistä. Tätä pidän normaalina.
Minulla on eronnut tuttu (ikää 55v), joka jaksaa jauhaa tätä samaa asiaa, että mitäs sitten, jos miehes jättää sinut, sitte oot yksin, minä ainakaan en jaksa odottaa, jos joskus tulet ovelleni kolkuttamaan.
Olen joskus suoraan sanonutkin, että älä turhaan pelkää, minä todellakaan tuskin tulen juuri sinun ovellesi kolkuttelemaan ystävyyttä, jos mieheni sattuisi jättämään minut tai kuolisi minua ennen.
Mieluummin olen vaikka loppuelämäni erakkona, kuin jatkaisin kaveruutta tuollaisen ihmisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vain yksinkertainen ihminen vastaa itsestään kysyttyihin kysymyksiin täysin rehellisesti.
Tämmöinen on surullinen tapaus ja kaiken avun ulkopuolella
Etkö koe, että on vaikeaa muistaa kaikki eri ihmisille kertomasi tarinat ja aina jatkaa niitä loogisella tavalla?
Ei..koska yleensä ihmiset eivät kysy lapsuuteeni ja lääkitykseeni liittyviä asioita
Kaikissa tapauksissa kyse ei ole lapsuudesta. Muitakin osia elämäntarinastaan joutuu keksimään uusiksi, jos haluaa täysin välttää vaikeat aiheet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
Minä pidän mieluummin etäisiä suhteita ihmisiin kuin tulen avoimesti hyljeksityksi. Opiskeluaika opetti tehokkaasti miten ihmiset toisten vaikeuksiin suhtautuvat. Haluan säilyttää mielikuvan itsekunnioituksesta sen sijaan, että näkisin taas uudelleen miten väärässä seurassa avautuminen saa ihmiset täysin lukkoon.
Nimenomaan kannattaakin avautua vain oikeassa seurassa. Traumatisoituneessa ihmisessä näkyvä kyvyttömyys tulkita sosiaalisia tilanteita oikein on se juttu mikä saa "terveet" kavahtamaan ja liian kiltit ja rajattomat kuuntelemaan yli oman jaksamisen. Avautuminen kannattaa mutta vain suhteissa joihin se kuuluu ja ihmisten kanssa jotka sen kestää.
Aivan, mutta se selviää vasta avautumisen jälkeen millainen vaikutus sillä on toiseen ihmiseen ollut. Ikinä ei voi etukäteen tietää sitä, millä tavalla jonkun toisen ihmisen mieli reagoi johonkin asiaan. Eli käytännössä ihmissuhteet ovat traumatisoituneelle ihmiselle venäläistä rulettia. Ilman läheisyyttä ne eivät toimi, mutta yritykset lähestyä muita ihmisiä voivat nopeasti johtaa pitkänkin ihmissuhteen päättymiseen.
Sen vuoksi ei pidäkään avautua liian aikaisin vaan vasta sitten, kun tuntee toisen niin hyvin, että tietää muiden keskustelujen perusteella, miten tämä asiaan suhtautuu. Ystävyys ja kaveruus eivät ole terapiasuhteita. Toki toista voi kuunnella ja lohduttaa, mutta tällaisen aika on vasta sitten , kun tunnetaan jo todella hyvin.
Oletko kuullut tunnelukoista? Jos pitkänkin tuttavuuden jälkeen osuu vahingossa asioista avautuessaan johonkin toisen tunnelukoista, niin välttämättä ihmissuhde ei enää sen jälkeen palaa entiselleen. Avoimuus on aina riski, mutta ilman sitä ihmissuhde ei syvene.
Just siinä avautumisen hetkellä olisikin hyvä olla herkkä ja lukea tilannetta (miten toinen ottaa vastaan avautumisen) ennenkuin kaataa kaiken näkyviin. Usein vaan se tarve avautua on niin suuri ja huomio itsessä niin vahvasti, että havainnointi jää.
No, ei tarvitse edes avautua. Minulta eräs tuttava kysyi traumaattisen tapahtuman jälkeen miten voin (oli kuullut tapahtuneesta). Kun kerroin nukkuvani huonosti, niin hän alkoi heti selitellä, ettei kokemani asia ole yhtään mitään verrattuna siihen MITÄ KAIKKEA HÄN ON KOKENUT... Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat suhtautumiseen ihmisiin vielä pitkänkin ajan jälkeen.
Jotkut tekevät noin. Mitätöivät toisen tunteita. Itse kuitenkin oletin että nyt aiheena on ystävyyssuhteiden solmiminen kun on traumataustaa...ei törpöt tuttavat, joita toki ei kannata lähelle päästääkään .
Kyse ei ole siitä päästääkö ihmisiä lähelleen vai ei, vaan siitä, että tämäntapaiset kokemukset toistuvat monissa ihmissuhteissa kerta toisensa jälkeen. Käytännössä tuollaiset tilanteet voisi välttää ainoastaan siten, että kertoisi menneisyydestään jotain harmittomalta kuulostavaa peitetarinaa.
Jos ne toistuvat toistumistaan siinä toimii jokin negatiivinen kehä, jonka ylläpitämiseen itsekin jotenkin osallistuu. Edelleen kannustaisin kehittämään omaa sosiaalista silmää, koska muiden törppöyttä ei voi poistaa.
Voin toki miettiä mitä menneisyydestä kerron, kenelle ja miten. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että suurin osa ihmisistä ei yleensä pysty rakentavalla tavalla käsittelemään sitä, jos heidän seurassaan mainitsee jostain traumaattisesta kokemuksesta. Asiaa ei tarvitse avata edes kovin laajasti, mutta yleensä tilanne etenee niin, että tämä toinen ihminen järkyttyy kuulemastaan. Ja monesti myös sen jälkeen yhdistää epämukavan olonsa tilanteessa sinuun.
Kyllä,tuosta olen täysin samaa mieltä. Itseltä vain on poistunut tarve kertoa avoimesti omista traumaattisisista kokemuksista muille kuin aivan lähimmille. Lähimmät ymmärtää ja muulla maailmalla ei ole niin merkitystä.
No on aika hankala miettiä miten jutella normaalisti ihmisten kanssa, jos menneisyydestä puhuessa juttuihin tulee isoja aukkoja sen takia, että yrität välttää puhumasta jostain aiheista. Sitten kun niistä kysytään, niin olisiko parempi vastata kuin salainen agentti ettei voi puhua aiheesta, keksiä jokin puolitotuus vai ottaa se riski, että avoimesti puhumisen seurauksena toinen ahdistuu pahasti? Yleensä joudut vähintään rauhoittelemaan muita jos olet ollut vähänkään avoimempi menneisyydestäsi. Vuorovaikutus toisten kanssa on tämän kaiken seurauksena aika työlästä.
