Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa se, että muiden ihmisten reaktiot sinuun eivät välttämättä kerro kovinkaan paljon juuri sinusta. Ihmisillä on monesti aika paljon tekemistä ihan itsensä ja oman elämänsä kanssa ja aina huomiota ei siksi riitä kaikille muille tarpeeksi.

Totta joka sana. Mutta tämä edellyttää silloin sitä, että vähintään toinen on erittäin tasapainoinen ja hyväitsetuntoinen. Mutta joskus käy niin, että se toinen ei olekaan mikään huippuihminen, vaan nyykähtää kasaan toisen reaktioista. Tällöin lopputuloksena voi olla kaksi ihmistä, joilla on aika paljon tekemistä ihan itsensä ja oman elämänsä kanssa.  

Ohis...minusta paljon tekemistä itsensä ja oman elämänsä kanssa ei aina tarkoita mitään negatiivista, joka estäisi ihmistä olemasta tasapainoinen ja hyväitsetuntoinen. Voi opiskella työnohessa, on lapsia ja parisuhde, on harrastuksia, on läheiset välit sukulaisiin, on ryhtynyt yrittäjäksi tms. Mieluisia asioita, jotka kuitenkin vievät aikaa. Vaihdoin aikoinaan alaa yksinhuoltajana, opiskelin työn ohessa, valmistumisen jälkeen tein paljon töitä edetäkseni urallani ja lopulta ryhdyin yrittäjäksi. Elämä oli siihen aikaan aika kiireistä, mutta silti oikein mukavaa ja antoisaa. Kun pahin kiire oli ohi, oli taas enemmän aikaa ihmissuhteillekin.

Ymmärsin kyllä, että tuossa kommentissa se "paljon tekemistä" saattoi tarkoittaa ihan mitä tahansa. Vaikkapa sitä, ettei vain ehdi soittaa toiselle. :)

Mutta siis tarkoitin lähinnä sitä, että sen toisen (sen, joka sitä soittoa ehkä odottaa), pitäisi olla tasapainoinen ja hyväitsetuntoinen, ehkä itseriittoinenkin. Ettei ota itseensä. Oli sillä toisella sitten ihan vaan kiireitä tai oli hänellä vaikka ihan oikeasti jotain mt-ongelmia.

Kuten kuitenkin tämä ketjukin todistaa, niin asiat eivät monesti ihan niin yksinkertaisia ole. Puhumista tarvittaisiin, jotta ihmiset ymmärtäisivät radiohiljaisuudet, kiireet, vastaamattomuudet jne. 

Alan ymmärtää ystäväsi tarpeen radiohiljaisuuteen. Ehkä siihen vetäytyminen on ollut se parempi vaihtoehto verrattuna siihen, että ystäväsi olisi purkanut suoraan sinuun kaiken ahdistuksensa siitä, miten seurassasi happi loppuu täysin.

Hmmm? En puhunut mistään omasta tilanteestani. Tämähän oli ihan yleisen tason keskustelua, joten miksi mennä henkilökohtaisuuksiin?

Mutta siis tarkoitatko, että jos on sitä mieltä, että puhumista tarvittaisiin erinäisistä asioista kaverisuhteissa, niin tällaisen mielipiteen omistavan henkilön seurassa loppuu happi? 

No, siitä olen eri mieltä, mutta varmasti moni voi näinkin ajatella. Minusta puhumisen ei pitäisi olla ahdistavaa tai keneltäkään pois. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän tässä taas sinkkuna ja viikonloppuna vähän miettii, että onhan tää elämä vähän semmosta ja tämmöstä. Lähes kaikilla muilla on sitä perhettä tai suhdetta. Jos ei ole, niin ei kiinnosta muuten aktivoitua. Sitten ollaankin taas sen jännän äärellä, että tehdäkö jotain yksin vai ei. Vai istuako vain kotona.

Joskus olen miettinyt, mitä omat kaverit mahtavat ajatella elämästäni. Joko tilanteeni ei juurikaan kiinnosta ketään tai sitten ihmiset eivät edes tajua, että eihän tämä mitään ihan herkkua ole. 

Mulla on yksinäinen sinkkuystävä ja voin kertoa mitä ajattelen hänestä, ole hyvä! :)

Ajattelen häntä aika paljon. Ajattelen häntä usein esim. viikatessani pyykkejä kaappeihin ja ajaessani ruuhkassa töistä kohti päiväkotia. Ajattelen häntä kuskatessani esikoistani treeneihin ja ajattelen häntä sytyttäessäni takkaa. Ajattelen, että pitäisi olla yhteyksissä, mutta sitten se helposti kaiken keskellä unohtuu, kuten saattaa käydä myös kuopuksen päiväkodin retkipäivän retkieväiden ja uusien kurahanskojen oston (nämä muistaa siinä vaiheessa kun yrittää laittaa liian pientä kurahanskaa käteen).

Joskus mua ärsyttää hänen tiheät yhteenotot ja seurankipeytensä, koska eikö hän ymmärrä, että mä olen tosi väsynyt kaiken arkeni keskellä ja eikö hän ymmärrä, vaikka olen kertonut, että haluaisin muttei ole aikaa eikä jaksamista. Joskus ilahdun siitä, kun hän ottaa yhteyttä, koska näen että hän on kaivannut mua. Joskus tosin mietin, onko hän oikeasti kaivannut juuri minua ja kiinnostunut juuri minusta, vai hakeeko hän enemmänkin itsekkäästi tyydytystä omalle seurankipeydelleen. Joskus huvitun hänen innokkuudestaan pitää yhteyttä, joskus poden syyllisyyttä kun en ehdi tarpeeksi.

