Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vain yksinkertainen ihminen vastaa itsestään kysyttyihin kysymyksiin täysin rehellisesti.

Tämmöinen on surullinen tapaus ja kaiken avun ulkopuolella

Etkö koe, että on vaikeaa muistaa kaikki eri ihmisille kertomasi tarinat ja aina jatkaa niitä loogisella tavalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain yksinkertainen ihminen vastaa itsestään kysyttyihin kysymyksiin täysin rehellisesti.

Tämmöinen on surullinen tapaus ja kaiken avun ulkopuolella

Etkö koe, että on vaikeaa muistaa kaikki eri ihmisille kertomasi tarinat ja aina jatkaa niitä loogisella tavalla?

Ohis...eihän kyse olekaan siitä, että sepittelisi valheellisia tarinoita vaan siitä, että kertoo menneisyydestään vain hyvin pienen osan. Voi kertoa, ettei pidä uimisesta, mutta ei ole mitään tarvetta kertoa KENELLEKÄÄN, miksi ei pidä. Ja miksi jollekin edes pitäisi toistuvasti kertoa, ettei pidä uimisesta? Kerran sanottu, niin ei asiaan tarvitse enää palata. Sama kaikkien muidenkin menneisyyden traumojen kanssa. Ei niitä tarvitse puida uudelleen ja uudelleen. Ylipäätään kannattaa elää ihmissuhteissaan tätä hetkeä ja tulevaisuutta eikä velloa menneisyydessä. 

Vierailija kirjoitti:

Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi. 

Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.

Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.

Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..

Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.

Mulle kävi samoin, ystävä ei ymmärtänyt haluani elää rauhallista elämää, ilman juhlimista. Muutos alkoi jo sinkkuaikoinani ja kun aloin seurustelemaan niin se oli sille jo liikaa, etten viettänyt joka vkl sen kanssa ja ollut aina tavoiteltavissa. Muiden kavereiden kanssa ei ole koskaan ollut vastaavaa ongelmaa ja ymmärsin millaisen paineen alla elin, kun ystävä syyllisti huonoksi ystäväksi kun en hyppinyt sen pillin mukaan. Nähtiin yhtä usein kuin ennenkin mutta yhtäkkiä se olikin liian vähän, lisäksi minun tehtävä oli ilmeisesti auttaa sitä löytämään mies, kun painosti jatkuvasti baareihin ja sanoikin syyllistäen että enkö ymmärrä että hänkin tarvii huomiota miehiltä jne. Mulla oli ihan sama vapautunut olo kun välit meni poikki, enää kukaan ei painostanut. Tuntui jälkeenpäin siltä että koko ystävyys perustui vaan siihen hänen pelastamiseen yksinäisyydeltä ja olin sille joku miehen korvike, vaikka itse koin että siinä oli muutakin. Koska eipä paljon yrittänyt olla yhteydessä, itse kyllä yritin sopia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

 

Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).

Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy. 

 

Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa. 

Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen. 

Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy. 

 

No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.

Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin. 

Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.

Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta. 

 

Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.

Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.

 

Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.

Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.  

Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.

Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen. 

Minä pidän mieluummin etäisiä suhteita ihmisiin kuin tulen avoimesti hyljeksityksi. Opiskeluaika opetti tehokkaasti miten ihmiset toisten vaikeuksiin suhtautuvat. Haluan säilyttää mielikuvan itsekunnioituksesta sen sijaan, että näkisin taas uudelleen miten väärässä seurassa avautuminen saa ihmiset täysin lukkoon.

Nimenomaan kannattaakin avautua vain oikeassa seurassa. Traumatisoituneessa ihmisessä näkyvä kyvyttömyys tulkita sosiaalisia tilanteita oikein on se juttu mikä saa "terveet" kavahtamaan ja liian kiltit ja rajattomat kuuntelemaan yli oman jaksamisen. Avautuminen kannattaa mutta vain suhteissa joihin se kuuluu ja ihmisten kanssa jotka sen kestää.

Aivan, mutta se selviää vasta avautumisen jälkeen millainen vaikutus sillä on toiseen ihmiseen ollut. Ikinä ei voi etukäteen tietää sitä, millä tavalla jonkun toisen ihmisen mieli reagoi johonkin asiaan. Eli käytännössä ihmissuhteet ovat traumatisoituneelle ihmiselle venäläistä rulettia. Ilman läheisyyttä ne eivät toimi, mutta yritykset lähestyä muita ihmisiä voivat nopeasti johtaa pitkänkin ihmissuhteen päättymiseen.

Sen vuoksi ei pidäkään avautua liian aikaisin vaan vasta sitten, kun tuntee toisen niin hyvin, että tietää muiden keskustelujen perusteella, miten tämä asiaan suhtautuu. Ystävyys ja kaveruus eivät ole terapiasuhteita. Toki toista voi kuunnella ja lohduttaa, mutta tällaisen aika on vasta sitten , kun tunnetaan jo todella hyvin.

Oletko kuullut tunnelukoista? Jos pitkänkin tuttavuuden jälkeen osuu vahingossa asioista avautuessaan johonkin toisen tunnelukoista, niin välttämättä ihmissuhde ei enää sen jälkeen palaa entiselleen. Avoimuus on aina riski, mutta ilman sitä ihmissuhde ei syvene.

Just siinä avautumisen hetkellä olisikin hyvä olla herkkä ja lukea tilannetta (miten toinen ottaa vastaan avautumisen) ennenkuin kaataa kaiken näkyviin. Usein vaan se tarve avautua on niin suuri ja huomio itsessä niin vahvasti, että havainnointi jää.

No, ei tarvitse edes avautua. Minulta eräs tuttava kysyi traumaattisen tapahtuman jälkeen miten voin (oli kuullut tapahtuneesta). Kun kerroin nukkuvani huonosti, niin hän alkoi heti selitellä, ettei kokemani asia ole yhtään mitään verrattuna siihen MITÄ KAIKKEA HÄN ON KOKENUT... Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat suhtautumiseen ihmisiin vielä pitkänkin ajan jälkeen.

Jotkut tekevät noin. Mitätöivät toisen tunteita. Itse kuitenkin oletin että nyt aiheena on ystävyyssuhteiden solmiminen kun on traumataustaa...ei törpöt tuttavat, joita toki ei kannata lähelle päästääkään .

Kyse ei ole siitä päästääkö ihmisiä lähelleen vai ei, vaan siitä, että tämäntapaiset kokemukset toistuvat monissa ihmissuhteissa kerta toisensa jälkeen. Käytännössä tuollaiset tilanteet voisi välttää ainoastaan siten, että kertoisi menneisyydestään jotain harmittomalta kuulostavaa peitetarinaa.

