Lue keskustelun säännöt.
Miksi lasten "pitäisi antaa välillä tylsistyä"? esimerkkitapaus junasta
Äiti ja poika 6-7v istuivat samassa junassa kanssani. Kuulin kuinka poika kärtti äidiltään puhelinta useaan kertaan mutta äiti sanoi aina "ei tällä reissulla, katsele maisemia" Matka oli kuitenkin aika pitkä, n. 45min. Millä tavalla esimerkiksi tuo edellä mainittu käytös hyödytti ketään?
Kommentit (173)
Peilataanpa asiaa niin, että mietitään vanhempien rajoituksia omasta lapsuudesta ja miltä ne tuntuvat nyt.
Teininä mun muelestä erityisen paskamaista olivat mm. Seuraavat asiat:
Kotiintuloaika, parhaalla kaverilla ei ollut, aikuisena olemme tuon ystäväni kanssa pohtineet asiaa ja hän on kokenut sen niin, että mun vanhemmat välittivät. Hänen vanhempiaan ei kiinnostanut tuliko yöki kotiin vai ei. Samoin mun piti sopia etukäteen ennen iltamenoja, jos menen jollekin kaverille yöksi.
Kesätyöpalkasta kun asuin vielä kotona vanhemmat perivät 20% asumiskuluina. Tämän piti opettaa mulle, että kaikkea rahaa ei voi käyttää miten itseä huvittaa vaan osa menee pakollisiin asumismenoihin. Tuo 20% oli talletettu tilille, jonka sain käyttööni kun muutin opiskeluasuntoon. Tuolloin tuo tuntui tosi väärältä, mutta nyt osaan sitäkin arvostaa.
Ajoittain vanhemmat joutuivat pakottamaan mut esim kitkemään kasvimaata tai retkelle metsään. Nyt nautin sekä puutarhan hoidosta, että rentoudun metsävaelluksilla. Välissä oli toki n. 10v pätkä, jolloin ajattelin,etten ikinä enää kitke rikkaruohoja tai lähde metsään. Ja kuinka ollakaan, taas o suunnitteilla syysvaellus lappiin. Ja noilla lapsuuden /nuoruusiän "pakotetuilla" metsäretkillä oon oåpinut taitoja, jotka on pelastanut mut monesta pulasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me matkattiin lasten kanssa Pohjoismaissa tänä kesänä autolla. Lapset saivat katsoa älylaitteita hyvin pienen pätkän ajomatkoista, ehkä noin tunnin verran ja siirtymät oli pitkiä. Tiedän myös vanhempia, jotka lyö tabin kouraan joka kerta koko kuuden tunnin matkaksi.
Meillä lapset eivät käytä älylaitteita (7v ja 2v). Myös aikuisten käyttö on rajattua, itse olen laittanut lukot itselleni eikä mitään somekanavia ole. Lähinnä lukaisen uutiset ja aihe vapaan silloin tällöin, kokonaiskäyttö vuorokaudessa alle tunti.
Ja aivot kiittää.
Ps. Julkisilla kulkemiseen pk-seudulla menee helposti aina 45min. Aina luuri kouraan?
Vierailija kirjoitti:
Mielivalta, aikuisen harkinta, mitä noita nyt on...
Tein juuri lauantaina junamatkat 2 x 2 h lasten 4v ja 6v kanssa. Katseltiin maisemia, juteltiin, pelattiin laiva on lastattu -peliä ja arvoituksia, syötiin eväät, pelattiin Unoa. Paluumatkan loppusuoralla lapset kysyivät saavatko katsoa ohjelmaa, yritin laittaa hetkeksi mutta Areena jumitti. Lapset pyysivät peliä, mutta sitä en antanut, koska tiesin että se menisi väsyneen päivän päätteeksi sisaruksilta tappeluksi. Kuuntelivat sitten äänikirjaa toinen toisesta ja toinen toisesta kuulokkeesta.
