Lue keskustelun säännöt.
Valmistuin ensimmäiseen ammattiini ja perhettä ei kiinnosta muu kuin pikkusiskon yo-juhlat:(
19.05.2018 |
Olen 28 vuotias nainen ja sain nyt vihdoin itselleni ammatin. Kärsin koko nuoruuteni masennuksesta ja paniikkikohtauksista enkä ikinä saanut kouluja käytyä. Olen ollut työharjoitteluissa ja erilaisilla pajoilla ym. No olo hieman helpotti siinä 26 vuoden iässä ja hain opiskelemaan ja nyt on urakka ohi:) olen älyttömän ylpeä itsestäni että pystyin tähän vaikken olisi ikinä uskonut. Oli todella raskas viimeinen harjoittelu ja meinasin luovuttaa kun vanhat ajatusmallit puski päähän.. välillä itkin koko loppu illan harjoittelun jälkeen ja aamuisin oksensin kun jännitti niin kovasti mennä. Mutta minä en luovuttanut vaan kävin loppuun asti ja nyt minulla on ammatti!! :)
Olen koko ajan tiennyt, että siskoni valmistuu ylioppilaaksi tänä keväänä ja alusta asti tehty perheessä selväksi, että yo-juhlat tulevat ja minun ammattikoulu ei ole iso asia. Muutkin sisarukset on menneet lukion kautta yliopistoon ja vanhemmat ei ole ikinä oikein ymmärtäneet tai tukeneet minua elämässäni koska olen tälläinen "häpeäpilkku"..
Tänään sitten soitin äidille ja onnesta itkien kerroin että valmistuin. Vastaan otto oli "Aha no.... mitkäs on jatkosuunnitelmat?"
Tuli kyllä pahamieli mutta kysyin kuitenkin voisiko minullekin pienet juhlat pitää jos pääsisivät vaikka kahvilla käymään jos tekisin kakun. Eivät ennätä ja kuulemma "ei se ammattikoulun käyminen ole meidän mielestä niin kahvittelun arvoinen "
Juu..pakko oli avautua :'(
Kommentit (322)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n perhe on todennäköisesti tukenut vuosia, kestänyt valitusta, ruikutusta, masennusta. Jaksanut hakea terapiat, lääkitykset, kaikki avut. Valvonut öisin miettien, että tekeekö se nyt sen itsemurhan, jolla uhkaili.
Lapsen/nuren mielenterveysongelmat imevät jaksamisen koko perheeltä ihan samalla tavalla kuin vaikka syöpä tai vakava sydänsairaus. Entä jos ap:n vanhemmat eivät enää jaksa olla pelkästään huolissaan,entä jos he pitkästä aikaa haluavat olla iloisia ja juhlia nuoremman siskon suoritusta. Kun vihdoin on jotain, mistä voi iloita ilman pelkoa!
Eiköhän se äiti ole vuosien myötä kuullut lapseltaan ihan tarpeeksi valitusta siitä, että "te ette tue minua". Äidillä on oikeus juhlia sitä lasta, joka on ottanut tuen vastaan eikä syyllistänyt vanhempien koulumenestyksestä tai sen puutteesta. Ja kun ap vielä pyytää äidiltä, että voisiko minulle pitää juhlat sen sijaan että itse järjestäisi juhlansa, niin ymmärrän äidin reaktion varsin hyvin.
Varmasti äiti ja isä tulevat juhlimaan sitä, kun ap saa työpaikan. Siinä on juhlaa kerrakseen toki sillä oletuksella, että ap aikoo töihin mennä.
Huh huh ja hah hah. Oliko tämä nyt omasta elämästäsi vai mistä nämä lisäykset ap:n tarinaan.
Teen töitä mielenterveyspotilaiden omaisten kanssa ja tämä on aika lailla tavallinen tarinan kaava. Perhe tukee, auttaa, tekee kaikkensa sairastunutta auttaakseen ja valitettavan usein ainoa vastakaiku on valitus siitä, että olette hylänneet. Perhe ymmärtää, että kyse on sairaudesta, mutta on vaikea jaksaa rakastaa, kun sairastunut yrittää vähitellen pilata muiden perheenjäsenten elämää ja hallita sitä samalla tavalla kuin sairaus hallitsee häntä.
