Miksi lasten "pitäisi antaa välillä tylsistyä"? esimerkkitapaus junasta

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti, mitä näillä ruudun tuijottajilla on kertoa jälkipolville lapsuudestaan ja nuoruudestaan "Ai mitä me silloin tehtiin, no, me tuota... tuijotettiin älypuhelimen näyttöä"

Tuskin ne ihan tyhjää näyttöä tuijottaa 😁

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos haluat olla tapahtumajärjestäjä/sirkuspelle/päiväkotitäti 24/7 niin mikäs siinä. Lapselle on hyvä oppia kuluttamaan "tylsien hetkien" aikaa myös itsenäisesti. Varsinkin älylaitteiden tauoton räplääminen on asia, josta tutkitusti on haittaa lapsen kehitykselle.

Kovin pitkiä tutkimuksia ei näistä vielä ole pystytty järjestämään.

Emme voi tietää onko siitä älylaitteiden räpläämisestä enemmän hyötyä vai haittaa ihmisen koko elämän kannalta.

Tiedän kyllä, että virallinen totuus on se, että älylaitteet ovat pahasta ja tuhoavat lapset ja nuoret.

Ihan samalla tavalla kuin lukutaito ja kirjojen lukeminen joitakin vuosikymmeniä sitten teki.

Kirjoja pidettiin nykyvanhusten nuoruudessa yhtä vaarallisina ja turmiollisina kuin älylaitteita pidetään nykypäivänä.

Monen vanhuksen olen kuullut kertovan että joutuivat lukemaan salaa sillä lukemista ei heidän nuoruudessaan katsottu hyvällä.

No mutta av-mammahan tietää ilman tutkimuksiakin miten asiat on 🤗

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletetaan että lapsi kasvatetaan niin että kaikki hänen impulssinsa saavat jonkinlaisen myönteisen vastauksen.

Sitten hänestä tulee täysi-ikäinen, ja hän törmää tosielämään jossa ei läheskään aina saa sitä mitä haluaa.

Hän kokee äärimmäisen pettymyksen tunteen, ja hänellä ei ole mitään iän myötä kehittyneitä selviytymiskeinoja tilanteeseen, joten hän ei todennäköisesti selviä kovinkaan hyvin.

Sen sijaan jos lapsi kasvatetaan niin että hän saa kylliksi kivoja asioita elämässään että hän kokee olevansa arvokas ihminen sinänsä, mutta jossain tuollaisissa melko merkityksettömissä tilanteissa hän on myös päässyt kokemaan sen miten selvitä silloin kun ei saa halumaansa? No, kyllä tällainenkin lapsi pettyy kun tulee pettymys vastaan, mutta hän myös todennäköisesti selviää siitä pettymyksestä paremmin koska hän on jo päässyt harjoittelemaan pettymyksistä selviytymistä.

Eli sen kiellon ainoa motiivi on pettymyksen tuottaminen lapselle. Mieti tuota nyt ihan rauhassa, ja sano sitten vakavalla naamalla että se on hyvää kasvatusta.

Kyllä niitä pettymyksiä tulee ihan tarpeeksi ilmankin mielivaltaista määräilyä, jonka ainoa tarkoitus on mielipahan tuottaminen lapselle. Ennenhän myös uskottiin yleisesti, että lapselle on hyväksi, jos häntä aina välillä lyödään.

Tuota noin, et sitten vissiin ole seurannut nykyistä kasvatuskeskusteluamme?

Pienten hallittujen pettymysten tuottaminen on nimenomaan suositeltavaa kasvatusta. Tylsyydensietokyky korreloi myöhemmän menestyksen kanssa, ja mitenkä opit sietämään tylsää jos saat viihdettä joka hetki kun vain ehdit pyytää?

Minä ainakin kasvatan lapseni sillä silmällä että toivon he kestäisivät elämän karikot. Siksipä niitä pieniä hallittuja pettymyksiä siis, ja siihen päälle tunteiden sanoittamista ja validointia.