Teen mielenterveystyötä yläkouluikäisten kanssa. Suuri osa nuorista on tottunut nopeisiin mielihyväpalkintoihin. Klik vain, niin tulee uusi jakso/peli/keskustelu jos edellisessä jokin jurppii. Suuri osa kärsii epämääräisestä ahdistuksesta. Monelle tulee yllätyksenä, että se, ettei koko ajan tapahdu jotain mikä saa aivojen mielihyvähormonit karkeloimaan, on NORMAALI OLOTILA. Sen kanssa voi tulla toimeen, ja siihen tottuu kun sietää hetken sitä levotonta oloa. Kun sen oppii, pystyy laskemaan puhelimensa käsistään mennäkseen nukkumaan ja pystyy kohtamaan ne oikeassa elämässäkin olevat ihmiset, katsoa silmiin ja lukea elekieltä.
Uskon ihan vilpittömästi että se, että tuijottaa auton ikkunasta toivoen näkevänsä lehmän kehittää sellaisia henkisiä valmiuksia joita tulevaisuudessa tarvitaan. Ja että ne tylsillä junamatkoilla käydyt keskustelut tukevat lapsen kognitiivisia kykyjä (esim. tulevan päivän suunnittelu, menneen kertailu, edellisen reissun muistelu, havainnot junasta ja maisemista). Pelit ja ohjelmat voivat nekin antaa tähän osansa, mutta aikuisen tehtävä on säädellä määrää ja se tarkoittaa että joskus sanotaan ei ja joskus joo ja aina siihen ei ole mitään erityistä syytä että miksi _juuri nyt_. Ihan niin kuin harvoin sille on mitään syytä että _juuri tällä hetkellä_ syöty keksi tuhoaisi terveyden, mutta ei niitä silti joka välissä joka päivä napsita.
Äärimmäisen hyvä, perusteltu ja asiallinen kommentti. Olen kanssasi samaa mieltä. Itse olen siis yläkoulun opettaja ja myös minä olen havainnut nykyisten teinien tarpeen saada omasta toiminnasta nopeasti jokin palkinto, minkä jälkeen saa siirtyä seuraavaan vaiheeseen ja seuraavaa palkintoa kärkkymään. En tiedä, liittyykö tähän myös se, että oppilaat tuntuvat odottavan suurta ylistystä ihan tavallisesta olemisesta ja tavallisista arkijärjenmukaisista käytöstavoista. Toki heitä siis paljon kehunkin.
Pitkäjänteisyys on katoava luonnonvara. Monet oppilaat kertovat, että heille kirjan lukeminen on tuskaa, koska kaksi sivua luettuaan he eivät enää muista lukemaansa. Työssäni olen nähnyt myös teinejä, joilla ihan todella on vakava älylaiteaddiktio. Omassa luokassa olenkin päätynyt siihen ratkaisuun, että älypuhelimet kerätään pois tunnin alussa ja ne tullaan erikseen hakemaan, jos niitä tunnilla johonkin tarvitsemme.
Tätä onkin sitten jo nolompaa myöntää, mutta koen itsekin olevani jossain määrin riippuvainen puhelimestani ja erityisesti sosiaalisesta mediasta (AV ja Facebook lähinnä). Kun puhelinta kuitenkin käyttää karttana, herätyskellona, kalenterina, kamerana, muistivihkona, lippuautomaattina, pankkipalveluna ja sieltä tarkistaa niin liikkeiden aukioloajat kuin bussiaikataulutkin sen lisäksi, että tietysti soittaa puheluita ja lähettää viestejä, on itseään vaikea blokata näistä viihdekäyttöön tarkoitetuista ja addiktoivista palveluista. En tiedä. Pitäisi ehkä hakeutua johonkin vieroitusryhmään...
Siis ihanko oikeasti AP kysyy miksi lapsen on hyvä oppia olemaan välillä ilman kännykkää, opetella itsehillintää ja kärsivällisyyttä, käytöstapoja ihmisten seurassa tms? Toivottavasti AP sinulla ei ole lapsia. Jos lapsilta ei koskaan vaadita mitään, eivät he opi ottamaan vastuuta ja huolehtimaan asioista vanhempanakaan. Lisäksi ei osata peruskäytöstapojakaan. Huoh. AP, kyllä niitä lapsia kuuluu ja pitää kasvattaa :D
Oletko nyt ap ihan tosissasi..? Vastaus otsikkoon: siksi että jatkuva keinotekoisten ärsykkeiden vastaanottaminen ei tee hyvää lapsen aivojen kehitykselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletetaan että lapsi kasvatetaan niin että kaikki hänen impulssinsa saavat jonkinlaisen myönteisen vastauksen.
