Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäistä on. Näin lomalla se korostuu, kun ei näe työkavereitakaan. Miehen kanssa menee kivasti, mutta kaipaisin enemmän kuin mitään kavereita. Olen 46-vuotias, lapset jo aikuisia eli aikaa olisi. Eniten haluaisin kaverin luontoretkille. Harjoiteltaisiin yhdessä melomista, tarkkailtaisiin lintuja ja samalla parannettaisiin maailmaa. Käytäisiin elokuvissa, ihanissa kahviloissa ja ruokapaikoissa. Ihmeteltäisiin maailmanmenoa, keskityttäisiin vähemmän ulkonäköön, meikkivinkit jätettäisiin toiseen kertaan. Joskus voitaisiin mennä konserttiin ja messuille. Teatteriin tai valokuvanäyttelyihin. Tehtäisiin päiväretkiä lähikaupunkeihin, ihasteltaisiin vanhoja taloja ja tutustuttaisiin kaupungin historiaan. Syksyn hämärtyessä lojuttaisiin sohvalla ja pidettäisiin lukupiiriä kirjoista, joista molemmat ovat tykänneet. Mutta ei ole tämmöistä kaveria näköpiirissä, enkä usko, että lähitulevaisuus tuo mitään muutosta.
Huh mitä vaatimuksia tai odotuksia.
Tuossahan oli monenlaisia kivoja ehdotuksia. Mikä niissä sinusta oli pahaa?
Olen eri, mutta vastaan: ystävyys muotoutuu kahden ihmisen vuorovaikutuksesta, eikä kannata etukäteen asettaa odotuksia ja toiveita. Ole sydän ja mieli avoimena.
Ottaako joku tosiaan ehdotukset kirjaimellisesti? Vai onko se tahallista v*ttuilua? Ydinsanomahan tuossa oli selvästi se, että "olisi mukava löytää joku, jonka kanssa voisimme tehdä kaikenlaista mukavaa". Se nyt vain oli puettu hienosti konkreettisin esimerkein novellityyliin.
Jäikö vilpittömästi jollekulle se käsitys, että aha, mikään muu ei kelpaa, aika tympeä tyyppi? Niin varmaan.
(Enkä ole siis se ehdotuksia tehnyt, jos sillä jotakin merkitystä jollekulle on.)
No jaa, viimeistään siinä kohdassa jossa "lojuttaisiin sohvalla ja pidettäisiin lukupiiriä kirjoista joista molemmat on tykänneet" aloin epäillä, että ei tuo ihan tosissaan voi olla. Teini-iässä lojuttiin sohvalla ja kuunneltiin musaa josta molemmat tykkäsi, mutta että nyt vielä lähes viiskymppisenä joku sohvalla lojuminen olisi ystävysten yhteistä tekemistä? Hah :D
Jos tuon kirjoittaja oikeasti haluaisi löytää ihmisiä, joiden kanssa voi tehdä kaikenlaista mukavaa mikä itseä kiinnostaa, niin hyvänen aika - sehän ei ole ikinä maailmassa ollut helpompaa! Esim. facebook on täynnä erilaisia harrastusryhmiä ja paikallisia kaveriryhmiä, muista nettifoorumeista puhumattakaan. Mutta onhan näissä kommenteissa jo sata kertaa nähty, että on helpompi istua kotona näpyttelemässä epärealistisia haaveitaan anonyymille vauvapalstalle, kuin oikeasti hankkiutua johonkin ja nähdä vähän vaivaa.
On eri asia tehdä tuntemattomien kanssa kaikenlaista mukavaa kuin ystävän kanssa. Tuntemattomien kesken olet loppujen lopuksi useimmiten yksin yhdessä.
Minustakin kaverien kesken tapahtuva lukupiiri olisi kiva. Olen sitä haikaillut. Luen nykyään olemattoman vähän, joten se ehkä motivoisi taas sivistymään ja lukemaan. Vaihtoehtoisesti käsityö- tai lautapeli-illat olisivat kivoja. Esim. tuota lukupiiriä ajatellessa kyse ei ole ainakaan minulle mistään kaverinysväämisestä, vaan hyvästä harrastuksesta hyvässä porukassa eli vähän kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Minusta tosin kirja voi olla periaatteessa mikä tahansa (eihän sitä lukematta tiedäkään, tykkääkö siitä), mutta toki jonkinlaisia kompromisseja on syytä tehdä, koska kaikki eivät varmasti innostu lukemaan vaikeata runoutta tai Waltaria. Kun ei koulusta ole kyse, niin varmasti voidaan valita sellainenkin tekele, joka kaikille sopii. Mutta totta on, että tällaiseen aktiviteettiin pitäisi jossain määrin sitoutua. Olen katsonut, että omassakin kaveripiirissä se tuntuu aika mahdottomalta ajatukselta eli varmaan osa olisi jo heti sitä mieltä, että ei kiinnosta koko idea - jos kiinnostaisikin, alkaisi renkutus siitä, että ei tiedetä, koska päästään kerran kuussa tai kerran kahdessa kuussa paikalle.
Jotenkin ajatus siitä, että kaikkien pitää mennä OMAAN tuntemattomaan lukupiiriin tai omaan jumppaan yksin, mitään ei voida toteuttaa sillä omalla porukalla, jotta ei vaan näytetä liian riippuvaisilta tai epäitsenäisiltä, on myös melkoisen vino. Tulee mieleen huono parisuhde, jossa toinen osapuoli koittaa koko ajan karata, ettei vain oltaisi liikaa yhdessä.
Minä en ehkä oikeastaan koskaan ole ymmärtänyt sitä, oli kyseessä parisuhde tai kaveri-/ystävyyssuhde, että ahdistuu siitä, jos toinen haluaa tehdä jotain mukavaa. En oikein pääse siihen fiilikseen, että "kyllähän tässä nyt pitää ottaa jotain hajurakoa, vaikka varsinaisesti tuosta toisesta ei ole mitään haittaa".
Itse luen ja urheilen paljon, mutta pakko sanoa, että ei tippaakaan kiinnosta pitää lukupiirejä lukemistani kirjoita. Nytkin on kolme kirjaa parhaillaan kesken, joten keskityn mieluummin lukemiseen, kuin pitämään tapaamisia ja analysoimaan kirjaa. Toinen asia on, että urheilen mieluiten yksin, koska se on minulle henkireikä. En tarvitse tsemppaajia, että jaksan lähteä lenkille tai ketään pälättämään viereen, kun olen salilla. Keskityn treeniin.
Me ihmiset olemme erilaisia, joten kannattaa ymmärtää se, että kaikkia ei kiinnosta samat asiat, vaikka samoja asioita harrastaa ja eivät kaipaa tsemppaajia, jotta jaksavat sitä asiaa harrastaa.
Ja parisuhteessakin on minusta tärkeää, että kummallakin on omaa tilaa hengittää ja omia juttuja ja kumpikin pystyy tekemään asioita yksin.
Joten ei niitä ystäviä kannata kritisoida, jos heitä ei kiinnosta samat asiat tai toimia samoin. Ystävyyttä on sekin, että antaa tilaa ystävälle tehdä yksin tai jonkun muun kanssa.
Jep, mutta mä puhuinkin itsestäni ja omista toiveistani. Tiedän jo valmiiksi, ettei muita kiinnosta, ellei sitten muodostaisi ihan uudenlaista porukkaa vähän sieltä ja täältä.
Oikeastaan ainakaan tuossa lukupiirissä ei minusta ole kyse tsemppaamisesta, vaikka toki siinä olisi motivoiva dl. Minusta siinä on kyse siitä, että siitä lukemisesta tulee vähän fiksumpaa, jos sisältöä mutustellaankin. Samalla myös ihmisistä voi tulla esille ihan uusia piirteitä. Lisäksi tuo toisi ihan uutta tapaamisiin - ei olisi kyse vain syömisestä tai jostain läpälää-juttelusta, vaan nähtäisiin myös vähän älykkäämmän toiminnan merkeissä. Siis minähän lähden erittäin mielelläni syömään, illanistujaisiin, viihteelle jne., joten yhtään en näitä aliarvosta, mutta ehkä sitä paremmalla syyllä voisi joskus tehdä muutakin. :)
Mutta ehkä minäkin ajaudun johonkin kirjaston tmv. lukupiiriin.
Parisuhteesta vielä: kyllä sen tietää, kun on sellaisessa suhteessa, jossa ideana ei ole enää terve oma aika, vaan lähinnä toinen koittaa ottaa hyödyt, mutta ei ole tosissaan kiinnostunut. No, se on toinen juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tulee aika yllätyksenä, että lasten isoksi kasvamiseen liittyy myös se, että on jotenkin sitoutumiskammoinen, huono ystävä. Käytännössä siis vain pintakaveri. Onkohan lähipiirissäkin tällaisia ongelmia? En ole ikinä ajatellut, että pitkät ystävyydet alkaisivat heikentyä tuossa vaiheessa, vaan pikemminkin olen ajatellut, että sitähän tässä odotetaan, että ne lapset olisivat isoja. Joidenkin kohdalla tosin saa odottaa eläkepäiviä, jos lapsien aikuistumista odottaa...
Minusta kyse ei ole mistään sitoutumiskammoisuudesta vaan siitä, että siihen ikään mennessä on opittu, ettei yksi ihminen voi tehdä onnelliseksi. On opittu, että niin rakas kuin puoliso onkin, ei hän kuitenkaan ole ainoa ihminen, jonka kanssa tehdään kaikki. Kaivataan niitä ystäviä ja kavereitakin, koska on ymmärretty, ettei puolisoa ihan oikeasti kiinnosta shoppailureissut edes lähimpään kauppakeskukseen, Lontoosta tai Nykistä puhumattakaan. Tai että puoliso lähtee sittenkin mieluummin kalaan kuin taidenäyttelyyn. Ja että on ihan ok tehdä asioita ilman puolisoakin.
