Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata koskaan pitää totena sitä, että joku haluaa joskus nähdä tai mennä kahville. Soitellaan tarkoittaa myös sitä, ettei soitella.

Vasta kun ihminen oikeasti ryhtyy sanoista tekoihin, niin voi pitää sanomisia jonain.

Eräs tuttu laittoi viestiä kahden päivän aikana, että voiko tulla minun kanssa yhteen tapahtumaan. Aloin suunnittelemaan menojani sen mukaan, että luultavasti olen menossa hänen kanssaan.

Sitten hän peruikin ensimmäisen päivän ja kysyi että voidaanko mennä vasta huomenna. Ja että hän soittelee, jos tuleekin tänään. Laitoin hänelle vielä ensimmäisenä päivänä viestiä, että tuleeko, ei vastannut.

Hän halusi mennä seuraavana, joten silloinkin laitoin viestiä, että onko tulossa. Ei vastannut.

Eli ei voi vähempää kiinnostaa, vaikka kaksi päivää käytti siihen, että sai mut taivuteltua lähtemään hänen kanssaan.

Itekkin ennen kipuillut ihmisten hämmentävän käytöksen takia, kunnes sisäistin, että ei mulla oo mitään oikeutta vaatia toiselta ihmiseltä yhtään mitään.

Jos he löytävätkin parempaa tekemistä, niin tottakai he tekevät sitten sitä. Haluaisitteko oikeasti, että joku on teidän kanssa pelkästä velvollisuudesta? Koska se "kuuluu" ystävyyteen/mihin tahansa henkiseen siteeseen.

Toiset elää jokatapauksessa sen mukaan, mikä on _heille_ parasta, aivan kuten minäkin.

Ja muistakaa, että ette koe olevanne siunattuja ja onnellisia ainoastaan sen takia, että keskitytte siihen mitä EI ole, sen sijaan kun keskittyisitte siihen mitä teillä ON! :)

Ei ystävyyteen kuulu miettiä vain omaa napaa ja mikä _itselle_ on parasta. Kyllä, vaikka löydettäisiin parempaa tekemistä, niin on moraalisesti oikein todeta, että olen sopinut jo muuta, en voi siis mennä sinne hauskempaan. Siellä se toinen odottelee minua ja on jo järjestellyt asiansa tämän sovitun menon mukaan. Ehkä järjestänyt lapsenvahdin, ehkä sovitellut muut menot tämän sovitun menon mukaan. Pitäähän sitä kunnioittaa. 

Toki jos selvittää asian toiselle ja kysyy lupaa, ja toinen sanoo, että ok, mene toki, ei ongelmaa, olenkin aika väsynyt, niin sitten asia on vähän eri (en tuotakaan pidä ihanneratkaisuna, mutta parempi kuin tehdä vain oharit).

Tuohan on ihan perusjuttuja eli katsotaan kalenteria ja pidetään lupaukset, pl. sairaustapaukset ym.

Jos te kohtaatte teitä huonosti tai ajoittain epäluotettavasti kohtelevia ihmisiä, ei se tarkoita sitä, että teidän pitäisi alkaa oikeuttaa ja yliymmärtää heidän käytöstään. Ja vähitellen muuttua ehkä jopa itse samanlaisiksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata koskaan pitää totena sitä, että joku haluaa joskus nähdä tai mennä kahville. Soitellaan tarkoittaa myös sitä, ettei soitella.

Vasta kun ihminen oikeasti ryhtyy sanoista tekoihin, niin voi pitää sanomisia jonain.

Eräs tuttu laittoi viestiä kahden päivän aikana, että voiko tulla minun kanssa yhteen tapahtumaan. Aloin suunnittelemaan menojani sen mukaan, että luultavasti olen menossa hänen kanssaan.

Sitten hän peruikin ensimmäisen päivän ja kysyi että voidaanko mennä vasta huomenna. Ja että hän soittelee, jos tuleekin tänään. Laitoin hänelle vielä ensimmäisenä päivänä viestiä, että tuleeko, ei vastannut.

Hän halusi mennä seuraavana, joten silloinkin laitoin viestiä, että onko tulossa. Ei vastannut.

Eli ei voi vähempää kiinnostaa, vaikka kaksi päivää käytti siihen, että sai mut taivuteltua lähtemään hänen kanssaan.

Itekkin ennen kipuillut ihmisten hämmentävän käytöksen takia, kunnes sisäistin, että ei mulla oo mitään oikeutta vaatia toiselta ihmiseltä yhtään mitään.