Pitääkö pettymyksiä aiheuttaa varta vasten? Eikä junamatka ole juuri sopiva kännykän selaamiseen?

Aikana jolloin ei ole helppo keksiä muutakaan tekemistä?

Minusta se on enemmänkin vanhemman mielivaltaa.

Siihen kuitenkaan uskon että pitkästyminen tuottaa ideoita ja kannustaa lasta oman tekemisen keksimiseen ja aktiivisuuteen mutta silloin pitää olla sellaisessa paikassa , missä on siihen käytännön mahdollisuudet ( koti, piha jne).

Alapeikkuja tulee mutta kukaan ei kunnolla perustele miksi juuri matkalla ei saisi selata puhelinta?

Miksi sitä saa tehdä jossain muualla muttei matkalla?

Sanoin tämän jo aiemmin ja sain kauhean kasan alapeukkuja. Sanon uudestaan: nykypäivän vanhemmuus on performanssi toisille vanhemmille. Siksi ne älylaitteet ovat ok kotona, mutta juuri junassa pitäisikin alkaa opetella sitä tylsyyden sietämistä.

Omat lapseni leikkivät upeita mielikuvitusleikkejä kotona aamusta iltaan. Kännyköitä heillä ei ole, ja viisihenkiselle perheelle riittää yksi tabletti, joka voi olla päiväkausia kiinni. Mutta reissussa kaivetaan se tabletti esille. Nähdäkseni kysymys ei ole pelkästään tylsyydestä, vaan turvallisuudesta. Kotona kaikki on tuttua, voi ottaa rennosti ja mielikuvitus lentää. Reissussa se ei toimikaan niin, jännitys tekee kärttyisäksi eikä liikkeelle pääse.

T. Se luuseri, jonka lapset saattavat sukujuhlissakin vetäytyä padin taakse.

Ja siis he jotka kannustavat (mahdollisesti ei jännityksestä kärsiviä) siihen kykeneviä lapsiaan olemaan juhlissa ihmisten kanssa ja kokeilemaan välillä matkustamista ilman elektroniikkaa, pitävät mielestäsi jotain performanssia? Ihan tosi? Jos junassa istuminen tai juhlissa oleminen jännittää lasta kovasti, eikö ole vain viisautta jäädä yhdessä aikuisen kanssa tunnustelemaan sitä olotilaa ja juttelemaan siitä, jos se ei ole liian pahasti lapsen mukavuusalueen ulkopuolella?

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti näiden äityleiden mielestä on hyvä opettaa lapselle, että vahvemmassa asemassa olevan vanhempi voi ihan huvikseen mielivaltaisesti keksiä rajoituksia, joita on sitten noudatettava. Tällä reissulla ei räpältä puhelinta. Mamma kyllä voi omaansa räpeltää, koska on aikuinen. Tällä reissulla ei istuta käytäväpaikalla, tällä reissulla ei pueta punaista paitaa päälle, tällä reissulla ei leikitä sitä vaan tätä.

Nämä vanhemmat jostain käsittämättömästä syystä kuvittelevat, että lasten tekemisiä pitää määräillä ihan pelkästä määräilemisen ilosta, ilman minkäänlaista perustetta tai tarkoitusta. Tai ehkä he nauttivat siitä vallasta, kun kerrankin elämässään pääsevät päsmäröimään toisen heistä täysin riippuvaisen ihmisen elämää omaksi huvikseen.

Toki on myös joitakin vajaaälyisiä, jotka käyttävät käsitettä "ruutuaika" ja uskovat kaiken vuoden 1986 jälkeen keksityn olevan lapsille vahingollista, mutta luulisi sellaisten idioottien olevan hyvin pieni vähemmistö.

Sinun kannattaa käsitellä oma murrosiän kapinasi ennen kuin ryhdyt omia lapsia puuhaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletetaan että lapsi kasvatetaan niin että kaikki hänen impulssinsa saavat jonkinlaisen myönteisen vastauksen.

Sitten hänestä tulee täysi-ikäinen, ja hän törmää tosielämään jossa ei läheskään aina saa sitä mitä haluaa.

