Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
Minä pidän mieluummin etäisiä suhteita ihmisiin kuin tulen avoimesti hyljeksityksi. Opiskeluaika opetti tehokkaasti miten ihmiset toisten vaikeuksiin suhtautuvat. Haluan säilyttää mielikuvan itsekunnioituksesta sen sijaan, että näkisin taas uudelleen miten väärässä seurassa avautuminen saa ihmiset täysin lukkoon.
Nimenomaan kannattaakin avautua vain oikeassa seurassa. Traumatisoituneessa ihmisessä näkyvä kyvyttömyys tulkita sosiaalisia tilanteita oikein on se juttu mikä saa "terveet" kavahtamaan ja liian kiltit ja rajattomat kuuntelemaan yli oman jaksamisen. Avautuminen kannattaa mutta vain suhteissa joihin se kuuluu ja ihmisten kanssa jotka sen kestää.
Aivan, mutta se selviää vasta avautumisen jälkeen millainen vaikutus sillä on toiseen ihmiseen ollut. Ikinä ei voi etukäteen tietää sitä, millä tavalla jonkun toisen ihmisen mieli reagoi johonkin asiaan. Eli käytännössä ihmissuhteet ovat traumatisoituneelle ihmiselle venäläistä rulettia. Ilman läheisyyttä ne eivät toimi, mutta yritykset lähestyä muita ihmisiä voivat nopeasti johtaa pitkänkin ihmissuhteen päättymiseen.
Sen vuoksi ei pidäkään avautua liian aikaisin vaan vasta sitten, kun tuntee toisen niin hyvin, että tietää muiden keskustelujen perusteella, miten tämä asiaan suhtautuu. Ystävyys ja kaveruus eivät ole terapiasuhteita. Toki toista voi kuunnella ja lohduttaa, mutta tällaisen aika on vasta sitten , kun tunnetaan jo todella hyvin.
Oletko kuullut tunnelukoista? Jos pitkänkin tuttavuuden jälkeen osuu vahingossa asioista avautuessaan johonkin toisen tunnelukoista, niin välttämättä ihmissuhde ei enää sen jälkeen palaa entiselleen. Avoimuus on aina riski, mutta ilman sitä ihmissuhde ei syvene.
Just siinä avautumisen hetkellä olisikin hyvä olla herkkä ja lukea tilannetta (miten toinen ottaa vastaan avautumisen) ennenkuin kaataa kaiken näkyviin. Usein vaan se tarve avautua on niin suuri ja huomio itsessä niin vahvasti, että havainnointi jää.
No, ei tarvitse edes avautua. Minulta eräs tuttava kysyi traumaattisen tapahtuman jälkeen miten voin (oli kuullut tapahtuneesta). Kun kerroin nukkuvani huonosti, niin hän alkoi heti selitellä, ettei kokemani asia ole yhtään mitään verrattuna siihen MITÄ KAIKKEA HÄN ON KOKENUT... Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat suhtautumiseen ihmisiin vielä pitkänkin ajan jälkeen.
Jotkut tekevät noin. Mitätöivät toisen tunteita. Itse kuitenkin oletin että nyt aiheena on ystävyyssuhteiden solmiminen kun on traumataustaa...ei törpöt tuttavat, joita toki ei kannata lähelle päästääkään .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
Minä pidän mieluummin etäisiä suhteita ihmisiin kuin tulen avoimesti hyljeksityksi. Opiskeluaika opetti tehokkaasti miten ihmiset toisten vaikeuksiin suhtautuvat. Haluan säilyttää mielikuvan itsekunnioituksesta sen sijaan, että näkisin taas uudelleen miten väärässä seurassa avautuminen saa ihmiset täysin lukkoon.
Nimenomaan kannattaakin avautua vain oikeassa seurassa. Traumatisoituneessa ihmisessä näkyvä kyvyttömyys tulkita sosiaalisia tilanteita oikein on se juttu mikä saa "terveet" kavahtamaan ja liian kiltit ja rajattomat kuuntelemaan yli oman jaksamisen. Avautuminen kannattaa mutta vain suhteissa joihin se kuuluu ja ihmisten kanssa jotka sen kestää.
Aivan, mutta se selviää vasta avautumisen jälkeen millainen vaikutus sillä on toiseen ihmiseen ollut. Ikinä ei voi etukäteen tietää sitä, millä tavalla jonkun toisen ihmisen mieli reagoi johonkin asiaan. Eli käytännössä ihmissuhteet ovat traumatisoituneelle ihmiselle venäläistä rulettia. Ilman läheisyyttä ne eivät toimi, mutta yritykset lähestyä muita ihmisiä voivat nopeasti johtaa pitkänkin ihmissuhteen päättymiseen.
Sen vuoksi ei pidäkään avautua liian aikaisin vaan vasta sitten, kun tuntee toisen niin hyvin, että tietää muiden keskustelujen perusteella, miten tämä asiaan suhtautuu. Ystävyys ja kaveruus eivät ole terapiasuhteita. Toki toista voi kuunnella ja lohduttaa, mutta tällaisen aika on vasta sitten , kun tunnetaan jo todella hyvin.
Oletko kuullut tunnelukoista? Jos pitkänkin tuttavuuden jälkeen osuu vahingossa asioista avautuessaan johonkin toisen tunnelukoista, niin välttämättä ihmissuhde ei enää sen jälkeen palaa entiselleen. Avoimuus on aina riski, mutta ilman sitä ihmissuhde ei syvene.
Just siinä avautumisen hetkellä olisikin hyvä olla herkkä ja lukea tilannetta (miten toinen ottaa vastaan avautumisen) ennenkuin kaataa kaiken näkyviin. Usein vaan se tarve avautua on niin suuri ja huomio itsessä niin vahvasti, että havainnointi jää.
No, ei tarvitse edes avautua. Minulta eräs tuttava kysyi traumaattisen tapahtuman jälkeen miten voin (oli kuullut tapahtuneesta). Kun kerroin nukkuvani huonosti, niin hän alkoi heti selitellä, ettei kokemani asia ole yhtään mitään verrattuna siihen MITÄ KAIKKEA HÄN ON KOKENUT... Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat suhtautumiseen ihmisiin vielä pitkänkin ajan jälkeen.
Jotkut tekevät noin. Mitätöivät toisen tunteita. Itse kuitenkin oletin että nyt aiheena on ystävyyssuhteiden solmiminen kun on traumataustaa...ei törpöt tuttavat, joita toki ei kannata lähelle päästääkään .
Kyse ei ole siitä päästääkö ihmisiä lähelleen vai ei, vaan siitä, että tämäntapaiset kokemukset toistuvat monissa ihmissuhteissa kerta toisensa jälkeen. Käytännössä tuollaiset tilanteet voisi välttää ainoastaan siten, että kertoisi menneisyydestään jotain harmittomalta kuulostavaa peitetarinaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
Minä pidän mieluummin etäisiä suhteita ihmisiin kuin tulen avoimesti hyljeksityksi. Opiskeluaika opetti tehokkaasti miten ihmiset toisten vaikeuksiin suhtautuvat. Haluan säilyttää mielikuvan itsekunnioituksesta sen sijaan, että näkisin taas uudelleen miten väärässä seurassa avautuminen saa ihmiset täysin lukkoon.
Nimenomaan kannattaakin avautua vain oikeassa seurassa. Traumatisoituneessa ihmisessä näkyvä kyvyttömyys tulkita sosiaalisia tilanteita oikein on se juttu mikä saa "terveet" kavahtamaan ja liian kiltit ja rajattomat kuuntelemaan yli oman jaksamisen. Avautuminen kannattaa mutta vain suhteissa joihin se kuuluu ja ihmisten kanssa jotka sen kestää.
Aivan, mutta se selviää vasta avautumisen jälkeen millainen vaikutus sillä on toiseen ihmiseen ollut. Ikinä ei voi etukäteen tietää sitä, millä tavalla jonkun toisen ihmisen mieli reagoi johonkin asiaan. Eli käytännössä ihmissuhteet ovat traumatisoituneelle ihmiselle venäläistä rulettia. Ilman läheisyyttä ne eivät toimi, mutta yritykset lähestyä muita ihmisiä voivat nopeasti johtaa pitkänkin ihmissuhteen päättymiseen.
Sen vuoksi ei pidäkään avautua liian aikaisin vaan vasta sitten, kun tuntee toisen niin hyvin, että tietää muiden keskustelujen perusteella, miten tämä asiaan suhtautuu. Ystävyys ja kaveruus eivät ole terapiasuhteita. Toki toista voi kuunnella ja lohduttaa, mutta tällaisen aika on vasta sitten , kun tunnetaan jo todella hyvin.
Oletko kuullut tunnelukoista? Jos pitkänkin tuttavuuden jälkeen osuu vahingossa asioista avautuessaan johonkin toisen tunnelukoista, niin välttämättä ihmissuhde ei enää sen jälkeen palaa entiselleen. Avoimuus on aina riski, mutta ilman sitä ihmissuhde ei syvene.
Just siinä avautumisen hetkellä olisikin hyvä olla herkkä ja lukea tilannetta (miten toinen ottaa vastaan avautumisen) ennenkuin kaataa kaiken näkyviin. Usein vaan se tarve avautua on niin suuri ja huomio itsessä niin vahvasti, että havainnointi jää.
No, ei tarvitse edes avautua. Minulta eräs tuttava kysyi traumaattisen tapahtuman jälkeen miten voin (oli kuullut tapahtuneesta). Kun kerroin nukkuvani huonosti, niin hän alkoi heti selitellä, ettei kokemani asia ole yhtään mitään verrattuna siihen MITÄ KAIKKEA HÄN ON KOKENUT... Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat suhtautumiseen ihmisiin vielä pitkänkin ajan jälkeen.
