Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Ai niin ja roskakoripuheilla tarkoitetaan sitä, että tällainen ihminen soittaa sulle silloin, kun haluaa helpottaa omaa pahaa oloaan. Hän purkaa kaiken sulle ja sinä kuuntelet. Kun hän on saanut puhuttua ja oloaan huojennettua, hänellä onkin jo kiire tekemään jotain muuta ja lopettaa puhelun tai jos olette tapaamassa, lähtee omaan suuntaan. Hän siis käyttää sinua "roskakorina", johon kippaa pahan olonsa ja kun on kipannut, ei tarvitse seuraasi sen enempää ennenkuin hänelle tulee taas tarve purkaa pahaa oloaan. Sulla ei mitä ilmeisimmin ole ollut tällaisia ystäviä? Ole onnellinen siitä :)

No ei ole kyllä ei. Toisaalta edelleen, "hädässä ystävä tutaan". Jos joku on kokenut eron, en osaa jäädä kovin katkeraksi siitä, että minun puheenvuoroni ei ollut nyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. 

Toisaalta minä itse toivoisin, että erinäiset mt-ongelmista kärsivät tutut voisivat puhua asioista enemmänkin, ja olen niistä itse suoraan kysellytkin. Usein saa valheita vastaukseksi, mutta siis pointtina on se, että kun jotakuta voi ahdistaa kuulla esim. lääkkeiden nimiä ym. aiheeseen liittyvää juttua, niin minä taas olen kiinnostunut itse, onko lääkkeitä vaihdettu tmv. Sen takia, että tällöin ymmärtää paremmin, jos käytöksessä on muutoksia. Ylipäänsä jos hoetaan vain, että ei tässä mitään, kaikki on hyvin, niin se vain pidemmän päälle vaikeuttaa kommunikointia. Jos toinen kertoisi avoimesti paskasta, sitä suhtautuisi itse myötätuntoisemmin ja hieman siimaa antaen. 

Vuosia sitten exäni petti ja siitä syntyi kriisi, joka lopulta päätyi eroon. Ajattelin ihan kuten sinäkin, että hädässä ystävä tutaan. Turvauduin ystävääni ja hän kuunteli kaiken, mitä mulla oli sydämelläni. Oli tukena. Joka ainoa kerta, kun olimme tavalla tai toisella yhteyksissä, mä purkauduin ja hän kuunteli. Meillä oli exän kanssa huoltajuuskiista pahimmillaan menossa ja olin juuri aikeissa soittaa taas kerran ystävälleni, mutta satuin vilkaisemaan Facebookia. Hämmästyin, kun ystäväni seinä oli täynnä osanottoja. Hänen miehensä oli kuollut syöpään. Ja kaikki kerrat olin vain puhunut omasta parisuhteestani, kusipäisestä exästäni, asunnon myymisestä, taloushuolistani jne tajuamatta lainkaan kysyä, mitä ystävälleni kuuluu. Taisin vielä pariin otteeseen sanoa, että lapsilla on parempi ilman isää. Voin rehellisesti myöntää, että mua hävetti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän ketjun perusteella voi siis todeta, että toimi miten tahansa, niin koskaan se ei miellytä kaikkia. Jos kyselee, niin joku toteaa jo, että utelemista ja ahdistavaa. Jos ei kysele, joku on sitä mieltä, että välinpitämätöntä. Jos sanoo suoraan, miksi ei jaksa enää jotain ihmissuhdetta, se on jonkun mielestä töykeää, mutta joku taas arvostaa ja haluaa sitä. Jos koittaa auttaa jotakin, sekin on todennäköisesti tungettelevaa ja vain koittaa kerjätä joitakin tietoja tai on läheisriippuvainen. 

Olen oikeastaan tämän kaiken jälkeen yllättynyt, että minulla on elämässäni ollut yhtäkään kaveria tai ystävää ikinä, sillä tämän ketjun pohjalta saa käsityksen, että toimii kaiken aikaa vain väärin. Ja että kaikkiin tekoihin ja sanoihin liittyy pahaa mieltä, verta ja kyyneliä hyvistä aikeista huolimatta. 

 

Sosiaalinen taitavuus on sitä, että osaa mukauttaa käytöstään ihmisten mukaan. Yhdelle antaa tilaa, toiselta kyselee.

Juuri siksi olen hämmästynyt siitä, että sosiaalisesti varmastikin varsin epätäydellisenä ihmisenä ja hyvin usein ollen vain minä itse tilanteessa kuin tilanteessa olen näinkin hyvin pärjännyt elämässäni. 

Joillakin sosiaalinen taitavuus on sitä omaa itseä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja "Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty." Huhhuh! Miten olisi vaikkapa käytöstapojen opettelu ja ystävän kunnioittava kohtelu? Pakko pystyä siihen.

Vai onko ammattina olla kokopäiväinen mulk*u kaikkia kohtaan?

Aina yhtä hämmentävää, kun ihmiset puolustelevat täysin pokalla käytöstä, jossa ei ole mitään rotia. 

Olet ehkäpä elänyt pumpulissa. Toisten on ollut pakko oppia itse pitämään huolta jaksamisestaan, kun ei ole niitä kannattelevia käsiä ottamassa vastaan, jos kaatuu.

Tuuuskin oon, jos nyt ihan pahimmassa lasissakaan. Mutta oon sitä mieltä, että itse kukin voi olla asiallinen. Se on mulle kohtuullisen tärkeä juttu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja "Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty." Huhhuh! Miten olisi vaikkapa käytöstapojen opettelu ja ystävän kunnioittava kohtelu? Pakko pystyä siihen.

Vai onko ammattina olla kokopäiväinen mulk*u kaikkia kohtaan?

Aina yhtä hämmentävää, kun ihmiset puolustelevat täysin pokalla käytöstä, jossa ei ole mitään rotia. 

Olet ehkäpä elänyt pumpulissa. Toisten on ollut pakko oppia itse pitämään huolta jaksamisestaan, kun ei ole niitä kannattelevia käsiä ottamassa vastaan, jos kaatuu.

Tuuuskin oon, jos nyt ihan pahimmassa lasissakaan. Mutta oon sitä mieltä, että itse kukin voi olla asiallinen. Se on mulle kohtuullisen tärkeä juttu. 

Hyvissä olosuhteissa on mahdollista ylläpitää korkeaa moraalia. Itse keskityn hengissä selviämiseen päivä kerrallaan. Se on minulle ihan tarpeeksi korkeatasoinen tavoite.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Ai niin ja roskakoripuheilla tarkoitetaan sitä, että tällainen ihminen soittaa sulle silloin, kun haluaa helpottaa omaa pahaa oloaan. Hän purkaa kaiken sulle ja sinä kuuntelet. Kun hän on saanut puhuttua ja oloaan huojennettua, hänellä onkin jo kiire tekemään jotain muuta ja lopettaa puhelun tai jos olette tapaamassa, lähtee omaan suuntaan. Hän siis käyttää sinua "roskakorina", johon kippaa pahan olonsa ja kun on kipannut, ei tarvitse seuraasi sen enempää ennenkuin hänelle tulee taas tarve purkaa pahaa oloaan. Sulla ei mitä ilmeisimmin ole ollut tällaisia ystäviä? Ole onnellinen siitä :)

No ei ole kyllä ei. Toisaalta edelleen, "hädässä ystävä tutaan". Jos joku on kokenut eron, en osaa jäädä kovin katkeraksi siitä, että minun puheenvuoroni ei ollut nyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. 

Toisaalta minä itse toivoisin, että erinäiset mt-ongelmista kärsivät tutut voisivat puhua asioista enemmänkin, ja olen niistä itse suoraan kysellytkin. Usein saa valheita vastaukseksi, mutta siis pointtina on se, että kun jotakuta voi ahdistaa kuulla esim. lääkkeiden nimiä ym. aiheeseen liittyvää juttua, niin minä taas olen kiinnostunut itse, onko lääkkeitä vaihdettu tmv. Sen takia, että tällöin ymmärtää paremmin, jos käytöksessä on muutoksia. Ylipäänsä jos hoetaan vain, että ei tässä mitään, kaikki on hyvin, niin se vain pidemmän päälle vaikeuttaa kommunikointia. Jos toinen kertoisi avoimesti paskasta, sitä suhtautuisi itse myötätuntoisemmin ja hieman siimaa antaen. 