Jos ne toistuvat toistumistaan siinä toimii jokin negatiivinen kehä, jonka ylläpitämiseen itsekin jotenkin osallistuu. Edelleen kannustaisin kehittämään omaa sosiaalista silmää, koska muiden törppöyttä ei voi poistaa.

Voin toki miettiä mitä menneisyydestä kerron, kenelle ja miten. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että suurin osa ihmisistä ei yleensä pysty rakentavalla tavalla käsittelemään sitä, jos heidän seurassaan mainitsee jostain traumaattisesta kokemuksesta. Asiaa ei tarvitse avata edes kovin laajasti, mutta yleensä tilanne etenee niin, että tämä toinen ihminen järkyttyy kuulemastaan. Ja monesti myös sen jälkeen yhdistää epämukavan olonsa tilanteessa sinuun.

Kyllä,tuosta olen täysin samaa mieltä. Itseltä vain on poistunut tarve kertoa avoimesti omista traumaattisisista kokemuksista muille kuin aivan lähimmille. Lähimmät ymmärtää ja muulla maailmalla ei ole niin merkitystä.

No on aika hankala miettiä miten jutella normaalisti ihmisten kanssa, jos menneisyydestä puhuessa juttuihin tulee isoja aukkoja sen takia, että yrität välttää puhumasta jostain aiheista. Sitten kun niistä kysytään, niin olisiko parempi vastata kuin salainen agentti ettei voi puhua aiheesta, keksiä jokin puolitotuus vai ottaa se riski, että avoimesti puhumisen seurauksena toinen ahdistuu pahasti? Yleensä joudut vähintään rauhoittelemaan muita jos olet ollut vähänkään avoimempi menneisyydestäsi. Vuorovaikutus toisten kanssa on tämän kaiken seurauksena aika työlästä.

Tiivistelmä miten kertoa epämiellyttävästä menneisyydestään normaaleille ihmisille

1. totuus: äiti on narsistinen paska joka piti nälässä ja löi.

TOTUUS JONKA KERROT: äiti asuu 400 km päässä, joten näemme harvoin

2. totuus: syöt pysyvästi rauhoittavia ja pankkiihäiriölääkkeitä, koska (ks kohta yksi)

TOTUUS JONKA KERROT: työstressi ja univaikeudet , joihin pysyvä lääkitys

3. totuus: käyt terapiassa selvitäksesi katkeruudesta jonka menetetty lapsuus ja nuoruus aiheuttaa

TOTUUS JONKA KERROT: olet vela, koska ihmisiä on maapallolla liikaa

Siis eihän kaikesta tarvii todellakaan kertoa kaikille. Itse oon kaunistellut taustaani tai jättänyt yksinkertaisesti asiat kertomatta ja jos joku kysynyt, kertonut valkosen valheen tai ympäripyöreästi. Itselläkin kiusaamistaustaa ja narsistinen isä, joka nykyään asuu muualla ja nähdään kerran 2v:ssa. Oon vaan sanonut että se on muuttanut työn perässä sinne ja että vanhemmat eronnut kun olin teini, eipä muita nyt niin paljon kiinnostanut miksen näe isääni joka viikko ja soittele. Harvemmin normi ihmisiä kiinnostaa alkaa kaivaa yksityisasioita ellei ole ihan törppö, sellaiselle voi vastata ettei halua avata enempää tilannetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joskus itseä harmittaa, että perheelliset, eronneet tai muut ei halua nähdä, niin esim. Facebookissa katsoo sitäkin elämää vähän säälivästi, että joku on lähes aina kuvissa vain puolisonsa kanssa. Kaikki tehdään puolison kanssa. Aivan kuin mitään muuta elämää ei olisi. Ehkä kaikki eivät kaipaa muuta, mutta ajatus siitä, että on noin riippuvainen jostain toisesta, on kamala. Kaikkea voi sattuakin elämässä, joten tuskin lienee mukavaa tippua jonnekin jäniksenkoloon, kun elämänsä on rakentanut täysin toisen varaan. 

Juuri tuollaisten kommenttien takia lopetin yhteydenpidon erääseen katkeraan ex-ystävään. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Eipä välttämättä kovinkaan happamia. Esim. itselläni on yksi tuttu, jota en itse näkisi muutenkaan kahden kesken, koska on kaverinkaveri. Mutta silmiin on osunut se, että käytännössä koko ajan ollaan kaksin. Aika vaikeata kadehtia tällaistakaan elämää - siis minun, joka juuri sanoin, että tuollainen riippuvuus on mielestäni kamalaa. Mutta varmasti sitten jollekulle sopii. 

Kateus- ja katkeruuskortti on ihan kätevä, mutta harvemmin pitää paikkansa.

Mistä tiedät että kyseessä riippuvuus? Jos 2 ihmistä viihtyy yhdessä. Itsekin lisäilen kuvia vain mieheni kanssa, käytännössä nykyään kuvat on lomareissuiltamme, ja kyllä matkustan mieheni kanssa koska osa kavereista ei lähde ikinä matkoille ja osa lähtee bilematkoille, pääsisin itsekin mukaan mutten jaksa sellaista menoa. Näen kyllä kavereitakin muttei nykyään tule otettua kuvia. Jokainen päättää mitä kuvia haluaa laittaa someen, eikä some kerro koko totuutta toisen elämästä.

No, joidenkin kohdalla kertoo ehkä enemmänkin. Mutta joo, ehkä "riippuvuus" eikä mikään lääketieteellinen riippuvuus, jota en nyt niin ajatellutkaan. 

Jos itsestä tuntuu nololta mennä eri paikkoihin yksin tai pistää check-inniä ilman seuraa, niin aina voi lohduttautua sillä, että on niitäkin, jotka tarvitsevat aina sen yhden ja saman kainalosauvan. 

Ohis....kyllä se taitaa olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että keskituloiset asuntovelkaiset pariskunnat matkustelevat yhdessä eivätkä erikseen kumpikin kavereidensa kanssa. Harvalla kun on pätäkkää niin paljon, että voisi tehdä kumpaakin. 

Matkustaminen ja elämä ylipäänsä eri asioita, enkä itse matkustamisesta puhunut puolella sanallakaan, vaan joku toinen. Mutta jos menee lenkille, pitää mennä puolison kanssa. Jos menee syömään, puolison kanssa. Sille matkalle, puolison kanssa.

Mutta kukin toki tyylillään, mutta eipä käy tuotakaan elämää itsellä kateeksi.  

Taitaa kuitenkin vähän käydä kateeks ;) vai miksi noin katkera asenne. Ei se oo sulta pois mitenkään jos joku viihtyy kumppaninsa kanssa ja haluaa tehdä asioita yhdessä.