Samalla tavalla on ymmärretty, ettei tarvitse olla yhtä ainoaa ystävää, jonka kanssa tehdään kaikki. Ei edellytetä, että ystävä olisi kiinnostunut kaikista samoista asioista kuin itsekin on. Tai edes, että ystävällä olisi varaa tehdä kaikkia samoja asioita kuin itse haluaa tehdä. Ulkomaanreissuja voi tehdä sellaisen ystävän tai kaverin kanssa, jolla on halua reissata ilman puolisoaan ja jolla on myös varaa reissata. Kuitenkin voi olla ystävä myös sellaisen kanssa, joka on vaikkapa työtön tai työkyvyttömyyseläkkeellä ja hänen kanssaan tehdään taas hänen budjetilleen spivia asioita.
Puolison, omien aikuisten lasten sekä omien sisarusten lisäksi elämään mahtuu useampikin ystävä ja kaveri ja on paljon asioita, joita voi tehdä ilman mitään "sielunsiskouttakin". Sen vuoksi ei siis haluta luopua kaikista hyvistä ihmissuhteista tai jättää niitä edes vähemmälle yhden ihmisen vuoksi. Ei haluta alkaa tehdä elämän kivoja asioita vain yhden ihmisen kanssa vaan edelleenkin tehdään asioita useamman eri ihmisen kanssa.
Mä ymmärsin aika eri tavoin joitain viestejä. Ymmärsin, että puolison kanssa halutaan viettää enemmän aikaa. Lisäksi ymmärsin, että oikeastaan kenenkään kanssa ei haluta syvempää ystävyyssuhdetta eli kyse ei niinkään siitä, että ei haluaisi vain yhtä ystävää, vaan ei halua kenestäkään mitään sydänystävää. Oikeastaan siis ymmärsin, että monelle tällaiselle esim. reissu ulkomaille kaverin kanssa olisi kauhistus.
Saattoi kuitenkin joku sanoa toisinkin tai saatoin ymmärtää väärin.
No minusta on ihan selvää, että puolison kanssa halutaan viettää enemmän aikaa, kun lapset muuttavat omilleen. Onhan siinä yleensä jo vähintään parikymmentä vuotta eletty perhe edellä ja on ihan mukavaa, kun voi viimein alkaa ajatella vain itseään ja puolisoaan. Puolison kuuluukin tulla ykkösenä ihmisen elämässä, vaikka toki voi tehdä asioita välillä muidenkin kuin puolison kanssa. Varsinkin silloin, kun haluamansa asia ei niin kiinnosta puolisoa. Tässä vaiheessa kun ei yleensä ole enää mikään pakko toista miellyttääkseen lähteä hyttysten syötäväksi järvelle eikä taidenäyttelyyn, jos ei nappaa. Monilla on kuitenkin asioita, joita ei ole tehty lainkaan lasten asuessa vielä kotona ja nyt on sitten se heti, jolloin niin voi tehdä. Esim asua puolet vuodesta jossain ulkomailla.
Mitä tulee noihin syvempiin ystävyyssuhteisiin niin itse ainakin näkisin, ettei sellaisille ole välttämättä enää edes tarvetta. Elämässä kun ei tapahdu enää mitään niin jännää ja salaista, jota voisi vain yhdelle ihmiselle maailmassa kertoa. Suurimmasta osasta asioita pystyy kuitenkin puhumaan puolisonsa ja muiden läheistensä kanssa, hyvin suuresta osasta asioita kuten vaikkapa työelämän rankkuudesta, iän mukanaan tuomista krempoista yms ihan vaikka vaan työkavereiden kanssa. Enää ei flirttailla töissä pomon kanssa eikä rakastuta päättömästi naapurin Reiskaan, joten elämässä ei ole asioita, joita varten pitäisi olla syvällinen ystävyyssuhde. Vähemmän syvällisetkin riittävät oikein hyvin, monille riittää puolison ja aikuisten lasten lisäksi ihan vain muutama hyvä kaveri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tulee aika yllätyksenä, että lasten isoksi kasvamiseen liittyy myös se, että on jotenkin sitoutumiskammoinen, huono ystävä. Käytännössä siis vain pintakaveri. Onkohan lähipiirissäkin tällaisia ongelmia? En ole ikinä ajatellut, että pitkät ystävyydet alkaisivat heikentyä tuossa vaiheessa, vaan pikemminkin olen ajatellut, että sitähän tässä odotetaan, että ne lapset olisivat isoja. Joidenkin kohdalla tosin saa odottaa eläkepäiviä, jos lapsien aikuistumista odottaa...
Minusta kyse ei ole mistään sitoutumiskammoisuudesta vaan siitä, että siihen ikään mennessä on opittu, ettei yksi ihminen voi tehdä onnelliseksi. On opittu, että niin rakas kuin puoliso onkin, ei hän kuitenkaan ole ainoa ihminen, jonka kanssa tehdään kaikki. Kaivataan niitä ystäviä ja kavereitakin, koska on ymmärretty, ettei puolisoa ihan oikeasti kiinnosta shoppailureissut edes lähimpään kauppakeskukseen, Lontoosta tai Nykistä puhumattakaan. Tai että puoliso lähtee sittenkin mieluummin kalaan kuin taidenäyttelyyn. Ja että on ihan ok tehdä asioita ilman puolisoakin.
Samalla tavalla on ymmärretty, ettei tarvitse olla yhtä ainoaa ystävää, jonka kanssa tehdään kaikki. Ei edellytetä, että ystävä olisi kiinnostunut kaikista samoista asioista kuin itsekin on. Tai edes, että ystävällä olisi varaa tehdä kaikkia samoja asioita kuin itse haluaa tehdä. Ulkomaanreissuja voi tehdä sellaisen ystävän tai kaverin kanssa, jolla on halua reissata ilman puolisoaan ja jolla on myös varaa reissata. Kuitenkin voi olla ystävä myös sellaisen kanssa, joka on vaikkapa työtön tai työkyvyttömyyseläkkeellä ja hänen kanssaan tehdään taas hänen budjetilleen spivia asioita.
Puolison, omien aikuisten lasten sekä omien sisarusten lisäksi elämään mahtuu useampikin ystävä ja kaveri ja on paljon asioita, joita voi tehdä ilman mitään "sielunsiskouttakin". Sen vuoksi ei siis haluta luopua kaikista hyvistä ihmissuhteista tai jättää niitä edes vähemmälle yhden ihmisen vuoksi. Ei haluta alkaa tehdä elämän kivoja asioita vain yhden ihmisen kanssa vaan edelleenkin tehdään asioita useamman eri ihmisen kanssa.
Mä ymmärsin aika eri tavoin joitain viestejä. Ymmärsin, että puolison kanssa halutaan viettää enemmän aikaa. Lisäksi ymmärsin, että oikeastaan kenenkään kanssa ei haluta syvempää ystävyyssuhdetta eli kyse ei niinkään siitä, että ei haluaisi vain yhtä ystävää, vaan ei halua kenestäkään mitään sydänystävää. Oikeastaan siis ymmärsin, että monelle tällaiselle esim. reissu ulkomaille kaverin kanssa olisi kauhistus.
Saattoi kuitenkin joku sanoa toisinkin tai saatoin ymmärtää väärin.
Minä olen yksi noista, joka on kirjoittanut, että ei halua mitään sielunsisar-suhdetta enää lasten lähdettyä maailmalle.
Ja syyt: Nyt on vihdoin aikaa viettää miehen kanssa eri tavalla yhdessä. Nautin siitä, kun kiirevuodet meni lasten kasvattamiseen ja omien vanhempien hoitoon ja työelämässä tempomiseen kaiken väsymyksen keskellä. Lisäksi lainojen maksut ja muut stressit. Nyt kun helpottaa, haluan viettää aikaa enemmän sen rakkaani kanssa.
Toiseksi: En halua mitään kiinteitä sielunsiskoystävyyksiä enää tässä iässä, kenelle pitää perustella, että miksi en lähde sun kanssa Tallinnaan shoppaamaan ja maistelemaan vinkkua, kun vietän viikonlopun mieluummin kotona ja käyn toisen kaverin kanssa aamulla torilla. En kestä niitä mustasukkaisuusmökötyksiä ystäviltä enää tässä iässä.
Kolmas: Mieluummin tässä iässä pidän ovet auki elämälle ja ihmisille ja tutustun mukavuusrajojeni ulkopuolelta erilaisiin ihmisiin, koska niin oppii todella paljon, vaikka nämä suhteet jäisikin kaveruussuhteiksi, eikä sydänystäviksi. Koen, että ihmiset ovat mielenkiintoisia ja nykyään kun on varmempi itsestään kuin nuorena, ei ole tarvetta miellyttää ketään, uskaltaa astua rajojen ulkopulelle ja oppia erilaisilta ihmisiltä paljon ja rikastuttaa näin elämää.
Neljäs. Vanhemmuuttani olen mennyt itsekkääksi ja laiskaksi ja mukavuudenhaluiseksi. En tee enää mitään miellyttääkseni muita, vaikka sitä joku sielunsisko loukkaantuikin, kun en jaksa hänen kanssaan lähteä viikoksi aurinkorannalle makaamaan.
Elämäni tuntuu nykyään paljon rikkaammalta, kun en ole sitoutunut yhteen sielunsisaruuteen, kenen kanssa tehdään kaikki yhdessä, vaan teen juuri niin kuin itse haluan. Lisäksi nautin yhteisestä ajasta miehen kanssa todella paljon. Nyt kun siihen on vihdoin eri tavalla aikaa. Ja ei, en koe olevani velvollinen perustelemaan kenellekään tai kokemaan huonoa omaatuntoa siitä, että vietän mieheni kanssa mieluiten aikaa, kuin tyttökavereiden. Sekin on sitä vanhemmuutta tullutta itsekkyyttä, että jos se ei kelpaa jollekkin, niin tie on avoin lähteä muualle katsomaan muita ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tulee aika yllätyksenä, että lasten isoksi kasvamiseen liittyy myös se, että on jotenkin sitoutumiskammoinen, huono ystävä. Käytännössä siis vain pintakaveri. Onkohan lähipiirissäkin tällaisia ongelmia? En ole ikinä ajatellut, että pitkät ystävyydet alkaisivat heikentyä tuossa vaiheessa, vaan pikemminkin olen ajatellut, että sitähän tässä odotetaan, että ne lapset olisivat isoja. Joidenkin kohdalla tosin saa odottaa eläkepäiviä, jos lapsien aikuistumista odottaa...