Vuosia sitten exäni petti ja siitä syntyi kriisi, joka lopulta päätyi eroon. Ajattelin ihan kuten sinäkin, että hädässä ystävä tutaan. Turvauduin ystävääni ja hän kuunteli kaiken, mitä mulla oli sydämelläni. Oli tukena. Joka ainoa kerta, kun olimme tavalla tai toisella yhteyksissä, mä purkauduin ja hän kuunteli. Meillä oli exän kanssa huoltajuuskiista pahimmillaan menossa ja olin juuri aikeissa soittaa taas kerran ystävälleni, mutta satuin vilkaisemaan Facebookia. Hämmästyin, kun ystäväni seinä oli täynnä osanottoja. Hänen miehensä oli kuollut syöpään. Ja kaikki kerrat olin vain puhunut omasta parisuhteestani, kusipäisestä exästäni, asunnon myymisestä, taloushuolistani jne tajuamatta lainkaan kysyä, mitä ystävälleni kuuluu. Taisin vielä pariin otteeseen sanoa, että lapsilla on parempi ilman isää. Voin rehellisesti myöntää, että mua hävetti. 

Miksi hävetti? Joutuiko ystäväsi muuttamaan pois kodistaan? Joutuiko hän tappelemaan elareista vai saiko kenties itselleenkin eläkkeen lastensa eläkkeiden lisäksi? Mahdollisesti myös henkivakuutusrahat? Joutuiko hän taistelemaan lastensa huoltajuudesta vai tipahtiko se hänelle kuin Manulle illallinen? Todennäköisesti hän on saanut yksinhuoltajuudessaankin enemmän tukea ja myötätuntoa kuin sinä. Ikävä tilanne tottakai hänelle, mutta olihan toi sun tilanteesi kuitenkin pahempi kuin hänen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin ruuhkavuodet... Toisaalta jo paljon ennen kuin ystäväni sai lapsia hän oli jo minun ystäväni. Minä siis olin jo ennen lapsia hänen elämässään. Tän voisi ottaa huomioon kun miettii ihmisten tärkeysjärjestystä elämässään!

Kun on lapsia, tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä ei ole sinkkuaikojen ystävät. Tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä ovat ne lapset, koska lapsuudella on erittäin suuri vaikutus ihmisen koko elämään. Samalla sijalla tai heti lasten jälkeen on puoliso, koska puoliso ja lapset kuuluvat samaan pakettiin. Lapsille halutaan antaa mahdollisimman hyvä lapsuus ja usein hyvään lapsuuteen ajatellaan kuuluvan lapsen eläminen yhdessä molempien vanhempiensa kanssa.  Tämän jälkeen tulee vaihdellen muita ihmisiä, mutta usein lapsen isovanhemmat saavat suuremman roolin kuin mitä vanhemmilla oli aikuisen lapsensa elämässä ennenkuin tästä tuli äiti/isä. Suvusta riippuen monet haluavat tarjota lapsilleen myös läheiset välit serkkuihin, täteihin ja setiin. Ja kun näitä sukulaisia on molempien vanhempien puolelta, ihmisten, joita tavataan ja joihin pidetään yhteyttä, määrä voi olla varsin suuri. Joskus lapsen kummiksi ei pyydetä vanhempien sisaruksia vaan parhaimpia ystäviä ja silloin kaikkien noiden em ihmissuhteiden lisäksi on vielä suhteet lastensa kummeihin. Vasta näiden jälkeen tulevat vanhempien muut ystävät ja kaverit. 

 

Aika ankea ja kliseinen kuva. Muutama kriittinen huomio.

Lapsia syntyy parisuhteiden ulkopuolellakin, joten tärkeysjärjestys ei automaattisesti ole tuo. Esimerkiksi anoppini, joka oli yh, tärkein tukiverkko muodostui hänen ystävistään ja nämä äidin ystävät ovat meidänkin lapsille läheisiä. 

Lapsen tarpeet joutuu käytännnössä asettamaan muiden asioiden edelle, mutta itselle on aina ollut tärkeää säilyttää identiteettini ensisijaisesti muuna kuin äitinä. Ystävät auttaa muistamaan, kuka olin ennen lapsia ja kuka olen sitten, kun lapset lähtee.

Minulla oli sinunkaltainen isä. Kaverit yms. oli aina lapsia tärkeämpiä. Jäihän äijä sitten melko etäiseksi kaiken kaikkiaan. Kun kuoli, niin hyvä, kun viitsin edes haudalle mennä. Ei paljon se äijä minulle mitään merkinnyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän ketjun perusteella voi siis todeta, että toimi miten tahansa, niin koskaan se ei miellytä kaikkia. Jos kyselee, niin joku toteaa jo, että utelemista ja ahdistavaa. Jos ei kysele, joku on sitä mieltä, että välinpitämätöntä. Jos sanoo suoraan, miksi ei jaksa enää jotain ihmissuhdetta, se on jonkun mielestä töykeää, mutta joku taas arvostaa ja haluaa sitä. Jos koittaa auttaa jotakin, sekin on todennäköisesti tungettelevaa ja vain koittaa kerjätä joitakin tietoja tai on läheisriippuvainen. 

Olen oikeastaan tämän kaiken jälkeen yllättynyt, että minulla on elämässäni ollut yhtäkään kaveria tai ystävää ikinä, sillä tämän ketjun pohjalta saa käsityksen, että toimii kaiken aikaa vain väärin. Ja että kaikkiin tekoihin ja sanoihin liittyy pahaa mieltä, verta ja kyyneliä hyvistä aikeista huolimatta. 

 

Sosiaalinen taitavuus on sitä, että osaa mukauttaa käytöstään ihmisten mukaan. Yhdelle antaa tilaa, toiselta kyselee.

Juuri siksi olen hämmästynyt siitä, että sosiaalisesti varmastikin varsin epätäydellisenä ihmisenä ja hyvin usein ollen vain minä itse tilanteessa kuin tilanteessa olen näinkin hyvin pärjännyt elämässäni. 

Joillakin sosiaalinen taitavuus on sitä omaa itseä.

Joo, mutta itse tarkoitin sitä, että en mukauta itseäni pahemmin eri ihmisten mukaan. Varmasti tulee mokailtua yhteen suuntaan, kun toiseen suuntaan taas ei, mutta jotenkin näinkin on pärjännyt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän ketjun perusteella voi siis todeta, että toimi miten tahansa, niin koskaan se ei miellytä kaikkia. Jos kyselee, niin joku toteaa jo, että utelemista ja ahdistavaa. Jos ei kysele, joku on sitä mieltä, että välinpitämätöntä. Jos sanoo suoraan, miksi ei jaksa enää jotain ihmissuhdetta, se on jonkun mielestä töykeää, mutta joku taas arvostaa ja haluaa sitä. Jos koittaa auttaa jotakin, sekin on todennäköisesti tungettelevaa ja vain koittaa kerjätä joitakin tietoja tai on läheisriippuvainen. 

Olen oikeastaan tämän kaiken jälkeen yllättynyt, että minulla on elämässäni ollut yhtäkään kaveria tai ystävää ikinä, sillä tämän ketjun pohjalta saa käsityksen, että toimii kaiken aikaa vain väärin. Ja että kaikkiin tekoihin ja sanoihin liittyy pahaa mieltä, verta ja kyyneliä hyvistä aikeista huolimatta. 

Ei tietenkään miellytä. Eikö sulle ole koskaan tullut mieleen, että kaikki ihmiset eivät ajattele samoin kuin sinä? Hyvä puoli on, ettei sun tarvitse ystävystyäkään kaikkien kanssa Ystävystyt niiden kanssa, jotka ajattelevat ystävyydestä samalla tavalla kuin sinäkin.

Vaan minäpä en olekaan tehnyt mitään testejä ihmisille, että hei, käyks tää sulle, että mä toimin näin. Että okei, sit voidaan hengailla yhdessä, jos käy, mut muuten ei. Eikä ole tehneet ystäväni tai kaverinikaan. Olemme vain oppineet elämään toistemme kanssa ja oppineet sietämään toisiamme, emmekä ole etsineet itsemme kaltaisia ihmisiä tai ruksineet lomakkeesta toivottavia toimintatapoja ja luonteenpiireitä. 

Siksi olenkin edelleen hämmästynyt, että wautsi, mehän ollaan aika mahtiporukkaa kaveriporukkaa loppujen lopuksi, kun kerran ollaan pystytty luovimaan erilaisten ihmisten ja toisten ärsyttävienkin piirteiden keskellä! Vaikka olemme ihan tavallisia emmekä edes läheskään kaikki kovin lahjakkaita sosiaalisesti. 

Vakavasti puhuen uskon, että aika monet ihmiset toimivat ihan samalla tavalla eivätkä ole niin mustavalkoisia, että hakeutuisivat ainoastaan kaltaistensa tai muuten ihanneihmistensä seuraan. 