Asioiden ihmettely tai sääliminen ei ole sama asia kuin katkeruus tai kadehdinta. Pysytään faktoissa ja logiikassa. 

Ei olekaan, ei ole multa pois. Ihmetyttää vain, miksi jotkut haluavat olla ehdoin tahdoin ressukoita. Ehkä muista ihmisistä voisi saada jotain iloa ja elämänsisältöä eikä tarvitsisi takertua jatkuvasti yhteen ihmiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain yksinkertainen ihminen vastaa itsestään kysyttyihin kysymyksiin täysin rehellisesti.

Tämmöinen on surullinen tapaus ja kaiken avun ulkopuolella

Etkö koe, että on vaikeaa muistaa kaikki eri ihmisille kertomasi tarinat ja aina jatkaa niitä loogisella tavalla?

Ei..koska yleensä ihmiset eivät kysy lapsuuteeni ja lääkitykseeni liittyviä asioita

Onko kenenkään nuoruuden ystävyys päättynyt siihen, että aikuisena elämä on ollut niin toisenlaista, ettei mikään enää oikein yhdistä? Minun tapauksessani kävi niin, että itse olen joutunut (ja saanut, lopulta se on ollut antoisaa) käydä läpi itseni kanssa aikamoisia karikoita, kriisejä ja menetyksiä, jotka ovat muuttaneet minua ihmisenä. Mutta rakas ystäväni ei ole elämän aallokoissa joutunut samalla tavoin hioutumaan (vaikka on hänelläkin vaikeutensa, tiedän, mutta jotenkin puskee vain niiden läpi vanhalla kaavalla). Tämä on johtanut siihen, että mielestäni ystävä ei ymmärrä nykyistä minua lainkaan, mielestäni (huom, tämä on minun mielipide, mikä on subjektiivinen) hän elää edelleen aika pinnallisesti, suorittaen asioita, ja hänelle erilaiset asiat ovat tärkeitä, minkä ymmärrän täysin. 

Minua vain surettaa, että vanha ja tärkeä ystävä on kateissa. En jotenkin pysty asiasta hänelle puhumaankaan, koska pelkään, ettei hän todellakaan käsitä, mitä tarkoitan ja koen silloin hylätyksi tulemisen tunteen. Minusta keskustelumme on edelleen kuin jollain nuorten aikuisten tasolla, ja en osaa oikein sanoa mitään. 

Varmasti ystäväni kokee samoin. 

Mutta käykö muille näin? Onko tämä sitä erilleen kasvamista? Jotenkin olen ajatellut, että erilleen kasvaminen on sitä, kun elämäntilanteet ajavat vanhat ystävykset kauas toisistaan ja yhteydenpito vain jää. Me kyllä pidämme ajoittain yhteyttä, mutta tunnetasolla kommunikointi on omituisen pinnallista ja siitä jää aina itselle surullinen olo. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain yksinkertainen ihminen vastaa itsestään kysyttyihin kysymyksiin täysin rehellisesti.

Tämmöinen on surullinen tapaus ja kaiken avun ulkopuolella

Etkö koe, että on vaikeaa muistaa kaikki eri ihmisille kertomasi tarinat ja aina jatkaa niitä loogisella tavalla?

Kerron aina ihmisille olevani merirosvo.

Sen kerrottuani he eivät hämmästy epäloogisuudesta tarinoissani.

Vierailija kirjoitti:

Onko kenenkään nuoruuden ystävyys päättynyt siihen, että aikuisena elämä on ollut niin toisenlaista, ettei mikään enää oikein yhdistä? Minun tapauksessani kävi niin, että itse olen joutunut (ja saanut, lopulta se on ollut antoisaa) käydä läpi itseni kanssa aikamoisia karikoita, kriisejä ja menetyksiä, jotka ovat muuttaneet minua ihmisenä. Mutta rakas ystäväni ei ole elämän aallokoissa joutunut samalla tavoin hioutumaan (vaikka on hänelläkin vaikeutensa, tiedän, mutta jotenkin puskee vain niiden läpi vanhalla kaavalla). Tämä on johtanut siihen, että mielestäni ystävä ei ymmärrä nykyistä minua lainkaan, mielestäni (huom, tämä on minun mielipide, mikä on subjektiivinen) hän elää edelleen aika pinnallisesti, suorittaen asioita, ja hänelle erilaiset asiat ovat tärkeitä, minkä ymmärrän täysin. 

Minua vain surettaa, että vanha ja tärkeä ystävä on kateissa. En jotenkin pysty asiasta hänelle puhumaankaan, koska pelkään, ettei hän todellakaan käsitä, mitä tarkoitan ja koen silloin hylätyksi tulemisen tunteen. Minusta keskustelumme on edelleen kuin jollain nuorten aikuisten tasolla, ja en osaa oikein sanoa mitään. 

Varmasti ystäväni kokee samoin. 

Mutta käykö muille näin? Onko tämä sitä erilleen kasvamista? Jotenkin olen ajatellut, että erilleen kasvaminen on sitä, kun elämäntilanteet ajavat vanhat ystävykset kauas toisistaan ja yhteydenpito vain jää. Me kyllä pidämme ajoittain yhteyttä, mutta tunnetasolla kommunikointi on omituisen pinnallista ja siitä jää aina itselle surullinen olo. 

nuoruuden tuttuni (nainen) ei meikkaa..lyhyt punainen lesbotukka, luonnonsuojelija , painaa 100 kg.

Itse olen hoikka kaunis ja meikattu, käyn baareissa, keikoilla.

Emme kaipaa toisiamme...oi miksi?

Vierailija kirjoitti:

Millaisia ovat ihmiset, jotka jaksavat pohtia tämänkaltaisia asioita, että mites sille sitte käy, kun tippuu jäniksenkuoppaan, kun ei ole tehnyt sitä ja tätä.

Siis ihan oikeasti. Kuka voi olla niin vahingoniloinen tai pahanilkeä, että miettii kaveristaan sellaisia mahdollisuuksia, että sille kävisi joskus huonosti.

Mihin ihminen niitä vihollisia tarvitseekaan, jos jotkut näistä kommentoijista ovat ystävilleen tällaisia. Tuo ajatusmalli on minusta melko karu, että "vietä vaan puolisosi ja lastesi kanssa aikaa, mitäs sitte, kun tiput jäniksenkuoppaan, niin sitten saat kyllä kärsiä, kun et minun kanssani matkustellut ja viettänyt aikaa"

Ehkä tällaisten ihmisten entiset ystävät eivät ole hyljänneetkään miehen ja lasten takia, vaan juuri siksi, että ovat vaistonneet sen pahanilkisyyden, mikä mukaystävyyden takana on. 

