Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Kaikkein raskaimpia on ystävyyssuhteet, joissa on paljon sekä hyvää että huonoa. Ne valtaa mielen ja ajatukset, koukuttaa ja ahdistaa, vihastuttaa ja ilostuttaa ja nousevat ajatuksissa liian hallitsevaan osaan. Tämmöiset ihmissuhteet kannattaa minusta etäännyttää, muuten ne vie aivan liikaa voimavaroja. Esimerkkejä näistä:
- Ystävä, jonka kanssa juttu luistaa, yhteisiä mielenkiinnonkohteita on paljon, mutta joka pahalla tuulella ollessaan tykkää alistaa ja lytätä.
- Ystävä, jonka kanssa on paljon hyvää yhteistä menneisyydessä, mutta nykyään ei oikein enää mitään yhteistä.
- Ystävä, jonka kanssa on samat harrastukset ja työ, mutta luonteet ei sovi yksiin.
- Ystävä, jonka kanssa luonteet sopii ihanasti yksiin, mutta yhteisiä mielenkiinnonkohteita ei löydy.
- Ystävä joka on välillä aivan ihana ja välillä aivan kamala.
Ohhoh.
Minusta jäljelle jäi bestikseksi enää "ihan ok tyyppi, jonka kanssa jotain yhteistäkin on, tutustuttiin pari vuotta sitten". Ei kuulosta yhtään ystävältä.
Kaikkihan me olemme loppujen lopuksi ihmisiä ja vieläpä erilaisia sellaisia. Minä en ainakaan itse hae mitään itseni kloonia, enkä ole itsekään todellakaan täydellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monella näkyy olevan oletuksena, että jokaisella kuitenkin on vanhoja kavereita, tuttavia, sukua, jne jne joiden kanssa voi sosialisoida kun vaan vähän näkee vaivaa. Että sen kun ottaa yhteyttä niihin, jotka itse on ehdottaneet vaikka lounasta.
Sanonpa vaan että joilla näin on, on asiat todella hyvin! On todellakin helppoa alkaa syventää suhteita, jos on jo suhteita. Tai jos ne tosiaan lähtevät tuollaisesta yrittämisestä etenemään. Itselläni ei ole mitään mistä edes aloittaa. Naapurit hyvä että tervehtivät, ei ole sukua, olen muuttanut sen verran kauas ettei esim vanhoja luokkatovereita ole tuhansien kilometrien säteellä. Työtä teen lähinnä yksin, ja kollegat on noin 20v vanhempia. Miehellä on ihan yhtä vähän kavereita. Ei vaan yksinkertaisesti ole yhtään mitään suhteita joita edes lämmitellä!
Aiemmin vaikka opiskellessa olen tuollaisia keinoja yrittänyt, mutta yksikään ei johtanut mihinkään. Ei aikuisilla ole aikaa tai edes tarvetta uusille kavereille, ja tuttavuutta tekevää pidetään useimmiten vain outona.
Vierailija kirjoitti:
Monella näkyy olevan oletuksena, että jokaisella kuitenkin on vanhoja kavereita, tuttavia, sukua, jne jne joiden kanssa voi sosialisoida kun vaan vähän näkee vaivaa. Että sen kun ottaa yhteyttä niihin, jotka itse on ehdottaneet vaikka lounasta.
Sanonpa vaan että joilla näin on, on asiat todella hyvin! On todellakin helppoa alkaa syventää suhteita, jos on jo suhteita. Tai jos ne tosiaan lähtevät tuollaisesta yrittämisestä etenemään. Itselläni ei ole mitään mistä edes aloittaa. Naapurit hyvä että tervehtivät, ei ole sukua, olen muuttanut sen verran kauas ettei esim vanhoja luokkatovereita ole tuhansien kilometrien säteellä. Työtä teen lähinnä yksin, ja kollegat on noin 20v vanhempia. Miehellä on ihan yhtä vähän kavereita. Ei vaan yksinkertaisesti ole yhtään mitään suhteita joita edes lämmitellä!