En minäkään ole koskaan tehnyt mitään testeja, mutta silti ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia ja heidän toiveensa ja odotuksensa ystävyydestä erilaisia. Hämmästyksen lisäksi kannattaa olla myös kiitollinen siitä, että on sattunut saamaan juuri itselleen sopivan ystäväporukan. Minä ainakin ymmärrän olla kiitollinen enkä suhtaudu väheksyvästi niihin ihmisiin, joilla ei ole yhtä helppoa. Olen sosiaalisesti lahjakaskin, en ole koskaan ollut yksinäinen, mulla on aina ollut niin ystäviä, kavereita kuin tuttaviakin, mutta silti osaan asettua myös niiden asemaan, jotka eivät ole samanlaisia  ja yhtä onnekkaita kuin minä. Olen onnekas siinäkin, että olen sattunut syntymään varakkaaseen sukuun, mulla ei ole koskaan ollut rahahuolia, olen voinut ottaa taloudellisia riskejä ryhtyessäni yrittäjäksi ja monella kaverillanikin on ihan sama tilanne, mutta en siltikään ole hämmästynyt, että mulla ja kavereillani  on näin, mutta  kaikilla ei ole. Mitä useammin tulee ulos omasta kuplastaan, sitä mielenkiintoisempiin asioihin voi törmätä :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Ai niin ja roskakoripuheilla tarkoitetaan sitä, että tällainen ihminen soittaa sulle silloin, kun haluaa helpottaa omaa pahaa oloaan. Hän purkaa kaiken sulle ja sinä kuuntelet. Kun hän on saanut puhuttua ja oloaan huojennettua, hänellä onkin jo kiire tekemään jotain muuta ja lopettaa puhelun tai jos olette tapaamassa, lähtee omaan suuntaan. Hän siis käyttää sinua "roskakorina", johon kippaa pahan olonsa ja kun on kipannut, ei tarvitse seuraasi sen enempää ennenkuin hänelle tulee taas tarve purkaa pahaa oloaan. Sulla ei mitä ilmeisimmin ole ollut tällaisia ystäviä? Ole onnellinen siitä :)

No ei ole kyllä ei. Toisaalta edelleen, "hädässä ystävä tutaan". Jos joku on kokenut eron, en osaa jäädä kovin katkeraksi siitä, että minun puheenvuoroni ei ollut nyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. 

Toisaalta minä itse toivoisin, että erinäiset mt-ongelmista kärsivät tutut voisivat puhua asioista enemmänkin, ja olen niistä itse suoraan kysellytkin. Usein saa valheita vastaukseksi, mutta siis pointtina on se, että kun jotakuta voi ahdistaa kuulla esim. lääkkeiden nimiä ym. aiheeseen liittyvää juttua, niin minä taas olen kiinnostunut itse, onko lääkkeitä vaihdettu tmv. Sen takia, että tällöin ymmärtää paremmin, jos käytöksessä on muutoksia. Ylipäänsä jos hoetaan vain, että ei tässä mitään, kaikki on hyvin, niin se vain pidemmän päälle vaikeuttaa kommunikointia. Jos toinen kertoisi avoimesti paskasta, sitä suhtautuisi itse myötätuntoisemmin ja hieman siimaa antaen. 

Vuosia sitten exäni petti ja siitä syntyi kriisi, joka lopulta päätyi eroon. Ajattelin ihan kuten sinäkin, että hädässä ystävä tutaan. Turvauduin ystävääni ja hän kuunteli kaiken, mitä mulla oli sydämelläni. Oli tukena. Joka ainoa kerta, kun olimme tavalla tai toisella yhteyksissä, mä purkauduin ja hän kuunteli. Meillä oli exän kanssa huoltajuuskiista pahimmillaan menossa ja olin juuri aikeissa soittaa taas kerran ystävälleni, mutta satuin vilkaisemaan Facebookia. Hämmästyin, kun ystäväni seinä oli täynnä osanottoja. Hänen miehensä oli kuollut syöpään. Ja kaikki kerrat olin vain puhunut omasta parisuhteestani, kusipäisestä exästäni, asunnon myymisestä, taloushuolistani jne tajuamatta lainkaan kysyä, mitä ystävälleni kuuluu. Taisin vielä pariin otteeseen sanoa, että lapsilla on parempi ilman isää. Voin rehellisesti myöntää, että mua hävetti. 

Hyvää pohdintaa. Mutta ethän sä silti voinut tietää. Jos hän olisi itse alkanut sulle avautua, olisit varmasti keskeyttänyt omat juttusi.

Olen aika varma, että monet näistä "toinen oli aina kuuntelija" -jutuista johtuvat väärinymmärryksistä, tietämättömyydestä, inhimillisestä itsekkyydestä ym. En usko, että kovinkaan usein siitä, että toinen ei yksinkertaisesti sietäisi toisen kertomista omista murheista, koska haluaisi vain itse puhua. Ei sitä aina voi tajuta huomioida omassa kriisissä toista, ellei sitä selkeästi sanota. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän ketjun perusteella voi siis todeta, että toimi miten tahansa, niin koskaan se ei miellytä kaikkia. Jos kyselee, niin joku toteaa jo, että utelemista ja ahdistavaa. Jos ei kysele, joku on sitä mieltä, että välinpitämätöntä. Jos sanoo suoraan, miksi ei jaksa enää jotain ihmissuhdetta, se on jonkun mielestä töykeää, mutta joku taas arvostaa ja haluaa sitä. Jos koittaa auttaa jotakin, sekin on todennäköisesti tungettelevaa ja vain koittaa kerjätä joitakin tietoja tai on läheisriippuvainen. 

Olen oikeastaan tämän kaiken jälkeen yllättynyt, että minulla on elämässäni ollut yhtäkään kaveria tai ystävää ikinä, sillä tämän ketjun pohjalta saa käsityksen, että toimii kaiken aikaa vain väärin. Ja että kaikkiin tekoihin ja sanoihin liittyy pahaa mieltä, verta ja kyyneliä hyvistä aikeista huolimatta. 

Ei tietenkään miellytä. Eikö sulle ole koskaan tullut mieleen, että kaikki ihmiset eivät ajattele samoin kuin sinä? Hyvä puoli on, ettei sun tarvitse ystävystyäkään kaikkien kanssa Ystävystyt niiden kanssa, jotka ajattelevat ystävyydestä samalla tavalla kuin sinäkin.

Vaan minäpä en olekaan tehnyt mitään testejä ihmisille, että hei, käyks tää sulle, että mä toimin näin. Että okei, sit voidaan hengailla yhdessä, jos käy, mut muuten ei. Eikä ole tehneet ystäväni tai kaverinikaan. Olemme vain oppineet elämään toistemme kanssa ja oppineet sietämään toisiamme, emmekä ole etsineet itsemme kaltaisia ihmisiä tai ruksineet lomakkeesta toivottavia toimintatapoja ja luonteenpiireitä. 

Siksi olenkin edelleen hämmästynyt, että wautsi, mehän ollaan aika mahtiporukkaa kaveriporukkaa loppujen lopuksi, kun kerran ollaan pystytty luovimaan erilaisten ihmisten ja toisten ärsyttävienkin piirteiden keskellä! Vaikka olemme ihan tavallisia emmekä edes läheskään kaikki kovin lahjakkaita sosiaalisesti. 

Vakavasti puhuen uskon, että aika monet ihmiset toimivat ihan samalla tavalla eivätkä ole niin mustavalkoisia, että hakeutuisivat ainoastaan kaltaistensa tai muuten ihanneihmistensä seuraan. 

En minäkään ole koskaan tehnyt mitään testeja, mutta silti ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia ja heidän toiveensa ja odotuksensa ystävyydestä erilaisia. Hämmästyksen lisäksi kannattaa olla myös kiitollinen siitä, että on sattunut saamaan juuri itselleen sopivan ystäväporukan. Minä ainakin ymmärrän olla kiitollinen enkä suhtaudu väheksyvästi niihin ihmisiin, joilla ei ole yhtä helppoa. Olen sosiaalisesti lahjakaskin, en ole koskaan ollut yksinäinen, mulla on aina ollut niin ystäviä, kavereita kuin tuttaviakin, mutta silti osaan asettua myös niiden asemaan, jotka eivät ole samanlaisia  ja yhtä onnekkaita kuin minä. Olen onnekas siinäkin, että olen sattunut syntymään varakkaaseen sukuun, mulla ei ole koskaan ollut rahahuolia, olen voinut ottaa taloudellisia riskejä ryhtyessäni yrittäjäksi ja monella kaverillanikin on ihan sama tilanne, mutta en siltikään ole hämmästynyt, että mulla ja kavereillani  on näin, mutta  kaikilla ei ole. Mitä useammin tulee ulos omasta kuplastaan, sitä mielenkiintoisempiin asioihin voi törmätä :)

Toki toki. Mutta siis itselläni ei ainakaan ole mitään happyhappyjoyjoy tyttökirjaystäväporukkaa, vaan varsinkin vanhemmiten aika rakoillutkin porukka (sekä myös porukan ulkopuolisia kavereita/ystäviä). Mutta silti siinä on sitten porskutettu, ehkä ihan hyvinkin. Tai sitten olemme vaan jumittuneet siihen, emmekä enää osaa lähteä pois, vaikka kaikki ei niin mainiota olisikaan. 

