Lue keskustelun säännöt.
Olen kohta 38, enkä vieläkään tiedä, haluanko lapsia vai en
27.05.2018 |
Miehen kanssa olemme olleet yhdessä lähes 20 vuotta. Vuosien saatossa on käyny ilmi, että hän kallistuisi enemmän lasten hankintaan, mutta on myötäillyt minua kaikki nämä vuodet. Enkä minä tiedä, onko se hyvä päätös. Raskautuminen on todennäköisest hyvin vaikeaa tämän ikäisenä, eivätkä kohdun rakennepoikkeamat varmasti tekiee siitä yhtään helpompaa.
Mies ei oikein ymmärrä, että naisilta loppuu aika kesken, vaikka olen sitä vuosien varrella hänelle sanonut useamman kerran. Kuittaa sanomiset vain, että "meillä on kyllä aikaa" ja "olen varmasti hedelmällinen". Ei siis kykene näkemään asiaa naisen näkökulmasta. Ehkäisy on periaatteessa jätetty pois ja varmoilla päivillä on pelailtu jo vuosikymmen.
Ei tule ihmettä, joka kertoisi, mitä pitäisi tehdä. Ei tule mystistä vauvakuumetta. En pahemmin välitä lapsista. Ystäväpariskunnilla on oikeastaan kaikilla jonkinlainen katras. Sitä elämää on nähnyt sen verran, etten tiedä, miten itse sitä jaksaisin. Sitten on muutama näitä ikisinkkuja, joilla ei ole kumppania. Mies olisi hyvä isä, mutta silti lapsen hankkiminen tuntuu huonolta vaihtoehdolta, koska häilyn. Todennäköisesti myös ura ja omat harrastukset menisi lopulta lapsen edelle, vaikka sellaisen onnistuisi hankkimaan. Jos olet äiti, et saa olla itsekäs. Joudut luopumaan kaikesta tai sitten yhteensovittamaan lapsen siihen. Tällaisen viestin olen saanut. Entä jos minä olen se itsekäs? Olenko huono äiti, jos jätän lapsen selviämään enimmäkseen itsekseen?
Luonto on saattanut tehdä jo ratkaisun tai sitten on viimeiset hetket käsillä. Mutta miten saan itse päätettyä?
Kommentit (100)
Vierailija kirjoitti:
Jos et ole varma niin silloin et halua. Mulla oli sama ja nyt olen jo 46 vela. Ja todella tyytyväinen elämääni. En ole kärsivällinen hoivaajatyyppi eikä minulla ollut erityistä vauvakuumetta. Lähinnä se oli miettimistä että pitäisköhän munkin hankkia kun muutkin lisääntyy. Kannattaa olla rehellinen itselleen.
Mä en ollut myöskään varma. Päätettiin antaa luonnon ratkaista asia, että saa tulla jos tulee mutta ei aleta hoitoihin. Nelikymppiasinä saimme sit lapsen, ja mä joka en jaksa muiden lapsia oon täysin rakastunut omaani ja tuntuu kuin lapsi ja äitiys ois aina ollut osa minua.
Mun epävarmuus tuli varmaan siitä, että mulla ei oo mitään luontevaa, lapsena saatua kosketuspintaa lastenhoitoon. Ei oo nuorempia sisaruksia tms. Oma lapseni on ensimmäinen vauva jota oon pitänyt sylissä!
Että ei se epävarmuus tosiaan välttämättä tarkoita, että ei halua lapsia. Yhtä hyvin se voikin olla jollekin se juttu mikä tuo kaiken kokeneen kyynikon maailmaan värit takaisin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos et ole varma niin silloin et halua. Mulla oli sama ja nyt olen jo 46 vela. Ja todella tyytyväinen elämääni. En ole kärsivällinen hoivaajatyyppi eikä minulla ollut erityistä vauvakuumetta. Lähinnä se oli miettimistä että pitäisköhän munkin hankkia kun muutkin lisääntyy. Kannattaa olla rehellinen itselleen.
Mä en ollut myöskään varma. Päätettiin antaa luonnon ratkaista asia, että saa tulla jos tulee mutta ei aleta hoitoihin. Nelikymppiasinä saimme sit lapsen, ja mä joka en jaksa muiden lapsia oon täysin rakastunut omaani ja tuntuu kuin lapsi ja äitiys ois aina ollut osa minua.