Toisinaan mietin hänen yksinäisyytensä syitä: Miksei hän täytä elämäänsä kaikella kivalla, kun siihen olisi aikaa ja mahdollisuuksia kun velvollisuudet ei liiemmälti vapaa-aikana paina? Mietin mitä kaikkea itse voisin tehdä, jos aikaa olisi enemmän: Lukea läjäpäin kirjoja, katsoa vaikka kirjablogeista vinkkejä ja lukea kaikki ne kirjat, jotka on pitänyt lukea sitten joskus. Tehdä käsitöitä, kutoa ja virkata ja näpertää ihania juttuja lahjoiksi. Opiskella lisää, haluaisinkin mutten raaski töiden päälle, koska lapseni. Miksei hän opiskele lisää, jos aikaa on... Opiskelujen yhteydestä saisi varmaan uusia tuttujakin. Miksei hän hanki lemmikkiä? Meillä on lemmikki ja hankkisin useamman, jos aikaa olisi enemmän. Koirapuistossa tai kissanäyttelyssä saa sosiaalista kontaktiakin muihin lemmikin omistajiin ja harrastajiin. Miksei hän hanki kuntosalikorttia ja ala käymään säännöllisesti? Ja ryhmäliikuntatunnit? Itse kävisin enemmän jos olisi aikaa. Seurakunnalla on tosi kivoja tapahtumia myös ja siellä verkostoituu. Olen toki ääneen vihjaillut näistä hänelle.

Mietin myös salaa miksei hän ole löytänyt miestä itselleen, onko vaatimukset liian korkealla? Vaikkei hän kuulemma ole äitityyppiä, mietin että minusta hän kuitenkin voisi viihtyä myös äitinä, siinä saisi sisältöä elämäänsä. Tosin hän on jo 45 v, joten se juna taisi jo mennä.

Sitten mietin, että on mielenkiintoista, kun on niin erilaisia ja eri elämäntilanteissa olevia ihmisiä kavereina, laajentaa näkökulmia.

Anteeksi, mutta itselle tuli todella paha olo tästä. Tiedän, että todennäköisesti tarkoitat hyvää, mutta...

Itselläni on hieman kaltaisesi ystävä. Tai sanotaanko ennemmin, että oli. Koska huomaan vuosi vuodelta ottavani häneen enemmän etäisyyttä ja kertovani aina vähemmän asioistani ja elämästäni syynä juurikin se että 'hänellä on ratkaisu kaikkeen'. Muka. Ja päälle sitten näitä muista 'rohkaisuja' kuten eipä se ole niin helppoa muillakaan tai voi kun tietäisit. Ja perään oma luettelo siitä, kun on niin raskasta ja kiireistä se perhearki.

Ei tuollainen ole mikään ystävyyssuhde. Sä olet omaksunut jonkun äitiroolin ystävääsi kohtaan. Yleensä ihmisillä on jo äiti, eli lisää ei tarvita.

Ehkä ystäväsi ei lue kirjoja, vain koska ei pidä lukemisesta! Tuliko tälläinen koskaan mieleen? Oma 'ystäväni' ei itseasiassa edes tiedä, että minä luen paljon. Syystä ettei huvita asioista kertoa. Ne kuitenkin päätyvät sitten johonkin mammapalstalle pohdittaviksi, tai hänen muun kaveripiirinsä jutunaiheeksi samalla kun 'minulle ei ole aikaa'. Tai sitten neuvoiksi tyyliin juu kuule kun sä sanoit että luet. Niin oon tässä nyt sitten miettinyt, etkö voisi ohessa myös sitä ja tätä?

Anteeksi, ei ole tarkoitus hyökätä sinua kohtaan. Yhä vaan paha olo ystävyyssuhteen menetyksestä. Kaksikymmentä vuotta se kesti, kunnes kääntyi täysin erilaisten elämäntilanteiden myötä joksikin vääristyneeksi äiti-tytär-suhteeksi jossa tytär on jopa äitiä vanhempi.

Mullakaan ei ole tarkoitus hyökätä sua vastaan, mutta tuossa tilanteessa. Jos et enää hyväksyisi mun ajatuksia etkä sitä millaista elämäni nyt on (en ehdi laittaa Sinua prioriteettijärjestyksessä niin ylös kuin haluaisit) ehkä on tosiaan parempi että tiemme eroavat. Mun elämäntilanne voisi olla toinen muutaman vuoden päästä, mutta en oleta sun jaksavan odottaa sitä, tunnut kaipaavan seuraa juuri nyt. Joten... oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti, hyvää jatkoa! Moikataan kuitenkin vielä jos törmätään jossain?

Näin se mulla menisi, mutta onneksi et taida olla se mun ystäväni, meidän ystävyys ei ole 20 vuotta kestänyt vaan jonkin verran tuoreempi sen "yksinäisen sinkun kanssa". Mulla on kyllä 20 - 30 vuottakin kestäneitä ystävyyksiä lapsettomien ja välillä sinkkuina pitkään olleiden kanssa, mutta heidän kanssa menee luonteet paremmin yksiin kuin mitä sinun kanssa menisi. He ovat sillä lailla itsenäisiä ja omaa rauhaa kaipaavia ja empaattisia, että heille ei ole tehnyt tiukkaa se kun välillä en ole pitänyt yhteyttä kuukausiin, joskus jopa lähes vuoteen. Kun ollaan nähty, ystävyys on ennallaan. Siksi he ovatkin vielä mun ystäviä, sun tyyliset on karsiutuneet matkasta eri syistä jo ennen lasten saantia...

Kaikkea hyvää kuitenkin, ehkä vielä löydät sulle sopivia ystäviä.

Kiitos vastauksesta! :)

Itse olen juurikin tuo kuvailemasi itsenäinen, omaa rauhaa kaipaava ja empaattinen joka ei arvota ystävyyttä yhteydenpidon tahdilla. Joten vaikken sitä nyt erikseen esiin tuonut, en täysin ymmärrä miten profiloit minutkin nyt siihen osastoon 'too clingy'.

Päinvastoin jopa, minähän se kuulemma tässä mainitussa ystävyyssuhteessani kuulemma liian harvoin yhteyttä pidän. Paljolti nykyään juuri siksi, että kun erikseen aina korostetaan miten ruuhkavuodet sitä ja tätä ja en voi ymmärtää. Toki, omaa omakohtaista kokemusta ei ole, mutta AV:lta oppii kaikenlaista ;) plus toisen vastaavassa elämäntilanteessa olevan ystäväni kanssa juttelen aiheesta paljonkin. Kun siellä suunnassa ei tule sitä voi kuule kun sä et ymmärrä ja eikö sun pitäis -saarnaa toistuvasti.

