Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.
Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista tai kuulen hänestä huonoja asioita. Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.
Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista.
Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.
Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä.
Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?
Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.
Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.
Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.
Okei eli osa ihmisistä ahdistuneena sanoo ja tekee ystävilleen asioita, joita joutuvat sitten jälkikäteen pyytämään anteeksi ja selittelemään. Itse en toimi noin eivätkä toimi ystävänikään, joten mulla ei ole kokemusta ystävyyssuhteiden kriiseistä.
En ole jäänyt selittelemään. Olen poistunut joistain sellaisista ihmissuhteista, jotka ovat tuottaneet elämääni tuskaa.
Ilmeisesti jotkut kuitenkin jäävät, kun puhutaan ystävyyssuhteiden kriiseistä ja siitä, että ystävien kanssa pitää selvittää ongelmat. Mua tuossa aiemmassa lähinnä kiinnosti, mitä ihmiset sitten sanovat ja tekevät ystävilleen ts mitä ovat ne selvitettävät ongelmat, kun kerran joutuvat sanomisiaan ja tekemisiään myöhemmin selittelemään ja pyytelemään anteeksi.
Ehkä tällaisilla ihmisillä sitten on suurempi luotto siihen, että hyvin monenlaiset ristiriidat ovat jollain tavalla ratkaistavissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teoriassa ihmiset ottavat hyvin palautetta vastaan, mutta käytännössä eivät. Eli valitse seurasi tarkoin. Muiden käytökseen on vaikea vaikuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Niin pitkä ketju että varmaan moni muukin samaa jo vastannut, mutta kaikille puhelimessa puhuminen ei vaan ole se 'juttu'.
Itselle kuulostaa jopa erikoiselta, että käyt jonkun jopa soittokierroksen läpi, saadaksesi vain jutella jollekin vs. tietylle ihmisille. Saati että lasket aikoja viime yhteydenotoista. Minun logiikalla tuo ei eroa yhtään siitä ihmislaadusta, joka ottaa yhteyttä vain kun tarvitsee jotain. Eli joo, varattuna taitaisi omakin puhelin olla.
Ja lisäksi se täällä jo mainittu, että muut viestintävälineet ovat tulleet tilalle.
Itse käytän puhelinta lähinnä vain asioiden hoitamiseen. Toisinaan se on nopeampi kuin maili. Ja eipä puhelin juuri edes soi kuin virka-asioissa. Ainoat, joiden kanssa puhelimessa ihan vaan säännöllisesti myös höpötän, ovat äitini ja miesystäväni.
Ystävien kanssa pidän yhteyttä kyllä, mutta yleensä sitten juurikin pikaviestimellä tai kasvokkain. Tarkemmin ajateltuna, en ole varma edes olenko parhaan ystäväni kanssa kertaakaan puhunut puhelimessa enempää kuin 'Moi, oon 3 min. myöhässä'.Tarkoitettiinko aloituksessa nimenomaan sitä että puhelinsoitot yhteydenpidon tapana on vähentynyt ?
Minä ymmärsin enemmänkin niin että kaverit ja ystävät eivät pidä yhteyttä eivätkä vastaa apn yrityksiin ottaa yhteyttä
Nämä kaksi ovat aika eri asioita.
Ovat toki. Ja ehkä itse ymmärsin väärin. Mutta joku 'puolivuotinen soittokierros' ihmisille 'vain koska ITSE haluaa just nyt jutella' kuulostaa kyllä vaan itselle niin hämmentävältä sekä kokonaisvaltaisesti omituiselta setiltä. Varsinkin kun omassa lähiystäväpiirissä keskeinen ajatus on vastavuoroisuus, ei näitä lasketa, ei se määrä vaan laatu.
Tai no, mitäpä tässä kiertelemään. Mielestäni tuollainen puolivuotinen soittokierros on van yksinomaan brutaalia, vain omiin tarpeisiin keskittyvää toimintaa. En vastaisi minäkään/pitäisi yhteyttä, jos huomaisin moisen kaavan.
Vierailija kirjoitti:
HENKISESTÄ VÄKIVALLASTA
Haluan ottaa esille yhden pointin, koska olen huomannut, että OSA yksinäisistä, jotka eivät saa kavereita yrityksistä huolimatta ja eivät saa ystävyyssuhteita pidettyä, käyttää henkistä väkivaltaa kaverisuhteissaan!
En halua tähän linkittää mitään yksittäistä nettiartikkelia henkisen väkivallan tunnistamisesta, koska yhdestä tai parista tekstistä tulisi yksipuolinen kuva. Googlettakaa hakusanalla "henkinen väkivalta" ja lukekaa erilaisia artikkeleja, lainatkaa kirjastosta kirjoja aiheesta, jos kiinnostuitte lisää.