Hän kokee äärimmäisen pettymyksen tunteen, ja hänellä ei ole mitään iän myötä kehittyneitä selviytymiskeinoja tilanteeseen, joten hän ei todennäköisesti selviä kovinkaan hyvin.

Sen sijaan jos lapsi kasvatetaan niin että hän saa kylliksi kivoja asioita elämässään että hän kokee olevansa arvokas ihminen sinänsä, mutta jossain tuollaisissa melko merkityksettömissä tilanteissa hän on myös päässyt kokemaan sen miten selvitä silloin kun ei saa halumaansa? No, kyllä tällainenkin lapsi pettyy kun tulee pettymys vastaan, mutta hän myös todennäköisesti selviää siitä pettymyksestä paremmin koska hän on jo päässyt harjoittelemaan pettymyksistä selviytymistä.

Eli sen kiellon ainoa motiivi on pettymyksen tuottaminen lapselle. Mieti tuota nyt ihan rauhassa, ja sano sitten vakavalla naamalla että se on hyvää kasvatusta.

Kyllä niitä pettymyksiä tulee ihan tarpeeksi ilmankin mielivaltaista määräilyä, jonka ainoa tarkoitus on mielipahan tuottaminen lapselle. Ennenhän myös uskottiin yleisesti, että lapselle on hyväksi, jos häntä aina välillä lyödään.

Tuota noin, et sitten vissiin ole seurannut nykyistä kasvatuskeskusteluamme?

Pienten hallittujen pettymysten tuottaminen on nimenomaan suositeltavaa kasvatusta. Tylsyydensietokyky korreloi myöhemmän menestyksen kanssa, ja mitenkä opit sietämään tylsää jos saat viihdettä joka hetki kun vain ehdit pyytää?

Minä ainakin kasvatan lapseni sillä silmällä että toivon he kestäisivät elämän karikot. Siksipä niitä pieniä hallittuja pettymyksiä siis, ja siihen päälle tunteiden sanoittamista ja validointia.

Pitääkö pettymyksiä aiheuttaa varta vasten? Eikä junamatka ole juuri sopiva kännykän selaamiseen?

Aikana jolloin ei ole helppo keksiä muutakaan tekemistä?

Minusta se on enemmänkin vanhemman mielivaltaa.

Siihen kuitenkaan uskon että pitkästyminen tuottaa ideoita ja kannustaa lasta oman tekemisen keksimiseen ja aktiivisuuteen mutta silloin pitää olla sellaisessa paikassa , missä on siihen käytännön mahdollisuudet ( koti, piha jne).

Alapeikkuja tulee mutta kukaan ei kunnolla perustele miksi juuri matkalla ei saisi selata puhelinta?

Miksi sitä saa tehdä jossain muualla muttei matkalla?

Sanoin tämän jo aiemmin ja sain kauhean kasan alapeukkuja. Sanon uudestaan: nykypäivän vanhemmuus on performanssi toisille vanhemmille. Siksi ne älylaitteet ovat ok kotona, mutta juuri junassa pitäisikin alkaa opetella sitä tylsyyden sietämistä.

Omat lapseni leikkivät upeita mielikuvitusleikkejä kotona aamusta iltaan. Kännyköitä heillä ei ole, ja viisihenkiselle perheelle riittää yksi tabletti, joka voi olla päiväkausia kiinni. Mutta reissussa kaivetaan se tabletti esille. Nähdäkseni kysymys ei ole pelkästään tylsyydestä, vaan turvallisuudesta. Kotona kaikki on tuttua, voi ottaa rennosti ja mielikuvitus lentää. Reissussa se ei toimikaan niin, jännitys tekee kärttyisäksi eikä liikkeelle pääse.