Ei onnellinen ihminen toisille toivo näin pahaa. Oikeat ystävät ajattelevat, että jos sinulle käy huonosti, niin minä olen edelleen täällä jossain olemassa, jos tarvitset apua.

Ehkä juuri tällaisen pahanilkisen ajattelun takia jotkut ihmiset ovatkin yksin.

Pakko kommentoida tähän lyhyesti, koska minä taivastelin jäniksenkuoppia ja riippuvuutta. Mikäli seurasit keskustelua, huomasit myös, etten puhunut omasta ystävästäni, vaan lähinnä ilmiöstä yleisesti.

Toisaalta vaikka olisikin kyseessä oma ystävä, mikään ei mielestäni estäisi analysoimasta realistisesti asiaa. On turhaa liittää analysointeihin tunnelatauksia, jos joku miettii puhtaasti ilmiönä sitä, että entäs sitten, jos jotain käy, kun on koko elämänsä nojannut yhden henkilön varaan. Entä jos toinen kuolee, entä jos tulee ero. Se ei tarkoita, että näitä jollekulle toivoisi. Kriisitilanteessa ei ole mukavaa olla yksin, tai koittaa äkkiä kyhätä turvaverkkoa.

Ei kannata laittaa munia yhteen koriin. Aina voi tarvita elämässään muitakin ihmisiä kuin vain yhtä - jos nyt haluaa ajatella ihan vain tällaisten etujenkin kautta asiaa. Jos ihmisiä on hylännyt, eivät he ikuisesti odota - eikä pidäkään. 

Vierailija kirjoitti:

Onko kenenkään nuoruuden ystävyys päättynyt siihen, että aikuisena elämä on ollut niin toisenlaista, ettei mikään enää oikein yhdistä? Minun tapauksessani kävi niin, että itse olen joutunut (ja saanut, lopulta se on ollut antoisaa) käydä läpi itseni kanssa aikamoisia karikoita, kriisejä ja menetyksiä, jotka ovat muuttaneet minua ihmisenä. Mutta rakas ystäväni ei ole elämän aallokoissa joutunut samalla tavoin hioutumaan (vaikka on hänelläkin vaikeutensa, tiedän, mutta jotenkin puskee vain niiden läpi vanhalla kaavalla). Tämä on johtanut siihen, että mielestäni ystävä ei ymmärrä nykyistä minua lainkaan, mielestäni (huom, tämä on minun mielipide, mikä on subjektiivinen) hän elää edelleen aika pinnallisesti, suorittaen asioita, ja hänelle erilaiset asiat ovat tärkeitä, minkä ymmärrän täysin. 

Minua vain surettaa, että vanha ja tärkeä ystävä on kateissa. En jotenkin pysty asiasta hänelle puhumaankaan, koska pelkään, ettei hän todellakaan käsitä, mitä tarkoitan ja koen silloin hylätyksi tulemisen tunteen. Minusta keskustelumme on edelleen kuin jollain nuorten aikuisten tasolla, ja en osaa oikein sanoa mitään. 

Varmasti ystäväni kokee samoin. 

Mutta käykö muille näin? Onko tämä sitä erilleen kasvamista? Jotenkin olen ajatellut, että erilleen kasvaminen on sitä, kun elämäntilanteet ajavat vanhat ystävykset kauas toisistaan ja yhteydenpito vain jää. Me kyllä pidämme ajoittain yhteyttä, mutta tunnetasolla kommunikointi on omituisen pinnallista ja siitä jää aina itselle surullinen olo. 

Asutko Kontulassa?

Oletko yksinhuoltaja?

Oletko obeese?

Ystäväsi ei asu Kontulassa?

Ystäväsi on naimisissa?

Ystäväsi on nätti ja hoikka?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joskus itseä harmittaa, että perheelliset, eronneet tai muut ei halua nähdä, niin esim. Facebookissa katsoo sitäkin elämää vähän säälivästi, että joku on lähes aina kuvissa vain puolisonsa kanssa. Kaikki tehdään puolison kanssa. Aivan kuin mitään muuta elämää ei olisi. Ehkä kaikki eivät kaipaa muuta, mutta ajatus siitä, että on noin riippuvainen jostain toisesta, on kamala. Kaikkea voi sattuakin elämässä, joten tuskin lienee mukavaa tippua jonnekin jäniksenkoloon, kun elämänsä on rakentanut täysin toisen varaan. 

Juuri tuollaisten kommenttien takia lopetin yhteydenpidon erääseen katkeraan ex-ystävään. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Eipä välttämättä kovinkaan happamia. Esim. itselläni on yksi tuttu, jota en itse näkisi muutenkaan kahden kesken, koska on kaverinkaveri. Mutta silmiin on osunut se, että käytännössä koko ajan ollaan kaksin. Aika vaikeata kadehtia tällaistakaan elämää - siis minun, joka juuri sanoin, että tuollainen riippuvuus on mielestäni kamalaa. Mutta varmasti sitten jollekulle sopii. 

Kateus- ja katkeruuskortti on ihan kätevä, mutta harvemmin pitää paikkansa.

Mistä tiedät että kyseessä riippuvuus? Jos 2 ihmistä viihtyy yhdessä. Itsekin lisäilen kuvia vain mieheni kanssa, käytännössä nykyään kuvat on lomareissuiltamme, ja kyllä matkustan mieheni kanssa koska osa kavereista ei lähde ikinä matkoille ja osa lähtee bilematkoille, pääsisin itsekin mukaan mutten jaksa sellaista menoa. Näen kyllä kavereitakin muttei nykyään tule otettua kuvia. Jokainen päättää mitä kuvia haluaa laittaa someen, eikä some kerro koko totuutta toisen elämästä.

No, joidenkin kohdalla kertoo ehkä enemmänkin. Mutta joo, ehkä "riippuvuus" eikä mikään lääketieteellinen riippuvuus, jota en nyt niin ajatellutkaan. 

Jos itsestä tuntuu nololta mennä eri paikkoihin yksin tai pistää check-inniä ilman seuraa, niin aina voi lohduttautua sillä, että on niitäkin, jotka tarvitsevat aina sen yhden ja saman kainalosauvan. 

Ohis....kyllä se taitaa olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että keskituloiset asuntovelkaiset pariskunnat matkustelevat yhdessä eivätkä erikseen kumpikin kavereidensa kanssa. Harvalla kun on pätäkkää niin paljon, että voisi tehdä kumpaakin. 

Matkustaminen ja elämä ylipäänsä eri asioita, enkä itse matkustamisesta puhunut puolella sanallakaan, vaan joku toinen. Mutta jos menee lenkille, pitää mennä puolison kanssa. Jos menee syömään, puolison kanssa. Sille matkalle, puolison kanssa.