Tiivistelmä miten kertoa epämiellyttävästä menneisyydestään normaaleille ihmisille
1. totuus: äiti on narsistinen paska joka piti nälässä ja löi.
TOTUUS JONKA KERROT: äiti asuu 400 km päässä, joten näemme harvoin
2. totuus: syöt pysyvästi rauhoittavia ja pankkiihäiriölääkkeitä, koska (ks kohta yksi)
TOTUUS JONKA KERROT: työstressi ja univaikeudet , joihin pysyvä lääkitys
3. totuus: käyt terapiassa selvitäksesi katkeruudesta jonka menetetty lapsuus ja nuoruus aiheuttaa
TOTUUS JONKA KERROT: olet vela, koska ihmisiä on maapallolla liikaa
Siis eihän kaikesta tarvii todellakaan kertoa kaikille. Itse oon kaunistellut taustaani tai jättänyt yksinkertaisesti asiat kertomatta ja jos joku kysynyt, kertonut valkosen valheen tai ympäripyöreästi. Itselläkin kiusaamistaustaa ja narsistinen isä, joka nykyään asuu muualla ja nähdään kerran 2v:ssa. Oon vaan sanonut että se on muuttanut työn perässä sinne ja että vanhemmat eronnut kun olin teini, eipä muita nyt niin paljon kiinnostanut miksen näe isääni joka viikko ja soittele. Harvemmin normi ihmisiä kiinnostaa alkaa kaivaa yksityisasioita ellei ole ihan törppö, sellaiselle voi vastata ettei halua avata enempää tilannetta.
Nimenomaan. Mä ymmärrän että läheisten ihmisten kanssa haluaa tulla nähdyksi kokonaan ihmisenä ja myös koko elämätarinansa kertoen, mutta miksi se olisi tarpeen kaikkien kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisia ovat ihmiset, jotka jaksavat pohtia tämänkaltaisia asioita, että mites sille sitte käy, kun tippuu jäniksenkuoppaan, kun ei ole tehnyt sitä ja tätä.
Siis ihan oikeasti. Kuka voi olla niin vahingoniloinen tai pahanilkeä, että miettii kaveristaan sellaisia mahdollisuuksia, että sille kävisi joskus huonosti.
Mihin ihminen niitä vihollisia tarvitseekaan, jos jotkut näistä kommentoijista ovat ystävilleen tällaisia. Tuo ajatusmalli on minusta melko karu, että "vietä vaan puolisosi ja lastesi kanssa aikaa, mitäs sitte, kun tiput jäniksenkuoppaan, niin sitten saat kyllä kärsiä, kun et minun kanssani matkustellut ja viettänyt aikaa"
Ehkä tällaisten ihmisten entiset ystävät eivät ole hyljänneetkään miehen ja lasten takia, vaan juuri siksi, että ovat vaistonneet sen pahanilkisyyden, mikä mukaystävyyden takana on.
Ei onnellinen ihminen toisille toivo näin pahaa. Oikeat ystävät ajattelevat, että jos sinulle käy huonosti, niin minä olen edelleen täällä jossain olemassa, jos tarvitset apua.
Ehkä juuri tällaisen pahanilkisen ajattelun takia jotkut ihmiset ovatkin yksin.
Pakko kommentoida tähän lyhyesti, koska minä taivastelin jäniksenkuoppia ja riippuvuutta. Mikäli seurasit keskustelua, huomasit myös, etten puhunut omasta ystävästäni, vaan lähinnä ilmiöstä yleisesti.
Toisaalta vaikka olisikin kyseessä oma ystävä, mikään ei mielestäni estäisi analysoimasta realistisesti asiaa. On turhaa liittää analysointeihin tunnelatauksia, jos joku miettii puhtaasti ilmiönä sitä, että entäs sitten, jos jotain käy, kun on koko elämänsä nojannut yhden henkilön varaan. Entä jos toinen kuolee, entä jos tulee ero. Se ei tarkoita, että näitä jollekulle toivoisi. Kriisitilanteessa ei ole mukavaa olla yksin, tai koittaa äkkiä kyhätä turvaverkkoa.
Ei kannata laittaa munia yhteen koriin. Aina voi tarvita elämässään muitakin ihmisiä kuin vain yhtä - jos nyt haluaa ajatella ihan vain tällaisten etujenkin kautta asiaa. Jos ihmisiä on hylännyt, eivät he ikuisesti odota - eikä pidäkään.
Voi kuule, minä en jaksa spekuloida tuttujen ihmisten elämää ja tulevaisuutta noin tarkkaan ja jossitella, miten heille käy. Elämässä voi käydä itse kellekin vaikka miten, vaikka kuinka varmistaisi asioitaan. Joten kannattaa elää tässä päivässä ja nauttia siitä, eikä miettiä, että pidänpä nuo ihmiset lähelläni, että hyödyn heistä ja on ihmisiä, jos nyt sattuu vaikka mies kuolemaan.
Aivan. Meitä on erilaisia ihmisiä, ja minä kerroin omista ajatuksistani.
Niinpä, minä voin kuolla vaikka tänään ja olen siitä hyvin tietoinen.
Ehkä turha kuitenkin vääntää asioita noin opportunistiseen suuntaan. Ymmärsit varmaan, mitä tarkoitin. Jos et, niin sanottakoon selkokielellä vielä asia: omassa ystäväpiirissäni puolison omaavat ihmiset haluavat nähdä myös muita ihmisiä. En usko, että he ajattelevat, että ihan vain sen takia, koska aina voi sattua jotain. Että tehdäänpä tässä vähän jäynää ihmisille, en minä oikeasti heistä välitä. Vaan sen takia, että he ovat aikuisia, itsenäisiä ihmisiä ja eivät ole halunneet hylätä muuta elämäänsä puolison takia ja kaipaavat muutakin kuin yhtä ihmistä. Tätä pidän normaalina.
Niin, eipä tästä kannata tyhjää tingata, kun me ihmiset olemme niin erilaisia. Minä elän niin täyttä elämää tällä hetkellä, että en jaksa tai edes kiinnosta käyttää aikaani pohtimiseen, miten sillekin tutulle käy, jos mies jättää tai kuolee.
Yleensä muutenkin suhtaudun asioihin niin, että pohdin sitä ongelmaa vasta sitten, kun se tulee kohdalle. Jos jollakin puolisi kuolisi, niin miettisin sitten, mitä voisi tehdä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joskus itseä harmittaa, että perheelliset, eronneet tai muut ei halua nähdä, niin esim. Facebookissa katsoo sitäkin elämää vähän säälivästi, että joku on lähes aina kuvissa vain puolisonsa kanssa. Kaikki tehdään puolison kanssa. Aivan kuin mitään muuta elämää ei olisi. Ehkä kaikki eivät kaipaa muuta, mutta ajatus siitä, että on noin riippuvainen jostain toisesta, on kamala. Kaikkea voi sattuakin elämässä, joten tuskin lienee mukavaa tippua jonnekin jäniksenkoloon, kun elämänsä on rakentanut täysin toisen varaan.