T. Se luuseri, jonka lapset saattavat sukujuhlissakin vetäytyä padin taakse.

Ja siis he jotka kannustavat (mahdollisesti ei jännityksestä kärsiviä) siihen kykeneviä lapsiaan olemaan juhlissa ihmisten kanssa ja kokeilemaan välillä matkustamista ilman elektroniikkaa, pitävät mielestäsi jotain performanssia? Ihan tosi? Jos junassa istuminen tai juhlissa oleminen jännittää lasta kovasti, eikö ole vain viisautta jäädä yhdessä aikuisen kanssa tunnustelemaan sitä olotilaa ja juttelemaan siitä, jos se ei ole liian pahasti lapsen mukavuusalueen ulkopuolella?

Eiköhän jokainen tunne itse lapsensa ja kannusta häntä sen verran, mihin hän pystyy.

Performanssia on se, että asiat täytyy tehdä toisin vain siksi, että joku on katsomassa.

Jälleen ei voi kun hämmästellä mammojen aivotoimintaa. Näin luokaton kuratrolli saa sivukaupalla kommentteja???

0/5

Miks pitäis aina niin mukavaa ? Ei elämä sitä oo myöhemminkään.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä. Itse pystyin lapsena istumaan tuntikausia tekemättä yhtään mitään ja pystyn edelleen. Esim. viiden tunnin junamatka kuluu oikein mukavasti omien ajatusten parissa.

Samalla kaavalla olen mennyt itse. Ennen älylaitteita meni 12h lentokin yhdessä silmänräpäyksessä, vaikka "ei ollut mitään tekemistä". Tosin tuolloin olin jo hyvästikin teini, mikä on kenties vielä oudompaa kun katselee nykyajan teinien puhelinriippuvuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletetaan että lapsi kasvatetaan niin että kaikki hänen impulssinsa saavat jonkinlaisen myönteisen vastauksen.

Sitten hänestä tulee täysi-ikäinen, ja hän törmää tosielämään jossa ei läheskään aina saa sitä mitä haluaa.

Hän kokee äärimmäisen pettymyksen tunteen, ja hänellä ei ole mitään iän myötä kehittyneitä selviytymiskeinoja tilanteeseen, joten hän ei todennäköisesti selviä kovinkaan hyvin.

Sen sijaan jos lapsi kasvatetaan niin että hän saa kylliksi kivoja asioita elämässään että hän kokee olevansa arvokas ihminen sinänsä, mutta jossain tuollaisissa melko merkityksettömissä tilanteissa hän on myös päässyt kokemaan sen miten selvitä silloin kun ei saa halumaansa? No, kyllä tällainenkin lapsi pettyy kun tulee pettymys vastaan, mutta hän myös todennäköisesti selviää siitä pettymyksestä paremmin koska hän on jo päässyt harjoittelemaan pettymyksistä selviytymistä.

Eli sen kiellon ainoa motiivi on pettymyksen tuottaminen lapselle. Mieti tuota nyt ihan rauhassa, ja sano sitten vakavalla naamalla että se on hyvää kasvatusta.

Kyllä niitä pettymyksiä tulee ihan tarpeeksi ilmankin mielivaltaista määräilyä, jonka ainoa tarkoitus on mielipahan tuottaminen lapselle. Ennenhän myös uskottiin yleisesti, että lapselle on hyväksi, jos häntä aina välillä lyödään.

Tuota noin, et sitten vissiin ole seurannut nykyistä kasvatuskeskusteluamme?

Pienten hallittujen pettymysten tuottaminen on nimenomaan suositeltavaa kasvatusta. Tylsyydensietokyky korreloi myöhemmän menestyksen kanssa, ja mitenkä opit sietämään tylsää jos saat viihdettä joka hetki kun vain ehdit pyytää?

Minä ainakin kasvatan lapseni sillä silmällä että toivon he kestäisivät elämän karikot. Siksipä niitä pieniä hallittuja pettymyksiä siis, ja siihen päälle tunteiden sanoittamista ja validointia.

Pitääkö pettymyksiä aiheuttaa varta vasten? Eikä junamatka ole juuri sopiva kännykän selaamiseen?

Aikana jolloin ei ole helppo keksiä muutakaan tekemistä?

Minusta se on enemmänkin vanhemman mielivaltaa.