Mutta kukin toki tyylillään, mutta eipä käy tuotakaan elämää itsellä kateeksi.  

Taitaa kuitenkin vähän käydä kateeks ;) vai miksi noin katkera asenne. Ei se oo sulta pois mitenkään jos joku viihtyy kumppaninsa kanssa ja haluaa tehdä asioita yhdessä.

Asioiden ihmettely tai sääliminen ei ole sama asia kuin katkeruus tai kadehdinta. Pysytään faktoissa ja logiikassa. 

Ei olekaan, ei ole multa pois. Ihmetyttää vain, miksi jotkut haluavat olla ehdoin tahdoin ressukoita. Ehkä muista ihmisistä voisi saada jotain iloa ja elämänsisältöä eikä tarvitsisi takertua jatkuvasti yhteen ihmiseen. 

Ahahahhaaaa, tämä oli paras kommentti ja en yhtään ihmettele enää, että sinulla ei oikein ystäviä ole. Kuka haluaisi noin katkeraa ja mustasieluista ystävää itselleen.

Vierailija kirjoitti:

Vain yksinkertainen ihminen vastaa itsestään kysyttyihin kysymyksiin täysin rehellisesti.

Tämmöinen on surullinen tapaus ja kaiken avun ulkopuolella

Perustele toki? Lähde?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joskus itseä harmittaa, että perheelliset, eronneet tai muut ei halua nähdä, niin esim. Facebookissa katsoo sitäkin elämää vähän säälivästi, että joku on lähes aina kuvissa vain puolisonsa kanssa. Kaikki tehdään puolison kanssa. Aivan kuin mitään muuta elämää ei olisi. Ehkä kaikki eivät kaipaa muuta, mutta ajatus siitä, että on noin riippuvainen jostain toisesta, on kamala. Kaikkea voi sattuakin elämässä, joten tuskin lienee mukavaa tippua jonnekin jäniksenkoloon, kun elämänsä on rakentanut täysin toisen varaan. 

Juuri tuollaisten kommenttien takia lopetin yhteydenpidon erääseen katkeraan ex-ystävään. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Eipä välttämättä kovinkaan happamia. Esim. itselläni on yksi tuttu, jota en itse näkisi muutenkaan kahden kesken, koska on kaverinkaveri. Mutta silmiin on osunut se, että käytännössä koko ajan ollaan kaksin. Aika vaikeata kadehtia tällaistakaan elämää - siis minun, joka juuri sanoin, että tuollainen riippuvuus on mielestäni kamalaa. Mutta varmasti sitten jollekulle sopii. 

Kateus- ja katkeruuskortti on ihan kätevä, mutta harvemmin pitää paikkansa.

Mistä tiedät että kyseessä riippuvuus? Jos 2 ihmistä viihtyy yhdessä. Itsekin lisäilen kuvia vain mieheni kanssa, käytännössä nykyään kuvat on lomareissuiltamme, ja kyllä matkustan mieheni kanssa koska osa kavereista ei lähde ikinä matkoille ja osa lähtee bilematkoille, pääsisin itsekin mukaan mutten jaksa sellaista menoa. Näen kyllä kavereitakin muttei nykyään tule otettua kuvia. Jokainen päättää mitä kuvia haluaa laittaa someen, eikä some kerro koko totuutta toisen elämästä.

No, joidenkin kohdalla kertoo ehkä enemmänkin. Mutta joo, ehkä "riippuvuus" eikä mikään lääketieteellinen riippuvuus, jota en nyt niin ajatellutkaan. 

Jos itsestä tuntuu nololta mennä eri paikkoihin yksin tai pistää check-inniä ilman seuraa, niin aina voi lohduttautua sillä, että on niitäkin, jotka tarvitsevat aina sen yhden ja saman kainalosauvan. 

Ohis....kyllä se taitaa olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että keskituloiset asuntovelkaiset pariskunnat matkustelevat yhdessä eivätkä erikseen kumpikin kavereidensa kanssa. Harvalla kun on pätäkkää niin paljon, että voisi tehdä kumpaakin. 

Matkustaminen ja elämä ylipäänsä eri asioita, enkä itse matkustamisesta puhunut puolella sanallakaan, vaan joku toinen. Mutta jos menee lenkille, pitää mennä puolison kanssa. Jos menee syömään, puolison kanssa. Sille matkalle, puolison kanssa.

Mutta kukin toki tyylillään, mutta eipä käy tuotakaan elämää itsellä kateeksi.  

Taitaa kuitenkin vähän käydä kateeks ;) vai miksi noin katkera asenne. Ei se oo sulta pois mitenkään jos joku viihtyy kumppaninsa kanssa ja haluaa tehdä asioita yhdessä.

Asioiden ihmettely tai sääliminen ei ole sama asia kuin katkeruus tai kadehdinta. Pysytään faktoissa ja logiikassa. 

Ei olekaan, ei ole multa pois. Ihmetyttää vain, miksi jotkut haluavat olla ehdoin tahdoin ressukoita. Ehkä muista ihmisistä voisi saada jotain iloa ja elämänsisältöä eikä tarvitsisi takertua jatkuvasti yhteen ihmiseen. 

Ohis...mutta eikö sellainenkin ihminen ole aika ressukka, joka ei ole löytänyt puolisokseen sielunkumppania vaan tarvitsee vielä muitakin ihmisiä ollakseen elämässään onnellinen? Itse en ole tippaakaan parisuhdeihminen, mutta kykenen ymmärtämään niitä, jotka eivät juurikaan tarvitse muita ihmisiä puolisonsa lisäksi. Ehkä he saavat puolisostaan sellaista iloa ja elämänsisältöä, jota kenestäkään muusta ei voi saada?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joskus itseä harmittaa, että perheelliset, eronneet tai muut ei halua nähdä, niin esim. Facebookissa katsoo sitäkin elämää vähän säälivästi, että joku on lähes aina kuvissa vain puolisonsa kanssa. Kaikki tehdään puolison kanssa. Aivan kuin mitään muuta elämää ei olisi. Ehkä kaikki eivät kaipaa muuta, mutta ajatus siitä, että on noin riippuvainen jostain toisesta, on kamala. Kaikkea voi sattuakin elämässä, joten tuskin lienee mukavaa tippua jonnekin jäniksenkoloon, kun elämänsä on rakentanut täysin toisen varaan. 

