Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

Niin pitkä ketju että varmaan moni muukin samaa jo vastannut, mutta kaikille puhelimessa puhuminen ei vaan ole se 'juttu'.

Itselle kuulostaa jopa erikoiselta, että käyt jonkun jopa soittokierroksen läpi, saadaksesi vain jutella jollekin vs. tietylle ihmisille. Saati että lasket aikoja viime yhteydenotoista. Minun logiikalla tuo ei eroa yhtään siitä ihmislaadusta, joka ottaa yhteyttä vain kun tarvitsee jotain. Eli joo, varattuna taitaisi omakin puhelin olla.

Ja lisäksi se täällä jo mainittu, että muut viestintävälineet ovat tulleet tilalle.

Itse käytän puhelinta lähinnä vain asioiden hoitamiseen. Toisinaan se on nopeampi kuin maili. Ja eipä puhelin juuri edes soi kuin virka-asioissa. Ainoat, joiden kanssa puhelimessa ihan vaan säännöllisesti myös höpötän, ovat äitini ja miesystäväni.

Ystävien kanssa pidän yhteyttä kyllä, mutta yleensä sitten juurikin pikaviestimellä tai kasvokkain. Tarkemmin ajateltuna, en ole varma edes olenko parhaan ystäväni kanssa kertaakaan puhunut puhelimessa enempää kuin 'Moi, oon 3 min. myöhässä'.

Tarkoitettiinko aloituksessa nimenomaan sitä että puhelinsoitot yhteydenpidon tapana on vähentynyt ?

Minä ymmärsin enemmänkin niin että kaverit ja ystävät eivät pidä yhteyttä eivätkä vastaa apn yrityksiin ottaa yhteyttä

Nämä kaksi ovat aika eri asioita.

Ovat toki. Ja ehkä itse ymmärsin väärin. Mutta joku 'puolivuotinen soittokierros' ihmisille 'vain koska ITSE haluaa just nyt jutella' kuulostaa kyllä vaan itselle niin hämmentävältä sekä kokonaisvaltaisesti omituiselta setiltä. Varsinkin kun omassa lähiystäväpiirissä keskeinen ajatus on vastavuoroisuus, ei näitä lasketa, ei se määrä vaan laatu.

Tai no, mitäpä tässä kiertelemään. Mielestäni tuollainen puolivuotinen soittokierros on van yksinomaan brutaalia, vain omiin tarpeisiin keskittyvää toimintaa. En vastaisi minäkään/pitäisi yhteyttä, jos huomaisin moisen kaavan.

Ainoa vaan, että se soitto ja vastaaminen voi joskus pelastaa ihmishengen. Jos ei niin radikaalia, niin ainakin olla soittajalle tuikitärkeä. 

Joskus ihmisillä tosiaan on omia tarpeita. Mitä sitten?

Soittokierros brutaalia? Mielestäsi soittaminen on julmaa?

Älä vääristele sanomisiani. Kuten tiedät, en sanonut että 'soittaminen on julmaa'.

Sen toin esiin, että väheksyn sellaisia 'ystävyyssuhteita' joissa toinen ottaa yhteyttä vain kuin tarvitsee jotain. Ap toi ilmi, että tarvitsee vain juttuseuraa. No siihenhän on vaikka maksullisiakin palveluita.

Tarkoitus ei ollut vääristellä mitään. Brutaali on synonyymi julmalle, minkä takia kummeksuin asiaa, ja ikään kuin ehdotin kysymykselläni, että selventäisit asiaa. 

Kyllä, maksullisia kuuntelevia korviakaan ei voi väheksyä. Mutta niihin turvaudutaan, kun mitään muutakaan ei enää ole. Jos on kavereita tai ystäviä, niin kyllä sitä olettaisi, että sellainen voisi kuunnella ja toimia juttuseurana. Jos ystävistä tai kavereista ei olisi juttuseuraa, mitä järkeä olisi edes ystävystyä?

Kiitos, nyt ymmärrän paremmin mitä tarkoitit. Ja olen hyvin paljolti samaa mieltä. Samalla; mielestäni tässä ap:n ongelman osalta on kuitenkin aiheellista miettiä myös, voisiko syynä siihen, etteivät hänen kaverinsa enää halua pitää yhteyttä, joku asia ap:n omassa toiminnassa. Ja varsinkin kun näitä yhteydenpidossa laiskoja/siitä jopa kieltäytyviä vaikuttaisi olevan monta.

Omasta mielestäni aito, kestävä ystävyys on sellaista, että ei siinä lasketa, kuka on soittanut viimeksi. Ja ymmärretään se, että vaikka kuinka itseä jutututtaisi, ystävällä voi olla juuri silloin jotain muuta. Kyllä se sitten vastaa, kun ehtii.

Ja jos ei ikinä ehdi, niin ei kategoriaan 'ystävä' edes menekään.

Joillain ihmisillä havaintojeni mukaan tuppaa hieman mennä sekaisin myös se, mikä on ystävyyttä ja mikä tuttavuutta. Ensimmäinen osasto on sitä, että kyllä ne antavat vaikka paitansa päältä/keskeyttävät minkä tahansa tekemisensä, jos iso hätä on. Isompi siis kuin 'jutututtaa'. Jälkimmäinen taas.... No, en osaa sanoa. Kun kuulunen itse siihen osastoon, joka ei halua toimia Leelian lepotuolina jollekin randomille perustutulle, joka soittaa aina vain kesä- ja joulukuussa ;)

Minä en kai sitten ole se oikea ystävä, koska en ole heti keskeyttänyt tekemääni, jos ystävällä ollut iso hätä. On vain asioita, joita ei voi keskeyttää. Siksi en odota sitä ystäviltänikään, että tiputtavat hanskat kädestä, kun soitan.

Kannattaa muistaa se, että muiden ihmisten reaktiot sinuun eivät välttämättä kerro kovinkaan paljon juuri sinusta. Ihmisillä on monesti aika paljon tekemistä ihan itsensä ja oman elämänsä kanssa ja aina huomiota ei siksi riitä kaikille muille tarpeeksi.