Mulla on itsellänikin ollut henkistä väkivaltaa minuun käyttäviä kavereita. Tilanne on ollut surullinen erityisesti muutaman syyn takia: Nämä henkilöt ovat olleet hyvin yksinäisiä, kokeneet että heitä syrjitään, eivät ole alun perinkään luottaneet siihenkään että minä pysyn heidän kaverinaan ja kun olen henkisen väkivallan tunnistanut, olenkin kaikonnut itsekin heidän läheltään. Koska en voi antaa itseäni eläväksi uhriksi heille antaen satuttaa samalla jatkuvasti itseäni. Nämä ihmiset eivät näe omaa käytöstään pahana, he eivät näe mitä se tekee muille tai jos aavistavat niin pitävät sitä normaalielämänä. Jos asian ottaa puheeksi, joutuu aggressiivisen puolustusreaktion kohteeksi. Osa heistä on kasvanut itse väkivaltaisessa (henkisesti ja usein myös fyysisesti) ympäristössä ja osa pitää tätä ihan normaalina toimintatapana vielä aikuisenakin! Osaa on elämä kohdellut muuten niin huonosti, että heille on syntynyt vahvan tuhoavat itsensäsuojelumekanismit ja käyttävät siksi herkästi henkistä väkivaltaa, eivät myöskään näe siinä mitään väärää. Pitää muistaa, että vielä pari sukupolvea sitten henkisen (ja jopa fyysisenkin) väkivallan käyttö esim. kasvatuksessa oli yleisesti ihan sallittua. Asenteet muuttuu hitaasti. Nyt kuitenkin ollaan jo sillä tasolla, että suuri osa ihmisistä tietää henkisestä väkivallasta ja tietää millaista käytöstä ei tarvitse itseään kohtaan sallia ja näin ihmiset yleensä katoaa tehokkaasti henkistä väkivaltaa käyttävien ympäriltä.
Halusin ottaa asian esille, koska jos olet ihminen, jonka ympäriltä kaverit katoaa, niin mieti edes hetki sitä vaihtoehtoa, että saatat itse olla henkisen väkivallan käyttäjä. Jos aavistelet, että saatat olla, etsi tietoa aiheesta, sitä on saatavilla! Voit kehittyä henkisesti ja oppia pois tuhoavista käytösmalleistasi, mutta se vaatii sitä, että tunnistat ne piirteet itsessäsi, myönnät ne itsellesi ja haluat päästä niistä eroon!
Ja huom! On tietenkin lukuisia muitakin syitä, miksi moni on yksinäinen, mutta tämä on yksi ihan todellinen syy, johon olen törmännyt.
Alanuoletin tätä ihan asiatekstiä sen takia, että en silti tiedä, mistä siinä varsinaisesti puhuttiin. Puhuttiin googlettamisesta ja yleisesti siitä ja tästä. Mutta voitko antaa konkreettisia esimerkkejä, mitä sinulle on tehty tai minkälaisia asioita pidät henkisenä väkivaltana ystävyyssuhteissa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.
Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista tai kuulen hänestä huonoja asioita. Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.
Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista.
Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.
Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä.
Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?
Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.
Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.
Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.
Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.
Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa.
Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta, masennusta tai ei, niin hyi vit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.
Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista tai kuulen hänestä huonoja asioita. Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.
Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista.
Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.
Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä.
Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?
Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.
Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.
Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.
Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.
Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa.
Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta, masennusta tai ei, niin hyi vit.
Ehkä hän ei vain oikeasti pitänyt sinusta. Jos tämä ystävyys olikin olemassa vain sinun pääsi sisällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Niin pitkä ketju että varmaan moni muukin samaa jo vastannut, mutta kaikille puhelimessa puhuminen ei vaan ole se 'juttu'.
Itselle kuulostaa jopa erikoiselta, että käyt jonkun jopa soittokierroksen läpi, saadaksesi vain jutella jollekin vs. tietylle ihmisille. Saati että lasket aikoja viime yhteydenotoista. Minun logiikalla tuo ei eroa yhtään siitä ihmislaadusta, joka ottaa yhteyttä vain kun tarvitsee jotain. Eli joo, varattuna taitaisi omakin puhelin olla.
Ja lisäksi se täällä jo mainittu, että muut viestintävälineet ovat tulleet tilalle.
Itse käytän puhelinta lähinnä vain asioiden hoitamiseen. Toisinaan se on nopeampi kuin maili. Ja eipä puhelin juuri edes soi kuin virka-asioissa. Ainoat, joiden kanssa puhelimessa ihan vaan säännöllisesti myös höpötän, ovat äitini ja miesystäväni.