Minusta kyse ei ole mistään sitoutumiskammoisuudesta vaan siitä, että siihen ikään mennessä on opittu, ettei yksi ihminen voi tehdä onnelliseksi. On opittu, että niin rakas kuin puoliso onkin, ei hän kuitenkaan ole ainoa ihminen, jonka kanssa tehdään kaikki. Kaivataan niitä ystäviä ja kavereitakin, koska on ymmärretty, ettei puolisoa ihan oikeasti kiinnosta shoppailureissut edes lähimpään kauppakeskukseen, Lontoosta tai Nykistä puhumattakaan. Tai että puoliso lähtee sittenkin mieluummin kalaan kuin taidenäyttelyyn. Ja että on ihan ok tehdä asioita ilman puolisoakin.
Samalla tavalla on ymmärretty, ettei tarvitse olla yhtä ainoaa ystävää, jonka kanssa tehdään kaikki. Ei edellytetä, että ystävä olisi kiinnostunut kaikista samoista asioista kuin itsekin on. Tai edes, että ystävällä olisi varaa tehdä kaikkia samoja asioita kuin itse haluaa tehdä. Ulkomaanreissuja voi tehdä sellaisen ystävän tai kaverin kanssa, jolla on halua reissata ilman puolisoaan ja jolla on myös varaa reissata. Kuitenkin voi olla ystävä myös sellaisen kanssa, joka on vaikkapa työtön tai työkyvyttömyyseläkkeellä ja hänen kanssaan tehdään taas hänen budjetilleen spivia asioita.
Puolison, omien aikuisten lasten sekä omien sisarusten lisäksi elämään mahtuu useampikin ystävä ja kaveri ja on paljon asioita, joita voi tehdä ilman mitään "sielunsiskouttakin". Sen vuoksi ei siis haluta luopua kaikista hyvistä ihmissuhteista tai jättää niitä edes vähemmälle yhden ihmisen vuoksi. Ei haluta alkaa tehdä elämän kivoja asioita vain yhden ihmisen kanssa vaan edelleenkin tehdään asioita useamman eri ihmisen kanssa.
Mä ymmärsin aika eri tavoin joitain viestejä. Ymmärsin, että puolison kanssa halutaan viettää enemmän aikaa. Lisäksi ymmärsin, että oikeastaan kenenkään kanssa ei haluta syvempää ystävyyssuhdetta eli kyse ei niinkään siitä, että ei haluaisi vain yhtä ystävää, vaan ei halua kenestäkään mitään sydänystävää. Oikeastaan siis ymmärsin, että monelle tällaiselle esim. reissu ulkomaille kaverin kanssa olisi kauhistus.
Saattoi kuitenkin joku sanoa toisinkin tai saatoin ymmärtää väärin.
No minusta on ihan selvää, että puolison kanssa halutaan viettää enemmän aikaa, kun lapset muuttavat omilleen. Onhan siinä yleensä jo vähintään parikymmentä vuotta eletty perhe edellä ja on ihan mukavaa, kun voi viimein alkaa ajatella vain itseään ja puolisoaan. Puolison kuuluukin tulla ykkösenä ihmisen elämässä, vaikka toki voi tehdä asioita välillä muidenkin kuin puolison kanssa. Varsinkin silloin, kun haluamansa asia ei niin kiinnosta puolisoa. Tässä vaiheessa kun ei yleensä ole enää mikään pakko toista miellyttääkseen lähteä hyttysten syötäväksi järvelle eikä taidenäyttelyyn, jos ei nappaa. Monilla on kuitenkin asioita, joita ei ole tehty lainkaan lasten asuessa vielä kotona ja nyt on sitten se heti, jolloin niin voi tehdä. Esim asua puolet vuodesta jossain ulkomailla.
Mitä tulee noihin syvempiin ystävyyssuhteisiin niin itse ainakin näkisin, ettei sellaisille ole välttämättä enää edes tarvetta. Elämässä kun ei tapahdu enää mitään niin jännää ja salaista, jota voisi vain yhdelle ihmiselle maailmassa kertoa. Suurimmasta osasta asioita pystyy kuitenkin puhumaan puolisonsa ja muiden läheistensä kanssa, hyvin suuresta osasta asioita kuten vaikkapa työelämän rankkuudesta, iän mukanaan tuomista krempoista yms ihan vaikka vaan työkavereiden kanssa. Enää ei flirttailla töissä pomon kanssa eikä rakastuta päättömästi naapurin Reiskaan, joten elämässä ei ole asioita, joita varten pitäisi olla syvällinen ystävyyssuhde. Vähemmän syvällisetkin riittävät oikein hyvin, monille riittää puolison ja aikuisten lasten lisäksi ihan vain muutama hyvä kaveri.
Olikohan tää kommentoija nyt eri henkilö kuin tuo, joka puhui siitä, että on opittu, että muutakin aikaa voi olla kuin puolison kanssa? Ja joka puhui reissuista kavereiden kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tulee aika yllätyksenä, että lasten isoksi kasvamiseen liittyy myös se, että on jotenkin sitoutumiskammoinen, huono ystävä. Käytännössä siis vain pintakaveri. Onkohan lähipiirissäkin tällaisia ongelmia? En ole ikinä ajatellut, että pitkät ystävyydet alkaisivat heikentyä tuossa vaiheessa, vaan pikemminkin olen ajatellut, että sitähän tässä odotetaan, että ne lapset olisivat isoja. Joidenkin kohdalla tosin saa odottaa eläkepäiviä, jos lapsien aikuistumista odottaa...
Minusta kyse ei ole mistään sitoutumiskammoisuudesta vaan siitä, että siihen ikään mennessä on opittu, ettei yksi ihminen voi tehdä onnelliseksi. On opittu, että niin rakas kuin puoliso onkin, ei hän kuitenkaan ole ainoa ihminen, jonka kanssa tehdään kaikki. Kaivataan niitä ystäviä ja kavereitakin, koska on ymmärretty, ettei puolisoa ihan oikeasti kiinnosta shoppailureissut edes lähimpään kauppakeskukseen, Lontoosta tai Nykistä puhumattakaan. Tai että puoliso lähtee sittenkin mieluummin kalaan kuin taidenäyttelyyn. Ja että on ihan ok tehdä asioita ilman puolisoakin.
Samalla tavalla on ymmärretty, ettei tarvitse olla yhtä ainoaa ystävää, jonka kanssa tehdään kaikki. Ei edellytetä, että ystävä olisi kiinnostunut kaikista samoista asioista kuin itsekin on. Tai edes, että ystävällä olisi varaa tehdä kaikkia samoja asioita kuin itse haluaa tehdä. Ulkomaanreissuja voi tehdä sellaisen ystävän tai kaverin kanssa, jolla on halua reissata ilman puolisoaan ja jolla on myös varaa reissata. Kuitenkin voi olla ystävä myös sellaisen kanssa, joka on vaikkapa työtön tai työkyvyttömyyseläkkeellä ja hänen kanssaan tehdään taas hänen budjetilleen spivia asioita.
Puolison, omien aikuisten lasten sekä omien sisarusten lisäksi elämään mahtuu useampikin ystävä ja kaveri ja on paljon asioita, joita voi tehdä ilman mitään "sielunsiskouttakin". Sen vuoksi ei siis haluta luopua kaikista hyvistä ihmissuhteista tai jättää niitä edes vähemmälle yhden ihmisen vuoksi. Ei haluta alkaa tehdä elämän kivoja asioita vain yhden ihmisen kanssa vaan edelleenkin tehdään asioita useamman eri ihmisen kanssa.
Mä ymmärsin aika eri tavoin joitain viestejä. Ymmärsin, että puolison kanssa halutaan viettää enemmän aikaa. Lisäksi ymmärsin, että oikeastaan kenenkään kanssa ei haluta syvempää ystävyyssuhdetta eli kyse ei niinkään siitä, että ei haluaisi vain yhtä ystävää, vaan ei halua kenestäkään mitään sydänystävää. Oikeastaan siis ymmärsin, että monelle tällaiselle esim. reissu ulkomaille kaverin kanssa olisi kauhistus.
Saattoi kuitenkin joku sanoa toisinkin tai saatoin ymmärtää väärin.
No minusta on ihan selvää, että puolison kanssa halutaan viettää enemmän aikaa, kun lapset muuttavat omilleen. Onhan siinä yleensä jo vähintään parikymmentä vuotta eletty perhe edellä ja on ihan mukavaa, kun voi viimein alkaa ajatella vain itseään ja puolisoaan. Puolison kuuluukin tulla ykkösenä ihmisen elämässä, vaikka toki voi tehdä asioita välillä muidenkin kuin puolison kanssa. Varsinkin silloin, kun haluamansa asia ei niin kiinnosta puolisoa. Tässä vaiheessa kun ei yleensä ole enää mikään pakko toista miellyttääkseen lähteä hyttysten syötäväksi järvelle eikä taidenäyttelyyn, jos ei nappaa. Monilla on kuitenkin asioita, joita ei ole tehty lainkaan lasten asuessa vielä kotona ja nyt on sitten se heti, jolloin niin voi tehdä. Esim asua puolet vuodesta jossain ulkomailla.
Mitä tulee noihin syvempiin ystävyyssuhteisiin niin itse ainakin näkisin, ettei sellaisille ole välttämättä enää edes tarvetta. Elämässä kun ei tapahdu enää mitään niin jännää ja salaista, jota voisi vain yhdelle ihmiselle maailmassa kertoa. Suurimmasta osasta asioita pystyy kuitenkin puhumaan puolisonsa ja muiden läheistensä kanssa, hyvin suuresta osasta asioita kuten vaikkapa työelämän rankkuudesta, iän mukanaan tuomista krempoista yms ihan vaikka vaan työkavereiden kanssa. Enää ei flirttailla töissä pomon kanssa eikä rakastuta päättömästi naapurin Reiskaan, joten elämässä ei ole asioita, joita varten pitäisi olla syvällinen ystävyyssuhde. Vähemmän syvällisetkin riittävät oikein hyvin, monille riittää puolison ja aikuisten lasten lisäksi ihan vain muutama hyvä kaveri.
