Olen kohta 38, enkä vieläkään tiedä, haluanko lapsia vai en

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli samanlainen tilanne, yhdessä tuossa vaiheessa 18 vuotta. Meille syntyi vauva minun ollessa 38 v, miehen 39 v. Raskaus alkoi kolmannesta yrityskierrosta.

Miten lopulta päädyitte sitten yrittämään lapsia? Kuinka teitte lopullisen valinnan? Ap

Todettiin ettei sitä järjen sekoittavaa vauvakuumetta ollut tullut, molemmat kuitenkin pidimme lapsista. Ei ollut mitään järkisyytä jättää tekemättäkään. Eli tyynesti päätettiin yrittää onnistuuko raskaus. Mies on hyvä isä ja puoliso, hoidamme molemnat yhdessä sekä kodin että lapsen.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisiä on jo liikaa, ei todellakaan kannata lähteä hankkimaan lisää jos ei ole 100 % varma halustaan.

Valkoisia eurooppalaisia ei ole liikaa. Mustia ja lähi-idän väestöä ON liikaa. Laatu ja määrä nääs. On rasistista sanoa ja kyllä olen klassisen rasismin kannattaja mutta roduilla on eroja.Liikaa on keskimäärin 80 äo:lla varustetuista ihmistä ja liian vähän 100 äo:n ihmisiä

Vierailija kirjoitti:

Jos sinulla ei ole ehdotonta mielipidettä lasta vastaan, niin miksette voisi tehdä yhden lapsen miehen mieliksi? Kyllä biologiakin tässä auttaa, hormonit tekevät äidistä äidin, jos äiti ei pane kovasti kampoihin. Voit yllättyä, miten paljon pidätkin omasta lapsestasi, vaikket muiden lapsista niin piittaisi. Eikä se lapsi loputtomasti jää pieneksi. Jos et olekaan synnynnäinen pienen lapsen äiti, voit huomata olevasi hyvä koululaisen ja teinin äiti. 

Minä en ollut koskaan sellainen joka oikein osaisi leikkiä saati askarrella. Mutta koululaisen kanssa oli jo vaikka mitä mielenkiintoisia keskusteluja ja siinä kohtaa aloin tuntea itseni jo kelpo äidiksi. Toki ekoina vuosina hoivasin ja imetin, mutta kyllä niihin vuosiin kuului paljon tylsääkin. Vähän isompi lapsi voi olla jo yllättävän hyvää lounasseuraa. 

Yhden lapsen kanssa elämä on kuitenkin vielä melko leppoisaa. Ei tarvita kauhean suurta asuntoa eikä tarvitse miettiä kenen kevätjuhliin pystyy menemään. Töistäkin tulee vähemmän poissaoloja sairaan lapsen vuoksi ja voitte miehen kanssa varmaan vuorotella.[/quote

Ajoittain olen ollut aika ehdoton lapsettomuuden puolesta, sillä minua ärsyttää tuo ympäristön "mieli voi muuttua" -kommentointi. Toisin sanoen haraan kyllä vastakarvaan, jos minulle yritetään sellaista puppua uskotella. Olen myös vastahankaan sen suhteen, että miksi äiti ylipäänsä nähdään lapsen jatkeena ja tulisi elää lapsen tarpeille, eikä olla omaa elämää. Kuin nainen kadottaisi oman identiteettinsä tultuaan äidiksi ja sitten sinua katsotaan ainoastaan sen yhden linssin lävitse. Minua ei kiinnosta muumimammailu ja kodin hengettärenä toimiminen. Olen toki pohdiskellut, jos hankkisi yhden, niin ehkä sillä tulisi vähän vastaan miestä. Mies halusi nimittäin jossain vaiheessa kolme lasta. Ap 

Vierailija kirjoitti:

En keksi yhtään syytä miksi sun pitäisi yrittää lasta. Selvästikään et niitä halua. Vauvan ja pienen lapsen hoitaminen on rankkaa. Miten jaksat ilman kunnollista motivaatiota?

Osuit asian ytimeen. Siitä kun tämä on kiinni. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli samanlainen tilanne, yhdessä tuossa vaiheessa 18 vuotta. Meille syntyi vauva minun ollessa 38 v, miehen 39 v. Raskaus alkoi kolmannesta yrityskierrosta.