Mun epävarmuus tuli varmaan siitä, että mulla ei oo mitään luontevaa, lapsena saatua kosketuspintaa lastenhoitoon. Ei oo nuorempia sisaruksia tms. Oma lapseni on ensimmäinen vauva jota oon pitänyt sylissä!
Että ei se epävarmuus tosiaan välttämättä tarkoita, että ei halua lapsia. Yhtä hyvin se voikin olla jollekin se juttu mikä tuo kaiken kokeneen kyynikon maailmaan värit takaisin...
Niin ja mä kanssa ajattelin ennen lapsen syntymää, että annan miehelle suurimman osan hoito- ja kasvatusvastuusta... nykyään naurattaa koko ajatus! Saa taistella itsensä kanssa että pystyy antamaan toiselle tasaveroisen vanhemman roolin, koko ajan varsinki alkuaikoina piti hillitä itseään ettei olis jatkuvasti mestaroimassa miehen isyyttä...
Mulle on sanottu lasten teosta, että kukaan ei kadu sitä, että lapsen on saanut. Se jos on jäänyt ilman voi kyllä jäädä kaivelemaan.
Mikä on ongelmasi? Tiedät itsekin, että olet saattanut jo ohittaa iän, jolloin ylipäätään voit saada lapsia tai ainakin olet vaikeuttanut mahdollisuuksia ja lisännyt riskiä keskenmenoihin, kromosomivirheisiin ja erilaisiin raskausajan komplikaatioihin. Jatkamalla jahkailua viimeisetkin mahdollisuudet menevät ohi. Sitten ei tarvitse enää pohdiskella, valinta se on sekin.
En pysty kyllä mitenkään suosittelemaan että jättäisit lapset tekemättä. Kaikki puheet oman lapsen rakastamisesta ja elämänarvojen uusiksi menemisistä ovat ihan totta. Älä menetä sitä mahdollisuutta ja samalla tuhoa miehesi mahdollisuutta isyyteen. Perheenä elämiseen liittyy niin monia syvää tyydytystä ja onnea tuovia elementtejä, että ilman niitä jäät paitsi isoista asioista. Sulla on tässä vain voitettavaa eli lakkaa vatuloimasta! Tehkää se lapsi. Siinä vaiheessa tulet nauramaan näille pohdinnoillesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viestistäsi paistoi aika vahvasta se, ettet halua lapsia. Mitä ihmettä, jätät lapsen yksin pärjäämään?! Ihan pimeetä puhetta. En todellakaan suosittele tekemään lapsia. Jos lapsia tehdään, niin niistä sitten huolehditaan ja kunnolla! Ihan hirveän tärkeää tehdä lapsia kärsimään, kyllä täytyy antaa hyvä lapsuus ja huolehtia ja rakastaa! Jos tähän ei kykene, niin valitsee lapsettomuuden!
Tässäpä minun lapsuuteni. Ruoka- ja nukkumaanmenoajat oli kyllä aina samat ja niihin sitten valmistauduttiin yhdessä. Lopunaikaa olin sitten pitkälti itseouhjautuva. Päätin itse, meninkö ulos juoksemaan metsään vai olinko sisällä katsomassa telkkaria tai videota. Vai kuuntelinko kasettinauhoja (Dingo oli aika kova sana silloin lapsena ja saatoin tanssia ympäri huonetta varmaan monta tuntia), autoinko isovanhempia taloustöissä tai kauppareissulla, leikinkö barbeilla, piirsinkö, askartelinko muovailuvahalla vai meninkö ulos kaapimaan mutaa sankoon. Kaikista hirveintä oli, jos joku on koko ajan kyyläämässä vieressä tai sanomassa mitä piti tehdä. Kyllä sitä siinä samalla tuli hakeuduttua aikuisten seuraan, jos sitä seuraa kaipasi. Tai jos huomasi, että mummi kaipasi seuraa. Ehkä olin outo lapsi ja lapsuuteni oli outo. Ehkä lasta ei kasvateta niin, mutta minun kohdallani se toimi. Ap
Toimi tai ei. Se voi selvitä vasta aikaa myöten. Usein nämä asiat huomaa vasta myöhemmin esim. terapiassa.