Yksi ryhmä on nämä eronneet sinkkututut. Olen tässä huomannut, että saan aika usein kuulla, että kulkisit sinäkin jossain, kun kuule, et tiedä, kuinka kivaa baareissa on nykyään ja sää oot mökkiytynyt ja kuule, siellä on säpinää ja kyllä sun täytyy ja meillä oli niin kivaa kannat kattoon ja voimanaisia.
Kyllä sun täytyy tehdä muutaki, kuin nyhjätä ukon kyljessä. Lähtisit baariin ja festareille ja sinne ja tänne ja meillä oli taas niin kivaa, kun korkattiin ja kantoja kattoon ja glitterit välkkyi. Kyllä oot tylsä ja kyllä sun kannattaa varautua siihen, että sun ukko jättää tai kuolee ja mitä sitte, ku jäät yksin ja et oo ikään kuin varmistanu selustaa baareissa ja kuinka jännää oli taas eilen olla pussikaljojen kanssa rannalla, kuin teininä ikään tsih tsih. Kyllä sää et tiedä, mitä menetät, kun et oo sinkku ja et käy missään, vaan vietät tylsää avioliittoa ja et tajuu, että oli niin mahtavaa, ku eilenki yks kymmenen vuotta nuorempi mies tuli iskeen, tsih tsih, oli kuule niin kuuma pano sängyssä.....
Arghhhhhhh
Minulla on varmaan outo tuttavapiiri, liekö kellään muulla tällaisia kokemuksia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tulee aika yllätyksenä, että lasten isoksi kasvamiseen liittyy myös se, että on jotenkin sitoutumiskammoinen, huono ystävä. Käytännössä siis vain pintakaveri. Onkohan lähipiirissäkin tällaisia ongelmia? En ole ikinä ajatellut, että pitkät ystävyydet alkaisivat heikentyä tuossa vaiheessa, vaan pikemminkin olen ajatellut, että sitähän tässä odotetaan, että ne lapset olisivat isoja. Joidenkin kohdalla tosin saa odottaa eläkepäiviä, jos lapsien aikuistumista odottaa...
Minusta kyse ei ole mistään sitoutumiskammoisuudesta vaan siitä, että siihen ikään mennessä on opittu, ettei yksi ihminen voi tehdä onnelliseksi. On opittu, että niin rakas kuin puoliso onkin, ei hän kuitenkaan ole ainoa ihminen, jonka kanssa tehdään kaikki. Kaivataan niitä ystäviä ja kavereitakin, koska on ymmärretty, ettei puolisoa ihan oikeasti kiinnosta shoppailureissut edes lähimpään kauppakeskukseen, Lontoosta tai Nykistä puhumattakaan. Tai että puoliso lähtee sittenkin mieluummin kalaan kuin taidenäyttelyyn. Ja että on ihan ok tehdä asioita ilman puolisoakin.
Samalla tavalla on ymmärretty, ettei tarvitse olla yhtä ainoaa ystävää, jonka kanssa tehdään kaikki. Ei edellytetä, että ystävä olisi kiinnostunut kaikista samoista asioista kuin itsekin on. Tai edes, että ystävällä olisi varaa tehdä kaikkia samoja asioita kuin itse haluaa tehdä. Ulkomaanreissuja voi tehdä sellaisen ystävän tai kaverin kanssa, jolla on halua reissata ilman puolisoaan ja jolla on myös varaa reissata. Kuitenkin voi olla ystävä myös sellaisen kanssa, joka on vaikkapa työtön tai työkyvyttömyyseläkkeellä ja hänen kanssaan tehdään taas hänen budjetilleen spivia asioita.
Puolison, omien aikuisten lasten sekä omien sisarusten lisäksi elämään mahtuu useampikin ystävä ja kaveri ja on paljon asioita, joita voi tehdä ilman mitään "sielunsiskouttakin". Sen vuoksi ei siis haluta luopua kaikista hyvistä ihmissuhteista tai jättää niitä edes vähemmälle yhden ihmisen vuoksi. Ei haluta alkaa tehdä elämän kivoja asioita vain yhden ihmisen kanssa vaan edelleenkin tehdään asioita useamman eri ihmisen kanssa.
Mä ymmärsin aika eri tavoin joitain viestejä. Ymmärsin, että puolison kanssa halutaan viettää enemmän aikaa. Lisäksi ymmärsin, että oikeastaan kenenkään kanssa ei haluta syvempää ystävyyssuhdetta eli kyse ei niinkään siitä, että ei haluaisi vain yhtä ystävää, vaan ei halua kenestäkään mitään sydänystävää. Oikeastaan siis ymmärsin, että monelle tällaiselle esim. reissu ulkomaille kaverin kanssa olisi kauhistus.
Saattoi kuitenkin joku sanoa toisinkin tai saatoin ymmärtää väärin.
No minusta on ihan selvää, että puolison kanssa halutaan viettää enemmän aikaa, kun lapset muuttavat omilleen. Onhan siinä yleensä jo vähintään parikymmentä vuotta eletty perhe edellä ja on ihan mukavaa, kun voi viimein alkaa ajatella vain itseään ja puolisoaan. Puolison kuuluukin tulla ykkösenä ihmisen elämässä, vaikka toki voi tehdä asioita välillä muidenkin kuin puolison kanssa. Varsinkin silloin, kun haluamansa asia ei niin kiinnosta puolisoa. Tässä vaiheessa kun ei yleensä ole enää mikään pakko toista miellyttääkseen lähteä hyttysten syötäväksi järvelle eikä taidenäyttelyyn, jos ei nappaa. Monilla on kuitenkin asioita, joita ei ole tehty lainkaan lasten asuessa vielä kotona ja nyt on sitten se heti, jolloin niin voi tehdä. Esim asua puolet vuodesta jossain ulkomailla.
Mitä tulee noihin syvempiin ystävyyssuhteisiin niin itse ainakin näkisin, ettei sellaisille ole välttämättä enää edes tarvetta. Elämässä kun ei tapahdu enää mitään niin jännää ja salaista, jota voisi vain yhdelle ihmiselle maailmassa kertoa. Suurimmasta osasta asioita pystyy kuitenkin puhumaan puolisonsa ja muiden läheistensä kanssa, hyvin suuresta osasta asioita kuten vaikkapa työelämän rankkuudesta, iän mukanaan tuomista krempoista yms ihan vaikka vaan työkavereiden kanssa. Enää ei flirttailla töissä pomon kanssa eikä rakastuta päättömästi naapurin Reiskaan, joten elämässä ei ole asioita, joita varten pitäisi olla syvällinen ystävyyssuhde. Vähemmän syvällisetkin riittävät oikein hyvin, monille riittää puolison ja aikuisten lasten lisäksi ihan vain muutama hyvä kaveri.
Yksi ryhmä on nämä eronneet sinkkututut. Olen tässä huomannut, että saan aika usein kuulla, että kulkisit sinäkin jossain, kun kuule, et tiedä, kuinka kivaa baareissa on nykyään ja sää oot mökkiytynyt ja kuule, siellä on säpinää ja kyllä sun täytyy ja meillä oli niin kivaa kannat kattoon ja voimanaisia.
Kyllä sun täytyy tehdä muutaki, kuin nyhjätä ukon kyljessä. Lähtisit baariin ja festareille ja sinne ja tänne ja meillä oli taas niin kivaa, kun korkattiin ja kantoja kattoon ja glitterit välkkyi. Kyllä oot tylsä ja kyllä sun kannattaa varautua siihen, että sun ukko jättää tai kuolee ja mitä sitte, ku jäät yksin ja et oo ikään kuin varmistanu selustaa baareissa ja kuinka jännää oli taas eilen olla pussikaljojen kanssa rannalla, kuin teininä ikään tsih tsih. Kyllä sää et tiedä, mitä menetät, kun et oo sinkku ja et käy missään, vaan vietät tylsää avioliittoa ja et tajuu, että oli niin mahtavaa, ku eilenki yks kymmenen vuotta nuorempi mies tuli iskeen, tsih tsih, oli kuule niin kuuma pano sängyssä.....
Arghhhhhhh
Minulla on varmaan outo tuttavapiiri, liekö kellään muulla tällaisia kokemuksia
Niin ja nää mun tutut on siis n. 52-59v
Minulle on uupumuksen takia puhjennut voimakas sosiaalisten tilanteiden kammo. Yhteydenpidosta on tullut hyvin vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Väitän ymmärtäväni, mitä osa kirjoittajista ajaa takaa.
He saattavat olla ihmisiä samankaltaisia kuin minäkin: söisin mielelläni uudessa ravintolassa, kävisin näyttelyssä tai vaikkapa vain kävelyllä kauniissa luonnossa tai miksei myös kaupungissakin. Olisi aivan mahtavaa saada näihin puuhiin joskus seuraa- mutta kun oma ystäväpiiri on luokkaa "no en syö ainakaan tota, ei mua oikein kiinnosta noi näyttelyt" jne. niin tuleepahan mentyä jatkossakin yksin. Kun siis itse ihan aidosti menen pelkästä uteliaisuudesta esim. katsomaan kaverin harrastukseen liittyvää juttua, joka ei itseäni ehkä hirveästi aluksi kiinnosta, ja huomaan joka kerta oppineeni jotain uutta siitäkin aiheesta eli reissu oli lopulta hauska ja hyödyllinen. Mutta kun kukaan muu ei tunnu ajattelevan asiaa näin! Muilla pitää olla koko ajan viihdytetty olo, mitään ei voida tehdä pelkän uteliaisuuden tai kokeilemisen innosta. Ei ymmärretä sitä, että ihmissuhteelle tekee hyvää osoittaa kiinnostusta toista kohtaan tutustumalla esim. johonkin harrastukseen tai muuhun puuhaan, josta ystävä pitää.