Aiemmin vaikka opiskellessa olen tuollaisia keinoja yrittänyt, mutta yksikään ei johtanut mihinkään. Ei aikuisilla ole aikaa tai edes tarvetta uusille kavereille, ja tuttavuutta tekevää pidetään useimmiten vain outona.
Jep. Tosielämää, jota moni ei halua myöntää.
Sitä paitsi vaikka niitä verkostoja olisi jonkin verran, niin ruuhkavuosina ovat melko lailla yhtä tyhjän kanssa. Kotonahan ihmiset ovat, ja kiinnostus nähdä kavereita on lähes olematon. Ehkä pyydetään lasta katsomaan tmv. Wow. Kunnes sitten tosi harvoin joku mamma saa vaihteen silmään ja aktivoituu.
Lähinnä siinä saa tuntea itsensä tunkeilevaksi, säälittäväksi kyselijäksi, jonka elämään mahtuisi ne kaveritkin. Parempi olisi, kun ei kyselisi mitään, vaan erkaannuttaisi vain itsensäkin. Jatkuvat pettymykset ja torppaamiset eivät suoranaisesti ole miellyttävintä elämänsisältöä.
Mä en pidä yhteyttä kavereihin joille aina saan olla ehdottaja yhteisiin tekemisiin. Ei jaksa raahata kivirekeä ja onhan se merkki että toista ei kiinnosta yhtäpaljon. Jos muutaman kerran olen ollut aloitteellinen ja toinen ei osoita omaa halukkuutta tavata saa mun puolesta olla. Täyttä elämä on mullakin, ei se siitä kiinni jää jos oikea halu nähdä on.
Voi onpa sinulla rankkaa. Toisilla ei niitä kavereita ole ensinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ok, ilmeisesti en ole ymmärtänyt sitä syvää yksinäisyyttä, mitä osa kokee. Pahoittelut, oikeasti.
Eli on siis ihmisiä, joilla ei ole jäljellä lapsuudesta eikä nuoruudesta yhtään ystävää/kaveria joille voisi edes soitellakaan tai viestitellä.
Oma perhe tai suku ei pidä yhteyttä.
Naapurit hädin tuskin moikkaavat, eivät ilahdu tutustumisyrityksistä.
Työ- tai opiskelukavereita ei ole.
Ei lapsia eikä puolisoa.
Ei yhtään ystävää jäljellä vanhoista työ- tai opiskelukuvioista.
Harrastuksissa kukaan ei juttele takaisin tai vastaa vain lyhyesti antaen ymmärtää ettei enempi kiinnosta.
Osalla sitten saattaa olla esim. 700 km päässä yksi kiireinen kaveri, joka vastaa harvoin ja ehtii tavata kolmen vuoden välein.
Tuossa tilanteessa pitää tosiaan lähteä liikkeelle aika nollasta ja voi mennä pitkäkin aika ennen kuin sosiaaliset suhteet saa rakennettua noin alusta. Suosittelisin ehkä tuossa tapauksessa ihan ilmoituksen jättämistä esim.
http://www.etsitaanystavaa.com/
https://rednet.punainenristi.fi/ystavatoiminta
Tai Facebookista hakuun esim.:
"UUSIA YSTÄVIÄ"
"Uusia Ystäviä"
"Rentoa rupattelua ja uusia ystäviä"
Vierailija kirjoitti:
Ok, ilmeisesti en ole ymmärtänyt sitä syvää yksinäisyyttä, mitä osa kokee. Pahoittelut, oikeasti.
Eli on siis ihmisiä, joilla ei ole jäljellä lapsuudesta eikä nuoruudesta yhtään ystävää/kaveria joille voisi edes soitellakaan tai viestitellä.
Oma perhe tai suku ei pidä yhteyttä.
Naapurit hädin tuskin moikkaavat, eivät ilahdu tutustumisyrityksistä.