Kaikkein ongelmallisimman asian mielestäni kuitenkin ehkä ollessa se, että siinä missä ihan itse kertomansa perusteella tämä ystäväni viettää nimenomaan paljon aikaa elämäni 'pohtimiseen' vaikka nykyisellään nimenomaan välttelen siihen 'polttoaineen' tuottamista, hän itse ei näytä ymmärtävän, että elämäntilanteet voivat muuttua muillakin/ myös sinkuilla voi olla 'arjen ongelmia' eikä niitä kaikkia nyt tarvi 'ratkoa' ainakaan sen sinkun puolesta.

Eli suhde on nyt ihan parin vuoden saatossa vääristynyt ja kyllä, koen sen menetyksenä.

Syy siihen, miksi en taida enää jaksa edes yrittää, on kokemani vastavuoroisuuden puute. Minun odotetaan ymmärtävän hänen elämäntilanteensa ja niiden muuttuminen. Samalla ei kuitenkaan ymmärretä minun elämäntilannettani tai sitä että sekin on muuttunut.

Jopa itkukohtaus on seurannut siitä, että silloin kerran vuodessa kun HÄN haluaa lähteä viettämään 'hulvatonta sinkkuelämää' yöhön, en ole ollut heti kiinnostunut. Kun en baareissa yleensä käy. Toki sitten kuitenkin lähtenyt, kun toiselta jo itkukin pääsi. Mutta annas olla, kun minä ehdotan jotain tekemistä, niin 'voi kuule kun sä et ymmärrä että..'. Joten. Näissä tarinoissa on toisinaan useampi näkemys/kanta.

Uusia ystäviä en ole sinänsä etsimässä, koska onneksi tämä mahdollisesti jo menetetty ei ollut ainoa ystäväni. Toki jätän myös tilaa sille mahdollisuudelle, että uusiakin tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän tässä taas sinkkuna ja viikonloppuna vähän miettii, että onhan tää elämä vähän semmosta ja tämmöstä. Lähes kaikilla muilla on sitä perhettä tai suhdetta. Jos ei ole, niin ei kiinnosta muuten aktivoitua. Sitten ollaankin taas sen jännän äärellä, että tehdäkö jotain yksin vai ei. Vai istuako vain kotona.

Joskus olen miettinyt, mitä omat kaverit mahtavat ajatella elämästäni. Joko tilanteeni ei juurikaan kiinnosta ketään tai sitten ihmiset eivät edes tajua, että eihän tämä mitään ihan herkkua ole. 

Mulla on yksinäinen sinkkuystävä ja voin kertoa mitä ajattelen hänestä, ole hyvä! :)

...

Joskus mua ärsyttää hänen tiheät yhteenotot ja seurankipeytensä, koska eikö hän ymmärrä, että mä olen tosi väsynyt kaiken arkeni keskellä ja eikö hän ymmärrä, vaikka olen kertonut, että haluaisin muttei ole aikaa eikä jaksamista. ... Joskus huvitun hänen innokkuudestaan pitää yhteyttä, joskus poden syyllisyyttä kun en ehdi tarpeeksi.

Toisinaan mietin hänen yksinäisyytensä syitä: Miksei hän täytä elämäänsä kaikella kivalla, kun siihen olisi aikaa ja mahdollisuuksia kun velvollisuudet ei liiemmälti vapaa-aikana paina? ...Opiskelujen yhteydestä saisi varmaan uusia tuttujakin. Miksei hän hanki lemmikkiä? Meillä on lemmikki ja hankkisin useamman, jos aikaa olisi enemmän. Koirapuistossa tai kissanäyttelyssä saa sosiaalista kontaktiakin muihin lemmikin omistajiin ja harrastajiin. Miksei hän hanki kuntosalikorttia ja ala käymään säännöllisesti? Ja ryhmäliikuntatunnit? Itse kävisin enemmän jos olisi aikaa. Seurakunnalla on tosi kivoja tapahtumia myös ja siellä verkostoituu. Olen toki ääneen vihjaillut näistä hänelle.

Heh, no kiitos kaverisi kuvailusta, vaikka en taida muistuttaa kauheasti häntä. Lähinnä mietin itse sitä, että ajatteleekohan moni minusta, että elän tyytyväisenä sinkkuelämääni - tai sitten ei ajattele mitään. 

Mutta muutama kommentti. Noista yhteydenotoista: itse en pahemmin kinua enää ihmisiltä mitään. Välillä iskee into kysellä ihmisiä jonnekin, mutta sitten taas tajuan vastausten jälkeen, että aika turhaa. Mutta kun sinäkin toivot sinkun yleensä ottaen aktivoituvan, niin ei kai niiden yhteydenottojen pitäisi toisaalta ihmetyttää? Jotain on yritettävä. Onhan sekin vähän falskia, jos ideana on se, että "aktivoidu, mut älä mun suuntaani".

Mä olen yrittänyt moniakin mainitsemistasi jutuista. Opiskeluista: ihmiset hajaantuvat aina niiden jälkeen. Harrastuksissa käydään harrastamassa. En nuuski kuntosalilta seuraa. Seurakunta, no juu, ei se nyt ehkä kuitenkaan kaikille käy, kuten ei itsellenikään. Lemmikki: asun yksin, ei rahaa, pieni asunto, ja myös edes pieni tukiverkosto olisi hyvä, jotta ei pian huomaa elävänsä ihan kaikkea koiran ehdoilla. Joskus kaverini tiukkasi, miksen ota koiraa, kun kerran sellaisen haluan. Koska tiedän, että se on iso investointi, niin miksi silloin jankuttaa naminamimaailmasta käsin, että no mutta eihän sen tarvi olla rotukoira jne. Oli mikä koira tahansa, koiran elättäminen maksaa tosi paljon.  Onhan siitä lehdissäkin ollut viime vuosina juttua. 

Mutta se naminamikaverihan pitää näitä kaikkia seliseleinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän tässä taas sinkkuna ja viikonloppuna vähän miettii, että onhan tää elämä vähän semmosta ja tämmöstä. Lähes kaikilla muilla on sitä perhettä tai suhdetta. Jos ei ole, niin ei kiinnosta muuten aktivoitua. Sitten ollaankin taas sen jännän äärellä, että tehdäkö jotain yksin vai ei. Vai istuako vain kotona.