Eli kyllä, minustakin saisi seuraa erinäisiin naisteniltoihin, harrastuspajoihin, kursseille...mutta kun tuntuu, ettei kukaan ole valmis tulemaan ns. vastaan näissä jutuissa. Jos minä teen asian x kaverin kanssa, hän ei varmastikaan tee asiaa y minun kanssani. Ymmärtääköhän kukaan, mitä tarkoitan?
Vierailija kirjoitti:
Väitän ymmärtäväni, mitä osa kirjoittajista ajaa takaa.
He saattavat olla ihmisiä samankaltaisia kuin minäkin: söisin mielelläni uudessa ravintolassa, kävisin näyttelyssä tai vaikkapa vain kävelyllä kauniissa luonnossa tai miksei myös kaupungissakin. Olisi aivan mahtavaa saada näihin puuhiin joskus seuraa- mutta kun oma ystäväpiiri on luokkaa "no en syö ainakaan tota, ei mua oikein kiinnosta noi näyttelyt" jne. niin tuleepahan mentyä jatkossakin yksin. Kun siis itse ihan aidosti menen pelkästä uteliaisuudesta esim. katsomaan kaverin harrastukseen liittyvää juttua, joka ei itseäni ehkä hirveästi aluksi kiinnosta, ja huomaan joka kerta oppineeni jotain uutta siitäkin aiheesta eli reissu oli lopulta hauska ja hyödyllinen. Mutta kun kukaan muu ei tunnu ajattelevan asiaa näin! Muilla pitää olla koko ajan viihdytetty olo, mitään ei voida tehdä pelkän uteliaisuuden tai kokeilemisen innosta. Ei ymmärretä sitä, että ihmissuhteelle tekee hyvää osoittaa kiinnostusta toista kohtaan tutustumalla esim. johonkin harrastukseen tai muuhun puuhaan, josta ystävä pitää.
Eli kyllä, minustakin saisi seuraa erinäisiin naisteniltoihin, harrastuspajoihin, kursseille...mutta kun tuntuu, ettei kukaan ole valmis tulemaan ns. vastaan näissä jutuissa. Jos minä teen asian x kaverin kanssa, hän ei varmastikaan tee asiaa y minun kanssani. Ymmärtääköhän kukaan, mitä tarkoitan?
Minusta voisit saada sellaisen kaverin. Käyn mielelläni uusissa paikoissa ja seurakin on kivaa. Mutta sitä en kestä, että jos en lähdekään sinun kanssa, vaan menen jonkun toisen, olet mustis ja vikiset, että kyllä muiden seura kelpaa. En kestä sitä, että kun annan sinulle pikkusormen, haluat koko käden. Eli kun käyn sinun kanssa syömässä, meidän pitää heti viettää loppuelämä yhdessä tiiviisti meloen ja luontokävellen ja lojuen sohvilla lukupiireissä ja viikonloppumatkoilla.
En jaksa sekaantua enää naistenvälisiin ystävyysmustasukkaisuusdraamoihin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tulee aika yllätyksenä, että lasten isoksi kasvamiseen liittyy myös se, että on jotenkin sitoutumiskammoinen, huono ystävä. Käytännössä siis vain pintakaveri. Onkohan lähipiirissäkin tällaisia ongelmia? En ole ikinä ajatellut, että pitkät ystävyydet alkaisivat heikentyä tuossa vaiheessa, vaan pikemminkin olen ajatellut, että sitähän tässä odotetaan, että ne lapset olisivat isoja. Joidenkin kohdalla tosin saa odottaa eläkepäiviä, jos lapsien aikuistumista odottaa...
Minusta kyse ei ole mistään sitoutumiskammoisuudesta vaan siitä, että siihen ikään mennessä on opittu, ettei yksi ihminen voi tehdä onnelliseksi. On opittu, että niin rakas kuin puoliso onkin, ei hän kuitenkaan ole ainoa ihminen, jonka kanssa tehdään kaikki. Kaivataan niitä ystäviä ja kavereitakin, koska on ymmärretty, ettei puolisoa ihan oikeasti kiinnosta shoppailureissut edes lähimpään kauppakeskukseen, Lontoosta tai Nykistä puhumattakaan. Tai että puoliso lähtee sittenkin mieluummin kalaan kuin taidenäyttelyyn. Ja että on ihan ok tehdä asioita ilman puolisoakin.
Samalla tavalla on ymmärretty, ettei tarvitse olla yhtä ainoaa ystävää, jonka kanssa tehdään kaikki. Ei edellytetä, että ystävä olisi kiinnostunut kaikista samoista asioista kuin itsekin on. Tai edes, että ystävällä olisi varaa tehdä kaikkia samoja asioita kuin itse haluaa tehdä. Ulkomaanreissuja voi tehdä sellaisen ystävän tai kaverin kanssa, jolla on halua reissata ilman puolisoaan ja jolla on myös varaa reissata. Kuitenkin voi olla ystävä myös sellaisen kanssa, joka on vaikkapa työtön tai työkyvyttömyyseläkkeellä ja hänen kanssaan tehdään taas hänen budjetilleen spivia asioita.
Puolison, omien aikuisten lasten sekä omien sisarusten lisäksi elämään mahtuu useampikin ystävä ja kaveri ja on paljon asioita, joita voi tehdä ilman mitään "sielunsiskouttakin". Sen vuoksi ei siis haluta luopua kaikista hyvistä ihmissuhteista tai jättää niitä edes vähemmälle yhden ihmisen vuoksi. Ei haluta alkaa tehdä elämän kivoja asioita vain yhden ihmisen kanssa vaan edelleenkin tehdään asioita useamman eri ihmisen kanssa.
Mä ymmärsin aika eri tavoin joitain viestejä. Ymmärsin, että puolison kanssa halutaan viettää enemmän aikaa. Lisäksi ymmärsin, että oikeastaan kenenkään kanssa ei haluta syvempää ystävyyssuhdetta eli kyse ei niinkään siitä, että ei haluaisi vain yhtä ystävää, vaan ei halua kenestäkään mitään sydänystävää. Oikeastaan siis ymmärsin, että monelle tällaiselle esim. reissu ulkomaille kaverin kanssa olisi kauhistus.
Saattoi kuitenkin joku sanoa toisinkin tai saatoin ymmärtää väärin.
No minusta on ihan selvää, että puolison kanssa halutaan viettää enemmän aikaa, kun lapset muuttavat omilleen. Onhan siinä yleensä jo vähintään parikymmentä vuotta eletty perhe edellä ja on ihan mukavaa, kun voi viimein alkaa ajatella vain itseään ja puolisoaan. Puolison kuuluukin tulla ykkösenä ihmisen elämässä, vaikka toki voi tehdä asioita välillä muidenkin kuin puolison kanssa. Varsinkin silloin, kun haluamansa asia ei niin kiinnosta puolisoa. Tässä vaiheessa kun ei yleensä ole enää mikään pakko toista miellyttääkseen lähteä hyttysten syötäväksi järvelle eikä taidenäyttelyyn, jos ei nappaa. Monilla on kuitenkin asioita, joita ei ole tehty lainkaan lasten asuessa vielä kotona ja nyt on sitten se heti, jolloin niin voi tehdä. Esim asua puolet vuodesta jossain ulkomailla.
Mitä tulee noihin syvempiin ystävyyssuhteisiin niin itse ainakin näkisin, ettei sellaisille ole välttämättä enää edes tarvetta. Elämässä kun ei tapahdu enää mitään niin jännää ja salaista, jota voisi vain yhdelle ihmiselle maailmassa kertoa. Suurimmasta osasta asioita pystyy kuitenkin puhumaan puolisonsa ja muiden läheistensä kanssa, hyvin suuresta osasta asioita kuten vaikkapa työelämän rankkuudesta, iän mukanaan tuomista krempoista yms ihan vaikka vaan työkavereiden kanssa. Enää ei flirttailla töissä pomon kanssa eikä rakastuta päättömästi naapurin Reiskaan, joten elämässä ei ole asioita, joita varten pitäisi olla syvällinen ystävyyssuhde. Vähemmän syvällisetkin riittävät oikein hyvin, monille riittää puolison ja aikuisten lasten lisäksi ihan vain muutama hyvä kaveri.
Yksi ryhmä on nämä eronneet sinkkututut. Olen tässä huomannut, että saan aika usein kuulla, että kulkisit sinäkin jossain, kun kuule, et tiedä, kuinka kivaa baareissa on nykyään ja sää oot mökkiytynyt ja kuule, siellä on säpinää ja kyllä sun täytyy ja meillä oli niin kivaa kannat kattoon ja voimanaisia.
Kyllä sun täytyy tehdä muutaki, kuin nyhjätä ukon kyljessä. Lähtisit baariin ja festareille ja sinne ja tänne ja meillä oli taas niin kivaa, kun korkattiin ja kantoja kattoon ja glitterit välkkyi. Kyllä oot tylsä ja kyllä sun kannattaa varautua siihen, että sun ukko jättää tai kuolee ja mitä sitte, ku jäät yksin ja et oo ikään kuin varmistanu selustaa baareissa ja kuinka jännää oli taas eilen olla pussikaljojen kanssa rannalla, kuin teininä ikään tsih tsih. Kyllä sää et tiedä, mitä menetät, kun et oo sinkku ja et käy missään, vaan vietät tylsää avioliittoa ja et tajuu, että oli niin mahtavaa, ku eilenki yks kymmenen vuotta nuorempi mies tuli iskeen, tsih tsih, oli kuule niin kuuma pano sängyssä.....
Arghhhhhhh
Minulla on varmaan outo tuttavapiiri, liekö kellään muulla tällaisia kokemuksia
Sinkkuna 47vnä pakko vastata.
Kuulen vallan kokoajan kuinka olen tylsä kun en baareissa niin usein juoksentele kuin nämä muut kaveri naiset. Osa on liitossa, osa ei.
Mitä siellä kotona nyhjäät, sua sieltä kukaan tuu hakemaan. Meillä oli taas niin kivaa että!!
Ok. Muttei kukaan sieltä baaristakaan. Tai saa sieltä just sitä seuraa.
Yritetty on saada lähtemään kulttuuri rientoon mutta ei oo aikaa. Aikaa on istua tyhjän panttina baarissa ja juoda. Kun se on niin kivaa.
