Muistatteko kun saitte yo-lakin ja ajattelitte että kaikki on elämässä mahdollista?

No muistan haaveet ja unelmat ja optimismin, mutta eivät ne sinänsä ole mihinkään menneet. Osa on toteutunut ja ylikin, osa on mennyt pieleen, eiköhän se ole ihan normaalia elämää sellainen. Oikeastiko te kyynistytte siitä, että kaikkea ette ole saaneet tai saavuttaneet? Aika surullista.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on edelleen sama fiilis. Ikää 40v.

Mulla myös. Ikää 50

Muistan sen tunteen. Nyt 15v myöhemmin ei enää ole sitä samaa optimismia. Jotenkin väsähtänyt olo, ei jaksa innostua asioista samalla tavalla kuin nuorena.

Vierailija kirjoitti:

En odottanut mitään. En olisi halunnut pitää juhlia silloin ollenkaan. Minusta oli toiveet ja itseluottamus hakattu henkisesti ja fyysisesti jo vuosia aemmin. Alisuoriuduin ja vaati todellisen pesäeron koko sukuun, että kykenin saavuttamaan edes osan mahdollisesta potentiaalistani. Yliopisto-opinnot aloitettuani ammattiopisto-opintojen jälkeen kuulin vain vittuilua siitä, kuka tai mikä luulen olevani. Vieläkään en ole tyytyväinen, vaikka korkeakoulututkinto siis tuli luettua. Olen myös vakituisessa työssä. Minuun on iskostettu se, että en ole mitään tai jos kuvittelen olevani, se on omaa mielikuvitustani.

Hakeudu terapiaan, putsaa suvun pska pois itsestäsi.

Saavutuksesi eivät ole sen huonompia kuin kenenkään muunkaan, miksi olisivat.

Muistan. Oli upeaa kun kolmen vuoden kova työ ja stressi lopulta palkittiin, ja palkintona oli erittäin hyvät paperit. Kaikki mitä silloin suunnittelin ammatillisesti, on toteutunut. Perheen perustaminen oli rikkonaisempaa, olen nykyään yh ja vain yksi lapsi, kun luulin että edessä olisi samanlainen mukava perhe-elämä kuin vanhemmilla. Olin liian naiivi ja kiltti puolison valinnassa ja liitossa. Onneksi siitä huolimatta pidin jatkuvasti huolen opinnoista ja urasta, niin erosta huolimatta minä ja lapsi ollaan taloudellisesti turvattuja.

Vierailija kirjoitti:

Muistan. Oli upeaa kun kolmen vuoden kova työ ja stressi lopulta palkittiin, ja palkintona oli erittäin hyvät paperit. Kaikki mitä silloin suunnittelin ammatillisesti, on toteutunut. Perheen perustaminen oli rikkonaisempaa, olen nykyään yh ja vain yksi lapsi, kun luulin että edessä olisi samanlainen mukava perhe-elämä kuin vanhemmilla. Olin liian naiivi ja kiltti puolison valinnassa ja liitossa. Onneksi siitä huolimatta pidin jatkuvasti huolen opinnoista ja urasta, niin erosta huolimatta minä ja lapsi ollaan taloudellisesti turvattuja.

Edelleen siis tulevaisuudenusko, vaihdoin juuri työpaikan parempaan.

N50

Muistan ja sen jälkeen mikään ei ole mennyt niinkuin olin haaveillut.

Ei minulla ole tuollaista ajatusta ollut ikinä. Olen ollut hyvin realistinen ja tiennyt, mihin minusta on tai ei ole ja paljonko töitä täytyy sen eteen tehdä. Ehkä siksi olenkin tällä hetkellä hyvässä asemassa työelämässä, en ole ikinä haihatellut, vaan tiennyt, että tavoitteiden eteen täytyy tehdä töitä ja oma paikka maailmassa ansaita, ei sitä kukaan tarjottimella eteen tuo.

Tulee oudot fiilikset, kun ajattelen sitä aikaa. Kuunneltiin Ultra Brata, pidettiin maksihameita ja naruolkaintoppeja. Luulin silloin, että varmaan 25-vuotiaana viimeistään olen naimisissa - nyt kolmevitosena edelleen ikisinkku. Mutta sen toteutin, että lähdin ulkomailla ja sille tielle jäin. Se olikin suurempi haave kuin se oma perhe; ehkä minulle ei vain suoda molempia.

Mä muistan sen kaikki tietävyyden. Oltiin niin aikuisia.

Tulevaisuutta mulla ei ikinä ole ollut.

Kyllä muistan. Ah ihanaa aikaa. Olen aina halunnut viestittää sen vapauden tunteen eteenpäin, viimeeksi eilen puheessani kummitytölleni.

Tiedän, tiedän. Kaikki elämässä ei mene putkeen. Mutta edelleen muistelen nauttien sitä loppukevättä reilusti yli neljäkymmentä vuotta sitten.

Keväällä 1981...

Maailma on muuttunut paljon. Moni lukion ope jo delannut.

Silloin laman keskellä tuntui, että mikään ei ole mahdollista. Pidin välivuoden, opiskelin väärää alaa, kunnes vaihdoin. Sen jälkeen alkoikin tapahtua, kun sain hyvän työn, jonka jälkeen vielä paremman ja sinne tein lopputyön. Olen ollut muutaman vuoden unelmatyössäni. Ylioppilasjuhlien jälkeen luulin, että alamäki alkaa.

Minulla oli täysin erilainen fiilis. Muistan kun kevätjuhlan lopuksi me kaikki lakin saaneet nousimme lavalla ja ihmiset hyppivät ja pomppivat ihan innoissaan ja huusivat ”koulu on loppu, koulu on loppu” jne. Kaikki tuntuivat olevan innosta ja ilosta pökerryksissä. Itse koitin pomppia mukana ja mietin vaan että ”ei tämä nyt kyllä oikeastaan tunnu ihmeelliseltä tai miltään hienolta. Koulutiellä kaikki oli selkeää, kunhan vaan seurasi polkua jota joku muu oli rakentanut meille oppilaille”. Tulevaisuus ennemmin pelotti kun yhtäkkiä joutuikin itse vastaamaan elämästään ha päätöksistään. Mitä jos tekisi huonoja päätöksiä.

No opiskelin hyvän tutkinnon, sain hyvän työpaikan, perhekin löytyy. Eli meni hyvin. Mutta opiskeluaika lukiosta pääsyn jälkeen tuntui lähinnä ahdistavalta kun ei tiennyt paikkaansa maailmassa. Muistan kun talvella kuljin bussilla yliopistolle ja matkalla näin ikkunasta lumia kolaavan talonmiehen (silloin oli vielä talokohtaiset talonmiehet, huoltoyhtiöistä ei oltu kuultukaan). Minä, maisteriopiskelija, olin kateellinen tuolle talonmiehelle jolle oli jo löytynyt paikka maailmassa. Aidosti kadehdin häntä.