Joskus olen miettinyt, mitä omat kaverit mahtavat ajatella elämästäni. Joko tilanteeni ei juurikaan kiinnosta ketään tai sitten ihmiset eivät edes tajua, että eihän tämä mitään ihan herkkua ole. 

Mulla on yksinäinen sinkkuystävä ja voin kertoa mitä ajattelen hänestä, ole hyvä! :)

...

Joskus mua ärsyttää hänen tiheät yhteenotot ja seurankipeytensä, koska eikö hän ymmärrä, että mä olen tosi väsynyt kaiken arkeni keskellä ja eikö hän ymmärrä, vaikka olen kertonut, että haluaisin muttei ole aikaa eikä jaksamista. ... Joskus huvitun hänen innokkuudestaan pitää yhteyttä, joskus poden syyllisyyttä kun en ehdi tarpeeksi.

Toisinaan mietin hänen yksinäisyytensä syitä: Miksei hän täytä elämäänsä kaikella kivalla, kun siihen olisi aikaa ja mahdollisuuksia kun velvollisuudet ei liiemmälti vapaa-aikana paina? ...Opiskelujen yhteydestä saisi varmaan uusia tuttujakin. Miksei hän hanki lemmikkiä? Meillä on lemmikki ja hankkisin useamman, jos aikaa olisi enemmän. Koirapuistossa tai kissanäyttelyssä saa sosiaalista kontaktiakin muihin lemmikin omistajiin ja harrastajiin. Miksei hän hanki kuntosalikorttia ja ala käymään säännöllisesti? Ja ryhmäliikuntatunnit? Itse kävisin enemmän jos olisi aikaa. Seurakunnalla on tosi kivoja tapahtumia myös ja siellä verkostoituu. Olen toki ääneen vihjaillut näistä hänelle.

Heh, no kiitos kaverisi kuvailusta, vaikka en taida muistuttaa kauheasti häntä. Lähinnä mietin itse sitä, että ajatteleekohan moni minusta, että elän tyytyväisenä sinkkuelämääni - tai sitten ei ajattele mitään. 

Mutta muutama kommentti. Noista yhteydenotoista: itse en pahemmin kinua enää ihmisiltä mitään. Välillä iskee into kysellä ihmisiä jonnekin, mutta sitten taas tajuan vastausten jälkeen, että aika turhaa. Mutta kun sinäkin toivot sinkun yleensä ottaen aktivoituvan, niin ei kai niiden yhteydenottojen pitäisi toisaalta ihmetyttää? Jotain on yritettävä. Onhan sekin vähän falskia, jos ideana on se, että "aktivoidu, mut älä mun suuntaani".

Mä olen yrittänyt moniakin mainitsemistasi jutuista. Opiskeluista: ihmiset hajaantuvat aina niiden jälkeen. Harrastuksissa käydään harrastamassa. En nuuski kuntosalilta seuraa. Seurakunta, no juu, ei se nyt ehkä kuitenkaan kaikille käy, kuten ei itsellenikään. Lemmikki: asun yksin, ei rahaa, pieni asunto, ja myös edes pieni tukiverkosto olisi hyvä, jotta ei pian huomaa elävänsä ihan kaikkea koiran ehdoilla. Joskus kaverini tiukkasi, miksen ota koiraa, kun kerran sellaisen haluan. Koska tiedän, että se on iso investointi, niin miksi silloin jankuttaa naminamimaailmasta käsin, että no mutta eihän sen tarvi olla rotukoira jne. Oli mikä koira tahansa, koiran elättäminen maksaa tosi paljon.  Onhan siitä lehdissäkin ollut viime vuosina juttua. 

Mutta se naminamikaverihan pitää näitä kaikkia seliseleinä.

Kiitos! Neuvoja/ideoitahan on aina helppo heitellä. Mutta entä sitten se käytäntö? Kärjistettynä esimerkkinä: Ystävä valittaa siitä, kun perhearki on rankkaa. No kyllähän siitähän eroon pääsee, jos tarpeeksi rassaa. Ei tulisi itselle mieleenikään moista ääneen sanoa, mutta jos nyt tarkkoja ollaan, olisi kai okei ihan vain kaksinaismoralismin välttelyn nimissä?

Ja tämä koirajuttu. Ei sekään nyt ihan niin vain suju että senkus meet koirakauppaan ja haet sopivan. Ainakaan jos on työssäkäyvä, vastuuntuntoinen sinkku, joka haluaa että koira saa hyvän kodin. Hyvään koirakotiin kun liittyy myös vähintäänkin koiran perustarpeista huolehtiminen. Ja joka on melko mahdotonta, jos kun työpäivät usein venyvät. Ja ne venyvät toisinaan osittain taas siksi, että sinkulla kun ei ole sitä 'lapset pitää hakea tarhasta klo se ja se' niin sähän voit hoitaa nää loppuun, eikö?

Vierailija kirjoitti:

Kiitos! Neuvoja/ideoitahan on aina helppo heitellä. Mutta entä sitten se käytäntö?

Ja se vasta helppoa onkin, kun istuu vaan netissä selittelemässä miksi mikään ehdotus ei ikinä käy :D

Mulla oli muuten joskus tuollainen selittelyn mestari työkaverina. Kaikki, IHAN KAIKKI aika meni siihen, kun se selitti mitä kaikkea se "haluaisi" tehdä ja miksei se nyt oikein onnistu. Ei tehnytkään sitten elämässään yhtään mitään, paitsi katsoi telkkaria ja kävi osa-aikatöissä (paikassa, jota se tietysti inhosi ja olisi "halunnut" vaihtaa, mutta ei se nyt oikein onnistunut sekään) Just koirankin se olisi yllättäen "halunnut", mutkueinytoikeinonnistu. Onkohan sama tyyppi päätynyt näin 15 vuoden jälkeen tännekin selittelemään? Terveisiä vaan ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos! Neuvoja/ideoitahan on aina helppo heitellä. Mutta entä sitten se käytäntö?