Miten lopulta päädyitte sitten yrittämään lapsia? Kuinka teitte lopullisen valinnan? Ap

Todettiin ettei sitä järjen sekoittavaa vauvakuumetta ollut tullut, molemmat kuitenkin pidimme lapsista. Ei ollut mitään järkisyytä jättää tekemättäkään. Eli tyynesti päätettiin yrittää onnistuuko raskaus. Mies on hyvä isä ja puoliso, hoidamme molemnat yhdessä sekä kodin että lapsen.

Kiitos tästä. Tilanne on vähän samankaltainen, mutta meillä minä olen vastaanharaaja, kun en tiedä. Mutta minusta tuntuu tämän ketjun myötä, että en taida edes niitä lapsia tahtoa. Suhtautuisin asiaan varmaan muuten toisin. Ap 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sinulla ei ole ehdotonta mielipidettä lasta vastaan, niin miksette voisi tehdä yhden lapsen miehen mieliksi? Kyllä biologiakin tässä auttaa, hormonit tekevät äidistä äidin, jos äiti ei pane kovasti kampoihin. Voit yllättyä, miten paljon pidätkin omasta lapsestasi, vaikket muiden lapsista niin piittaisi. Eikä se lapsi loputtomasti jää pieneksi. Jos et olekaan synnynnäinen pienen lapsen äiti, voit huomata olevasi hyvä koululaisen ja teinin äiti. 

Minä en ollut koskaan sellainen joka oikein osaisi leikkiä saati askarrella. Mutta koululaisen kanssa oli jo vaikka mitä mielenkiintoisia keskusteluja ja siinä kohtaa aloin tuntea itseni jo kelpo äidiksi. Toki ekoina vuosina hoivasin ja imetin, mutta kyllä niihin vuosiin kuului paljon tylsääkin. Vähän isompi lapsi voi olla jo yllättävän hyvää lounasseuraa. 

Yhden lapsen kanssa elämä on kuitenkin vielä melko leppoisaa. Ei tarvita kauhean suurta asuntoa eikä tarvitse miettiä kenen kevätjuhliin pystyy menemään. Töistäkin tulee vähemmän poissaoloja sairaan lapsen vuoksi ja voitte miehen kanssa varmaan vuorotella.[/quote

Ajoittain olen ollut aika ehdoton lapsettomuuden puolesta, sillä minua ärsyttää tuo ympäristön "mieli voi muuttua" -kommentointi. Toisin sanoen haraan kyllä vastakarvaan, jos minulle yritetään sellaista puppua uskotella. Olen myös vastahankaan sen suhteen, että miksi äiti ylipäänsä nähdään lapsen jatkeena ja tulisi elää lapsen tarpeille, eikä olla omaa elämää. Kuin nainen kadottaisi oman identiteettinsä tultuaan äidiksi ja sitten sinua katsotaan ainoastaan sen yhden linssin lävitse. Minua ei kiinnosta muumimammailu ja kodin hengettärenä toimiminen. Olen toki pohdiskellut, jos hankkisi yhden, niin ehkä sillä tulisi vähän vastaan miestä. Mies halusi nimittäin jossain vaiheessa kolme lasta. Ap 

Ap, sinähän voisit tehdä äidin roolista omasi. Ei tarvitse olla muumimamma, tyylejä on monenlaisia :) Mutta jos koet, että et halua lapsia, niin ei niitä kannata tehdä toiselle mieliksi. Entä jos lapsi on vammainen tms? Kyllä molempien pitäisi ottaa vastuuta kasvatuksesta ja hoidosta. Kannattaa vielä oikeasti miettiä, että onko tuo sinun juttusi.

No niin. Asia ratkaistu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli samanlainen tilanne, yhdessä tuossa vaiheessa 18 vuotta. Meille syntyi vauva minun ollessa 38 v, miehen 39 v. Raskaus alkoi kolmannesta yrityskierrosta.