Jotkut tekevät noin. Mitätöivät toisen tunteita. Itse kuitenkin oletin että nyt aiheena on ystävyyssuhteiden solmiminen kun on traumataustaa...ei törpöt tuttavat, joita toki ei kannata lähelle päästääkään .
Kyse ei ole siitä päästääkö ihmisiä lähelleen vai ei, vaan siitä, että tämäntapaiset kokemukset toistuvat monissa ihmissuhteissa kerta toisensa jälkeen. Käytännössä tuollaiset tilanteet voisi välttää ainoastaan siten, että kertoisi menneisyydestään jotain harmittomalta kuulostavaa peitetarinaa.
Jos ne toistuvat toistumistaan siinä toimii jokin negatiivinen kehä, jonka ylläpitämiseen itsekin jotenkin osallistuu. Edelleen kannustaisin kehittämään omaa sosiaalista silmää, koska muiden törppöyttä ei voi poistaa.
Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi.
Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.
Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.
Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..
Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
Minä pidän mieluummin etäisiä suhteita ihmisiin kuin tulen avoimesti hyljeksityksi. Opiskeluaika opetti tehokkaasti miten ihmiset toisten vaikeuksiin suhtautuvat. Haluan säilyttää mielikuvan itsekunnioituksesta sen sijaan, että näkisin taas uudelleen miten väärässä seurassa avautuminen saa ihmiset täysin lukkoon.
Nimenomaan kannattaakin avautua vain oikeassa seurassa. Traumatisoituneessa ihmisessä näkyvä kyvyttömyys tulkita sosiaalisia tilanteita oikein on se juttu mikä saa "terveet" kavahtamaan ja liian kiltit ja rajattomat kuuntelemaan yli oman jaksamisen. Avautuminen kannattaa mutta vain suhteissa joihin se kuuluu ja ihmisten kanssa jotka sen kestää.
Aivan, mutta se selviää vasta avautumisen jälkeen millainen vaikutus sillä on toiseen ihmiseen ollut. Ikinä ei voi etukäteen tietää sitä, millä tavalla jonkun toisen ihmisen mieli reagoi johonkin asiaan. Eli käytännössä ihmissuhteet ovat traumatisoituneelle ihmiselle venäläistä rulettia. Ilman läheisyyttä ne eivät toimi, mutta yritykset lähestyä muita ihmisiä voivat nopeasti johtaa pitkänkin ihmissuhteen päättymiseen.
Sen vuoksi ei pidäkään avautua liian aikaisin vaan vasta sitten, kun tuntee toisen niin hyvin, että tietää muiden keskustelujen perusteella, miten tämä asiaan suhtautuu. Ystävyys ja kaveruus eivät ole terapiasuhteita. Toki toista voi kuunnella ja lohduttaa, mutta tällaisen aika on vasta sitten , kun tunnetaan jo todella hyvin.
Oletko kuullut tunnelukoista? Jos pitkänkin tuttavuuden jälkeen osuu vahingossa asioista avautuessaan johonkin toisen tunnelukoista, niin välttämättä ihmissuhde ei enää sen jälkeen palaa entiselleen. Avoimuus on aina riski, mutta ilman sitä ihmissuhde ei syvene.
Just siinä avautumisen hetkellä olisikin hyvä olla herkkä ja lukea tilannetta (miten toinen ottaa vastaan avautumisen) ennenkuin kaataa kaiken näkyviin. Usein vaan se tarve avautua on niin suuri ja huomio itsessä niin vahvasti, että havainnointi jää.
No, ei tarvitse edes avautua. Minulta eräs tuttava kysyi traumaattisen tapahtuman jälkeen miten voin (oli kuullut tapahtuneesta). Kun kerroin nukkuvani huonosti, niin hän alkoi heti selitellä, ettei kokemani asia ole yhtään mitään verrattuna siihen MITÄ KAIKKEA HÄN ON KOKENUT... Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat suhtautumiseen ihmisiin vielä pitkänkin ajan jälkeen.
Jotkut tekevät noin. Mitätöivät toisen tunteita. Itse kuitenkin oletin että nyt aiheena on ystävyyssuhteiden solmiminen kun on traumataustaa...ei törpöt tuttavat, joita toki ei kannata lähelle päästääkään .
Kyse ei ole siitä päästääkö ihmisiä lähelleen vai ei, vaan siitä, että tämäntapaiset kokemukset toistuvat monissa ihmissuhteissa kerta toisensa jälkeen. Käytännössä tuollaiset tilanteet voisi välttää ainoastaan siten, että kertoisi menneisyydestään jotain harmittomalta kuulostavaa peitetarinaa.
Jos ne toistuvat toistumistaan siinä toimii jokin negatiivinen kehä, jonka ylläpitämiseen itsekin jotenkin osallistuu. Edelleen kannustaisin kehittämään omaa sosiaalista silmää, koska muiden törppöyttä ei voi poistaa.
Voin toki miettiä mitä menneisyydestä kerron, kenelle ja miten. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että suurin osa ihmisistä ei yleensä pysty rakentavalla tavalla käsittelemään sitä, jos heidän seurassaan mainitsee jostain traumaattisesta kokemuksesta. Asiaa ei tarvitse avata edes kovin laajasti, mutta yleensä tilanne etenee niin, että tämä toinen ihminen järkyttyy kuulemastaan. Ja monesti myös sen jälkeen yhdistää epämukavan olonsa tilanteessa sinuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
Minä pidän mieluummin etäisiä suhteita ihmisiin kuin tulen avoimesti hyljeksityksi. Opiskeluaika opetti tehokkaasti miten ihmiset toisten vaikeuksiin suhtautuvat. Haluan säilyttää mielikuvan itsekunnioituksesta sen sijaan, että näkisin taas uudelleen miten väärässä seurassa avautuminen saa ihmiset täysin lukkoon.
Nimenomaan kannattaakin avautua vain oikeassa seurassa. Traumatisoituneessa ihmisessä näkyvä kyvyttömyys tulkita sosiaalisia tilanteita oikein on se juttu mikä saa "terveet" kavahtamaan ja liian kiltit ja rajattomat kuuntelemaan yli oman jaksamisen. Avautuminen kannattaa mutta vain suhteissa joihin se kuuluu ja ihmisten kanssa jotka sen kestää.
Aivan, mutta se selviää vasta avautumisen jälkeen millainen vaikutus sillä on toiseen ihmiseen ollut. Ikinä ei voi etukäteen tietää sitä, millä tavalla jonkun toisen ihmisen mieli reagoi johonkin asiaan. Eli käytännössä ihmissuhteet ovat traumatisoituneelle ihmiselle venäläistä rulettia. Ilman läheisyyttä ne eivät toimi, mutta yritykset lähestyä muita ihmisiä voivat nopeasti johtaa pitkänkin ihmissuhteen päättymiseen.
Sen vuoksi ei pidäkään avautua liian aikaisin vaan vasta sitten, kun tuntee toisen niin hyvin, että tietää muiden keskustelujen perusteella, miten tämä asiaan suhtautuu. Ystävyys ja kaveruus eivät ole terapiasuhteita. Toki toista voi kuunnella ja lohduttaa, mutta tällaisen aika on vasta sitten , kun tunnetaan jo todella hyvin.
Oletko kuullut tunnelukoista? Jos pitkänkin tuttavuuden jälkeen osuu vahingossa asioista avautuessaan johonkin toisen tunnelukoista, niin välttämättä ihmissuhde ei enää sen jälkeen palaa entiselleen. Avoimuus on aina riski, mutta ilman sitä ihmissuhde ei syvene.
Just siinä avautumisen hetkellä olisikin hyvä olla herkkä ja lukea tilannetta (miten toinen ottaa vastaan avautumisen) ennenkuin kaataa kaiken näkyviin. Usein vaan se tarve avautua on niin suuri ja huomio itsessä niin vahvasti, että havainnointi jää.
No, ei tarvitse edes avautua. Minulta eräs tuttava kysyi traumaattisen tapahtuman jälkeen miten voin (oli kuullut tapahtuneesta). Kun kerroin nukkuvani huonosti, niin hän alkoi heti selitellä, ettei kokemani asia ole yhtään mitään verrattuna siihen MITÄ KAIKKEA HÄN ON KOKENUT... Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat suhtautumiseen ihmisiin vielä pitkänkin ajan jälkeen.
Jotkut tekevät noin. Mitätöivät toisen tunteita. Itse kuitenkin oletin että nyt aiheena on ystävyyssuhteiden solmiminen kun on traumataustaa...ei törpöt tuttavat, joita toki ei kannata lähelle päästääkään .
Kyse ei ole siitä päästääkö ihmisiä lähelleen vai ei, vaan siitä, että tämäntapaiset kokemukset toistuvat monissa ihmissuhteissa kerta toisensa jälkeen. Käytännössä tuollaiset tilanteet voisi välttää ainoastaan siten, että kertoisi menneisyydestään jotain harmittomalta kuulostavaa peitetarinaa.
Jos ne toistuvat toistumistaan siinä toimii jokin negatiivinen kehä, jonka ylläpitämiseen itsekin jotenkin osallistuu. Edelleen kannustaisin kehittämään omaa sosiaalista silmää, koska muiden törppöyttä ei voi poistaa.