Ja se vasta helppoa onkin, kun istuu vaan netissä selittelemässä miksi mikään ehdotus ei ikinä käy :D

Mulla oli muuten joskus tuollainen selittelyn mestari työkaverina. Kaikki, IHAN KAIKKI aika meni siihen, kun se selitti mitä kaikkea se "haluaisi" tehdä ja miksei se nyt oikein onnistu. Ei tehnytkään sitten elämässään yhtään mitään, paitsi katsoi telkkaria ja kävi osa-aikatöissä (paikassa, jota se tietysti inhosi ja olisi "halunnut" vaihtaa, mutta ei se nyt oikein onnistunut sekään) Just koirankin se olisi yllättäen "halunnut", mutkueinytoikeinonnistu. Onkohan sama tyyppi päätynyt näin 15 vuoden jälkeen tännekin selittelemään? Terveisiä vaan ;)

Onneksi olkoon, olet tavannut MUTKU-ihmisen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.  

Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa. 

Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta,  masennusta tai ei, niin hyi vit.

Juuri näin! Itsekin tätä aina ihmetellyt ja myös satuttanut, kun antanut kohdella näin ja jotenkin kuvitellut toisen muuttuvan. Mutta onhan tuollaisen ihmisen tunne-elämä pahasti vaurioitunut, jos kykenee tuollaiseen välinpitämättömyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.  

Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa. 

Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta,  masennusta tai ei, niin hyi vit.

Juuri näin! Itsekin tätä aina ihmetellyt ja myös satuttanut, kun antanut kohdella näin ja jotenkin kuvitellut toisen muuttuvan. Mutta onhan tuollaisen ihmisen tunne-elämä pahasti vaurioitunut, jos kykenee tuollaiseen välinpitämättömyyteen.

Tajuatteko yhtään mistä puhutte? Jotkut masentuneet eivät esimerkiksi käy kuukauteen suihkussa, jos ovat oikein huonossa kunnossa. On ihan selvää, että kaikki muukin elämä kärsii silloin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.  

Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa. 

Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta,  masennusta tai ei, niin hyi vit.

Juuri näin! Itsekin tätä aina ihmetellyt ja myös satuttanut, kun antanut kohdella näin ja jotenkin kuvitellut toisen muuttuvan. Mutta onhan tuollaisen ihmisen tunne-elämä pahasti vaurioitunut, jos kykenee tuollaiseen välinpitämättömyyteen.

Tajuatteko yhtään mistä puhutte? Jotkut masentuneet eivät esimerkiksi käy kuukauteen suihkussa, jos ovat oikein huonossa kunnossa. On ihan selvää, että kaikki muukin elämä kärsii silloin.

Tajuan kyllä. Itsekin olen ollut syvästi masentunut. Nyt puhutaan käsittääkseni ihmisistä, jotka suorittavat elämäänsä ihan normaalisti ja ovat tekemisissä toisten kanssa, mutta sivuuttavat vain tietyt ihmiset. Ilman selityksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.  

Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa. 

Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta,  masennusta tai ei, niin hyi vit.

Juuri näin! Itsekin tätä aina ihmetellyt ja myös satuttanut, kun antanut kohdella näin ja jotenkin kuvitellut toisen muuttuvan. Mutta onhan tuollaisen ihmisen tunne-elämä pahasti vaurioitunut, jos kykenee tuollaiseen välinpitämättömyyteen.

Tajuatteko yhtään mistä puhutte? Jotkut masentuneet eivät esimerkiksi käy kuukauteen suihkussa, jos ovat oikein huonossa kunnossa. On ihan selvää, että kaikki muukin elämä kärsii silloin.

Tajuan kyllä. Itsekin olen ollut syvästi masentunut. Nyt puhutaan käsittääkseni ihmisistä, jotka suorittavat elämäänsä ihan normaalisti ja ovat tekemisissä toisten kanssa, mutta sivuuttavat vain tietyt ihmiset. Ilman selityksiä.

Sinä et voi ulospäin tietää millaista jonkun muun elämä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.  

Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa. 

Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta,  masennusta tai ei, niin hyi vit.

Juuri näin! Itsekin tätä aina ihmetellyt ja myös satuttanut, kun antanut kohdella näin ja jotenkin kuvitellut toisen muuttuvan. Mutta onhan tuollaisen ihmisen tunne-elämä pahasti vaurioitunut, jos kykenee tuollaiseen välinpitämättömyyteen.

Tajuatteko yhtään mistä puhutte? Jotkut masentuneet eivät esimerkiksi käy kuukauteen suihkussa, jos ovat oikein huonossa kunnossa. On ihan selvää, että kaikki muukin elämä kärsii silloin.

Tajuan kyllä. Itsekin olen ollut syvästi masentunut. Nyt puhutaan käsittääkseni ihmisistä, jotka suorittavat elämäänsä ihan normaalisti ja ovat tekemisissä toisten kanssa, mutta sivuuttavat vain tietyt ihmiset. Ilman selityksiä.

Sinä et voi ulospäin tietää millaista jonkun muun elämä on.

Näinpä! Siksi nojaankin siihen mitä näen ulospäin, koska muusta ei kerrota eikä selitetä. Enhän ole ajatustenlukija. Selitys tulisi kyllä jos arvostusta löytyisi eikä vain välinpitämättömyyttä. Kyllä välinpitämättömyyden taustalla on joku muu psyykenongelma kuin masennus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.  

Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa. 

Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta,  masennusta tai ei, niin hyi vit.

Juuri näin! Itsekin tätä aina ihmetellyt ja myös satuttanut, kun antanut kohdella näin ja jotenkin kuvitellut toisen muuttuvan. Mutta onhan tuollaisen ihmisen tunne-elämä pahasti vaurioitunut, jos kykenee tuollaiseen välinpitämättömyyteen.

Tajuatteko yhtään mistä puhutte? Jotkut masentuneet eivät esimerkiksi käy kuukauteen suihkussa, jos ovat oikein huonossa kunnossa. On ihan selvää, että kaikki muukin elämä kärsii silloin.

Tajuan kyllä. Itsekin olen ollut syvästi masentunut. Nyt puhutaan käsittääkseni ihmisistä, jotka suorittavat elämäänsä ihan normaalisti ja ovat tekemisissä toisten kanssa, mutta sivuuttavat vain tietyt ihmiset. Ilman selityksiä.

