Naurettavin kursailu, jota olet todistanut?

Vierailija kirjoitti:

Mun eteläpohjalainen suku on kursailun mestari. Meillä on nykyään sellainen koti, että keittiöstä ja ruokailutilasta ei näe suoraan olkkariin, joten olen jo pitkään tehnyt niin, että kun kahvi on vielä tippumassa, ja osa tarjoilusta ei ole vielä pöydässä, käyn huutamassa porukkaa kahville. Sit ihan rauhassa vien loput tarjottavat pöytään ja tsekkaan, onko kaikki ok ja kutsun toisen kerran. Sit kaadan kahvin kuppeihin ja menen kutsumaan kolmannen kerran, että ”nyt kahvi kyllä jäähtyy, lähäre ny mumma (tai isotäti, täti, eno... kuka nyt vanhin onkaan) siitä ensimmääsenä”. Silloin mumma sit viimeinkin nostaa takapuolensa sohvalta ja lähtee hitaasti liikkumaan kohti ruokailutilaa, ja muut seuraavat perässä kuin hidastetussa filmissä.

Kuvaan kuuluu, että jutustelua jatketaan tiiviisti ja jäädään seisoskelemaan ruokailutilan nurkalle tai pöydän ääreen, ja erikseen taas käsken ja vedän tuolla irti pöydästä, että ”istu mumma sinä tähän päätyyn”.

Sit alkaakin sen odottelu, että mumma ottaa ekana pöydästä pikkuleivän ja muut perässä. Ja vasta sen jälkeen, erillisten kehoitusten jälkeen, hän suostuu ottamaan päätarjottavaa. Sitten kaikki pyytää ”kaada vaan puoli kuppia lisää” mut ihan sujuvasti saa kaataa kupin täyteen, kun vaan kaataa menemään.

Että tämmöinen rituaali.

Tuohan on kun joku seurapiiritanssi, jossa tippuu heti pelistä jos ei tiedä miten koreografia menee.

Muistan joskus lapsuudessa perhetutun luona käydessä, haahuillessani epämääräisesti ympäriinsä, aikuinen tokaisi että "jos haluat jotain, ota itse, en ala palvelemaan". No autoin sitten itselleni mehua ja keksiä kaapista. Ei haitannut ketään eikä lapsi osannut moisesta edes loukkaantua, kun ei oltu tuollaisia kummallisia tapoja opetettu.

Ylipäätään tuo kaikki vanhempien iän ja auktoriteetin kunnioitus sääntöjen puitteissa on niin hohhoijaa ja viime vuosituhatta kuin olla ja voi. Kunnioitan kyllä kaikkia, ketkä ansaitsevat kunnioituksen muulla kuin sitä vaatimalla.

Vierailija kirjoitti:

Miten tästä on saatu aikaan 38 sivua? Ihmisten tarve arvostella toisten käytöstä on näköjään rajaton.

Joku kursailee, entä sitten? Kyllä sielu on naarmuja täynnä jos joku sanoo "en minä nyt... "

https://pics.me.me/good-good-let-the-butthurt-flow-through-you-30583680…

isän veli meni naimisiin lääkärin kanssa, perhe juhlissa ja yhteisissä kahvitus hetkissä tämä aiheutti sen että vanhin , isäni äiti siis ei millään voinut vanhimpana mennä ensin kun on lääkäri talossa, että jos lääkäri ensin, ja lääkäri tietenkin sanoi että mummo on hyvä vaan ja käy pöytään. Tätä meni sen muutaman ympyrän, lopulta mummo vaikersi ja kaikki päättyi siihen kun poikansa, siis isäni ja hänen 2 veljeään, armeijan ammattilaisia kajauttivat  ( huumorilla mutta sellaisella kapiaisen syvällä käskyäänellä ) miten se äitinsä käy sinne pöytään. Sen jälkeen kaikki taas sujui siitä eteenpäin, kunnes tuli uusi joulu tai kahvitus. 