Jos he löytävätkin parempaa tekemistä, niin tottakai he tekevät sitten sitä. Haluaisitteko oikeasti, että joku on teidän kanssa pelkästä velvollisuudesta? Koska se "kuuluu" ystävyyteen/mihin tahansa henkiseen siteeseen.

Toiset elää jokatapauksessa sen mukaan, mikä on _heille_ parasta, aivan kuten minäkin.

Ja muistakaa, että ette koe olevanne siunattuja ja onnellisia ainoastaan sen takia, että keskitytte siihen mitä EI ole, sen sijaan kun keskittyisitte siihen mitä teillä ON! :)

VMP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mihin te aikuiset ihmiset tarvitselle kavereita/ystäviä?

Kuuntelijaa ja myötäeläjää tarvitaan kaikissa ikävaiheissa. On huonosti asiat jos sellaista ei ole.

Minulla ei ole ystävää, ja elämäni on tosi kurjaa.

Riippuu ihmisestä ja luonteesta kaipaako ystäviä vai ei. Jos oma elämä on tosi kurjaa aikuisena sen takia, ettei ole ystävää, niin kyllä on kasvun paikka mun mielestä.

Elämässä on niin paljon muutakin, kun toisten ihmisten kautta eläminen.

Eihän tuosta ole kysymys ystävyydessä. Ystävyys on sitä että on joku, jolle voi kertoa kaiken mieltänsä askarruttavan tai painavan, mitään salaamatta. Toki välillä voi juoruilla ja jutella joutaviakin, mutta ystävyys ei jää pelkästään sille tasolle.

Ei kukaan enää mullekaan soittele, mutta enpä soittele minäkään. Yleensä olen niin väsynyt työpäivän jälkeen, että jos joku soittaisi niitänäitä jutellakseen, olisin vain ärsyyntynyt. Omiin sisaruksiin ja muutamaan ystävään pidän yhteyttä, monesti sekin messengerviesteillä.

Itse olin vähän järkyttynyt ja loukkaantunut, kun hyvä ystäväni lapsuudesta sanoi minut nähdessään, että ei oikein muistanutkaan miten kiva mun kanssa on, että olis kiva olla taas mun ystävä. Hän on ollut mulle koko ajan läheinen ystävä, en oikein ymmärtänyt tätä. Jotkut kaipaa aktiivista yhteydenpitoa, minä en.

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan enää mullekaan soittele, mutta enpä soittele minäkään. Yleensä olen niin väsynyt työpäivän jälkeen, että jos joku soittaisi niitänäitä jutellakseen, olisin vain ärsyyntynyt. Omiin sisaruksiin ja muutamaan ystävään pidän yhteyttä, monesti sekin messengerviesteillä.

Minä myös. Nykyään jos puhelimessa näkyy jonkun ihmisen nimi, jonka tiedän jaarittelevan pitkään, en jaksa vastata. Ihmsiin pidän yhteyttä viesteinä, koska en vain jaksa raatailla puhelimessa tuntikausia tyhjää kuulumisia. No, onneksi ne lähimmät ystävät ei ole tällaisia jaaritteluihmisiä ja itsekkin pitävät yhteyttä viestein, joten heidän kanssaan ei ole ongelmaa tässä asiassa.

Ihmiset soittelee kuulemma nykyään paljon vähemmän kuin ennen. Monikin on tätä sanonut. Siis sellaisia pitkiä kuulumistenvaihtopuheluja. Ilmeisesti some on korvannut tätä tarvetta. Itse en tykkää puhua puhelimessa, en ole koskaan tykännyt (ehkä siksi että olen mies😂). Tapaan silti erittäin mielellään ihmisiä.

En tarkoita sitä etteikö aitoa yksinäisyyttäkin olisi - tämä on todella ikävää. Olen koulumaailmassa töissä ja sydäntä raastaa nähdä yksin välitunnilla olevia lapsia. Tosin on niitäkin joilla tämä on ainakin osittain oma valinta.

Vapaaehtoistyö eri järjestöissä on hyvä tapa saada uusia kontakteja, jos tällaiseen aika riittää. Moni järjestö ottaa riemusta kiljuen uusia toimijoita riveihin.

HENKISESTÄ VÄKIVALLASTA

Haluan ottaa esille yhden pointin, koska olen huomannut, että OSA yksinäisistä, jotka eivät saa kavereita yrityksistä huolimatta ja eivät saa ystävyyssuhteita pidettyä, käyttää henkistä väkivaltaa kaverisuhteissaan!