Eli jos olen noin puolet elämästäni tullut toimeen lapsuuteni kanssa, selviää vasta myöhemmin onko siitä ollut haittaa minulle? Missä vaiheessa elämää? Kuolinvuoteellako? Sinustako ainoastaan se on toimivan lapsuuden määritelmä, mikäli tekee myöhemmin itse lapsia? Silläkö se ratkeaa, onko kasvatukseni ollut "toimivaa"? Tai terapeutin diagnoosilla? Monet ihmiset on huomattavasti kamalampiakin asioita kuin sen, että ovat lapsuudessa saaneet olla turvallisen aikuisen läheisyydessä itseohjautuvia. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos et ole varma niin silloin et halua. Mulla oli sama ja nyt olen jo 46 vela. Ja todella tyytyväinen elämääni. En ole kärsivällinen hoivaajatyyppi eikä minulla ollut erityistä vauvakuumetta. Lähinnä se oli miettimistä että pitäisköhän munkin hankkia kun muutkin lisääntyy. Kannattaa olla rehellinen itselleen.
Mä en ollut myöskään varma. Päätettiin antaa luonnon ratkaista asia, että saa tulla jos tulee mutta ei aleta hoitoihin. Nelikymppiasinä saimme sit lapsen, ja mä joka en jaksa muiden lapsia oon täysin rakastunut omaani ja tuntuu kuin lapsi ja äitiys ois aina ollut osa minua.
Mun epävarmuus tuli varmaan siitä, että mulla ei oo mitään luontevaa, lapsena saatua kosketuspintaa lastenhoitoon. Ei oo nuorempia sisaruksia tms. Oma lapseni on ensimmäinen vauva jota oon pitänyt sylissä!
Että ei se epävarmuus tosiaan välttämättä tarkoita, että ei halua lapsia. Yhtä hyvin se voikin olla jollekin se juttu mikä tuo kaiken kokeneen kyynikon maailmaan värit takaisin...
Ei se silti tarkoita, että ominaisuus olisi kaikilla sisäänrakennettu, vaikka monet sitä toitottavat. Entä jos "kyynikko" ei saakaan "värejään takaisin"? Näen ihania värejä joka puolella. Usein niitä värejä on niin paljon, etten usko, että se vaaleanpunainen ei mahdu kuin taivaanrantaan auringonlaskun aikaan pieninä annoksina. Sanotaanpa, että olen obsessoitunut turkoosista ja kullasta. Entä jos vaaleanpunaisen myötä se vie kyvyn nauttia näistä väreistä, vie voimavarat ja ryöstää niiltä aikaa? Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En pysty kyllä mitenkään suosittelemaan että jättäisit lapset tekemättä. Kaikki puheet oman lapsen rakastamisesta ja elämänarvojen uusiksi menemisistä ovat ihan totta. Älä menetä sitä mahdollisuutta ja samalla tuhoa miehesi mahdollisuutta isyyteen. Perheenä elämiseen liittyy niin monia syvää tyydytystä ja onnea tuovia elementtejä, että ilman niitä jäät paitsi isoista asioista. Sulla on tässä vain voitettavaa eli lakkaa vatuloimasta! Tehkää se lapsi. Siinä vaiheessa tulet nauramaan näille pohdinnoillesi.
Elämänarvot varmasti menevät uusiksi, sitä en epäilekään. Mutta kysymys onkin sitten, että haluanko sitä? Haluanko luopua elämälleni tärkeimmästä asiasta? Sitä lapsi todennäköisesti pitkällä aikavälillä tarkoittaisi. Kun töiden jälkeen ei riittäisi enää aikaa ja voimavaroja kuin lapselle ja ehkä yhdelle tai kahdelle harrastukselle. Sitten elämäntarkoitukseni jäisi toteuttamatta, jollen sitten lopeta työuraani. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos et ole varma niin silloin et halua. Mulla oli sama ja nyt olen jo 46 vela. Ja todella tyytyväinen elämääni. En ole kärsivällinen hoivaajatyyppi eikä minulla ollut erityistä vauvakuumetta. Lähinnä se oli miettimistä että pitäisköhän munkin hankkia kun muutkin lisääntyy. Kannattaa olla rehellinen itselleen.