Työ- tai opiskelukavereita ei ole.
Ei lapsia eikä puolisoa.
Ei yhtään ystävää jäljellä vanhoista työ- tai opiskelukuvioista.
Harrastuksissa kukaan ei juttele takaisin tai vastaa vain lyhyesti antaen ymmärtää ettei enempi kiinnosta.
Osalla sitten saattaa olla esim. 700 km päässä yksi kiireinen kaveri, joka vastaa harvoin ja ehtii tavata kolmen vuoden välein.
Tuossa tilanteessa pitää tosiaan lähteä liikkeelle aika nollasta ja voi mennä pitkäkin aika ennen kuin sosiaaliset suhteet saa rakennettua noin alusta. Suosittelisin ehkä tuossa tapauksessa ihan ilmoituksen jättämistä esim.
http://www.etsitaanystavaa.com/
https://rednet.punainenristi.fi/ystavatoiminta
Tai Facebookista hakuun esim.:
"UUSIA YSTÄVIÄ"
"Uusia Ystäviä"
"Rentoa rupattelua ja uusia ystäviä"
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
SPR:n ystävätoiminnasta sellainen sananen, että jos haluaa jutella vaikkapa säästäkin tai muista neutraaleista asioista, niin ihan ok vaihtoehto. Mutta se toinen osapuoli edustaa aina SPR:ää eikä hänen sanansa tai tekonsa ole vapaita. Tiedän tämän siitä, että olen itse käynyt SPR:n ystävätoimintakurssin ja jättänyt toiminnan väliin sen takia, etten halua olla jollekulle ystävä siten, että minun pitää varoa sanomisiani tai kommentoida, etten voi sanoa mitään. Mutta voi tietysti käydä niin, että tällainen reitti on ponnahduslauta ns. oikeaan ystävyyteen ja sitten viralliset sopimukset voikin katkaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Eli siis sinä kirjoitit tuon aiemman listanko ivallisessa mielessä?
Kuten sanoin, en itse ole näitä syvästi yksinäisiä eli en täytä listaasi.
Mutta kannattaa huomata se, että on monia nelikymppisiä, joilla on verkostoa, mutta se verkosto on passiivinen juuri tässä elämänvaiheessa. Osin ihan ymmärrettävistä ja luonnollisista syistä. Ei siinä ole mitään outoa tai epäuskottavaa, jos sosiaalinen elämä on kapeata tietyssä elämänvaiheessa. Hienoa, jos sinulla ei kiireisiä ihmisiä ole tuttavapiirissä, mutta monilla on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ok, ilmeisesti en ole ymmärtänyt sitä syvää yksinäisyyttä, mitä osa kokee. Pahoittelut, oikeasti.
Eli on siis ihmisiä, joilla ei ole jäljellä lapsuudesta eikä nuoruudesta yhtään ystävää/kaveria joille voisi edes soitellakaan tai viestitellä.
Oma perhe tai suku ei pidä yhteyttä.
Naapurit hädin tuskin moikkaavat, eivät ilahdu tutustumisyrityksistä.
Työ- tai opiskelukavereita ei ole.
Ei lapsia eikä puolisoa.
Ei yhtään ystävää jäljellä vanhoista työ- tai opiskelukuvioista.
Harrastuksissa kukaan ei juttele takaisin tai vastaa vain lyhyesti antaen ymmärtää ettei enempi kiinnosta.
Osalla sitten saattaa olla esim. 700 km päässä yksi kiireinen kaveri, joka vastaa harvoin ja ehtii tavata kolmen vuoden välein.
Tuossa tilanteessa pitää tosiaan lähteä liikkeelle aika nollasta ja voi mennä pitkäkin aika ennen kuin sosiaaliset suhteet saa rakennettua noin alusta. Suosittelisin ehkä tuossa tapauksessa ihan ilmoituksen jättämistä esim.
http://www.etsitaanystavaa.com/
https://rednet.punainenristi.fi/ystavatoiminta
Tai Facebookista hakuun esim.:
"UUSIA YSTÄVIÄ"
"Uusia Ystäviä"
"Rentoa rupattelua ja uusia ystäviä"
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku?