Voin toki miettiä mitä menneisyydestä kerron, kenelle ja miten. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että suurin osa ihmisistä ei yleensä pysty rakentavalla tavalla käsittelemään sitä, jos heidän seurassaan mainitsee jostain traumaattisesta kokemuksesta. Asiaa ei tarvitse avata edes kovin laajasti, mutta yleensä tilanne etenee niin, että tämä toinen ihminen järkyttyy kuulemastaan. Ja monesti myös sen jälkeen yhdistää epämukavan olonsa tilanteessa sinuun.
Minä jouduin keväällä taas tällaiseen tilanteeseen, että kuuntelin ensin kaksi tuntia toisen ihmissuhdemurheita, ja kun sitten johonkin väliin tämä tajusi kysyä miten minulla menee, vastasin että aikamoinen stressi tämän opiskelun kanssa. Sainko empatiaa, sainko avata asiaa? En. Sen sijaan sain vastauksen, että "no mä en tiedä noista mitään" ja sitten jatkui oman ongelman puiminen.
Kun edes tällaiseen tavalliseen asiaan ei saa vastakaikua, on itsestään selvää etten enää puhu niistä pahemmista murheista tai menneisyydestäni mitään. Todellakin, ihmiset eivät osaa ottaa vastaan sitä, mitä on kokenut, vaikka se auttaisi ymmärtämään toisen käytöstä paremmin. Olen joka kerta itsestäni puhuessa joutunut sitä jossain vaiheessa katkerasti katumaan. Pahinta on, kun sitten sitä kertomaani käytetään minua loukkaamaan: etpä sinä näistä mitään ymmärrä kun olet sellainen ja tällainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en halua tutustua lähemmin värittömiin ja tylsiin ihmisiin joissa ei ole mitään mielenkiintoista.
Mä voin ottaa ne värittömät ja tylsät kamuikseni, kiitos. Sä saat mielihyvin kaikki "suuret persoonat" koska olen ihan korviani myöten täynnä heikäläisiä. :)
Minä uskon ymmärtäväni, mitä näillä värittömillä ja tylsillä persoonilla tarkoitetaan :)
Minulla on kaksi kokemusta. Kumpikin halusi ystävystyä minuun ja kummallakin oli ihan samat tavat. Kun soittivat, sanoivat hei, minä täällä. Sitten eivät puhuneet mitään. Kamalan vaivaannuttavaa, kun toisessa päässä on hiljaista ja itse yrittää jotain jutella. Joskus kokeilin, että vastasin vain hei ja en puhunut mitään ja otin kellosta aikaa. Meni minuutti ainakin, ennenkuin toisesta päästä kuului, mitä kuuluu. Vastasin, että ei erikoista ja kysyin takaisin. Meni taas minuutti hiljaisuutta.
Tai kun he halusivat tavata. No mentiin kahville. Toinen ei puhunut mitään. Odotti kuin minun viihdyttävän häntä. Oltiin sitten hiljaa ja ryystettiin kahvit ja vaivautuneissa tunnelmissa poistuttiin. Ja kumpikin halusi useasti nähdä minua. Lopulta en vastannut enää puhelimeen.
Tollaiset ihmiset ovat creepyjä. Väkisinkin alkaa miettiä, mitä he oikein haluavat. Tietää toisen elämästä mahdollisimman paljon? Miksi?
Eivät ole creepyjä, vaan todennäköisesti masentuneita, yksinäisiä ihmisiä, jotka janoavat seuraa, mutta eivät osaa välttämättä jutella jouhevasti asioista niin kuin normaalit ihmiset.
Kaikki kun eivät satu olemaan sosiaalisesti lahjakkaita ja jos sattuu olemaan takana koulukiusaamista, niin tuo on täysin odotettu skenaario.
Sen toki ymmärrän, että tällaiset ihmiset ovat usein todella rasittavia, jos he eivät saa sanaa suustaan ja itse yrittää kaikkensa, että tämä vähän avautuisi elämästään. Mutta he eivät tee sitä pahuuttaan, kaukana siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
Minä pidän mieluummin etäisiä suhteita ihmisiin kuin tulen avoimesti hyljeksityksi. Opiskeluaika opetti tehokkaasti miten ihmiset toisten vaikeuksiin suhtautuvat. Haluan säilyttää mielikuvan itsekunnioituksesta sen sijaan, että näkisin taas uudelleen miten väärässä seurassa avautuminen saa ihmiset täysin lukkoon.
Nimenomaan kannattaakin avautua vain oikeassa seurassa. Traumatisoituneessa ihmisessä näkyvä kyvyttömyys tulkita sosiaalisia tilanteita oikein on se juttu mikä saa "terveet" kavahtamaan ja liian kiltit ja rajattomat kuuntelemaan yli oman jaksamisen. Avautuminen kannattaa mutta vain suhteissa joihin se kuuluu ja ihmisten kanssa jotka sen kestää.
Aivan, mutta se selviää vasta avautumisen jälkeen millainen vaikutus sillä on toiseen ihmiseen ollut. Ikinä ei voi etukäteen tietää sitä, millä tavalla jonkun toisen ihmisen mieli reagoi johonkin asiaan. Eli käytännössä ihmissuhteet ovat traumatisoituneelle ihmiselle venäläistä rulettia. Ilman läheisyyttä ne eivät toimi, mutta yritykset lähestyä muita ihmisiä voivat nopeasti johtaa pitkänkin ihmissuhteen päättymiseen.
Sen vuoksi ei pidäkään avautua liian aikaisin vaan vasta sitten, kun tuntee toisen niin hyvin, että tietää muiden keskustelujen perusteella, miten tämä asiaan suhtautuu. Ystävyys ja kaveruus eivät ole terapiasuhteita. Toki toista voi kuunnella ja lohduttaa, mutta tällaisen aika on vasta sitten , kun tunnetaan jo todella hyvin.
Oletko kuullut tunnelukoista? Jos pitkänkin tuttavuuden jälkeen osuu vahingossa asioista avautuessaan johonkin toisen tunnelukoista, niin välttämättä ihmissuhde ei enää sen jälkeen palaa entiselleen. Avoimuus on aina riski, mutta ilman sitä ihmissuhde ei syvene.
Just siinä avautumisen hetkellä olisikin hyvä olla herkkä ja lukea tilannetta (miten toinen ottaa vastaan avautumisen) ennenkuin kaataa kaiken näkyviin. Usein vaan se tarve avautua on niin suuri ja huomio itsessä niin vahvasti, että havainnointi jää.
No, ei tarvitse edes avautua. Minulta eräs tuttava kysyi traumaattisen tapahtuman jälkeen miten voin (oli kuullut tapahtuneesta). Kun kerroin nukkuvani huonosti, niin hän alkoi heti selitellä, ettei kokemani asia ole yhtään mitään verrattuna siihen MITÄ KAIKKEA HÄN ON KOKENUT... Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat suhtautumiseen ihmisiin vielä pitkänkin ajan jälkeen.
Jotkut tekevät noin. Mitätöivät toisen tunteita. Itse kuitenkin oletin että nyt aiheena on ystävyyssuhteiden solmiminen kun on traumataustaa...ei törpöt tuttavat, joita toki ei kannata lähelle päästääkään .
Kyse ei ole siitä päästääkö ihmisiä lähelleen vai ei, vaan siitä, että tämäntapaiset kokemukset toistuvat monissa ihmissuhteissa kerta toisensa jälkeen. Käytännössä tuollaiset tilanteet voisi välttää ainoastaan siten, että kertoisi menneisyydestään jotain harmittomalta kuulostavaa peitetarinaa.
Jos ne toistuvat toistumistaan siinä toimii jokin negatiivinen kehä, jonka ylläpitämiseen itsekin jotenkin osallistuu. Edelleen kannustaisin kehittämään omaa sosiaalista silmää, koska muiden törppöyttä ei voi poistaa.
Voin toki miettiä mitä menneisyydestä kerron, kenelle ja miten. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että suurin osa ihmisistä ei yleensä pysty rakentavalla tavalla käsittelemään sitä, jos heidän seurassaan mainitsee jostain traumaattisesta kokemuksesta. Asiaa ei tarvitse avata edes kovin laajasti, mutta yleensä tilanne etenee niin, että tämä toinen ihminen järkyttyy kuulemastaan. Ja monesti myös sen jälkeen yhdistää epämukavan olonsa tilanteessa sinuun.
Kyllä,tuosta olen täysin samaa mieltä. Itseltä vain on poistunut tarve kertoa avoimesti omista traumaattisisista kokemuksista muille kuin aivan lähimmille. Lähimmät ymmärtää ja muulla maailmalla ei ole niin merkitystä.
Vinkkejä yksinäisyyden ennaltaehkäisyyn
1. hommaa ns tossukka mies=sinä päätät mitä tehdään ja milloin
2. tee 2kpl lapsia ..(toinen on varalla jos toinen jää esim auton alle)
seura varmistettu 16 vuotiaaksi asti...vähintään
3. Liity uskonlahkoon...tai perussuomalaisiin
no niin...pärjäät loppuelämäsi ilman yhtään ystävää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
Minä pidän mieluummin etäisiä suhteita ihmisiin kuin tulen avoimesti hyljeksityksi. Opiskeluaika opetti tehokkaasti miten ihmiset toisten vaikeuksiin suhtautuvat. Haluan säilyttää mielikuvan itsekunnioituksesta sen sijaan, että näkisin taas uudelleen miten väärässä seurassa avautuminen saa ihmiset täysin lukkoon.
Nimenomaan kannattaakin avautua vain oikeassa seurassa. Traumatisoituneessa ihmisessä näkyvä kyvyttömyys tulkita sosiaalisia tilanteita oikein on se juttu mikä saa "terveet" kavahtamaan ja liian kiltit ja rajattomat kuuntelemaan yli oman jaksamisen. Avautuminen kannattaa mutta vain suhteissa joihin se kuuluu ja ihmisten kanssa jotka sen kestää.