Sitten hänestä tulee täysi-ikäinen, ja hän törmää tosielämään jossa ei läheskään aina saa sitä mitä haluaa.
Hän kokee äärimmäisen pettymyksen tunteen, ja hänellä ei ole mitään iän myötä kehittyneitä selviytymiskeinoja tilanteeseen, joten hän ei todennäköisesti selviä kovinkaan hyvin.
Sen sijaan jos lapsi kasvatetaan niin että hän saa kylliksi kivoja asioita elämässään että hän kokee olevansa arvokas ihminen sinänsä, mutta jossain tuollaisissa melko merkityksettömissä tilanteissa hän on myös päässyt kokemaan sen miten selvitä silloin kun ei saa halumaansa? No, kyllä tällainenkin lapsi pettyy kun tulee pettymys vastaan, mutta hän myös todennäköisesti selviää siitä pettymyksestä paremmin koska hän on jo päässyt harjoittelemaan pettymyksistä selviytymistä.
Eli sen kiellon ainoa motiivi on pettymyksen tuottaminen lapselle. Mieti tuota nyt ihan rauhassa, ja sano sitten vakavalla naamalla että se on hyvää kasvatusta.
Kyllä niitä pettymyksiä tulee ihan tarpeeksi ilmankin mielivaltaista määräilyä, jonka ainoa tarkoitus on mielipahan tuottaminen lapselle. Ennenhän myös uskottiin yleisesti, että lapselle on hyväksi, jos häntä aina välillä lyödään.
Tuota noin, et sitten vissiin ole seurannut nykyistä kasvatuskeskusteluamme?
Pienten hallittujen pettymysten tuottaminen on nimenomaan suositeltavaa kasvatusta. Tylsyydensietokyky korreloi myöhemmän menestyksen kanssa, ja mitenkä opit sietämään tylsää jos saat viihdettä joka hetki kun vain ehdit pyytää?
Minä ainakin kasvatan lapseni sillä silmällä että toivon he kestäisivät elämän karikot. Siksipä niitä pieniä hallittuja pettymyksiä siis, ja siihen päälle tunteiden sanoittamista ja validointia.
Kunhan pienten ja hallittujen pettymysten aiheuttamisesta ei koidu lapsen itkua ja huutoa sellaisissa paikoissa joissa on muita ihmisiä kuuloetäisyydellä niin asia on täysin ok. Ei lapsen ole hyvä tottua saamaan aina haluamaansa.
Mutta esimerkiksi junassa mitkään pettyneen lapset itkut ja raivarit eivät ole ok joten se kännykkä kannattaa vaan antaa lapselle jos on pienikin riski että ilman sitä se alkaa häiriköidä.
Jos tavalliset elämän äänet häiritsee niin kovasti, että esim. hetkellistä lapsen pikku kiukuttelua ei siedä yhtään kuunnella, niin kannattaa lopettaa julkisilla kulkuvälineillä liikkuminen. Tai julkisissa paikoissa oleminen ylipäätään.
Sinun mielestäsi myös kannattaa opettaa lapselle, että julkisella paikalla saa tahtonsa läpi kun vaan järjestää kunnon shown? Että vanhemmat antavat kyllä pelata puhelimella tai tehdä ehkä jotain muutakin tyhmää, kunhan saadaan kohtaus loppumaan? Ja kaikki kasvatus pitäisi tapahtua kotona?
Älä ikinä lisäänny, kiitos. Minulla ei ole lapsia enkä aio hankkia, mutta edes minä en ole noin tyhmä.
Minusta älylaitteettomuus on hyvästä, pieni määrä videoita ja pelejä on ok mutta pitää muutakin osata tehdä kuin tuijottaa ruutua. Pidemmälle matkalle ottaisin lapselle (kuva)kirjoja, piirustus- tai väritysvälineet ja pienen lelun, jolla lapsi voi leikkiä omalla paikallaan. Mutta kyllä kai nyt melkein kouluikäinen 45min pystyy olemaan ilman viihdytystä? Juttelee mukavia ja katselee maisemia vaikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta onko kenellekkään tullu mieleen että se lapsi on myös ihminen, jolla on omia ajatuksia.. jos on hieman fiksumpi niin saattaa jättää raivarin vaan ajatukseen, koska tietää, että jos äiti suuttuu, ei oo kenelläkään enää kivaa.. Sitä paitsi jos sitä lapsen mielikuvitusta haluaa kehittää niin antaa lapsen leikkiä vaikka itse valitsemillaan tavaroilla, sillä aikuisen valitsemat puuhat eivät välttämättä ole se mieluisin, sillä joka lapsi ei halua värittää tai pelata lautapelejä, mutta toiset haluavat, eikä siinä ole mitää väärää, lapset ovat erilaisia, eikä se riipu pelkästään lapsen kasvatuksesta.