Miten lopulta päädyitte sitten yrittämään lapsia? Kuinka teitte lopullisen valinnan? Ap

Todettiin ettei sitä järjen sekoittavaa vauvakuumetta ollut tullut, molemmat kuitenkin pidimme lapsista. Ei ollut mitään järkisyytä jättää tekemättäkään. Eli tyynesti päätettiin yrittää onnistuuko raskaus. Mies on hyvä isä ja puoliso, hoidamme molemnat yhdessä sekä kodin että lapsen.

Kiitos tästä. Tilanne on vähän samankaltainen, mutta meillä minä olen vastaanharaaja, kun en tiedä. Mutta minusta tuntuu tämän ketjun myötä, että en taida edes niitä lapsia tahtoa. Suhtautuisin asiaan varmaan muuten toisin. Ap 

Kannattaa miettiä molempia vaihtoehtoja ja kuullostella miltä eri skenaariot tuntuvat. Se skenaario, joka vapauttaa hengityksen ja olo on rento, on varmasti oikea. Ja väörä vaihtoehto saattaa tuntua kiristyksenä rintakehällä. Näin ainakin minulla. Ei kannata tehdä asioita itseään vastaan, ei ole välttämättä pitemmän päälle kestävä ratkaisu..

Nussikaa,sitten se lapsi tulee jos on tullakseen.

Ei voi olla noin vaikeata.

Ap, taidat haluta haluta, ja senkin vain siksi, että se päätös olisi "helpompi" ja yleisesti hyväksyttävä. Mieti, mitä valitsisit jos miehesi olisi asian suhteen neutraali. Entä, jos enemmistö ihmisistä EI haluaisi lapsia, eikä enemmistöllä niitä olisi?

Veikkaan, että tällöin et asiaa edes miettisi - ts et oikeasti halua lapsia, haluaisit vain haluta muiden mielipiteiden vuoksi. Eikä se ole hyvä lähtökohta muuttaa omaa elämäänsä ihan toiseksi JA potentiaalisesti pilata lapsen elämä epätoivottuna.

Ap, mä  olen sitä  mieltä että sä et halua lasta.Jos haluaisit sulla ois jo lapsi.

Olet jo päättänyt, et halua.

Vierailija kirjoitti:

Ap, taidat haluta haluta, ja senkin vain siksi, että se päätös olisi "helpompi" ja yleisesti hyväksyttävä. Mieti, mitä valitsisit jos miehesi olisi asian suhteen neutraali. Entä, jos enemmistö ihmisistä EI haluaisi lapsia, eikä enemmistöllä niitä olisi?

Veikkaan, että tällöin et asiaa edes miettisi - ts et oikeasti halua lapsia, haluaisit vain haluta muiden mielipiteiden vuoksi. Eikä se ole hyvä lähtökohta muuttaa omaa elämäänsä ihan toiseksi JA potentiaalisesti pilata lapsen elämä epätoivottuna.

Haluaisin haluta on kyllä hyvin ilmaistu. Olen nimittäin käyttänyt tuota ilmaisua nimittäin monille ihmisille, jotka eivät tunnu ymmärtävän, miksei meillä ole lapsia. Ajattelin ensin, että jos enemmistö ei haluaisi lasta, en välttämättä haluaisi lasta itsekään. Mutta toisaalta, jos enemmistö ei haluaisi lasta, olisin varmaan sitten vastahankaan sitäkin. Mikäli ympäristö ei ole neutraali, teen monesti yliammuttuja korjausliikkeitä, jotka ovat täysin päinvastaisia kuin valtaväestön mielipide. Tässä tilanteessa en tiedä, onko kysymys siitä vai todellisesta halusta pysyä lapsettomana. Toimin vaa'an tasapainona ja sekoitan olemassaolevaa tilannetta. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli samanlainen tilanne, yhdessä tuossa vaiheessa 18 vuotta. Meille syntyi vauva minun ollessa 38 v, miehen 39 v. Raskaus alkoi kolmannesta yrityskierrosta.

Miten lopulta päädyitte sitten yrittämään lapsia? Kuinka teitte lopullisen valinnan? Ap

Todettiin ettei sitä järjen sekoittavaa vauvakuumetta ollut tullut, molemmat kuitenkin pidimme lapsista. Ei ollut mitään järkisyytä jättää tekemättäkään. Eli tyynesti päätettiin yrittää onnistuuko raskaus. Mies on hyvä isä ja puoliso, hoidamme molemnat yhdessä sekä kodin että lapsen.