Minä olen tuon kirjoittaja ja ystävänhakupalstojen ehdottaja.
En kirjoittanut tuota ivallisessa mielessä vaan tarkoituksena auttaa. En ole tuon jälkeen kirjoittanut muita viestejä ennen tätä. Uskon, että joskus voi aikuinen olla täysin ilman omaa syytään kaveriton, olosuhteiden uhri. Luulen että usein siinä on mukana myös sitä omaakin syytä, muttei aina. Ja eipä me täydellisiä olla, on tilanteita joissa tulee laiminlyötyä ihmissuhteitaan tai ei osaa/jaksa toimia tarpeeksi hyvin niiden eteen.
Ehkä hieman yllättänyt olen, että työikäisistäkin ja ilmeisesti myös terveistä ihmisistä löytyy totaalisen yksinäisiä, mutta asia myös herätti. Näin on ihan oikeasti ja vaikkei omatkaan ihmissuhteet täysin kunnossa ole, niin olen kyllä nyt entistä onnellisempi niistä kavereista ja verkostoista joita mulla kaikesta huolimatta on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
No, sitä ei voi valita mihin syntyy. Vaikea siis nähdä suvuttomuutta omana syynä.
Kun joutuu muuttamaan pari kertaa töiden perässä, jää ne mahdolliset lapsuuden ystävät jälkeen (itse yritin pitää yhteyttä vuosikymmenen, mutta jäi täysin yksipuoliseksi).
Sen virheen toki tein, että valitsin ammatin jossa todella suuri miesenemmistö. Ja miehet vaan ei suurin osa osaa olla ystäviä naisten kanssa (minut on lopulta aina jätetty miesporukoiden ulkopuolelle tai hylätty uuden tyttöystävän myötä).
Kun ei ole lapsia, ei ole niitä ns helposti yhdistäviä tekijöitä. Toki lapsettomuus itse valittua.
Harrastuksissa sama homma, sattuvat olemaan sellaisia ettei helppoa vuorovaikutusta synny. Tavallaan oma valita tämäkin, mutta kun ei pitsinnypläys kiinnosta niin ei kiinnosta.
Eli joo, onhan se tavallaan omaa syytä, kun on valinnut itselleen sopivan ammatin ja harrastukset, ei ole tehnyt lapsia, ja on mieluummin muuttanut kuin jäänyt kotiseudulle työttömäksi. Mutta ei se yksinäisyyttä silti Kivemmaksi tee jos siitä vielä itseään alkaa syyttelemään...
Itse olen muuten vuosikymmeniä yritettyäni, esim netin kautta, luovuttanut. En vaan enää jaksa sitä yrittämistä ja pettymistä kymmeniä kertoja sitä kokeiltuani. Syö liikaa sielua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisään vielä, että moni näkyy olettavan että niitä sosiaalisia suhteita on ollut kyllä, mutta ne on itse sotkenut jotenkin tai vähintään jättänyt hoitamatta. Onko niin mahdoton ymmärtää, ettei niitä joillakin ole alkujaankaan? Ja niiden luominen tyhjästä on TODELLA hankalaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen muuten vuosikymmeniä yritettyäni, esim netin kautta, luovuttanut. En vaan enää jaksa sitä yrittämistä ja pettymistä kymmeniä kertoja sitä kokeiltuani. Syö liikaa sielua.