Hei te, jotka toivotte oikein tiivistä ja kaiken antavaa ystävyyttä: onko teillä lainkaan parisuhdetta tai perhettä? Mulle ainakin oma puoliso on se jonka kanssa jaan tiiviimmin asiani ja omat lapset ne joiden hyväksi teen mitä vaan. Ystäviä on, heidän kanssa tehdään molempien mielestä kivoja juttuja kun molemmille sopii, vaihdetaan kuulumisia ja autellaan toisiamme jos aikatauluihin sopii mutta kyllä ne omat arkikuviot, parisuhde ja perhe on ykkössijalla ja kavereille jää aikaa kun jää. Mulle ainakin se best friends forever -kulta-aika oli kouluaikoina, sen jälkeen ei samanlaista paita-peppukaveruutta ole ollut ja olen ajatellut ettei sellainen oikein ole aikuisten juttu vaan parisuhteesta ensisijassa haetaan ne tiiviimmän ihmissuhteen jutut...

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa se, että muiden ihmisten reaktiot sinuun eivät välttämättä kerro kovinkaan paljon juuri sinusta. Ihmisillä on monesti aika paljon tekemistä ihan itsensä ja oman elämänsä kanssa ja aina huomiota ei siksi riitä kaikille muille tarpeeksi.

Totta joka sana. Mutta tämä edellyttää silloin sitä, että vähintään toinen on erittäin tasapainoinen ja hyväitsetuntoinen. Mutta joskus käy niin, että se toinen ei olekaan mikään huippuihminen, vaan nyykähtää kasaan toisen reaktioista. Tällöin lopputuloksena voi olla kaksi ihmistä, joilla on aika paljon tekemistä ihan itsensä ja oman elämänsä kanssa.  

Vierailija kirjoitti:

Hei te, jotka toivotte oikein tiivistä ja kaiken antavaa ystävyyttä: onko teillä lainkaan parisuhdetta tai perhettä? Mulle ainakin oma puoliso on se jonka kanssa jaan tiiviimmin asiani ja omat lapset ne joiden hyväksi teen mitä vaan. Ystäviä on, heidän kanssa tehdään molempien mielestä kivoja juttuja kun molemmille sopii, vaihdetaan kuulumisia ja autellaan toisiamme jos aikatauluihin sopii mutta kyllä ne omat arkikuviot, parisuhde ja perhe on ykkössijalla ja kavereille jää aikaa kun jää. Mulle ainakin se best friends forever -kulta-aika oli kouluaikoina, sen jälkeen ei samanlaista paita-peppukaveruutta ole ollut ja olen ajatellut ettei sellainen oikein ole aikuisten juttu vaan parisuhteesta ensisijassa haetaan ne tiiviimmän ihmissuhteen jutut...

En mielestäni haikaile ihan tällaisistä meiningeistä kuin kuvailet, tosin ei kai niitä vastaankaan hirveästi olisi. Ihan normaalit ystävät olisivat ok. En ole mielestäni juurikaan kokenut elämässäni tuollaista kiihkohenkistä ystävyyttä, jossa kokisin olevani jatkuvasti tavoiteltu henkilö.

Joo, oon sinkku, ei perhettä (paitsi kotikotiperhe).

Kyllähän tässä taas sinkkuna ja viikonloppuna vähän miettii, että onhan tää elämä vähän semmosta ja tämmöstä. Lähes kaikilla muilla on sitä perhettä tai suhdetta. Jos ei ole, niin ei kiinnosta muuten aktivoitua. Sitten ollaankin taas sen jännän äärellä, että tehdäkö jotain yksin vai ei. Vai istuako vain kotona.

Joskus olen miettinyt, mitä omat kaverit mahtavat ajatella elämästäni. Joko tilanteeni ei juurikaan kiinnosta ketään tai sitten ihmiset eivät edes tajua, että eihän tämä mitään ihan herkkua ole. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa se, että muiden ihmisten reaktiot sinuun eivät välttämättä kerro kovinkaan paljon juuri sinusta. Ihmisillä on monesti aika paljon tekemistä ihan itsensä ja oman elämänsä kanssa ja aina huomiota ei siksi riitä kaikille muille tarpeeksi.

Totta joka sana. Mutta tämä edellyttää silloin sitä, että vähintään toinen on erittäin tasapainoinen ja hyväitsetuntoinen. Mutta joskus käy niin, että se toinen ei olekaan mikään huippuihminen, vaan nyykähtää kasaan toisen reaktioista. Tällöin lopputuloksena voi olla kaksi ihmistä, joilla on aika paljon tekemistä ihan itsensä ja oman elämänsä kanssa.  

Ohis...minusta paljon tekemistä itsensä ja oman elämänsä kanssa ei aina tarkoita mitään negatiivista, joka estäisi ihmistä olemasta tasapainoinen ja hyväitsetuntoinen. Voi opiskella työnohessa, on lapsia ja parisuhde, on harrastuksia, on läheiset välit sukulaisiin, on ryhtynyt yrittäjäksi tms. Mieluisia asioita, jotka kuitenkin vievät aikaa. Vaihdoin aikoinaan alaa yksinhuoltajana, opiskelin työn ohessa, valmistumisen jälkeen tein paljon töitä edetäkseni urallani ja lopulta ryhdyin yrittäjäksi. Elämä oli siihen aikaan aika kiireistä, mutta silti oikein mukavaa ja antoisaa. Kun pahin kiire oli ohi, oli taas enemmän aikaa ihmissuhteillekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa se, että muiden ihmisten reaktiot sinuun eivät välttämättä kerro kovinkaan paljon juuri sinusta. Ihmisillä on monesti aika paljon tekemistä ihan itsensä ja oman elämänsä kanssa ja aina huomiota ei siksi riitä kaikille muille tarpeeksi.

Totta joka sana. Mutta tämä edellyttää silloin sitä, että vähintään toinen on erittäin tasapainoinen ja hyväitsetuntoinen. Mutta joskus käy niin, että se toinen ei olekaan mikään huippuihminen, vaan nyykähtää kasaan toisen reaktioista. Tällöin lopputuloksena voi olla kaksi ihmistä, joilla on aika paljon tekemistä ihan itsensä ja oman elämänsä kanssa.  