En halua tähän linkittää mitään yksittäistä nettiartikkelia henkisen väkivallan tunnistamisesta, koska yhdestä tai parista tekstistä tulisi yksipuolinen kuva. Googlettakaa hakusanalla "henkinen väkivalta" ja lukekaa erilaisia artikkeleja, lainatkaa kirjastosta kirjoja aiheesta, jos kiinnostuitte lisää.

Mulla on itsellänikin ollut henkistä väkivaltaa minuun käyttäviä kavereita. Tilanne on ollut surullinen erityisesti muutaman syyn takia: Nämä henkilöt ovat olleet hyvin yksinäisiä, kokeneet että heitä syrjitään, eivät ole alun perinkään luottaneet siihenkään että minä pysyn heidän kaverinaan ja kun olen henkisen väkivallan tunnistanut, olenkin kaikonnut itsekin heidän läheltään. Koska en voi antaa itseäni eläväksi uhriksi heille antaen satuttaa samalla jatkuvasti itseäni. Nämä ihmiset eivät näe omaa käytöstään pahana, he eivät näe mitä se tekee muille tai jos aavistavat niin pitävät sitä normaalielämänä. Jos asian ottaa puheeksi, joutuu aggressiivisen puolustusreaktion kohteeksi. Osa heistä on kasvanut itse väkivaltaisessa (henkisesti ja usein myös fyysisesti) ympäristössä ja osa pitää tätä ihan normaalina toimintatapana vielä aikuisenakin! Osaa on elämä kohdellut muuten niin huonosti, että heille on syntynyt vahvan tuhoavat itsensäsuojelumekanismit ja käyttävät siksi herkästi henkistä väkivaltaa, eivät myöskään näe siinä mitään väärää. Pitää muistaa, että vielä pari sukupolvea sitten henkisen (ja jopa fyysisenkin) väkivallan käyttö esim. kasvatuksessa oli yleisesti ihan sallittua. Asenteet muuttuu hitaasti. Nyt kuitenkin ollaan jo sillä tasolla, että suuri osa ihmisistä tietää henkisestä väkivallasta ja tietää millaista käytöstä ei tarvitse itseään kohtaan sallia ja näin ihmiset yleensä katoaa tehokkaasti henkistä väkivaltaa käyttävien ympäriltä.

Halusin ottaa asian esille, koska jos olet ihminen, jonka ympäriltä kaverit katoaa, niin mieti edes hetki sitä vaihtoehtoa, että saatat itse olla henkisen väkivallan käyttäjä. Jos aavistelet, että saatat olla, etsi tietoa aiheesta, sitä on saatavilla! Voit kehittyä henkisesti ja oppia pois tuhoavista käytösmalleistasi, mutta se vaatii sitä, että tunnistat ne piirteet itsessäsi, myönnät ne itsellesi ja haluat päästä niistä eroon!

Ja huom! On tietenkin lukuisia muitakin syitä, miksi moni on yksinäinen, mutta tämä on yksi ihan todellinen syy, johon olen törmännyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Vierailija kirjoitti:

HENKISESTÄ VÄKIVALLASTA

Haluan ottaa esille yhden pointin, koska olen huomannut, että OSA yksinäisistä, jotka eivät saa kavereita yrityksistä huolimatta ja eivät saa ystävyyssuhteita pidettyä, käyttää henkistä väkivaltaa kaverisuhteissaan!

En halua tähän linkittää mitään yksittäistä nettiartikkelia henkisen väkivallan tunnistamisesta, koska yhdestä tai parista tekstistä tulisi yksipuolinen kuva. Googlettakaa hakusanalla "henkinen väkivalta" ja lukekaa erilaisia artikkeleja, lainatkaa kirjastosta kirjoja aiheesta, jos kiinnostuitte lisää.