Aivan, mutta se selviää vasta avautumisen jälkeen millainen vaikutus sillä on toiseen ihmiseen ollut. Ikinä ei voi etukäteen tietää sitä, millä tavalla jonkun toisen ihmisen mieli reagoi johonkin asiaan. Eli käytännössä ihmissuhteet ovat traumatisoituneelle ihmiselle venäläistä rulettia. Ilman läheisyyttä ne eivät toimi, mutta yritykset lähestyä muita ihmisiä voivat nopeasti johtaa pitkänkin ihmissuhteen päättymiseen.
Sen vuoksi ei pidäkään avautua liian aikaisin vaan vasta sitten, kun tuntee toisen niin hyvin, että tietää muiden keskustelujen perusteella, miten tämä asiaan suhtautuu. Ystävyys ja kaveruus eivät ole terapiasuhteita. Toki toista voi kuunnella ja lohduttaa, mutta tällaisen aika on vasta sitten , kun tunnetaan jo todella hyvin.
Oletko kuullut tunnelukoista? Jos pitkänkin tuttavuuden jälkeen osuu vahingossa asioista avautuessaan johonkin toisen tunnelukoista, niin välttämättä ihmissuhde ei enää sen jälkeen palaa entiselleen. Avoimuus on aina riski, mutta ilman sitä ihmissuhde ei syvene.
Just siinä avautumisen hetkellä olisikin hyvä olla herkkä ja lukea tilannetta (miten toinen ottaa vastaan avautumisen) ennenkuin kaataa kaiken näkyviin. Usein vaan se tarve avautua on niin suuri ja huomio itsessä niin vahvasti, että havainnointi jää.
No, ei tarvitse edes avautua. Minulta eräs tuttava kysyi traumaattisen tapahtuman jälkeen miten voin (oli kuullut tapahtuneesta). Kun kerroin nukkuvani huonosti, niin hän alkoi heti selitellä, ettei kokemani asia ole yhtään mitään verrattuna siihen MITÄ KAIKKEA HÄN ON KOKENUT... Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat suhtautumiseen ihmisiin vielä pitkänkin ajan jälkeen.
Jotkut tekevät noin. Mitätöivät toisen tunteita. Itse kuitenkin oletin että nyt aiheena on ystävyyssuhteiden solmiminen kun on traumataustaa...ei törpöt tuttavat, joita toki ei kannata lähelle päästääkään .
Kyse ei ole siitä päästääkö ihmisiä lähelleen vai ei, vaan siitä, että tämäntapaiset kokemukset toistuvat monissa ihmissuhteissa kerta toisensa jälkeen. Käytännössä tuollaiset tilanteet voisi välttää ainoastaan siten, että kertoisi menneisyydestään jotain harmittomalta kuulostavaa peitetarinaa.
Jos ne toistuvat toistumistaan siinä toimii jokin negatiivinen kehä, jonka ylläpitämiseen itsekin jotenkin osallistuu. Edelleen kannustaisin kehittämään omaa sosiaalista silmää, koska muiden törppöyttä ei voi poistaa.
Voin toki miettiä mitä menneisyydestä kerron, kenelle ja miten. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että suurin osa ihmisistä ei yleensä pysty rakentavalla tavalla käsittelemään sitä, jos heidän seurassaan mainitsee jostain traumaattisesta kokemuksesta. Asiaa ei tarvitse avata edes kovin laajasti, mutta yleensä tilanne etenee niin, että tämä toinen ihminen järkyttyy kuulemastaan. Ja monesti myös sen jälkeen yhdistää epämukavan olonsa tilanteessa sinuun.
Kyllä,tuosta olen täysin samaa mieltä. Itseltä vain on poistunut tarve kertoa avoimesti omista traumaattisisista kokemuksista muille kuin aivan lähimmille. Lähimmät ymmärtää ja muulla maailmalla ei ole niin merkitystä.
No on aika hankala miettiä miten jutella normaalisti ihmisten kanssa, jos menneisyydestä puhuessa juttuihin tulee isoja aukkoja sen takia, että yrität välttää puhumasta jostain aiheista. Sitten kun niistä kysytään, niin olisiko parempi vastata kuin salainen agentti ettei voi puhua aiheesta, keksiä jokin puolitotuus vai ottaa se riski, että avoimesti puhumisen seurauksena toinen ahdistuu pahasti? Yleensä joudut vähintään rauhoittelemaan muita jos olet ollut vähänkään avoimempi menneisyydestäsi. Vuorovaikutus toisten kanssa on tämän kaiken seurauksena aika työlästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
Minä pidän mieluummin etäisiä suhteita ihmisiin kuin tulen avoimesti hyljeksityksi. Opiskeluaika opetti tehokkaasti miten ihmiset toisten vaikeuksiin suhtautuvat. Haluan säilyttää mielikuvan itsekunnioituksesta sen sijaan, että näkisin taas uudelleen miten väärässä seurassa avautuminen saa ihmiset täysin lukkoon.
Nimenomaan kannattaakin avautua vain oikeassa seurassa. Traumatisoituneessa ihmisessä näkyvä kyvyttömyys tulkita sosiaalisia tilanteita oikein on se juttu mikä saa "terveet" kavahtamaan ja liian kiltit ja rajattomat kuuntelemaan yli oman jaksamisen. Avautuminen kannattaa mutta vain suhteissa joihin se kuuluu ja ihmisten kanssa jotka sen kestää.
Aivan, mutta se selviää vasta avautumisen jälkeen millainen vaikutus sillä on toiseen ihmiseen ollut. Ikinä ei voi etukäteen tietää sitä, millä tavalla jonkun toisen ihmisen mieli reagoi johonkin asiaan. Eli käytännössä ihmissuhteet ovat traumatisoituneelle ihmiselle venäläistä rulettia. Ilman läheisyyttä ne eivät toimi, mutta yritykset lähestyä muita ihmisiä voivat nopeasti johtaa pitkänkin ihmissuhteen päättymiseen.
Sen vuoksi ei pidäkään avautua liian aikaisin vaan vasta sitten, kun tuntee toisen niin hyvin, että tietää muiden keskustelujen perusteella, miten tämä asiaan suhtautuu. Ystävyys ja kaveruus eivät ole terapiasuhteita. Toki toista voi kuunnella ja lohduttaa, mutta tällaisen aika on vasta sitten , kun tunnetaan jo todella hyvin.
Oletko kuullut tunnelukoista? Jos pitkänkin tuttavuuden jälkeen osuu vahingossa asioista avautuessaan johonkin toisen tunnelukoista, niin välttämättä ihmissuhde ei enää sen jälkeen palaa entiselleen. Avoimuus on aina riski, mutta ilman sitä ihmissuhde ei syvene.
Just siinä avautumisen hetkellä olisikin hyvä olla herkkä ja lukea tilannetta (miten toinen ottaa vastaan avautumisen) ennenkuin kaataa kaiken näkyviin. Usein vaan se tarve avautua on niin suuri ja huomio itsessä niin vahvasti, että havainnointi jää.
No, ei tarvitse edes avautua. Minulta eräs tuttava kysyi traumaattisen tapahtuman jälkeen miten voin (oli kuullut tapahtuneesta). Kun kerroin nukkuvani huonosti, niin hän alkoi heti selitellä, ettei kokemani asia ole yhtään mitään verrattuna siihen MITÄ KAIKKEA HÄN ON KOKENUT... Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat suhtautumiseen ihmisiin vielä pitkänkin ajan jälkeen.
Jotkut tekevät noin. Mitätöivät toisen tunteita. Itse kuitenkin oletin että nyt aiheena on ystävyyssuhteiden solmiminen kun on traumataustaa...ei törpöt tuttavat, joita toki ei kannata lähelle päästääkään .
Kyse ei ole siitä päästääkö ihmisiä lähelleen vai ei, vaan siitä, että tämäntapaiset kokemukset toistuvat monissa ihmissuhteissa kerta toisensa jälkeen. Käytännössä tuollaiset tilanteet voisi välttää ainoastaan siten, että kertoisi menneisyydestään jotain harmittomalta kuulostavaa peitetarinaa.
Jos ne toistuvat toistumistaan siinä toimii jokin negatiivinen kehä, jonka ylläpitämiseen itsekin jotenkin osallistuu. Edelleen kannustaisin kehittämään omaa sosiaalista silmää, koska muiden törppöyttä ei voi poistaa.
Voin toki miettiä mitä menneisyydestä kerron, kenelle ja miten. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että suurin osa ihmisistä ei yleensä pysty rakentavalla tavalla käsittelemään sitä, jos heidän seurassaan mainitsee jostain traumaattisesta kokemuksesta. Asiaa ei tarvitse avata edes kovin laajasti, mutta yleensä tilanne etenee niin, että tämä toinen ihminen järkyttyy kuulemastaan. Ja monesti myös sen jälkeen yhdistää epämukavan olonsa tilanteessa sinuun.
Kyllä,tuosta olen täysin samaa mieltä. Itseltä vain on poistunut tarve kertoa avoimesti omista traumaattisisista kokemuksista muille kuin aivan lähimmille. Lähimmät ymmärtää ja muulla maailmalla ei ole niin merkitystä.
