Muistatteko kun saitte yo-lakin ja ajattelitte että kaikki on elämässä mahdollista?

Muistan. Olin lukenut pääsykokeisiin ja uskoin lujasti, että tästä se unelma alkaa. Niin kuin alkoikin eli sain toivomani opiskelupaikan, kivan kämpän, uusia kavereita, osa-aikatöitä jne. Tuli matkustelua, tenttejä, pitkiä ihania kesäöitä jutellen ja maailmaa parantaen. Valmistuminen, työpaikka, puoliso, lapset.

Ihan kaikki tuntui mahdolliselta, kun sain ylioppilaslakkini ja ihan itse tein siitä mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

En mäkäön kuvitellut, että kaikki on mahdollista. Vähänks oot ap vammanen. Kirjoitin ihan kyllä ällän pperit, mutta eiköhän lähiinä jonkun maalaiskoulun tollo ajattele, että "nyt on kaikki mahdollista". Ei hesalainen ainakaan kuvitellut sellaista.

Ainoat ällät jotka sinä olet saanut on sanassa 'Ylioppilastodistus'.

Vierailija kirjoitti:

Täysin kyrpiiintynyt fiilis siitä, että kolme vuotta tuli hukattua asiaan jolla ei tee mitään. Ja sama fiilis edelleen AMK-inssin ja dippainssin papereiden jälkeen, lukio auttamatta turhin laitos intin kanssa mikä käyty läpi.

Miksi et mennyt suoraan lukiosta DI opintoihin?

Vierailija kirjoitti:

Muistatteko kun saitte yo-lakin ja ajattelitte että kaikki on elämässä mahdollista?

Voi voi sitä naiivia optimismia silloin nuorena........ Kyllä se vähän huvittaa nyt vanhempana.

En koskaan saanut YO -lakkia, valmistuin ammattikoulusta merkonomiksi. Haaveilen yhä oman yrityksen perustamisesta tai kevytyrittäjyydestä, enkä koskaan aio luovuttaa. Enää on vain yksi este matkalla ja se on perustulo tai oikeastaan sen puuttuminen. Siksi kannatan kansalaispalkkaa, omien tavotteiden saavuttamiseksi.

En. Olin tuolloin masentunut, lääkkeitä väärinkäyttävä, paskan todistuksen saanut itsemurhan partaalla oleva luuseri. Myöhemmin tajusin ettei elämä ollutkaan niin toivotonta, ja vaikkei nyt ihan kaikki olisikaan mahdollista niin elämä on loppupeleissä mieluisaa ja nautinnollista. Moni asia kuitenkin on mahdollista jos vaan jaksaa yrittää. Ja jos jokin ei onnistukaan yrityksistä huolimatta, entä sitten? Kaikille tulee pettymyksiä ennemmin tai myöhemmin, sama juttu sitten niiden onnistumisien ja ilon aiheiden kanssa.

Mä en muista koskaan oikein ajatelleeni, että kaikki olisi mahdollista. Vaikka kirjoitin L:n paperit ja valmistuin maisteriksi hyvin arvosanoin. No, jossain vaiheessa ammatillinen alamäki sitten alkoikin.

Lakkiaisissani olin raskaana viikolla 10 ja päättänyt pitää lapsen. Kukaan muu ei vielä tiennyt. Kiva siinä oli tulevaisuuden suunnitelmia hehkuttaa sukulaisille, kun tiesin, että oikeasti olisin kotiäiti yhdeksän kuukauden päästä.

Musta ei ole ikinä tuntunut siltä että kaikki on mahdollista.

Nuorempana oikeastaan vielä vähemmän kuin nyt. Nyt uskonkin siihen että pystyn saavuttamaan tavoitteitani, silloin en oikein uskaltanut edes haaveilla mistään, saati tavoitella niitä haaveita.

Vierailija kirjoitti:

Muistan. En silloin vielä tiennyt mitä haluaisin tehdä isona, mutta ajattelin että kyllä asiat aina selviää. 12 v myöhemmin ei ole selvinnyt. En tiedä vieläkään, ajelehdin paskaduunista toiseen loppuunpalamisen partaalla.

Sama täällä! Kirjoitin 32 vuotta sitten!😂😂😂

Muistan tämän hyvin. Pääsin lukiosta helposti läpi ja olin sina ollut hyvä koulussa. Tuntui todella siltä että nyt se oma elämä alkaa ja kaikki on mahdollista. Varsinkin kun muutin pienestä kaupungista suurempaan. Muistan miten vapauttavalta se tuntui. Nyt tuntuu surulliselta se, että olen 37 ja minusta on tullut pessimistinen ja katkera. Lähinnä yksityiselämän ongelmien takia. Menin nopeasti naimisiin ja saimme kaksi lasta. Vasta kun elämä on tuonut vastaan terveysongelmia, keskenmenoja ym on puolison todellinen luonne paljastunut. Ei osaa tukea, jään sina yksin surujeni kanssa. Ystävät ja suku kaukana. Ero luultavasti tulossa.