Vierailija kirjoitti:

Ylipäätään tuo kaikki vanhempien iän ja auktoriteetin kunnioitus sääntöjen puitteissa on niin hohhoijaa ja viime vuosituhatta kuin olla ja voi. Kunnioitan kyllä kaikkia, ketkä ansaitsevat kunnioituksen muulla kuin sitä vaatimalla.

Ylipäätään kaikki kunnioitus ja sivistys ovat viime vuosituhatta ja wt-käytös normi nyt.

"Oks teil jäitä? En juo kokista ilman jäitä"

- ei ole jäitä.

Hyvin kelpasi sitten ilmankin.

Vitut

Vierailija kirjoitti:

Mun eteläpohjalainen suku on kursailun mestari. Meillä on nykyään sellainen koti, että keittiöstä ja ruokailutilasta ei näe suoraan olkkariin, joten olen jo pitkään tehnyt niin, että kun kahvi on vielä tippumassa, ja osa tarjoilusta ei ole vielä pöydässä, käyn huutamassa porukkaa kahville. Sit ihan rauhassa vien loput tarjottavat pöytään ja tsekkaan, onko kaikki ok ja kutsun toisen kerran. Sit kaadan kahvin kuppeihin ja menen kutsumaan kolmannen kerran, että ”nyt kahvi kyllä jäähtyy, lähäre ny mumma (tai isotäti, täti, eno... kuka nyt vanhin onkaan) siitä ensimmääsenä”. Silloin mumma sit viimeinkin nostaa takapuolensa sohvalta ja lähtee hitaasti liikkumaan kohti ruokailutilaa, ja muut seuraavat perässä kuin hidastetussa filmissä.

Kuvaan kuuluu, että jutustelua jatketaan tiiviisti ja jäädään seisoskelemaan ruokailutilan nurkalle tai pöydän ääreen, ja erikseen taas käsken ja vedän tuolla irti pöydästä, että ”istu mumma sinä tähän päätyyn”.

Sit alkaakin sen odottelu, että mumma ottaa ekana pöydästä pikkuleivän ja muut perässä. Ja vasta sen jälkeen, erillisten kehoitusten jälkeen, hän suostuu ottamaan päätarjottavaa. Sitten kaikki pyytää ”kaada vaan puoli kuppia lisää” mut ihan sujuvasti saa kaataa kupin täyteen, kun vaan kaataa menemään.

Että tämmöinen rituaali.

Joku kuvasi tätä seuraleikiksi tai tanssiksi. Hyvä vertaus!

Sukulaisilla oli kerran vieraita. Kahvipöytä katettiin ja pyydettiin vieraat pöytään. Kukaan ei tullut ja tarjoilut korjattiin pöydästä pois. Vieraat sitten aikojen päästä ilmaantuivat. Aika hämmästyneitä ilmeitä oli ollut, kun jäivät kuivin suin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se ei ole kursailua, se on varotoimi.

Varotoimi?  Mitä vastaan? Mitä pahaa voisi tapahtua vaikka nukkuisitkin käytetyissä lakanoissa?

Täältä sivulinjoilta huutelen, että mm. syyhy voisi tapahtua. Tätini nukkui kerran käytetyissä lakanoissa ja sai niistä syyhyn.

Tämä lapsuuden tarina ei ole niinkään kursailusta vaan lapsen kainoudesta ja siitä ettei ollut oppinut vielä sanoja ei kiitos, riittää jo. Olimme 70 luvun alussa sukuloimassa vähän kauempana meille lapsille vieraassa paikassa ja meidät, 3 sisarusta, n. 6-10 vuotta, istutettiin keittiöön kun muut vieraat istuivat olohuoneessa.