No on aika hankala miettiä miten jutella normaalisti ihmisten kanssa, jos menneisyydestä puhuessa juttuihin tulee isoja aukkoja sen takia, että yrität välttää puhumasta jostain aiheista. Sitten kun niistä kysytään, niin olisiko parempi vastata kuin salainen agentti ettei voi puhua aiheesta, keksiä jokin puolitotuus vai ottaa se riski, että avoimesti puhumisen seurauksena toinen ahdistuu pahasti? Yleensä joudut vähintään rauhoittelemaan muita jos olet ollut vähänkään avoimempi menneisyydestäsi. Vuorovaikutus toisten kanssa on tämän kaiken seurauksena aika työlästä.
Tiivistelmä miten kertoa epämiellyttävästä menneisyydestään normaaleille ihmisille
1. totuus: äiti on narsistinen paska joka piti nälässä ja löi.
TOTUUS JONKA KERROT: äiti asuu 400 km päässä, joten näemme harvoin
2. totuus: syöt pysyvästi rauhoittavia ja pankkiihäiriölääkkeitä, koska (ks kohta yksi)
TOTUUS JONKA KERROT: työstressi ja univaikeudet , joihin pysyvä lääkitys
3. totuus: käyt terapiassa selvitäksesi katkeruudesta jonka menetetty lapsuus ja nuoruus aiheuttaa
TOTUUS JONKA KERROT: olet vela, koska ihmisiä on maapallolla liikaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
Minä pidän mieluummin etäisiä suhteita ihmisiin kuin tulen avoimesti hyljeksityksi. Opiskeluaika opetti tehokkaasti miten ihmiset toisten vaikeuksiin suhtautuvat. Haluan säilyttää mielikuvan itsekunnioituksesta sen sijaan, että näkisin taas uudelleen miten väärässä seurassa avautuminen saa ihmiset täysin lukkoon.
Nimenomaan kannattaakin avautua vain oikeassa seurassa. Traumatisoituneessa ihmisessä näkyvä kyvyttömyys tulkita sosiaalisia tilanteita oikein on se juttu mikä saa "terveet" kavahtamaan ja liian kiltit ja rajattomat kuuntelemaan yli oman jaksamisen. Avautuminen kannattaa mutta vain suhteissa joihin se kuuluu ja ihmisten kanssa jotka sen kestää.
Aivan, mutta se selviää vasta avautumisen jälkeen millainen vaikutus sillä on toiseen ihmiseen ollut. Ikinä ei voi etukäteen tietää sitä, millä tavalla jonkun toisen ihmisen mieli reagoi johonkin asiaan. Eli käytännössä ihmissuhteet ovat traumatisoituneelle ihmiselle venäläistä rulettia. Ilman läheisyyttä ne eivät toimi, mutta yritykset lähestyä muita ihmisiä voivat nopeasti johtaa pitkänkin ihmissuhteen päättymiseen.
Sen vuoksi ei pidäkään avautua liian aikaisin vaan vasta sitten, kun tuntee toisen niin hyvin, että tietää muiden keskustelujen perusteella, miten tämä asiaan suhtautuu. Ystävyys ja kaveruus eivät ole terapiasuhteita. Toki toista voi kuunnella ja lohduttaa, mutta tällaisen aika on vasta sitten , kun tunnetaan jo todella hyvin.
Oletko kuullut tunnelukoista? Jos pitkänkin tuttavuuden jälkeen osuu vahingossa asioista avautuessaan johonkin toisen tunnelukoista, niin välttämättä ihmissuhde ei enää sen jälkeen palaa entiselleen. Avoimuus on aina riski, mutta ilman sitä ihmissuhde ei syvene.
Just siinä avautumisen hetkellä olisikin hyvä olla herkkä ja lukea tilannetta (miten toinen ottaa vastaan avautumisen) ennenkuin kaataa kaiken näkyviin. Usein vaan se tarve avautua on niin suuri ja huomio itsessä niin vahvasti, että havainnointi jää.
No, ei tarvitse edes avautua. Minulta eräs tuttava kysyi traumaattisen tapahtuman jälkeen miten voin (oli kuullut tapahtuneesta). Kun kerroin nukkuvani huonosti, niin hän alkoi heti selitellä, ettei kokemani asia ole yhtään mitään verrattuna siihen MITÄ KAIKKEA HÄN ON KOKENUT... Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat suhtautumiseen ihmisiin vielä pitkänkin ajan jälkeen.
Jotkut tekevät noin. Mitätöivät toisen tunteita. Itse kuitenkin oletin että nyt aiheena on ystävyyssuhteiden solmiminen kun on traumataustaa...ei törpöt tuttavat, joita toki ei kannata lähelle päästääkään .
Kyse ei ole siitä päästääkö ihmisiä lähelleen vai ei, vaan siitä, että tämäntapaiset kokemukset toistuvat monissa ihmissuhteissa kerta toisensa jälkeen. Käytännössä tuollaiset tilanteet voisi välttää ainoastaan siten, että kertoisi menneisyydestään jotain harmittomalta kuulostavaa peitetarinaa.
Jos ne toistuvat toistumistaan siinä toimii jokin negatiivinen kehä, jonka ylläpitämiseen itsekin jotenkin osallistuu. Edelleen kannustaisin kehittämään omaa sosiaalista silmää, koska muiden törppöyttä ei voi poistaa.
Voin toki miettiä mitä menneisyydestä kerron, kenelle ja miten. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että suurin osa ihmisistä ei yleensä pysty rakentavalla tavalla käsittelemään sitä, jos heidän seurassaan mainitsee jostain traumaattisesta kokemuksesta. Asiaa ei tarvitse avata edes kovin laajasti, mutta yleensä tilanne etenee niin, että tämä toinen ihminen järkyttyy kuulemastaan. Ja monesti myös sen jälkeen yhdistää epämukavan olonsa tilanteessa sinuun.
Kyllä,tuosta olen täysin samaa mieltä. Itseltä vain on poistunut tarve kertoa avoimesti omista traumaattisisista kokemuksista muille kuin aivan lähimmille. Lähimmät ymmärtää ja muulla maailmalla ei ole niin merkitystä.
No on aika hankala miettiä miten jutella normaalisti ihmisten kanssa, jos menneisyydestä puhuessa juttuihin tulee isoja aukkoja sen takia, että yrität välttää puhumasta jostain aiheista. Sitten kun niistä kysytään, niin olisiko parempi vastata kuin salainen agentti ettei voi puhua aiheesta, keksiä jokin puolitotuus vai ottaa se riski, että avoimesti puhumisen seurauksena toinen ahdistuu pahasti? Yleensä joudut vähintään rauhoittelemaan muita jos olet ollut vähänkään avoimempi menneisyydestäsi. Vuorovaikutus toisten kanssa on tämän kaiken seurauksena aika työlästä.
Kannattaa muistaa, että yksityisyys on sallittua ystävyydessäkin. Et ole tilivelvollinen menneisyydestäsi yhtään kenellekään. Joskus voi olla itsellesikin parempi, että uudet ystäväsi eivät tiedä menneisyytesi traumoista. Kavereiden ja tuttavien ei tarvitse tietää niistä ikinä. Näiden ihmisten kanssa voit elää nykyhetkeä ja tulevaisuutta ilman mörköäsi menneisyydestä.
Puolitotuuksissa ei ole mitään vikaa silloin, kun ei halua kertoa kaikkea. Jos et halua mennä uimaan sen vuoksi, että olet lapsena ollut vähällä hukkua, voit aivan hyvin sanoa, että et pidä uimisesta. Ei sun tarvitse kenellekään sen tarkemmin perustella, miksi et pidä. Ja aivan samalla tavalla voit kiertää kaikki sellaiset asiat, joihin syynä on aiemmin kokemasi trauma.
Vain yksinkertainen ihminen vastaa itsestään kysyttyihin kysymyksiin täysin rehellisesti.
Tämmöinen on surullinen tapaus ja kaiken avun ulkopuolella
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
Minä pidän mieluummin etäisiä suhteita ihmisiin kuin tulen avoimesti hyljeksityksi. Opiskeluaika opetti tehokkaasti miten ihmiset toisten vaikeuksiin suhtautuvat. Haluan säilyttää mielikuvan itsekunnioituksesta sen sijaan, että näkisin taas uudelleen miten väärässä seurassa avautuminen saa ihmiset täysin lukkoon.
Nimenomaan kannattaakin avautua vain oikeassa seurassa. Traumatisoituneessa ihmisessä näkyvä kyvyttömyys tulkita sosiaalisia tilanteita oikein on se juttu mikä saa "terveet" kavahtamaan ja liian kiltit ja rajattomat kuuntelemaan yli oman jaksamisen. Avautuminen kannattaa mutta vain suhteissa joihin se kuuluu ja ihmisten kanssa jotka sen kestää.
Aivan, mutta se selviää vasta avautumisen jälkeen millainen vaikutus sillä on toiseen ihmiseen ollut. Ikinä ei voi etukäteen tietää sitä, millä tavalla jonkun toisen ihmisen mieli reagoi johonkin asiaan. Eli käytännössä ihmissuhteet ovat traumatisoituneelle ihmiselle venäläistä rulettia. Ilman läheisyyttä ne eivät toimi, mutta yritykset lähestyä muita ihmisiä voivat nopeasti johtaa pitkänkin ihmissuhteen päättymiseen.
Sen vuoksi ei pidäkään avautua liian aikaisin vaan vasta sitten, kun tuntee toisen niin hyvin, että tietää muiden keskustelujen perusteella, miten tämä asiaan suhtautuu. Ystävyys ja kaveruus eivät ole terapiasuhteita. Toki toista voi kuunnella ja lohduttaa, mutta tällaisen aika on vasta sitten , kun tunnetaan jo todella hyvin.