Ystävien kanssa pidän yhteyttä kyllä, mutta yleensä sitten juurikin pikaviestimellä tai kasvokkain. Tarkemmin ajateltuna, en ole varma edes olenko parhaan ystäväni kanssa kertaakaan puhunut puhelimessa enempää kuin 'Moi, oon 3 min. myöhässä'.Tarkoitettiinko aloituksessa nimenomaan sitä että puhelinsoitot yhteydenpidon tapana on vähentynyt ?
Minä ymmärsin enemmänkin niin että kaverit ja ystävät eivät pidä yhteyttä eivätkä vastaa apn yrityksiin ottaa yhteyttä
Nämä kaksi ovat aika eri asioita.Ovat toki. Ja ehkä itse ymmärsin väärin. Mutta joku 'puolivuotinen soittokierros' ihmisille 'vain koska ITSE haluaa just nyt jutella' kuulostaa kyllä vaan itselle niin hämmentävältä sekä kokonaisvaltaisesti omituiselta setiltä. Varsinkin kun omassa lähiystäväpiirissä keskeinen ajatus on vastavuoroisuus, ei näitä lasketa, ei se määrä vaan laatu.
Tai no, mitäpä tässä kiertelemään. Mielestäni tuollainen puolivuotinen soittokierros on van yksinomaan brutaalia, vain omiin tarpeisiin keskittyvää toimintaa. En vastaisi minäkään/pitäisi yhteyttä, jos huomaisin moisen kaavan.
Ainoa vaan, että se soitto ja vastaaminen voi joskus pelastaa ihmishengen. Jos ei niin radikaalia, niin ainakin olla soittajalle tuikitärkeä.
Joskus ihmisillä tosiaan on omia tarpeita. Mitä sitten?
Soittokierros brutaalia? Mielestäsi soittaminen on julmaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.
Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista tai kuulen hänestä huonoja asioita. Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.
Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista.
Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.
Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä.
Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?
Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.
Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.
Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.
Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.
Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa.
Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta, masennusta tai ei, niin hyi vit.
Ehkä hän ei vain oikeasti pitänyt sinusta. Jos tämä ystävyys olikin olemassa vain sinun pääsi sisällä.
Mahdollista sekin. Toisaalta tietysti sen olisi voinut sanoa jo 2,5 vuotta sitten, eikä puhua muuta ja kerätä omia etuja "ystävyydestä" (minä olin tietysti kuunteleva korva tarvittaessa jne.). Useamman kerran kuitenkin vaihtoehtoja on väläytelty eli helppoa olisi ollut sanoa, että näin on, en tykkää sinusta, siksi kohtelen sinua huonosti, heipparallaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.
Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista tai kuulen hänestä huonoja asioita. Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.
Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista.
Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.
Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä.
Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?
Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.
Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.
Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.
Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.
Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa.
Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta, masennusta tai ei, niin hyi vit.
Ehkä hän ei vain oikeasti pitänyt sinusta. Jos tämä ystävyys olikin olemassa vain sinun pääsi sisällä.
Mahdollista sekin. Toisaalta tietysti sen olisi voinut sanoa jo 2,5 vuotta sitten, eikä puhua muuta ja kerätä omia etuja "ystävyydestä" (minä olin tietysti kuunteleva korva tarvittaessa jne.). Useamman kerran kuitenkin vaihtoehtoja on väläytelty eli helppoa olisi ollut sanoa, että näin on, en tykkää sinusta, siksi kohtelen sinua huonosti, heipparallaa.
Miksi itse tyydyit huonoon kohteluun? Oletko rajaton?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
”Varo mitä käytöstä siedät, sillä opetat ihmisiä miten sinua saa kohdella.”
- Tuntematon
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.
Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista tai kuulen hänestä huonoja asioita. Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.
Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista.
Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.
Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä.
Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?
Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.
Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.
Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.
Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.
Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa.
Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta, masennusta tai ei, niin hyi vit.
Ehkä hän ei vain oikeasti pitänyt sinusta. Jos tämä ystävyys olikin olemassa vain sinun pääsi sisällä.
Mahdollista sekin. Toisaalta tietysti sen olisi voinut sanoa jo 2,5 vuotta sitten, eikä puhua muuta ja kerätä omia etuja "ystävyydestä" (minä olin tietysti kuunteleva korva tarvittaessa jne.). Useamman kerran kuitenkin vaihtoehtoja on väläytelty eli helppoa olisi ollut sanoa, että näin on, en tykkää sinusta, siksi kohtelen sinua huonosti, heipparallaa.