Eipä siinä sitten... Onneksi on AV-palsta? Me ollaan täällä ikään kuin sun anonyymeja kamuja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen aina se, joka järkkäilee yhteisiä menoja tapahtumiin ja kyselee kavereita mukaan rannalle, terassille ym. ja muutenkin laittaa viestiä ensimmäisenä. Yleensä näistä kyselyistä kyllä ilahdutaan ja lähdetään mielellään mukaan, mutta kyllähän se on alkanut väsyttää olla aina se aktiivinen ja spontaanimpi osapuoli. Nyt ajattelin mennä kesätauolle eli jättää ne ensimmäiset viestit laittamatta ja vaikka sitten käydä siellä rannalla ja tapahtumissa yksinäni, jos ei toisesta suunnasta aloitteita kuulu.
Oikein. Äiti on synnytyksessä mukana, mutta yksin täältä lähdetään. Kannattaa pohtia ne kaverit uudestaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Mä poistin just eilen puhelimestani kaikkien sellaisten numerot jotka soittavat vaan kun tarvitsevat jotain tai joille mä olen aina joutunut soittamaan kun heistä ei kuulu. Joukossa oli jopa omien sukulaisten numeroita.
Jos ei vastavuoroisuutta löydy niin pitäkää tunkkinne.Minä keskityn jatkossa vain ja ainoastaan omaan onneeni. Muuttoavuksi tai majoittajaksi on turha pyytää
Vierailija kirjoitti:
Mä en pidä yhteyttä kavereihin joille aina saan olla ehdottaja yhteisiin tekemisiin. Ei jaksa raahata kivirekeä ja onhan se merkki että toista ei kiinnosta yhtäpaljon. Jos muutaman kerran olen ollut aloitteellinen ja toinen ei osoita omaa halukkuutta tavata saa mun puolesta olla. Täyttä elämä on mullakin, ei se siitä kiinni jää jos oikea halu nähdä on.
Mä taas en ole koskaan kokenut ehdottamista kivireen vetämiseksi. Oikeastaan pidän jopa mukavampana, että minä ehdotan ja toinen sitten lähtee mukaani tai on lähtemättä. Yleensä aina joku lähtee ja jos käy niin, ettei kukaan lähde, osaan mennä yksinkin. Ehdotan siis ystävilleni ja kavereilleni asioita, joita teen joka tapauksessa. 90%:sti nämä asiat eivät vaadi multa mitään etukäteisjärjestelyjä eli ei tarvitse varata etukäteen toisellekin lippuja tms. Jäyn paljon ilmaistapahtumissa tai paikoissa, joissa lippuja saa vielä oveltakin. Missä järjestyksessä alan soittelemaan/viestittelemään riippuu ihan siitä, ketä ystävistäni ja kavereistani uskon juuri ko asian eniten kiinostavan.
Olen se, joka ketjussa aiemmin kerroin, etten pyydä absolutistiystävääni viinimessuille. Joku ihmetteli, miksi ei voisi pyytää. Noh, siinä vaiheessa, kun ei oltu vielä ystäviä vaan vasta kavereita, tämä muslimiystäväni ihan muissa keskusteluissa toi esille sen, ettei hän käy paikoissa, joissa on tarkoitus juoda alkoholia. Oli mulla sen verran tietoa ko uskonnosta aiemminkin, että tiesin tuon "ei alkoholia" -asenteen jo muutenkin.
Suurimmaksi osaksi ystävieni ja kavereideni kanssa viettämäni aika ei mitenkään erityistä. Päätän lähteä lauantaina kauppatorille ja kysyn jotain mukaan. Tai kirpputorille. Tai koirapuistoon. Tai jos huomaan, että on vaikkapa Ravintolapäivä, jotkut maalaismarkkinat, Maailma kylässä -festarit tms, niin kysäisen mukaan. Teen siis ystävieni ja kavereideni kanssa ihan tavallisia arkisia juttuja ja siinä samalla tulee juteltua ummet ja lammet. En edes muista, milloin olisin tehnyt ystävieni tai kavereideni kanssa mitään spesiaalia. Ehkä olen aika tylsä, mutta samanlaisia ovat ystäväni ja kaverinikin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en pidä yhteyttä kavereihin joille aina saan olla ehdottaja yhteisiin tekemisiin. Ei jaksa raahata kivirekeä ja onhan se merkki että toista ei kiinnosta yhtäpaljon. Jos muutaman kerran olen ollut aloitteellinen ja toinen ei osoita omaa halukkuutta tavata saa mun puolesta olla. Täyttä elämä on mullakin, ei se siitä kiinni jää jos oikea halu nähdä on.