Oletko kuullut tunnelukoista? Jos pitkänkin tuttavuuden jälkeen osuu vahingossa asioista avautuessaan johonkin toisen tunnelukoista, niin välttämättä ihmissuhde ei enää sen jälkeen palaa entiselleen. Avoimuus on aina riski, mutta ilman sitä ihmissuhde ei syvene.
Just siinä avautumisen hetkellä olisikin hyvä olla herkkä ja lukea tilannetta (miten toinen ottaa vastaan avautumisen) ennenkuin kaataa kaiken näkyviin. Usein vaan se tarve avautua on niin suuri ja huomio itsessä niin vahvasti, että havainnointi jää.
No, ei tarvitse edes avautua. Minulta eräs tuttava kysyi traumaattisen tapahtuman jälkeen miten voin (oli kuullut tapahtuneesta). Kun kerroin nukkuvani huonosti, niin hän alkoi heti selitellä, ettei kokemani asia ole yhtään mitään verrattuna siihen MITÄ KAIKKEA HÄN ON KOKENUT... Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat suhtautumiseen ihmisiin vielä pitkänkin ajan jälkeen.
Jotkut tekevät noin. Mitätöivät toisen tunteita. Itse kuitenkin oletin että nyt aiheena on ystävyyssuhteiden solmiminen kun on traumataustaa...ei törpöt tuttavat, joita toki ei kannata lähelle päästääkään .
Kyse ei ole siitä päästääkö ihmisiä lähelleen vai ei, vaan siitä, että tämäntapaiset kokemukset toistuvat monissa ihmissuhteissa kerta toisensa jälkeen. Käytännössä tuollaiset tilanteet voisi välttää ainoastaan siten, että kertoisi menneisyydestään jotain harmittomalta kuulostavaa peitetarinaa.
Jos ne toistuvat toistumistaan siinä toimii jokin negatiivinen kehä, jonka ylläpitämiseen itsekin jotenkin osallistuu. Edelleen kannustaisin kehittämään omaa sosiaalista silmää, koska muiden törppöyttä ei voi poistaa.
Voin toki miettiä mitä menneisyydestä kerron, kenelle ja miten. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että suurin osa ihmisistä ei yleensä pysty rakentavalla tavalla käsittelemään sitä, jos heidän seurassaan mainitsee jostain traumaattisesta kokemuksesta. Asiaa ei tarvitse avata edes kovin laajasti, mutta yleensä tilanne etenee niin, että tämä toinen ihminen järkyttyy kuulemastaan. Ja monesti myös sen jälkeen yhdistää epämukavan olonsa tilanteessa sinuun.
Kyllä,tuosta olen täysin samaa mieltä. Itseltä vain on poistunut tarve kertoa avoimesti omista traumaattisisista kokemuksista muille kuin aivan lähimmille. Lähimmät ymmärtää ja muulla maailmalla ei ole niin merkitystä.
No on aika hankala miettiä miten jutella normaalisti ihmisten kanssa, jos menneisyydestä puhuessa juttuihin tulee isoja aukkoja sen takia, että yrität välttää puhumasta jostain aiheista. Sitten kun niistä kysytään, niin olisiko parempi vastata kuin salainen agentti ettei voi puhua aiheesta, keksiä jokin puolitotuus vai ottaa se riski, että avoimesti puhumisen seurauksena toinen ahdistuu pahasti? Yleensä joudut vähintään rauhoittelemaan muita jos olet ollut vähänkään avoimempi menneisyydestäsi. Vuorovaikutus toisten kanssa on tämän kaiken seurauksena aika työlästä.
Kannattaa muistaa, että yksityisyys on sallittua ystävyydessäkin. Et ole tilivelvollinen menneisyydestäsi yhtään kenellekään. Joskus voi olla itsellesikin parempi, että uudet ystäväsi eivät tiedä menneisyytesi traumoista. Kavereiden ja tuttavien ei tarvitse tietää niistä ikinä. Näiden ihmisten kanssa voit elää nykyhetkeä ja tulevaisuutta ilman mörköäsi menneisyydestä.
Puolitotuuksissa ei ole mitään vikaa silloin, kun ei halua kertoa kaikkea. Jos et halua mennä uimaan sen vuoksi, että olet lapsena ollut vähällä hukkua, voit aivan hyvin sanoa, että et pidä uimisesta. Ei sun tarvitse kenellekään sen tarkemmin perustella, miksi et pidä. Ja aivan samalla tavalla voit kiertää kaikki sellaiset asiat, joihin syynä on aiemmin kokemasi trauma.
juuri näin
Vierailija kirjoitti:
Millaisia ovat ihmiset, jotka jaksavat pohtia tämänkaltaisia asioita, että mites sille sitte käy, kun tippuu jäniksenkuoppaan, kun ei ole tehnyt sitä ja tätä.
Siis ihan oikeasti. Kuka voi olla niin vahingoniloinen tai pahanilkeä, että miettii kaveristaan sellaisia mahdollisuuksia, että sille kävisi joskus huonosti.
Mihin ihminen niitä vihollisia tarvitseekaan, jos jotkut näistä kommentoijista ovat ystävilleen tällaisia. Tuo ajatusmalli on minusta melko karu, että "vietä vaan puolisosi ja lastesi kanssa aikaa, mitäs sitte, kun tiput jäniksenkuoppaan, niin sitten saat kyllä kärsiä, kun et minun kanssani matkustellut ja viettänyt aikaa"
Ehkä tällaisten ihmisten entiset ystävät eivät ole hyljänneetkään miehen ja lasten takia, vaan juuri siksi, että ovat vaistonneet sen pahanilkisyyden, mikä mukaystävyyden takana on.
Ei onnellinen ihminen toisille toivo näin pahaa. Oikeat ystävät ajattelevat, että jos sinulle käy huonosti, niin minä olen edelleen täällä jossain olemassa, jos tarvitset apua.
Ehkä juuri tällaisen pahanilkisen ajattelun takia jotkut ihmiset ovatkin yksin.
Näin on! Mun yksi entinen "ystävä" oli juuri tuollainen. Ja tosiaan ollut yksin jo vajaa 10v. Menettänyt monta ystävää ilkeytensä ja vaativuutensa takia. Todellakin mieluummin vietän mieheni kanssa aikaa kun sellaisen joka kertoo kaikkien salaisuudet eteenpäin, arvostelee kaikkia selän takana ja on kateellinen muiden parisuhteista, kaikkien parisuhteissa jotain vikaa, mutta itse etsii sitä täydellistä, jota ei koskaan löydy. Omasta mielestään niin hyvä ystävä kaikille ja muut vaan itsekkäitä kun ei hylkää perhettään hänen takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
Minä pidän mieluummin etäisiä suhteita ihmisiin kuin tulen avoimesti hyljeksityksi. Opiskeluaika opetti tehokkaasti miten ihmiset toisten vaikeuksiin suhtautuvat. Haluan säilyttää mielikuvan itsekunnioituksesta sen sijaan, että näkisin taas uudelleen miten väärässä seurassa avautuminen saa ihmiset täysin lukkoon.
Nimenomaan kannattaakin avautua vain oikeassa seurassa. Traumatisoituneessa ihmisessä näkyvä kyvyttömyys tulkita sosiaalisia tilanteita oikein on se juttu mikä saa "terveet" kavahtamaan ja liian kiltit ja rajattomat kuuntelemaan yli oman jaksamisen. Avautuminen kannattaa mutta vain suhteissa joihin se kuuluu ja ihmisten kanssa jotka sen kestää.
Aivan, mutta se selviää vasta avautumisen jälkeen millainen vaikutus sillä on toiseen ihmiseen ollut. Ikinä ei voi etukäteen tietää sitä, millä tavalla jonkun toisen ihmisen mieli reagoi johonkin asiaan. Eli käytännössä ihmissuhteet ovat traumatisoituneelle ihmiselle venäläistä rulettia. Ilman läheisyyttä ne eivät toimi, mutta yritykset lähestyä muita ihmisiä voivat nopeasti johtaa pitkänkin ihmissuhteen päättymiseen.
Sen vuoksi ei pidäkään avautua liian aikaisin vaan vasta sitten, kun tuntee toisen niin hyvin, että tietää muiden keskustelujen perusteella, miten tämä asiaan suhtautuu. Ystävyys ja kaveruus eivät ole terapiasuhteita. Toki toista voi kuunnella ja lohduttaa, mutta tällaisen aika on vasta sitten , kun tunnetaan jo todella hyvin.
Oletko kuullut tunnelukoista? Jos pitkänkin tuttavuuden jälkeen osuu vahingossa asioista avautuessaan johonkin toisen tunnelukoista, niin välttämättä ihmissuhde ei enää sen jälkeen palaa entiselleen. Avoimuus on aina riski, mutta ilman sitä ihmissuhde ei syvene.
Just siinä avautumisen hetkellä olisikin hyvä olla herkkä ja lukea tilannetta (miten toinen ottaa vastaan avautumisen) ennenkuin kaataa kaiken näkyviin. Usein vaan se tarve avautua on niin suuri ja huomio itsessä niin vahvasti, että havainnointi jää.
No, ei tarvitse edes avautua. Minulta eräs tuttava kysyi traumaattisen tapahtuman jälkeen miten voin (oli kuullut tapahtuneesta). Kun kerroin nukkuvani huonosti, niin hän alkoi heti selitellä, ettei kokemani asia ole yhtään mitään verrattuna siihen MITÄ KAIKKEA HÄN ON KOKENUT... Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat suhtautumiseen ihmisiin vielä pitkänkin ajan jälkeen.
Jotkut tekevät noin. Mitätöivät toisen tunteita. Itse kuitenkin oletin että nyt aiheena on ystävyyssuhteiden solmiminen kun on traumataustaa...ei törpöt tuttavat, joita toki ei kannata lähelle päästääkään .