Talon emäntä piti huolen että tarjoilua oli koko ajan nenän edessä. Ja mehän syötiin. Meillä oli jostain syystä käsitys että ei ole kohteliasta sanoa tädille ei kun hän tyrkytti lisää joten söimme kaiken mitä hän eteen toi. Jos äiti olisi ollut paikalla hän olisi varmaan puuttunut lopulta asiaan mutta hänhän istui koko ajan olohuoneessa.

Ikäni muistan sen miten vakavina istuimme ja söimme kaikki mitä tuli, kaikki lautaselliset perunaa ja kastiketta, laatikot, leivät jne. Sitten jäätelöä, pullaa, keksejä, mehua. Kylässähän piti olla kiltisti eikä saanut lähteä kuljeksimaan ruokapöydästä. Vanhemmalle olisi uskaltanut kuiskatakin että on jo täynnä, vieraalle tädille ei.

Muistan siskoni kauhistuneen katseen luumukiisselin saapuessa...eikö tämä lopu koskaan? En varmaan koskaan ole ollut niin täynnä kuin silloin. Muistan kun vierailun loppuvaiheessa taapersimme vatsat piukeina autolle, lähtö oli todellinen helpotus.

Ehdimme ajaa kymmenisen minuuttia kun oksensin räjähtävällä voimalla koko kattauksen autoon ja isän lakille ja takille jotka olivat sylissäni. Kyllä oli helpotus! Muistan kun isä siivosi vaatteitaan ojan pientareella ja tuumi että olisi voinut etukäteen sanoakin huonosta olosta...äiti opetti meille vähän jälkijunassa että saa myös sanoa kun on kylläinen. Myöhemmin mietimme myös eikö se tätikään ollut yhtään ajatellut paljonko lapseen voi ahtaa. On naurattanut myöhemmin mutta silloin ei.

Ymmärtääkseni satakuntalaiset ovat kursailun maailmanmestareita. Persus ei nouse penkistä ennen kuin kaikki muut ovat käyneet hakemassa sen kylmäksi jäähtyneen kahvinsa. Ja takuulla ei oteta pöydästä aloittamatonta täytekakkua vaikka kuinka tekisi mieli, vaan ensin ladotaan lautaselle pullanpala ja ehkä pala kuivaakakkua.

Kaikkein hauskinta (tai ikävintä) on seurata, kun ihmiset kävelevät kohti kahvipöytää kuin hidastetussa filmissä ja sama hidastelu jatkuu pöydän ympärillä,  otanko tuota vai otanko tätä?????!!!!

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli ylioppilasjuhlat ja katoin olohuoneessa olevalla ruokapöydälle valkoisen liinan ja astiat valmiiksi isovanhempia varten. Muut saisi sitten syödä terassilla ja muilla tilapäisillä pöytäratkaisuilla. Eikös isovanhemmat sitten ekana ruokaa otettuaan mennyt ulos johonkin puutarhatuoliin syömään kun ei mua varten tarvi. Siinä parhaassa pöydässä ei sit syönyt kukaan.

Meillä ihan sama juttu!

Lakkiaisjuhlaa viettävien kaksosten jälkeen ruokaa menivät hakemaan isovanhemmat. Neuvoin heille, kuten kummeillekin, että menevät istumaan kaksosten kanssa isoon pöytään. Muille vieraille oli samassa huoneessa tarjolla pienempiä pöytiä. Lisäksi ja olin kattanut osan pöydistä ulos pihamaalle, kun ajattelin, että nuoriso voisi haluta ruokailla vanhemmista vieraista erillään.

Eivätkös toiset isovanhemmat klenkanneet sinne pihalle, kaikkein kaukaisimpaan pöytään. Istuivat kaksistaan etäällä kaikesta tarjoilusta ja minä kävin vähän väliä katsomassa tarvitsevatko mitään lisää, täyttämässä lasia ja tarjoamassa lisää ruokaa.

Nämä 'en halua olla vaivaksi, kyllä meille riittää pienin pöytä pihalla'- isovanhemmat menettivät ylioppilaiden kuulumiset ja suunnitelmat. Ja totta tosiaan olivat vaivaksi kursailunsa vuoksi. 