Juuri tuollaisten kommenttien takia lopetin yhteydenpidon erääseen katkeraan ex-ystävään. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.
Eipä välttämättä kovinkaan happamia. Esim. itselläni on yksi tuttu, jota en itse näkisi muutenkaan kahden kesken, koska on kaverinkaveri. Mutta silmiin on osunut se, että käytännössä koko ajan ollaan kaksin. Aika vaikeata kadehtia tällaistakaan elämää - siis minun, joka juuri sanoin, että tuollainen riippuvuus on mielestäni kamalaa. Mutta varmasti sitten jollekulle sopii.
Kateus- ja katkeruuskortti on ihan kätevä, mutta harvemmin pitää paikkansa.
Mistä tiedät että kyseessä riippuvuus? Jos 2 ihmistä viihtyy yhdessä. Itsekin lisäilen kuvia vain mieheni kanssa, käytännössä nykyään kuvat on lomareissuiltamme, ja kyllä matkustan mieheni kanssa koska osa kavereista ei lähde ikinä matkoille ja osa lähtee bilematkoille, pääsisin itsekin mukaan mutten jaksa sellaista menoa. Näen kyllä kavereitakin muttei nykyään tule otettua kuvia. Jokainen päättää mitä kuvia haluaa laittaa someen, eikä some kerro koko totuutta toisen elämästä.
No, joidenkin kohdalla kertoo ehkä enemmänkin. Mutta joo, ehkä "riippuvuus" eikä mikään lääketieteellinen riippuvuus, jota en nyt niin ajatellutkaan.
Jos itsestä tuntuu nololta mennä eri paikkoihin yksin tai pistää check-inniä ilman seuraa, niin aina voi lohduttautua sillä, että on niitäkin, jotka tarvitsevat aina sen yhden ja saman kainalosauvan.
Ohis....kyllä se taitaa olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että keskituloiset asuntovelkaiset pariskunnat matkustelevat yhdessä eivätkä erikseen kumpikin kavereidensa kanssa. Harvalla kun on pätäkkää niin paljon, että voisi tehdä kumpaakin.
Matkustaminen ja elämä ylipäänsä eri asioita, enkä itse matkustamisesta puhunut puolella sanallakaan, vaan joku toinen. Mutta jos menee lenkille, pitää mennä puolison kanssa. Jos menee syömään, puolison kanssa. Sille matkalle, puolison kanssa.
Mutta kukin toki tyylillään, mutta eipä käy tuotakaan elämää itsellä kateeksi.
Taitaa kuitenkin vähän käydä kateeks ;) vai miksi noin katkera asenne. Ei se oo sulta pois mitenkään jos joku viihtyy kumppaninsa kanssa ja haluaa tehdä asioita yhdessä.
Asioiden ihmettely tai sääliminen ei ole sama asia kuin katkeruus tai kadehdinta. Pysytään faktoissa ja logiikassa.
Ei olekaan, ei ole multa pois. Ihmetyttää vain, miksi jotkut haluavat olla ehdoin tahdoin ressukoita. Ehkä muista ihmisistä voisi saada jotain iloa ja elämänsisältöä eikä tarvitsisi takertua jatkuvasti yhteen ihmiseen.
Itsehän tässä kutsut ihmisiä jotka elää eri tavalla kuin sinä ressukoiksi. Mistä sä sek takertumisen rebit kun ihan vapaaehtoisesti ihmiset haluaa viettää aikaa yhdessä. Hanki sinä uusia ystäviä niin ei tarvitse takertua siihen kaveriin joka ihan selvästi ei halua viettää aikaansa kanssasi.
Siis mistä kaverista sä puhut? Minähän kerroin jo ajat sitten, että kyse on kaverinkaverista, jonka kanssa en muutenkaan viettäisi aikaa kahden kesken, oli puolisoa tai ei. Ihan vain siis havaintoja elämästä, eikä mitään "mut mä haluan sitä ja tätä hänestä". Pikkasen tulee omia tarinoita joistain kavereista, kun jengi lukee viestejä sieltä täältä ja keksii loput.
Joo, niin kutsun, kun asiasisältö ei tunnu korrektein sanoin menevän perille. Mä näen, että puolisolle eläminen todella on aika surkeata. Joku toinen voi olla omasta elämästäni sitä mieltä, että onpa surkeata. Mihin minä taas voin sanoa, että pitkälti samaa mieltä, enkä lainkaan pistä tätä mielipidettä pahakseni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisia ovat ihmiset, jotka jaksavat pohtia tämänkaltaisia asioita, että mites sille sitte käy, kun tippuu jäniksenkuoppaan, kun ei ole tehnyt sitä ja tätä.
Siis ihan oikeasti. Kuka voi olla niin vahingoniloinen tai pahanilkeä, että miettii kaveristaan sellaisia mahdollisuuksia, että sille kävisi joskus huonosti.
Mihin ihminen niitä vihollisia tarvitseekaan, jos jotkut näistä kommentoijista ovat ystävilleen tällaisia. Tuo ajatusmalli on minusta melko karu, että "vietä vaan puolisosi ja lastesi kanssa aikaa, mitäs sitte, kun tiput jäniksenkuoppaan, niin sitten saat kyllä kärsiä, kun et minun kanssani matkustellut ja viettänyt aikaa"
Ehkä tällaisten ihmisten entiset ystävät eivät ole hyljänneetkään miehen ja lasten takia, vaan juuri siksi, että ovat vaistonneet sen pahanilkisyyden, mikä mukaystävyyden takana on.
Ei onnellinen ihminen toisille toivo näin pahaa. Oikeat ystävät ajattelevat, että jos sinulle käy huonosti, niin minä olen edelleen täällä jossain olemassa, jos tarvitset apua.
Ehkä juuri tällaisen pahanilkisen ajattelun takia jotkut ihmiset ovatkin yksin.
Pakko kommentoida tähän lyhyesti, koska minä taivastelin jäniksenkuoppia ja riippuvuutta. Mikäli seurasit keskustelua, huomasit myös, etten puhunut omasta ystävästäni, vaan lähinnä ilmiöstä yleisesti.
Toisaalta vaikka olisikin kyseessä oma ystävä, mikään ei mielestäni estäisi analysoimasta realistisesti asiaa. On turhaa liittää analysointeihin tunnelatauksia, jos joku miettii puhtaasti ilmiönä sitä, että entäs sitten, jos jotain käy, kun on koko elämänsä nojannut yhden henkilön varaan. Entä jos toinen kuolee, entä jos tulee ero. Se ei tarkoita, että näitä jollekulle toivoisi. Kriisitilanteessa ei ole mukavaa olla yksin, tai koittaa äkkiä kyhätä turvaverkkoa.