Aina niitä ristiriitoja tulee, kaikkien kanssa. Joskus ne ärsyttää enemmän, joskus vähemmän. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Ai niin ja roskakoripuheilla tarkoitetaan sitä, että tällainen ihminen soittaa sulle silloin, kun haluaa helpottaa omaa pahaa oloaan. Hän purkaa kaiken sulle ja sinä kuuntelet. Kun hän on saanut puhuttua ja oloaan huojennettua, hänellä onkin jo kiire tekemään jotain muuta ja lopettaa puhelun tai jos olette tapaamassa, lähtee omaan suuntaan. Hän siis käyttää sinua "roskakorina", johon kippaa pahan olonsa ja kun on kipannut, ei tarvitse seuraasi sen enempää ennenkuin hänelle tulee taas tarve purkaa pahaa oloaan. Sulla ei mitä ilmeisimmin ole ollut tällaisia ystäviä? Ole onnellinen siitä :)

No ei ole kyllä ei. Toisaalta edelleen, "hädässä ystävä tutaan". Jos joku on kokenut eron, en osaa jäädä kovin katkeraksi siitä, että minun puheenvuoroni ei ollut nyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. 

Toisaalta minä itse toivoisin, että erinäiset mt-ongelmista kärsivät tutut voisivat puhua asioista enemmänkin, ja olen niistä itse suoraan kysellytkin. Usein saa valheita vastaukseksi, mutta siis pointtina on se, että kun jotakuta voi ahdistaa kuulla esim. lääkkeiden nimiä ym. aiheeseen liittyvää juttua, niin minä taas olen kiinnostunut itse, onko lääkkeitä vaihdettu tmv. Sen takia, että tällöin ymmärtää paremmin, jos käytöksessä on muutoksia. Ylipäänsä jos hoetaan vain, että ei tässä mitään, kaikki on hyvin, niin se vain pidemmän päälle vaikeuttaa kommunikointia. Jos toinen kertoisi avoimesti paskasta, sitä suhtautuisi itse myötätuntoisemmin ja hieman siimaa antaen. 

Vuosia sitten exäni petti ja siitä syntyi kriisi, joka lopulta päätyi eroon. Ajattelin ihan kuten sinäkin, että hädässä ystävä tutaan. Turvauduin ystävääni ja hän kuunteli kaiken, mitä mulla oli sydämelläni. Oli tukena. Joka ainoa kerta, kun olimme tavalla tai toisella yhteyksissä, mä purkauduin ja hän kuunteli. Meillä oli exän kanssa huoltajuuskiista pahimmillaan menossa ja olin juuri aikeissa soittaa taas kerran ystävälleni, mutta satuin vilkaisemaan Facebookia. Hämmästyin, kun ystäväni seinä oli täynnä osanottoja. Hänen miehensä oli kuollut syöpään. Ja kaikki kerrat olin vain puhunut omasta parisuhteestani, kusipäisestä exästäni, asunnon myymisestä, taloushuolistani jne tajuamatta lainkaan kysyä, mitä ystävälleni kuuluu. Taisin vielä pariin otteeseen sanoa, että lapsilla on parempi ilman isää. Voin rehellisesti myöntää, että mua hävetti. 

Hyvää pohdintaa. Mutta ethän sä silti voinut tietää. Jos hän olisi itse alkanut sulle avautua, olisit varmasti keskeyttänyt omat juttusi.

Olen aika varma, että monet näistä "toinen oli aina kuuntelija" -jutuista johtuvat väärinymmärryksistä, tietämättömyydestä, inhimillisestä itsekkyydestä ym. En usko, että kovinkaan usein siitä, että toinen ei yksinkertaisesti sietäisi toisen kertomista omista murheista, koska haluaisi vain itse puhua. Ei sitä aina voi tajuta huomioida omassa kriisissä toista, ellei sitä selkeästi sanota. 

Sitäpaitsi ihmiset on erilaisia. Minä olen sellainen, etten tykkää edes huudella omista murheista tai jutuista. Yleensä haluan makustella rauhassa ja selvitä jaloilleni, ennen kuin haluan edes kertoa kenellekkään. En tykkää vuodattaa ja märehtiä ja valittaa. 

Siksi yleensä olen se, joka kuuntelee muiden murheet. Se on hyvä, jos kuuntelemisestani on apua. Yleensä en kyllä pysty auttamaan, mutta voin kyllä kuunnella. Kuuntelen mieluummin, kuin puhun omista asioistani.

Ahdistuisin myös siitä, jos joku alkaisi kyselemään, että mitä sinulle kuuluu, miten miehesi kanssa, mitä teit viime kuussa, mihin kouluun lapsesi pääsi, joko tytölläsi on poikaystävä jne..

Ihmiset on erilaisia ja ystävyyssuhteita erilaisia. Se mikä käy yhdelle, ei käy toiselle. Sinulle, joka häpesit, kun ystäväsi ei kertonut sinulle miehensä kuolemasta, niin hän on voinut olla niin lukossa ja peloissaan, ettei ole pystynyt siitä edes puhumaan, ettei luhistu. Itse olen samanlainen. On ollut asioita, joista en ole voinut kertoa, koska olen pelännyt, että alan itkemään ja siitä ei olisi tullut loppua, vaan olisin luhistunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Ai niin ja roskakoripuheilla tarkoitetaan sitä, että tällainen ihminen soittaa sulle silloin, kun haluaa helpottaa omaa pahaa oloaan. Hän purkaa kaiken sulle ja sinä kuuntelet. Kun hän on saanut puhuttua ja oloaan huojennettua, hänellä onkin jo kiire tekemään jotain muuta ja lopettaa puhelun tai jos olette tapaamassa, lähtee omaan suuntaan. Hän siis käyttää sinua "roskakorina", johon kippaa pahan olonsa ja kun on kipannut, ei tarvitse seuraasi sen enempää ennenkuin hänelle tulee taas tarve purkaa pahaa oloaan. Sulla ei mitä ilmeisimmin ole ollut tällaisia ystäviä? Ole onnellinen siitä :)

No ei ole kyllä ei. Toisaalta edelleen, "hädässä ystävä tutaan". Jos joku on kokenut eron, en osaa jäädä kovin katkeraksi siitä, että minun puheenvuoroni ei ollut nyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. 

Toisaalta minä itse toivoisin, että erinäiset mt-ongelmista kärsivät tutut voisivat puhua asioista enemmänkin, ja olen niistä itse suoraan kysellytkin. Usein saa valheita vastaukseksi, mutta siis pointtina on se, että kun jotakuta voi ahdistaa kuulla esim. lääkkeiden nimiä ym. aiheeseen liittyvää juttua, niin minä taas olen kiinnostunut itse, onko lääkkeitä vaihdettu tmv. Sen takia, että tällöin ymmärtää paremmin, jos käytöksessä on muutoksia. Ylipäänsä jos hoetaan vain, että ei tässä mitään, kaikki on hyvin, niin se vain pidemmän päälle vaikeuttaa kommunikointia. Jos toinen kertoisi avoimesti paskasta, sitä suhtautuisi itse myötätuntoisemmin ja hieman siimaa antaen. 

Vuosia sitten exäni petti ja siitä syntyi kriisi, joka lopulta päätyi eroon. Ajattelin ihan kuten sinäkin, että hädässä ystävä tutaan. Turvauduin ystävääni ja hän kuunteli kaiken, mitä mulla oli sydämelläni. Oli tukena. Joka ainoa kerta, kun olimme tavalla tai toisella yhteyksissä, mä purkauduin ja hän kuunteli. Meillä oli exän kanssa huoltajuuskiista pahimmillaan menossa ja olin juuri aikeissa soittaa taas kerran ystävälleni, mutta satuin vilkaisemaan Facebookia. Hämmästyin, kun ystäväni seinä oli täynnä osanottoja. Hänen miehensä oli kuollut syöpään. Ja kaikki kerrat olin vain puhunut omasta parisuhteestani, kusipäisestä exästäni, asunnon myymisestä, taloushuolistani jne tajuamatta lainkaan kysyä, mitä ystävälleni kuuluu. Taisin vielä pariin otteeseen sanoa, että lapsilla on parempi ilman isää. Voin rehellisesti myöntää, että mua hävetti. 