Siihen kuitenkaan uskon että pitkästyminen tuottaa ideoita ja kannustaa lasta oman tekemisen keksimiseen ja aktiivisuuteen mutta silloin pitää olla sellaisessa paikassa , missä on siihen käytännön mahdollisuudet ( koti, piha jne).

Alapeikkuja tulee mutta kukaan ei kunnolla perustele miksi juuri matkalla ei saisi selata puhelinta?

Miksi sitä saa tehdä jossain muualla muttei matkalla?

Sanoin tämän jo aiemmin ja sain kauhean kasan alapeukkuja. Sanon uudestaan: nykypäivän vanhemmuus on performanssi toisille vanhemmille. Siksi ne älylaitteet ovat ok kotona, mutta juuri junassa pitäisikin alkaa opetella sitä tylsyyden sietämistä.

Omat lapseni leikkivät upeita mielikuvitusleikkejä kotona aamusta iltaan. Kännyköitä heillä ei ole, ja viisihenkiselle perheelle riittää yksi tabletti, joka voi olla päiväkausia kiinni. Mutta reissussa kaivetaan se tabletti esille. Nähdäkseni kysymys ei ole pelkästään tylsyydestä, vaan turvallisuudesta. Kotona kaikki on tuttua, voi ottaa rennosti ja mielikuvitus lentää. Reissussa se ei toimikaan niin, jännitys tekee kärttyisäksi eikä liikkeelle pääse.

T. Se luuseri, jonka lapset saattavat sukujuhlissakin vetäytyä padin taakse.

Ja siis he jotka kannustavat (mahdollisesti ei jännityksestä kärsiviä) siihen kykeneviä lapsiaan olemaan juhlissa ihmisten kanssa ja kokeilemaan välillä matkustamista ilman elektroniikkaa, pitävät mielestäsi jotain performanssia? Ihan tosi? Jos junassa istuminen tai juhlissa oleminen jännittää lasta kovasti, eikö ole vain viisautta jäädä yhdessä aikuisen kanssa tunnustelemaan sitä olotilaa ja juttelemaan siitä, jos se ei ole liian pahasti lapsen mukavuusalueen ulkopuolella?

Eiköhän jokainen tunne itse lapsensa ja kannusta häntä sen verran, mihin hän pystyy.

Performanssia on se, että asiat täytyy tehdä toisin vain siksi, että joku on katsomassa.

Juuri näin. Mutta mistä syntyy oletus että ruuduttomuus junamatkalla olisi juuri performanssia eikä järkevää kannustusta kokea uusia asioita, sitä minä ihmettelen?

Mökkimatkat joka viikonloppu ilman mitään tekemistä olivat kyllä tuskastuttavia lapsena. Jos joku sanoo että lapsena ne menivät silmänräpäyksessä niin kyllä silloin aika kultaa muistot. Tietysti vähän aikaa on hyvä pärjätä ilman tekemistäkin mutta tuntien matkat ilman mitään vaihtoehtoja saada aika kulumaan on vain turhaa kidutusta, vai vankilaelämääkö varten lapsianne treenaatte?

Oma lapsuuteni meni suurelta osin ilman mitään tekemistä, ja minusta tuli hyvin hajamielinen, omissa ajatuksissa oleskelija ja haahuilija.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletetaan että lapsi kasvatetaan niin että kaikki hänen impulssinsa saavat jonkinlaisen myönteisen vastauksen.

Sitten hänestä tulee täysi-ikäinen, ja hän törmää tosielämään jossa ei läheskään aina saa sitä mitä haluaa.

Hän kokee äärimmäisen pettymyksen tunteen, ja hänellä ei ole mitään iän myötä kehittyneitä selviytymiskeinoja tilanteeseen, joten hän ei todennäköisesti selviä kovinkaan hyvin.

Sen sijaan jos lapsi kasvatetaan niin että hän saa kylliksi kivoja asioita elämässään että hän kokee olevansa arvokas ihminen sinänsä, mutta jossain tuollaisissa melko merkityksettömissä tilanteissa hän on myös päässyt kokemaan sen miten selvitä silloin kun ei saa halumaansa? No, kyllä tällainenkin lapsi pettyy kun tulee pettymys vastaan, mutta hän myös todennäköisesti selviää siitä pettymyksestä paremmin koska hän on jo päässyt harjoittelemaan pettymyksistä selviytymistä.