Siksi onkin tärkeää oppia rajaamaan. Jos ihmissuhde tuottaa usein paljon pahaa mieltä, niin se kannattaa ainakin hetkeksi pistää tauolle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa se, että muiden ihmisten reaktiot sinuun eivät välttämättä kerro kovinkaan paljon juuri sinusta. Ihmisillä on monesti aika paljon tekemistä ihan itsensä ja oman elämänsä kanssa ja aina huomiota ei siksi riitä kaikille muille tarpeeksi.

Totta joka sana. Mutta tämä edellyttää silloin sitä, että vähintään toinen on erittäin tasapainoinen ja hyväitsetuntoinen. Mutta joskus käy niin, että se toinen ei olekaan mikään huippuihminen, vaan nyykähtää kasaan toisen reaktioista. Tällöin lopputuloksena voi olla kaksi ihmistä, joilla on aika paljon tekemistä ihan itsensä ja oman elämänsä kanssa.  

Ohis...minusta paljon tekemistä itsensä ja oman elämänsä kanssa ei aina tarkoita mitään negatiivista, joka estäisi ihmistä olemasta tasapainoinen ja hyväitsetuntoinen. Voi opiskella työnohessa, on lapsia ja parisuhde, on harrastuksia, on läheiset välit sukulaisiin, on ryhtynyt yrittäjäksi tms. Mieluisia asioita, jotka kuitenkin vievät aikaa. Vaihdoin aikoinaan alaa yksinhuoltajana, opiskelin työn ohessa, valmistumisen jälkeen tein paljon töitä edetäkseni urallani ja lopulta ryhdyin yrittäjäksi. Elämä oli siihen aikaan aika kiireistä, mutta silti oikein mukavaa ja antoisaa. Kun pahin kiire oli ohi, oli taas enemmän aikaa ihmissuhteillekin.

Ymmärsin kyllä, että tuossa kommentissa se "paljon tekemistä" saattoi tarkoittaa ihan mitä tahansa. Vaikkapa sitä, ettei vain ehdi soittaa toiselle. :)

Mutta siis tarkoitin lähinnä sitä, että sen toisen (sen, joka sitä soittoa ehkä odottaa), pitäisi olla tasapainoinen ja hyväitsetuntoinen, ehkä itseriittoinenkin. Ettei ota itseensä. Oli sillä toisella sitten ihan vaan kiireitä tai oli hänellä vaikka ihan oikeasti jotain mt-ongelmia.

Kuten kuitenkin tämä ketjukin todistaa, niin asiat eivät monesti ihan niin yksinkertaisia ole. Puhumista tarvittaisiin, jotta ihmiset ymmärtäisivät radiohiljaisuudet, kiireet, vastaamattomuudet jne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa se, että muiden ihmisten reaktiot sinuun eivät välttämättä kerro kovinkaan paljon juuri sinusta. Ihmisillä on monesti aika paljon tekemistä ihan itsensä ja oman elämänsä kanssa ja aina huomiota ei siksi riitä kaikille muille tarpeeksi.

Totta joka sana. Mutta tämä edellyttää silloin sitä, että vähintään toinen on erittäin tasapainoinen ja hyväitsetuntoinen. Mutta joskus käy niin, että se toinen ei olekaan mikään huippuihminen, vaan nyykähtää kasaan toisen reaktioista. Tällöin lopputuloksena voi olla kaksi ihmistä, joilla on aika paljon tekemistä ihan itsensä ja oman elämänsä kanssa.  

Ohis...minusta paljon tekemistä itsensä ja oman elämänsä kanssa ei aina tarkoita mitään negatiivista, joka estäisi ihmistä olemasta tasapainoinen ja hyväitsetuntoinen. Voi opiskella työnohessa, on lapsia ja parisuhde, on harrastuksia, on läheiset välit sukulaisiin, on ryhtynyt yrittäjäksi tms. Mieluisia asioita, jotka kuitenkin vievät aikaa. Vaihdoin aikoinaan alaa yksinhuoltajana, opiskelin työn ohessa, valmistumisen jälkeen tein paljon töitä edetäkseni urallani ja lopulta ryhdyin yrittäjäksi. Elämä oli siihen aikaan aika kiireistä, mutta silti oikein mukavaa ja antoisaa. Kun pahin kiire oli ohi, oli taas enemmän aikaa ihmissuhteillekin.

Ymmärsin kyllä, että tuossa kommentissa se "paljon tekemistä" saattoi tarkoittaa ihan mitä tahansa. Vaikkapa sitä, ettei vain ehdi soittaa toiselle. :)

Mutta siis tarkoitin lähinnä sitä, että sen toisen (sen, joka sitä soittoa ehkä odottaa), pitäisi olla tasapainoinen ja hyväitsetuntoinen, ehkä itseriittoinenkin. Ettei ota itseensä. Oli sillä toisella sitten ihan vaan kiireitä tai oli hänellä vaikka ihan oikeasti jotain mt-ongelmia.

Kuten kuitenkin tämä ketjukin todistaa, niin asiat eivät monesti ihan niin yksinkertaisia ole. Puhumista tarvittaisiin, jotta ihmiset ymmärtäisivät radiohiljaisuudet, kiireet, vastaamattomuudet jne. 

Mä ajattelen niin, että radiohiljaisuus ystävyydessä ei tule yllätyksenä. Tarkoitan, että ystävälle yleensä kerrotaan, kun aletaan seurustella, tullaan raskaaksi, lähdetään opiskelemaan jne. Hyvä ystäväni löysi uuden miehen, hankki vielä iltatähden ja mä ymmärsin oikein hyvin, että ei hänellä enää suurperheen äitinä ( 3 omaa, 2 miehen ja 1 yhteinen ) ollut aikaa soitella eikä tavata. Kun nuorin oli 4 v, hän alkoi taas pitää yhteyttä. Ei hänen tarvinnut mulle erikseen selitellä syitä radiohiljaisuuteen.