Kyse ei ole siitä päästääkö ihmisiä lähelleen vai ei, vaan siitä, että tämäntapaiset kokemukset toistuvat monissa ihmissuhteissa kerta toisensa jälkeen. Käytännössä tuollaiset tilanteet voisi välttää ainoastaan siten, että kertoisi menneisyydestään jotain harmittomalta kuulostavaa peitetarinaa.
Jos ne toistuvat toistumistaan siinä toimii jokin negatiivinen kehä, jonka ylläpitämiseen itsekin jotenkin osallistuu. Edelleen kannustaisin kehittämään omaa sosiaalista silmää, koska muiden törppöyttä ei voi poistaa.
Voin toki miettiä mitä menneisyydestä kerron, kenelle ja miten. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että suurin osa ihmisistä ei yleensä pysty rakentavalla tavalla käsittelemään sitä, jos heidän seurassaan mainitsee jostain traumaattisesta kokemuksesta. Asiaa ei tarvitse avata edes kovin laajasti, mutta yleensä tilanne etenee niin, että tämä toinen ihminen järkyttyy kuulemastaan. Ja monesti myös sen jälkeen yhdistää epämukavan olonsa tilanteessa sinuun.
Kyllä,tuosta olen täysin samaa mieltä. Itseltä vain on poistunut tarve kertoa avoimesti omista traumaattisisista kokemuksista muille kuin aivan lähimmille. Lähimmät ymmärtää ja muulla maailmalla ei ole niin merkitystä.
No on aika hankala miettiä miten jutella normaalisti ihmisten kanssa, jos menneisyydestä puhuessa juttuihin tulee isoja aukkoja sen takia, että yrität välttää puhumasta jostain aiheista. Sitten kun niistä kysytään, niin olisiko parempi vastata kuin salainen agentti ettei voi puhua aiheesta, keksiä jokin puolitotuus vai ottaa se riski, että avoimesti puhumisen seurauksena toinen ahdistuu pahasti? Yleensä joudut vähintään rauhoittelemaan muita jos olet ollut vähänkään avoimempi menneisyydestäsi. Vuorovaikutus toisten kanssa on tämän kaiken seurauksena aika työlästä.
Tiivistelmä miten kertoa epämiellyttävästä menneisyydestään normaaleille ihmisille
1. totuus: äiti on narsistinen paska joka piti nälässä ja löi.
TOTUUS JONKA KERROT: äiti asuu 400 km päässä, joten näemme harvoin
2. totuus: syöt pysyvästi rauhoittavia ja pankkiihäiriölääkkeitä, koska (ks kohta yksi)
TOTUUS JONKA KERROT: työstressi ja univaikeudet , joihin pysyvä lääkitys
3. totuus: käyt terapiassa selvitäksesi katkeruudesta jonka menetetty lapsuus ja nuoruus aiheuttaa
TOTUUS JONKA KERROT: olet vela, koska ihmisiä on maapallolla liikaa
Olen vela koska en siirrä äitini psyko geenejä eteenpäin:)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
Minä pidän mieluummin etäisiä suhteita ihmisiin kuin tulen avoimesti hyljeksityksi. Opiskeluaika opetti tehokkaasti miten ihmiset toisten vaikeuksiin suhtautuvat. Haluan säilyttää mielikuvan itsekunnioituksesta sen sijaan, että näkisin taas uudelleen miten väärässä seurassa avautuminen saa ihmiset täysin lukkoon.
Nimenomaan kannattaakin avautua vain oikeassa seurassa. Traumatisoituneessa ihmisessä näkyvä kyvyttömyys tulkita sosiaalisia tilanteita oikein on se juttu mikä saa "terveet" kavahtamaan ja liian kiltit ja rajattomat kuuntelemaan yli oman jaksamisen. Avautuminen kannattaa mutta vain suhteissa joihin se kuuluu ja ihmisten kanssa jotka sen kestää.
Aivan, mutta se selviää vasta avautumisen jälkeen millainen vaikutus sillä on toiseen ihmiseen ollut. Ikinä ei voi etukäteen tietää sitä, millä tavalla jonkun toisen ihmisen mieli reagoi johonkin asiaan. Eli käytännössä ihmissuhteet ovat traumatisoituneelle ihmiselle venäläistä rulettia. Ilman läheisyyttä ne eivät toimi, mutta yritykset lähestyä muita ihmisiä voivat nopeasti johtaa pitkänkin ihmissuhteen päättymiseen.
Sen vuoksi ei pidäkään avautua liian aikaisin vaan vasta sitten, kun tuntee toisen niin hyvin, että tietää muiden keskustelujen perusteella, miten tämä asiaan suhtautuu. Ystävyys ja kaveruus eivät ole terapiasuhteita. Toki toista voi kuunnella ja lohduttaa, mutta tällaisen aika on vasta sitten , kun tunnetaan jo todella hyvin.
Oletko kuullut tunnelukoista? Jos pitkänkin tuttavuuden jälkeen osuu vahingossa asioista avautuessaan johonkin toisen tunnelukoista, niin välttämättä ihmissuhde ei enää sen jälkeen palaa entiselleen. Avoimuus on aina riski, mutta ilman sitä ihmissuhde ei syvene.
Just siinä avautumisen hetkellä olisikin hyvä olla herkkä ja lukea tilannetta (miten toinen ottaa vastaan avautumisen) ennenkuin kaataa kaiken näkyviin. Usein vaan se tarve avautua on niin suuri ja huomio itsessä niin vahvasti, että havainnointi jää.
No, ei tarvitse edes avautua. Minulta eräs tuttava kysyi traumaattisen tapahtuman jälkeen miten voin (oli kuullut tapahtuneesta). Kun kerroin nukkuvani huonosti, niin hän alkoi heti selitellä, ettei kokemani asia ole yhtään mitään verrattuna siihen MITÄ KAIKKEA HÄN ON KOKENUT... Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat suhtautumiseen ihmisiin vielä pitkänkin ajan jälkeen.
Jotkut tekevät noin. Mitätöivät toisen tunteita. Itse kuitenkin oletin että nyt aiheena on ystävyyssuhteiden solmiminen kun on traumataustaa...ei törpöt tuttavat, joita toki ei kannata lähelle päästääkään .
Kyse ei ole siitä päästääkö ihmisiä lähelleen vai ei, vaan siitä, että tämäntapaiset kokemukset toistuvat monissa ihmissuhteissa kerta toisensa jälkeen. Käytännössä tuollaiset tilanteet voisi välttää ainoastaan siten, että kertoisi menneisyydestään jotain harmittomalta kuulostavaa peitetarinaa.
Jos ne toistuvat toistumistaan siinä toimii jokin negatiivinen kehä, jonka ylläpitämiseen itsekin jotenkin osallistuu. Edelleen kannustaisin kehittämään omaa sosiaalista silmää, koska muiden törppöyttä ei voi poistaa.
Voin toki miettiä mitä menneisyydestä kerron, kenelle ja miten. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että suurin osa ihmisistä ei yleensä pysty rakentavalla tavalla käsittelemään sitä, jos heidän seurassaan mainitsee jostain traumaattisesta kokemuksesta. Asiaa ei tarvitse avata edes kovin laajasti, mutta yleensä tilanne etenee niin, että tämä toinen ihminen järkyttyy kuulemastaan. Ja monesti myös sen jälkeen yhdistää epämukavan olonsa tilanteessa sinuun.
Minä ainakin vedän välittömästi etäisyyttä ihmisiin, jotka alkavat kertoa heti traumoistaan. Minulla ei ole voimavaroja olla minään terapeuttina. On omiakin ongelmia ihan tarpeeksi, mutta en yleensä avaudu niistä kaikille. Joten kaipa nämä traumatisoineet luulee, että minulle voi kaataa kaikki huolet niskaan, kun elämäni vaikuttaa kivalta ja helpolta ja olen ystävällinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
Minä pidän mieluummin etäisiä suhteita ihmisiin kuin tulen avoimesti hyljeksityksi. Opiskeluaika opetti tehokkaasti miten ihmiset toisten vaikeuksiin suhtautuvat. Haluan säilyttää mielikuvan itsekunnioituksesta sen sijaan, että näkisin taas uudelleen miten väärässä seurassa avautuminen saa ihmiset täysin lukkoon.
Nimenomaan kannattaakin avautua vain oikeassa seurassa. Traumatisoituneessa ihmisessä näkyvä kyvyttömyys tulkita sosiaalisia tilanteita oikein on se juttu mikä saa "terveet" kavahtamaan ja liian kiltit ja rajattomat kuuntelemaan yli oman jaksamisen. Avautuminen kannattaa mutta vain suhteissa joihin se kuuluu ja ihmisten kanssa jotka sen kestää.
Aivan, mutta se selviää vasta avautumisen jälkeen millainen vaikutus sillä on toiseen ihmiseen ollut. Ikinä ei voi etukäteen tietää sitä, millä tavalla jonkun toisen ihmisen mieli reagoi johonkin asiaan. Eli käytännössä ihmissuhteet ovat traumatisoituneelle ihmiselle venäläistä rulettia. Ilman läheisyyttä ne eivät toimi, mutta yritykset lähestyä muita ihmisiä voivat nopeasti johtaa pitkänkin ihmissuhteen päättymiseen.
Sen vuoksi ei pidäkään avautua liian aikaisin vaan vasta sitten, kun tuntee toisen niin hyvin, että tietää muiden keskustelujen perusteella, miten tämä asiaan suhtautuu. Ystävyys ja kaveruus eivät ole terapiasuhteita. Toki toista voi kuunnella ja lohduttaa, mutta tällaisen aika on vasta sitten , kun tunnetaan jo todella hyvin.