No, se on jokaisen vanhemman oma asia. Mutta minä en ainakaan anna muksujen addiktoitua noihin älylaitteisiin. Eihän moni aikuinenkaan osaa käyttöään hillitä. Mennyt momilla toi touhu älylaitteiden kanssa ihan mahdottomaksi.
Hyvähän se vaan on että nuori ihminen myös oppii viihdyttämään itseään muillakin tavoin kun räpläämällä älyluuria. Ja ymmärtämään että aina ei ole kivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, mun lapsuudessa piti pienessä autossa matkustaa Lappiin ilman viihdettä. Aikuiset tykkää niistä maisemista. Ne oli painajaisreissuja.
Oon antanut lasten pitää viihdelaitteet autossa ja lentokoneessa.
En ymmärrä miksi lomamatkan pitäisi olla kärsimys. Itse katson maisemia.
Sadistiäidit ideologineen ovat oma ihmisryhmänsä.
Heitä ei vanhainkodissa käy kukaan katsomassa.
Lapsenlapsia ei heille anneta kiusattaviksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä esim siksi, että yölennolla on mahdoton saada lapsi simahtamaan jos se on ensin pelannut tietokonepelejä 3 tuntia putkeen. Ja loman aloituskin menee ihan pyllylleen kun perillä on vain kiukkuisia ylikierroksilla kulkevia lapsia. Joskus on kokeiltu että automatkan saa käyttää tablettia rajatta. Ei ikinä enää,max tunti kerrallaan on enemmän kuin tarpeeksi.
Vierailija kirjoitti:
No, mun lapsuudessa piti pienessä autossa matkustaa Lappiin ilman viihdettä. Aikuiset tykkää niistä maisemista. Ne oli painajaisreissuja.
Oon antanut lasten pitää viihdelaitteet autossa ja lentokoneessa.
En ymmärrä miksi lomamatkan pitäisi olla kärsimys. Itse katson maisemia.
Ei lomamatkan tarvitse olla kärsimys. Mutta aikuisen tehtävä on avartaa sitä lapsen maailmaa niin että kun välillä kannustettuna kokeilee muutakin kuin ravintolassa nakkeja ja liikenteessä Angry Birds -peliä, niin saattaa saada elämäänsä lisää nautinnon tuojia. Toki aikuiselta tarvitaan tähän tilannetajua, milloin on sen aika, ettei lopputulos ole kärsimys vaan löytämisen ilo, sinnikkyyden palkitsevuus ja tai hutikokemuksen huvittavuus.
4,5-vuotiaani hihkui autossa 3 tunnin ajomatkalla osan matkasta "äiti kato miten ihanan keltainen pelto! äiti kato miten hassu katto tuossa talossa on! äiti täällä on ihania maisemia! äiti kato mikä tuo on! hei tuolla on lehmiä, oooooii tuota ruskeaa!". Ja sitten toki juteltiin mitä ne tuulimyllyt on, mitä se keltainen pellolla kasvava on, miksi sitä kasvatetaan, onkohan lehmillä kuuma jne. Oli myös Aku Ankkoja ja äänikirjaa, eikä mulla mitään suurta henkistä ongelmaa ole sen ruudunkaan kanssa mutta ruutuja on vain yksi ja lapsia kaksi turvaistuimissa penkin eri päissä niin tiedän miten siinä käy (lennoilla meilläkin on ollut kaikki keinot käytössä). Pointtini oli vain se että miksi ruuduttomuuden pitäisi olla kärsimys? Eiks ole ihan ok välillä kokeilla jos se yllättäisi iloisesti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi junassa ei saisi tuijottaa ruutua? Eihän siellä muutakaan tekemistä ole. Mitä jos lapsi olisi lukenut kirjaa, tuskin kukaan sitä kieltäisi, vaikka yhtä lailla siihenkin uppoutuu niin ettei huomioi ympäristöä.