Moni masentunut haluaa muidenkin masentuvan.
Suosittelen lämmöllä näin 15v kotoa lopullisesti pois muuttaneena perheen hylkäämistä.
Kävin lukion sukulaisten avustuksella ja pienellä rahalla jonka sain isän itsemur.has.ta
Äiti ei soveltunut äidiksi.
Olin yksin..tajusin että pitää valita ELÄMÄ.
Vaikeaa oli ja jouluisin itketti..mutta selvisin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta otettiin jo 10 vuotiaana kuvia sukulaiseni ylioppilaslakki päässä. Vuosina jankattiin kuinka pitäisi olla ja mennä. Kävin myös vasta yli parikymppisenä ammattikoulun ja olen työlistynyt alalleni. Ei mitään juhlia ollut ja enkä edes halunnut mutta närästää kun mummoni vieläkin jaksaa muistuttaa, että mitä minusta olisi voinut tulla. Olen siis kohta 50 vuotias. Vanhan kansan ihmisille taitaa olla tärkeämpää vaan kehuminen muille mitä ne lapsenlapset ovat saaneet aikaiseksi😊 Pää pystyyn ja pidä itse ne juhlat ja kutsut perheesi mukaan.
Sano mummolle että menet lukioon kun hän kuo..lee.
Mummi nyt abou 90v...hyvin ehdit saada lakin kutreillesi iltalukiosta:)
Onko mummi rikas?
Nyt sanot että menet HETI lukioon.
Koska sinulla perhe..mummi lahjoittaa joka kk 2500 puhtaana tilillesi.
Ja kuoleman varalta ..sama summa joka kk kunnes lukio käyty loppuun
Nykyisin lukioon voi käyttää jopa 10V:)
Ihanaa:)Ja mummikin on iloinen
Vierailija kirjoitti:
Tässä kuullaan vain tarinan toinen puoli.
Varmasti on jokin hyvä syy, etteivät vanhemmat edes kahville tule. Ap on rasittanut heitä ties millä uhkailuilla, syyttelyllä ja mahdollisesti suoranaisella aggressiolla.
Suunnaton itsekeskeisyys ainakin paistaa joka lauseesta: "onnesta itkien soitin" jne. Teatraalista huomionhakua ja sairaalloista sisarkateutta noin paljon nuoremmalle vieläpä.
Kannattaa vähän käyttää suhteellisuudentajua näitä lukiessaan.
Vanhemmat ovat hylänneet AP:n
Ap on tyhmä vajokki ,joka ei tajua tätä
Itse tajusin asian jo 15v:nä
No kaikkilla ei ole älyä..ei lukioon eikä elämään..
Ap on tyhmä joka tavoin
Vierailija kirjoitti:
Tässä kuullaan vain tarinan toinen puoli.
Varmasti on jokin hyvä syy, etteivät vanhemmat edes kahville tule. Ap on rasittanut heitä ties millä uhkailuilla, syyttelyllä ja mahdollisesti suoranaisella aggressiolla.
Suunnaton itsekeskeisyys ainakin paistaa joka lauseesta: "onnesta itkien soitin" jne. Teatraalista huomionhakua ja sairaalloista sisarkateutta noin paljon nuoremmalle vieläpä.
Kannattaa vähän käyttää suhteellisuudentajua näitä lukiessaan.
Suosittelen lämmöllä näin 15v kotoa lopullisesti pois muuttaneena perheen hylkäämistä.
Kävin lukion sukulaisten avustuksella ja pienellä rahalla jonka sain isän itsemur.has.ta
Äiti ei soveltunut äidiksi.
Olin yksin..tajusin että pitää valita ELÄMÄ.