Eli sen kiellon ainoa motiivi on pettymyksen tuottaminen lapselle. Mieti tuota nyt ihan rauhassa, ja sano sitten vakavalla naamalla että se on hyvää kasvatusta.

Kyllä niitä pettymyksiä tulee ihan tarpeeksi ilmankin mielivaltaista määräilyä, jonka ainoa tarkoitus on mielipahan tuottaminen lapselle. Ennenhän myös uskottiin yleisesti, että lapselle on hyväksi, jos häntä aina välillä lyödään.

Tuota noin, et sitten vissiin ole seurannut nykyistä kasvatuskeskusteluamme?

Pienten hallittujen pettymysten tuottaminen on nimenomaan suositeltavaa kasvatusta. Tylsyydensietokyky korreloi myöhemmän menestyksen kanssa, ja mitenkä opit sietämään tylsää jos saat viihdettä joka hetki kun vain ehdit pyytää?

Minä ainakin kasvatan lapseni sillä silmällä että toivon he kestäisivät elämän karikot. Siksipä niitä pieniä hallittuja pettymyksiä siis, ja siihen päälle tunteiden sanoittamista ja validointia.

Pitääkö pettymyksiä aiheuttaa varta vasten? Eikä junamatka ole juuri sopiva kännykän selaamiseen?

Aikana jolloin ei ole helppo keksiä muutakaan tekemistä?

Minusta se on enemmänkin vanhemman mielivaltaa.

Siihen kuitenkaan uskon että pitkästyminen tuottaa ideoita ja kannustaa lasta oman tekemisen keksimiseen ja aktiivisuuteen mutta silloin pitää olla sellaisessa paikassa , missä on siihen käytännön mahdollisuudet ( koti, piha jne).

Alapeikkuja tulee mutta kukaan ei kunnolla perustele miksi juuri matkalla ei saisi selata puhelinta?

Miksi sitä saa tehdä jossain muualla muttei matkalla?

Sanoin tämän jo aiemmin ja sain kauhean kasan alapeukkuja. Sanon uudestaan: nykypäivän vanhemmuus on performanssi toisille vanhemmille. Siksi ne älylaitteet ovat ok kotona, mutta juuri junassa pitäisikin alkaa opetella sitä tylsyyden sietämistä.

Omat lapseni leikkivät upeita mielikuvitusleikkejä kotona aamusta iltaan. Kännyköitä heillä ei ole, ja viisihenkiselle perheelle riittää yksi tabletti, joka voi olla päiväkausia kiinni. Mutta reissussa kaivetaan se tabletti esille. Nähdäkseni kysymys ei ole pelkästään tylsyydestä, vaan turvallisuudesta. Kotona kaikki on tuttua, voi ottaa rennosti ja mielikuvitus lentää. Reissussa se ei toimikaan niin, jännitys tekee kärttyisäksi eikä liikkeelle pääse.

T. Se luuseri, jonka lapset saattavat sukujuhlissakin vetäytyä padin taakse.

Ja siis he jotka kannustavat (mahdollisesti ei jännityksestä kärsiviä) siihen kykeneviä lapsiaan olemaan juhlissa ihmisten kanssa ja kokeilemaan välillä matkustamista ilman elektroniikkaa, pitävät mielestäsi jotain performanssia? Ihan tosi? Jos junassa istuminen tai juhlissa oleminen jännittää lasta kovasti, eikö ole vain viisautta jäädä yhdessä aikuisen kanssa tunnustelemaan sitä olotilaa ja juttelemaan siitä, jos se ei ole liian pahasti lapsen mukavuusalueen ulkopuolella?

Eiköhän jokainen tunne itse lapsensa ja kannusta häntä sen verran, mihin hän pystyy.

Performanssia on se, että asiat täytyy tehdä toisin vain siksi, että joku on katsomassa.