Mä en ollut myöskään varma. Päätettiin antaa luonnon ratkaista asia, että saa tulla jos tulee mutta ei aleta hoitoihin. Nelikymppiasinä saimme sit lapsen, ja mä joka en jaksa muiden lapsia oon täysin rakastunut omaani ja tuntuu kuin lapsi ja äitiys ois aina ollut osa minua.
Mun epävarmuus tuli varmaan siitä, että mulla ei oo mitään luontevaa, lapsena saatua kosketuspintaa lastenhoitoon. Ei oo nuorempia sisaruksia tms. Oma lapseni on ensimmäinen vauva jota oon pitänyt sylissä!
Että ei se epävarmuus tosiaan välttämättä tarkoita, että ei halua lapsia. Yhtä hyvin se voikin olla jollekin se juttu mikä tuo kaiken kokeneen kyynikon maailmaan värit takaisin...Ei se silti tarkoita, että ominaisuus olisi kaikilla sisäänrakennettu, vaikka monet sitä toitottavat. Entä jos "kyynikko" ei saakaan "värejään takaisin"? Näen ihania värejä joka puolella. Usein niitä värejä on niin paljon, etten usko, että se vaaleanpunainen ei mahdu kuin taivaanrantaan auringonlaskun aikaan pieninä annoksina. Sanotaanpa, että olen obsessoitunut turkoosista ja kullasta. Entä jos vaaleanpunaisen myötä se vie kyvyn nauttia näistä väreistä, vie voimavarat ja ryöstää niiltä aikaa? Ap
Mähän siis vastasin tolle, jonka mielestä epävarmuus tarkoittaa nimenomaisesti ja yksinomaan sitä, että ei halua lapsia. On varmaan ihmisiä, jotka ei sovi vanhemmiksi. Ei kai olis perhesurmia, hylkäämisiä, lasten pahoinpitelyjä ellei olis. Mutta mitä oon omia tuttujani seurannut, isolle enemmistölle vanhemmuus tuntuu kyllä sopivan.
Sä kysyt, että entä jos kyynikko ei saa värejään takaisin. Samalla kerrot, että sun värit on tallella. Hienoa, sittenhän sun ei niitä tarvi takaisin saadakaan. Musta tuntui ennen lasta, että oon saanut elämältä paljon ja kokenut kaiken paitsi sen miltä tuntuu olla äiti. Mietin, että jäänkö jostain paitsi, jos en tule ikinä kokemaan sitä.
Vanhemmuudesta puhutaan tosi negatiivisesti nykyään, ja tuntuu että äidit oikeen kilvan liioittelee sitä lapsiperhearjen raskautta kiillottaakseen omaa sädekehäänsä, ja paljon korostuu se, mistä kaikesta muka pitää luopua, kun tulee lapsia. Mieti, kuinka paljon se mahd. vaikuttaa sun epävarmuuteen. Mitä ennakkoluuloja sulla on? Mitä mahdollisesti pelkäät? Onko ne pelot ja luulot todenmukaisia, voitko jotenkin itse vaikuttaa niiden toteutumiseen?
Sinänsä tässä ei kukaan voi sulle oraakkeliksi ryhtyä. Vastuu sun elämästä on ainoastaan sulla, ja sä teet itse ratkaisut ja elät niiden kanssa. Minkälaisen lopputuloksen kanssa pystyt elämään/haluat elää? Näihin en halua sulta vastausta täällä, vaan nää oli lähinnä pohdittavaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä hanki lasta. Sinulla on nyt elämässä kaikki. Älä heitä elämääsi hukkaan. Jos hankkii lapsia, menettää koko elämänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viestistäsi paistoi aika vahvasta se, ettet halua lapsia. Mitä ihmettä, jätät lapsen yksin pärjäämään?! Ihan pimeetä puhetta. En todellakaan suosittele tekemään lapsia. Jos lapsia tehdään, niin niistä sitten huolehditaan ja kunnolla! Ihan hirveän tärkeää tehdä lapsia kärsimään, kyllä täytyy antaa hyvä lapsuus ja huolehtia ja rakastaa! Jos tähän ei kykene, niin valitsee lapsettomuuden!