Sinkkuna (asun ulkomailla) mulla on toinen sinkku kaverina jonka kanssa tapaan lauantaisin, käytään shoppailemassa tai leffassa. Suomessa lomaillessa tapaan sinkku-kavereita useammin kuin parisuhteessa olevia. Kyllä niitä kavereita on, kysy vain kun tapaat uusia ihmisiä että käydäänx kahvilla tai drinksuilla joskus. Mutta yksinäisyydestä nautin - kai tarvii olla tietyn tyyppinen ihminen...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Mä olen pyytänyt eräältä ystävältäni anteeksi sitä, etten ollut hänen tukenaan eräässä vaikeassa elämäntilanteessa. Mun ystävä on pyytänyt multa anteeksi sitä, että lakkasi pitämästä minuun yhteyttä alettuaan seurustella. Seurustelusuhteen päätyttyä seurani taas kelpasi ja ilmaisin asiaan liityvän harmini ja sen, etten ole varma siitä, haluanko ystävyyttä jatkaa. Asia puitiin läpi ja ystävyys jatkui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa se, että muiden ihmisten reaktiot sinuun eivät välttämättä kerro kovinkaan paljon juuri sinusta. Ihmisillä on monesti aika paljon tekemistä ihan itsensä ja oman elämänsä kanssa ja aina huomiota ei siksi riitä kaikille muille tarpeeksi.

Totta joka sana. Mutta tämä edellyttää silloin sitä, että vähintään toinen on erittäin tasapainoinen ja hyväitsetuntoinen. Mutta joskus käy niin, että se toinen ei olekaan mikään huippuihminen, vaan nyykähtää kasaan toisen reaktioista. Tällöin lopputuloksena voi olla kaksi ihmistä, joilla on aika paljon tekemistä ihan itsensä ja oman elämänsä kanssa.  

Ohis...minusta paljon tekemistä itsensä ja oman elämänsä kanssa ei aina tarkoita mitään negatiivista, joka estäisi ihmistä olemasta tasapainoinen ja hyväitsetuntoinen. Voi opiskella työnohessa, on lapsia ja parisuhde, on harrastuksia, on läheiset välit sukulaisiin, on ryhtynyt yrittäjäksi tms. Mieluisia asioita, jotka kuitenkin vievät aikaa. Vaihdoin aikoinaan alaa yksinhuoltajana, opiskelin työn ohessa, valmistumisen jälkeen tein paljon töitä edetäkseni urallani ja lopulta ryhdyin yrittäjäksi. Elämä oli siihen aikaan aika kiireistä, mutta silti oikein mukavaa ja antoisaa. Kun pahin kiire oli ohi, oli taas enemmän aikaa ihmissuhteillekin.

Ymmärsin kyllä, että tuossa kommentissa se "paljon tekemistä" saattoi tarkoittaa ihan mitä tahansa. Vaikkapa sitä, ettei vain ehdi soittaa toiselle. :)

Mutta siis tarkoitin lähinnä sitä, että sen toisen (sen, joka sitä soittoa ehkä odottaa), pitäisi olla tasapainoinen ja hyväitsetuntoinen, ehkä itseriittoinenkin. Ettei ota itseensä. Oli sillä toisella sitten ihan vaan kiireitä tai oli hänellä vaikka ihan oikeasti jotain mt-ongelmia.

Kuten kuitenkin tämä ketjukin todistaa, niin asiat eivät monesti ihan niin yksinkertaisia ole. Puhumista tarvittaisiin, jotta ihmiset ymmärtäisivät radiohiljaisuudet, kiireet, vastaamattomuudet jne. 

Alan ymmärtää ystäväsi tarpeen radiohiljaisuuteen. Ehkä siihen vetäytyminen on ollut se parempi vaihtoehto verrattuna siihen, että ystäväsi olisi purkanut suoraan sinuun kaiken ahdistuksensa siitä, miten seurassasi happi loppuu täysin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän tässä taas sinkkuna ja viikonloppuna vähän miettii, että onhan tää elämä vähän semmosta ja tämmöstä. Lähes kaikilla muilla on sitä perhettä tai suhdetta. Jos ei ole, niin ei kiinnosta muuten aktivoitua. Sitten ollaankin taas sen jännän äärellä, että tehdäkö jotain yksin vai ei. Vai istuako vain kotona.

Joskus olen miettinyt, mitä omat kaverit mahtavat ajatella elämästäni. Joko tilanteeni ei juurikaan kiinnosta ketään tai sitten ihmiset eivät edes tajua, että eihän tämä mitään ihan herkkua ole. 

Mulla on yksinäinen sinkkuystävä ja voin kertoa mitä ajattelen hänestä, ole hyvä! :)

Ajattelen häntä aika paljon. Ajattelen häntä usein esim. viikatessani pyykkejä kaappeihin ja ajaessani ruuhkassa töistä kohti päiväkotia. Ajattelen häntä kuskatessani esikoistani treeneihin ja ajattelen häntä sytyttäessäni takkaa. Ajattelen, että pitäisi olla yhteyksissä, mutta sitten se helposti kaiken keskellä unohtuu, kuten saattaa käydä myös kuopuksen päiväkodin retkipäivän retkieväiden ja uusien kurahanskojen oston (nämä muistaa siinä vaiheessa kun yrittää laittaa liian pientä kurahanskaa käteen).

Joskus mua ärsyttää hänen tiheät yhteenotot ja seurankipeytensä, koska eikö hän ymmärrä, että mä olen tosi väsynyt kaiken arkeni keskellä ja eikö hän ymmärrä, vaikka olen kertonut, että haluaisin muttei ole aikaa eikä jaksamista. Joskus ilahdun siitä, kun hän ottaa yhteyttä, koska näen että hän on kaivannut mua. Joskus tosin mietin, onko hän oikeasti kaivannut juuri minua ja kiinnostunut juuri minusta, vai hakeeko hän enemmänkin itsekkäästi tyydytystä omalle seurankipeydelleen. Joskus huvitun hänen innokkuudestaan pitää yhteyttä, joskus poden syyllisyyttä kun en ehdi tarpeeksi.