Miksi itse tyydyit huonoon kohteluun? Oletko rajaton?
Jep. Ja hyväuskoinen. Working on it.
Lähtökohtaisesti tosin olen sitä mieltä, että ns. uhria ei voi ikinä syyllistää. Jos joku tekee jotain pahaa, niin ei voi sanoa, että mikset itse tehnyt jotain toisin, niin se ei ois tehnyt siten. Ihminen ei voi olla koskaan vastuussa toisen teoista. On myös inhimillistä, että pyrkii uskomaan, mitä ihmiset sanovat. Ja uskoo hyvään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
”Varo mitä käytöstä siedät, sillä opetat ihmisiä miten sinua saa kohdella.”
- Tuntematon
Pitää paikkansa - tavallaan. Jokaisella tosin pitäisi mielestäni olla oma moraalinsa ja vastuunsa silti eli ei sitä saa käyttää hyväksi, vaikka toinen kääntelisi poskia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
”Varo mitä käytöstä siedät, sillä opetat ihmisiä miten sinua saa kohdella.”
- Tuntematon
Pitää paikkansa - tavallaan. Jokaisella tosin pitäisi mielestäni olla oma moraalinsa ja vastuunsa silti eli ei sitä saa käyttää hyväksi, vaikka toinen kääntelisi poskia.
Tietenkin. Käytännössä maailma silti usein on aika raadollinen paikka. Se ei tietenkään silti tarkoita sitä, etteikö pitäisi pyrkiä hyvään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.
Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista tai kuulen hänestä huonoja asioita. Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.
Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista.
Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.
Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä.
Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?
Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.
Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.
Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.
Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.
Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa.
Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta, masennusta tai ei, niin hyi vit.
Ehkä hän ei vain oikeasti pitänyt sinusta. Jos tämä ystävyys olikin olemassa vain sinun pääsi sisällä.
Mahdollista sekin. Toisaalta tietysti sen olisi voinut sanoa jo 2,5 vuotta sitten, eikä puhua muuta ja kerätä omia etuja "ystävyydestä" (minä olin tietysti kuunteleva korva tarvittaessa jne.). Useamman kerran kuitenkin vaihtoehtoja on väläytelty eli helppoa olisi ollut sanoa, että näin on, en tykkää sinusta, siksi kohtelen sinua huonosti, heipparallaa.
Miksi itse tyydyit huonoon kohteluun? Oletko rajaton?
Jep. Ja hyväuskoinen. Working on it.
Lähtökohtaisesti tosin olen sitä mieltä, että ns. uhria ei voi ikinä syyllistää. Jos joku tekee jotain pahaa, niin ei voi sanoa, että mikset itse tehnyt jotain toisin, niin se ei ois tehnyt siten. Ihminen ei voi olla koskaan vastuussa toisen teoista. On myös inhimillistä, että pyrkii uskomaan, mitä ihmiset sanovat. Ja uskoo hyvään.
Yleisellä tasolla kyllä, mutta on tervettä itsensä suojelemista oppia välttämään sellaisia ihmisiä, jotka jatkuvasti tuottavat pettymyksiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Niin pitkä ketju että varmaan moni muukin samaa jo vastannut, mutta kaikille puhelimessa puhuminen ei vaan ole se 'juttu'.
Itselle kuulostaa jopa erikoiselta, että käyt jonkun jopa soittokierroksen läpi, saadaksesi vain jutella jollekin vs. tietylle ihmisille. Saati että lasket aikoja viime yhteydenotoista. Minun logiikalla tuo ei eroa yhtään siitä ihmislaadusta, joka ottaa yhteyttä vain kun tarvitsee jotain. Eli joo, varattuna taitaisi omakin puhelin olla.
Ja lisäksi se täällä jo mainittu, että muut viestintävälineet ovat tulleet tilalle.
Itse käytän puhelinta lähinnä vain asioiden hoitamiseen. Toisinaan se on nopeampi kuin maili. Ja eipä puhelin juuri edes soi kuin virka-asioissa. Ainoat, joiden kanssa puhelimessa ihan vaan säännöllisesti myös höpötän, ovat äitini ja miesystäväni.
Ystävien kanssa pidän yhteyttä kyllä, mutta yleensä sitten juurikin pikaviestimellä tai kasvokkain. Tarkemmin ajateltuna, en ole varma edes olenko parhaan ystäväni kanssa kertaakaan puhunut puhelimessa enempää kuin 'Moi, oon 3 min. myöhässä'.Tarkoitettiinko aloituksessa nimenomaan sitä että puhelinsoitot yhteydenpidon tapana on vähentynyt ?