Sinä et voi ulospäin tietää millaista jonkun muun elämä on.

Näinpä! Siksi nojaankin siihen mitä näen ulospäin, koska muusta ei kerrota eikä selitetä. Enhän ole ajatustenlukija. Selitys tulisi kyllä jos arvostusta löytyisi eikä vain välinpitämättömyyttä. Kyllä välinpitämättömyyden taustalla on joku muu psyykenongelma kuin masennus.

Öööh? Minut masentunut ihminen jätti. Koska hänen oli ylipäätään niin paha olla tässä elämässä. Löysin kotoani hänen ruumiinsa. Tuskin hän noin teki minua kiusatakseen, vaan koska oli pahasti masentunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.  

Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa. 

Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta,  masennusta tai ei, niin hyi vit.

Juuri näin! Itsekin tätä aina ihmetellyt ja myös satuttanut, kun antanut kohdella näin ja jotenkin kuvitellut toisen muuttuvan. Mutta onhan tuollaisen ihmisen tunne-elämä pahasti vaurioitunut, jos kykenee tuollaiseen välinpitämättömyyteen.

Tajuatteko yhtään mistä puhutte? Jotkut masentuneet eivät esimerkiksi käy kuukauteen suihkussa, jos ovat oikein huonossa kunnossa. On ihan selvää, että kaikki muukin elämä kärsii silloin.

Tajuan kyllä. Itsekin olen ollut syvästi masentunut. Nyt puhutaan käsittääkseni ihmisistä, jotka suorittavat elämäänsä ihan normaalisti ja ovat tekemisissä toisten kanssa, mutta sivuuttavat vain tietyt ihmiset. Ilman selityksiä.

Sinä et voi ulospäin tietää millaista jonkun muun elämä on.

Näinpä! Siksi nojaankin siihen mitä näen ulospäin, koska muusta ei kerrota eikä selitetä. Enhän ole ajatustenlukija. Selitys tulisi kyllä jos arvostusta löytyisi eikä vain välinpitämättömyyttä. Kyllä välinpitämättömyyden taustalla on joku muu psyykenongelma kuin masennus.

Öööh? Minut masentunut ihminen jätti. Koska hänen oli ylipäätään niin paha olla tässä elämässä. Löysin kotoani hänen ruumiinsa. Tuskin hän noin teki minua kiusatakseen, vaan koska oli pahasti masentunut.

Öööhhh mutta nyt ei puhuttu sinun masentuneesta ystävästäsi vaan ihmisestä joka elää elämäänsä päällepäin ihan normaalisti, käy töissä ja tapaa ystäviään, paitsi niitä paria jotka sivuuttaa selityksittä. Sellaista ei selitetä masennuksella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.  

Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa. 

Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta,  masennusta tai ei, niin hyi vit.

Juuri näin! Itsekin tätä aina ihmetellyt ja myös satuttanut, kun antanut kohdella näin ja jotenkin kuvitellut toisen muuttuvan. Mutta onhan tuollaisen ihmisen tunne-elämä pahasti vaurioitunut, jos kykenee tuollaiseen välinpitämättömyyteen.

Tajuatteko yhtään mistä puhutte? Jotkut masentuneet eivät esimerkiksi käy kuukauteen suihkussa, jos ovat oikein huonossa kunnossa. On ihan selvää, että kaikki muukin elämä kärsii silloin.

Tajuan kyllä. Itsekin olen ollut syvästi masentunut. Nyt puhutaan käsittääkseni ihmisistä, jotka suorittavat elämäänsä ihan normaalisti ja ovat tekemisissä toisten kanssa, mutta sivuuttavat vain tietyt ihmiset. Ilman selityksiä.

Sinä et voi ulospäin tietää millaista jonkun muun elämä on.

Näinpä! Siksi nojaankin siihen mitä näen ulospäin, koska muusta ei kerrota eikä selitetä. Enhän ole ajatustenlukija. Selitys tulisi kyllä jos arvostusta löytyisi eikä vain välinpitämättömyyttä. Kyllä välinpitämättömyyden taustalla on joku muu psyykenongelma kuin masennus.

Öööh? Minut masentunut ihminen jätti. Koska hänen oli ylipäätään niin paha olla tässä elämässä. Löysin kotoani hänen ruumiinsa. Tuskin hän noin teki minua kiusatakseen, vaan koska oli pahasti masentunut.

Otan osaa. Olen syvästi pahoillani menetyksestäsi.

Samalla kuitenkin juuri noin. Eli ihailen ja kunnioitan sinun perspektiiviäsi. Noin se pitää ajatella/on pakko ajatella.

Ohis: onko palstan säännöissä tiukasti kielletty keskustelun ohjaaminen muualle? Koska tässä ketjussa on selvästikin ihmisiä, joiden kanssa olisi mukavaa vaihtaa ajatuksia enemmänkin.

Imho kaikki voittaa. Perhearkiset voivat jatkaa keskenään ja me 'muut' keskenään myöskin.

P.s. Myös sinkuilla on kotipuuhaa kuten silitys. Ei toki vastaavassa mittakaavassa kuin perheellisillä, mutta on kuitenkin. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.  

Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa. 

Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta,  masennusta tai ei, niin hyi vit.

Juuri näin! Itsekin tätä aina ihmetellyt ja myös satuttanut, kun antanut kohdella näin ja jotenkin kuvitellut toisen muuttuvan. Mutta onhan tuollaisen ihmisen tunne-elämä pahasti vaurioitunut, jos kykenee tuollaiseen välinpitämättömyyteen.

Tajuatteko yhtään mistä puhutte? Jotkut masentuneet eivät esimerkiksi käy kuukauteen suihkussa, jos ovat oikein huonossa kunnossa. On ihan selvää, että kaikki muukin elämä kärsii silloin.

Tajuan kyllä. Itsekin olen ollut syvästi masentunut. Nyt puhutaan käsittääkseni ihmisistä, jotka suorittavat elämäänsä ihan normaalisti ja ovat tekemisissä toisten kanssa, mutta sivuuttavat vain tietyt ihmiset. Ilman selityksiä.

Sinä et voi ulospäin tietää millaista jonkun muun elämä on.