Vaikeaa oli ja jouluisin itketti..mutta selvisin
Valmistuin sairaanhoitajaksi -80-luvulla 22v ja erikoissairaanhoitajaksi -90-luvulla 28v. Minullekaan vanhemmat eivät järjestäneet valmistumisumisjuhlia enkä itsekään järjestänyt mitään koska koulu oli eri paikkakunnalla kuin koti. Kavereitten kanssa käytiin syömässä ja seuraavana päivänä pakkausta ja muutto toiselle paikkakunnalle. En jäänyt juhlia, lahjoja tai puheita kaipaamaan kummallakaan kerralla. Vanhempani olivat meille lapsille järjestäneet aikoinaan jo rippi- ja ylioppilasjuhlat ja mielestäni se riitti. Aika on nyt tietysti erilainen, ja suon toki juhlimisen ja lahjat kuka vaan niitä haluaa mutta mielestäni kun valmistuu ammattiin ihminen on jo sen verran kypsä ja aikuinen että voi järjestää juhlat itse. Kutsuu paikalle ne joita haluaa ja ne tulevat jotka haluaa. Jos joku ei pääse/ halua tulla niin siitäkään ei pidä pahoittaa mieltä.Aina elämä ei mene siten kuin suunnittelee, joskus tulee pettymyksiä mutta ei muuta kuin pää pystyyn ja eteenpäin. Onnittelut AP.lle kuitenkin, hyvin olet onnistunut!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taitaa olla provo. Kyllä vanhemmat rakastavat yleensä kaikkia lapsiaan.
Hah joo 😂 äitini ei järjestänyt isosiskolle mitään juhlia kun valmistui amiksesta. Itse sain kyllä yojuhlat ja sen jälkeen toiset valmistujaiset.
Onko tuolla välttämättä mitään tekemistä rakkauden kanssa?
Omani ovat ylioppilaita, joille juhlat kyllä. Mutta jos joku heistä olisi valmistunut amiksesta, niin tuskin olisin edes harkinnut mitään juhlia. Sillä ei ole rakkauden kanssa mitään tekemistä.
Yo-juhlat ovat perinne, en ole edes koskaan ollut missään amisjuhlissa.
Minulla oli aikoinaan ylioppilasjuhlat samaan aikaan kuin masentuneella siskollani amiksen valmistujaiset muutama vuosi "myöhässä". Juhlissa sitten kehuttiin siskoani kilpaa ja lahjottiin moninkertaisesti verrattuna siihen mitä itse sain. Ketään ei kiinnostanut minne minä hain opiskelemaan tai mitä tulen tekemään ylipäätään, kaikkia vain kiinnosti siskoni saavutus. Että meillä näin päin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vieläkö 28-vuotiaana joku itkee vanhempien hyväksyntää? Huoh.
Onnittelut suorituksestasi, hienoa että olet saanut elämän raiteilleen. Mutta yritä tuossa iässä jo itse arvostaa itseäsi niin, ettei vanhempien hyväksyntä määrittele onnellisuutesi astetta.
Vielä 5-kymppisenäkin voi itkeä vanhempien hyväksyntää. Mikään mitä teen ei ole riittävän hyvää, aina jossakin on vikaa, jossei muussa niin mun vaatteissa.
Ja se on vaikuttanut minuun aina, kaipaan kehuja enemmän kuin kukaan voi tajuta, kun niitä ei lapsena ja nuorena saanut.
Lapseni rippijuhlussa olin pukeutunut kuulemma kuin katuhuora - tällä tasolla mennään. Päällä polvimittainrn mekko ja kuviolliset mustat sukkahousut, jotka ilmeisesti olivat liikaa.
Kyllä minäkin vielä 5-kymppisenä usein mietin, mikä kaikki voisi olla toisin, jos vanhempani olisivat tukeneet minua ja hyväksyneet minut sellaisena kuin olen. Tärkeää tuntui sen sijaan olevan vertailu muihin. Vaikka se ehkä onkin potkinut eteenpäin, että hyväksyntää saa vain saavutuksilla, niin todennäköisesti paremmin olisin pärjännyt ilman itsetunnon lyttäämistä. Omien lasteni kanssa tärkein ohjenuorani on rakastaa ja tukea heitä juuri sellaisina kuin he ovat.
Sitä ei voi tietää. Kyllä minussa asuu tiukasti se suorittamisen vietti varmasti juuri, koska kotona ei liikoja kehuttu. Mutta siitä on ollut todella paljon hyötyä elämässä. Ei sekään ihan toimi, että rakastaa ja hyväksyy ihan kaiken, se on vähän toinen ääripää ja tuottaa toisenlaisia ongelmia.
Itse olisin varmaan uskaltanut tehdä rohkeampia ratkaisuja, jos ei olisi kasvatettu pelkäämään epäonnistumista. Liikaa hyväksyminen on kyllä Suomessa harvinainen ääripää.