Minä ymmärsin enemmänkin niin että kaverit ja ystävät eivät pidä yhteyttä eivätkä vastaa apn yrityksiin ottaa yhteyttä
Nämä kaksi ovat aika eri asioita.Ovat toki. Ja ehkä itse ymmärsin väärin. Mutta joku 'puolivuotinen soittokierros' ihmisille 'vain koska ITSE haluaa just nyt jutella' kuulostaa kyllä vaan itselle niin hämmentävältä sekä kokonaisvaltaisesti omituiselta setiltä. Varsinkin kun omassa lähiystäväpiirissä keskeinen ajatus on vastavuoroisuus, ei näitä lasketa, ei se määrä vaan laatu.
Tai no, mitäpä tässä kiertelemään. Mielestäni tuollainen puolivuotinen soittokierros on van yksinomaan brutaalia, vain omiin tarpeisiin keskittyvää toimintaa. En vastaisi minäkään/pitäisi yhteyttä, jos huomaisin moisen kaavan.
Ainoa vaan, että se soitto ja vastaaminen voi joskus pelastaa ihmishengen. Jos ei niin radikaalia, niin ainakin olla soittajalle tuikitärkeä.
Joskus ihmisillä tosiaan on omia tarpeita. Mitä sitten?
Soittokierros brutaalia? Mielestäsi soittaminen on julmaa?
Älä vääristele sanomisiani. Kuten tiedät, en sanonut että 'soittaminen on julmaa'.
Sen toin esiin, että väheksyn sellaisia 'ystävyyssuhteita' joissa toinen ottaa yhteyttä vain kuin tarvitsee jotain. Ap toi ilmi, että tarvitsee vain juttuseuraa. No siihenhän on vaikka maksullisiakin palveluita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Niin pitkä ketju että varmaan moni muukin samaa jo vastannut, mutta kaikille puhelimessa puhuminen ei vaan ole se 'juttu'.
Itselle kuulostaa jopa erikoiselta, että käyt jonkun jopa soittokierroksen läpi, saadaksesi vain jutella jollekin vs. tietylle ihmisille. Saati että lasket aikoja viime yhteydenotoista. Minun logiikalla tuo ei eroa yhtään siitä ihmislaadusta, joka ottaa yhteyttä vain kun tarvitsee jotain. Eli joo, varattuna taitaisi omakin puhelin olla.
Ja lisäksi se täällä jo mainittu, että muut viestintävälineet ovat tulleet tilalle.
Itse käytän puhelinta lähinnä vain asioiden hoitamiseen. Toisinaan se on nopeampi kuin maili. Ja eipä puhelin juuri edes soi kuin virka-asioissa. Ainoat, joiden kanssa puhelimessa ihan vaan säännöllisesti myös höpötän, ovat äitini ja miesystäväni.
Ystävien kanssa pidän yhteyttä kyllä, mutta yleensä sitten juurikin pikaviestimellä tai kasvokkain. Tarkemmin ajateltuna, en ole varma edes olenko parhaan ystäväni kanssa kertaakaan puhunut puhelimessa enempää kuin 'Moi, oon 3 min. myöhässä'.Tarkoitettiinko aloituksessa nimenomaan sitä että puhelinsoitot yhteydenpidon tapana on vähentynyt ?
Minä ymmärsin enemmänkin niin että kaverit ja ystävät eivät pidä yhteyttä eivätkä vastaa apn yrityksiin ottaa yhteyttä
Nämä kaksi ovat aika eri asioita.Ovat toki. Ja ehkä itse ymmärsin väärin. Mutta joku 'puolivuotinen soittokierros' ihmisille 'vain koska ITSE haluaa just nyt jutella' kuulostaa kyllä vaan itselle niin hämmentävältä sekä kokonaisvaltaisesti omituiselta setiltä. Varsinkin kun omassa lähiystäväpiirissä keskeinen ajatus on vastavuoroisuus, ei näitä lasketa, ei se määrä vaan laatu.
Tai no, mitäpä tässä kiertelemään. Mielestäni tuollainen puolivuotinen soittokierros on van yksinomaan brutaalia, vain omiin tarpeisiin keskittyvää toimintaa. En vastaisi minäkään/pitäisi yhteyttä, jos huomaisin moisen kaavan.
Ainoa vaan, että se soitto ja vastaaminen voi joskus pelastaa ihmishengen. Jos ei niin radikaalia, niin ainakin olla soittajalle tuikitärkeä.
Joskus ihmisillä tosiaan on omia tarpeita. Mitä sitten?