Ei kannata laittaa munia yhteen koriin. Aina voi tarvita elämässään muitakin ihmisiä kuin vain yhtä - jos nyt haluaa ajatella ihan vain tällaisten etujenkin kautta asiaa. Jos ihmisiä on hylännyt, eivät he ikuisesti odota - eikä pidäkään.
Voi kuule, minä en jaksa spekuloida tuttujen ihmisten elämää ja tulevaisuutta noin tarkkaan ja jossitella, miten heille käy. Elämässä voi käydä itse kellekin vaikka miten, vaikka kuinka varmistaisi asioitaan. Joten kannattaa elää tässä päivässä ja nauttia siitä, eikä miettiä, että pidänpä nuo ihmiset lähelläni, että hyödyn heistä ja on ihmisiä, jos nyt sattuu vaikka mies kuolemaan.
Aivan. Meitä on erilaisia ihmisiä, ja minä kerroin omista ajatuksistani.
Niinpä, minä voin kuolla vaikka tänään ja olen siitä hyvin tietoinen.
Ehkä turha kuitenkin vääntää asioita noin opportunistiseen suuntaan. Ymmärsit varmaan, mitä tarkoitin. Jos et, niin sanottakoon selkokielellä vielä asia: omassa ystäväpiirissäni puolison omaavat ihmiset haluavat nähdä myös muita ihmisiä. En usko, että he ajattelevat, että ihan vain sen takia, koska aina voi sattua jotain. Että tehdäänpä tässä vähän jäynää ihmisille, en minä oikeasti heistä välitä. Vaan sen takia, että he ovat aikuisia, itsenäisiä ihmisiä ja eivät ole halunneet hylätä muuta elämäänsä puolison takia ja kaipaavat muutakin kuin yhtä ihmistä. Tätä pidän normaalina.
Tämä on varmaan aika monelle normaalia. Itsekin haluan nähdä muita ihmisiä mutta niitä kavereita on karsiutunut viime vuosina aika paljon, siksi "roikun" kumppanissani ja tehdään aika paljon yhessä, kavereita näen muutaman kerran vuodessa ja töissä saa työkavereista seuraa. Eli asiat voi olla huonomminkin. Oikeasti viihdyn aika paljon yksinkin eikä mies ole todellakaan kotona mussa kiinni koko ajan, kun on omia harrastuksiakin niin joskus näkee nopeasti aamulla ja sitten illalla. Mutta myös viihdymme hyvin yhdessä ja käymme matkoilla ja keikoilla sekä joskus tavataan yhteisiä kavereita porukalla. Kyllä toivon saavani lisää kavereita koska nykyiset ei ehdi nähdä niin paljon kuin haluaisin, siksi keskustelen tässä ketjussa. Mikäs sun syy on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joskus itseä harmittaa, että perheelliset, eronneet tai muut ei halua nähdä, niin esim. Facebookissa katsoo sitäkin elämää vähän säälivästi, että joku on lähes aina kuvissa vain puolisonsa kanssa. Kaikki tehdään puolison kanssa. Aivan kuin mitään muuta elämää ei olisi. Ehkä kaikki eivät kaipaa muuta, mutta ajatus siitä, että on noin riippuvainen jostain toisesta, on kamala. Kaikkea voi sattuakin elämässä, joten tuskin lienee mukavaa tippua jonnekin jäniksenkoloon, kun elämänsä on rakentanut täysin toisen varaan.
Juuri tuollaisten kommenttien takia lopetin yhteydenpidon erääseen katkeraan ex-ystävään. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.
Eipä välttämättä kovinkaan happamia. Esim. itselläni on yksi tuttu, jota en itse näkisi muutenkaan kahden kesken, koska on kaverinkaveri. Mutta silmiin on osunut se, että käytännössä koko ajan ollaan kaksin. Aika vaikeata kadehtia tällaistakaan elämää - siis minun, joka juuri sanoin, että tuollainen riippuvuus on mielestäni kamalaa. Mutta varmasti sitten jollekulle sopii.
Kateus- ja katkeruuskortti on ihan kätevä, mutta harvemmin pitää paikkansa.
Mistä tiedät että kyseessä riippuvuus? Jos 2 ihmistä viihtyy yhdessä. Itsekin lisäilen kuvia vain mieheni kanssa, käytännössä nykyään kuvat on lomareissuiltamme, ja kyllä matkustan mieheni kanssa koska osa kavereista ei lähde ikinä matkoille ja osa lähtee bilematkoille, pääsisin itsekin mukaan mutten jaksa sellaista menoa. Näen kyllä kavereitakin muttei nykyään tule otettua kuvia. Jokainen päättää mitä kuvia haluaa laittaa someen, eikä some kerro koko totuutta toisen elämästä.
No, joidenkin kohdalla kertoo ehkä enemmänkin. Mutta joo, ehkä "riippuvuus" eikä mikään lääketieteellinen riippuvuus, jota en nyt niin ajatellutkaan.
Jos itsestä tuntuu nololta mennä eri paikkoihin yksin tai pistää check-inniä ilman seuraa, niin aina voi lohduttautua sillä, että on niitäkin, jotka tarvitsevat aina sen yhden ja saman kainalosauvan.
Ohis....kyllä se taitaa olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että keskituloiset asuntovelkaiset pariskunnat matkustelevat yhdessä eivätkä erikseen kumpikin kavereidensa kanssa. Harvalla kun on pätäkkää niin paljon, että voisi tehdä kumpaakin.
Matkustaminen ja elämä ylipäänsä eri asioita, enkä itse matkustamisesta puhunut puolella sanallakaan, vaan joku toinen. Mutta jos menee lenkille, pitää mennä puolison kanssa. Jos menee syömään, puolison kanssa. Sille matkalle, puolison kanssa.
Mutta kukin toki tyylillään, mutta eipä käy tuotakaan elämää itsellä kateeksi.
Taitaa kuitenkin vähän käydä kateeks ;) vai miksi noin katkera asenne. Ei se oo sulta pois mitenkään jos joku viihtyy kumppaninsa kanssa ja haluaa tehdä asioita yhdessä.
Asioiden ihmettely tai sääliminen ei ole sama asia kuin katkeruus tai kadehdinta. Pysytään faktoissa ja logiikassa.
Ei olekaan, ei ole multa pois. Ihmetyttää vain, miksi jotkut haluavat olla ehdoin tahdoin ressukoita. Ehkä muista ihmisistä voisi saada jotain iloa ja elämänsisältöä eikä tarvitsisi takertua jatkuvasti yhteen ihmiseen.