Juuri tuollaisten kommenttien takia lopetin yhteydenpidon erääseen katkeraan ex-ystävään. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Eipä välttämättä kovinkaan happamia. Esim. itselläni on yksi tuttu, jota en itse näkisi muutenkaan kahden kesken, koska on kaverinkaveri. Mutta silmiin on osunut se, että käytännössä koko ajan ollaan kaksin. Aika vaikeata kadehtia tällaistakaan elämää - siis minun, joka juuri sanoin, että tuollainen riippuvuus on mielestäni kamalaa. Mutta varmasti sitten jollekulle sopii. 

Kateus- ja katkeruuskortti on ihan kätevä, mutta harvemmin pitää paikkansa.

Mistä tiedät että kyseessä riippuvuus? Jos 2 ihmistä viihtyy yhdessä. Itsekin lisäilen kuvia vain mieheni kanssa, käytännössä nykyään kuvat on lomareissuiltamme, ja kyllä matkustan mieheni kanssa koska osa kavereista ei lähde ikinä matkoille ja osa lähtee bilematkoille, pääsisin itsekin mukaan mutten jaksa sellaista menoa. Näen kyllä kavereitakin muttei nykyään tule otettua kuvia. Jokainen päättää mitä kuvia haluaa laittaa someen, eikä some kerro koko totuutta toisen elämästä.

No, joidenkin kohdalla kertoo ehkä enemmänkin. Mutta joo, ehkä "riippuvuus" eikä mikään lääketieteellinen riippuvuus, jota en nyt niin ajatellutkaan. 

Jos itsestä tuntuu nololta mennä eri paikkoihin yksin tai pistää check-inniä ilman seuraa, niin aina voi lohduttautua sillä, että on niitäkin, jotka tarvitsevat aina sen yhden ja saman kainalosauvan. 

Ohis....kyllä se taitaa olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että keskituloiset asuntovelkaiset pariskunnat matkustelevat yhdessä eivätkä erikseen kumpikin kavereidensa kanssa. Harvalla kun on pätäkkää niin paljon, että voisi tehdä kumpaakin. 

Matkustaminen ja elämä ylipäänsä eri asioita, enkä itse matkustamisesta puhunut puolella sanallakaan, vaan joku toinen. Mutta jos menee lenkille, pitää mennä puolison kanssa. Jos menee syömään, puolison kanssa. Sille matkalle, puolison kanssa.

Mutta kukin toki tyylillään, mutta eipä käy tuotakaan elämää itsellä kateeksi.  

Taitaa kuitenkin vähän käydä kateeks ;) vai miksi noin katkera asenne. Ei se oo sulta pois mitenkään jos joku viihtyy kumppaninsa kanssa ja haluaa tehdä asioita yhdessä.

Asioiden ihmettely tai sääliminen ei ole sama asia kuin katkeruus tai kadehdinta. Pysytään faktoissa ja logiikassa. 

Ei olekaan, ei ole multa pois. Ihmetyttää vain, miksi jotkut haluavat olla ehdoin tahdoin ressukoita. Ehkä muista ihmisistä voisi saada jotain iloa ja elämänsisältöä eikä tarvitsisi takertua jatkuvasti yhteen ihmiseen. 

Ahahahhaaaa, tämä oli paras kommentti ja en yhtään ihmettele enää, että sinulla ei oikein ystäviä ole. Kuka haluaisi noin katkeraa ja mustasieluista ystävää itselleen.

Taitaa mennä sekaisin henkilöt, koska minulla on kavereita ja ystäviä. 

Mitenköhän katkeruus ja mustasieluisuus liittyy edelliseen?

Vähän vaikuttaa, että tänne on alkanut tulla paljon trolleja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaisia ovat ihmiset, jotka jaksavat pohtia tämänkaltaisia asioita, että mites sille sitte käy, kun tippuu jäniksenkuoppaan, kun ei ole tehnyt sitä ja tätä.

Siis ihan oikeasti. Kuka voi olla niin vahingoniloinen tai pahanilkeä, että miettii kaveristaan sellaisia mahdollisuuksia, että sille kävisi joskus huonosti.

Mihin ihminen niitä vihollisia tarvitseekaan, jos jotkut näistä kommentoijista ovat ystävilleen tällaisia. Tuo ajatusmalli on minusta melko karu, että "vietä vaan puolisosi ja lastesi kanssa aikaa, mitäs sitte, kun tiput jäniksenkuoppaan, niin sitten saat kyllä kärsiä, kun et minun kanssani matkustellut ja viettänyt aikaa"

Ehkä tällaisten ihmisten entiset ystävät eivät ole hyljänneetkään miehen ja lasten takia, vaan juuri siksi, että ovat vaistonneet sen pahanilkisyyden, mikä mukaystävyyden takana on. 

Ei onnellinen ihminen toisille toivo näin pahaa. Oikeat ystävät ajattelevat, että jos sinulle käy huonosti, niin minä olen edelleen täällä jossain olemassa, jos tarvitset apua.

Ehkä juuri tällaisen pahanilkisen ajattelun takia jotkut ihmiset ovatkin yksin.

Pakko kommentoida tähän lyhyesti, koska minä taivastelin jäniksenkuoppia ja riippuvuutta. Mikäli seurasit keskustelua, huomasit myös, etten puhunut omasta ystävästäni, vaan lähinnä ilmiöstä yleisesti.

Toisaalta vaikka olisikin kyseessä oma ystävä, mikään ei mielestäni estäisi analysoimasta realistisesti asiaa. On turhaa liittää analysointeihin tunnelatauksia, jos joku miettii puhtaasti ilmiönä sitä, että entäs sitten, jos jotain käy, kun on koko elämänsä nojannut yhden henkilön varaan. Entä jos toinen kuolee, entä jos tulee ero. Se ei tarkoita, että näitä jollekulle toivoisi. Kriisitilanteessa ei ole mukavaa olla yksin, tai koittaa äkkiä kyhätä turvaverkkoa.

Ei kannata laittaa munia yhteen koriin. Aina voi tarvita elämässään muitakin ihmisiä kuin vain yhtä - jos nyt haluaa ajatella ihan vain tällaisten etujenkin kautta asiaa. Jos ihmisiä on hylännyt, eivät he ikuisesti odota - eikä pidäkään. 

Voi kuule, minä en jaksa spekuloida tuttujen ihmisten elämää ja tulevaisuutta noin tarkkaan ja jossitella, miten heille käy. Elämässä voi käydä itse kellekin vaikka miten, vaikka kuinka varmistaisi asioitaan. Joten kannattaa elää tässä päivässä ja nauttia siitä, eikä miettiä, että pidänpä nuo ihmiset lähelläni, että hyödyn heistä ja on ihmisiä, jos nyt sattuu vaikka mies kuolemaan.