Soittokierros brutaalia? Mielestäsi soittaminen on julmaa?
Älä vääristele sanomisiani. Kuten tiedät, en sanonut että 'soittaminen on julmaa'.
Sen toin esiin, että väheksyn sellaisia 'ystävyyssuhteita' joissa toinen ottaa yhteyttä vain kuin tarvitsee jotain. Ap toi ilmi, että tarvitsee vain juttuseuraa. No siihenhän on vaikka maksullisiakin palveluita.
Plääh... Et ymmärrä ystävyydestä yhtään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Niin pitkä ketju että varmaan moni muukin samaa jo vastannut, mutta kaikille puhelimessa puhuminen ei vaan ole se 'juttu'.
Itselle kuulostaa jopa erikoiselta, että käyt jonkun jopa soittokierroksen läpi, saadaksesi vain jutella jollekin vs. tietylle ihmisille. Saati että lasket aikoja viime yhteydenotoista. Minun logiikalla tuo ei eroa yhtään siitä ihmislaadusta, joka ottaa yhteyttä vain kun tarvitsee jotain. Eli joo, varattuna taitaisi omakin puhelin olla.
Ja lisäksi se täällä jo mainittu, että muut viestintävälineet ovat tulleet tilalle.
Itse käytän puhelinta lähinnä vain asioiden hoitamiseen. Toisinaan se on nopeampi kuin maili. Ja eipä puhelin juuri edes soi kuin virka-asioissa. Ainoat, joiden kanssa puhelimessa ihan vaan säännöllisesti myös höpötän, ovat äitini ja miesystäväni.
Ystävien kanssa pidän yhteyttä kyllä, mutta yleensä sitten juurikin pikaviestimellä tai kasvokkain. Tarkemmin ajateltuna, en ole varma edes olenko parhaan ystäväni kanssa kertaakaan puhunut puhelimessa enempää kuin 'Moi, oon 3 min. myöhässä'.Tarkoitettiinko aloituksessa nimenomaan sitä että puhelinsoitot yhteydenpidon tapana on vähentynyt ?
Minä ymmärsin enemmänkin niin että kaverit ja ystävät eivät pidä yhteyttä eivätkä vastaa apn yrityksiin ottaa yhteyttä
Nämä kaksi ovat aika eri asioita.Ovat toki. Ja ehkä itse ymmärsin väärin. Mutta joku 'puolivuotinen soittokierros' ihmisille 'vain koska ITSE haluaa just nyt jutella' kuulostaa kyllä vaan itselle niin hämmentävältä sekä kokonaisvaltaisesti omituiselta setiltä. Varsinkin kun omassa lähiystäväpiirissä keskeinen ajatus on vastavuoroisuus, ei näitä lasketa, ei se määrä vaan laatu.
Tai no, mitäpä tässä kiertelemään. Mielestäni tuollainen puolivuotinen soittokierros on van yksinomaan brutaalia, vain omiin tarpeisiin keskittyvää toimintaa. En vastaisi minäkään/pitäisi yhteyttä, jos huomaisin moisen kaavan.
Ainoa vaan, että se soitto ja vastaaminen voi joskus pelastaa ihmishengen. Jos ei niin radikaalia, niin ainakin olla soittajalle tuikitärkeä.
Joskus ihmisillä tosiaan on omia tarpeita. Mitä sitten?
Soittokierros brutaalia? Mielestäsi soittaminen on julmaa?
Älä vääristele sanomisiani. Kuten tiedät, en sanonut että 'soittaminen on julmaa'.
Sen toin esiin, että väheksyn sellaisia 'ystävyyssuhteita' joissa toinen ottaa yhteyttä vain kuin tarvitsee jotain. Ap toi ilmi, että tarvitsee vain juttuseuraa. No siihenhän on vaikka maksullisiakin palveluita.
Plääh... Et ymmärrä ystävyydestä yhtään mitään.
Tämä selvä! Onneksi olen löytänyt samankaltaistani ikävää seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Niin pitkä ketju että varmaan moni muukin samaa jo vastannut, mutta kaikille puhelimessa puhuminen ei vaan ole se 'juttu'.
Itselle kuulostaa jopa erikoiselta, että käyt jonkun jopa soittokierroksen läpi, saadaksesi vain jutella jollekin vs. tietylle ihmisille. Saati että lasket aikoja viime yhteydenotoista. Minun logiikalla tuo ei eroa yhtään siitä ihmislaadusta, joka ottaa yhteyttä vain kun tarvitsee jotain. Eli joo, varattuna taitaisi omakin puhelin olla.
Ja lisäksi se täällä jo mainittu, että muut viestintävälineet ovat tulleet tilalle.