Ohis...mutta eikö sellainenkin ihminen ole aika ressukka, joka ei ole löytänyt puolisokseen sielunkumppania vaan tarvitsee vielä muitakin ihmisiä ollakseen elämässään onnellinen? Itse en ole tippaakaan parisuhdeihminen, mutta kykenen ymmärtämään niitä, jotka eivät juurikaan tarvitse muita ihmisiä puolisonsa lisäksi. Ehkä he saavat puolisostaan sellaista iloa ja elämänsisältöä, jota kenestäkään muusta ei voi saada?
Mut eihän yleensä kumppani täytä sentään kaikkia tarpeita? Eikös se ole aika kohtuutonta jo odottaakin toiselta sellaista?
Ylipäänsä lähtökohtahan on ihan huono, jos vain kumppani pitää ihmisen onnellisena. Ihmisen pitäisi kai olla onnellinen jo ennen kumppania, mutta kumppani on bonusta.
MInua vähän huvittaa nuo alanuolet, koska kuitenkin maailman sivun on toitotettu, että onnellisuutta ei saa hakea parisuhteesta, vaan metsään menee silloin. Ylipäänsä jos psykologille mainitsee, että no ei tässä oikein muita ole kuin tuo puoliso ja se sitten tekee mut onnelliseksi, niin merkinnät saa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisia ovat ihmiset, jotka jaksavat pohtia tämänkaltaisia asioita, että mites sille sitte käy, kun tippuu jäniksenkuoppaan, kun ei ole tehnyt sitä ja tätä.
Siis ihan oikeasti. Kuka voi olla niin vahingoniloinen tai pahanilkeä, että miettii kaveristaan sellaisia mahdollisuuksia, että sille kävisi joskus huonosti.
Mihin ihminen niitä vihollisia tarvitseekaan, jos jotkut näistä kommentoijista ovat ystävilleen tällaisia. Tuo ajatusmalli on minusta melko karu, että "vietä vaan puolisosi ja lastesi kanssa aikaa, mitäs sitte, kun tiput jäniksenkuoppaan, niin sitten saat kyllä kärsiä, kun et minun kanssani matkustellut ja viettänyt aikaa"
Ehkä tällaisten ihmisten entiset ystävät eivät ole hyljänneetkään miehen ja lasten takia, vaan juuri siksi, että ovat vaistonneet sen pahanilkisyyden, mikä mukaystävyyden takana on.
Ei onnellinen ihminen toisille toivo näin pahaa. Oikeat ystävät ajattelevat, että jos sinulle käy huonosti, niin minä olen edelleen täällä jossain olemassa, jos tarvitset apua.
Ehkä juuri tällaisen pahanilkisen ajattelun takia jotkut ihmiset ovatkin yksin.
Pakko kommentoida tähän lyhyesti, koska minä taivastelin jäniksenkuoppia ja riippuvuutta. Mikäli seurasit keskustelua, huomasit myös, etten puhunut omasta ystävästäni, vaan lähinnä ilmiöstä yleisesti.
Toisaalta vaikka olisikin kyseessä oma ystävä, mikään ei mielestäni estäisi analysoimasta realistisesti asiaa. On turhaa liittää analysointeihin tunnelatauksia, jos joku miettii puhtaasti ilmiönä sitä, että entäs sitten, jos jotain käy, kun on koko elämänsä nojannut yhden henkilön varaan. Entä jos toinen kuolee, entä jos tulee ero. Se ei tarkoita, että näitä jollekulle toivoisi. Kriisitilanteessa ei ole mukavaa olla yksin, tai koittaa äkkiä kyhätä turvaverkkoa.
Ei kannata laittaa munia yhteen koriin. Aina voi tarvita elämässään muitakin ihmisiä kuin vain yhtä - jos nyt haluaa ajatella ihan vain tällaisten etujenkin kautta asiaa. Jos ihmisiä on hylännyt, eivät he ikuisesti odota - eikä pidäkään.
Voi kuule, minä en jaksa spekuloida tuttujen ihmisten elämää ja tulevaisuutta noin tarkkaan ja jossitella, miten heille käy. Elämässä voi käydä itse kellekin vaikka miten, vaikka kuinka varmistaisi asioitaan. Joten kannattaa elää tässä päivässä ja nauttia siitä, eikä miettiä, että pidänpä nuo ihmiset lähelläni, että hyödyn heistä ja on ihmisiä, jos nyt sattuu vaikka mies kuolemaan.
Aivan. Meitä on erilaisia ihmisiä, ja minä kerroin omista ajatuksistani.
Niinpä, minä voin kuolla vaikka tänään ja olen siitä hyvin tietoinen.
Ehkä turha kuitenkin vääntää asioita noin opportunistiseen suuntaan. Ymmärsit varmaan, mitä tarkoitin. Jos et, niin sanottakoon selkokielellä vielä asia: omassa ystäväpiirissäni puolison omaavat ihmiset haluavat nähdä myös muita ihmisiä. En usko, että he ajattelevat, että ihan vain sen takia, koska aina voi sattua jotain. Että tehdäänpä tässä vähän jäynää ihmisille, en minä oikeasti heistä välitä. Vaan sen takia, että he ovat aikuisia, itsenäisiä ihmisiä ja eivät ole halunneet hylätä muuta elämäänsä puolison takia ja kaipaavat muutakin kuin yhtä ihmistä. Tätä pidän normaalina.
Kyllä toivon saavani lisää kavereita koska nykyiset ei ehdi nähdä niin paljon kuin haluaisin, siksi keskustelen tässä ketjussa. Mikäs sun syy on?
Ajanvietto työttömyyden takia ja erilaisten mielipiteiden jakaminen. Tosin eihän täällä oikeasti voi mitään rakentavaa paneelikeskustelua käydä, sanoja lisäillään ja vääristellään jo alkumetreillä, alkufaktat unohtuu jne., mikä on todella ärsyttävää. Aivan sama kuin kaverille sanoisi koko ajan, että "enhän mä niin sanonut, etkö kuunnellut, vaan...", ja keskustelu ei edes etenisi tuon takia.
Täältä niitä kavereita ei löydä, vaikka ketju rullaileekin aiheen ympärillä. Korkeintaan löytää solvauksia ym.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi.
Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.
Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.
Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..
Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.
Ystävä oli omanlaisensa, sinä olit omanlaisesi. Lopputulos oli silti se, että ystävästä saatiin syypää, joka ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäsi.
Mites musta nyt tuntuu, että tässä kuitenkin ehkä oli kaksi ihmistä, jotka eivät kyenneet kompromisseihin ja toisen elämäntyylin hyväksyntään? Minäminäminä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joskus itseä harmittaa, että perheelliset, eronneet tai muut ei halua nähdä, niin esim. Facebookissa katsoo sitäkin elämää vähän säälivästi, että joku on lähes aina kuvissa vain puolisonsa kanssa. Kaikki tehdään puolison kanssa. Aivan kuin mitään muuta elämää ei olisi. Ehkä kaikki eivät kaipaa muuta, mutta ajatus siitä, että on noin riippuvainen jostain toisesta, on kamala. Kaikkea voi sattuakin elämässä, joten tuskin lienee mukavaa tippua jonnekin jäniksenkoloon, kun elämänsä on rakentanut täysin toisen varaan.