Kiitos tästä. Tilanne on vähän samankaltainen, mutta meillä minä olen vastaanharaaja, kun en tiedä. Mutta minusta tuntuu tämän ketjun myötä, että en taida edes niitä lapsia tahtoa. Suhtautuisin asiaan varmaan muuten toisin. Ap 

Kannattaa miettiä molempia vaihtoehtoja ja kuullostella miltä eri skenaariot tuntuvat. Se skenaario, joka vapauttaa hengityksen ja olo on rento, on varmasti oikea. Ja väörä vaihtoehto saattaa tuntua kiristyksenä rintakehällä. Näin ainakin minulla. Ei kannata tehdä asioita itseään vastaan, ei ole välttämättä pitemmän päälle kestävä ratkaisu..

Tuo oli ihan hyvä neuvo, mutta molemmat ratkaisut kiristävät rintaa. En ole löytänyt toivottua helpostusta kummastakaan vaihtoehdosta. Ap

Päästä se mies vapaaksi ja anna löytää joku uusi jolle oma napa ei ole tärkein.

Outoa, että.20 vuoden jälkeen ette ole pystyneet puhumaan asioita selväksi. Olet jo niillä rajoilla, onnistuuko vauvan hankkiminen vaikka kuinka yrittäisitte.

Mitä jos mies haluaa lapsia ehdottomasti, mutta sinä olet liian vanha? Kysy mieheltäsi, onko hänen pakko saada lasta ja onko se kynnyskysymys suhteen jatkolle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sinulla ei ole ehdotonta mielipidettä lasta vastaan, niin miksette voisi tehdä yhden lapsen miehen mieliksi? Kyllä biologiakin tässä auttaa, hormonit tekevät äidistä äidin, jos äiti ei pane kovasti kampoihin. Voit yllättyä, miten paljon pidätkin omasta lapsestasi, vaikket muiden lapsista niin piittaisi. Eikä se lapsi loputtomasti jää pieneksi. Jos et olekaan synnynnäinen pienen lapsen äiti, voit huomata olevasi hyvä koululaisen ja teinin äiti. 

Minä en ollut koskaan sellainen joka oikein osaisi leikkiä saati askarrella. Mutta koululaisen kanssa oli jo vaikka mitä mielenkiintoisia keskusteluja ja siinä kohtaa aloin tuntea itseni jo kelpo äidiksi. Toki ekoina vuosina hoivasin ja imetin, mutta kyllä niihin vuosiin kuului paljon tylsääkin. Vähän isompi lapsi voi olla jo yllättävän hyvää lounasseuraa. 

Yhden lapsen kanssa elämä on kuitenkin vielä melko leppoisaa. Ei tarvita kauhean suurta asuntoa eikä tarvitse miettiä kenen kevätjuhliin pystyy menemään. Töistäkin tulee vähemmän poissaoloja sairaan lapsen vuoksi ja voitte miehen kanssa varmaan vuorotella.[/quote

Ajoittain olen ollut aika ehdoton lapsettomuuden puolesta, sillä minua ärsyttää tuo ympäristön "mieli voi muuttua" -kommentointi. Toisin sanoen haraan kyllä vastakarvaan, jos minulle yritetään sellaista puppua uskotella. Olen myös vastahankaan sen suhteen, että miksi äiti ylipäänsä nähdään lapsen jatkeena ja tulisi elää lapsen tarpeille, eikä olla omaa elämää. Kuin nainen kadottaisi oman identiteettinsä tultuaan äidiksi ja sitten sinua katsotaan ainoastaan sen yhden linssin lävitse. Minua ei kiinnosta muumimammailu ja kodin hengettärenä toimiminen. Olen toki pohdiskellut, jos hankkisi yhden, niin ehkä sillä tulisi vähän vastaan miestä. Mies halusi nimittäin jossain vaiheessa kolme lasta. Ap 

Ap, sinähän voisit tehdä äidin roolista omasi. Ei tarvitse olla muumimamma, tyylejä on monenlaisia :) Mutta jos koet, että et halua lapsia, niin ei niitä kannata tehdä toiselle mieliksi. Entä jos lapsi on vammainen tms? Kyllä molempien pitäisi ottaa vastuuta kasvatuksesta ja hoidosta. Kannattaa vielä oikeasti miettiä, että onko tuo sinun juttusi.