Eri asia sitten sellaiset tilanteet joissa pitää huomioida ympäristöä ja muita ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Mutta onko kenellekkään tullu mieleen että se lapsi on myös ihminen, jolla on omia ajatuksia.. jos on hieman fiksumpi niin saattaa jättää raivarin vaan ajatukseen, koska tietää, että jos äiti suuttuu, ei oo kenelläkään enää kivaa.. Sitä paitsi jos sitä lapsen mielikuvitusta haluaa kehittää niin antaa lapsen leikkiä vaikka itse valitsemillaan tavaroilla, sillä aikuisen valitsemat puuhat eivät välttämättä ole se mieluisin, sillä joka lapsi ei halua värittää tai pelata lautapelejä, mutta toiset haluavat, eikä siinä ole mitää väärää, lapset ovat erilaisia, eikä se riipu pelkästään lapsen kasvatuksesta.
Minä olin juuri tällainen kiltti lapsi, joka yritti miellyttää arvaamatonta ja kiukkuista äitiä vaihtuvine vaatimuksineen. 😓
Vierailija kirjoitti:
No, se on jokaisen vanhemman oma asia. Mutta minä en ainakaan anna muksujen addiktoitua noihin älylaitteisiin. Eihän moni aikuinenkaan osaa käyttöään hillitä. Mennyt momilla toi touhu älylaitteiden kanssa ihan mahdottomaksi.
Hyvähän se vaan on että nuori ihminen myös oppii viihdyttämään itseään muillakin tavoin kun räpläämällä älyluuria. Ja ymmärtämään että aina ei ole kivaa.
Kuka pystyy muka muutenkaan säilyttämään sen harhakuvan, että elämä olisi aina kivaa? Pettymykset tuntuvat silti pahalta vaikka lapsuudessa vanhemmat olisivatkin tehneet parhaansa tarjoillakseen niitä ylenpalttisesti.
Olenko minä ainoa, joka lapsi tulee kärttyiseksi jos tuijottaa ruutua liikaa tai liian väsyneenä? Tästä syystä joskus tulee kiellettyä ja perustelukin voi jäädä toiseen kertaan, koska muuten lapsi väittäisi vastaan kun taas pelkästä kiellosta pääsee nopeammin yli ja kohta onkin taas kivaa. Tämä siis tietyissä tilanteissa, yleensä meillä kyllä keskustellaan. Ja todellakin lapset ovat ihmisiä ja heillä on omia ajatuksia ja ne ajatukset ovat arvokkaita. Silti minun täytyy olla se joka huolehtii että lapsella on hyvä olo pidemmällä tähtäimellä eikä vain tällä minuutilla.
Ja huom, vain toisella lapsistani on tämä ruutukiukku. Pitäisin enemmän henkilökohtaisena taipumuksena kuin kasvatuskysymyksenä, meillä aikuisistakin toisesta tulee kärsimättömämpi ja tulee ihan fyysisiä oireita (kasvojen kuumotus) jos on liikaa ruutuaikaa (ohjelmia, pelejä, somea yms. ärsyketulvaa, laskujen maksu ei vaikuta), toinen on immuuni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, mun lapsuudessa piti pienessä autossa matkustaa Lappiin ilman viihdettä. Aikuiset tykkää niistä maisemista. Ne oli painajaisreissuja.
Oon antanut lasten pitää viihdelaitteet autossa ja lentokoneessa.
En ymmärrä miksi lomamatkan pitäisi olla kärsimys. Itse katson maisemia.Ei lomamatkan tarvitse olla kärsimys. Mutta aikuisen tehtävä on avartaa sitä lapsen maailmaa niin että kun välillä kannustettuna kokeilee muutakin kuin ravintolassa nakkeja ja liikenteessä Angry Birds -peliä, niin saattaa saada elämäänsä lisää nautinnon tuojia. Toki aikuiselta tarvitaan tähän tilannetajua, milloin on sen aika, ettei lopputulos ole kärsimys vaan löytämisen ilo, sinnikkyyden palkitsevuus ja tai hutikokemuksen huvittavuus.