Kivaa oli tänään 12km pyörälenkki. Olisi voinut olla pitempikin. Kaverin kanssa vähempikin olisi ollut mukavaa. Olivat nukkumassa.
Vierailija kirjoitti:
Väitän ymmärtäväni, mitä osa kirjoittajista ajaa takaa.
He saattavat olla ihmisiä samankaltaisia kuin minäkin: söisin mielelläni uudessa ravintolassa, kävisin näyttelyssä tai vaikkapa vain kävelyllä kauniissa luonnossa tai miksei myös kaupungissakin. Olisi aivan mahtavaa saada näihin puuhiin joskus seuraa- mutta kun oma ystäväpiiri on luokkaa "no en syö ainakaan tota, ei mua oikein kiinnosta noi näyttelyt" jne. niin tuleepahan mentyä jatkossakin yksin. Kun siis itse ihan aidosti menen pelkästä uteliaisuudesta esim. katsomaan kaverin harrastukseen liittyvää juttua, joka ei itseäni ehkä hirveästi aluksi kiinnosta, ja huomaan joka kerta oppineeni jotain uutta siitäkin aiheesta eli reissu oli lopulta hauska ja hyödyllinen. Mutta kun kukaan muu ei tunnu ajattelevan asiaa näin! Muilla pitää olla koko ajan viihdytetty olo, mitään ei voida tehdä pelkän uteliaisuuden tai kokeilemisen innosta. Ei ymmärretä sitä, että ihmissuhteelle tekee hyvää osoittaa kiinnostusta toista kohtaan tutustumalla esim. johonkin harrastukseen tai muuhun puuhaan, josta ystävä pitää.
Eli kyllä, minustakin saisi seuraa erinäisiin naisteniltoihin, harrastuspajoihin, kursseille...mutta kun tuntuu, ettei kukaan ole valmis tulemaan ns. vastaan näissä jutuissa. Jos minä teen asian x kaverin kanssa, hän ei varmastikaan tee asiaa y minun kanssani. Ymmärtääköhän kukaan, mitä tarkoitan?
Ymmärtää! Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen muuttunut sellaiseksi, että minua ei tarvitse kiinnostaa jokin juttu tuhannella, vaan voin mennä sivistymään ja nuuskimaan uutta. Pidän masentavana sitä, jos lähes kaikkeen on se asenne, että "emmää, ei toi niin kiinnosta". Toki mullakin on rajoja, osittain tulotason takia paljonkin, mikä on valitettavaa. Välillä tuntuu, että joudun olemaan jarru, koska en voi sanoa, että esim. fine dining on ok ja joudun muutenkin kyselemään hintoja, mikä on varmasti joistakuista masentavaa ja moukkamaista. Toisaalta taas joiltakuilta puuttuu kiinnostus ja halu sivistyä, vaikka rahaakin olisi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väitän ymmärtäväni, mitä osa kirjoittajista ajaa takaa.
He saattavat olla ihmisiä samankaltaisia kuin minäkin: söisin mielelläni uudessa ravintolassa, kävisin näyttelyssä tai vaikkapa vain kävelyllä kauniissa luonnossa tai miksei myös kaupungissakin. Olisi aivan mahtavaa saada näihin puuhiin joskus seuraa- mutta kun oma ystäväpiiri on luokkaa "no en syö ainakaan tota, ei mua oikein kiinnosta noi näyttelyt" jne. niin tuleepahan mentyä jatkossakin yksin. Kun siis itse ihan aidosti menen pelkästä uteliaisuudesta esim. katsomaan kaverin harrastukseen liittyvää juttua, joka ei itseäni ehkä hirveästi aluksi kiinnosta, ja huomaan joka kerta oppineeni jotain uutta siitäkin aiheesta eli reissu oli lopulta hauska ja hyödyllinen. Mutta kun kukaan muu ei tunnu ajattelevan asiaa näin! Muilla pitää olla koko ajan viihdytetty olo, mitään ei voida tehdä pelkän uteliaisuuden tai kokeilemisen innosta. Ei ymmärretä sitä, että ihmissuhteelle tekee hyvää osoittaa kiinnostusta toista kohtaan tutustumalla esim. johonkin harrastukseen tai muuhun puuhaan, josta ystävä pitää.
Eli kyllä, minustakin saisi seuraa erinäisiin naisteniltoihin, harrastuspajoihin, kursseille...mutta kun tuntuu, ettei kukaan ole valmis tulemaan ns. vastaan näissä jutuissa. Jos minä teen asian x kaverin kanssa, hän ei varmastikaan tee asiaa y minun kanssani. Ymmärtääköhän kukaan, mitä tarkoitan?
Minusta voisit saada sellaisen kaverin. Käyn mielelläni uusissa paikoissa ja seurakin on kivaa. Mutta sitä en kestä, että jos en lähdekään sinun kanssa, vaan menen jonkun toisen, olet mustis ja vikiset, että kyllä muiden seura kelpaa. En kestä sitä, että kun annan sinulle pikkusormen, haluat koko käden. Eli kun käyn sinun kanssa syömässä, meidän pitää heti viettää loppuelämä yhdessä tiiviisti meloen ja luontokävellen ja lojuen sohvilla lukupiireissä ja viikonloppumatkoilla.
En jaksa sekaantua enää naistenvälisiin ystävyysmustasukkaisuusdraamoihin[/tuote]
Sori, mut onkohan tälläset tapaukset oikeasti kovin tavallisia? Vai kumpuaako nämä ajatukset jostain nimenomaan sinun kokemastasi traumasta?
Kun mietiskelin vaan, että täällä tuntuu nyt olevan jo aika paljon sellasia, jotka eivät ihmisten soittoja ja ystävyyksiä oikeastaan edes halua ja heillä on pikemminkin joitain angsteja ystäviin/kaveriin liittyen eikä tule tunne, että ne olisivat mukava asia. Tuntuu, että heihin liittyy monenlaista ikävää tunnetta ja asiaa. On kai sen kerrottava siitä, että jotakin on taustalla? Ehkä ollut kotona kovin kontrolloitua, jokin hyvä kaveri kontrolloinut tai puoliso... Ja siksi ehkä korostuneestikin haluaa nyt vapautta. Aika monille kuitenkin tulee ystävistä ja kavereista positiivisia ajatuksia mieleen.
No, en lähde sen enempää harrastamaan keittiöpsykologiaa, mutta kyllähän se oletettavasti jostain kertoo sekin, jos ystävyyden määritelmään liittyy paljon odotuksia siinä mielessä, että ystävyys ei saa olla liian läheistä eikä kanssakäymistä saa olla liian paljon. Odotuksia nekin ovat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väitän ymmärtäväni, mitä osa kirjoittajista ajaa takaa.
He saattavat olla ihmisiä samankaltaisia kuin minäkin: söisin mielelläni uudessa ravintolassa, kävisin näyttelyssä tai vaikkapa vain kävelyllä kauniissa luonnossa tai miksei myös kaupungissakin. Olisi aivan mahtavaa saada näihin puuhiin joskus seuraa- mutta kun oma ystäväpiiri on luokkaa "no en syö ainakaan tota, ei mua oikein kiinnosta noi näyttelyt" jne. niin tuleepahan mentyä jatkossakin yksin. Kun siis itse ihan aidosti menen pelkästä uteliaisuudesta esim. katsomaan kaverin harrastukseen liittyvää juttua, joka ei itseäni ehkä hirveästi aluksi kiinnosta, ja huomaan joka kerta oppineeni jotain uutta siitäkin aiheesta eli reissu oli lopulta hauska ja hyödyllinen. Mutta kun kukaan muu ei tunnu ajattelevan asiaa näin! Muilla pitää olla koko ajan viihdytetty olo, mitään ei voida tehdä pelkän uteliaisuuden tai kokeilemisen innosta. Ei ymmärretä sitä, että ihmissuhteelle tekee hyvää osoittaa kiinnostusta toista kohtaan tutustumalla esim. johonkin harrastukseen tai muuhun puuhaan, josta ystävä pitää.
Eli kyllä, minustakin saisi seuraa erinäisiin naisteniltoihin, harrastuspajoihin, kursseille...mutta kun tuntuu, ettei kukaan ole valmis tulemaan ns. vastaan näissä jutuissa. Jos minä teen asian x kaverin kanssa, hän ei varmastikaan tee asiaa y minun kanssani. Ymmärtääköhän kukaan, mitä tarkoitan?
Minusta voisit saada sellaisen kaverin. Käyn mielelläni uusissa paikoissa ja seurakin on kivaa. Mutta sitä en kestä, että jos en lähdekään sinun kanssa, vaan menen jonkun toisen, olet mustis ja vikiset, että kyllä muiden seura kelpaa. En kestä sitä, että kun annan sinulle pikkusormen, haluat koko käden. Eli kun käyn sinun kanssa syömässä, meidän pitää heti viettää loppuelämä yhdessä tiiviisti meloen ja luontokävellen ja lojuen sohvilla lukupiireissä ja viikonloppumatkoilla.
En jaksa sekaantua enää naistenvälisiin ystävyysmustasukkaisuusdraamoihin
Sori, mut onkohan tälläset tapaukset oikeasti kovin tavallisia? Vai kumpuaako nämä ajatukset jostain nimenomaan sinun kokemastasi traumasta?
Kun mietiskelin vaan, että täällä tuntuu nyt olevan jo aika paljon sellasia, jotka eivät ihmisten soittoja ja ystävyyksiä oikeastaan edes halua ja heillä on pikemminkin joitain angsteja ystäviin/kaveriin liittyen eikä tule tunne, että ne olisivat mukava asia. Tuntuu, että heihin liittyy monenlaista ikävää tunnetta ja asiaa. On kai sen kerrottava siitä, että jotakin on taustalla? Ehkä ollut kotona kovin kontrolloitua, jokin hyvä kaveri kontrolloinut tai puoliso... Ja siksi ehkä korostuneestikin haluaa nyt vapautta. Aika monille kuitenkin tulee ystävistä ja kavereista positiivisia ajatuksia mieleen.