Minä ainakaan en halua olla ihmissuhteissa, joissa minuun pidetään yhteyttä vain sillä varalla, että jos se mies sattuukin kuolemaan minua aiemmin, niin sitten on minua onneksi roikotettu matkassa, jotta ei jää yksin. Minä haluan elää omaa elämääni ja elää tänä päivänä tätä päivää. Olla ihmisten kanssa ystävä tänään. En siksi, että hän ehkä jää yksin 45 vuoden päästä.

Rentoudu sinäkin ja nauti elämästä. Huomisesta ei kukaan tiedä. Sehän voit olla vaikka sinä, joka kuolet miestäsi aiemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kenenkään nuoruuden ystävyys päättynyt siihen, että aikuisena elämä on ollut niin toisenlaista, ettei mikään enää oikein yhdistä? Minun tapauksessani kävi niin, että itse olen joutunut (ja saanut, lopulta se on ollut antoisaa) käydä läpi itseni kanssa aikamoisia karikoita, kriisejä ja menetyksiä, jotka ovat muuttaneet minua ihmisenä. Mutta rakas ystäväni ei ole elämän aallokoissa joutunut samalla tavoin hioutumaan (vaikka on hänelläkin vaikeutensa, tiedän, mutta jotenkin puskee vain niiden läpi vanhalla kaavalla). Tämä on johtanut siihen, että mielestäni ystävä ei ymmärrä nykyistä minua lainkaan, mielestäni (huom, tämä on minun mielipide, mikä on subjektiivinen) hän elää edelleen aika pinnallisesti, suorittaen asioita, ja hänelle erilaiset asiat ovat tärkeitä, minkä ymmärrän täysin. 

Minua vain surettaa, että vanha ja tärkeä ystävä on kateissa. En jotenkin pysty asiasta hänelle puhumaankaan, koska pelkään, ettei hän todellakaan käsitä, mitä tarkoitan ja koen silloin hylätyksi tulemisen tunteen. Minusta keskustelumme on edelleen kuin jollain nuorten aikuisten tasolla, ja en osaa oikein sanoa mitään. 

Varmasti ystäväni kokee samoin. 

Mutta käykö muille näin? Onko tämä sitä erilleen kasvamista? Jotenkin olen ajatellut, että erilleen kasvaminen on sitä, kun elämäntilanteet ajavat vanhat ystävykset kauas toisistaan ja yhteydenpito vain jää. Me kyllä pidämme ajoittain yhteyttä, mutta tunnetasolla kommunikointi on omituisen pinnallista ja siitä jää aina itselle surullinen olo. 

nuoruuden tuttuni (nainen) ei meikkaa..lyhyt punainen lesbotukka, luonnonsuojelija , painaa 100 kg.

Itse olen hoikka kaunis ja meikattu, käyn baareissa, keikoilla.

Emme kaipaa toisiamme...oi miksi?

hmm..  kirjoituksestasi on vaikeaa saada selkoa, ymmärsitkö pointin vai saivarteletko vain? Joka tapauksessa, tiedostan, että kuulostaa siltä, että koen olevani jotenkin "ylempi/parempi/kehittyneempi", kun tästä kirjoitan ja tätä asiaa pohdin. Mutta se johtunee siitä, että tunnistan myös omalta osaltani sen henkisen kehityksen, jota en tunnista ystävässäni. Ja tällä en tarkoita sitä, etteikö sitä ystävälläni olisi tapahtunut (vaikken sitä näekään) eikä se itsessään edes ole ongelma, vaan se, että emme pysty keskustelemaan kypsyneinä ja muuttuneina ihmisinä.  (ja siksi monesti mietinkin, että onko ystäväni käynyt asioita ja ongelmiaan itsensä kanssa läpi vai piilotteleeko niitä suorittamisensa alle).

Ja koska tämä kysymyksenasettelu on aika arka ja sen voi helposti tulkita paremmuus/huonommuus asetelman kautta, niin juuri senkin takia on todella vaikeaa ottaa asiaa puheeksi.

Mieluiten kuitenkin ottaisin sen läheisen ystävän takaisin.

Kysymykseni siis kuului; onko kenellekään muulle käynyt näin?

t. Edellinen, jolle vastasit

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joskus itseä harmittaa, että perheelliset, eronneet tai muut ei halua nähdä, niin esim. Facebookissa katsoo sitäkin elämää vähän säälivästi, että joku on lähes aina kuvissa vain puolisonsa kanssa. Kaikki tehdään puolison kanssa. Aivan kuin mitään muuta elämää ei olisi. Ehkä kaikki eivät kaipaa muuta, mutta ajatus siitä, että on noin riippuvainen jostain toisesta, on kamala. Kaikkea voi sattuakin elämässä, joten tuskin lienee mukavaa tippua jonnekin jäniksenkoloon, kun elämänsä on rakentanut täysin toisen varaan. 

Juuri tuollaisten kommenttien takia lopetin yhteydenpidon erääseen katkeraan ex-ystävään. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Eipä välttämättä kovinkaan happamia. Esim. itselläni on yksi tuttu, jota en itse näkisi muutenkaan kahden kesken, koska on kaverinkaveri. Mutta silmiin on osunut se, että käytännössä koko ajan ollaan kaksin. Aika vaikeata kadehtia tällaistakaan elämää - siis minun, joka juuri sanoin, että tuollainen riippuvuus on mielestäni kamalaa. Mutta varmasti sitten jollekulle sopii. 

Kateus- ja katkeruuskortti on ihan kätevä, mutta harvemmin pitää paikkansa.

Mistä tiedät että kyseessä riippuvuus? Jos 2 ihmistä viihtyy yhdessä. Itsekin lisäilen kuvia vain mieheni kanssa, käytännössä nykyään kuvat on lomareissuiltamme, ja kyllä matkustan mieheni kanssa koska osa kavereista ei lähde ikinä matkoille ja osa lähtee bilematkoille, pääsisin itsekin mukaan mutten jaksa sellaista menoa. Näen kyllä kavereitakin muttei nykyään tule otettua kuvia. Jokainen päättää mitä kuvia haluaa laittaa someen, eikä some kerro koko totuutta toisen elämästä.

No, joidenkin kohdalla kertoo ehkä enemmänkin. Mutta joo, ehkä "riippuvuus" eikä mikään lääketieteellinen riippuvuus, jota en nyt niin ajatellutkaan. 

Jos itsestä tuntuu nololta mennä eri paikkoihin yksin tai pistää check-inniä ilman seuraa, niin aina voi lohduttautua sillä, että on niitäkin, jotka tarvitsevat aina sen yhden ja saman kainalosauvan. 

Ohis....kyllä se taitaa olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että keskituloiset asuntovelkaiset pariskunnat matkustelevat yhdessä eivätkä erikseen kumpikin kavereidensa kanssa. Harvalla kun on pätäkkää niin paljon, että voisi tehdä kumpaakin. 