Tässäpä minun lapsuuteni. Ruoka- ja nukkumaanmenoajat oli kyllä aina samat ja niihin sitten valmistauduttiin yhdessä. Lopunaikaa olin sitten pitkälti itseouhjautuva. Päätin itse, meninkö ulos juoksemaan metsään vai olinko sisällä katsomassa telkkaria tai videota. Vai kuuntelinko kasettinauhoja (Dingo oli aika kova sana silloin lapsena ja saatoin tanssia ympäri huonetta varmaan monta tuntia), autoinko isovanhempia taloustöissä tai kauppareissulla, leikinkö barbeilla, piirsinkö, askartelinko muovailuvahalla vai meninkö ulos kaapimaan mutaa sankoon. Kaikista hirveintä oli, jos joku on koko ajan kyyläämässä vieressä tai sanomassa mitä piti tehdä. Kyllä sitä siinä samalla tuli hakeuduttua aikuisten seuraan, jos sitä seuraa kaipasi. Tai jos huomasi, että mummi kaipasi seuraa. Ehkä olin outo lapsi ja lapsuuteni oli outo. Ehkä lasta ei kasvateta niin, mutta minun kohdallani se toimi. Ap
No, sähän olet ilmiselvä terapiatapaus.
Sääli ettet ole hoitanut asiaa nuorena.
En ihmettele, ettet halua lasta.
Kuten moni muukin, sut on jätetty henkisesti oman onnesi nojaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos et ole varma niin silloin et halua. Mulla oli sama ja nyt olen jo 46 vela. Ja todella tyytyväinen elämääni. En ole kärsivällinen hoivaajatyyppi eikä minulla ollut erityistä vauvakuumetta. Lähinnä se oli miettimistä että pitäisköhän munkin hankkia kun muutkin lisääntyy. Kannattaa olla rehellinen itselleen.
Mä en ollut myöskään varma. Päätettiin antaa luonnon ratkaista asia, että saa tulla jos tulee mutta ei aleta hoitoihin. Nelikymppiasinä saimme sit lapsen, ja mä joka en jaksa muiden lapsia oon täysin rakastunut omaani ja tuntuu kuin lapsi ja äitiys ois aina ollut osa minua.
Mun epävarmuus tuli varmaan siitä, että mulla ei oo mitään luontevaa, lapsena saatua kosketuspintaa lastenhoitoon. Ei oo nuorempia sisaruksia tms. Oma lapseni on ensimmäinen vauva jota oon pitänyt sylissä!
Että ei se epävarmuus tosiaan välttämättä tarkoita, että ei halua lapsia. Yhtä hyvin se voikin olla jollekin se juttu mikä tuo kaiken kokeneen kyynikon maailmaan värit takaisin...Ei se silti tarkoita, että ominaisuus olisi kaikilla sisäänrakennettu, vaikka monet sitä toitottavat. Entä jos "kyynikko" ei saakaan "värejään takaisin"? Näen ihania värejä joka puolella. Usein niitä värejä on niin paljon, etten usko, että se vaaleanpunainen ei mahdu kuin taivaanrantaan auringonlaskun aikaan pieninä annoksina. Sanotaanpa, että olen obsessoitunut turkoosista ja kullasta. Entä jos vaaleanpunaisen myötä se vie kyvyn nauttia näistä väreistä, vie voimavarat ja ryöstää niiltä aikaa? Ap
Siis sä pelkäät, että ne asiat jotka on sulle nyt tärkeitä, menettää merkityksensä jos saat elämääsi uusia tärkeitä juttuja, tai että niille tärkeille jutuille ei ole enää aikaa.
Erja Lyytinen veti kiertueen alle 2 kk vanhat kaksoset mukanaan ja tekee ihan mukavaa uraa yksinhuoltajamutsiksi. Ei ihmisen persoona lapsentekoon katoa, paitsi tietysti jos on jo valmiiksi vailla sitä omaa juttua ja tekee sit äitiydestä sellaisen. Ja sit jos menetät mielenkiinnon johonkin, oliko se asia lopultakaan niin tärkeä / onko tilanne pysyvä. Lapsethan lähtökohtaisesti kasvaa.