No, en lähde sen enempää harrastamaan keittiöpsykologiaa, mutta kyllähän se oletettavasti jostain kertoo sekin, jos ystävyyden määritelmään liittyy paljon odotuksia siinä mielessä, että ystävyys ei saa olla liian läheistä eikä kanssakäymistä saa olla liian paljon. Odotuksia nekin ovat.
Kääks, mites toi quote oli muuttunut tuotteeksi. ;) Pistetääs siis uusiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eronneista sinkuista: eipä ole tuollaisia kavereita. Olisikin, niin pääsisi itse heidän kyljessään kylille enemmän! Ehkä on vielä niin vähän tyypit eronneet. Mutta siis tuntemani eronneet sinkut lähinnä nysväävät netissä hakemassa uutta seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väitän ymmärtäväni, mitä osa kirjoittajista ajaa takaa.
He saattavat olla ihmisiä samankaltaisia kuin minäkin: söisin mielelläni uudessa ravintolassa, kävisin näyttelyssä tai vaikkapa vain kävelyllä kauniissa luonnossa tai miksei myös kaupungissakin. Olisi aivan mahtavaa saada näihin puuhiin joskus seuraa- mutta kun oma ystäväpiiri on luokkaa "no en syö ainakaan tota, ei mua oikein kiinnosta noi näyttelyt" jne. niin tuleepahan mentyä jatkossakin yksin. Kun siis itse ihan aidosti menen pelkästä uteliaisuudesta esim. katsomaan kaverin harrastukseen liittyvää juttua, joka ei itseäni ehkä hirveästi aluksi kiinnosta, ja huomaan joka kerta oppineeni jotain uutta siitäkin aiheesta eli reissu oli lopulta hauska ja hyödyllinen. Mutta kun kukaan muu ei tunnu ajattelevan asiaa näin! Muilla pitää olla koko ajan viihdytetty olo, mitään ei voida tehdä pelkän uteliaisuuden tai kokeilemisen innosta. Ei ymmärretä sitä, että ihmissuhteelle tekee hyvää osoittaa kiinnostusta toista kohtaan tutustumalla esim. johonkin harrastukseen tai muuhun puuhaan, josta ystävä pitää.
Eli kyllä, minustakin saisi seuraa erinäisiin naisteniltoihin, harrastuspajoihin, kursseille...mutta kun tuntuu, ettei kukaan ole valmis tulemaan ns. vastaan näissä jutuissa. Jos minä teen asian x kaverin kanssa, hän ei varmastikaan tee asiaa y minun kanssani. Ymmärtääköhän kukaan, mitä tarkoitan?
Minusta voisit saada sellaisen kaverin. Käyn mielelläni uusissa paikoissa ja seurakin on kivaa. Mutta sitä en kestä, että jos en lähdekään sinun kanssa, vaan menen jonkun toisen, olet mustis ja vikiset, että kyllä muiden seura kelpaa. En kestä sitä, että kun annan sinulle pikkusormen, haluat koko käden. Eli kun käyn sinun kanssa syömässä, meidän pitää heti viettää loppuelämä yhdessä tiiviisti meloen ja luontokävellen ja lojuen sohvilla lukupiireissä ja viikonloppumatkoilla.
En jaksa sekaantua enää naistenvälisiin ystävyysmustasukkaisuusdraamoihin[/tuote]
Sori, mut onkohan tälläset tapaukset oikeasti kovin tavallisia? Vai kumpuaako nämä ajatukset jostain nimenomaan sinun kokemastasi traumasta?
Kun mietiskelin vaan, että täällä tuntuu nyt olevan jo aika paljon sellasia, jotka eivät ihmisten soittoja ja ystävyyksiä oikeastaan edes halua ja heillä on pikemminkin joitain angsteja ystäviin/kaveriin liittyen eikä tule tunne, että ne olisivat mukava asia. Tuntuu, että heihin liittyy monenlaista ikävää tunnetta ja asiaa. On kai sen kerrottava siitä, että jotakin on taustalla? Ehkä ollut kotona kovin kontrolloitua, jokin hyvä kaveri kontrolloinut tai puoliso... Ja siksi ehkä korostuneestikin haluaa nyt vapautta. Aika monille kuitenkin tulee ystävistä ja kavereista positiivisia ajatuksia mieleen.
No, en lähde sen enempää harrastamaan keittiöpsykologiaa, mutta kyllähän se oletettavasti jostain kertoo sekin, jos ystävyyden määritelmään liittyy paljon odotuksia siinä mielessä, että ystävyys ei saa olla liian läheistä eikä kanssakäymistä saa olla liian paljon. Odotuksia nekin ovat.
No yksi syy kyllä on tämä ketju, missä yksinäiset kyttäävät, missä ja kenen kanssa joku on ja kuinka monta päivää on mennyt, että se on soittanut ja sitten se menikin jonkun muun kanssa.
Toinen on se, että olen tavannut lukemattomia naisia, jotka ovat halunneet ystävystyä minuun ja pikku hiljaa huomaan, että olen heille tilivelvollinen menoistani ja teoistani ja saan kuunnella tiuskimista ja vaatimista ja kiukuttelua, kun minulla on muutakin elämää, kuin he.
Eli kyllä tämä minun kohdalla ainakin kumpuaa ihan elämänkokemuksesta. En ymmärrä, miksi naiset eivät voi kulkea naisporukassa ja pitää porukalla hauskaa, kuten pojat ja miehet. Aina on oltava se kahden klikki, joka syö kolmatta ulos ja porukkakin tuntuu koostuvan tyttöpareista, joiden pitää olla tiiviitä suhteita tyyliin, vain me kaksi, ikuisesti, parhaat ystävät, ei ketään muuta.
Vierailija kirjoitti:
Minulle on uupumuksen takia puhjennut voimakas sosiaalisten tilanteiden kammo. Yhteydenpidosta on tullut hyvin vaikeaa.
Kiitos silti sen sanomisesta avoimesti täällä. Toivoisin, että minullekin olisi kaveri sanonut asian tähän tapaan, eikä rähjännyt pahoja sanoja oman masennuksen keskeltä. Olisin ymmärtänyt. Olisi jäänyt parempi maku ihmissuhteestakin, ei sitä olisi tarvinnut ihan mäsäksi rikkoa, vaikka siitä olisi halunnut toinen poistua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väitän ymmärtäväni, mitä osa kirjoittajista ajaa takaa.
He saattavat olla ihmisiä samankaltaisia kuin minäkin: söisin mielelläni uudessa ravintolassa, kävisin näyttelyssä tai vaikkapa vain kävelyllä kauniissa luonnossa tai miksei myös kaupungissakin. Olisi aivan mahtavaa saada näihin puuhiin joskus seuraa- mutta kun oma ystäväpiiri on luokkaa "no en syö ainakaan tota, ei mua oikein kiinnosta noi näyttelyt" jne. niin tuleepahan mentyä jatkossakin yksin. Kun siis itse ihan aidosti menen pelkästä uteliaisuudesta esim. katsomaan kaverin harrastukseen liittyvää juttua, joka ei itseäni ehkä hirveästi aluksi kiinnosta, ja huomaan joka kerta oppineeni jotain uutta siitäkin aiheesta eli reissu oli lopulta hauska ja hyödyllinen. Mutta kun kukaan muu ei tunnu ajattelevan asiaa näin! Muilla pitää olla koko ajan viihdytetty olo, mitään ei voida tehdä pelkän uteliaisuuden tai kokeilemisen innosta. Ei ymmärretä sitä, että ihmissuhteelle tekee hyvää osoittaa kiinnostusta toista kohtaan tutustumalla esim. johonkin harrastukseen tai muuhun puuhaan, josta ystävä pitää.
Eli kyllä, minustakin saisi seuraa erinäisiin naisteniltoihin, harrastuspajoihin, kursseille...mutta kun tuntuu, ettei kukaan ole valmis tulemaan ns. vastaan näissä jutuissa. Jos minä teen asian x kaverin kanssa, hän ei varmastikaan tee asiaa y minun kanssani. Ymmärtääköhän kukaan, mitä tarkoitan?
Minusta voisit saada sellaisen kaverin. Käyn mielelläni uusissa paikoissa ja seurakin on kivaa. Mutta sitä en kestä, että jos en lähdekään sinun kanssa, vaan menen jonkun toisen, olet mustis ja vikiset, että kyllä muiden seura kelpaa. En kestä sitä, että kun annan sinulle pikkusormen, haluat koko käden. Eli kun käyn sinun kanssa syömässä, meidän pitää heti viettää loppuelämä yhdessä tiiviisti meloen ja luontokävellen ja lojuen sohvilla lukupiireissä ja viikonloppumatkoilla.
En jaksa sekaantua enää naistenvälisiin ystävyysmustasukkaisuusdraamoihin
Sori, mut onkohan tälläset tapaukset oikeasti kovin tavallisia? Vai kumpuaako nämä ajatukset jostain nimenomaan sinun kokemastasi traumasta?
Kun mietiskelin vaan, että täällä tuntuu nyt olevan jo aika paljon sellasia, jotka eivät ihmisten soittoja ja ystävyyksiä oikeastaan edes halua ja heillä on pikemminkin joitain angsteja ystäviin/kaveriin liittyen eikä tule tunne, että ne olisivat mukava asia. Tuntuu, että heihin liittyy monenlaista ikävää tunnetta ja asiaa. On kai sen kerrottava siitä, että jotakin on taustalla? Ehkä ollut kotona kovin kontrolloitua, jokin hyvä kaveri kontrolloinut tai puoliso... Ja siksi ehkä korostuneestikin haluaa nyt vapautta. Aika monille kuitenkin tulee ystävistä ja kavereista positiivisia ajatuksia mieleen.
No, en lähde sen enempää harrastamaan keittiöpsykologiaa, mutta kyllähän se oletettavasti jostain kertoo sekin, jos ystävyyden määritelmään liittyy paljon odotuksia siinä mielessä, että ystävyys ei saa olla liian läheistä eikä kanssakäymistä saa olla liian paljon. Odotuksia nekin ovat.