Hyvää pohdintaa. Mutta ethän sä silti voinut tietää. Jos hän olisi itse alkanut sulle avautua, olisit varmasti keskeyttänyt omat juttusi.

Olen aika varma, että monet näistä "toinen oli aina kuuntelija" -jutuista johtuvat väärinymmärryksistä, tietämättömyydestä, inhimillisestä itsekkyydestä ym. En usko, että kovinkaan usein siitä, että toinen ei yksinkertaisesti sietäisi toisen kertomista omista murheista, koska haluaisi vain itse puhua. Ei sitä aina voi tajuta huomioida omassa kriisissä toista, ellei sitä selkeästi sanota. 

Kyllä se vain pitää tajuta tai opetella tajuamaan. Itse ainakin havahdun kyllä jossain vaiheessa vaikka keskellä syvintäkin kriisiä siihen, että nyt en ole kuunnellut toista tarpeeksi. Ja pyydän anteeksi. Ja yritän taas kuunnella paremmin. Kerran tämä on pelastanut ystävyyssuhteenkin päättymiseltä - toinen sanoi, että jos en olisi pyytänyt anteeksi, ystävyytemme olisi päättynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Ai niin ja roskakoripuheilla tarkoitetaan sitä, että tällainen ihminen soittaa sulle silloin, kun haluaa helpottaa omaa pahaa oloaan. Hän purkaa kaiken sulle ja sinä kuuntelet. Kun hän on saanut puhuttua ja oloaan huojennettua, hänellä onkin jo kiire tekemään jotain muuta ja lopettaa puhelun tai jos olette tapaamassa, lähtee omaan suuntaan. Hän siis käyttää sinua "roskakorina", johon kippaa pahan olonsa ja kun on kipannut, ei tarvitse seuraasi sen enempää ennenkuin hänelle tulee taas tarve purkaa pahaa oloaan. Sulla ei mitä ilmeisimmin ole ollut tällaisia ystäviä? Ole onnellinen siitä :)

No ei ole kyllä ei. Toisaalta edelleen, "hädässä ystävä tutaan". Jos joku on kokenut eron, en osaa jäädä kovin katkeraksi siitä, että minun puheenvuoroni ei ollut nyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. 

Toisaalta minä itse toivoisin, että erinäiset mt-ongelmista kärsivät tutut voisivat puhua asioista enemmänkin, ja olen niistä itse suoraan kysellytkin. Usein saa valheita vastaukseksi, mutta siis pointtina on se, että kun jotakuta voi ahdistaa kuulla esim. lääkkeiden nimiä ym. aiheeseen liittyvää juttua, niin minä taas olen kiinnostunut itse, onko lääkkeitä vaihdettu tmv. Sen takia, että tällöin ymmärtää paremmin, jos käytöksessä on muutoksia. Ylipäänsä jos hoetaan vain, että ei tässä mitään, kaikki on hyvin, niin se vain pidemmän päälle vaikeuttaa kommunikointia. Jos toinen kertoisi avoimesti paskasta, sitä suhtautuisi itse myötätuntoisemmin ja hieman siimaa antaen. 

En todellakaan haluaisi jonkun utelevan lämpimikseen lääkityksestäni. 😱

Mielestäni se ei ole kyllä mitään lämpimikseen utelua, jos koittaa tajuta, miksi tilanne tuntuu ehkä erityisen oudolta. Minä olen ymmärtänyt monia tilanteita ihan uudella tavalla, kun olen kuullut, että lääkitys on lopetettu tai lääke vaihdettu. Joskus lääkkeenvaihdon tosin kuulee jo toisen puheesta, joka voi kuulostaa sammaltavalta tai muuten oudolta. 

Jossain toisessa ketjussa täällä tuotiin siis esille, että "minä en todellakaan halua tietää mistään lääkkeistä tmv.", ja joku toinen taas sanoi, että no itselle se on normaalia elämää. Siitä asia tuli mieleeni. 

Vaikutat todella uteliaalta toisten asioista. Eikö sinulla ole mitään omaa elämää?

Määritellääs nyt ensiksi "todella utelias". Jos siis koittaa ymmärtää toista enemmän kysymysten kautta ja on valmis kuulemaan toisen ongelmista, niin on "todella utelias"?

Entä mitä tarkoitat "omalla elämällä"? Mielestäni omaan elämään kuuluu myös ystävät, kaverit  ja perhe sekä välittäminen heistä kuten myös pyrkimys ymmärtää heidän mielenliikkeitään ja elämäntilanteitaan. 

Onko siis sinulle "oma elämä" jokin tyhjiö, johon kuuluu vain sinä itse? Sitten minulla ei varmaan ole omaa elämää, jos "oma elämä" määritellään näin. 

Ihmiset avaavat itse niitä asioita, joista ovat valmiita ja halukkaita puhumaan. Älä utele. Tuollainen on ahdistavaa käytöstä.

Eri mieltä. On kohteliasta osoittaa valmius kuulla toisen murheita. Ei se ole utelemista vaan välittämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Ai niin ja roskakoripuheilla tarkoitetaan sitä, että tällainen ihminen soittaa sulle silloin, kun haluaa helpottaa omaa pahaa oloaan. Hän purkaa kaiken sulle ja sinä kuuntelet. Kun hän on saanut puhuttua ja oloaan huojennettua, hänellä onkin jo kiire tekemään jotain muuta ja lopettaa puhelun tai jos olette tapaamassa, lähtee omaan suuntaan. Hän siis käyttää sinua "roskakorina", johon kippaa pahan olonsa ja kun on kipannut, ei tarvitse seuraasi sen enempää ennenkuin hänelle tulee taas tarve purkaa pahaa oloaan. Sulla ei mitä ilmeisimmin ole ollut tällaisia ystäviä? Ole onnellinen siitä :)

No ei ole kyllä ei. Toisaalta edelleen, "hädässä ystävä tutaan". Jos joku on kokenut eron, en osaa jäädä kovin katkeraksi siitä, että minun puheenvuoroni ei ollut nyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. 

Toisaalta minä itse toivoisin, että erinäiset mt-ongelmista kärsivät tutut voisivat puhua asioista enemmänkin, ja olen niistä itse suoraan kysellytkin. Usein saa valheita vastaukseksi, mutta siis pointtina on se, että kun jotakuta voi ahdistaa kuulla esim. lääkkeiden nimiä ym. aiheeseen liittyvää juttua, niin minä taas olen kiinnostunut itse, onko lääkkeitä vaihdettu tmv. Sen takia, että tällöin ymmärtää paremmin, jos käytöksessä on muutoksia. Ylipäänsä jos hoetaan vain, että ei tässä mitään, kaikki on hyvin, niin se vain pidemmän päälle vaikeuttaa kommunikointia. Jos toinen kertoisi avoimesti paskasta, sitä suhtautuisi itse myötätuntoisemmin ja hieman siimaa antaen. 

Vuosia sitten exäni petti ja siitä syntyi kriisi, joka lopulta päätyi eroon. Ajattelin ihan kuten sinäkin, että hädässä ystävä tutaan. Turvauduin ystävääni ja hän kuunteli kaiken, mitä mulla oli sydämelläni. Oli tukena. Joka ainoa kerta, kun olimme tavalla tai toisella yhteyksissä, mä purkauduin ja hän kuunteli. Meillä oli exän kanssa huoltajuuskiista pahimmillaan menossa ja olin juuri aikeissa soittaa taas kerran ystävälleni, mutta satuin vilkaisemaan Facebookia. Hämmästyin, kun ystäväni seinä oli täynnä osanottoja. Hänen miehensä oli kuollut syöpään. Ja kaikki kerrat olin vain puhunut omasta parisuhteestani, kusipäisestä exästäni, asunnon myymisestä, taloushuolistani jne tajuamatta lainkaan kysyä, mitä ystävälleni kuuluu. Taisin vielä pariin otteeseen sanoa, että lapsilla on parempi ilman isää. Voin rehellisesti myöntää, että mua hävetti. 

Hyvää pohdintaa. Mutta ethän sä silti voinut tietää. Jos hän olisi itse alkanut sulle avautua, olisit varmasti keskeyttänyt omat juttusi.