Juuri tuollaisten kommenttien takia lopetin yhteydenpidon erääseen katkeraan ex-ystävään. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.
Eipä välttämättä kovinkaan happamia. Esim. itselläni on yksi tuttu, jota en itse näkisi muutenkaan kahden kesken, koska on kaverinkaveri. Mutta silmiin on osunut se, että käytännössä koko ajan ollaan kaksin. Aika vaikeata kadehtia tällaistakaan elämää - siis minun, joka juuri sanoin, että tuollainen riippuvuus on mielestäni kamalaa. Mutta varmasti sitten jollekulle sopii.
Kateus- ja katkeruuskortti on ihan kätevä, mutta harvemmin pitää paikkansa.
Mistä tiedät että kyseessä riippuvuus? Jos 2 ihmistä viihtyy yhdessä. Itsekin lisäilen kuvia vain mieheni kanssa, käytännössä nykyään kuvat on lomareissuiltamme, ja kyllä matkustan mieheni kanssa koska osa kavereista ei lähde ikinä matkoille ja osa lähtee bilematkoille, pääsisin itsekin mukaan mutten jaksa sellaista menoa. Näen kyllä kavereitakin muttei nykyään tule otettua kuvia. Jokainen päättää mitä kuvia haluaa laittaa someen, eikä some kerro koko totuutta toisen elämästä.
No, joidenkin kohdalla kertoo ehkä enemmänkin. Mutta joo, ehkä "riippuvuus" eikä mikään lääketieteellinen riippuvuus, jota en nyt niin ajatellutkaan.
Jos itsestä tuntuu nololta mennä eri paikkoihin yksin tai pistää check-inniä ilman seuraa, niin aina voi lohduttautua sillä, että on niitäkin, jotka tarvitsevat aina sen yhden ja saman kainalosauvan.
Ohis....kyllä se taitaa olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että keskituloiset asuntovelkaiset pariskunnat matkustelevat yhdessä eivätkä erikseen kumpikin kavereidensa kanssa. Harvalla kun on pätäkkää niin paljon, että voisi tehdä kumpaakin.
Matkustaminen ja elämä ylipäänsä eri asioita, enkä itse matkustamisesta puhunut puolella sanallakaan, vaan joku toinen. Mutta jos menee lenkille, pitää mennä puolison kanssa. Jos menee syömään, puolison kanssa. Sille matkalle, puolison kanssa.
Mutta kukin toki tyylillään, mutta eipä käy tuotakaan elämää itsellä kateeksi.
Taitaa kuitenkin vähän käydä kateeks ;) vai miksi noin katkera asenne. Ei se oo sulta pois mitenkään jos joku viihtyy kumppaninsa kanssa ja haluaa tehdä asioita yhdessä.
Asioiden ihmettely tai sääliminen ei ole sama asia kuin katkeruus tai kadehdinta. Pysytään faktoissa ja logiikassa.
Ei olekaan, ei ole multa pois. Ihmetyttää vain, miksi jotkut haluavat olla ehdoin tahdoin ressukoita. Ehkä muista ihmisistä voisi saada jotain iloa ja elämänsisältöä eikä tarvitsisi takertua jatkuvasti yhteen ihmiseen.
Ohis...mutta eikö sellainenkin ihminen ole aika ressukka, joka ei ole löytänyt puolisokseen sielunkumppania vaan tarvitsee vielä muitakin ihmisiä ollakseen elämässään onnellinen? Itse en ole tippaakaan parisuhdeihminen, mutta kykenen ymmärtämään niitä, jotka eivät juurikaan tarvitse muita ihmisiä puolisonsa lisäksi. Ehkä he saavat puolisostaan sellaista iloa ja elämänsisältöä, jota kenestäkään muusta ei voi saada?
Mut eihän yleensä kumppani täytä sentään kaikkia tarpeita? Eikös se ole aika kohtuutonta jo odottaakin toiselta sellaista?
Ylipäänsä lähtökohtahan on ihan huono, jos vain kumppani pitää ihmisen onnellisena. Ihmisen pitäisi kai olla onnellinen jo ennen kumppania, mutta kumppani on bonusta.
MInua vähän huvittaa nuo alanuolet, koska kuitenkin maailman sivun on toitotettu, että onnellisuutta ei saa hakea parisuhteesta, vaan metsään menee silloin. Ylipäänsä jos psykologille mainitsee, että no ei tässä oikein muita ole kuin tuo puoliso ja se sitten tekee mut onnelliseksi, niin merkinnät saa.
Mutta aina on niitäkin, joilla ei mene metsään. Kysehän on vain siitä, uskaltaako ottaa riskin. Minä en ole uskaltanut. Voi olla, että olen menettänyt jotain elämää suurempaa, mutta toisaalta taas pessimisti ei pety koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vain yksinkertainen ihminen vastaa itsestään kysyttyihin kysymyksiin täysin rehellisesti.
Tämmöinen on surullinen tapaus ja kaiken avun ulkopuolella
Etkö koe, että on vaikeaa muistaa kaikki eri ihmisille kertomasi tarinat ja aina jatkaa niitä loogisella tavalla?
Ei..koska yleensä ihmiset eivät kysy lapsuuteeni ja lääkitykseeni liittyviä asioita
Kaikissa tapauksissa kyse ei ole lapsuudesta. Muitakin osia elämäntarinastaan joutuu keksimään uusiksi, jos haluaa täysin välttää vaikeat aiheet.
Yritä tutustua ihmisiin, jotka ovat kiinnostuneempia asioista ja ilmiöistä kuin toisten elämäntarinoista. Mietin, että mun menneisyydestäni eivät ole kyselleet kuin lääkärit, rajatusti työnantajat sekä seurustelukumppanit. Nuo jälkimmäisetkin vasta sitten, kun suhde on alkanut vakavoitua. En ole koskaan ollut tilanteessa, jossa mun pitäisi kertoa elämäntarinaani. Silti mulla on ystäviä ja kavereita, mutta meitä yhdistää kiinnostus ihan muihin asioihin kuin toistemme elämäntarinoihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vain yksinkertainen ihminen vastaa itsestään kysyttyihin kysymyksiin täysin rehellisesti.
Tämmöinen on surullinen tapaus ja kaiken avun ulkopuolella
Perustele toki? Lähde?
kun kukaan kaveri ei soittele tai ota yhteyttä ketjusta tekemäni psykoanalyysin perusteella tekemäni tutkimus
Psykoanalyysissä varhaisen vuorovaikutuksen ja lapsuuden kokemusten merkitys nähdään tärkeänä ihmisen kehitykselle.