Oletko kuullut tunnelukoista? Jos pitkänkin tuttavuuden jälkeen osuu vahingossa asioista avautuessaan johonkin toisen tunnelukoista, niin välttämättä ihmissuhde ei enää sen jälkeen palaa entiselleen. Avoimuus on aina riski, mutta ilman sitä ihmissuhde ei syvene.
Just siinä avautumisen hetkellä olisikin hyvä olla herkkä ja lukea tilannetta (miten toinen ottaa vastaan avautumisen) ennenkuin kaataa kaiken näkyviin. Usein vaan se tarve avautua on niin suuri ja huomio itsessä niin vahvasti, että havainnointi jää.
No, ei tarvitse edes avautua. Minulta eräs tuttava kysyi traumaattisen tapahtuman jälkeen miten voin (oli kuullut tapahtuneesta). Kun kerroin nukkuvani huonosti, niin hän alkoi heti selitellä, ettei kokemani asia ole yhtään mitään verrattuna siihen MITÄ KAIKKEA HÄN ON KOKENUT... Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat suhtautumiseen ihmisiin vielä pitkänkin ajan jälkeen.
Jotkut tekevät noin. Mitätöivät toisen tunteita. Itse kuitenkin oletin että nyt aiheena on ystävyyssuhteiden solmiminen kun on traumataustaa...ei törpöt tuttavat, joita toki ei kannata lähelle päästääkään .
Kyse ei ole siitä päästääkö ihmisiä lähelleen vai ei, vaan siitä, että tämäntapaiset kokemukset toistuvat monissa ihmissuhteissa kerta toisensa jälkeen. Käytännössä tuollaiset tilanteet voisi välttää ainoastaan siten, että kertoisi menneisyydestään jotain harmittomalta kuulostavaa peitetarinaa.
Jos ne toistuvat toistumistaan siinä toimii jokin negatiivinen kehä, jonka ylläpitämiseen itsekin jotenkin osallistuu. Edelleen kannustaisin kehittämään omaa sosiaalista silmää, koska muiden törppöyttä ei voi poistaa.
Voin toki miettiä mitä menneisyydestä kerron, kenelle ja miten. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että suurin osa ihmisistä ei yleensä pysty rakentavalla tavalla käsittelemään sitä, jos heidän seurassaan mainitsee jostain traumaattisesta kokemuksesta. Asiaa ei tarvitse avata edes kovin laajasti, mutta yleensä tilanne etenee niin, että tämä toinen ihminen järkyttyy kuulemastaan. Ja monesti myös sen jälkeen yhdistää epämukavan olonsa tilanteessa sinuun.
Minä ainakin vedän välittömästi etäisyyttä ihmisiin, jotka alkavat kertoa heti traumoistaan. Minulla ei ole voimavaroja olla minään terapeuttina. On omiakin ongelmia ihan tarpeeksi, mutta en yleensä avaudu niistä kaikille. Joten kaipa nämä traumatisoineet luulee, että minulle voi kaataa kaikki huolet niskaan, kun elämäni vaikuttaa kivalta ja helpolta ja olen ystävällinen.
Et lukenut ajatuksen kanssa viestiä. En sanonut siinä, että avaudun heti kaikesta kaikille. Ylipäätään, hyvin harvoin avaudun kenelläkään yhtään mistään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
Minä pidän mieluummin etäisiä suhteita ihmisiin kuin tulen avoimesti hyljeksityksi. Opiskeluaika opetti tehokkaasti miten ihmiset toisten vaikeuksiin suhtautuvat. Haluan säilyttää mielikuvan itsekunnioituksesta sen sijaan, että näkisin taas uudelleen miten väärässä seurassa avautuminen saa ihmiset täysin lukkoon.
Nimenomaan kannattaakin avautua vain oikeassa seurassa. Traumatisoituneessa ihmisessä näkyvä kyvyttömyys tulkita sosiaalisia tilanteita oikein on se juttu mikä saa "terveet" kavahtamaan ja liian kiltit ja rajattomat kuuntelemaan yli oman jaksamisen. Avautuminen kannattaa mutta vain suhteissa joihin se kuuluu ja ihmisten kanssa jotka sen kestää.
Aivan, mutta se selviää vasta avautumisen jälkeen millainen vaikutus sillä on toiseen ihmiseen ollut. Ikinä ei voi etukäteen tietää sitä, millä tavalla jonkun toisen ihmisen mieli reagoi johonkin asiaan. Eli käytännössä ihmissuhteet ovat traumatisoituneelle ihmiselle venäläistä rulettia. Ilman läheisyyttä ne eivät toimi, mutta yritykset lähestyä muita ihmisiä voivat nopeasti johtaa pitkänkin ihmissuhteen päättymiseen.
Sen vuoksi ei pidäkään avautua liian aikaisin vaan vasta sitten, kun tuntee toisen niin hyvin, että tietää muiden keskustelujen perusteella, miten tämä asiaan suhtautuu. Ystävyys ja kaveruus eivät ole terapiasuhteita. Toki toista voi kuunnella ja lohduttaa, mutta tällaisen aika on vasta sitten , kun tunnetaan jo todella hyvin.
Oletko kuullut tunnelukoista? Jos pitkänkin tuttavuuden jälkeen osuu vahingossa asioista avautuessaan johonkin toisen tunnelukoista, niin välttämättä ihmissuhde ei enää sen jälkeen palaa entiselleen. Avoimuus on aina riski, mutta ilman sitä ihmissuhde ei syvene.
Just siinä avautumisen hetkellä olisikin hyvä olla herkkä ja lukea tilannetta (miten toinen ottaa vastaan avautumisen) ennenkuin kaataa kaiken näkyviin. Usein vaan se tarve avautua on niin suuri ja huomio itsessä niin vahvasti, että havainnointi jää.
No, ei tarvitse edes avautua. Minulta eräs tuttava kysyi traumaattisen tapahtuman jälkeen miten voin (oli kuullut tapahtuneesta). Kun kerroin nukkuvani huonosti, niin hän alkoi heti selitellä, ettei kokemani asia ole yhtään mitään verrattuna siihen MITÄ KAIKKEA HÄN ON KOKENUT... Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat suhtautumiseen ihmisiin vielä pitkänkin ajan jälkeen.
Jotkut tekevät noin. Mitätöivät toisen tunteita. Itse kuitenkin oletin että nyt aiheena on ystävyyssuhteiden solmiminen kun on traumataustaa...ei törpöt tuttavat, joita toki ei kannata lähelle päästääkään .
Kyse ei ole siitä päästääkö ihmisiä lähelleen vai ei, vaan siitä, että tämäntapaiset kokemukset toistuvat monissa ihmissuhteissa kerta toisensa jälkeen. Käytännössä tuollaiset tilanteet voisi välttää ainoastaan siten, että kertoisi menneisyydestään jotain harmittomalta kuulostavaa peitetarinaa.
Jos ne toistuvat toistumistaan siinä toimii jokin negatiivinen kehä, jonka ylläpitämiseen itsekin jotenkin osallistuu. Edelleen kannustaisin kehittämään omaa sosiaalista silmää, koska muiden törppöyttä ei voi poistaa.
Voin toki miettiä mitä menneisyydestä kerron, kenelle ja miten. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että suurin osa ihmisistä ei yleensä pysty rakentavalla tavalla käsittelemään sitä, jos heidän seurassaan mainitsee jostain traumaattisesta kokemuksesta. Asiaa ei tarvitse avata edes kovin laajasti, mutta yleensä tilanne etenee niin, että tämä toinen ihminen järkyttyy kuulemastaan. Ja monesti myös sen jälkeen yhdistää epämukavan olonsa tilanteessa sinuun.
Kyllä,tuosta olen täysin samaa mieltä. Itseltä vain on poistunut tarve kertoa avoimesti omista traumaattisisista kokemuksista muille kuin aivan lähimmille. Lähimmät ymmärtää ja muulla maailmalla ei ole niin merkitystä.
No on aika hankala miettiä miten jutella normaalisti ihmisten kanssa, jos menneisyydestä puhuessa juttuihin tulee isoja aukkoja sen takia, että yrität välttää puhumasta jostain aiheista. Sitten kun niistä kysytään, niin olisiko parempi vastata kuin salainen agentti ettei voi puhua aiheesta, keksiä jokin puolitotuus vai ottaa se riski, että avoimesti puhumisen seurauksena toinen ahdistuu pahasti? Yleensä joudut vähintään rauhoittelemaan muita jos olet ollut vähänkään avoimempi menneisyydestäsi. Vuorovaikutus toisten kanssa on tämän kaiken seurauksena aika työlästä.
No minä kyllä olen tehnyt niin, että kerron totuuden mahdollisimman suppeasti silloin kun olisi vaikea jättää sitä kertomatta. Toisen rauhoittelemisesta en ota itselleni vastuuta - jos kerran itse en ole aktiivisesti ollut avautumassa toiselle ja oksentanut kokemuksiani hänen päälleen, vaan hän on kysynyt.
No, ei tarvitse edes avautua. Minulta eräs tuttava kysyi traumaattisen tapahtuman jälkeen miten voin (oli kuullut tapahtuneesta). Kun kerroin nukkuvani huonosti, niin hän alkoi heti selitellä, ettei kokemani asia ole yhtään mitään verrattuna siihen MITÄ KAIKKEA HÄN ON KOKENUT... Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat suhtautumiseen ihmisiin vielä pitkänkin ajan jälkeen.