Ruokaqilun loputtua, ennen kahvitarjoilua olivat pahoilla mielin, kun eivät olleet kunnolla kuulleet puheita, eivätkä myöskään kenenkään kuulumisia. Kysyin josko haluaisivat siirtyä sisälle kahvia juomaan ja vihdoin heille varattu paikka kelpasi. 

Kusrailu on suurimmaksi aikansa elänyttä. Toisaalta se varmistaa sen, ettei käy niin kuin usein erään tutun miehen kanssa, joka sy paljon ja säntää ekana pöytään, rohmaisee aimo apalan tarjottavia ja muuta sitten yrittävät jakaa jäljelle jäänyttä kristillisesti. Eli hyvä määrä kursialua, kohteliaisuutta on ok, kun siis tilannetajuisesti liikkuu ja syö sopivan määrän (vaikka olisi kuinka nälkä). 

Vierailija kirjoitti:

Tämä lapsuuden tarina ei ole niinkään kursailusta vaan lapsen kainoudesta ja siitä ettei ollut oppinut vielä sanoja ei kiitos, riittää jo. Olimme 70 luvun alussa sukuloimassa vähän kauempana meille lapsille vieraassa paikassa ja meidät, 3 sisarusta, n. 6-10 vuotta, istutettiin keittiöön kun muut vieraat istuivat olohuoneessa.

Talon emäntä piti huolen että tarjoilua oli koko ajan nenän edessä. Ja mehän syötiin. Meillä oli jostain syystä käsitys että ei ole kohteliasta sanoa tädille ei kun hän tyrkytti lisää joten söimme kaiken mitä hän eteen toi. Jos äiti olisi ollut paikalla hän olisi varmaan puuttunut lopulta asiaan mutta hänhän istui koko ajan olohuoneessa.

Ikäni muistan sen miten vakavina istuimme ja söimme kaikki mitä tuli, kaikki lautaselliset perunaa ja kastiketta, laatikot, leivät jne. Sitten jäätelöä, pullaa, keksejä, mehua. Kylässähän piti olla kiltisti eikä saanut lähteä kuljeksimaan ruokapöydästä. Vanhemmalle olisi uskaltanut kuiskatakin että on jo täynnä, vieraalle tädille ei.

Muistan siskoni kauhistuneen katseen luumukiisselin saapuessa...eikö tämä lopu koskaan? En varmaan koskaan ole ollut niin täynnä kuin silloin. Muistan kun vierailun loppuvaiheessa taapersimme vatsat piukeina autolle, lähtö oli todellinen helpotus.

Ehdimme ajaa kymmenisen minuuttia kun oksensin räjähtävällä voimalla koko kattauksen autoon ja isän lakille ja takille jotka olivat sylissäni. Kyllä oli helpotus! Muistan kun isä siivosi vaatteitaan ojan pientareella ja tuumi että olisi voinut etukäteen sanoakin huonosta olosta...äiti opetti meille vähän jälkijunassa että saa myös sanoa kun on kylläinen. Myöhemmin mietimme myös eikö se tätikään ollut yhtään ajatellut paljonko lapseen voi ahtaa. On naurattanut myöhemmin mutta silloin ei.

Minun tuputtajatätini ei usko, että toinen voi olla kylläinen. Taputus jatkuu, enkä enää aikuisia poikiani tuo tädille kylään, koska he eivät rohkene tarpeeksi rumasti sanoa, ettei enää yhtään kääretorttua.

Mä en oikein ymmärrä, millä perusteella vanhemmat ihmiset ovat ns. arvokkaampia kuin nuoremmat. Mun mielestä kunnioitus ansaitaan omilla teoilla ja käytöksellä, ei iällä. Ymmärrän toki, että esimerkiksi bussissa on kohteliasta jättää etupenkit vanhemmille mahdollisen heikomman kunnon vuoksi ja huomioida tämä seikka muissakin tilanteissa, mutta muuten kohtelen kaikkia tasa-arvoisesti iästä riippumatta.