Itse käytän puhelinta lähinnä vain asioiden hoitamiseen. Toisinaan se on nopeampi kuin maili. Ja eipä puhelin juuri edes soi kuin virka-asioissa. Ainoat, joiden kanssa puhelimessa ihan vaan säännöllisesti myös höpötän, ovat äitini ja miesystäväni.
Ystävien kanssa pidän yhteyttä kyllä, mutta yleensä sitten juurikin pikaviestimellä tai kasvokkain. Tarkemmin ajateltuna, en ole varma edes olenko parhaan ystäväni kanssa kertaakaan puhunut puhelimessa enempää kuin 'Moi, oon 3 min. myöhässä'.Tarkoitettiinko aloituksessa nimenomaan sitä että puhelinsoitot yhteydenpidon tapana on vähentynyt ?
Minä ymmärsin enemmänkin niin että kaverit ja ystävät eivät pidä yhteyttä eivätkä vastaa apn yrityksiin ottaa yhteyttä
Nämä kaksi ovat aika eri asioita.Ovat toki. Ja ehkä itse ymmärsin väärin. Mutta joku 'puolivuotinen soittokierros' ihmisille 'vain koska ITSE haluaa just nyt jutella' kuulostaa kyllä vaan itselle niin hämmentävältä sekä kokonaisvaltaisesti omituiselta setiltä. Varsinkin kun omassa lähiystäväpiirissä keskeinen ajatus on vastavuoroisuus, ei näitä lasketa, ei se määrä vaan laatu.
Tai no, mitäpä tässä kiertelemään. Mielestäni tuollainen puolivuotinen soittokierros on van yksinomaan brutaalia, vain omiin tarpeisiin keskittyvää toimintaa. En vastaisi minäkään/pitäisi yhteyttä, jos huomaisin moisen kaavan.
Ainoa vaan, että se soitto ja vastaaminen voi joskus pelastaa ihmishengen. Jos ei niin radikaalia, niin ainakin olla soittajalle tuikitärkeä.
Joskus ihmisillä tosiaan on omia tarpeita. Mitä sitten?
Soittokierros brutaalia? Mielestäsi soittaminen on julmaa?
Älä vääristele sanomisiani. Kuten tiedät, en sanonut että 'soittaminen on julmaa'.
Sen toin esiin, että väheksyn sellaisia 'ystävyyssuhteita' joissa toinen ottaa yhteyttä vain kuin tarvitsee jotain. Ap toi ilmi, että tarvitsee vain juttuseuraa. No siihenhän on vaikka maksullisiakin palveluita.
Tarkoitus ei ollut vääristellä mitään. Brutaali on synonyymi julmalle, minkä takia kummeksuin asiaa, ja ikään kuin ehdotin kysymykselläni, että selventäisit asiaa.
Kyllä, maksullisia kuuntelevia korviakaan ei voi väheksyä. Mutta niihin turvaudutaan, kun mitään muutakaan ei enää ole. Jos on kavereita tai ystäviä, niin kyllä sitä olettaisi, että sellainen voisi kuunnella ja toimia juttuseurana. Jos ystävistä tai kavereista ei olisi juttuseuraa, mitä järkeä olisi edes ystävystyä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Niin pitkä ketju että varmaan moni muukin samaa jo vastannut, mutta kaikille puhelimessa puhuminen ei vaan ole se 'juttu'.
Itselle kuulostaa jopa erikoiselta, että käyt jonkun jopa soittokierroksen läpi, saadaksesi vain jutella jollekin vs. tietylle ihmisille. Saati että lasket aikoja viime yhteydenotoista. Minun logiikalla tuo ei eroa yhtään siitä ihmislaadusta, joka ottaa yhteyttä vain kun tarvitsee jotain. Eli joo, varattuna taitaisi omakin puhelin olla.
Ja lisäksi se täällä jo mainittu, että muut viestintävälineet ovat tulleet tilalle.
Itse käytän puhelinta lähinnä vain asioiden hoitamiseen. Toisinaan se on nopeampi kuin maili. Ja eipä puhelin juuri edes soi kuin virka-asioissa. Ainoat, joiden kanssa puhelimessa ihan vaan säännöllisesti myös höpötän, ovat äitini ja miesystäväni.
Ystävien kanssa pidän yhteyttä kyllä, mutta yleensä sitten juurikin pikaviestimellä tai kasvokkain. Tarkemmin ajateltuna, en ole varma edes olenko parhaan ystäväni kanssa kertaakaan puhunut puhelimessa enempää kuin 'Moi, oon 3 min. myöhässä'.Tarkoitettiinko aloituksessa nimenomaan sitä että puhelinsoitot yhteydenpidon tapana on vähentynyt ?