Toisinaan mietin hänen yksinäisyytensä syitä: Miksei hän täytä elämäänsä kaikella kivalla, kun siihen olisi aikaa ja mahdollisuuksia kun velvollisuudet ei liiemmälti vapaa-aikana paina? Mietin mitä kaikkea itse voisin tehdä, jos aikaa olisi enemmän: Lukea läjäpäin kirjoja, katsoa vaikka kirjablogeista vinkkejä ja lukea kaikki ne kirjat, jotka on pitänyt lukea sitten joskus. Tehdä käsitöitä, kutoa ja virkata ja näpertää ihania juttuja lahjoiksi. Opiskella lisää, haluaisinkin mutten raaski töiden päälle, koska lapseni. Miksei hän opiskele lisää, jos aikaa on... Opiskelujen yhteydestä saisi varmaan uusia tuttujakin. Miksei hän hanki lemmikkiä? Meillä on lemmikki ja hankkisin useamman, jos aikaa olisi enemmän. Koirapuistossa tai kissanäyttelyssä saa sosiaalista kontaktiakin muihin lemmikin omistajiin ja harrastajiin. Miksei hän hanki kuntosalikorttia ja ala käymään säännöllisesti? Ja ryhmäliikuntatunnit? Itse kävisin enemmän jos olisi aikaa. Seurakunnalla on tosi kivoja tapahtumia myös ja siellä verkostoituu. Olen toki ääneen vihjaillut näistä hänelle.

Mietin myös salaa miksei hän ole löytänyt miestä itselleen, onko vaatimukset liian korkealla? Vaikkei hän kuulemma ole äitityyppiä, mietin että minusta hän kuitenkin voisi viihtyä myös äitinä, siinä saisi sisältöä elämäänsä. Tosin hän on jo 45 v, joten se juna taisi jo mennä.

Sitten mietin, että on mielenkiintoista, kun on niin erilaisia ja eri elämäntilanteissa olevia ihmisiä kavereina, laajentaa näkökulmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän tässä taas sinkkuna ja viikonloppuna vähän miettii, että onhan tää elämä vähän semmosta ja tämmöstä. Lähes kaikilla muilla on sitä perhettä tai suhdetta. Jos ei ole, niin ei kiinnosta muuten aktivoitua. Sitten ollaankin taas sen jännän äärellä, että tehdäkö jotain yksin vai ei. Vai istuako vain kotona.

Joskus olen miettinyt, mitä omat kaverit mahtavat ajatella elämästäni. Joko tilanteeni ei juurikaan kiinnosta ketään tai sitten ihmiset eivät edes tajua, että eihän tämä mitään ihan herkkua ole. 

Mulla on yksinäinen sinkkuystävä ja voin kertoa mitä ajattelen hänestä, ole hyvä! :)

Ajattelen häntä aika paljon. Ajattelen häntä usein esim. viikatessani pyykkejä kaappeihin ja ajaessani ruuhkassa töistä kohti päiväkotia. Ajattelen häntä kuskatessani esikoistani treeneihin ja ajattelen häntä sytyttäessäni takkaa. Ajattelen, että pitäisi olla yhteyksissä, mutta sitten se helposti kaiken keskellä unohtuu, kuten saattaa käydä myös kuopuksen päiväkodin retkipäivän retkieväiden ja uusien kurahanskojen oston (nämä muistaa siinä vaiheessa kun yrittää laittaa liian pientä kurahanskaa käteen).

Joskus mua ärsyttää hänen tiheät yhteenotot ja seurankipeytensä, koska eikö hän ymmärrä, että mä olen tosi väsynyt kaiken arkeni keskellä ja eikö hän ymmärrä, vaikka olen kertonut, että haluaisin muttei ole aikaa eikä jaksamista. Joskus ilahdun siitä, kun hän ottaa yhteyttä, koska näen että hän on kaivannut mua. Joskus tosin mietin, onko hän oikeasti kaivannut juuri minua ja kiinnostunut juuri minusta, vai hakeeko hän enemmänkin itsekkäästi tyydytystä omalle seurankipeydelleen. Joskus huvitun hänen innokkuudestaan pitää yhteyttä, joskus poden syyllisyyttä kun en ehdi tarpeeksi.

Toisinaan mietin hänen yksinäisyytensä syitä: Miksei hän täytä elämäänsä kaikella kivalla, kun siihen olisi aikaa ja mahdollisuuksia kun velvollisuudet ei liiemmälti vapaa-aikana paina? Mietin mitä kaikkea itse voisin tehdä, jos aikaa olisi enemmän: Lukea läjäpäin kirjoja, katsoa vaikka kirjablogeista vinkkejä ja lukea kaikki ne kirjat, jotka on pitänyt lukea sitten joskus. Tehdä käsitöitä, kutoa ja virkata ja näpertää ihania juttuja lahjoiksi. Opiskella lisää, haluaisinkin mutten raaski töiden päälle, koska lapseni. Miksei hän opiskele lisää, jos aikaa on... Opiskelujen yhteydestä saisi varmaan uusia tuttujakin. Miksei hän hanki lemmikkiä? Meillä on lemmikki ja hankkisin useamman, jos aikaa olisi enemmän. Koirapuistossa tai kissanäyttelyssä saa sosiaalista kontaktiakin muihin lemmikin omistajiin ja harrastajiin. Miksei hän hanki kuntosalikorttia ja ala käymään säännöllisesti? Ja ryhmäliikuntatunnit? Itse kävisin enemmän jos olisi aikaa. Seurakunnalla on tosi kivoja tapahtumia myös ja siellä verkostoituu. Olen toki ääneen vihjaillut näistä hänelle.

Mietin myös salaa miksei hän ole löytänyt miestä itselleen, onko vaatimukset liian korkealla? Vaikkei hän kuulemma ole äitityyppiä, mietin että minusta hän kuitenkin voisi viihtyä myös äitinä, siinä saisi sisältöä elämäänsä. Tosin hän on jo 45 v, joten se juna taisi jo mennä.

Sitten mietin, että on mielenkiintoista, kun on niin erilaisia ja eri elämäntilanteissa olevia ihmisiä kavereina, laajentaa näkökulmia.

Anteeksi, mutta itselle tuli todella paha olo tästä. Tiedän, että todennäköisesti tarkoitat hyvää, mutta...

Itselläni on hieman kaltaisesi ystävä. Tai sanotaanko ennemmin, että oli. Koska huomaan vuosi vuodelta ottavani häneen enemmän etäisyyttä ja kertovani aina vähemmän asioistani ja elämästäni syynä juurikin se että 'hänellä on ratkaisu kaikkeen'. Muka. Ja päälle sitten näitä muista 'rohkaisuja' kuten eipä se ole niin helppoa muillakaan tai voi kun tietäisit. Ja perään oma luettelo siitä, kun on niin raskasta ja kiireistä se perhearki.