Voimia ap! Ymmärrän tuskasi. Valmistuin itse ammattiin 20 -vuotiaana, eikä sitä pidetty yhtään minään, (kukaan sukulainen ei tullut järjestämiini juhliin) mutta nyt kun minun pikkuveljeni valmistui niin juhlat järjestettiin, minua ei edes kutsuttu. pikkusiskoni opiskeli lempäälän Ideaparkissa (siellä on koulutustiloja nykyään) ihan ammattiin ja sekin oli iso asia, minun valmistumiseni ei kiinnostanut ketään..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän tunteen...munkin vanhempien ja isovanhempien kotona piironginpäälliset täynnä sisarusteni rippi-, lakkiais- ja hääkuvia. Minulta on masennuksen vuoksi jäänyt kaikki tuollaiset "saavutukset" elämässä saamatta. Ei kuvaa piirongin päällä, Olenko edes olemassa? Olisi tavallaan kiva joskus itsekin olla juhlien keskipisteenä, eikä aina toisten onnea ja saavutuksia juhlimassa ja tietysti masentuuneena sitä ei jaksa toistenkaan onnesta iloita.
Ilmeisesti vanhempasi kuuluvat niin vanhempiin joiden mielestä korkeammin koulutetut ihmiset ovat niitä "vähän parempia ihmisiä" joilla on oikeus katsella muita nenänvartta pitkin.
Tsemppiä sulle ja hyvää kesää + toivottavasti pystyt saavuttamaan toiveesi ja unelmasi edes osittain, vaikka ilman vanhempien tukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taitaa olla provo. Kyllä vanhemmat rakastavat yleensä kaikkia lapsiaan.
Hah joo 😂 äitini ei järjestänyt isosiskolle mitään juhlia kun valmistui amiksesta. Itse sain kyllä yojuhlat ja sen jälkeen toiset valmistujaiset.
Onko tuolla välttämättä mitään tekemistä rakkauden kanssa?
Omani ovat ylioppilaita, joille juhlat kyllä. Mutta jos joku heistä olisi valmistunut amiksesta, niin tuskin olisin edes harkinnut mitään juhlia. Sillä ei ole rakkauden kanssa mitään tekemistä.
Yo-juhlat ovat perinne, en ole edes koskaan ollut missään amisjuhlissa.
Typerys. Ammattiin valmistuminen on juhlan aihe siinä missä ylioppilaaksi valmistuminenkin. Onneksi juhlia järjestetään yhä useammin, minulle vanhemmat järjestivät juhlat -05, itse sitten järjestin toiset juhlat seuraavan valmistumisen jälkeen. Ja se on nimenomaan rakkauden puutetta, ettei arvosta lastensa saavutuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n perhe on todennäköisesti tukenut vuosia, kestänyt valitusta, ruikutusta, masennusta. Jaksanut hakea terapiat, lääkitykset, kaikki avut. Valvonut öisin miettien, että tekeekö se nyt sen itsemurhan, jolla uhkaili.
Lapsen/nuren mielenterveysongelmat imevät jaksamisen koko perheeltä ihan samalla tavalla kuin vaikka syöpä tai vakava sydänsairaus. Entä jos ap:n vanhemmat eivät enää jaksa olla pelkästään huolissaan,entä jos he pitkästä aikaa haluavat olla iloisia ja juhlia nuoremman siskon suoritusta. Kun vihdoin on jotain, mistä voi iloita ilman pelkoa!
Eiköhän se äiti ole vuosien myötä kuullut lapseltaan ihan tarpeeksi valitusta siitä, että "te ette tue minua". Äidillä on oikeus juhlia sitä lasta, joka on ottanut tuen vastaan eikä syyllistänyt vanhempien koulumenestyksestä tai sen puutteesta. Ja kun ap vielä pyytää äidiltä, että voisiko minulle pitää juhlat sen sijaan että itse järjestäisi juhlansa, niin ymmärrän äidin reaktion varsin hyvin.
Varmasti äiti ja isä tulevat juhlimaan sitä, kun ap saa työpaikan. Siinä on juhlaa kerrakseen toki sillä oletuksella, että ap aikoo töihin mennä.