Oma äitini oli uranainen. Hän ei ollut oikein ikinä kotona, joten käytännössä isovanhemmat kasvattivat minut. Isä hiihti missä hiihti. Silloin kun äiti oli kotona, hän tuntui tekevän kaiken väärin ja yritti pakottaa koko ajan tekemään jotain, mitä hän halusi. Isovanhempien kanssa sai olla mukana tekemässä arjen askareita tai omissa oloissaan. Minua ei ikinä kielletty tekemästä mitään tai pakotettu tekemään mitään. Vietin myös todella paljon aikaa itsekseni, mikä ei minusta ollut mitenkään huono asia. En kuitenkaan haluaisi omaa lastani kipata isovanhemmille. Ne äiti-ihmiset, joita kaveripiirissä on, taas tuntuvat ottavan äitiyden liian omaksi ristikseen ja hössöttävät liiallisuuksiin asti. Minulla ei ole järkeää mallia äitiydestä, minkä puolesta en tiedä, minkälaisen mallin voin luoda. Näen joka puolella vain "viallisia" malleja. 

Pohtimassahan tässä ollaan, joskus vain aika loppuu. Ehkä se on jo loppunut. Ap

Vierailija kirjoitti:

Miehen kanssa olemme olleet yhdessä lähes 20 vuotta. Vuosien saatossa on käyny ilmi, että hän kallistuisi enemmän lasten hankintaan, mutta on myötäillyt minua kaikki nämä vuodet. Enkä minä tiedä, onko se hyvä päätös. Raskautuminen on todennäköisest hyvin vaikeaa tämän ikäisenä, eivätkä kohdun rakennepoikkeamat varmasti tekiee siitä yhtään helpompaa.

Mies ei oikein ymmärrä, että naisilta loppuu aika kesken, vaikka olen sitä vuosien varrella hänelle sanonut useamman kerran. Kuittaa sanomiset vain, että "meillä on kyllä aikaa" ja "olen varmasti hedelmällinen". Ei siis kykene näkemään asiaa naisen näkökulmasta. Ehkäisy on periaatteessa jätetty pois ja varmoilla päivillä on pelailtu jo vuosikymmen.

Ei tule ihmettä, joka kertoisi, mitä pitäisi tehdä. Ei tule mystistä vauvakuumetta. En pahemmin välitä lapsista. Ystäväpariskunnilla on oikeastaan kaikilla jonkinlainen katras. Sitä elämää on nähnyt sen verran, etten tiedä, miten itse sitä jaksaisin. Sitten on muutama näitä ikisinkkuja, joilla ei ole kumppania. Mies olisi hyvä isä, mutta silti lapsen hankkiminen tuntuu huonolta vaihtoehdolta, koska häilyn. Todennäköisesti myös ura ja omat harrastukset menisi lopulta lapsen edelle, vaikka sellaisen onnistuisi hankkimaan. Jos olet äiti, et saa olla itsekäs. Joudut luopumaan kaikesta tai sitten yhteensovittamaan lapsen siihen. Tällaisen viestin olen saanut. Entä jos minä olen se itsekäs? Olenko huono äiti, jos jätän lapsen selviämään enimmäkseen itsekseen?

Luonto on saattanut tehdä jo ratkaisun tai sitten on viimeiset hetket käsillä. Mutta miten saan itse päätettyä?

Neuvon odottamaan vielä 5 vuotta:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sinulla ei ole ehdotonta mielipidettä lasta vastaan, niin miksette voisi tehdä yhden lapsen miehen mieliksi? Kyllä biologiakin tässä auttaa, hormonit tekevät äidistä äidin, jos äiti ei pane kovasti kampoihin. Voit yllättyä, miten paljon pidätkin omasta lapsestasi, vaikket muiden lapsista niin piittaisi. Eikä se lapsi loputtomasti jää pieneksi. Jos et olekaan synnynnäinen pienen lapsen äiti, voit huomata olevasi hyvä koululaisen ja teinin äiti. 