Olen nuori aikuinen, joka on kokenut enemmän kuin moni mua vanhempi ihminen. Olen huomannut, että elämänkokemusta ja viisautta ei mitata aina iällä. Tai sitten olen liian nuori ymmärtämään tämmöisiä sääntöjä...

Seitkytäluvulla yks jätkä kruisaili vanhalla Mossella. Vottex kuvitella?

En tiiä onko tää kursailua, mutta... Muutin nuorena kämppään, jossa oli kylpyamme. Äitini rakastaa kylpemistä ja halusi tulla nauttimaan tästä luksuksesta. Laitoin sille kylvyn valmiiksi ja lopuksi annoin sille parhaimman (Pentikin!) pyyhkeen joka multa löytyi ja jonka olin hiljattain ostanut itselleni. Äitini pyyhki siihen vähän itseään ja sanoi sitten: "Tää on liian pehmeä! Ei tää ime kosteutta! Anna mulle joku toinen pyyhe!"

Sanoin, että se on ihan hyvä, sä oot vain tottunut semmosiin koppuraisiin 20 vuotta vanhoihin pyyhkeisiin joita teillä isän kanssa on kaapit täynnä. Huomautin myös, että en halua enempää likapyykkiä, koska joudun pesemään pyykkini pesutuvassa, joka on viereisessä rapussa.

Äiti vänkäsi kuin pikkulapsi niin kauan että suostuin antamaan sille uuden pyyhkeen. Voi jumala että se ihminen osaa välillä olla pikkumainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kursaillaanko Pohjanmaalla? -- Minulla on tuttuja Pohjanmaalta Seinäjoelta Ouluun enkä ole koskaan törmännyt sillä suunnalla kursailuun. Pöytä notkuu ja heti käydään kiinni tarjoiluun. --

Ei kursailla! En ole ikinä käynyt itä-Suomessa enkä ole kursailuun törmännyt koskaan. Tosi hauska lukea tätä ketjua :D 

Minun mummolla ja äitillä on sanonta "se on annettu mikä on tarjottu" eli jos ei tarjottavat heti kelpaa, niin emäntä on tehnyt velvollisuutensa, eli tarjonnut, ja jos ei vieraalle kelpaa, niin se on hänen ongelmansa. Kahvipöytään mennään kyllä ihan samalla sekunnilla, kun kutsu käy. En ole valitettavasti ollut koskaan seuruesssa, jossa olisi joku savolainen mukana. Mitenhän siinä kävisi, kun porukka kutsuttaisiin pöytään, mutta savolainen jäisikin kiusaantuneena venkoilemaan sohvalle.

Olen keski-pohjanmaalla maatalossa kasvanut enkä ole kyllä koskaan todistanut meidän suvussa kursailua! Kaikille kulkijoille ja kauppiaille on kahvia ja ruokaa tarjottu ja yleensä on kelvannut. Ei kukaan ainakaan ole ruvennut venkoilemaan asian kanssa jos kysytään otatko lihasoppaa :D

Tämä keskustelu pisti kyllä miettimään onko meidän suku sitten epä-pohjalainen ja olen käyttäytynyt kavereiden kodeissa sopimattomasti kun pöytään olen istunut käskystä ja syönyt mitä eteen laitetaan.