Mä taas en ole koskaan kokenut ehdottamista kivireen vetämiseksi. Oikeastaan pidän jopa mukavampana, että minä ehdotan ja toinen sitten lähtee mukaani tai on lähtemättä. Yleensä aina joku lähtee ja jos käy niin, ettei kukaan lähde, osaan mennä yksinkin. Ehdotan siis ystävilleni ja kavereilleni asioita, joita teen joka tapauksessa. 90%:sti nämä asiat eivät vaadi multa mitään etukäteisjärjestelyjä eli ei tarvitse varata etukäteen toisellekin lippuja tms. Jäyn paljon ilmaistapahtumissa tai paikoissa, joissa lippuja saa vielä oveltakin. Missä järjestyksessä alan soittelemaan/viestittelemään riippuu ihan siitä, ketä ystävistäni ja kavereistani uskon juuri ko asian eniten kiinostavan.
Olen se, joka ketjussa aiemmin kerroin, etten pyydä absolutistiystävääni viinimessuille. Joku ihmetteli, miksi ei voisi pyytää. Noh, siinä vaiheessa, kun ei oltu vielä ystäviä vaan vasta kavereita, tämä muslimiystäväni ihan muissa keskusteluissa toi esille sen, ettei hän käy paikoissa, joissa on tarkoitus juoda alkoholia. Oli mulla sen verran tietoa ko uskonnosta aiemminkin, että tiesin tuon "ei alkoholia" -asenteen jo muutenkin.
Suurimmaksi osaksi ystävieni ja kavereideni kanssa viettämäni aika ei mitenkään erityistä. Päätän lähteä lauantaina kauppatorille ja kysyn jotain mukaan. Tai kirpputorille. Tai koirapuistoon. Tai jos huomaan, että on vaikkapa Ravintolapäivä, jotkut maalaismarkkinat, Maailma kylässä -festarit tms, niin kysäisen mukaan. Teen siis ystävieni ja kavereideni kanssa ihan tavallisia arkisia juttuja ja siinä samalla tulee juteltua ummet ja lammet. En edes muista, milloin olisin tehnyt ystävieni tai kavereideni kanssa mitään spesiaalia. Ehkä olen aika tylsä, mutta samanlaisia ovat ystäväni ja kaverinikin.
Yleensä omassa kaveriporukassa pitää noin kuukautta ennen miettiä, että käviskö se ja se päivä tapaamiselle. Usein ei käy kuin ehkä parille ihmiselle, jos niillekään. Tuollaiset ex tempore -menot eivät oikein ole mahdollisia, koska ihmiset ovat perheen kanssa tai jossain muualla menossa. Kaikki vaatii järjestelyjä.
P.S. OT: Moni muslimi käy viihteellä, vaikka ei joisi alkoholia. Toisaalta moni muslimi myös länsimaalaistuu niin paljon, että nää "ei alkoholia" -opit on hyvin äkkiä unohdettu. Mutta naisten kohdalla lienee pitkälti eri asia. Yksilökohtaista kuitenkin.
Alue: Aihe vapaa
Tästä voimme varmasti olla samaa mieltä, että eivät ihmiset edes lähde epämieluisiin paikkoihin. Kysymällä se selviää, onko paikka epämieluisa heille vai ei. Mutta läheskään kaikille sellaiset paikat eivät ole epämieluisia, joista ME kysyjät itse oletamme, että kyllä varmasti näin on. Ihmiset ovat monesti omien mielikuviensa vankeja ja tuomitsevat lokeroinnin perusteella ennen kysymistä.