Minä ymmärsin enemmänkin niin että kaverit ja ystävät eivät pidä yhteyttä eivätkä vastaa apn yrityksiin ottaa yhteyttä
Nämä kaksi ovat aika eri asioita.Ovat toki. Ja ehkä itse ymmärsin väärin. Mutta joku 'puolivuotinen soittokierros' ihmisille 'vain koska ITSE haluaa just nyt jutella' kuulostaa kyllä vaan itselle niin hämmentävältä sekä kokonaisvaltaisesti omituiselta setiltä. Varsinkin kun omassa lähiystäväpiirissä keskeinen ajatus on vastavuoroisuus, ei näitä lasketa, ei se määrä vaan laatu.
Tai no, mitäpä tässä kiertelemään. Mielestäni tuollainen puolivuotinen soittokierros on van yksinomaan brutaalia, vain omiin tarpeisiin keskittyvää toimintaa. En vastaisi minäkään/pitäisi yhteyttä, jos huomaisin moisen kaavan.
Ainoa vaan, että se soitto ja vastaaminen voi joskus pelastaa ihmishengen. Jos ei niin radikaalia, niin ainakin olla soittajalle tuikitärkeä.
Joskus ihmisillä tosiaan on omia tarpeita. Mitä sitten?
Soittokierros brutaalia? Mielestäsi soittaminen on julmaa?
Älä vääristele sanomisiani. Kuten tiedät, en sanonut että 'soittaminen on julmaa'.
Sen toin esiin, että väheksyn sellaisia 'ystävyyssuhteita' joissa toinen ottaa yhteyttä vain kuin tarvitsee jotain. Ap toi ilmi, että tarvitsee vain juttuseuraa. No siihenhän on vaikka maksullisiakin palveluita.
Tarkoitus ei ollut vääristellä mitään. Brutaali on synonyymi julmalle, minkä takia kummeksuin asiaa, ja ikään kuin ehdotin kysymykselläni, että selventäisit asiaa.
Kyllä, maksullisia kuuntelevia korviakaan ei voi väheksyä. Mutta niihin turvaudutaan, kun mitään muutakaan ei enää ole. Jos on kavereita tai ystäviä, niin kyllä sitä olettaisi, että sellainen voisi kuunnella ja toimia juttuseurana. Jos ystävistä tai kavereista ei olisi juttuseuraa, mitä järkeä olisi edes ystävystyä?
Kiitos, nyt ymmärrän paremmin mitä tarkoitit. Ja olen hyvin paljolti samaa mieltä. Samalla; mielestäni tässä ap:n ongelman osalta on kuitenkin aiheellista miettiä myös, voisiko syynä siihen, etteivät hänen kaverinsa enää halua pitää yhteyttä, joku asia ap:n omassa toiminnassa. Ja varsinkin kun näitä yhteydenpidossa laiskoja/siitä jopa kieltäytyviä vaikuttaisi olevan monta.
Omasta mielestäni aito, kestävä ystävyys on sellaista, että ei siinä lasketa, kuka on soittanut viimeksi. Ja ymmärretään se, että vaikka kuinka itseä jutututtaisi, ystävällä voi olla juuri silloin jotain muuta. Kyllä se sitten vastaa, kun ehtii.
Ja jos ei ikinä ehdi, niin ei kategoriaan 'ystävä' edes menekään.
Joillain ihmisillä havaintojeni mukaan tuppaa hieman mennä sekaisin myös se, mikä on ystävyyttä ja mikä tuttavuutta. Ensimmäinen osasto on sitä, että kyllä ne antavat vaikka paitansa päältä/keskeyttävät minkä tahansa tekemisensä, jos iso hätä on. Isompi siis kuin 'jutututtaa'. Jälkimmäinen taas.... No, en osaa sanoa. Kun kuulunen itse siihen osastoon, joka ei halua toimia Leelian lepotuolina jollekin randomille perustutulle, joka soittaa aina vain kesä- ja joulukuussa ;)
Ilmeisesti jotkut kuitenkin jäävät, kun puhutaan ystävyyssuhteiden kriiseistä ja siitä, että ystävien kanssa pitää selvittää ongelmat. Mua tuossa aiemmassa lähinnä kiinnosti, mitä ihmiset sitten sanovat ja tekevät ystävilleen ts mitä ovat ne selvitettävät ongelmat, kun kerran joutuvat sanomisiaan ja tekemisiään myöhemmin selittelemään ja pyytelemään anteeksi.