Näinpä! Siksi nojaankin siihen mitä näen ulospäin, koska muusta ei kerrota eikä selitetä. Enhän ole ajatustenlukija. Selitys tulisi kyllä jos arvostusta löytyisi eikä vain välinpitämättömyyttä. Kyllä välinpitämättömyyden taustalla on joku muu psyykenongelma kuin masennus.

Öööh? Minut masentunut ihminen jätti. Koska hänen oli ylipäätään niin paha olla tässä elämässä. Löysin kotoani hänen ruumiinsa. Tuskin hän noin teki minua kiusatakseen, vaan koska oli pahasti masentunut.

Öööhhh mutta nyt ei puhuttu sinun masentuneesta ystävästäsi vaan ihmisestä joka elää elämäänsä päällepäin ihan normaalisti, käy töissä ja tapaa ystäviään, paitsi niitä paria jotka sivuuttaa selityksittä. Sellaista ei selitetä masennuksella.

Hän kyllä toimi ulkopuolisten näkökulmasta ihan normaalisti. Ihmiset olivat todella hämmästyneitä kuullessaan hänen kuolleen itsemurhaan. Häntä pidettiin aika iloisena ihmisenä, koska hän oli saanut hyvin piilotettua ongelmiaan vuosien ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.  

Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa. 

Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta,  masennusta tai ei, niin hyi vit.

Juuri näin! Itsekin tätä aina ihmetellyt ja myös satuttanut, kun antanut kohdella näin ja jotenkin kuvitellut toisen muuttuvan. Mutta onhan tuollaisen ihmisen tunne-elämä pahasti vaurioitunut, jos kykenee tuollaiseen välinpitämättömyyteen.

Tajuatteko yhtään mistä puhutte? Jotkut masentuneet eivät esimerkiksi käy kuukauteen suihkussa, jos ovat oikein huonossa kunnossa. On ihan selvää, että kaikki muukin elämä kärsii silloin.

Tajuan kyllä. Itsekin olen ollut syvästi masentunut. Nyt puhutaan käsittääkseni ihmisistä, jotka suorittavat elämäänsä ihan normaalisti ja ovat tekemisissä toisten kanssa, mutta sivuuttavat vain tietyt ihmiset. Ilman selityksiä.

Sinä et voi ulospäin tietää millaista jonkun muun elämä on.

Näinpä! Siksi nojaankin siihen mitä näen ulospäin, koska muusta ei kerrota eikä selitetä. Enhän ole ajatustenlukija. Selitys tulisi kyllä jos arvostusta löytyisi eikä vain välinpitämättömyyttä. Kyllä välinpitämättömyyden taustalla on joku muu psyykenongelma kuin masennus.

Öööh? Minut masentunut ihminen jätti. Koska hänen oli ylipäätään niin paha olla tässä elämässä. Löysin kotoani hänen ruumiinsa. Tuskin hän noin teki minua kiusatakseen, vaan koska oli pahasti masentunut.

Öööhhh mutta nyt ei puhuttu sinun masentuneesta ystävästäsi vaan ihmisestä joka elää elämäänsä päällepäin ihan normaalisti, käy töissä ja tapaa ystäviään, paitsi niitä paria jotka sivuuttaa selityksittä. Sellaista ei selitetä masennuksella.

Ööööh. V**** ettei jaksa enää olla edes kohtelias.

Yhtälailla kun voi olla ns. funktionaalinen alkoholisti, voi olla myös funktionaalinen, jopa vakavaa masennusta poteva. Erittäin vaikeaa masennusta sairastava toki on jo yleensä siinä vaiheessa, ettei edes hampaita jaksa pestä.

Ensi kerralla, ihan oikeasti, jos nyt vaikka viitsisit perehtyä edes alustavalla tasolla aiheeseen, johon kommentoit niin olisi kiva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.  

Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa. 

Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta,  masennusta tai ei, niin hyi vit.

Juuri näin! Itsekin tätä aina ihmetellyt ja myös satuttanut, kun antanut kohdella näin ja jotenkin kuvitellut toisen muuttuvan. Mutta onhan tuollaisen ihmisen tunne-elämä pahasti vaurioitunut, jos kykenee tuollaiseen välinpitämättömyyteen.

Tajuatteko yhtään mistä puhutte? Jotkut masentuneet eivät esimerkiksi käy kuukauteen suihkussa, jos ovat oikein huonossa kunnossa. On ihan selvää, että kaikki muukin elämä kärsii silloin.

Tajuan kyllä. Itsekin olen ollut syvästi masentunut. Nyt puhutaan käsittääkseni ihmisistä, jotka suorittavat elämäänsä ihan normaalisti ja ovat tekemisissä toisten kanssa, mutta sivuuttavat vain tietyt ihmiset. Ilman selityksiä.

Sinä et voi ulospäin tietää millaista jonkun muun elämä on.

Näinpä! Siksi nojaankin siihen mitä näen ulospäin, koska muusta ei kerrota eikä selitetä. Enhän ole ajatustenlukija. Selitys tulisi kyllä jos arvostusta löytyisi eikä vain välinpitämättömyyttä. Kyllä välinpitämättömyyden taustalla on joku muu psyykenongelma kuin masennus.

Öööh? Minut masentunut ihminen jätti. Koska hänen oli ylipäätään niin paha olla tässä elämässä. Löysin kotoani hänen ruumiinsa. Tuskin hän noin teki minua kiusatakseen, vaan koska oli pahasti masentunut.

Otan osaa. Olen syvästi pahoillani menetyksestäsi.

Samalla kuitenkin juuri noin. Eli ihailen ja kunnioitan sinun perspektiiviäsi. Noin se pitää ajatella/on pakko ajatella.

Ohis: onko palstan säännöissä tiukasti kielletty keskustelun ohjaaminen muualle? Koska tässä ketjussa on selvästikin ihmisiä, joiden kanssa olisi mukavaa vaihtaa ajatuksia enemmänkin.

Imho kaikki voittaa. Perhearkiset voivat jatkaa keskenään ja me 'muut' keskenään myöskin.