Kaikki mistä on tehty tutkimus on TOTTA!!!!
Riippumatta tutkimuksen tekijästä ja käytetyistä tutkimuskeinoista...
Voitko perustella ?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joskus itseä harmittaa, että perheelliset, eronneet tai muut ei halua nähdä, niin esim. Facebookissa katsoo sitäkin elämää vähän säälivästi, että joku on lähes aina kuvissa vain puolisonsa kanssa. Kaikki tehdään puolison kanssa. Aivan kuin mitään muuta elämää ei olisi. Ehkä kaikki eivät kaipaa muuta, mutta ajatus siitä, että on noin riippuvainen jostain toisesta, on kamala. Kaikkea voi sattuakin elämässä, joten tuskin lienee mukavaa tippua jonnekin jäniksenkoloon, kun elämänsä on rakentanut täysin toisen varaan.
Juuri tuollaisten kommenttien takia lopetin yhteydenpidon erääseen katkeraan ex-ystävään. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.
Eipä välttämättä kovinkaan happamia. Esim. itselläni on yksi tuttu, jota en itse näkisi muutenkaan kahden kesken, koska on kaverinkaveri. Mutta silmiin on osunut se, että käytännössä koko ajan ollaan kaksin. Aika vaikeata kadehtia tällaistakaan elämää - siis minun, joka juuri sanoin, että tuollainen riippuvuus on mielestäni kamalaa. Mutta varmasti sitten jollekulle sopii.
Kateus- ja katkeruuskortti on ihan kätevä, mutta harvemmin pitää paikkansa.
Mistä tiedät että kyseessä riippuvuus? Jos 2 ihmistä viihtyy yhdessä. Itsekin lisäilen kuvia vain mieheni kanssa, käytännössä nykyään kuvat on lomareissuiltamme, ja kyllä matkustan mieheni kanssa koska osa kavereista ei lähde ikinä matkoille ja osa lähtee bilematkoille, pääsisin itsekin mukaan mutten jaksa sellaista menoa. Näen kyllä kavereitakin muttei nykyään tule otettua kuvia. Jokainen päättää mitä kuvia haluaa laittaa someen, eikä some kerro koko totuutta toisen elämästä.
No, joidenkin kohdalla kertoo ehkä enemmänkin. Mutta joo, ehkä "riippuvuus" eikä mikään lääketieteellinen riippuvuus, jota en nyt niin ajatellutkaan.
Jos itsestä tuntuu nololta mennä eri paikkoihin yksin tai pistää check-inniä ilman seuraa, niin aina voi lohduttautua sillä, että on niitäkin, jotka tarvitsevat aina sen yhden ja saman kainalosauvan.
Ohis....kyllä se taitaa olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että keskituloiset asuntovelkaiset pariskunnat matkustelevat yhdessä eivätkä erikseen kumpikin kavereidensa kanssa. Harvalla kun on pätäkkää niin paljon, että voisi tehdä kumpaakin.
Matkustaminen ja elämä ylipäänsä eri asioita, enkä itse matkustamisesta puhunut puolella sanallakaan, vaan joku toinen. Mutta jos menee lenkille, pitää mennä puolison kanssa. Jos menee syömään, puolison kanssa. Sille matkalle, puolison kanssa.
Mutta kukin toki tyylillään, mutta eipä käy tuotakaan elämää itsellä kateeksi.
Taitaa kuitenkin vähän käydä kateeks ;) vai miksi noin katkera asenne. Ei se oo sulta pois mitenkään jos joku viihtyy kumppaninsa kanssa ja haluaa tehdä asioita yhdessä.
Asioiden ihmettely tai sääliminen ei ole sama asia kuin katkeruus tai kadehdinta. Pysytään faktoissa ja logiikassa.
Ei olekaan, ei ole multa pois. Ihmetyttää vain, miksi jotkut haluavat olla ehdoin tahdoin ressukoita. Ehkä muista ihmisistä voisi saada jotain iloa ja elämänsisältöä eikä tarvitsisi takertua jatkuvasti yhteen ihmiseen.
Ohis...mutta eikö sellainenkin ihminen ole aika ressukka, joka ei ole löytänyt puolisokseen sielunkumppania vaan tarvitsee vielä muitakin ihmisiä ollakseen elämässään onnellinen? Itse en ole tippaakaan parisuhdeihminen, mutta kykenen ymmärtämään niitä, jotka eivät juurikaan tarvitse muita ihmisiä puolisonsa lisäksi. Ehkä he saavat puolisostaan sellaista iloa ja elämänsisältöä, jota kenestäkään muusta ei voi saada?
Mut eihän yleensä kumppani täytä sentään kaikkia tarpeita? Eikös se ole aika kohtuutonta jo odottaakin toiselta sellaista?
Ylipäänsä lähtökohtahan on ihan huono, jos vain kumppani pitää ihmisen onnellisena. Ihmisen pitäisi kai olla onnellinen jo ennen kumppania, mutta kumppani on bonusta.
MInua vähän huvittaa nuo alanuolet, koska kuitenkin maailman sivun on toitotettu, että onnellisuutta ei saa hakea parisuhteesta, vaan metsään menee silloin. Ylipäänsä jos psykologille mainitsee, että no ei tässä oikein muita ole kuin tuo puoliso ja se sitten tekee mut onnelliseksi, niin merkinnät saa.
Mutta aina on niitäkin, joilla ei mene metsään. Kysehän on vain siitä, uskaltaako ottaa riskin. Minä en ole uskaltanut. Voi olla, että olen menettänyt jotain elämää suurempaa, mutta toisaalta taas pessimisti ei pety koskaan.
Mä tarkotin sitä, että kun aina hoetaan sitä, että et voi rakastaa toista, ellet ole jo ehjä ja onnellinen muutenkin blaablaa. Suurin piirtein parisuhteelta eikä varsinkaan siltä toiselta osapuolelta ei saisi toivoa mitään "täydentävää" elämäänsä. Mutta nyt moni tuntuu olevan toista mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joskus itseä harmittaa, että perheelliset, eronneet tai muut ei halua nähdä, niin esim. Facebookissa katsoo sitäkin elämää vähän säälivästi, että joku on lähes aina kuvissa vain puolisonsa kanssa. Kaikki tehdään puolison kanssa. Aivan kuin mitään muuta elämää ei olisi. Ehkä kaikki eivät kaipaa muuta, mutta ajatus siitä, että on noin riippuvainen jostain toisesta, on kamala. Kaikkea voi sattuakin elämässä, joten tuskin lienee mukavaa tippua jonnekin jäniksenkoloon, kun elämänsä on rakentanut täysin toisen varaan.