Mulla on itsellänikin ollut henkistä väkivaltaa minuun käyttäviä kavereita. Tilanne on ollut surullinen erityisesti muutaman syyn takia: Nämä henkilöt ovat olleet hyvin yksinäisiä, kokeneet että heitä syrjitään, eivät ole alun perinkään luottaneet siihenkään että minä pysyn heidän kaverinaan ja kun olen henkisen väkivallan tunnistanut, olenkin kaikonnut itsekin heidän läheltään. Koska en voi antaa itseäni eläväksi uhriksi heille antaen satuttaa samalla jatkuvasti itseäni. Nämä ihmiset eivät näe omaa käytöstään pahana, he eivät näe mitä se tekee muille tai jos aavistavat niin pitävät sitä normaalielämänä. Jos asian ottaa puheeksi, joutuu aggressiivisen puolustusreaktion kohteeksi. Osa heistä on kasvanut itse väkivaltaisessa (henkisesti ja usein myös fyysisesti) ympäristössä ja osa pitää tätä ihan normaalina toimintatapana vielä aikuisenakin! Osaa on elämä kohdellut muuten niin huonosti, että heille on syntynyt vahvan tuhoavat itsensäsuojelumekanismit ja käyttävät siksi herkästi henkistä väkivaltaa, eivät myöskään näe siinä mitään väärää. Pitää muistaa, että vielä pari sukupolvea sitten henkisen (ja jopa fyysisenkin) väkivallan käyttö esim. kasvatuksessa oli yleisesti ihan sallittua. Asenteet muuttuu hitaasti. Nyt kuitenkin ollaan jo sillä tasolla, että suuri osa ihmisistä tietää henkisestä väkivallasta ja tietää millaista käytöstä ei tarvitse itseään kohtaan sallia ja näin ihmiset yleensä katoaa tehokkaasti henkistä väkivaltaa käyttävien ympäriltä.

Halusin ottaa asian esille, koska jos olet ihminen, jonka ympäriltä kaverit katoaa, niin mieti edes hetki sitä vaihtoehtoa, että saatat itse olla henkisen väkivallan käyttäjä. Jos aavistelet, että saatat olla, etsi tietoa aiheesta, sitä on saatavilla! Voit kehittyä henkisesti ja oppia pois tuhoavista käytösmalleistasi, mutta se vaatii sitä, että tunnistat ne piirteet itsessäsi, myönnät ne itsellesi ja haluat päästä niistä eroon!

Ja huom! On tietenkin lukuisia muitakin syitä, miksi moni on yksinäinen, mutta tämä on yksi ihan todellinen syy, johon olen törmännyt.

Varmasti totta. Silti ei ensimmäisenä toisen erilaista vuorovaikutustyyliä kannata leimata henkiseksi väkivallaksi. Monesti ristiriidoissa voi olla kyse jostain väärinkäsityksestäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

Niin pitkä ketju että varmaan moni muukin samaa jo vastannut, mutta kaikille puhelimessa puhuminen ei vaan ole se 'juttu'.

Itselle kuulostaa jopa erikoiselta, että käyt jonkun jopa soittokierroksen läpi, saadaksesi vain jutella jollekin vs. tietylle ihmisille. Saati että lasket aikoja viime yhteydenotoista. Minun logiikalla tuo ei eroa yhtään siitä ihmislaadusta, joka ottaa yhteyttä vain kun tarvitsee jotain. Eli joo, varattuna taitaisi omakin puhelin olla.

Ja lisäksi se täällä jo mainittu, että muut viestintävälineet ovat tulleet tilalle.

Itse käytän puhelinta lähinnä vain asioiden hoitamiseen. Toisinaan se on nopeampi kuin maili. Ja eipä puhelin juuri edes soi kuin virka-asioissa. Ainoat, joiden kanssa puhelimessa ihan vaan säännöllisesti myös höpötän, ovat äitini ja miesystäväni.

Ystävien kanssa pidän yhteyttä kyllä, mutta yleensä sitten juurikin pikaviestimellä tai kasvokkain. Tarkemmin ajateltuna, en ole varma edes olenko parhaan ystäväni kanssa kertaakaan puhunut puhelimessa enempää kuin 'Moi, oon 3 min. myöhässä'.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

Niin pitkä ketju että varmaan moni muukin samaa jo vastannut, mutta kaikille puhelimessa puhuminen ei vaan ole se 'juttu'.

Itselle kuulostaa jopa erikoiselta, että käyt jonkun jopa soittokierroksen läpi, saadaksesi vain jutella jollekin vs. tietylle ihmisille. Saati että lasket aikoja viime yhteydenotoista. Minun logiikalla tuo ei eroa yhtään siitä ihmislaadusta, joka ottaa yhteyttä vain kun tarvitsee jotain. Eli joo, varattuna taitaisi omakin puhelin olla.

Ja lisäksi se täällä jo mainittu, että muut viestintävälineet ovat tulleet tilalle.