Juuri näin. Mutta mistä syntyy oletus että ruuduttomuus junamatkalla olisi juuri performanssia eikä järkevää kannustusta kokea uusia asioita, sitä minä ihmettelen?

Saatan toki olla väärässäkin, mutta olen aistivinani sen siitä, että lapsi on aidosti kummissaan ja ehkä vähän vieroitusoireissaankin.

Näitä on nähty. Esimerkiksi vierailulla äiti sanoo reippaasti, että nyt puhelin pois, leiki serkkujen kanssa, ja lapsi pakenee pelaamaan vessaan, kun on tärkeä kenttä kesken. Kyllä se korjausliike pitäisi tehdä arjessa, jos siihen tarvetta on.

Oma lapseni lukee aina junamatkoilla Aku Ankan taskukirjoja, ja minusta olisi julmaa repiä ne häneltä pois sillä perusteella, että nyt pitää oppia nauttimaan maisemista ja sietämään tylsyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Mökkimatkat joka viikonloppu ilman mitään tekemistä olivat kyllä tuskastuttavia lapsena. Jos joku sanoo että lapsena ne menivät silmänräpäyksessä niin kyllä silloin aika kultaa muistot. Tietysti vähän aikaa on hyvä pärjätä ilman tekemistäkin mutta tuntien matkat ilman mitään vaihtoehtoja saada aika kulumaan on vain turhaa kidutusta, vai vankilaelämääkö varten lapsianne treenaatte?

Oma lapsuuteni meni suurelta osin ilman mitään tekemistä, ja minusta tuli hyvin hajamielinen, omissa ajatuksissa oleskelija ja haahuilija.

Ei se tarkoita, että kaikista muistakin tulee outoja. Luulen, että olisit outo haahuilija ilman em. kokemuksiasikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletetaan että lapsi kasvatetaan niin että kaikki hänen impulssinsa saavat jonkinlaisen myönteisen vastauksen.

Sitten hänestä tulee täysi-ikäinen, ja hän törmää tosielämään jossa ei läheskään aina saa sitä mitä haluaa.

Hän kokee äärimmäisen pettymyksen tunteen, ja hänellä ei ole mitään iän myötä kehittyneitä selviytymiskeinoja tilanteeseen, joten hän ei todennäköisesti selviä kovinkaan hyvin.

Sen sijaan jos lapsi kasvatetaan niin että hän saa kylliksi kivoja asioita elämässään että hän kokee olevansa arvokas ihminen sinänsä, mutta jossain tuollaisissa melko merkityksettömissä tilanteissa hän on myös päässyt kokemaan sen miten selvitä silloin kun ei saa halumaansa? No, kyllä tällainenkin lapsi pettyy kun tulee pettymys vastaan, mutta hän myös todennäköisesti selviää siitä pettymyksestä paremmin koska hän on jo päässyt harjoittelemaan pettymyksistä selviytymistä.

Eli sen kiellon ainoa motiivi on pettymyksen tuottaminen lapselle. Mieti tuota nyt ihan rauhassa, ja sano sitten vakavalla naamalla että se on hyvää kasvatusta.

Kyllä niitä pettymyksiä tulee ihan tarpeeksi ilmankin mielivaltaista määräilyä, jonka ainoa tarkoitus on mielipahan tuottaminen lapselle. Ennenhän myös uskottiin yleisesti, että lapselle on hyväksi, jos häntä aina välillä lyödään.

Tuota noin, et sitten vissiin ole seurannut nykyistä kasvatuskeskusteluamme?

Pienten hallittujen pettymysten tuottaminen on nimenomaan suositeltavaa kasvatusta. Tylsyydensietokyky korreloi myöhemmän menestyksen kanssa, ja mitenkä opit sietämään tylsää jos saat viihdettä joka hetki kun vain ehdit pyytää?

Minä ainakin kasvatan lapseni sillä silmällä että toivon he kestäisivät elämän karikot. Siksipä niitä pieniä hallittuja pettymyksiä siis, ja siihen päälle tunteiden sanoittamista ja validointia.