Ei tuollainen ole mikään ystävyyssuhde. Sä olet omaksunut jonkun äitiroolin ystävääsi kohtaan. Yleensä ihmisillä on jo äiti, eli lisää ei tarvita.

Ehkä ystäväsi ei lue kirjoja, vain koska ei pidä lukemisesta! Tuliko tälläinen koskaan mieleen? Oma 'ystäväni' ei itseasiassa edes tiedä, että minä luen paljon. Syystä ettei huvita asioista kertoa. Ne kuitenkin päätyvät sitten johonkin mammapalstalle pohdittaviksi, tai hänen muun kaveripiirinsä jutunaiheeksi samalla kun 'minulle ei ole aikaa'. Tai sitten neuvoiksi tyyliin juu kuule kun sä sanoit että luet. Niin oon tässä nyt sitten miettinyt, etkö voisi ohessa myös sitä ja tätä?

Anteeksi, ei ole tarkoitus hyökätä sinua kohtaan. Yhä vaan paha olo ystävyyssuhteen menetyksestä. Kaksikymmentä vuotta se kesti, kunnes kääntyi täysin erilaisten elämäntilanteiden myötä joksikin vääristyneeksi äiti-tytär-suhteeksi jossa tytär on jopa äitiä vanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Hei te, jotka toivotte oikein tiivistä ja kaiken antavaa ystävyyttä: onko teillä lainkaan parisuhdetta tai perhettä? Mulle ainakin oma puoliso on se jonka kanssa jaan tiiviimmin asiani ja omat lapset ne joiden hyväksi teen mitä vaan. Ystäviä on, heidän kanssa tehdään molempien mielestä kivoja juttuja kun molemmille sopii, vaihdetaan kuulumisia ja autellaan toisiamme jos aikatauluihin sopii mutta kyllä ne omat arkikuviot, parisuhde ja perhe on ykkössijalla ja kavereille jää aikaa kun jää. Mulle ainakin se best friends forever -kulta-aika oli kouluaikoina, sen jälkeen ei samanlaista paita-peppukaveruutta ole ollut ja olen ajatellut ettei sellainen oikein ole aikuisten juttu vaan parisuhteesta ensisijassa haetaan ne tiiviimmän ihmissuhteen jutut...

On parisuhde, muuta perhettä ei (yritys kyllä käynnissä). On myös yksi tiivis ystävyys, jonka kanssa joutunut tekemään töitä siinä, ettei laittaisi sitä parisuhteen edelle. Olin pitkään sinkkuna ennen parisuhdetta, joten vanhat sinkkuaikaiset sidokset on edelleen vahvoja. Tavallaan pitkän sinkkuuteni vuoksi myös ymmärrän sitä elämää paremmin enkä keskity pelkkään parisuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän tässä taas sinkkuna ja viikonloppuna vähän miettii, että onhan tää elämä vähän semmosta ja tämmöstä. Lähes kaikilla muilla on sitä perhettä tai suhdetta. Jos ei ole, niin ei kiinnosta muuten aktivoitua. Sitten ollaankin taas sen jännän äärellä, että tehdäkö jotain yksin vai ei. Vai istuako vain kotona.

Joskus olen miettinyt, mitä omat kaverit mahtavat ajatella elämästäni. Joko tilanteeni ei juurikaan kiinnosta ketään tai sitten ihmiset eivät edes tajua, että eihän tämä mitään ihan herkkua ole. 

Mulla on yksinäinen sinkkuystävä ja voin kertoa mitä ajattelen hänestä, ole hyvä! :)

Ajattelen häntä aika paljon. Ajattelen häntä usein esim. viikatessani pyykkejä kaappeihin ja ajaessani ruuhkassa töistä kohti päiväkotia. Ajattelen häntä kuskatessani esikoistani treeneihin ja ajattelen häntä sytyttäessäni takkaa. Ajattelen, että pitäisi olla yhteyksissä, mutta sitten se helposti kaiken keskellä unohtuu, kuten saattaa käydä myös kuopuksen päiväkodin retkipäivän retkieväiden ja uusien kurahanskojen oston (nämä muistaa siinä vaiheessa kun yrittää laittaa liian pientä kurahanskaa käteen).

Joskus mua ärsyttää hänen tiheät yhteenotot ja seurankipeytensä, koska eikö hän ymmärrä, että mä olen tosi väsynyt kaiken arkeni keskellä ja eikö hän ymmärrä, vaikka olen kertonut, että haluaisin muttei ole aikaa eikä jaksamista. Joskus ilahdun siitä, kun hän ottaa yhteyttä, koska näen että hän on kaivannut mua. Joskus tosin mietin, onko hän oikeasti kaivannut juuri minua ja kiinnostunut juuri minusta, vai hakeeko hän enemmänkin itsekkäästi tyydytystä omalle seurankipeydelleen. Joskus huvitun hänen innokkuudestaan pitää yhteyttä, joskus poden syyllisyyttä kun en ehdi tarpeeksi.

Toisinaan mietin hänen yksinäisyytensä syitä: Miksei hän täytä elämäänsä kaikella kivalla, kun siihen olisi aikaa ja mahdollisuuksia kun velvollisuudet ei liiemmälti vapaa-aikana paina? Mietin mitä kaikkea itse voisin tehdä, jos aikaa olisi enemmän: Lukea läjäpäin kirjoja, katsoa vaikka kirjablogeista vinkkejä ja lukea kaikki ne kirjat, jotka on pitänyt lukea sitten joskus. Tehdä käsitöitä, kutoa ja virkata ja näpertää ihania juttuja lahjoiksi. Opiskella lisää, haluaisinkin mutten raaski töiden päälle, koska lapseni. Miksei hän opiskele lisää, jos aikaa on... Opiskelujen yhteydestä saisi varmaan uusia tuttujakin. Miksei hän hanki lemmikkiä? Meillä on lemmikki ja hankkisin useamman, jos aikaa olisi enemmän. Koirapuistossa tai kissanäyttelyssä saa sosiaalista kontaktiakin muihin lemmikin omistajiin ja harrastajiin. Miksei hän hanki kuntosalikorttia ja ala käymään säännöllisesti? Ja ryhmäliikuntatunnit? Itse kävisin enemmän jos olisi aikaa. Seurakunnalla on tosi kivoja tapahtumia myös ja siellä verkostoituu. Olen toki ääneen vihjaillut näistä hänelle.