No yksi syy kyllä on tämä ketju, missä yksinäiset kyttäävät, missä ja kenen kanssa joku on ja kuinka monta päivää on mennyt, että se on soittanut ja sitten se menikin jonkun muun kanssa.
Toinen on se, että olen tavannut lukemattomia naisia, jotka ovat halunneet ystävystyä minuun ja pikku hiljaa huomaan, että olen heille tilivelvollinen menoistani ja teoistani ja saan kuunnella tiuskimista ja vaatimista ja kiukuttelua, kun minulla on muutakin elämää, kuin he.
Eli kyllä tämä minun kohdalla ainakin kumpuaa ihan elämänkokemuksesta. En ymmärrä, miksi naiset eivät voi kulkea naisporukassa ja pitää porukalla hauskaa, kuten pojat ja miehet. Aina on oltava se kahden klikki, joka syö kolmatta ulos ja porukkakin tuntuu koostuvan tyttöpareista, joiden pitää olla tiiviitä suhteita tyyliin, vain me kaksi, ikuisesti, parhaat ystävät, ei ketään muuta.
Okei. Oon lukenut ketjua aika toisin.
Omassa kaveripiirissäni parhaita kavereita voi varmaan joillain olla. Joillain ei. Itse en enää sellaisesta puhuisi. On kai mulla tietyllä tavalla sellainen, mutta olemme hyvin erilaisessa elämäntilanteessa, emmekä enää ole kovin paljon tekemisissä. Eikä hän minua ainakaan määrittäisi näin, vaikka varmasti yksi hyvä kaveri olenkin.
Liikumme porukalla. Ei ole kahden klikkejä, vaikka toki joskus kaksinkin voi nähdä jonkun kanssa. Toki eri porukat eivät ole juurikaan sekoittuneet, mutta sehän on osin omaa laiskuutta eli ei ole järjestänyt isoja kekkereitä ja tutustuttanut ihmisiä toisiinsa. Se on kyllä totta, että porukan sisällä muodostuu usein silti jonkinlaisia "pareja" tai pienempiä porukoita. Olen pitänyt sitä lähinnä luonnollisena, koska aina kaikki eivät pääse. Eikä esim. ravintolassakaan kuule kaikkia yhtä hyvin. Osa vaan jää vieraammiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väitän ymmärtäväni, mitä osa kirjoittajista ajaa takaa.
He saattavat olla ihmisiä samankaltaisia kuin minäkin: söisin mielelläni uudessa ravintolassa, kävisin näyttelyssä tai vaikkapa vain kävelyllä kauniissa luonnossa tai miksei myös kaupungissakin. Olisi aivan mahtavaa saada näihin puuhiin joskus seuraa- mutta kun oma ystäväpiiri on luokkaa "no en syö ainakaan tota, ei mua oikein kiinnosta noi näyttelyt" jne. niin tuleepahan mentyä jatkossakin yksin. Kun siis itse ihan aidosti menen pelkästä uteliaisuudesta esim. katsomaan kaverin harrastukseen liittyvää juttua, joka ei itseäni ehkä hirveästi aluksi kiinnosta, ja huomaan joka kerta oppineeni jotain uutta siitäkin aiheesta eli reissu oli lopulta hauska ja hyödyllinen. Mutta kun kukaan muu ei tunnu ajattelevan asiaa näin! Muilla pitää olla koko ajan viihdytetty olo, mitään ei voida tehdä pelkän uteliaisuuden tai kokeilemisen innosta. Ei ymmärretä sitä, että ihmissuhteelle tekee hyvää osoittaa kiinnostusta toista kohtaan tutustumalla esim. johonkin harrastukseen tai muuhun puuhaan, josta ystävä pitää.
Eli kyllä, minustakin saisi seuraa erinäisiin naisteniltoihin, harrastuspajoihin, kursseille...mutta kun tuntuu, ettei kukaan ole valmis tulemaan ns. vastaan näissä jutuissa. Jos minä teen asian x kaverin kanssa, hän ei varmastikaan tee asiaa y minun kanssani. Ymmärtääköhän kukaan, mitä tarkoitan?
Ymmärtää! Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen muuttunut sellaiseksi, että minua ei tarvitse kiinnostaa jokin juttu tuhannella, vaan voin mennä sivistymään ja nuuskimaan uutta. Pidän masentavana sitä, jos lähes kaikkeen on se asenne, että "emmää, ei toi niin kiinnosta". Toki mullakin on rajoja, osittain tulotason takia paljonkin, mikä on valitettavaa. Välillä tuntuu, että joudun olemaan jarru, koska en voi sanoa, että esim. fine dining on ok ja joudun muutenkin kyselemään hintoja, mikä on varmasti joistakuista masentavaa ja moukkamaista. Toisaalta taas joiltakuilta puuttuu kiinnostus ja halu sivistyä, vaikka rahaakin olisi...
En ole tuo aiempi kirjoittaja, mutta vastaan silti. Minusta on kaksi eri asiaa kokeilla jotain uutta toisen mieliksi kuin kokeilla jotain uutta omasta halustaan. Tai ylipäätään tehdä jotain toisen mieliksi kuin omasta tahdostaan. Nuorempana tuli vietettyä kesäisin useinkin viikkonloppuja jonkun mökillä, vaikka en ole koskaan pitänyt mökkeilystä. En koskaan. Lapset kuitenkin viihtyivät ja jos tuttavapariskunnalla oli samanikäisiä lapsia, niin ihan lasten vuoksi suostuin niille mökkireissuille. Kun lasten vuoksi ei enää tarvitse, en todellakaan lähde enää koskaan yhdellekään kesämökille. Saan olla jo itsekäs ja tehdä asioita, joita haluan tehdä.
On asioita, joita en ole tehnyt ja jotka eivät mua kiinnosta. En ole käynyt Mummotunnelissa eikä kiinnostakaan käydä. En ole opiskellut venäjää, harrastanut posliininmaalausta enkä teettänyt koirillani pentuja ja voin sanoa, että ne asiat eivät tule kiinnostamaan mua myöhemminkään. Elämä on tässä vaiheessa (50+) ihan liian lyhyt siihen, että alkaisi toisen mieliksi tehdä asioita, jotka eivät kiinnosta. Mieluummin tekee asioita, jotka kiinnostavat. Joko yksin tai jonkun sellaisen kanssa, jota myös kiinnostaa.
Mutta esim fine dining kuuluu asioihin, joita minä haluan tehdä. Ei tarvitse joka viikko, mutta kerran kuukaudessa kylläkin. Mulle ei tuota mitään ongelmaa, että ystävilläni ei ole oikein varaa moiseen. Mun ei tarvitse käydä ravintoloissa syömässä juuri ystävieni kanssa vaan käynkin siskoni kanssa, jolla on yhtä hyvä rahatilanne kuin mullakin. Samoin ulkomaanreissut tulee tehtyä lähes aina siskoni kanssa, koska ystävät priorisoivat lomareissurahansa mieluummin perheidensä kuin ystäviensä kanssa reissaamiseen. Siskoni taas on leski ja minä eronnut, joten me voimme aivan vapaasti humputella omat rahamme ihan mihin lystäämme eikä rahankäyttömme ole pois perheen yhteisistä menoista, kun kerran sinkkuja ollaan.
Kun haluan alkaa tehdä jotain uutta, johon kukaan nykyisistä ihmissuhteistani ei ole halukas osallistumaan, teen yksin. Kummasti sitä vaan aina tutustuu muihin sen verran, että on seuraa siellä, mitä onkaan tekemässä. Mulle riittää oikein hyvin, että mulla on nk tilannekohtaista seuraa. Harrastuksissa harrastusporukka, töissä työporukka jne. Pystyn hyvin jakamaan työmatkoilla hotellihuoneen työkaverini kanssa, vaikka ei ystäviä ollakaan. En edes osaa kaivata sellaista yhtä ihmistä, jonka kanssa tekisin aina kaiken.
Jos totta puhutaan, mua vähän nämä vanhempien, itsellisten, emansipoituneiden naisten viestit välillä kylmää. Tulee hieman karu olo, on niin ehdotonta. Tuleekohan itsestäkin ihan samanlainen... Tosin jos sukuun on tuleminen, niin ei. Taitaa pikemminkin olla sukuvikana tietty "tunnollisuus".
Mä haluan astua joskus pois mukavuusalueelta, jos trendikkäästi sanotaan. Haluan harrastaa välillä asioita, jotka kauhistuttavat, suorastaan inhottavat mua, mutta opettavat uutta ja haastavat. Voin mennä toisen mukana, kun toinen jotain mulle kohteliaasti ehdottaa. Ei tarvitse tapahtua siis meno ihan omasta tahdosta, mutta voin suostua, koska pyydetään (toivonhan sitä itsellenikin!). Mutta siis mä vietän suht paljon aikaa itsekseni ja teen asioita yksin, joten olen aina kiitollinen, jos ylipäänsä jonnekin pyydetään.
Musta tää keskustelu on paljolti nyt urautunut puhumaan jostain "yhdestä ihmisestä", kun en oikein usko, että juuri kukaan ketjussa hakee vain yhtä ihmistä, joka sitten omistautuu täydellisesti itselle. Mutta monelle yhdenkin vähänkin paremman kaverin tai ystävän (henkilön, jolle voi hyvin ehdottaa tekemisiä ja jolle voi soitella) löytäminen aikuisiällä voi olla iso juttu, joten ehkä siksi ei puhuta siten, että toivotaan läjäpäin uusia ystäviä, joiden kanssa tehdä sitä sun tätä. Varmasti ovat silti tervetulleita.
Mä ymmärsin aika eri tavoin joitain viestejä. Ymmärsin, että puolison kanssa halutaan viettää enemmän aikaa. Lisäksi ymmärsin, että oikeastaan kenenkään kanssa ei haluta syvempää ystävyyssuhdetta eli kyse ei niinkään siitä, että ei haluaisi vain yhtä ystävää, vaan ei halua kenestäkään mitään sydänystävää. Oikeastaan siis ymmärsin, että monelle tällaiselle esim. reissu ulkomaille kaverin kanssa olisi kauhistus.
Saattoi kuitenkin joku sanoa toisinkin tai saatoin ymmärtää väärin.