Huh huh ja hah hah. Oliko tämä nyt omasta elämästäsi vai mistä nämä lisäykset ap:n tarinaan.
Teen töitä mielenterveyspotilaiden omaisten kanssa ja tämä on aika lailla tavallinen tarinan kaava. Perhe tukee, auttaa, tekee kaikkensa sairastunutta auttaakseen ja valitettavan usein ainoa vastakaiku on valitus siitä, että olette hylänneet. Perhe ymmärtää, että kyse on sairaudesta, mutta on vaikea jaksaa rakastaa, kun sairastunut yrittää vähitellen pilata muiden perheenjäsenten elämää ja hallita sitä samalla tavalla kuin sairaus hallitsee häntä.
Moni masentunut haluaa muidenkin masentuvan.
Oletkohan oikeassa ammatissa kun asenteesi on tuo. Mielenterveysongelmat eivät ole valinta. Ja kun se lapsi vihdoin sieltä pohjalta ponnistaa niin luulisi, että omat vanhemmat olisivat helpottuneita ja onnellisia toisen puolesta, eivätkä vähättelisi. Ja et edes tiedä ap:n taustaa joten kummallista, että olet itse luomassa jotain omaa kuvitteellista skenaariota.
Helpottuneimmat koskaan tapaamani vanhemmat olivat ne, joiden lapsi vuosien päihteidenkäytön ja masennuksen jälkeen teki uhkaamansa itsemurhan. Äitinsä sanoi, että ei olisi jaksanut enää yhtäkään soittoa sairaalasta, ei yhtäkään aamuyötä, jolloin joutui ottamaan taksin lapsensa asunnolle, koska oli saanut sekavan tekstiviesti. Ei yhtäkään vierailua, jolloin lapsi selitti, mitä vanhemmat olivat tehneet väärin tai yhtäkään vierailua, jolloin lapsi vain makasi sohvalla eikä sanonut mitään.
Äiti kysyi minulta, onko väärin olla helpottunut sen sijaan, että olisi ymmärtänyt olevansa syyllinen. Oman lapsen sairaus oli ollut koko perheen sairaus.
Varmasti vanhemmat olisivat olleet vielä helpottuneempia, jos lapsi olisi saanut elämänsä hallintaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n perhe on todennäköisesti tukenut vuosia, kestänyt valitusta, ruikutusta, masennusta. Jaksanut hakea terapiat, lääkitykset, kaikki avut. Valvonut öisin miettien, että tekeekö se nyt sen itsemurhan, jolla uhkaili.
Lapsen/nuren mielenterveysongelmat imevät jaksamisen koko perheeltä ihan samalla tavalla kuin vaikka syöpä tai vakava sydänsairaus. Entä jos ap:n vanhemmat eivät enää jaksa olla pelkästään huolissaan,entä jos he pitkästä aikaa haluavat olla iloisia ja juhlia nuoremman siskon suoritusta. Kun vihdoin on jotain, mistä voi iloita ilman pelkoa!
Eiköhän se äiti ole vuosien myötä kuullut lapseltaan ihan tarpeeksi valitusta siitä, että "te ette tue minua". Äidillä on oikeus juhlia sitä lasta, joka on ottanut tuen vastaan eikä syyllistänyt vanhempien koulumenestyksestä tai sen puutteesta. Ja kun ap vielä pyytää äidiltä, että voisiko minulle pitää juhlat sen sijaan että itse järjestäisi juhlansa, niin ymmärrän äidin reaktion varsin hyvin.
Varmasti äiti ja isä tulevat juhlimaan sitä, kun ap saa työpaikan. Siinä on juhlaa kerrakseen toki sillä oletuksella, että ap aikoo töihin mennä.
Huh huh ja hah hah. Oliko tämä nyt omasta elämästäsi vai mistä nämä lisäykset ap:n tarinaan.
Teen töitä mielenterveyspotilaiden omaisten kanssa ja tämä on aika lailla tavallinen tarinan kaava. Perhe tukee, auttaa, tekee kaikkensa sairastunutta auttaakseen ja valitettavan usein ainoa vastakaiku on valitus siitä, että olette hylänneet. Perhe ymmärtää, että kyse on sairaudesta, mutta on vaikea jaksaa rakastaa, kun sairastunut yrittää vähitellen pilata muiden perheenjäsenten elämää ja hallita sitä samalla tavalla kuin sairaus hallitsee häntä.