Itse käytän puhelinta lähinnä vain asioiden hoitamiseen. Toisinaan se on nopeampi kuin maili. Ja eipä puhelin juuri edes soi kuin virka-asioissa. Ainoat, joiden kanssa puhelimessa ihan vaan säännöllisesti myös höpötän, ovat äitini ja miesystäväni.

Ystävien kanssa pidän yhteyttä kyllä, mutta yleensä sitten juurikin pikaviestimellä tai kasvokkain. Tarkemmin ajateltuna, en ole varma edes olenko parhaan ystäväni kanssa kertaakaan puhunut puhelimessa enempää kuin 'Moi, oon 3 min. myöhässä'.

Tarkoitettiinko aloituksessa nimenomaan sitä että puhelinsoitot yhteydenpidon tapana on vähentynyt ?

Minä ymmärsin enemmänkin niin että kaverit ja ystävät eivät pidä yhteyttä eivätkä vastaa apn yrityksiin ottaa yhteyttä

Nämä kaksi ovat aika eri asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

Niin pitkä ketju että varmaan moni muukin samaa jo vastannut, mutta kaikille puhelimessa puhuminen ei vaan ole se 'juttu'.

Itselle kuulostaa jopa erikoiselta, että käyt jonkun jopa soittokierroksen läpi, saadaksesi vain jutella jollekin vs. tietylle ihmisille. Saati että lasket aikoja viime yhteydenotoista. Minun logiikalla tuo ei eroa yhtään siitä ihmislaadusta, joka ottaa yhteyttä vain kun tarvitsee jotain. Eli joo, varattuna taitaisi omakin puhelin olla.

Ja lisäksi se täällä jo mainittu, että muut viestintävälineet ovat tulleet tilalle.

Itse käytän puhelinta lähinnä vain asioiden hoitamiseen. Toisinaan se on nopeampi kuin maili. Ja eipä puhelin juuri edes soi kuin virka-asioissa. Ainoat, joiden kanssa puhelimessa ihan vaan säännöllisesti myös höpötän, ovat äitini ja miesystäväni.

Ystävien kanssa pidän yhteyttä kyllä, mutta yleensä sitten juurikin pikaviestimellä tai kasvokkain. Tarkemmin ajateltuna, en ole varma edes olenko parhaan ystäväni kanssa kertaakaan puhunut puhelimessa enempää kuin 'Moi, oon 3 min. myöhässä'.

Tarkoitettiinko aloituksessa nimenomaan sitä että puhelinsoitot yhteydenpidon tapana on vähentynyt ?

Minä ymmärsin enemmänkin niin että kaverit ja ystävät eivät pidä yhteyttä eivätkä vastaa apn yrityksiin ottaa yhteyttä

Nämä kaksi ovat aika eri asioita.

Jo otsikossa se sanotaan "...tai ota muuten yhteyttä" eli ei kyse ole pelkästä soittelusta.

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Okei eli osa ihmisistä ahdistuneena sanoo ja tekee ystävilleen asioita, joita joutuvat sitten jälkikäteen pyytämään anteeksi ja selittelemään. Itse en toimi noin eivätkä toimi ystävänikään, joten mulla ei ole kokemusta ystävyyssuhteiden kriiseistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Lapsuudenystävät ovat jo ehkä tottuneet sinun paskan lappamiseen ja ahdistuksen purkuun ja loukkaamisiin niin, että eivät niistä hätkähdä.

Myöhemmin oppimaan tuntemasi ihmiset ehkä eivät halua alkaa likasanoiksi, vaan haluavat tasapainoisempia ystävyyssuhteita aikuisina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Lapsuudenystävät ovat jo ehkä tottuneet sinun paskan lappamiseen ja ahdistuksen purkuun ja loukkaamisiin niin, että eivät niistä hätkähdä.

Myöhemmin oppimaan tuntemasi ihmiset ehkä eivät halua alkaa likasanoiksi, vaan haluavat tasapainoisempia ystävyyssuhteita aikuisina.

Väärin ymmärtäminen on taitolaji.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Okei eli osa ihmisistä ahdistuneena sanoo ja tekee ystävilleen asioita, joita joutuvat sitten jälkikäteen pyytämään anteeksi ja selittelemään. Itse en toimi noin eivätkä toimi ystävänikään, joten mulla ei ole kokemusta ystävyyssuhteiden kriiseistä.

En ole jäänyt selittelemään. Olen poistunut joistain sellaisista ihmissuhteista, jotka ovat tuottaneet elämääni tuskaa.