Olen aika varma, että monet näistä "toinen oli aina kuuntelija" -jutuista johtuvat väärinymmärryksistä, tietämättömyydestä, inhimillisestä itsekkyydestä ym. En usko, että kovinkaan usein siitä, että toinen ei yksinkertaisesti sietäisi toisen kertomista omista murheista, koska haluaisi vain itse puhua. Ei sitä aina voi tajuta huomioida omassa kriisissä toista, ellei sitä selkeästi sanota. 

 

Kyllä se vain pitää tajuta tai opetella tajuamaan. Itse ainakin havahdun kyllä jossain vaiheessa vaikka keskellä syvintäkin kriisiä siihen, että nyt en ole kuunnellut toista tarpeeksi. Ja pyydän anteeksi. Ja yritän taas kuunnella paremmin. Kerran tämä on pelastanut ystävyyssuhteenkin päättymiseltä - toinen sanoi, että jos en olisi pyytänyt anteeksi, ystävyytemme olisi päättynyt.

Mutta mitä pyytää anteeksi, jos ei ole saanut mitään osviittaa, että kuuntelulle olisi tarvetta? Pyytää anteeksi sitä, ettei ollut ennustaja? Vai sitä, ettei vain jakanut automaattisesti kuunteluvuoroja tasaisesti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Ai niin ja roskakoripuheilla tarkoitetaan sitä, että tällainen ihminen soittaa sulle silloin, kun haluaa helpottaa omaa pahaa oloaan. Hän purkaa kaiken sulle ja sinä kuuntelet. Kun hän on saanut puhuttua ja oloaan huojennettua, hänellä onkin jo kiire tekemään jotain muuta ja lopettaa puhelun tai jos olette tapaamassa, lähtee omaan suuntaan. Hän siis käyttää sinua "roskakorina", johon kippaa pahan olonsa ja kun on kipannut, ei tarvitse seuraasi sen enempää ennenkuin hänelle tulee taas tarve purkaa pahaa oloaan. Sulla ei mitä ilmeisimmin ole ollut tällaisia ystäviä? Ole onnellinen siitä :)

No ei ole kyllä ei. Toisaalta edelleen, "hädässä ystävä tutaan". Jos joku on kokenut eron, en osaa jäädä kovin katkeraksi siitä, että minun puheenvuoroni ei ollut nyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. 

Toisaalta minä itse toivoisin, että erinäiset mt-ongelmista kärsivät tutut voisivat puhua asioista enemmänkin, ja olen niistä itse suoraan kysellytkin. Usein saa valheita vastaukseksi, mutta siis pointtina on se, että kun jotakuta voi ahdistaa kuulla esim. lääkkeiden nimiä ym. aiheeseen liittyvää juttua, niin minä taas olen kiinnostunut itse, onko lääkkeitä vaihdettu tmv. Sen takia, että tällöin ymmärtää paremmin, jos käytöksessä on muutoksia. Ylipäänsä jos hoetaan vain, että ei tässä mitään, kaikki on hyvin, niin se vain pidemmän päälle vaikeuttaa kommunikointia. Jos toinen kertoisi avoimesti paskasta, sitä suhtautuisi itse myötätuntoisemmin ja hieman siimaa antaen. 

Vuosia sitten exäni petti ja siitä syntyi kriisi, joka lopulta päätyi eroon. Ajattelin ihan kuten sinäkin, että hädässä ystävä tutaan. Turvauduin ystävääni ja hän kuunteli kaiken, mitä mulla oli sydämelläni. Oli tukena. Joka ainoa kerta, kun olimme tavalla tai toisella yhteyksissä, mä purkauduin ja hän kuunteli. Meillä oli exän kanssa huoltajuuskiista pahimmillaan menossa ja olin juuri aikeissa soittaa taas kerran ystävälleni, mutta satuin vilkaisemaan Facebookia. Hämmästyin, kun ystäväni seinä oli täynnä osanottoja. Hänen miehensä oli kuollut syöpään. Ja kaikki kerrat olin vain puhunut omasta parisuhteestani, kusipäisestä exästäni, asunnon myymisestä, taloushuolistani jne tajuamatta lainkaan kysyä, mitä ystävälleni kuuluu. Taisin vielä pariin otteeseen sanoa, että lapsilla on parempi ilman isää. Voin rehellisesti myöntää, että mua hävetti. 

Hyvää pohdintaa. Mutta ethän sä silti voinut tietää. Jos hän olisi itse alkanut sulle avautua, olisit varmasti keskeyttänyt omat juttusi.

Olen aika varma, että monet näistä "toinen oli aina kuuntelija" -jutuista johtuvat väärinymmärryksistä, tietämättömyydestä, inhimillisestä itsekkyydestä ym. En usko, että kovinkaan usein siitä, että toinen ei yksinkertaisesti sietäisi toisen kertomista omista murheista, koska haluaisi vain itse puhua. Ei sitä aina voi tajuta huomioida omassa kriisissä toista, ellei sitä selkeästi sanota. 

Ei voi liioitella ihmisten itsekkyyttä: osa ihmisistä antaisi vaikka heittää kaikki toiset noitina roviolle säästyäkseen itse tuollaiselta kohtalolta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Ai niin ja roskakoripuheilla tarkoitetaan sitä, että tällainen ihminen soittaa sulle silloin, kun haluaa helpottaa omaa pahaa oloaan. Hän purkaa kaiken sulle ja sinä kuuntelet. Kun hän on saanut puhuttua ja oloaan huojennettua, hänellä onkin jo kiire tekemään jotain muuta ja lopettaa puhelun tai jos olette tapaamassa, lähtee omaan suuntaan. Hän siis käyttää sinua "roskakorina", johon kippaa pahan olonsa ja kun on kipannut, ei tarvitse seuraasi sen enempää ennenkuin hänelle tulee taas tarve purkaa pahaa oloaan. Sulla ei mitä ilmeisimmin ole ollut tällaisia ystäviä? Ole onnellinen siitä :)

No ei ole kyllä ei. Toisaalta edelleen, "hädässä ystävä tutaan". Jos joku on kokenut eron, en osaa jäädä kovin katkeraksi siitä, että minun puheenvuoroni ei ollut nyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. 

Toisaalta minä itse toivoisin, että erinäiset mt-ongelmista kärsivät tutut voisivat puhua asioista enemmänkin, ja olen niistä itse suoraan kysellytkin. Usein saa valheita vastaukseksi, mutta siis pointtina on se, että kun jotakuta voi ahdistaa kuulla esim. lääkkeiden nimiä ym. aiheeseen liittyvää juttua, niin minä taas olen kiinnostunut itse, onko lääkkeitä vaihdettu tmv. Sen takia, että tällöin ymmärtää paremmin, jos käytöksessä on muutoksia. Ylipäänsä jos hoetaan vain, että ei tässä mitään, kaikki on hyvin, niin se vain pidemmän päälle vaikeuttaa kommunikointia. Jos toinen kertoisi avoimesti paskasta, sitä suhtautuisi itse myötätuntoisemmin ja hieman siimaa antaen. 

En todellakaan haluaisi jonkun utelevan lämpimikseen lääkityksestäni. 😱

Mielestäni se ei ole kyllä mitään lämpimikseen utelua, jos koittaa tajuta, miksi tilanne tuntuu ehkä erityisen oudolta. Minä olen ymmärtänyt monia tilanteita ihan uudella tavalla, kun olen kuullut, että lääkitys on lopetettu tai lääke vaihdettu. Joskus lääkkeenvaihdon tosin kuulee jo toisen puheesta, joka voi kuulostaa sammaltavalta tai muuten oudolta. 

Jossain toisessa ketjussa täällä tuotiin siis esille, että "minä en todellakaan halua tietää mistään lääkkeistä tmv.", ja joku toinen taas sanoi, että no itselle se on normaalia elämää. Siitä asia tuli mieleeni. 

Vaikutat todella uteliaalta toisten asioista. Eikö sinulla ole mitään omaa elämää?

Määritellääs nyt ensiksi "todella utelias". Jos siis koittaa ymmärtää toista enemmän kysymysten kautta ja on valmis kuulemaan toisen ongelmista, niin on "todella utelias"?

Entä mitä tarkoitat "omalla elämällä"? Mielestäni omaan elämään kuuluu myös ystävät, kaverit  ja perhe sekä välittäminen heistä kuten myös pyrkimys ymmärtää heidän mielenliikkeitään ja elämäntilanteitaan. 

Onko siis sinulle "oma elämä" jokin tyhjiö, johon kuuluu vain sinä itse? Sitten minulla ei varmaan ole omaa elämää, jos "oma elämä" määritellään näin. 

Ihmiset avaavat itse niitä asioita, joista ovat valmiita ja halukkaita puhumaan. Älä utele. Tuollainen on ahdistavaa käytöstä.