Vierailija kirjoitti:
Älä hanki lasta. Sinulla on nyt elämässä kaikki. Älä heitä elämääsi hukkaan. Jos hankkii lapsia, menettää koko elämänsä.
Minustakaan ei kannattaisi ap:n hankkia lasta. Mielestäni ap:n kommeteista tulee vahvasti se tunne, että hän on jo päätöksensä jo tehnyt -ei halua. Nyt sitten ympäristön toiveet pakottavat hänet pohdiskelemaan asiaa. Minusta tämä on jo selvä asia. Jos ap ei osaa päättää, niin ehkä kannattaa vaan lopettaa asian ajattelu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun suvussa eletään 100 vuotiaaksi, joten aikaa on vaikka 50 vuotiaaksi asti hankkia lapsia.
Jos miehesi oikeasti haluaisi lapsia, teillä olisi lapsia tai te olisitte jo eronneet. Haluaisitko ap lapsia, jos miehesi ei haluaisi? Jos saisit kantaa kaiken vastuun yksin? Se sinulla varmaankin olisi edessä, sillä vastuusta luistaminen on edelleen huomattavasti helpompaa miehille. Haluaisitko lapsen, jos sillä olisi koliikki ja miehesi toteaisi, että saat selvitä yksin, koska työssäkäyvän pitää saada nukkua ja harrastaa? Vai olisitko katkera, kun sinulta on viety mahdollisuus uraan ja harrastuksiin samalla, kun mies jatkaa elämäänsä entisellään?
En oikeasti suosittele hankkimaan lapsia, jos niitä ei todella halua ja jos ei ole tuhatprosenttisen varma, että
puoliso on reilu ja myötätuntoinen, sillä se on tarpeeksi rankkaa silloinkin, kun sitä on itse halunnut enemmän kuin mitään muuta.
56 ja on diagnosoitu vaikea-asteinen masennus
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päättäkää kokeilla. Sitten ehkä huomaat paremmin, alatko todella odottaa, että tulet raskaaksi, vai onko ihan sama.
Meillä on pari kertaa käynyt sellaine "vahinko", että kuukautiset olivat poissa pari viikkoa ja kuviteltiin, että olen raskaana. Ensimmäisen kerran seurauksena miehelle selvisi, että hän on selvästi enemmän kallellaan lasten hankintaan päin ja hän on jokaisen kerran yhteydessä sitten aloittanut jännäämisen. Minua se ei hetkauttanut mihinkään suuntaan, paitsi vähän stressannut, että mitähän siitäkin tulee. En halua "kokeilla", jos en ole varma, haluanko lasta. Riski on koko ajan ilman ehkäisyä, mutta varmat päivät ovat toimineet tai sitten olen ihan maho. Ap
Ei mitään varmoja päiviä ole olemassakaan.
Varmat päivät ja keskeytetty yhdyntä on toimineet meillä yli 15 vuotta. Ei ap
Vierailija kirjoitti:
56 ja on diagnosoitu vaikea-asteinen masennus
Anteeksi, meni väärään..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päättäkää kokeilla. Sitten ehkä huomaat paremmin, alatko todella odottaa, että tulet raskaaksi, vai onko ihan sama.
Meillä on pari kertaa käynyt sellaine "vahinko", että kuukautiset olivat poissa pari viikkoa ja kuviteltiin, että olen raskaana. Ensimmäisen kerran seurauksena miehelle selvisi, että hän on selvästi enemmän kallellaan lasten hankintaan päin ja hän on jokaisen kerran yhteydessä sitten aloittanut jännäämisen. Minua se ei hetkauttanut mihinkään suuntaan, paitsi vähän stressannut, että mitähän siitäkin tulee. En halua "kokeilla", jos en ole varma, haluanko lasta. Riski on koko ajan ilman ehkäisyä, mutta varmat päivät ovat toimineet tai sitten olen ihan maho. Ap
Ei mitään varmoja päiviä ole olemassakaan.
Varmat päivät ja keskeytetty yhdyntä on toimineet meillä yli 15 vuotta. Ei ap
Onko teille tullut lapsia, kun olette olleet yhdynnässä ovulaation aikaan?
Toimi tai ei. Se voi selvitä vasta aikaa myöten. Usein nämä asiat huomaa vasta myöhemmin esim. terapiassa.