Mietin myös salaa miksei hän ole löytänyt miestä itselleen, onko vaatimukset liian korkealla? Vaikkei hän kuulemma ole äitityyppiä, mietin että minusta hän kuitenkin voisi viihtyä myös äitinä, siinä saisi sisältöä elämäänsä. Tosin hän on jo 45 v, joten se juna taisi jo mennä.

Sitten mietin, että on mielenkiintoista, kun on niin erilaisia ja eri elämäntilanteissa olevia ihmisiä kavereina, laajentaa näkökulmia.

Anteeksi, mutta itselle tuli todella paha olo tästä. Tiedän, että todennäköisesti tarkoitat hyvää, mutta...

Itselläni on hieman kaltaisesi ystävä. Tai sanotaanko ennemmin, että oli. Koska huomaan vuosi vuodelta ottavani häneen enemmän etäisyyttä ja kertovani aina vähemmän asioistani ja elämästäni syynä juurikin se että 'hänellä on ratkaisu kaikkeen'. Muka. Ja päälle sitten näitä muista 'rohkaisuja' kuten eipä se ole niin helppoa muillakaan tai voi kun tietäisit. Ja perään oma luettelo siitä, kun on niin raskasta ja kiireistä se perhearki.

Ei tuollainen ole mikään ystävyyssuhde. Sä olet omaksunut jonkun äitiroolin ystävääsi kohtaan. Yleensä ihmisillä on jo äiti, eli lisää ei tarvita.

Ehkä ystäväsi ei lue kirjoja, vain koska ei pidä lukemisesta! Tuliko tälläinen koskaan mieleen? Oma 'ystäväni' ei itseasiassa edes tiedä, että minä luen paljon. Syystä ettei huvita asioista kertoa. Ne kuitenkin päätyvät sitten johonkin mammapalstalle pohdittaviksi, tai hänen muun kaveripiirinsä jutunaiheeksi samalla kun 'minulle ei ole aikaa'. Tai sitten neuvoiksi tyyliin juu kuule kun sä sanoit että luet. Niin oon tässä nyt sitten miettinyt, etkö voisi ohessa myös sitä ja tätä?

Anteeksi, ei ole tarkoitus hyökätä sinua kohtaan. Yhä vaan paha olo ystävyyssuhteen menetyksestä. Kaksikymmentä vuotta se kesti, kunnes kääntyi täysin erilaisten elämäntilanteiden myötä joksikin vääristyneeksi äiti-tytär-suhteeksi jossa tytär on jopa äitiä vanhempi.

Mullakaan ei ole tarkoitus hyökätä sua vastaan, mutta tuossa tilanteessa. Jos et enää hyväksyisi mun ajatuksia etkä sitä millaista elämäni nyt on (en ehdi laittaa Sinua prioriteettijärjestyksessä niin ylös kuin haluaisit) ehkä on tosiaan parempi että tiemme eroavat. Mun elämäntilanne voisi olla toinen muutaman vuoden päästä, mutta en oleta sun jaksavan odottaa sitä, tunnut kaipaavan seuraa juuri nyt. Joten... oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti, hyvää jatkoa! Moikataan kuitenkin vielä jos törmätään jossain?

Näin se mulla menisi, mutta onneksi et taida olla se mun ystäväni, meidän ystävyys ei ole 20 vuotta kestänyt vaan jonkin verran tuoreempi sen "yksinäisen sinkun kanssa". Mulla on kyllä 20 - 30 vuottakin kestäneitä ystävyyksiä lapsettomien ja välillä sinkkuina pitkään olleiden kanssa, mutta heidän kanssa menee luonteet paremmin yksiin kuin mitä sinun kanssa menisi. He ovat sillä lailla itsenäisiä ja omaa rauhaa kaipaavia ja empaattisia, että heille ei ole tehnyt tiukkaa se kun välillä en ole pitänyt yhteyttä kuukausiin, joskus jopa lähes vuoteen. Kun ollaan nähty, ystävyys on ennallaan. Siksi he ovatkin vielä mun ystäviä, sun tyyliset on karsiutuneet matkasta eri syistä jo ennen lasten saantia...

Kaikkea hyvää kuitenkin, ehkä vielä löydät sulle sopivia ystäviä.

Ystävyys on vaikeaa, jos on erilaiset odotukset ystävyyttä kohtaan. Tutustuminen ja kaverisuhteen solmiminenkin on mulle erittäin helppoa, mutta ystävystymisessä haluan antaa ajan kulua. Varsinkin nuorempana törmäsin monta kertaa tilanteisiin, joissa toinen olisi halunnut ystävystyä hyvin nopeasti ja tätä tavoitellessaan halusi pitää usein yhteyttä, tavata usein, avautua hyvin nopeasti mitä erilaisimmista asioista jne. En oikeasti ymmärrä, mikä kiire on ystävystyä. Miksi ei voi olla vain iloinen kivasta kaverista, jonka kanssa on hauskaa? Ja antaa ajan kulua ja katsoa, syventyykö suhde ystävyydeksi vai ei? Jos ei syvene, voidaan jatkaa kavereina.

Koska en ryntää ystävyyssuhteisiin, olen onnistunut löytämään ystävikseni ihmisiä, joilla on samanlaiset odotukset ystävyydestä kuin itsellänikin. Ystäväni ovat hyvin erilaisia, mutta yhteistä heille on, että kaikilla on ystävyyden lisäksi myös omakin elämänsä. Ystävyys on paljon mutkattomampaa, kun kaikki tietävät, että ystävyys on vain osa elämää eikä koko elämä. Ymmärrys ystävän muuttuvia elämäntilanteita kohtaan on erinomainen eikä lasketa yhteydenottojen määrää eikä sitä, kuinka kauan edellisestä yhteydenotosta on. 

Joku aiemmin sanoi, että ystävyys on kuin parisuhde. Mulle ei ole. Parisuhde on parisuhde, vanhemmuus on vanhemmuus, sukulaisuus on sukulaisuus, naapuruus on naapuruus, työkaveruus on työkaveruus ja ystävyys on ystävyys. Nämä kaikki ovat keskenään aivan erilaisia ihmissuhteita. En voisi koskaan ystävystyä ihmisen kanssa, jolle ystävyys on kuin parisuhde. Mulla on jo parisuhde, en halua useampia. Onneksi eivät halua ystävänikään.