Eri mieltä. On kohteliasta osoittaa valmius kuulla toisen murheita. Ei se ole utelemista vaan välittämistä.

Riippuu ihan täysin siitä tavasta millä välittämisensä osoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Ai niin ja roskakoripuheilla tarkoitetaan sitä, että tällainen ihminen soittaa sulle silloin, kun haluaa helpottaa omaa pahaa oloaan. Hän purkaa kaiken sulle ja sinä kuuntelet. Kun hän on saanut puhuttua ja oloaan huojennettua, hänellä onkin jo kiire tekemään jotain muuta ja lopettaa puhelun tai jos olette tapaamassa, lähtee omaan suuntaan. Hän siis käyttää sinua "roskakorina", johon kippaa pahan olonsa ja kun on kipannut, ei tarvitse seuraasi sen enempää ennenkuin hänelle tulee taas tarve purkaa pahaa oloaan. Sulla ei mitä ilmeisimmin ole ollut tällaisia ystäviä? Ole onnellinen siitä :)

No ei ole kyllä ei. Toisaalta edelleen, "hädässä ystävä tutaan". Jos joku on kokenut eron, en osaa jäädä kovin katkeraksi siitä, että minun puheenvuoroni ei ollut nyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. 

Toisaalta minä itse toivoisin, että erinäiset mt-ongelmista kärsivät tutut voisivat puhua asioista enemmänkin, ja olen niistä itse suoraan kysellytkin. Usein saa valheita vastaukseksi, mutta siis pointtina on se, että kun jotakuta voi ahdistaa kuulla esim. lääkkeiden nimiä ym. aiheeseen liittyvää juttua, niin minä taas olen kiinnostunut itse, onko lääkkeitä vaihdettu tmv. Sen takia, että tällöin ymmärtää paremmin, jos käytöksessä on muutoksia. Ylipäänsä jos hoetaan vain, että ei tässä mitään, kaikki on hyvin, niin se vain pidemmän päälle vaikeuttaa kommunikointia. Jos toinen kertoisi avoimesti paskasta, sitä suhtautuisi itse myötätuntoisemmin ja hieman siimaa antaen. 

Vuosia sitten exäni petti ja siitä syntyi kriisi, joka lopulta päätyi eroon. Ajattelin ihan kuten sinäkin, että hädässä ystävä tutaan. Turvauduin ystävääni ja hän kuunteli kaiken, mitä mulla oli sydämelläni. Oli tukena. Joka ainoa kerta, kun olimme tavalla tai toisella yhteyksissä, mä purkauduin ja hän kuunteli. Meillä oli exän kanssa huoltajuuskiista pahimmillaan menossa ja olin juuri aikeissa soittaa taas kerran ystävälleni, mutta satuin vilkaisemaan Facebookia. Hämmästyin, kun ystäväni seinä oli täynnä osanottoja. Hänen miehensä oli kuollut syöpään. Ja kaikki kerrat olin vain puhunut omasta parisuhteestani, kusipäisestä exästäni, asunnon myymisestä, taloushuolistani jne tajuamatta lainkaan kysyä, mitä ystävälleni kuuluu. Taisin vielä pariin otteeseen sanoa, että lapsilla on parempi ilman isää. Voin rehellisesti myöntää, että mua hävetti. 

Hyvää pohdintaa. Mutta ethän sä silti voinut tietää. Jos hän olisi itse alkanut sulle avautua, olisit varmasti keskeyttänyt omat juttusi.

Olen aika varma, että monet näistä "toinen oli aina kuuntelija" -jutuista johtuvat väärinymmärryksistä, tietämättömyydestä, inhimillisestä itsekkyydestä ym. En usko, että kovinkaan usein siitä, että toinen ei yksinkertaisesti sietäisi toisen kertomista omista murheista, koska haluaisi vain itse puhua. Ei sitä aina voi tajuta huomioida omassa kriisissä toista, ellei sitä selkeästi sanota. 

 

Kyllä se vain pitää tajuta tai opetella tajuamaan. Itse ainakin havahdun kyllä jossain vaiheessa vaikka keskellä syvintäkin kriisiä siihen, että nyt en ole kuunnellut toista tarpeeksi. Ja pyydän anteeksi. Ja yritän taas kuunnella paremmin. Kerran tämä on pelastanut ystävyyssuhteenkin päättymiseltä - toinen sanoi, että jos en olisi pyytänyt anteeksi, ystävyytemme olisi päättynyt.

Mutta mitä pyytää anteeksi, jos ei ole saanut mitään osviittaa, että kuuntelulle olisi tarvetta? Pyytää anteeksi sitä, ettei ollut ennustaja? Vai sitä, ettei vain jakanut automaattisesti kuunteluvuoroja tasaisesti?

No sitä että olin sosiaalisesti niin törppö, että puhuin ja puhuin. Lieventävä asianhaara oli toki se, että olin kriisissä. Mutta ilmeisesti jotkut on törppöjä ilman kriisejäkin, kun tuollaisia joutuu edes kyselemään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Ai niin ja roskakoripuheilla tarkoitetaan sitä, että tällainen ihminen soittaa sulle silloin, kun haluaa helpottaa omaa pahaa oloaan. Hän purkaa kaiken sulle ja sinä kuuntelet. Kun hän on saanut puhuttua ja oloaan huojennettua, hänellä onkin jo kiire tekemään jotain muuta ja lopettaa puhelun tai jos olette tapaamassa, lähtee omaan suuntaan. Hän siis käyttää sinua "roskakorina", johon kippaa pahan olonsa ja kun on kipannut, ei tarvitse seuraasi sen enempää ennenkuin hänelle tulee taas tarve purkaa pahaa oloaan. Sulla ei mitä ilmeisimmin ole ollut tällaisia ystäviä? Ole onnellinen siitä :)

No ei ole kyllä ei. Toisaalta edelleen, "hädässä ystävä tutaan". Jos joku on kokenut eron, en osaa jäädä kovin katkeraksi siitä, että minun puheenvuoroni ei ollut nyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. 

Toisaalta minä itse toivoisin, että erinäiset mt-ongelmista kärsivät tutut voisivat puhua asioista enemmänkin, ja olen niistä itse suoraan kysellytkin. Usein saa valheita vastaukseksi, mutta siis pointtina on se, että kun jotakuta voi ahdistaa kuulla esim. lääkkeiden nimiä ym. aiheeseen liittyvää juttua, niin minä taas olen kiinnostunut itse, onko lääkkeitä vaihdettu tmv. Sen takia, että tällöin ymmärtää paremmin, jos käytöksessä on muutoksia. Ylipäänsä jos hoetaan vain, että ei tässä mitään, kaikki on hyvin, niin se vain pidemmän päälle vaikeuttaa kommunikointia. Jos toinen kertoisi avoimesti paskasta, sitä suhtautuisi itse myötätuntoisemmin ja hieman siimaa antaen. 

Vuosia sitten exäni petti ja siitä syntyi kriisi, joka lopulta päätyi eroon. Ajattelin ihan kuten sinäkin, että hädässä ystävä tutaan. Turvauduin ystävääni ja hän kuunteli kaiken, mitä mulla oli sydämelläni. Oli tukena. Joka ainoa kerta, kun olimme tavalla tai toisella yhteyksissä, mä purkauduin ja hän kuunteli. Meillä oli exän kanssa huoltajuuskiista pahimmillaan menossa ja olin juuri aikeissa soittaa taas kerran ystävälleni, mutta satuin vilkaisemaan Facebookia. Hämmästyin, kun ystäväni seinä oli täynnä osanottoja. Hänen miehensä oli kuollut syöpään. Ja kaikki kerrat olin vain puhunut omasta parisuhteestani, kusipäisestä exästäni, asunnon myymisestä, taloushuolistani jne tajuamatta lainkaan kysyä, mitä ystävälleni kuuluu. Taisin vielä pariin otteeseen sanoa, että lapsilla on parempi ilman isää. Voin rehellisesti myöntää, että mua hävetti. 

Hyvää pohdintaa. Mutta ethän sä silti voinut tietää. Jos hän olisi itse alkanut sulle avautua, olisit varmasti keskeyttänyt omat juttusi.

Olen aika varma, että monet näistä "toinen oli aina kuuntelija" -jutuista johtuvat väärinymmärryksistä, tietämättömyydestä, inhimillisestä itsekkyydestä ym. En usko, että kovinkaan usein siitä, että toinen ei yksinkertaisesti sietäisi toisen kertomista omista murheista, koska haluaisi vain itse puhua. Ei sitä aina voi tajuta huomioida omassa kriisissä toista, ellei sitä selkeästi sanota. 