Juu ja vieläkin on kaikki mahdollista kymmenen vuotta myöhemmin 😇

Minä en ajatellut mitään mahdollisuuksia, kun ostin lakin. Se meni aika lailla hällä väliä -tunnelmassa.

Kyllä, koska samalla oli nuoremman lapsen ristiäiset. Olin sen ajan yrityksestäni äitiyslomalla.

Vierailija kirjoitti:

Yo-lakin saaminen ei ollut kummoinenkaan kokemus, kävin lukion vain painostuksen takis.

Muuten kyllä muistan nuoruuden optimismin ja itsevarmuuden. Ajattelin että on itsestään selvää että löydän oman alan töitä, perustan perheen ja elämä on kaikin puolin mahtavaa.

Kaipaan nuoruuden toiveikkuutta, nyt olen 31 ja kyyninen. Tosin olen vihdoin löytänyt kumppanin, jonka kanssa suunnittelemme perheenperustamista lähivuosina, mutta töitä olen turhaan etsinyt viimeiset kuusi vuotta(pisin työsuhde tähän mennessä ollut 7kk), sekä huvittaa että surettaa miten tosissani vielä parikymppisenä ajattelin että aikuisuus on mahtavaa.

Niinhän se onkin. Miksei olisi? En suurin surminkaan haluaisi takaisin aikuisuutta edeltävään aikaan. T. 45 v.

Vierailija kirjoitti:

Lakkiaisissani olin raskaana viikolla 10 ja päättänyt pitää lapsen. Kukaan muu ei vielä tiennyt. Kiva siinä oli tulevaisuuden suunnitelmia hehkuttaa sukulaisille, kun tiesin, että oikeasti olisin kotiäiti yhdeksän kuukauden päästä.

Toteutitko myöhemmin yhtään tavoitetta?

Olisinpa uskonutkin, että kaikki on mahdollista, todistukseni ei ollut niin huono kun ajattelin, en ollut niin laiska ja tyhmä kun kuvittelin. Vähän panostusta, rohkeutta ja oman pään pitämistä, ties mitä olisi tullut, mutta sitten en olisi elänyt tätä elämää, johon olen 90% tyytyväinen.

En muista. Muistan vain että tiesin jo silloin että en päässyt opiskelemaan sinne minne hain ja ai että ahdisti vastailla sukulaisten kysymyksiin että mitäs nyt sitten. Tuntui hirveää painetta kun ei ollut mitään suurta paloa mihinkään suuntaan, ei mitään varmuutta. Kaikilla muilla tuntui olevan selkeät haaveet, itsellä pakka sillä saralla täysin levällään. Tuntui että pitäisi "kympin tyttönä" ja "akateemisesta perheestä" tähdätä korkealle mutta ei kiinnostanut.

Nyt 12 vuotta myöhemmin olen saanut kaiken mitä elämältä uskalsin toivoa ja enemmän. Mun intohimoni ei ollut opiskelussa tai urassa vaan perheessä. Olen kyllä amk-tutkintoani vastaavassa mielekkäässä työssä, mutta nyt olen antanut itselleni luvan olla odottamatta itseltäni mitään suurta tai suorituksia ja keskittyä elämästä nauttimiseen. Vitsit että on vapauttavaa, nyt kaikki (haluamani) on mahdollista kun uskaltaa kuunnella omia pieniä unelmiaan 😊

En odottanut mitään. En olisi halunnut pitää juhlia silloin ollenkaan. Minusta oli toiveet ja itseluottamus hakattu henkisesti ja fyysisesti jo vuosia aemmin. Alisuoriuduin ja vaati todellisen pesäeron koko sukuun, että kykenin saavuttamaan edes osan mahdollisesta potentiaalistani. Yliopisto-opinnot aloitettuani ammattiopisto-opintojen jälkeen kuulin vain vittuilua siitä, kuka tai mikä luulen olevani. Vieläkään en ole tyytyväinen, vaikka korkeakoulututkinto siis tuli luettua. Olen myös vakituisessa työssä. Minuun on iskostettu se, että en ole mitään tai jos kuvittelen olevani, se on omaa mielikuvitustani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lakkiaisissani olin raskaana viikolla 10 ja päättänyt pitää lapsen. Kukaan muu ei vielä tiennyt. Kiva siinä oli tulevaisuuden suunnitelmia hehkuttaa sukulaisille, kun tiesin, että oikeasti olisin kotiäiti yhdeksän kuukauden päästä.

Toteutitko myöhemmin yhtään tavoitetta?

Kyllä, kun lapsi oli 3v, lähdin opiskelemaan sitä alaa, johon olin alunperin suunnitellut hakeutuvani. Valmistuttuani työllistyin heti ja nyt ollut vakituisessa työssä neljä vuotta.

YTL on natsilaitos, ei mulla muuta.