Juuri tuollaisten kommenttien takia lopetin yhteydenpidon erääseen katkeraan ex-ystävään. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.
Eipä välttämättä kovinkaan happamia. Esim. itselläni on yksi tuttu, jota en itse näkisi muutenkaan kahden kesken, koska on kaverinkaveri. Mutta silmiin on osunut se, että käytännössä koko ajan ollaan kaksin. Aika vaikeata kadehtia tällaistakaan elämää - siis minun, joka juuri sanoin, että tuollainen riippuvuus on mielestäni kamalaa. Mutta varmasti sitten jollekulle sopii.
Kateus- ja katkeruuskortti on ihan kätevä, mutta harvemmin pitää paikkansa.
Mistä tiedät että kyseessä riippuvuus? Jos 2 ihmistä viihtyy yhdessä. Itsekin lisäilen kuvia vain mieheni kanssa, käytännössä nykyään kuvat on lomareissuiltamme, ja kyllä matkustan mieheni kanssa koska osa kavereista ei lähde ikinä matkoille ja osa lähtee bilematkoille, pääsisin itsekin mukaan mutten jaksa sellaista menoa. Näen kyllä kavereitakin muttei nykyään tule otettua kuvia. Jokainen päättää mitä kuvia haluaa laittaa someen, eikä some kerro koko totuutta toisen elämästä.
No, joidenkin kohdalla kertoo ehkä enemmänkin. Mutta joo, ehkä "riippuvuus" eikä mikään lääketieteellinen riippuvuus, jota en nyt niin ajatellutkaan.
Jos itsestä tuntuu nololta mennä eri paikkoihin yksin tai pistää check-inniä ilman seuraa, niin aina voi lohduttautua sillä, että on niitäkin, jotka tarvitsevat aina sen yhden ja saman kainalosauvan.
Ohis....kyllä se taitaa olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että keskituloiset asuntovelkaiset pariskunnat matkustelevat yhdessä eivätkä erikseen kumpikin kavereidensa kanssa. Harvalla kun on pätäkkää niin paljon, että voisi tehdä kumpaakin.
Matkustaminen ja elämä ylipäänsä eri asioita, enkä itse matkustamisesta puhunut puolella sanallakaan, vaan joku toinen. Mutta jos menee lenkille, pitää mennä puolison kanssa. Jos menee syömään, puolison kanssa. Sille matkalle, puolison kanssa.
Mutta kukin toki tyylillään, mutta eipä käy tuotakaan elämää itsellä kateeksi.
Taitaa kuitenkin vähän käydä kateeks ;) vai miksi noin katkera asenne. Ei se oo sulta pois mitenkään jos joku viihtyy kumppaninsa kanssa ja haluaa tehdä asioita yhdessä.
Asioiden ihmettely tai sääliminen ei ole sama asia kuin katkeruus tai kadehdinta. Pysytään faktoissa ja logiikassa.
Ei olekaan, ei ole multa pois. Ihmetyttää vain, miksi jotkut haluavat olla ehdoin tahdoin ressukoita. Ehkä muista ihmisistä voisi saada jotain iloa ja elämänsisältöä eikä tarvitsisi takertua jatkuvasti yhteen ihmiseen.
Ohis...mutta eikö sellainenkin ihminen ole aika ressukka, joka ei ole löytänyt puolisokseen sielunkumppania vaan tarvitsee vielä muitakin ihmisiä ollakseen elämässään onnellinen? Itse en ole tippaakaan parisuhdeihminen, mutta kykenen ymmärtämään niitä, jotka eivät juurikaan tarvitse muita ihmisiä puolisonsa lisäksi. Ehkä he saavat puolisostaan sellaista iloa ja elämänsisältöä, jota kenestäkään muusta ei voi saada?
Mut eihän yleensä kumppani täytä sentään kaikkia tarpeita? Eikös se ole aika kohtuutonta jo odottaakin toiselta sellaista?
Ylipäänsä lähtökohtahan on ihan huono, jos vain kumppani pitää ihmisen onnellisena. Ihmisen pitäisi kai olla onnellinen jo ennen kumppania, mutta kumppani on bonusta.
MInua vähän huvittaa nuo alanuolet, koska kuitenkin maailman sivun on toitotettu, että onnellisuutta ei saa hakea parisuhteesta, vaan metsään menee silloin. Ylipäänsä jos psykologille mainitsee, että no ei tässä oikein muita ole kuin tuo puoliso ja se sitten tekee mut onnelliseksi, niin merkinnät saa.
Höpö höpö. Nämä ovat taas sinun tuulesta temmattuja mutujuttuja. Voin kertoa, että ei todellakaan psykologit mitään merkintöjä tee papereihinsa. Toiseksi, jos kertoo, että miehen kanssa viihtyy ja ei kaipaa oikein muita ihmisiä, niin kerroppa, mikä on se "merkintä", mikä sinne muka laitetaan.
Sen verran olen psykologien epikriisejä lukenut, että voin sanoa heti, että niissä ei mitään tuollaisia merkintöjä ole. Joten yritä pysyä edes tosiasioissa, kun jauhat mutupohjalta muiden asioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vain yksinkertainen ihminen vastaa itsestään kysyttyihin kysymyksiin täysin rehellisesti.
Tämmöinen on surullinen tapaus ja kaiken avun ulkopuolella
Perustele toki? Lähde?
kun kukaan kaveri ei soittele tai ota yhteyttä ketjusta tekemäni psykoanalyysin perusteella tekemäni tutkimus
Psykoanalyysissä varhaisen vuorovaikutuksen ja lapsuuden kokemusten merkitys nähdään tärkeänä ihmisen kehitykselle.
Jep, psykoanalyysi on huuhaata. Mutta se nyt ei taida kauheasti liittyä siihen väitteeseen, jonka esitit rehellisyydestä ja siitä, että on sen myötä kaiken avun ulkopuolella.
Äh, mitä ihmeen sieniä syönyttä jengiä tänne on nyt eksynyt. Ilmiannettu jo monia hörhöviestejä.
Veit sanat suustani! Nimenomaan, sitähän voi jäädä vaikka bussin alle huomenna. Ja kyllä niitä muitakin ihmissuhteita voi olla vaikkei näkisikään jatkuvasti ja postailisi niitä kuvia facebookkiin. Onhan toki niitä jotka katoaa ja ilmestyy takas kuvioihin eronsa jälkeen ja odottaa että kaveri haluaa taas olla väleissä, mutta kaikki ei ole sellaisia todellakaan. Joku voi hakea tukea vaikka kriisin keskellä terveydenhuollosta kun ei ole niin läheisiä ihmisiä joihin tukeutua, ja syy voi olla se ettei niitä luotettavia ystäviä alunperinkään ollut, eikä johdu siitä että on roikkunut kumppanissa kaiken aikaa.