Matkustaminen ja elämä ylipäänsä eri asioita, enkä itse matkustamisesta puhunut puolella sanallakaan, vaan joku toinen. Mutta jos menee lenkille, pitää mennä puolison kanssa. Jos menee syömään, puolison kanssa. Sille matkalle, puolison kanssa.

Mutta kukin toki tyylillään, mutta eipä käy tuotakaan elämää itsellä kateeksi.  

Taitaa kuitenkin vähän käydä kateeks ;) vai miksi noin katkera asenne. Ei se oo sulta pois mitenkään jos joku viihtyy kumppaninsa kanssa ja haluaa tehdä asioita yhdessä.

Asioiden ihmettely tai sääliminen ei ole sama asia kuin katkeruus tai kadehdinta. Pysytään faktoissa ja logiikassa. 

Ei olekaan, ei ole multa pois. Ihmetyttää vain, miksi jotkut haluavat olla ehdoin tahdoin ressukoita. Ehkä muista ihmisistä voisi saada jotain iloa ja elämänsisältöä eikä tarvitsisi takertua jatkuvasti yhteen ihmiseen. 

Itsehän tässä kutsut ihmisiä jotka elää eri tavalla kuin sinä ressukoiksi. Mistä sä sek takertumisen rebit kun ihan vapaaehtoisesti ihmiset haluaa viettää aikaa yhdessä. Hanki sinä uusia ystäviä niin ei tarvitse takertua siihen kaveriin joka ihan selvästi ei halua viettää aikaansa kanssasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joskus itseä harmittaa, että perheelliset, eronneet tai muut ei halua nähdä, niin esim. Facebookissa katsoo sitäkin elämää vähän säälivästi, että joku on lähes aina kuvissa vain puolisonsa kanssa. Kaikki tehdään puolison kanssa. Aivan kuin mitään muuta elämää ei olisi. Ehkä kaikki eivät kaipaa muuta, mutta ajatus siitä, että on noin riippuvainen jostain toisesta, on kamala. Kaikkea voi sattuakin elämässä, joten tuskin lienee mukavaa tippua jonnekin jäniksenkoloon, kun elämänsä on rakentanut täysin toisen varaan. 

Juuri tuollaisten kommenttien takia lopetin yhteydenpidon erääseen katkeraan ex-ystävään. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Eipä välttämättä kovinkaan happamia. Esim. itselläni on yksi tuttu, jota en itse näkisi muutenkaan kahden kesken, koska on kaverinkaveri. Mutta silmiin on osunut se, että käytännössä koko ajan ollaan kaksin. Aika vaikeata kadehtia tällaistakaan elämää - siis minun, joka juuri sanoin, että tuollainen riippuvuus on mielestäni kamalaa. Mutta varmasti sitten jollekulle sopii. 

Kateus- ja katkeruuskortti on ihan kätevä, mutta harvemmin pitää paikkansa.

Mistä tiedät että kyseessä riippuvuus? Jos 2 ihmistä viihtyy yhdessä. Itsekin lisäilen kuvia vain mieheni kanssa, käytännössä nykyään kuvat on lomareissuiltamme, ja kyllä matkustan mieheni kanssa koska osa kavereista ei lähde ikinä matkoille ja osa lähtee bilematkoille, pääsisin itsekin mukaan mutten jaksa sellaista menoa. Näen kyllä kavereitakin muttei nykyään tule otettua kuvia. Jokainen päättää mitä kuvia haluaa laittaa someen, eikä some kerro koko totuutta toisen elämästä.

No, joidenkin kohdalla kertoo ehkä enemmänkin. Mutta joo, ehkä "riippuvuus" eikä mikään lääketieteellinen riippuvuus, jota en nyt niin ajatellutkaan. 

Jos itsestä tuntuu nololta mennä eri paikkoihin yksin tai pistää check-inniä ilman seuraa, niin aina voi lohduttautua sillä, että on niitäkin, jotka tarvitsevat aina sen yhden ja saman kainalosauvan. 

Ohis....kyllä se taitaa olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että keskituloiset asuntovelkaiset pariskunnat matkustelevat yhdessä eivätkä erikseen kumpikin kavereidensa kanssa. Harvalla kun on pätäkkää niin paljon, että voisi tehdä kumpaakin. 

Matkustaminen ja elämä ylipäänsä eri asioita, enkä itse matkustamisesta puhunut puolella sanallakaan, vaan joku toinen. Mutta jos menee lenkille, pitää mennä puolison kanssa. Jos menee syömään, puolison kanssa. Sille matkalle, puolison kanssa.

Mutta kukin toki tyylillään, mutta eipä käy tuotakaan elämää itsellä kateeksi.  

Taitaa kuitenkin vähän käydä kateeks ;) vai miksi noin katkera asenne. Ei se oo sulta pois mitenkään jos joku viihtyy kumppaninsa kanssa ja haluaa tehdä asioita yhdessä.

Asioiden ihmettely tai sääliminen ei ole sama asia kuin katkeruus tai kadehdinta. Pysytään faktoissa ja logiikassa. 

Ei olekaan, ei ole multa pois. Ihmetyttää vain, miksi jotkut haluavat olla ehdoin tahdoin ressukoita. Ehkä muista ihmisistä voisi saada jotain iloa ja elämänsisältöä eikä tarvitsisi takertua jatkuvasti yhteen ihmiseen. 

Ohis...mutta eikö sellainenkin ihminen ole aika ressukka, joka ei ole löytänyt puolisokseen sielunkumppania vaan tarvitsee vielä muitakin ihmisiä ollakseen elämässään onnellinen? Itse en ole tippaakaan parisuhdeihminen, mutta kykenen ymmärtämään niitä, jotka eivät juurikaan tarvitse muita ihmisiä puolisonsa lisäksi. Ehkä he saavat puolisostaan sellaista iloa ja elämänsisältöä, jota kenestäkään muusta ei voi saada?

Mut eihän yleensä kumppani täytä sentään kaikkia tarpeita? Eikös se ole aika kohtuutonta jo odottaakin toiselta sellaista?

Ylipäänsä lähtökohtahan on ihan huono, jos vain kumppani pitää ihmisen onnellisena. Ihmisen pitäisi kai olla onnellinen jo ennen kumppania, mutta kumppani on bonusta. 

Mummoni kertoi leskeksi jäätyään, että eipä niistä pitkistä ystävyyssuhteista hyötyä ollut, kun kaikki ystävät ovat jo kuolleet. Että ilman lapsia ja lapsenlapsia hän olisi ihan yksin.

Joskus voi käydä niin, että ne usean pesän munatkin kuolee aiemmin.