P.s. Myös sinkuilla on kotipuuhaa kuten silitys. Ei toki vastaavassa mittakaavassa kuin perheellisillä, mutta on kuitenkin. :)

Kiitos. Kauniisti sanottu. ❤️

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.  

Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa. 

Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta,  masennusta tai ei, niin hyi vit.

Juuri näin! Itsekin tätä aina ihmetellyt ja myös satuttanut, kun antanut kohdella näin ja jotenkin kuvitellut toisen muuttuvan. Mutta onhan tuollaisen ihmisen tunne-elämä pahasti vaurioitunut, jos kykenee tuollaiseen välinpitämättömyyteen.

Tajuatteko yhtään mistä puhutte? Jotkut masentuneet eivät esimerkiksi käy kuukauteen suihkussa, jos ovat oikein huonossa kunnossa. On ihan selvää, että kaikki muukin elämä kärsii silloin.

Tajuan kyllä. Itsekin olen ollut syvästi masentunut. Nyt puhutaan käsittääkseni ihmisistä, jotka suorittavat elämäänsä ihan normaalisti ja ovat tekemisissä toisten kanssa, mutta sivuuttavat vain tietyt ihmiset. Ilman selityksiä.

Sinä et voi ulospäin tietää millaista jonkun muun elämä on.

Näinpä! Siksi nojaankin siihen mitä näen ulospäin, koska muusta ei kerrota eikä selitetä. Enhän ole ajatustenlukija. Selitys tulisi kyllä jos arvostusta löytyisi eikä vain välinpitämättömyyttä. Kyllä välinpitämättömyyden taustalla on joku muu psyykenongelma kuin masennus.

Öööh? Minut masentunut ihminen jätti. Koska hänen oli ylipäätään niin paha olla tässä elämässä. Löysin kotoani hänen ruumiinsa. Tuskin hän noin teki minua kiusatakseen, vaan koska oli pahasti masentunut.

Öööhhh mutta nyt ei puhuttu sinun masentuneesta ystävästäsi vaan ihmisestä joka elää elämäänsä päällepäin ihan normaalisti, käy töissä ja tapaa ystäviään, paitsi niitä paria jotka sivuuttaa selityksittä. Sellaista ei selitetä masennuksella.

Ööööh. V**** ettei jaksa enää olla edes kohtelias.

Yhtälailla kun voi olla ns. funktionaalinen alkoholisti, voi olla myös funktionaalinen, jopa vakavaa masennusta poteva. Erittäin vaikeaa masennusta sairastava toki on jo yleensä siinä vaiheessa, ettei edes hampaita jaksa pestä.

Ensi kerralla, ihan oikeasti, jos nyt vaikka viitsisit perehtyä edes alustavalla tasolla aiheeseen, johon kommentoit niin olisi kiva.

Eli pääsemmekö tästä nyt siihen lopputulokseen, että ihminen joka jättää osan ystävistään taakseen ilman selityksiä on masentunut vakavasti, eikä kyseessä olekaan se, että nämä ystävät olisivat esimerkiksi raskaita energiavarkaita ja ikäviksi muuttuneita tyyppejä, joista eroon pääsy helpottaa omaa elämää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.  

Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa. 

Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta,  masennusta tai ei, niin hyi vit.

Juuri näin! Itsekin tätä aina ihmetellyt ja myös satuttanut, kun antanut kohdella näin ja jotenkin kuvitellut toisen muuttuvan. Mutta onhan tuollaisen ihmisen tunne-elämä pahasti vaurioitunut, jos kykenee tuollaiseen välinpitämättömyyteen.

Tajuatteko yhtään mistä puhutte? Jotkut masentuneet eivät esimerkiksi käy kuukauteen suihkussa, jos ovat oikein huonossa kunnossa. On ihan selvää, että kaikki muukin elämä kärsii silloin.

Tajuan kyllä. Itsekin olen ollut syvästi masentunut. Nyt puhutaan käsittääkseni ihmisistä, jotka suorittavat elämäänsä ihan normaalisti ja ovat tekemisissä toisten kanssa, mutta sivuuttavat vain tietyt ihmiset. Ilman selityksiä.

Sinä et voi ulospäin tietää millaista jonkun muun elämä on.

Näinpä! Siksi nojaankin siihen mitä näen ulospäin, koska muusta ei kerrota eikä selitetä. Enhän ole ajatustenlukija. Selitys tulisi kyllä jos arvostusta löytyisi eikä vain välinpitämättömyyttä. Kyllä välinpitämättömyyden taustalla on joku muu psyykenongelma kuin masennus.

Öööh? Minut masentunut ihminen jätti. Koska hänen oli ylipäätään niin paha olla tässä elämässä. Löysin kotoani hänen ruumiinsa. Tuskin hän noin teki minua kiusatakseen, vaan koska oli pahasti masentunut.

Öööhhh mutta nyt ei puhuttu sinun masentuneesta ystävästäsi vaan ihmisestä joka elää elämäänsä päällepäin ihan normaalisti, käy töissä ja tapaa ystäviään, paitsi niitä paria jotka sivuuttaa selityksittä. Sellaista ei selitetä masennuksella.

Ööööh. V**** ettei jaksa enää olla edes kohtelias.

Yhtälailla kun voi olla ns. funktionaalinen alkoholisti, voi olla myös funktionaalinen, jopa vakavaa masennusta poteva. Erittäin vaikeaa masennusta sairastava toki on jo yleensä siinä vaiheessa, ettei edes hampaita jaksa pestä.

Ensi kerralla, ihan oikeasti, jos nyt vaikka viitsisit perehtyä edes alustavalla tasolla aiheeseen, johon kommentoit niin olisi kiva.

Eli pääsemmekö tästä nyt siihen lopputulokseen, että ihminen joka jättää osan ystävistään taakseen ilman selityksiä on masentunut vakavasti, eikä kyseessä olekaan se, että nämä ystävät olisivat esimerkiksi raskaita energiavarkaita ja ikäviksi muuttuneita tyyppejä, joista eroon pääsy helpottaa omaa elämää?

Ehkä selityksiä voi olla monta. Pitäisikö sinun niiden pohtimisen sijaan miettiä sitä miten itse saisit elämääsi jatkettua sen jälkeen, kun joku ihminen on tuottanut sinulle pettymyksen?