Kunhan pienten ja hallittujen pettymysten aiheuttamisesta ei koidu lapsen itkua ja huutoa sellaisissa paikoissa joissa on muita ihmisiä kuuloetäisyydellä niin asia on täysin ok. Ei lapsen ole hyvä tottua saamaan aina haluamaansa.

Mutta esimerkiksi junassa mitkään pettyneen lapset itkut ja raivarit eivät ole ok joten se kännykkä kannattaa vaan antaa lapselle jos on pienikin riski että ilman sitä se alkaa häiriköidä.

Voi kristus.

Puhelinriippuvaiset on raivostuttavia.

Isommissa sukujuhlissahan sen aina näkee missä osataan kasvattaa lapsia ja missä ei. Osalle ei tuota mitään vaikeuksia istua kirkon penkeissä ja tai juhlapaikan pöydissä tarvittavaa aikaa ja osan on pakko päästä juoksentelemaan minne sattuu, huutamaan ja muuta. 

Ja ennenkuin sanotte, että me ollaan kaikki yksiöitä niin jännästi ne hyvin käyttäytyvät lapset sattuu samaan perheeseen ja huonostikäyttyvät toiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Jos kännykän pois ottaminen tarkoittaa sitä, että lapsi potkii edessä olevaa penkkiä  ja huutaa niin anna jumalauta se puhelin. Terveisin Mikkelistä-Helsinkiin bussilla , selkä mustelmilla ja korvat lukossa koska takanani ollut äiti päätti että Nico-Jessica katsoo nyt maisemia  eikä pelaa puhelimella! 

Ja sinä istuit koko matkan sanomatta mitään?

Luovuus kasvaa, kun on tylsää.

Keksi ne ainakin jotain pahuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän lapsena oli tosi vaikeaa jaksaa pitkiä matkoja, yleensä rupesin jo matkan alussa kyselemään "ollaanko jo pian perillä". Kyllä junamatkalle voisi varata jotain viihdykettä, mutta voisi se olla tietysti jotain muutakin kuin puhelin.

Sitten jos ollaan ihan normaaleissa olosuhteissa eikä virikkeettömässä ympäristössä, niin mielestäni ei ole vanhempien asia toimia seremoniamestareina, jotka koko ajan keksivät lapselle jotain tekemistä. Saavat lapset itse miettiä, mitä leikittäisiin seuraavaksi.

P.S. En huomannut, että aloituksessa puhuttiin 45 minuutin matkasta, vaan oletin ilman muuta että kyse oli useamman tunnin matkasta. Sen takia kirjoitin noin...

Vierailija kirjoitti:

En tiedä. Itse pystyin lapsena istumaan tuntikausia tekemättä yhtään mitään ja pystyn edelleen. Esim. viiden tunnin junamatka kuluu oikein mukavasti omien ajatusten parissa.

Tuossa nyt ei ole mitään hienoa eikä leuhkimista. Aika karua itseasiassa. Eikö ollut edes värityskirjaa tai vaikka ihan tavallista kirjaa matkalle? Mielekästä ja kehittävää tekemistä pitää mielestäni olla, ei nyt joka minuutille mutta viiden tunnin junamatka pelkissä omissa ajatuksissa sormia pyöritellen on turhaa ”rääkkäystä”, niin lapselle kuin aikuisellekin.

Ette te niistä pennuistaan kasvata millään ankaralla koulimisella hienoja ihmisiä, vaan onnettomia ja joskus kusipäitäkin.

Vierailija kirjoitti:

Itse oon huomannut, että näillä tylsyyden sietäjillä menee aikuisena elämässä aika paljon huonommin. Sen sijaan virikkeitä vaativat ovat paljon produktiivisempia ja he pärjäävät elämässä

Sulla ilmeisesti paljon kokemusperäistä tietoa älypuhelimien kasvattamista aikuisista, joista tullut hyvin produktiivisia siksi, että ovat lapsuudessaan saaneet lepuuttaa omaa mielikuvitustaan ja samalla estää luovan ajattelunsa kehittymistä.