Vierailija kirjoitti:

Toisinaan mietin hänen yksinäisyytensä syitä: Miksei hän täytä elämäänsä kaikella kivalla, kun siihen olisi aikaa ja mahdollisuuksia kun velvollisuudet ei liiemmälti vapaa-aikana paina? Mietin mitä kaikkea itse voisin tehdä, jos aikaa olisi enemmän: Lukea läjäpäin kirjoja, katsoa vaikka kirjablogeista vinkkejä ja lukea kaikki ne kirjat, jotka on pitänyt lukea sitten joskus. Tehdä käsitöitä, kutoa ja virkata ja näpertää ihania juttuja lahjoiksi. Opiskella lisää, haluaisinkin mutten raaski töiden päälle, koska lapseni. Miksei hän opiskele lisää, jos aikaa on... Opiskelujen yhteydestä saisi varmaan uusia tuttujakin. Miksei hän hanki lemmikkiä? Meillä on lemmikki ja hankkisin useamman, jos aikaa olisi enemmän. Koirapuistossa tai kissanäyttelyssä saa sosiaalista kontaktiakin muihin lemmikin omistajiin ja harrastajiin. Miksei hän hanki kuntosalikorttia ja ala käymään säännöllisesti? Ja ryhmäliikuntatunnit? Itse kävisin enemmän jos olisi aikaa. Seurakunnalla on tosi kivoja tapahtumia myös ja siellä verkostoituu. Olen toki ääneen vihjaillut näistä hänelle.

Kuten tästäkin keskustelusta on sata kertaa nähty, jotkut vain on sellaisia että vaatii toisia ihmisiä viihdyttäjiksi. Mitään harrastustakaan ei voi aloittaa jos ei ole kaveria siihen ja joka päivä pitäisi olla tapaamassa jotain ystävää, muuten ei aika kulu millään ja on "yksinäinen" olo. Eikä pidä kuvitella, että nämä ihmiset tajuaisivat ettei kaikki muut ole samanlaisia... Itse kun en sinkkunakaan kaivannut edes jokaviikkoista, saati jokapäiväistä kontaktia kavereiden kanssa, niin en taatusti kaipaa sitä nyt perheellisenäkään, mutta selitäpä se näille huomionkipeille viihdyttäjää etsiville - vähän kuin seinille puhuisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa se, että muiden ihmisten reaktiot sinuun eivät välttämättä kerro kovinkaan paljon juuri sinusta. Ihmisillä on monesti aika paljon tekemistä ihan itsensä ja oman elämänsä kanssa ja aina huomiota ei siksi riitä kaikille muille tarpeeksi.

Totta joka sana. Mutta tämä edellyttää silloin sitä, että vähintään toinen on erittäin tasapainoinen ja hyväitsetuntoinen. Mutta joskus käy niin, että se toinen ei olekaan mikään huippuihminen, vaan nyykähtää kasaan toisen reaktioista. Tällöin lopputuloksena voi olla kaksi ihmistä, joilla on aika paljon tekemistä ihan itsensä ja oman elämänsä kanssa.  

Ohis...minusta paljon tekemistä itsensä ja oman elämänsä kanssa ei aina tarkoita mitään negatiivista, joka estäisi ihmistä olemasta tasapainoinen ja hyväitsetuntoinen. Voi opiskella työnohessa, on lapsia ja parisuhde, on harrastuksia, on läheiset välit sukulaisiin, on ryhtynyt yrittäjäksi tms. Mieluisia asioita, jotka kuitenkin vievät aikaa. Vaihdoin aikoinaan alaa yksinhuoltajana, opiskelin työn ohessa, valmistumisen jälkeen tein paljon töitä edetäkseni urallani ja lopulta ryhdyin yrittäjäksi. Elämä oli siihen aikaan aika kiireistä, mutta silti oikein mukavaa ja antoisaa. Kun pahin kiire oli ohi, oli taas enemmän aikaa ihmissuhteillekin.

Ymmärsin kyllä, että tuossa kommentissa se "paljon tekemistä" saattoi tarkoittaa ihan mitä tahansa. Vaikkapa sitä, ettei vain ehdi soittaa toiselle. :)

Mutta siis tarkoitin lähinnä sitä, että sen toisen (sen, joka sitä soittoa ehkä odottaa), pitäisi olla tasapainoinen ja hyväitsetuntoinen, ehkä itseriittoinenkin. Ettei ota itseensä. Oli sillä toisella sitten ihan vaan kiireitä tai oli hänellä vaikka ihan oikeasti jotain mt-ongelmia.

Kuten kuitenkin tämä ketjukin todistaa, niin asiat eivät monesti ihan niin yksinkertaisia ole. Puhumista tarvittaisiin, jotta ihmiset ymmärtäisivät radiohiljaisuudet, kiireet, vastaamattomuudet jne. 

Mä ajattelen niin, että radiohiljaisuus ystävyydessä ei tule yllätyksenä. Tarkoitan, että ystävälle yleensä kerrotaan, kun aletaan seurustella, tullaan raskaaksi, lähdetään opiskelemaan jne. Hyvä ystäväni löysi uuden miehen, hankki vielä iltatähden ja mä ymmärsin oikein hyvin, että ei hänellä enää suurperheen äitinä ( 3 omaa, 2 miehen ja 1 yhteinen ) ollut aikaa soitella eikä tavata. Kun nuorin oli 4 v, hän alkoi taas pitää yhteyttä. Ei hänen tarvinnut mulle erikseen selitellä syitä radiohiljaisuuteen.

Joo, no totta kai tuo riippuu paljon tilanteesta. Toisaalta omassa kaveriporukassa aika paljon ihmiset kertoo automaattisestikin sellaisista peruskiireistä. Mut kyllähän noissa välillä huomaa myös sitä, että aikaa on siihen, johon sitä haluaa olevan (esim. omaan harrastukseen). Se mahdutetaan arkeen, mutta väsy voi iskeä, kun pitäisi suunnitella esim. kavereitten näkemistä.