Moni masentunut haluaa muidenkin masentuvan.
Oletkohan oikeassa ammatissa kun asenteesi on tuo. Mielenterveysongelmat eivät ole valinta. Ja kun se lapsi vihdoin sieltä pohjalta ponnistaa niin luulisi, että omat vanhemmat olisivat helpottuneita ja onnellisia toisen puolesta, eivätkä vähättelisi. Ja et edes tiedä ap:n taustaa joten kummallista, että olet itse luomassa jotain omaa kuvitteellista skenaariota.
Helpottuneimmat koskaan tapaamani vanhemmat olivat ne, joiden lapsi vuosien päihteidenkäytön ja masennuksen jälkeen teki uhkaamansa itsemurhan. Äitinsä sanoi, että ei olisi jaksanut enää yhtäkään soittoa sairaalasta, ei yhtäkään aamuyötä, jolloin joutui ottamaan taksin lapsensa asunnolle, koska oli saanut sekavan tekstiviesti. Ei yhtäkään vierailua, jolloin lapsi selitti, mitä vanhemmat olivat tehneet väärin tai yhtäkään vierailua, jolloin lapsi vain makasi sohvalla eikä sanonut mitään.
Äiti kysyi minulta, onko väärin olla helpottunut sen sijaan, että olisi ymmärtänyt olevansa syyllinen. Oman lapsen sairaus oli ollut koko perheen sairaus.
Asiaan liittyi miten? Eikö olisi ollut helpottuneempi jos lapsi olisi itsemurhan sijaan noussut sieltä suosta ja saavuttanut jotain elämässään? Siitähän tässä on kyse. Ap saavuttanut jotain ja vanhemmat eivät pidä minään.
Älä roiku henkisesti äidissäsi, älä etsi hänen hyväksyntäänsä. Mene rohkeasti omaa tietäsi eteenpäin. Hienoa, että puskit läpi henkisten esteiden, kärsin itse nuorena samoista vaivoista ja vaikeaa oli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n perhe on todennäköisesti tukenut vuosia, kestänyt valitusta, ruikutusta, masennusta. Jaksanut hakea terapiat, lääkitykset, kaikki avut. Valvonut öisin miettien, että tekeekö se nyt sen itsemurhan, jolla uhkaili.
Lapsen/nuren mielenterveysongelmat imevät jaksamisen koko perheeltä ihan samalla tavalla kuin vaikka syöpä tai vakava sydänsairaus. Entä jos ap:n vanhemmat eivät enää jaksa olla pelkästään huolissaan,entä jos he pitkästä aikaa haluavat olla iloisia ja juhlia nuoremman siskon suoritusta. Kun vihdoin on jotain, mistä voi iloita ilman pelkoa!
Eiköhän se äiti ole vuosien myötä kuullut lapseltaan ihan tarpeeksi valitusta siitä, että "te ette tue minua". Äidillä on oikeus juhlia sitä lasta, joka on ottanut tuen vastaan eikä syyllistänyt vanhempien koulumenestyksestä tai sen puutteesta. Ja kun ap vielä pyytää äidiltä, että voisiko minulle pitää juhlat sen sijaan että itse järjestäisi juhlansa, niin ymmärrän äidin reaktion varsin hyvin.
Varmasti äiti ja isä tulevat juhlimaan sitä, kun ap saa työpaikan. Siinä on juhlaa kerrakseen toki sillä oletuksella, että ap aikoo töihin mennä.
Huh huh ja hah hah. Oliko tämä nyt omasta elämästäsi vai mistä nämä lisäykset ap:n tarinaan.
Teen töitä mielenterveyspotilaiden omaisten kanssa ja tämä on aika lailla tavallinen tarinan kaava. Perhe tukee, auttaa, tekee kaikkensa sairastunutta auttaakseen ja valitettavan usein ainoa vastakaiku on valitus siitä, että olette hylänneet. Perhe ymmärtää, että kyse on sairaudesta, mutta on vaikea jaksaa rakastaa, kun sairastunut yrittää vähitellen pilata muiden perheenjäsenten elämää ja hallita sitä samalla tavalla kuin sairaus hallitsee häntä.