 

Kyllä se vain pitää tajuta tai opetella tajuamaan. Itse ainakin havahdun kyllä jossain vaiheessa vaikka keskellä syvintäkin kriisiä siihen, että nyt en ole kuunnellut toista tarpeeksi. Ja pyydän anteeksi. Ja yritän taas kuunnella paremmin. Kerran tämä on pelastanut ystävyyssuhteenkin päättymiseltä - toinen sanoi, että jos en olisi pyytänyt anteeksi, ystävyytemme olisi päättynyt.

Mutta mitä pyytää anteeksi, jos ei ole saanut mitään osviittaa, että kuuntelulle olisi tarvetta? Pyytää anteeksi sitä, ettei ollut ennustaja? Vai sitä, ettei vain jakanut automaattisesti kuunteluvuoroja tasaisesti?

 

No sitä että olin sosiaalisesti niin törppö, että puhuin ja puhuin. Lieventävä asianhaara oli toki se, että olin kriisissä. Mutta ilmeisesti jotkut on törppöjä ilman kriisejäkin, kun tuollaisia joutuu edes kyselemään.

Siis hetkonen, vaihtuiko tässä kirjoittajat? Tuo edellinenhän sanoi, että hän kyllä havahtuu keskellä syvintäkin kriisiä siihen, ettei ole kuunnellut toista tarpeeksi. Mutta nyt ilmeisesti kommentoikin henkilö, joka erokriisin keskellä ei tajunnut kuunnella.

Kysymykseni oli joka tapauksessa yleisluontoinen eli jos ei ole tietoa, niin miten osata pyytää anteeksi. Konkreettisena esimerkkinä jos astut jonkun varpaalle, etkä huomaa tätä, niin miten osata pyytää sitä anteeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Ai niin ja roskakoripuheilla tarkoitetaan sitä, että tällainen ihminen soittaa sulle silloin, kun haluaa helpottaa omaa pahaa oloaan. Hän purkaa kaiken sulle ja sinä kuuntelet. Kun hän on saanut puhuttua ja oloaan huojennettua, hänellä onkin jo kiire tekemään jotain muuta ja lopettaa puhelun tai jos olette tapaamassa, lähtee omaan suuntaan. Hän siis käyttää sinua "roskakorina", johon kippaa pahan olonsa ja kun on kipannut, ei tarvitse seuraasi sen enempää ennenkuin hänelle tulee taas tarve purkaa pahaa oloaan. Sulla ei mitä ilmeisimmin ole ollut tällaisia ystäviä? Ole onnellinen siitä :)

No ei ole kyllä ei. Toisaalta edelleen, "hädässä ystävä tutaan". Jos joku on kokenut eron, en osaa jäädä kovin katkeraksi siitä, että minun puheenvuoroni ei ollut nyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. 

Toisaalta minä itse toivoisin, että erinäiset mt-ongelmista kärsivät tutut voisivat puhua asioista enemmänkin, ja olen niistä itse suoraan kysellytkin. Usein saa valheita vastaukseksi, mutta siis pointtina on se, että kun jotakuta voi ahdistaa kuulla esim. lääkkeiden nimiä ym. aiheeseen liittyvää juttua, niin minä taas olen kiinnostunut itse, onko lääkkeitä vaihdettu tmv. Sen takia, että tällöin ymmärtää paremmin, jos käytöksessä on muutoksia. Ylipäänsä jos hoetaan vain, että ei tässä mitään, kaikki on hyvin, niin se vain pidemmän päälle vaikeuttaa kommunikointia. Jos toinen kertoisi avoimesti paskasta, sitä suhtautuisi itse myötätuntoisemmin ja hieman siimaa antaen. 

Vuosia sitten exäni petti ja siitä syntyi kriisi, joka lopulta päätyi eroon. Ajattelin ihan kuten sinäkin, että hädässä ystävä tutaan. Turvauduin ystävääni ja hän kuunteli kaiken, mitä mulla oli sydämelläni. Oli tukena. Joka ainoa kerta, kun olimme tavalla tai toisella yhteyksissä, mä purkauduin ja hän kuunteli. Meillä oli exän kanssa huoltajuuskiista pahimmillaan menossa ja olin juuri aikeissa soittaa taas kerran ystävälleni, mutta satuin vilkaisemaan Facebookia. Hämmästyin, kun ystäväni seinä oli täynnä osanottoja. Hänen miehensä oli kuollut syöpään. Ja kaikki kerrat olin vain puhunut omasta parisuhteestani, kusipäisestä exästäni, asunnon myymisestä, taloushuolistani jne tajuamatta lainkaan kysyä, mitä ystävälleni kuuluu. Taisin vielä pariin otteeseen sanoa, että lapsilla on parempi ilman isää. Voin rehellisesti myöntää, että mua hävetti. 

Hyvää pohdintaa. Mutta ethän sä silti voinut tietää. Jos hän olisi itse alkanut sulle avautua, olisit varmasti keskeyttänyt omat juttusi.

Olen aika varma, että monet näistä "toinen oli aina kuuntelija" -jutuista johtuvat väärinymmärryksistä, tietämättömyydestä, inhimillisestä itsekkyydestä ym. En usko, että kovinkaan usein siitä, että toinen ei yksinkertaisesti sietäisi toisen kertomista omista murheista, koska haluaisi vain itse puhua. Ei sitä aina voi tajuta huomioida omassa kriisissä toista, ellei sitä selkeästi sanota. 

 

Kyllä se vain pitää tajuta tai opetella tajuamaan. Itse ainakin havahdun kyllä jossain vaiheessa vaikka keskellä syvintäkin kriisiä siihen, että nyt en ole kuunnellut toista tarpeeksi. Ja pyydän anteeksi. Ja yritän taas kuunnella paremmin. Kerran tämä on pelastanut ystävyyssuhteenkin päättymiseltä - toinen sanoi, että jos en olisi pyytänyt anteeksi, ystävyytemme olisi päättynyt.

Mutta mitä pyytää anteeksi, jos ei ole saanut mitään osviittaa, että kuuntelulle olisi tarvetta? Pyytää anteeksi sitä, ettei ollut ennustaja? Vai sitä, ettei vain jakanut automaattisesti kuunteluvuoroja tasaisesti?

 

No sitä että olin sosiaalisesti niin törppö, että puhuin ja puhuin. Lieventävä asianhaara oli toki se, että olin kriisissä. Mutta ilmeisesti jotkut on törppöjä ilman kriisejäkin, kun tuollaisia joutuu edes kyselemään.

Siis hetkonen, vaihtuiko tässä kirjoittajat? Tuo edellinenhän sanoi, että hän kyllä havahtuu keskellä syvintäkin kriisiä siihen, ettei ole kuunnellut toista tarpeeksi. Mutta nyt ilmeisesti kommentoikin henkilö, joka erokriisin keskellä ei tajunnut kuunnella.

Kysymykseni oli joka tapauksessa yleisluontoinen eli jos ei ole tietoa, niin miten osata pyytää anteeksi. Konkreettisena esimerkkinä jos astut jonkun varpaalle, etkä huomaa tätä, niin miten osata pyytää sitä anteeksi. 

Sama kirjoittaja. Olen siis normaalisti sosiaalisesti herkkä lukemaan ihmisiä, kriisissä tämä taitoni hetkellisesti heikkeni, mutta havahduin asiaan kuitenkin tarpeeksi ajoissa enkä menettänyt ystävääni. Sosiaalinen herkkyys ei varmaan olekaan mikään tiedollinen juttu, kyse on kyvystä havainnoida asioita osin intuitiivisestikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Miten selität (olematta törkeä) pitkän koulukiusaamistaustan omaavalle ihmiselle, että hänen persoonsansa on sellainen, ettei hänen kavereidensakaan kanssa haluta olla tekemisissä? Mulla oli aikoinaan tällainen tuttu ja teki itsemurhan sen jälkeen, kun hänen ystävänsä oli kertonut todellisen syyn. 

Mä tunsin erään, joka teki itsarin tultuaan hylätyksi ilman syytä katoamalla äkisti, tä ihminen ei kestänyt sitä vuosien epätietoisuutta ja epäreilua hylkäämistä.. jos todellinen syy on liian kipeä sanoa niin eikö voi vaan sanoa että ystävyys on nyt loppu, parempihan on kuin hävitä vaan jonnekin

Itsemurhaan päätyminen on yleensä useiden vuosien prosessi. Syitä ratkaisun taustalla on yleensä todella paljon.

Ja ne toisen henkilön sanat voivat olla viimeinen niitti, joka laukaisee itsemurhan hautomisen toteutumisasteelle.