Minä en ollut koskaan sellainen joka oikein osaisi leikkiä saati askarrella. Mutta koululaisen kanssa oli jo vaikka mitä mielenkiintoisia keskusteluja ja siinä kohtaa aloin tuntea itseni jo kelpo äidiksi. Toki ekoina vuosina hoivasin ja imetin, mutta kyllä niihin vuosiin kuului paljon tylsääkin. Vähän isompi lapsi voi olla jo yllättävän hyvää lounasseuraa. 

Yhden lapsen kanssa elämä on kuitenkin vielä melko leppoisaa. Ei tarvita kauhean suurta asuntoa eikä tarvitse miettiä kenen kevätjuhliin pystyy menemään. Töistäkin tulee vähemmän poissaoloja sairaan lapsen vuoksi ja voitte miehen kanssa varmaan vuorotella.[/quote

Ajoittain olen ollut aika ehdoton lapsettomuuden puolesta, sillä minua ärsyttää tuo ympäristön "mieli voi muuttua" -kommentointi. Toisin sanoen haraan kyllä vastakarvaan, jos minulle yritetään sellaista puppua uskotella. Olen myös vastahankaan sen suhteen, että miksi äiti ylipäänsä nähdään lapsen jatkeena ja tulisi elää lapsen tarpeille, eikä olla omaa elämää. Kuin nainen kadottaisi oman identiteettinsä tultuaan äidiksi ja sitten sinua katsotaan ainoastaan sen yhden linssin lävitse. Minua ei kiinnosta muumimammailu ja kodin hengettärenä toimiminen. Olen toki pohdiskellut, jos hankkisi yhden, niin ehkä sillä tulisi vähän vastaan miestä. Mies halusi nimittäin jossain vaiheessa kolme lasta. Ap 

Ap, sinähän voisit tehdä äidin roolista omasi. Ei tarvitse olla muumimamma, tyylejä on monenlaisia :) Mutta jos koet, että et halua lapsia, niin ei niitä kannata tehdä toiselle mieliksi. Entä jos lapsi on vammainen tms? Kyllä molempien pitäisi ottaa vastuuta kasvatuksesta ja hoidosta. Kannattaa vielä oikeasti miettiä, että onko tuo sinun juttusi.

Oma äitini oli uranainen. Hän ei ollut oikein ikinä kotona, joten käytännössä isovanhemmat kasvattivat minut. Isä hiihti missä hiihti. Silloin kun äiti oli kotona, hän tuntui tekevän kaiken väärin ja yritti pakottaa koko ajan tekemään jotain, mitä hän halusi. Isovanhempien kanssa sai olla mukana tekemässä arjen askareita tai omissa oloissaan. Minua ei ikinä kielletty tekemästä mitään tai pakotettu tekemään mitään. Vietin myös todella paljon aikaa itsekseni, mikä ei minusta ollut mitenkään huono asia. En kuitenkaan haluaisi omaa lastani kipata isovanhemmille. Ne äiti-ihmiset, joita kaveripiirissä on, taas tuntuvat ottavan äitiyden liian omaksi ristikseen ja hössöttävät liiallisuuksiin asti. Minulla ei ole järkeää mallia äitiydestä, minkä puolesta en tiedä, minkälaisen mallin voin luoda. Näen joka puolella vain "viallisia" malleja. 

Pohtimassahan tässä ollaan, joskus vain aika loppuu. Ehkä se on jo loppunut. Ap

Mikä estää sinua nostamasta kissaa pöydälle ja puhua asiat mehen kanssa selviksi??? Jos mies elää Ruususen unta, ravistele hereille ja kysy suoraan, miten tärkeä lapsi on hänelle. Tuntuu uskomattomalta, ettei parisuhteessa puhuta perusasioita läpi.

Jos et ole varma niin silloin et halua. Mulla oli sama ja nyt olen jo 46 vela. Ja todella tyytyväinen elämääni. En ole kärsivällinen hoivaajatyyppi eikä minulla ollut erityistä vauvakuumetta. Lähinnä se oli miettimistä että pitäisköhän munkin hankkia kun muutkin lisääntyy. Kannattaa olla rehellinen itselleen.