Kun muutin reilu parikymppisenä etelä-suomeen jaksoin pari vuotta kysyä aina remonttimiehiltä ja kodinkoneasentajilta otatko kahvia tai ruokaa. Yhden ainoan kerran on jääty kahville!! Ja kyseinen asentaja kysyi heti että olenko pohjanmaalta kun kahvia tarjoat. Huomasin sitten täällä tosiaan pidetään ihan pököpäänä kun evästää tuntemattomia työtään tekeviä ihmisiä. :)

Lämpimät muistot jäi lapsuudesta kun koulun jälkeen syötiin perhe ja rengit samassa pitkässä pöydässä äidin laittamaa ruokaa. Ja aamulla tiesi milloin äiti on lomalla kun lomittaja oli aamunavetan jälkeen tuvassa kahvilla. Iltamyöhään jos naapurin isäntä oli isän kanssa keittiössä tiesi että jollakin lehmällä on ollut vaikea poikimen ja on tarvittu lisäkäsiä avuksi.

Ohis, mutta jatkakaa :D

Mitä tyrkyttää jotakin viimeistä kakkupalaa tai karkkia toisille, jos itse sen haluaisi syödä. Sitten kun toinen ottaa sen vastaan puhutaan selän takana kuinka röyhkeästi kakkupalan ottanut teki.

Valot päälle id i oottit.

Vierailija kirjoitti:

En tiiä onko tää kursailua, mutta... Muutin nuorena kämppään, jossa oli kylpyamme. Äitini rakastaa kylpemistä ja halusi tulla nauttimaan tästä luksuksesta. Laitoin sille kylvyn valmiiksi ja lopuksi annoin sille parhaimman (Pentikin!) pyyhkeen joka multa löytyi ja jonka olin hiljattain ostanut itselleni. Äitini pyyhki siihen vähän itseään ja sanoi sitten: "Tää on liian pehmeä! Ei tää ime kosteutta! Anna mulle joku toinen pyyhe!"

Sanoin, että se on ihan hyvä, sä oot vain tottunut semmosiin koppuraisiin 20 vuotta vanhoihin pyyhkeisiin joita teillä isän kanssa on kaapit täynnä. Huomautin myös, että en halua enempää likapyykkiä, koska joudun pesemään pyykkini pesutuvassa, joka on viereisessä rapussa.

Äiti vänkäsi kuin pikkulapsi niin kauan että suostuin antamaan sille uuden pyyhkeen. Voi jumala että se ihminen osaa välillä olla pikkumainen.

Uudet pehmeät pyyhkeet oikeastikin imee huonommin. ne pitää muutaman kerran pestä että karheutuvat ja alkavat imeä kunnolla. Äitisi näkökulmasta annoit hänelle huonon pyykeen ja kiukuttelit kun hän pyysi toimivampaa.

Vierailija kirjoitti:

En tiiä onko tää kursailua, mutta... Muutin nuorena kämppään, jossa oli kylpyamme. Äitini rakastaa kylpemistä ja halusi tulla nauttimaan tästä luksuksesta. Laitoin sille kylvyn valmiiksi ja lopuksi annoin sille parhaimman (Pentikin!) pyyhkeen joka multa löytyi ja jonka olin hiljattain ostanut itselleni. Äitini pyyhki siihen vähän itseään ja sanoi sitten: "Tää on liian pehmeä! Ei tää ime kosteutta! Anna mulle joku toinen pyyhe!"

Sanoin, että se on ihan hyvä, sä oot vain tottunut semmosiin koppuraisiin 20 vuotta vanhoihin pyyhkeisiin joita teillä isän kanssa on kaapit täynnä. Huomautin myös, että en halua enempää likapyykkiä, koska joudun pesemään pyykkini pesutuvassa, joka on viereisessä rapussa.

Äiti vänkäsi kuin pikkulapsi niin kauan että suostuin antamaan sille uuden pyyhkeen. Voi jumala että se ihminen osaa välillä olla pikkumainen.

Äitisi ei käyttäytynyt kohteliaasti, mutta siinä hän oli oikeassa, että upouusi froteepyyhe (olkoonkin Pentikin - onko ne jotenkin hienoja?), ehkä ei kertaakaan vielä pesty, ei ime kosteutta kunnolla. Vasta parin pesun jälkeen alkaa olla parhaimmillaan.