4,5-vuotiaani hihkui autossa 3 tunnin ajomatkalla osan matkasta "äiti kato miten ihanan keltainen pelto! äiti kato miten hassu katto tuossa talossa on! äiti täällä on ihania maisemia! äiti kato mikä tuo on! hei tuolla on lehmiä, oooooii tuota ruskeaa!". Ja sitten toki juteltiin mitä ne tuulimyllyt on, mitä se keltainen pellolla kasvava on, miksi sitä kasvatetaan, onkohan lehmillä kuuma jne. Oli myös Aku Ankkoja ja äänikirjaa, eikä mulla mitään suurta henkistä ongelmaa ole sen ruudunkaan kanssa mutta ruutuja on vain yksi ja lapsia kaksi turvaistuimissa penkin eri päissä niin tiedän miten siinä käy (lennoilla meilläkin on ollut kaikki keinot käytössä). Pointtini oli vain se että miksi ruuduttomuuden pitäisi olla kärsimys? Eiks ole ihan ok välillä kokeilla jos se yllättäisi iloisesti?
Olen täysin samaa mieltä! Meidän lapset ovat/olivat myös tuollaisia matkustajia. Välillä piirtävät, katselevat kirjoja tai leikkivät pienillä leluilla. Nukkuvat myös osan matkasta.
Vähän isompina alkoivat keksiä kaikenlaisia omia kisoja; laskivat kuinka monta autoa tulee vastaan, bongasivat esim. punaisia autoja, valastuilla tieosuuksilla laskivat valotolppia jne.
Ihan parasta mun mielestä tässä kaikessa on se, kun jo aika pieninä alkoivat hahmottaa missä mennään; tuossa on tuo silta ja tuo talo, joko kohta tulee se tuulimylly? Nyt ollaan jo melkein perillä kun tuossa on noita hevosia jne. Joillakin useasti tehtävillä reissuilla yksi ajan vietteistä oli sekin, että pyydettiin lapsia opastamaan meidät perille, aika pieninä jo muistivat mistä milloinkin pitää kääntyä.
Kullakin perheellä toki omat tapansa, mutta itse vähän karsastan sitä, että lapsilla pyörii vauvaiästä alkaen takapenkillä dvd:t nonstoppina ja vähän isompana sitten se älypuhelin. Ei edes anneta mahdollisuutta selviytyä ilman.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta onko kenellekkään tullu mieleen että se lapsi on myös ihminen, jolla on omia ajatuksia.. jos on hieman fiksumpi niin saattaa jättää raivarin vaan ajatukseen, koska tietää, että jos äiti suuttuu, ei oo kenelläkään enää kivaa.. Sitä paitsi jos sitä lapsen mielikuvitusta haluaa kehittää niin antaa lapsen leikkiä vaikka itse valitsemillaan tavaroilla, sillä aikuisen valitsemat puuhat eivät välttämättä ole se mieluisin, sillä joka lapsi ei halua värittää tai pelata lautapelejä, mutta toiset haluavat, eikä siinä ole mitää väärää, lapset ovat erilaisia, eikä se riipu pelkästään lapsen kasvatuksesta.
Minä olin juuri tällainen kiltti lapsi, joka yritti miellyttää arvaamatonta ja kiukkuista äitiä vaihtuvine vaatimuksineen. 😓
Voi ei, onpa kurjaa :(
Suuri osa 6-7-vuotiaista on kuitenkin useimmiten kuvatun kaltaisessa tilanteessa saamatta raivaria siksi että heillä on mahdollisuus tulla kuulluiksi riittävästi muutenkin ja kykyjä käsitellä ja ilmaista tunteita muilla keinoilla.
Oletko kuullut defensseistä? Se saa lapset usein aikuisiällä selittämään itselleen miksi vanhemmat toimivat kuten toimivat, olihan kyse varmasti kuitenkin rakkaudesta. Näin yleensä silloinkin, kun vanhemmat ovat olleet hirviöitä. On raskasta myöntää itselleen lapsuutensa olleen kamala, vaikka se sitä oikeasti olisi ollutkin. Ja kun tällaista ei pystytä myöntämään, niin samat mielivaltaiset kasvatustavat siirretään sellaiseen eteenpäin omille lapsille, perusteluna "oli näin minullakin".