Moni masentunut haluaa muidenkin masentuvan.
Oletkohan oikeassa ammatissa kun asenteesi on tuo. Mielenterveysongelmat eivät ole valinta. Ja kun se lapsi vihdoin sieltä pohjalta ponnistaa niin luulisi, että omat vanhemmat olisivat helpottuneita ja onnellisia toisen puolesta, eivätkä vähättelisi. Ja et edes tiedä ap:n taustaa joten kummallista, että olet itse luomassa jotain omaa kuvitteellista skenaariota.
Helpottuneimmat koskaan tapaamani vanhemmat olivat ne, joiden lapsi vuosien päihteidenkäytön ja masennuksen jälkeen teki uhkaamansa itsemurhan. Äitinsä sanoi, että ei olisi jaksanut enää yhtäkään soittoa sairaalasta, ei yhtäkään aamuyötä, jolloin joutui ottamaan taksin lapsensa asunnolle, koska oli saanut sekavan tekstiviesti. Ei yhtäkään vierailua, jolloin lapsi selitti, mitä vanhemmat olivat tehneet väärin tai yhtäkään vierailua, jolloin lapsi vain makasi sohvalla eikä sanonut mitään.
Äiti kysyi minulta, onko väärin olla helpottunut sen sijaan, että olisi ymmärtänyt olevansa syyllinen. Oman lapsen sairaus oli ollut koko perheen sairaus.
Aika äärimmäinen esimerkki tässä asiayhteydessä. Ap on "vain" valmistunut ammattiin.
Vertaa ammattiin valmistumista itsemurhaan :'DD
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taitaa olla provo. Kyllä vanhemmat rakastavat yleensä kaikkia lapsiaan.
Hah joo 😂 äitini ei järjestänyt isosiskolle mitään juhlia kun valmistui amiksesta. Itse sain kyllä yojuhlat ja sen jälkeen toiset valmistujaiset.
Onko tuolla välttämättä mitään tekemistä rakkauden kanssa?
Omani ovat ylioppilaita, joille juhlat kyllä. Mutta jos joku heistä olisi valmistunut amiksesta, niin tuskin olisin edes harkinnut mitään juhlia. Sillä ei ole rakkauden kanssa mitään tekemistä.
Yo-juhlat ovat perinne, en ole edes koskaan ollut missään amisjuhlissa.
Mun nuoreni valmistui amiksesta viime keväänä. Kysyin haluaako hän, että pidetään juhlat. Ei halunnut. Koululle menin valmistujaisiin ja siellä tarjottiin kakkukahvit.
Kyllä lapsen valmistumista pitää arvostaa ja tavat voivat muuttua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taitaa olla provo. Kyllä vanhemmat rakastavat yleensä kaikkia lapsiaan.
Hah joo 😂 äitini ei järjestänyt isosiskolle mitään juhlia kun valmistui amiksesta. Itse sain kyllä yojuhlat ja sen jälkeen toiset valmistujaiset.
Onko tuolla välttämättä mitään tekemistä rakkauden kanssa?
Omani ovat ylioppilaita, joille juhlat kyllä. Mutta jos joku heistä olisi valmistunut amiksesta, niin tuskin olisin edes harkinnut mitään juhlia. Sillä ei ole rakkauden kanssa mitään tekemistä.
Yo-juhlat ovat perinne, en ole edes koskaan ollut missään amisjuhlissa.
Mun nuoreni valmistui amiksesta viime keväänä. Kysyin haluaako hän, että pidetään juhlat. Ei halunnut. Koululle menin valmistujaisiin ja siellä tarjottiin kakkukahvit.
Kyllä lapsen valmistumista pitää arvostaa ja tavat voivat muuttua.
Miten niin "pitää"?
Jokainen arvostaa sitä, mitä pitää arvostettavana. Jokin lähihoitaja ei minulle sitä ole.
Paitsi, jos on tosi kivikkoisen tien käynyt, esim. huostaanotto, lastenkoti ym. Mutta jos hyvästä perheestä ja lähtökohdista oleva älykäs nuori tuohon päätyy, niin laiskuuttahan sen on.
En arvosta alisuoriutumista.
Trolli se vaan jaksaa räksyttää, hau hau, hau.